Koyaanisqatsin ja Docventuresin jälkimainingeissa

Seurasin monien muiden tavoin televisiosta mainiota Docventures-dokumenttielokuvasarjaa. Pääosin elokuvat olivat hyviä, jotkut jopa erinomaisia, ja "jälkiliukkaat" vähän vieraasta tai aiheesta riippuen loistavia, kehnoja tai jotain siltä väliltä. Sarjan päättänyt Koyaanisqatsi oli kaikista esitetyistä dokumenteista ehdottomasti tärkein. Näin Koyaanisqatsin muuten ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten, ja silloin elokuvan lopussa tuhoutuva raketti oli minusta varoitus. Nyt joitakin vuosia vanhempana ja monia minua viisaampien ajattelijoiden kirjoja lukeneena huomasin, että se ei ollutkaan enää varoitus, vaan vertauskuva yhteiskuntajärjestelmämme vääjäämättömälle romahdukselle.

Koyaanisqatsin jälkeinen keskustelu oli pääosin mainiota ja ihmiskunnan tämänhetkisessä tilanteessa elintärkeää. Roope Mokan ajatuksista löysin paljon samaistumispintaa, mutta paikoin ne jäivät silti puolitiehen tai olivat toiveikkaan optimismin kyllästämiä. Erityisesti yhteen seikkaan haluaisin nyt sanoa sanaseni.

Studiokeskustelussa Mokka muistaakseni ennakoi, että energiaresurssien ehtymisen vuoksi ihmiskunnan edessä on suuri muutos 10-15 vuoden kuluttua. Tämä on mielestäni varsin realistinen arvio. En kuitenkaan pidä mahdottomana, että tuo muutos tulee vasta 20-30 vuoden kuluttua, mutta ehkä tämä on vain omaa ylilyötyä optimismiani tai tietämättömyyttäni. Lisäksi keskustelussa mainittiin sellainen seikka, että ihmiskunnan nykyinen väestömäärä ja sen kasvu perustuu fossiilisten polttoaineiden mahdollistamaan halpaan energiaan, joka tekee meidän puolestamme aivan käsittämättömän määrän töitä.

Otetaan sitten huomioon sellainen asia, että öljylle vaihtoehtoiset energianlähteet eivät ole hyötysuhteeltaan tai edullisuudeltaan lähellekään yhtä hyviä kuin öljy. Ne eivät siis kykene tuottamaan yhtä halvalla yhtä paljon energiaa kuin öljy, mihin Mokkakin taisi keskustelussa pikaisesti viitata. Ja otetaanpa vielä huomioon sellainen studiossa mainitsematta jäänyt seikka, että näiden vaihtoehtoistenkin energianlähteiden rakentaminen, huolto ja toiminta vaatii rutkasti öljyä.

Keskustelun myöhemmässä vaiheessa Mokka otti esiin tulevaisuuden väestöennusteen. Jos muistan oikein, niin Mokka mainitsi, että vuonna 2050 maapallolla on jonkin ennusteen mukaan 10 miljardia ihmistä, joista meidänlaisiamme "keskiluokkaisia" rohmuja on noihin aikoihin maailmassa nelisen miljardia ihmistä.

Ongelma tässä yhtälössä on varmaan kaikille aika ilmiselvä, mutta väännetään se tähän vaikka valokaapelista. Tämän hetkinen, täysin kaikista populaatiodynamiikan laeista paennut ihmisväestö on elossa fossiilisten polttoaineiden tuottaman energian ansiosta. 10-15 vuoden kuluttua näiden energiaresurssien ehtymisen vuoksi energiaa ei voida tuottaa enää yhtä paljon. Millä ilveellä ja resursseilla maailman väestö sitten jatkaa kasvuaan aina vuoden 2050 10 miljardiin saakka? Tyydyttiinkö tässä joihinkin YK:n väestölaskelmiin, jotka ilmeisesti pohjautuvat sellaiselle ajatukselle, että kehitys kehittyy vastaisuudessakin ilman koko yhteiskuntajärjestelmään vaikuttavia häiriöitä (kuten energiakriisi) ainakin vuoteen 2050 saakka?

Mitä tuon sijaan sitten saattaa tapahtua? Mikä on se tapahtumasarja, jonka myötä väkimäärä vääjäämättä vähenee? Mihinkään hallittuihin ratkaisuihin en usko, ja samanlaisia äänensävyjä oli myös studiokeskustelussa, kun puhuttiin demokratiasta ja sen munattomuudesta. Näistä asioista ei jumalauta olla edes tietoisia siellä, missä päätöksiä tehdään. Saattaakin siis hyvin olla, että jonkinlaisia kaikuja tulevaisuudesta voi kuulla katsomalla The Road -elokuvan. Itse löisinkin lanttini likoon traumaattisen ja anarkistisen* eloonjäämiskamppailun puolesta. Voi olla, että omavaraisuustaidot sekä yhteisöt tulevat olemaan arvokkainta varallisuutta, mitä ihmisillä voi olla.

Niin, ja muistakaamme lopuksi, että luonnon monimuotoisuus reagoi hupenemisellaan teknologiahulluudessa piehtaroivan ihmiskunnan aiheuttamiin muutoksiin pitkälläkin viiveellä. Toivokaamme parasta, ettemme ole menneet liian pitkälle, ja että tulevaisuuden jäljelle jääneellä ihmiskunnalla olisi käytettävissään edes kurjaa käyttökelpoisemmat resurssit uudessa maailmassa selviämiseen.

*Anarkia ei ole mielestäni silti lainkaan huono juttu, vaan ihmisille ihanteellisin yhteiskuntamalli. Se ei valitettavasti vaan toimi näissä reippaasti yli sadan henkilön yksiköissä.

Dokumenttivinkki: Collapse - The End of the Age of Oil

Chris Smithin elokuva Collapse lähtee liikkeelle öljyhuipun selittämisestä ja päätyy romahduksen vaikutusten arviointiin ja niistä selvitymiseen. Tässä on siis dokumentti, joka povaa oikeasti romahdusta ja esittää jopa väitteen siitä, että se on käynnissä jo nyt. Se tarjoaa ihmisille myös pienimuotoista osviittaa siitä, miten tuohon romahdukseen kannattaa varautua. Collapse on mielenkiintoinen dokumenttielokuva, sillä se on rakennettu päällisin puolin näyttämään Michael Ruppertin haastattelulta ja puolittaiselta elämäntarinalta. Ruppert on entinen huumepoliisi, nykyinen kirjailija ja tutkiva journalisti, joka on aiemminkin pyrkinyt tuomaan virallisesta totuudesta poikkeavia näkemyksiä maailmasta ja yhteiskunnastamme ihmisten tietoon. Tietenkin monet pitävät häntä salaliittoteoreettikkona ja tuomiopäivänprofeettana, mutta tällaiset arvostelmat on jokaisen katsojan tehtävä itse. Viestinkantajan arvostelu on sitä paitsi yksi käytetyimmistä harhautustekniikoista, joten annetaan asian puhua puolestaan.

Dokumentin katsomisen jälkeen halusin sanoa muutaman sanasen, jotka ovat muutoinkin pyörineet mielessäni viime aikoina. Loppujen lopuksi on aivan se ja sama, mitä Suomen hallitus tekee talouskriisiä lievittääkseen ja hyvinvointiyhteiskunnan palveluja säilyttääkseen. Uutta, vuosikausia kestävää kiihtyvää talouskasvua ei enää yksinkertaisesti tule, sillä sitä varten ei ole olemassa tarpeeksi energiaa. Tankissa ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi bensaa, jotta moottori lähtisi taas kunnolla rykimään. Toimenpiteet, joilla taloutta yritetään tällä hetkellä saada käynnistettyä, ovat täysin turhia ja vain paisuttavat sitä pullataikinaa, joka kohta lässähtää lattialle. Suurin talouskasvua elvyttävä tekijä tällä hetkellä lienee se seikka, että laman iskiessä öljyn kysyntä laskee, jolloin sen hintakin hetkeksi halpenee. Sitten öljyn kysyntä jälleen nousee, jolloin hintakin alkaa nousta, ja kaikki tietävät mitä siitä taas seuraa. Jossain vaiheessa seinä tulee tällaisellekin kasvukäyrälle vastaan ja öljyn hinta ampaisee lopullisesti taivaisiin. Siksi näiden talouden "elvytystoimenpiteiden" sijaan huomio olisi jo aikoja sitten pitänyt kiinnittää siihen, kuinka voimme mahdollisimman hyvin sopeutua vääjäämättömään keskitetyn ja teollisen sekä öljy- ja teknologiariippuvaisen järjestelmän hiipumiseen. Tuo hiipuminen on jo alkanut, ja Collapse-dokumentti puhuu selvää kieltä siitä, että paluuta loputtoman talouskasvun polulle ei mitä todennäköisimmin enää ole. Eikä tarvitse miettiä kuin pieni hetki meidänkin mediassamme melkein päivittäin pyöriviä asioita, niin voi huomata merkkejä asteittaisesta romahduksesta:

• Sahaava talouden kasvukäyrä
• Euro- ja finanssikriisi
• Rappeutuva infrastruktuuri (esim. tieverkko, jota ei enää ole varaa korjata tarpeeksi)
• Hyvinvointipalveluiden karsiminen (kuntien lakisääteisten palveluiden vähentäminen)

Jälleen kerran dokumentissa päädytään johtopäätöksiin, jotka ovat pyörineet useastikin monissa muissa yhteyksissä ja omassa mielessäni. Romahduksen jälkeen vastuu ihmisten elämästä siirtyy taas paikallistasolle ja pienet yhteisöt alkavat selviytyä omin neuvoinensa. Mutta onko meidän pakko yrittää pitää kiinni jostain, jota kutsutaan sivilisaatioksi? Ruppert elättelee toiveita "jonkinlaisesta sivilisoituneesta elämästä" lapsillemme. Emmekö voi rehellisesti kutsua paikallista, yhteisöllistä elämää, joka tulevaisuudessa meitä luultavasti odottaa, heimoyhteiskunnaksi? Tietenkin tuo yhteiskunta voi saada jonkinlaisen sivilisaation hahmon, mutta en itse usko, että sivilisaatio on mahdollinen ilman keskitettyä valtakoneistoa sekä tuota keskitettyä järjestelmää vaativaa kovaa teknologiaa. Miksi elämän täytyisi olla sivilisoitunutta? Onko sivilisaatiolla jokin itseisarvo? Minun vastaukseni on ei. Pienimuotoinenkin sivilisaatio kätkee taskuihinsa aina keskitetyn, laajentumiseen pyrkivän ja ihmistä alistavan valtakoneiston siemenet. Jos teollistunut sivilisaatio romahtaa joskus meidän elinaikanamme, mikä ei ole ollenkaan epätodennäköistä, niin annetaan sen romahtaa kunnolla ja jatketaan ilman sitä virhettä, jonka esi-isämme reilut 10 000 vuotta sitten tekivät.

Ilahduttavaa oli nähdä Ruppertin suhtautuvan kalseisiin tulevaisuudenkuviin iloisella ja positiivisella elämänasenteella. Juuri näin sen pitääkin olla. Kaikista uhkaavista merkeistä huolimatta meidän pitää jatkaa kauneuden ihailemista sieltä, missä sitä on jäljellä. Nautitaan toistemme seurasta ja autetaan toinen toisiamme. Hymyillään ja ollaan entistäkin avoimemmin ihmisiä, sillä meihin lukitut kahleet ovat alkaneet ruostua. Stressiin ja masennukseen vaipumisesta ei ole kenellekään mitään iloa, vaan positiivisen ja onnellisen elämänasenteen kautta voi takoa avaimet menestyksekkääseen elämään tulevaisuudessa. Oli se tulevaisuus minkälainen hyvänsä.

Katso dokumentti tästä.

Dokumenttivinkki: The Crisis of Civilization

Kirjoitin joitakin viikkoja sitten dokumenttielokuvasta nimeltä What a Way to Go. Näemmä näitä päteviä sivilisaation ongelmista kertovia dokkareita on enemmänkin, sillä löysin nyt toisen moisen, joka on nimeltään The Crisis of Civilization.

The Crisis of Civilization lähtee liikkeelle siitä, että teemme tällä hetkellä pahimman virheen ajattelussamme: Näemme maailmanlaajuiset ongelmat toisistaan erillisinä kokonaisuuksina, vaikka ilmastonmuutos, öljyhuippu, ruuantuotannon ongelmat, finanssikriisi, luonnon monimuotoisuuden hupeneminen, väestönkasvu, taloudellinen epätasa-arvoisuus ym. pitäisi nähdä osana yhtä ja samaa prosessia, jota teollistunut sivilisaatiomme ruokkii, ja johon koko järjestelmämme perustuu. Ongelmat nivoutuvat yhteen hyvin perustavalla tasolla, ja jos emme huomaa tätä yhteyttä, emme myöskään huomaa, että eri ongelmien hienosäätö ei todellakaan riitä. Kun näemme kokonaisuuden, josta kyseiset ongelmat juontavat juurensa, voimme pureutua niiden todelliseen aiheuttajaan. Systeemiin, joka ei ole kestävä, ja joka tulee ennemmin tai myöhemmin jollain tavalla katoamaan, vaikka meille onkin opetettu Fukuyaman End of History -oppien mukaisesti, että nykyinen kapitalistinen järjestelmämme on sivilisaation huippu ja paras ihmiselon järjestäytyneisyyden muoto, mitä voimme koskaan keksiä. Onneksi tämä ajatus on alkanut vääjäämättä murtua.

Teollistunut sivilisaatio, joka perustuu jatkuvaan kasvuun ja rajoittamattomaan luonnon hyväksikäyttöön, tulee muuttumaan tulevaisuudessa. Monesti olen miettinyt, miksi näistä asioista kannattaa ylipäätään puhua. Mitä nyt on edes tehtävissä? Tärkein vaikutus näiden ajatusten pyörittelyllä on ehkä se, että mitä nopeammin ja enemmän alamme näistä asioista vakavasti keskustella, sitä vapaammin voimme lopulta valita seuraavista vaihtoehdoista: Hallittu teollistuneen sivilisaation purkaminen tai romahdus. On aika itsestäänselvää, kummalla tavalla ihmiskunta voi humaanimmin ja kestävämmin siirtyä eteenpäin.

What a Way to Go on siinä mielessä parempi leffa, että se tonkii ongelmien juuret vielä syvemmältä, ei ainoastaan teollistuneen sivilisaation, vaan koko sivilisaation perustuksista. The Crisis of Civilization tuntuu pelkistävän järjestelmämme ongelmat neo-liberaaliin politiikkaan ja ajatteluun, vaikka se on lopulta vain pieni osa hiekkaa siinä sivilisaation tiimalasissa, joka voi hyvinkin olla pohjastaan haljennut ja valumassa tyhjiin. Ongelmien todelliset juuret todennäköisesti ovat paljon vanhempia ja vielä perustavanlaatuisempia. The Crisis of Civilization ei myöskään käsittele ollenkaan väestönkasvua ja sen dynamiikkaa, mikä on kuitenkin melkeinpä merkittävimpänä osana sivilisaation kehityksessä ja ongelmissa.

Dokumentin johtopäätös on se, että elämme murroskautta, jonka aikana teollisuuteen ja jatkuvaan talouskasvuun perustuva sivilisaatio on muuttumassa uudenlaiseksi, ja ongelmat, joita tänä päivänä kohtaamme, ovat osa tuota murrosprosessia. Tuossa muutosprosessissa voimme dokumentin sanoman mukaan valita suunnan: Romahdus tai hallittu alasajo. Itse en kuitenkaan ole kovin optimistinen sivilisaation tulevaisuuden suhteen. Todennäköisemmältä vaikuttaa, että olemme keskellä muutosprosessia, jonka jälkeen palaamme jälleen heimoyhteiskuntaan. Hallitusti tai romahduksen kautta. Valitettavasti muutos sivilisaatiosta takaisin heimoyhteiskuntaan on niin valtava, että jonkinasteinen romahdus tuntuu vääjäämättömältä. Sitäkin voimme kuitenkin alkaa pehmentää, ja kuten todettua, siinä on ehkä kaiken tämän sivilisaatiokriittisen keskustelun syvin tarkoitusperä.

The Crisis of Civilization tuntuu peräänkuuluttavan uudenlaista sosiaalista systeemiä, jota se ei vain osaa nimetä. Se systeemi ei välttämättä ole enää sivilisaatiota, vaan sen nimi saattaa hyvinkin olla heimo. Olisiko sivilisaation ja heimoyhteiskunnan välissä olisi löydettävissä jonkinlainen välimalli, hybridi, josta The Crisis of Civilization antaa pieniä viitteitä? Enemmän paikallisuutta, kasvun ja kehityksen huomioiminen vain, mikäli sillä on muutakin kuin materialistista arvoa, vähän ja vain tarpeellista kulutusta. Tällaista tulevaisuudenkuvaa en voi täysin lytätä, mutta tämäkään vaihtoehto ei poistaisi vielä joitain sivilisaation suurimpia ongelmakohtia, joista merkittävin on nimeltään Valta: Sivilisaatiolle ominaiset suuret yksiköt ja keskittäminen luovat erikoistuneisuutta ja epätasa-arvoa. Luulen, että vain tarpeeksi pienissä sosiaalisissa yksiköissä ihminen voi elää tasa-arvoista ja ihmismieltä syvästi tyydyttävää elämää. Tällainen sosiaalinen järjestyshän on anarkiaa, jota heimoyhteiskunta edustaa, mutta suuressa, sivilisaation mittakaavassa anarkian on vaikea nähdä toimivan.

Dokumenttivinkki: What a Way to Go - Life at the End of Empire

Olen aiemmin mainostanut blogissani erinäisiä kirjoja ja artikkeleita, joiden avulla saattaa löytää uusia tapoja käsittää todellisuutta ja yhteiskuntaa ympärillämme. Nyt löysin kuitenkin ehdottomasti nopeimman ja vaivattomimman tavan silmien avaamiseen ja kulttuuristen ajatuslukkojen murtamiseen. Törmäsin dokumenttifilmiin nimeltä What a Way to Go: Life at the End of Empire. Tässä on tiivis kahden tunnin paketti siitä, mitä ympärillämme tapahtuu, mihin meidän pitäisi havahtua, ja mistä meidän täytyy alkaa keskustella. Leffa ei ole mikään hyvän mielen konsertti, vaan se on paikoin jopa varsin masentava, mutta silti äärimmäisen tarpeellinen.

Dokumentissa keskitytään ensin joihinkin perusongelmiinn, jotka ovat hyvin ilmiselviä indikaattoreita siitä, että nykyinen elämänmenomme on pian tulossa tiensä päähän. Näiden lisäksi olemassa ovat tietenkin lukuisat muut uhkakuvat, mutta kahden tunnin mittaisella elokuvalla voidaan raapaista vain tärkeimpiä kysymyksiä. Sen jälkeen luodataan niitä syitä, jotka ovat tämän nykyisen kehityksen taustalla, ja niitä voimia, jotka pitävät meidät yhä tämän vinhasti kiihtyvän karusellin kyydissä, vaikka useimpia on jo alkanut oksettaa. Lopussa esitetään vielä perusajatuksia siitä, minkälainen elämä meidän hyppysissämme voisi olla sivilisaation takana. Ja se elämä on tavoittelemisen arvoista. Mutta sitä meidän on tavoiteltava yhdessä.

Päättäjät ja poliitikot eivät meitä enää pysty pelastamaan. Eivät olisi koskaan pystyneetkään. Meidän on tehtävä se itse. Tapamme elää maapallolla ei ole "normaali", "ihmiskunnan kohtalo" tai "menestystarina". Se on tuhoisa ja kestämätön tapa elää, jonka viimeistä vuosisataa luultavasti vietämme tällä hetkellä. Se on elämäntapa, joka ei suo meille arvokasta ihmiselämää, vaan saa meidät tuntemaan itsemme avuttomiksi, pelokkaiksi ja turvattomiksi. Meidän on heitettävä kulttuuriset myyttimme romukoppaan ja alettava puhumaan globaalia yhteiskuntajärjestelmäämme ravistelevista ongelmista auennein silmin ja avoimin mielin. Muutos parempaan ei tule pyramidin huipulla löhöäviltä hallitsijoiltamme, vaan sen on lähdettävä meistä itsestämme. Haluaisitko sinäkin tuntea itsesi vähemmän sivilisoituneeksi ja enemmän maan päällä kulkevaksi eläväksi olennoksi, joka on yhteydessä planeettaan, jolla elämme? Joka elää ja hengittää siitä. Varjelee sitä.

Vimeo

Youtube

What a Way to Go: Life at the end of Empire

Synopsis

Tim Bennett, middle-class white guy, started waking up to the global environmental nightmare in the mid-1980s. But life was so busy with raising kids and pursuing the American dream that he never got around to acting on his concerns. Until now…

Bennett journeys from complacency to consciousness in his feature-length documentary, What a Way To Go: Life at the End of Empire. He reviews his Midwestern roots, ruthlessly examines the stories he was raised with, and then details the grim realities humans now face: escalating climate change, resource shortages, degraded ecosystems, an exploding global population and teetering global economies.

Bennett identifies and calls into question the fundamental assumption that has led to this unprecedented crisis in human history: that humans were destined to dominate the rest of the community of life with the Culture of Empire.

He pushes the dialogue where Al Gore did not go.

Powerful interviews with well-known authors including Daniel Quinn, Derrick Jensen and Richard Heinberg, and noted scientists William Schlesinger and Stuart Pimm, fill in some important pieces. Scathing and humorous use of archival footage is balanced with very human snapshot comments from family and friends.

On Walkabout, Bennett ends with an invitation to join him with courage and consciousness on the unexplored shores of a future not yet written.

One path leads to despair and hopelessness. The other, to total extinction. Let us pray we have the wisdom to choose correctly.
~Woody Allen

Elokuvavinkki: Metsän tarina

Kun kaupunkilaiset eivät mene ikimetsän luo, on ikimetsän tultava kaupunkilaisten luo. Kävin juuri katsomassa perjantaina ensi-iltansa saaneen Metsän tarinan elokuvateatterissa. Kyseessä on ensimmäinen suomalainen luontofilmi valkokangaslevityksessä sitten 60-luvun. Ilokseni huomasin, että kotimainen luontoelokuva näyttää myös kiinnostavan suomalaisia, sillä Finnkinon elokuvalle varaama pieni sali tuli lopulta aivan täyteen. Näytti siltä, että ehkäpä Finnkino oli jopa hivenen alivarvioinut elokuvan houkuttelevuutta. Ilahduttavaa oli nähdä myös lapsiperheiden sekä vanhemmankin väen löytäneen elokuvateatteriin.

Elokuva rakentuu enimmäkseen suomalaisen metsämytologian varaan, ja metsän tarinaa kerrotaan tätä kautta. Aivan perinteinen luontodokumentti ei siis ole kyseessä, sillä kaikkia valkokankaalla vilahtavia eläinlajeja ei esimerkiksi aleta nimeämään. Silloin tällöin kerrontaan on sekoitettu hieman perinteisiin luontodokumentteihin kuuluvaa tieteellistä faktaa, mikä ehkä turhaan hämmentää elokuvan kokonaisuutta.

Kokonaisuudessaan minua jäi kuitenkin harmittamaan se, että tässä ei käytetty hyväksi parasta mahdollista tilaisuutta suomalaisten metsätietoisuuden kasvattamiseen. Edes pienen pieni viittaus luonnontilaisten metsien ja niiden monimuotoisen eläimistön hätään olisi ollut paikallaan, sillä nyt Metsän tarina saattaa pahimmassa tapauksessa jopa tuudittaa kaupunkilaistuneita suomalaisia ajattelemaan entistä vahvemmin, että "onhan meillä tuolla tuota hienoa koskematonta luontoa, eikö vain!" Valitettavasti asian laita ei näin ole, vaan koko maassa metsien kokonaispinta-alasta luonnontilaista on 4-5 %. Tähän on laskettuna Lapin erämaat, mikä jättää eteläisen Suomen luonnontilaisten metsien osuudeksi vain alle prosentin eteläisen Suomen metsäpinta-alasta. Eli ei niitä koskemattomia salomaita aivan takapihalta nykyään löydä, ja tällä hetkellä luonnontilaisten metsien suojelussa onkin enää kyse lähinnä hajanaisten sirpaleiden löytämisestä ja metsätyökoneiden torjumisesta näillä alueilla. Siinä mielessä laaja suomalainen luonnontilainen metsä on jo menetetty vuosisadoiksi, mikä välillä meinaa pistää "vähän" vihaksi.

Toivon mukaan elokuva saa kuitenkin sytytettyä uutta kipinää suomalaiseen metsiensuojeluun. Uskoisin, että ainakin joku perhe päättää lähteä elokuvan katsottuaan keväämmällä pienelle luontoretkelle lastensa kanssa. Ehkäpä elokuva myös paljastaa joillekin katsojilleen, että ikimetsät eivät ole vain jotain ryteikköjä siellä jossain itärajalla, vaan että ne ovat arvossapidettäviä ja kunnioitettavia luonnon monimuotoisuuden tyyssijoja sekä ihmisen henkisen kasvun paikkoja, joiden hävittäminen ja kaataminen sellupuuksi on ollut ja on edelleen kammottava erhe.

Kannattaa siis joka tapauksessa käydä katsomassa ja tukemassa kotimaista luontoelokuvaa, sillä mahtipontisia otoksia ovat Hannu Siitonen ja Mikko Pöllänen saaneet filmille kaapattua.

Dokumenttivinkki: Pullovesibisnes

Yle näytti Ulkolinjassa mainion dokumentin Nestlén pullovesibisneksistä. Käytännössä kyse on siitä, että Nestlé etsii ympäri maailmaa uusia mahdollisuuksia paikallisten pohjavesivarantojen ryöväämiseen, jotta he voivat kaupata tuon saman veden sitten laajemmalle alueelle pullottettuna. Samalla pohjavesivarantoja tietenkin ehtyy ja paikalliset saattavat jäädä köyhillä alueilla kuivin suin tai likaisen veden varaan. Kaikilla kun ei ole varaa ostaa pullotettua vettä.

Olen aivan varma siitä, että Nestlé on jo aikoja sitten iskenyt silmänsä Suomen pohjavesivarantoihin. Täytyy vain toivoa, ettei joku osaamaton kokoomusministeri tulevaisuudessa häsellä vesivarojamme Nestlén kaltaiselle ryöväriyhtiölle. Joskushan kuulemma joku Häkämies mokasi jotain fosfaattikaivoksiakin norjalaiselle kaivosyhtiölle.

Joka tapauksessa lopettakaa viimeistään nyt kaikkien Nestlén tuotteiden ostaminen. Tällä yhtiöllä ei ole selvästikään mitään rakentavaa toimintaa yhteisen tulevaisuutemme eteen. Eli ei auta kuin laittaa ne Valion kivat pingviinijäätelötkin boikottiin.

Dokumentti on katseltavissa vielä jonkin aikaa Yle Areenassa. Ulkolinja: Pullovesibisnes.

Dokumenttivinkki: The Corporation (2003)

Katsoinpa tänään suosituksesta 2000-luvun alkupuolella valmistuneen dokumentin The Corporation (suom. Tähtäimessä suuryhtiöt). Dokumentissa käydään seikkaperäisesti läpi, miten suuryhtiöt alkoivat aikoinaan saada valtaa, kuinka ne tuota valtaansa nykyään käyttävät ja mihin tuo vallankäyttö on viimein johtamassa. Lähtölaukauksena nykyiselle korpokraattiselle kehitykselle dokkari pitää 1800-lukua, jolloin Yhdysvaltain korkein oikeus myöntyi osakeyhtiöjuristien vaatimukseen, jonka mukaan osakeyhtiö on itseasiassa henkilö, jolla on samat perustuslailliset oikeudet kuin ihmisilläkin.

Dokumentin lähtökohta on se, että näillä "henkilöillä" ei ole tunteita, omatuntoa, moraalia, vastuuntuntoa eikä juuri mitään inhimillisen henkilön piirteitä. Juridisina henkilöinä osakeyhtiöt ovat kuitenkin oikeushenkilöitä ja ne voivat ostaa, omistaa ja tehdä monenlaisia oikeustoimia. Psykologisina henkilöinä ne olisivat psykopaatteja. Dokumentissa alleviivataan suuryhtiöiden psykopaattisista piirteistä seuraavat:

• Välinpitämättömyys muiden tunteita kohtaan,
• kyvyttömyys ylläpitää kestäviä suhteita,
• häikäilemätön piittaamattomuus muiden turvallisuudesta,
• petollisuus, valehtelu ja huijaaminen oman edun vuoksi,
• kyvyttömyys kokea syyllisyyttä ja
• kyvyttömyys sosiaalisten normien sekä lain noudattamiseen.

Huolestuttavan tästä tilanteesta tekee se, että tällaiset psykopaattiset yhtiöt ovat nykyään maailman vaikutusvaltaisimpia organisaatioita. Demokratia on tehokkaassa muodossaan jo hyvin pitkälti haudassa ja elämme monikansallisten suuryhtiöiden valtakautta. Osakeyhtiöt ovat vastuussa vain osakkeenomistajilleen. Eivät työntekijöilleen, yhteisöille, ympäristölle eivätkä edes poliitikoille. Ja kuinka tällaista kasvotonta ja despoottista valtaa vastaan voi taistella, kun sen hallussa on myös media?

The Corporation on oikeastaan mainio, elokuvallinen yhdistelmä Naomi Kleinin kirjoja No Logo ja The Shock Doctrine. Klein itsekin esiintyy tässä dokumentissa muutamaan otteeseen asiantuntijana. No Logohan keskittyy markkinoinnin härskiyteen ja läpitunkevuuteen yhteiskunnassamme sekä yritysten haluun päästä eroon kaikista sellaisista toiminnoista, jotka eivät maksimoi voittoa. The Shock Doctrine puolestaan on oiva esitys siitä, minkälaisia julmuuksia suuryhtiöt ja heidän palvelijansa ovat valmiita toteuttamaan kahmiakseen helppoja voittoja, ja kuinka nämä yhtiöt kontrolloivat valtioita ja poliitikkoja omien päämääriensä edistämiseksi.

Dokumentissa ilahduttavaa ja toivoa herättävää olivat maailman suurimman kumimattofirman perustajan, Ray Andersonin lausunnot. Hän on aika varmasti lukenut Daniel Quinnin Ishmaelin ja ottanut onkeensa. Hän käytti kirjasta löytyvää lentohärvelivertausta ja tuo puheenvuoro dokumentissa on oikeastaan sitaatin arvoinen:

"Drawing the metaphor of the early attempts to fly. The man going off of a very high cliff in his airplane, with the wings flapping, and the guys flapping the wings and the wind is in his face, and this poor fool thinks he's flying, but, in fact, he's in free fall, and he just doesn't know it yet because the ground is so far away, but, of course, the craft is doomed to crash. That's the way our civilization is, the very high cliff represents the virtually unlimited resources we seem to have when we began this journey. The craft isn't flying because it's not built according to the laws of aerodynamics and it's subject to the law of gravity. Our civilization is not flying because it's not built according to the laws of aerodynamics for civilizations that would fly.

And, of course, the ground is still a long way away, but some people have seen that ground rushing up sooner than the rest of us have. The visionaries have seen it and have told us it's coming. There's not a single scientific, peer-reviewed paper published in the last 25 years that would contradict this scenario: every living system of earth is in decline, every life support system of earth is in decline, and these together constitute the biosphere, the biosphere that supports and nurtures all of life, and not just our life but perhaps 30 million other species that share this planet with us. The typical company of the 20th century: extractive, wasteful, abusive, linear in all of its processes, taking from the earth, making, wasting, sending its products back to the biosphere, waste to a landfill. I, myself, was amazed to learn just how much stuff the earth has to produce through our extraction process to produce a dollar of revenue for our company. When I learned, I was flabbergasted.

We are leaving a terrible legacy of poison and diminishment of the environment for our grandchildren's grandchildren, generations not yet born. Some people have called that intergeneration tyranny, a form of taxation without representation, levied by us on generations yet to be. It's the wrong thing to do." 

Suomen osakeyhtiölain 1 luvun 5 §:n mukaan "yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille, jollei yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin". Tämä on se lainsäädännöllinen pohja, joka on osakeyhtiöiden toiminnan perustana. Ja siinä on myös demokratian mahdollisuus uuden niskalenkin ottamiseen näistä kasvottomista diktaattoreista. Mitäpä jos säätäisimme osakeyhtiölle muitakin tarkoituksia? Kuten kestävän, ympäristöä ja ihmisiä kunnioittavan toiminnan. Silloin osakeyhtiöt olisivat lain mukaan velvoitettuja ottamaan nämä kysymykset huomioon kaikessa toiminnassaan. Nyt olemme vapauttaneet pedon, jota kukaan ei saa lukittua takaisin kaltereiden taakse. Valikoidut toimitusjohtajatkin ovat dokumentissa sitä mieltä, että irtisanomiset ja luonnon riistäminen eivät heitä miellytä, mutta heidän kätensä ovat yhtiöiden johdossa sidotut. Kukaan ei tunnu myöskään tietävän, kuinka tämä tuomiopäivänkone pysäytettäisiin. Valta on kuitenkin edelleen ihmisillä. Meidän täytyy vain muistaa se ja alkaa taas käyttää sitä.