Zombiemuurahaisista ja ihmisistä

Mark Henson: Land of the Free, Home of the Brave. Taiteilijan luvalla osoitteesta markhensonart.com.

Zombiemuurahaisiksi kutsutaan erään hevosmuurahaislajin yksilöitä, jotka ovat saaneet tartunnan Ophiocordyceps-loissienestä. Viittaus zombeihin juontaa juurensa siitä, että loissienen infektoima muurahainen muuttuu tahdottomaksi sienen "orjaksi", sillä näyttää siltä kuin sieni ottaisi muurahaisen mielen hallintaansa. Tällaisen kavalan, biologisen indoktrinaation uhriksi joutunut muurahainen hylkää yhdyskuntansa ja etsiytyy jonkin lehden alapinnalle. Siihen huono-onninen muurahainen pureutuu kiinni ja pysyy säntillisesti paikoillaan kuolemaansa saakka. Silloin sieni saa levitettyä itiönsä muurahaisen järsimästä haavasta kätevästi lehden sisään, jossa se pääsee jälleen leviämään.

Lähes täydellinen vertauskuva nykyiselle ihmiskunnalle! Vaan tässä metaforassa emme valitettavasti ole muurahaisen aivoissa isäntänä seikkaileva sieni, vaan osaksemme on langennut muurahaisparan kohtalo. Orjaherrammekin on eri maata, sillä se ei ole aivoihimme tavalla tai toisella tarttunut hiiva. Jätän myös folion kauppaan ja totean, etteivät reptiliaanit tai kehoomme asennetut mikrosirut kuulu lainkaan tähän asiaan. Naurettavuuksiin ei nimittäin tarvitse mennä, sillä totuus on tarua ihmeellisempää, kun siihen kunnolla havahtuu. Joku blogiani ennen lukenut osaa varmasti jo ennakoida, kun totean, että meitä orjuuttavat teknologia ja sen kehitys. Mitä enemmän ja herkemmin kiinnitän huomiota ympärilläni vallitsevaan todellisuuteen, sitä selvemmäksi tämä asian laita tulee: Ihmiskuntaan on pesiytynyt kulttuurinen loinen, joka saa ihmiset palvelemaan isäntänään koneiden kehitystä oman ja muiden elävien olentojen etujen kustannuksella. Kulttuurimme vaikuttaa ihmiskuntaan samalla tavalla kuin sieni-infektio muurahaiseen.

Tämä loinen ei tartu ihmiseen vielä syntymähetkellä, mutta se siirtyy mieleen "äidinmaidossa" erilaisina kulttuurimme kuiskailemina tarinoina ja myytteinä. Infektio leviää ja pahenee yksilön varttuessa vastuuntuntoiseksi yhteiskunnan jäseneksi. Tämä loinen saa ihmiset hylkäämään elämän yhdyskunnan, jolloin ihmiset alkavat tehdä töitä koneiden palvelijoina. Kulttuurisesta loisesta infektoitunut ihmiskunta alkaa progressiivisuuden myytin vankina riistää maapallon elämää ruokkiakseen alati elonkehän kustannuksella laajenevaa teknosfääriä. Ihmiskunnan päätarkoitukseksi muodostuu energian ja luonnonvarojen toimittaminen koneille, jotta ne toimisivat, kehittyisivät ja leviäisivät. Hinnalla millä hyvänsä.

Elämä kaikessa monimuotoisuudessaan saa kärsiä innolla loisisäntäänsä palvelevan ihmiskunnan ponnistuksista. Tiedämme, että elämäntapamme on tuhoisa luonnon monimuotoisuuden kannalta ja tiedämme, että henkemme ovat riippuvaisia vain ja ainoastaan tuosta monimuotoisuudesta. Tiedämme, että tuo monimuotoisuus on luhistumassa emmekä tiedä, milloin menemme vai olemmeko jopa jo menneet kriittisen kynnyksen yli. Tiedämme, että teknologisen kehityksen ruokkiminen fossiilisilla polttoaineilla muuttaa ilmastoa ja tiedämme, että kyseessä on koko elämän yhteisön tulevaisuutta vakavasti uhkaava ongelma. Silti jatkamme orjamaisesti loisisäntämme palvelemista ja ruokimme teknologisen kehityksen koneistoa, jotta se voi levitä ja kehittyä samalla, kun elämä ympärillämme hupenee hälyttävää vauhtia.

Eräs tämän loisen hienostuneimmista tempuista on se, että se saa ihmiskunnan uskomaan satuihin. Totta kai olet kuullut sadun siitä, että kehitys koituu aina ihmiskunnan parhaaksi? Tai siitä, että teknologia palvelee ihmistä? Ilakoimme esimerkiksi uusista liikenneyhteyksistä ja viestintävälineistä, mutta emme ymmärrä, että niiden perimmäinen lopputulos on ihmisten tiukempi kahliutuminen biosfääriä tuhoavaan teknologiseen koneistoon. Ja kaikesta tästä hienosta "kehityksestä" huolimatta pahoinvointia aiheuttava ylihyvinvointimme tuotetaan edelleen orjatyövoimalla ja enemmistö maapallon väestöstä joutuu elämään ihmisarvoa alentavissa olosuhteissa. Riistolla ansaitut ylellisyydet eivät ole tuoneet tänne pyramidin huipullekaan onnea, vaan mässäilevässä ja pröystäilevässä kulttuurissa eletään tyhjässä tarkoituksettomuudessa, onnettomina, addiktoituneina, mieli heikkona tai särkyneenä ja fyysisesti häpeällisen huonossa kunnossa. Olemme pelkkiä harmaita varjoja siitä loistokkaasta olennosta, joka ihminen terveimmillään voi olla. Talouskasvulla ja kehityksellä ei ole pitkään aikaan ollut minkäänlaista arvoa ihmiselon parantajana, vaan sen vaikutus on lähes poikkeuksetta teknologisen kehityksen edistys ihmisyyden kustannuksella. Näin ihminen ja ihmisluontokin joutuvat riutumaan loistartunnan aiheuttaman kehityspsykoosin vuoksi. Silti jatkamme orjamaisesti loisisäntämme palvelemista ja ruokimme koneistoa, jotta se voi levitä ja kehittyä samalla, kun ihminen sisällämme huutaa rikkinäisenä ja kahlittuna, ja yhä useampi aina vain kasvavasta väestöstä joutuu kamppailemaan elämänsä puolesta säälittävän surkeissa olosuhteissa.

Kulttuurisen loisen kaikkein ikävin temppu on ollut kiistämättä se, että se on saanut ihmiskunnan unohtamaan suhteensa todellisuuteen. Meillä ei ole enää suhdetta siihen, minkä vuoksi olemme ylipäätään olemassa. Vuosi vuodelta ohenee suhteemme veteen ja tuuleen, metsiin ja puihin, villieläimiin ja parantaviin kasveihin, pilviin ja tähtitaivaaseen sekä luontoon ja elämään ylipäänsä. Tämä tekee meistä henkisesti ja usein myös fyysisesti lamaantuneita koneiston osasia. Sen sijaan suhteemme isäntämme tarjoamaan "todellisuuteen" paranee jatkuvasti. Teknokratian kourissa pahasti vaurioituneen luontosuhteen tilalle kulttuurinen loinen tarjoaa psyykkisellä ja tulevaisuudessa yhä enemmän myös fyysisellä tasolla syvenevää suhdetta erilaisiin ruutuihin, johtoihin, kosketusnäyttöihin, tietoverkkoihin ja mikropiireihin. Tämä uusi suhde yhä edelleen järsii ihmiskunnan henkistä pääomaa täyttämällä puuttuvan luontosuhteen jättämän tyhjyyden aivotoimintaa sumentavalla ja turruttavalla viihteellä (Myönnän, että älykästä ja ajattelemaan kannustavaa viihdettäkin on, mutta nyt tarkoitan valtavirtaa.) ja ihmisen henkisiä ja ruumiillisia tarpeita aliarvioivina "helpotuksina". Huomaamattamme olemme zombiemuurahaisten tavoin pureutuneet kiinni lehteen. Erona vain se, että me raukkaparat olemme orjuuttaneet itse itsemme kulttuuriimme pesiytyneillä tuhoisilla harhaluuloilla.

Se suunta, mitä kohti ihmiskunta tällä hetkellä purjehtii, ei ole ihmiskunnan tai maapallon hyvinvoinnin kannalta millään järkevällä tai positiivisella tavalla perusteltavissa. Kulttuurimme loismaisuus ilmeneekin juuri siinä, että ihmiskunta on sen vaikutuksen alla kuin armeija zombiemuurahaisia, jotka kulkevat loisen ohjaamana kohti omaa ja liian monen muun elämänmuodon turmiota. Onneksi kulttuurista loista vastaan voi ainakin yksilötasolla taistella tiedonjanolla, luontosuhdetta syventämällä ja omien hengenlahjojensa harjoittamisella. Matokuurin jälkeen kulttuurissamme vallitsevan kehityspsykoosin järjettömyys on lopulta niin ilmiselvää, että hetken aikaa pitää melkein vakavissaan pohtia, kuka sinne hullujen huoneelle loppujen lopuksi oikein kuuluu.

Dokumenttivinkki: Collapse - The End of the Age of Oil

Chris Smithin elokuva Collapse lähtee liikkeelle öljyhuipun selittämisestä ja päätyy romahduksen vaikutusten arviointiin ja niistä selvitymiseen. Tässä on siis dokumentti, joka povaa oikeasti romahdusta ja esittää jopa väitteen siitä, että se on käynnissä jo nyt. Se tarjoaa ihmisille myös pienimuotoista osviittaa siitä, miten tuohon romahdukseen kannattaa varautua. Collapse on mielenkiintoinen dokumenttielokuva, sillä se on rakennettu päällisin puolin näyttämään Michael Ruppertin haastattelulta ja puolittaiselta elämäntarinalta. Ruppert on entinen huumepoliisi, nykyinen kirjailija ja tutkiva journalisti, joka on aiemminkin pyrkinyt tuomaan virallisesta totuudesta poikkeavia näkemyksiä maailmasta ja yhteiskunnastamme ihmisten tietoon. Tietenkin monet pitävät häntä salaliittoteoreettikkona ja tuomiopäivänprofeettana, mutta tällaiset arvostelmat on jokaisen katsojan tehtävä itse. Viestinkantajan arvostelu on sitä paitsi yksi käytetyimmistä harhautustekniikoista, joten annetaan asian puhua puolestaan.

Dokumentin katsomisen jälkeen halusin sanoa muutaman sanasen, jotka ovat muutoinkin pyörineet mielessäni viime aikoina. Loppujen lopuksi on aivan se ja sama, mitä Suomen hallitus tekee talouskriisiä lievittääkseen ja hyvinvointiyhteiskunnan palveluja säilyttääkseen. Uutta, vuosikausia kestävää kiihtyvää talouskasvua ei enää yksinkertaisesti tule, sillä sitä varten ei ole olemassa tarpeeksi energiaa. Tankissa ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi bensaa, jotta moottori lähtisi taas kunnolla rykimään. Toimenpiteet, joilla taloutta yritetään tällä hetkellä saada käynnistettyä, ovat täysin turhia ja vain paisuttavat sitä pullataikinaa, joka kohta lässähtää lattialle. Suurin talouskasvua elvyttävä tekijä tällä hetkellä lienee se seikka, että laman iskiessä öljyn kysyntä laskee, jolloin sen hintakin hetkeksi halpenee. Sitten öljyn kysyntä jälleen nousee, jolloin hintakin alkaa nousta, ja kaikki tietävät mitä siitä taas seuraa. Jossain vaiheessa seinä tulee tällaisellekin kasvukäyrälle vastaan ja öljyn hinta ampaisee lopullisesti taivaisiin. Siksi näiden talouden "elvytystoimenpiteiden" sijaan huomio olisi jo aikoja sitten pitänyt kiinnittää siihen, kuinka voimme mahdollisimman hyvin sopeutua vääjäämättömään keskitetyn ja teollisen sekä öljy- ja teknologiariippuvaisen järjestelmän hiipumiseen. Tuo hiipuminen on jo alkanut, ja Collapse-dokumentti puhuu selvää kieltä siitä, että paluuta loputtoman talouskasvun polulle ei mitä todennäköisimmin enää ole. Eikä tarvitse miettiä kuin pieni hetki meidänkin mediassamme melkein päivittäin pyöriviä asioita, niin voi huomata merkkejä asteittaisesta romahduksesta:

• Sahaava talouden kasvukäyrä
• Euro- ja finanssikriisi
• Rappeutuva infrastruktuuri (esim. tieverkko, jota ei enää ole varaa korjata tarpeeksi)
• Hyvinvointipalveluiden karsiminen (kuntien lakisääteisten palveluiden vähentäminen)

Jälleen kerran dokumentissa päädytään johtopäätöksiin, jotka ovat pyörineet useastikin monissa muissa yhteyksissä ja omassa mielessäni. Romahduksen jälkeen vastuu ihmisten elämästä siirtyy taas paikallistasolle ja pienet yhteisöt alkavat selviytyä omin neuvoinensa. Mutta onko meidän pakko yrittää pitää kiinni jostain, jota kutsutaan sivilisaatioksi? Ruppert elättelee toiveita "jonkinlaisesta sivilisoituneesta elämästä" lapsillemme. Emmekö voi rehellisesti kutsua paikallista, yhteisöllistä elämää, joka tulevaisuudessa meitä luultavasti odottaa, heimoyhteiskunnaksi? Tietenkin tuo yhteiskunta voi saada jonkinlaisen sivilisaation hahmon, mutta en itse usko, että sivilisaatio on mahdollinen ilman keskitettyä valtakoneistoa sekä tuota keskitettyä järjestelmää vaativaa kovaa teknologiaa. Miksi elämän täytyisi olla sivilisoitunutta? Onko sivilisaatiolla jokin itseisarvo? Minun vastaukseni on ei. Pienimuotoinenkin sivilisaatio kätkee taskuihinsa aina keskitetyn, laajentumiseen pyrkivän ja ihmistä alistavan valtakoneiston siemenet. Jos teollistunut sivilisaatio romahtaa joskus meidän elinaikanamme, mikä ei ole ollenkaan epätodennäköistä, niin annetaan sen romahtaa kunnolla ja jatketaan ilman sitä virhettä, jonka esi-isämme reilut 10 000 vuotta sitten tekivät.

Ilahduttavaa oli nähdä Ruppertin suhtautuvan kalseisiin tulevaisuudenkuviin iloisella ja positiivisella elämänasenteella. Juuri näin sen pitääkin olla. Kaikista uhkaavista merkeistä huolimatta meidän pitää jatkaa kauneuden ihailemista sieltä, missä sitä on jäljellä. Nautitaan toistemme seurasta ja autetaan toinen toisiamme. Hymyillään ja ollaan entistäkin avoimemmin ihmisiä, sillä meihin lukitut kahleet ovat alkaneet ruostua. Stressiin ja masennukseen vaipumisesta ei ole kenellekään mitään iloa, vaan positiivisen ja onnellisen elämänasenteen kautta voi takoa avaimet menestyksekkääseen elämään tulevaisuudessa. Oli se tulevaisuus minkälainen hyvänsä.

Katso dokumentti tästä.

Onko mikään enää pyhää?

Kautta aikain on ollut leimallista kysellä, onko mikään enää pyhää. Samalla haikaillaan vanhojen hyvien aikojen perään ja ihmetellään, miten nykyaika voi olla niin pinnallista ja tarkoituksetonta. Tuota kysymystä ruodinkin jo edellisessä kirjoituksessani, joten nyt voisin kuljettaa kirjoitukseni pyhän äärelle. Ihminen on siitä harvinainen elukka, että osaamme tulkita symboleita, joihin kielenkäyttömmekin pitkälti perustuu. Pystymme myös antamaan aistimillemme asioille moninaisia merkityksiä ja ajatellemaan tulevaisuutta ja menneisyyttä. Pyhä liittyy juuri tähän ihmisen poikkeukselliseen lahjakkuuteen ajatella symbolisesti. Pitkään tärkein ihmisen pyhänä pitämä asia oli luonto eli loppujen lopuksi kaikki se, mistä pohjimmiltaan elämme. Sivilisaation myötä pyhää alkoivat luoda järjestäytyneet uskonnot, joiden ohella luonnon kunnioitus toki säilyi vielä pitkään. Esimerkiksi vielä ennen 1800-lukua Suomessa ei laajamittaiseen ja järjestelmälliseen petoeläinten tappamiseen ryhdytty, koska petoja pidettiin luonnonvoimana, jolle ihminen ei mahda mitään. Vähitellen asenteet kuitenkin muuttuivat ja alettiin havaita, että voimme kontrolloida luontoa aina vain voimallisemmin keinoin ja jopa hävittää lajeja sukupuuttoon niin halutessamme. Pyhä on yleensä luonut ihmiselämään pidäkkeitä. Tietyt asiat ovat olleet tabuja, joita ei ole saanut tehdä tai ottaa esille. Joitain asioita on pitänyt kunnioittaa ja olla puuttumatta niiden kulkuun. Luonnon pyhyys on estänyt ihmistä tuhoamasta omaa elinympäristöään. Sivilisoituneiden kansojen jumalat ja kirjauskonnot ovat luoneet pidäkkeitä ja yhtenäiskulttuuria, joilla sivilisaation päälle rakentuva yhteiskunta ja sen hierarkia on ylipäätään pysynyt kasassa.

Tänä päivänä tilanne on hyvin erilainen. Luonto on minulle ja monille muillekin pyhistä pyhin asia, mutta kun katsomme, mitä järjestelmämme saa luonnossa ja ympäristössä aikaan, on todettava, että kokonaisuudessaan luonto ei ole ollut ihmisille pyhä asia pitkiin aikoihin. Tai jos on, niin se on itse asiassa hyvin surullinen ja konkreettinen todiste siitä, että suurin osa ihmisistä on alistunut teknologisen järjestelmän orjiksi esittäen vain hiljaista jupinaa, kun heidän pyhinä pitämiänsä asioita raiskataan. Toisaalta yhteiskunnassamme yleinen talouskasvua ja kehitystä puolustava ja "viherpiipertäjiä" vastustava asenne kertoo siitä, ettei biosfäärin massiivista tuhoa teknosfäärin kourissa edes ajatuksen tasolla kovin laajalti vastusteta.

Jotakin pyhää siis vielä on jäljellä ja se onkin sitten aika irvokasta: Oi suuri ja mahtava teknologinen ja tieteellinen kehitys. Päästä meidät pahasta ja anna meille iankaikkinen elämä! Teknologinen kehitys on korvannut kaiken pyhän, mitä ihmiskunnalla on taipaleensa aikana ollut, ja se tuhoaa tuota aiempaa pyhän perintöä hallitsemattomasti ja totaalisesti. Kehityksen arvostelu on yksi suurimmista tabuista yhteiskunnassamme, sillä koskaan ei pohdita, mitkä ovat jonkin uuden teknologian hyödyt ja haitat ihmiselle tulevaisuudessa. Koska kehitys on kaiken arvostelun yläpuolella, yhteiskuntamme hyppää aina uusien teknologioiden varaan ajattelematta hetkeäkään, mitkä ovat tuon loikan mahdolliset seuraukset. Kukapa olisi arvannut, että viestintä- ja liikenneteknologian kehitys johtaa perheiden sekä sosiaalisten verkostojen maantieteelliseen sirpaloitumiseen, joka on yksi selvä syy ennennäkemättömälle yksinäisyydelle ja mielenterveysongelmille yhteiskunnassamme? Ehkä joku olisikin aavistellut jotain tämänsuuntaista, jos ennen uusien teknologioiden varaan heittäytymistä oltaisiin joskus pysähdytty miettimään, mitkä ovat tuon teknologian käyttöönoton laajamittaiset seuraukset. Nyt voi alkaa pohtia esimerkiksi sitä, mitä nykyteknologian aikaansaama informaatiotulva ja sen jatkuva läsnäolo älypuhelimissa ym. värkeissä saa aikaan, kun vaikutukset mm. ihmisten väliseen sosiaaliseen kanssakäymiseen, huomiokykyyn ja oma-aloitteisuuteen on jo nyt havaittavissa. Mutta pyhää ei saa kyseenalaistaa tai kritisoida. Jos kaikkivoipaa kehitystä arvostelee, saa helposti päälleen höpsähtäneen luddiittin leiman ja paskaa niskaan. Teknologisen kehityksen arvostelijat ovat aikamme kerettiläisiä ja rienaajia.

Teknologisen kehityksen arvostelu on tällä hetkellä hyvin samassa asemassa kuin missä Kopernikuksen esittämä väite siitä, että Maa kiertää aurinkoa, oli keskiajalla. Kaikkien kehitysuskoisten olisi siis hyvä hetkeksi pysähtyä miettimään, mitä leimaamisella ja oman maailmankuvan vastaisten ajatusten tyrmäämisellä ilman sen syvempää tarkastelua on koskaan saatu aikaan. Tästä voisivat ottaa onkeensa erityisesti "vapaa-ajattelijat" ja muut äänekkäät ja hyvin intellektuelleina itseään pitävät kehityksen kritiikittömät puolestapuhujat, jotka yleensä suhtautuvat uskontoihin ivallisesti, vaan eivät huomaa, että heidän kuten koko yhteiskuntamme suhtautuminen kehitykseen on hyvin uskonnonomaista kaikessa pyhyydessään. Progressiivisuuden myytin kriittinen tarkastelu ansaitsee sijansa yhteiskunnallisessa keskustelussa, ja se on aloitettava ennemmin tai myöhemmin. Mieluummin siis ennemmin.

Teknologinen kehitys on aina isäntä eikä renki

Luin juuri varsin mielenkiintoisen artikkelin teknologisen kehityksemme riskeistä. Wired-lehdessä vuonna 2000 julkaistun artikkelin "Why the Future Doesn't Need Us" on kirjoittanut pitkän linjan tietokonemies, Sun Microsystemsilläkin töitä tehnyt Bill Joy. Muutoinkin olen viime aikoina päätynyt pohtimaan nimenomaan teknologian osuutta yhteiskuntajärjestelmämme ongelmissa. Sivilisaatio on jo aiemmin osoittautunut mielessäni kestämättömäksi, mutta mikä tärkeämpää, sivilisaatio, saati sitten teollistunut sivilisaatio, ei olisi mahdollinen ilman teknologiaa. Joten onko niin, että kaikista nykyisistä ongelmistamme ja tulevaisuuden uhkakuvistamme saamme lopulta syyttää teknologiaa?  Sen perusteella, miten ongelmat ovat viime vuosikymmeninä kärjistyneet, voimme ainakin todeta, että teknologialla emme ole onnistuneet ihmiskunnan ongelmia ratkaisemaan. Minä olen menettänyt uskoni teknologisen kehityksen pelastavaan voimaan täysin. Näyttää nimittäin siltä, että teknologian avulla olemme luoneet historiallisessa silmänräpäyksessä järjestelmän, joka uhkaa ennennäkemättömässä mittakaavassa koko maapallon biosfääriä. Sekä inhimillistä vapautta.

Joy pohtii artikkelissaan erityisesti ydinaseiden, nano- ja geenitekniikan sekä robotiikan mukanaan tuomia riskejä ja on aidosti ja aiheellisesti peloissaan siitä, miten vähän ihmiset käsittävät jo lähitulevaisuudessa mahdollisesti häämöttävistä riskeistä. Silti Joy tuntuu luottavaiselta sen suhteen, että kunhan vain alamme keskustella näistä uhkista, voimme asettaa teknologiselle kehitykselle rajat. Mutta kun idea jostain teknologisesta innovaatiosta on kerran saatu, sitä ei enää voida tehdä tekemättömäksi. Kuinka kauan suitset pysyvät riskaabelin teknologian yllä? Esimerkiksi poliittisen ilmapiirin tai taloudellisen tilanteen muuttuessa nämä rajoitukset voidaan hyvinkin heppoisin perustein poistaa, jolloin teknologiajuna puksuttaa jälleen eteenpäin kohti riskejä, joita emme pysty käsittämään, saati sitten hallitsemaan.

Artikkelissa Joy esittää aika raflaavia tulevaisuuden uhkakuvia, jotka kuulostavat monien korviin varmasti tieteiskirjallisuudelta. Ja tieteiskirjallisuudessa näitä uhkakuvia on ennenkin käsitelty. Kai esimerkiksi älykkäät koneet, jotka eivät enää tarvitse ihmisiä toimiakseen, kuulostavat monessakin suhteessa tutulta? Mutta uhka ei mielestäni ole niin radikaali ja ilmeinen kuin mitä ajatukset terminaattoriroboteista tai Gray goo -skenaariosta antavat ymmärtää. En tietenkään voi kieltää, etteivätkö sanotunlaiset uhkakuvat tulevaisuudessa voi toteutua, mutta on tärkeää huomata, että teknologialla on myös paljon hienovaraisempi ja salakavalampi vaikutus ihmiskunnan kehitykseen ja tulevaisuuteen. Ja että tämä prosessi on ollut käynnissä jo pitkään.

Perustavanlaatuinen kysymys kuuluu: Toimiiko teknologiaan perustuva yhteiskuntajärjestelmämme ihmisen ehdoilla vai pakottaako se ihmiset toimimaan teknologisen systeemin ehdoilla? Olemmeko vain pieniä hammasrattaita pyörittämässä eteenpäin kehitystä, joka ei loppujen lopuksi huomioi inhimillisiä tarpeita? Vankka fakta on, että ihmisen perusbiologia ja -psykologia on kehittynyt evoluution myötä aivan toisenlaisiin olosuhteisiin kuin millaisissa nykyään elämme. Ongelma piilee tässä: Kun kehollemme ja mielellemme luonnoton, teknologiaan perustuva elämäntapa ja järjestelmä aiheuttaa ihmisessä psykologisia tai biologisia ongelmia, systeemi ei mukaudu ihmisen tarpeisiin. Päinvastoin. Ihminen kehittää lisää teknologiaa, joka saa ihmisen sopeutumaan yhä syvemmin ja tehokkaammin osaksi systeemiä. Ehkäpä konkreettisin ja selvin esimerkki tällaisesta kehityksestä ovat mielenterveyslääkkeet (esim. masennuslääkkeiden kulutus kasvaa tasaisesti joka vuosi: Kela ja Fimea 2012, s. 313), joilla tässä epäluonnollisessa elinympäristössä oirehtiva ihminen sopeutetaan osaksi ihmisen psyykelle epäluonnollista elämää. Muita voimallisia keinoja sopeuttamiseen ovat esim. propaganda ja koululaitos. Ja ongelman pelottavuus piilee tässä: Kyse on voimalla eteenpäin menevästä kehityksestä, joka integroi ihmistä yhä syvemmin osaksi teknologista järjestelmää, ja uusia teknologisia innovaatioita tullaan käyttämään saman prosessin jatkamiseen. Voi vain miettiä, mitä juuri nano- tai geeniteknologialla voidaan ihmiskunnan tulevaisuudessa "saavuttaa".

Toinen pelottava osa tätä kehitystä on riippuvuutemme teknologiasta. Ani harva meistä pystyisi selviämään ilman sivilisaatioon perustuvaa kovaa teknologiaa, joka vaatii saumattoman ja hyvin voidellun systeemin pysyäkseen toiminnassa. Tästä syystä emme myöskään halua ajatella vaihtoehtoja, sillä useimmat meistä eivät tulisi toimeen ilman teknologiaa. Ihmiskunta on vaivihkaa integroitunut niin menestyksekkäästi ja perusteellisesti teknologiseen järjestelmään, että se on kahlinnut oman kohtalonsa tuon pahasti yskivän koneiston armoille. Olemme kuin pikku muttereita, joille pitää saada tarpeeksi ruokaa polttoaineeksi.

Tietenkin voimme asettaa ihmiskunnan onnistumisen mittapuuksi ihmisten onnellisuuden. Voihan hyvin epätodennäköisesti käydä niin, että saamme teknologian keinoin ratkaistua uhkaavan ekologisen katastrofin ja väestöräjähdyksen, ja tulevaisuuden ihmiset ovat suorastaan paratiisimaisessa onnellisuuden tilassa. "Onnellisuuslääke" suoraan Valion maidosta? Tai mitäpä jos alkaisimme muokata ihmistä geneettisesti sopeutuvaisemmaksi teknologiseen ympäristöön ja taipuvaisemmaksi onnellisuuteen? Totta kai tällaisen muokkauksen kautta syntyneet yksilöt pärjäisivät paremmin vallitsevissa olosuhteissa, joten kukapa ei haluaisi päästä pitoihin osalliseksi? Aldous Huxleyn Brave New World näyttää aina vaan todenmukaisemmalta. Ja kuten aiemmin totesin, pysyviä rajoituksia teknologiselle kehitykselle on lähes mahdotonta luoda. Se, jonka mielestä tämä olisi toivottavaa kehitystä, voi nostaa käden pystyyn ja todeta hakuna matata, mutta ainakin itse haluaisin onnistumisemme mittapuuksi ennemmin ihmisen vapauden ja villiyden, jotka ovat saaneet jo kauan kärsiä kahleista.

Dokumenttivinkki: The Crisis of Civilization

Kirjoitin joitakin viikkoja sitten dokumenttielokuvasta nimeltä What a Way to Go. Näemmä näitä päteviä sivilisaation ongelmista kertovia dokkareita on enemmänkin, sillä löysin nyt toisen moisen, joka on nimeltään The Crisis of Civilization.

The Crisis of Civilization lähtee liikkeelle siitä, että teemme tällä hetkellä pahimman virheen ajattelussamme: Näemme maailmanlaajuiset ongelmat toisistaan erillisinä kokonaisuuksina, vaikka ilmastonmuutos, öljyhuippu, ruuantuotannon ongelmat, finanssikriisi, luonnon monimuotoisuuden hupeneminen, väestönkasvu, taloudellinen epätasa-arvoisuus ym. pitäisi nähdä osana yhtä ja samaa prosessia, jota teollistunut sivilisaatiomme ruokkii, ja johon koko järjestelmämme perustuu. Ongelmat nivoutuvat yhteen hyvin perustavalla tasolla, ja jos emme huomaa tätä yhteyttä, emme myöskään huomaa, että eri ongelmien hienosäätö ei todellakaan riitä. Kun näemme kokonaisuuden, josta kyseiset ongelmat juontavat juurensa, voimme pureutua niiden todelliseen aiheuttajaan. Systeemiin, joka ei ole kestävä, ja joka tulee ennemmin tai myöhemmin jollain tavalla katoamaan, vaikka meille onkin opetettu Fukuyaman End of History -oppien mukaisesti, että nykyinen kapitalistinen järjestelmämme on sivilisaation huippu ja paras ihmiselon järjestäytyneisyyden muoto, mitä voimme koskaan keksiä. Onneksi tämä ajatus on alkanut vääjäämättä murtua.

Teollistunut sivilisaatio, joka perustuu jatkuvaan kasvuun ja rajoittamattomaan luonnon hyväksikäyttöön, tulee muuttumaan tulevaisuudessa. Monesti olen miettinyt, miksi näistä asioista kannattaa ylipäätään puhua. Mitä nyt on edes tehtävissä? Tärkein vaikutus näiden ajatusten pyörittelyllä on ehkä se, että mitä nopeammin ja enemmän alamme näistä asioista vakavasti keskustella, sitä vapaammin voimme lopulta valita seuraavista vaihtoehdoista: Hallittu teollistuneen sivilisaation purkaminen tai romahdus. On aika itsestäänselvää, kummalla tavalla ihmiskunta voi humaanimmin ja kestävämmin siirtyä eteenpäin.

What a Way to Go on siinä mielessä parempi leffa, että se tonkii ongelmien juuret vielä syvemmältä, ei ainoastaan teollistuneen sivilisaation, vaan koko sivilisaation perustuksista. The Crisis of Civilization tuntuu pelkistävän järjestelmämme ongelmat neo-liberaaliin politiikkaan ja ajatteluun, vaikka se on lopulta vain pieni osa hiekkaa siinä sivilisaation tiimalasissa, joka voi hyvinkin olla pohjastaan haljennut ja valumassa tyhjiin. Ongelmien todelliset juuret todennäköisesti ovat paljon vanhempia ja vielä perustavanlaatuisempia. The Crisis of Civilization ei myöskään käsittele ollenkaan väestönkasvua ja sen dynamiikkaa, mikä on kuitenkin melkeinpä merkittävimpänä osana sivilisaation kehityksessä ja ongelmissa.

Dokumentin johtopäätös on se, että elämme murroskautta, jonka aikana teollisuuteen ja jatkuvaan talouskasvuun perustuva sivilisaatio on muuttumassa uudenlaiseksi, ja ongelmat, joita tänä päivänä kohtaamme, ovat osa tuota murrosprosessia. Tuossa muutosprosessissa voimme dokumentin sanoman mukaan valita suunnan: Romahdus tai hallittu alasajo. Itse en kuitenkaan ole kovin optimistinen sivilisaation tulevaisuuden suhteen. Todennäköisemmältä vaikuttaa, että olemme keskellä muutosprosessia, jonka jälkeen palaamme jälleen heimoyhteiskuntaan. Hallitusti tai romahduksen kautta. Valitettavasti muutos sivilisaatiosta takaisin heimoyhteiskuntaan on niin valtava, että jonkinasteinen romahdus tuntuu vääjäämättömältä. Sitäkin voimme kuitenkin alkaa pehmentää, ja kuten todettua, siinä on ehkä kaiken tämän sivilisaatiokriittisen keskustelun syvin tarkoitusperä.

The Crisis of Civilization tuntuu peräänkuuluttavan uudenlaista sosiaalista systeemiä, jota se ei vain osaa nimetä. Se systeemi ei välttämättä ole enää sivilisaatiota, vaan sen nimi saattaa hyvinkin olla heimo. Olisiko sivilisaation ja heimoyhteiskunnan välissä olisi löydettävissä jonkinlainen välimalli, hybridi, josta The Crisis of Civilization antaa pieniä viitteitä? Enemmän paikallisuutta, kasvun ja kehityksen huomioiminen vain, mikäli sillä on muutakin kuin materialistista arvoa, vähän ja vain tarpeellista kulutusta. Tällaista tulevaisuudenkuvaa en voi täysin lytätä, mutta tämäkään vaihtoehto ei poistaisi vielä joitain sivilisaation suurimpia ongelmakohtia, joista merkittävin on nimeltään Valta: Sivilisaatiolle ominaiset suuret yksiköt ja keskittäminen luovat erikoistuneisuutta ja epätasa-arvoa. Luulen, että vain tarpeeksi pienissä sosiaalisissa yksiköissä ihminen voi elää tasa-arvoista ja ihmismieltä syvästi tyydyttävää elämää. Tällainen sosiaalinen järjestyshän on anarkiaa, jota heimoyhteiskunta edustaa, mutta suuressa, sivilisaation mittakaavassa anarkian on vaikea nähdä toimivan.

Painajaiseen herääminen

For my part, whatever anguish of spirit it may cost, I am willing to know the whole truth; to know the worst and provide for it.
- Patrick Henry

Maailma menee kohti taloudellista tasa-arvoa. Eriarvoisuus ja tuloerot poistuvat vähitellen. Köyhyys lakkaa olemasta ongelma. Kaikki ihmiset saavat vettä sekä ruokaa, mutta silti väestönkasvu pysähtyy ja väkiluku alkaa hiljalleen taantua. Uudet antibiootit kääntävät taistelun resistenttikantoja vastaan ihmisten voitoksi. Uusiutuva energia ratkaisee ympäristöongelmat. Demokratia jalostuu lopulta timanttiseksi yhteiskuntajärjestelmäksi, joka saa tavallisten kansalaisten huolet ja toiveet äänekkäästi kuuluville. Tätä kaikkea varten poliitikkomme ja tiedemiehemme paiskivat joka päivä ankarasti töitä ja on vain ajan kysymys, milloin ongelmamme ovat eilispäivää. Saamme edelleen tyydytyksen materialistisille tarpeillemme, joista olemme nykyään henkisesti riippuvaisia. Talous kasvaa, mutta luonto ei kärsi ja resurssit riittävät. Opimme elämään suurissa sosiaalisissa yksiköissä ilman niitä haitallisia lieveilmiöitä, joita se tällä hetkellä aiheuttaa.

Valitettavasti tämä taitaa olla vain hyvää unta. Ja lopulta unesta on herättävä.

Painajaiseen herääminen ei ole helppoa eikä miellyttävää. Silloin kaikki ympärillämme alkaa muistuttaa toimiemme mielettömyydestä joka päivä. On kuin maailma olisi täynnä isoja ja kirkkaita post-it -lappuja, jotka huutavat asioiden todellista tolaa joka nurkan takana. Niiltä ei voi millään välttyä, sillä ne ovat aina läsnä elämän joka osa-alueella. Kodissa, kaupungilla, "luonnossa". Televisiossa, lehdissä, internetissä. Ihmisten puheissa ja käyttäytymisessä. Tästä on erittäin helppoa vetää yhtymäkohta Matrix-elokuvaan ja Neon heräämiseen robottien limatankin sisältä. Punainen vai sininen pilleri jne. Tästä seuraa myös pieni henkilökohtainen sekä moraalinen ongelma. Onko minulla oikeutta yrittää herättää niitä ihmisiä, jotka vielä nautiskelevat hyvistä unista? Haluanko olla se krapula-aamujen häirikkö, joka herää ensimmäisenä ja alkaa kolistelemaan ja mölisemään herättäen muutkin järkyttävään päänsärkyyn ja oksetukseen? Ehkä tämä asia on kuitenkin niin tärkeä, että minun on asetettava henkilökohtainen minäni syrjään. Ja ehkä voisi myös kysyä, onko minulla ja muillakin velvollisuus yrittää saada mahdollisimman moni tietoiseksi näistä asioista ja keskustelemaan niistä, jos parhaan ja vilpittömän tietämyksemme mukaan nykyinen suuntamme on järjetön ja tuhoisa.

On olemassa myös riski siitä, että painajaisen nähneenä nostaa itsensä muiden yläpuolelle. On harmillista, miten kirjoittaessa on vaikeaa löytää sopivia sanoja asioille. "Herännyt" tai "tiedostava ihminen" kuulostaa nimittäin aivan elitistiselle paskalle, enkä missään tapauksessa pidä itseäni enkä muitakaan näitä asioita päässään pyöritteleviä sen parempina kuin muitakaan ihmisiä. Ehkäpä joillakuilla on persoonallisuudessaan ominaisuus, jonka vuoksi heidän on helpompi ottaa tällaisia asioita niskoilleen, mutta eipä se heistä tee sen parempia ihmisiä kuin muistakaan. Ehkä olemme edelläkävijöitä, mutta jokainen kantakoon kortensa kekoon omien resurssiensa, kiinnostuksensa ja taitojensa mukaisesti. Voimmehan olla lopulta myös väärässä. Tärkeintä on tehdä sitä, mitä sydän sanoo ja mikä tuntuu oikealta. Jos nämä ajatukset ja niiden puolesta puhuminen tuntuu oikealta, silloin toivon sinun tekevän niin.

Todellisuuteen herääminen mielenvikaisessa yhteiskunnassa johtaa todennäköisesti monien vallitsevien normien hylkäämiseen, jolloin ulkopuolisen silmin tällainen ihminen alkaa vaikuttaa oudolta, epäilyttävältä, häiritsevältä. Ehkä jopa mielipuolelta. Tämä voi saada monet epäilemään itseään. Olenko yhä järjissäni? Miksi tunnen itseni näin ulkopuoliseksi? Kuulin ystävältäni mainion ajatusleikin. Mitäpä jos osa ns. kylähulluista onkin aivan saamarin fiksuja ihmisiä, jotka ovat vain tajunneet kaiken tämän mielettömyyden, minkä keskellä me elämme, ja eivät enää välitä paskaakaan siitä, mitä muut heistä ajattelevat. Ovat muuttuneet sen vuoksi oman polun kulkijoiksi. Vallitsevassa ajatuskulttuurissa edelleen elävät näkevät nämä tyypit sitten kylähulluina, joille naureskellaan. Ehkäpä moni kylähullu tiedostaa senkin, mutta ei jaksa välittää saamastaan leimasta, koska sillä ei ole heidän henkilökohtaisessa elämässään enää minkäänlaista merkitystä. Ja loppujen lopuksi, jos hullu maailma tekee olosi ulkopuoliseksi leimaamalla sinut hulluksi, ehkä se onkin merkki terveestä järjestä.

Kuinka painajaisen sisällä voi parhaiten pärjätä? Liika ahdistuminen ja vellominen negatiivisissa ajatuksissa johtaa helposti ylitsepääsemättömään pessimismiin ja apatiaan. Ehkä jopa masentuneisuuteen ja pahimmassa tapauksessa ihmisvihaan sekä eristäytyneisyyteen. Paikalliseksi kylähulluksi muuntuminenkaan ei ole lopulta hyvä juttu, sillä herätyskellona toimivat ajatukset eivät silloin leviä enää yhtään pidemmälle. On varottava luisumasta liian kauaksi vallitsevasta kulttuurista. Tai ainakin pitää muistaa, millä keinoin voi edelleen saada ajatuksensa vakavasti otettavasti kuuluville, mikä vaatii usein myös vallitsevassa kulttuurissa vakavasti otettavaa persoonaa. Tästä syystä merkit ahdistuneisuudesta on hyvä tunnistaa ja silloin sitä kannattaa hoitaa. Etäännyttää itseään hetkeksi tästä painajaisesta, josta ei voi kuitenkaan herätä.

Selviämiseen on olemassa pari tilapäistä konstia. Särkylääkkeitä, joita voi napsia äkilliseen kolotukseen. Ensimmäinen on viihde, vaikka se onkin samalla yksi niistä suurimmista piruista, jotka ylläpitävät kulttuurisia ja kestämättömiä myyttejämme ja puuduttavat ajattelumme uneen. Erityisesti musiikki ja kirjallisuus mutta myös elokuvat ja tv-sarjat. On kuitenkin varottava vaipumasta takaisin uneen, sillä jokaista tarvitaan herättelemään kollektiivista tajuntaamme vallitsevaan tilanteeseen. Toinen nopea lääke on päihteet. Pitkällä aikavälillä päihteisiin turvautuminen voi kuitenkin viedä vain huonompaan suuntaan, joten niihin ei missään nimessä pidä turvautua jatkuvasti ja säännöllisesti.

Kestävämpiä konstejakin on onneksi olemassa, ja niitä minä suosittelen. Pitää oppia pysähtymään kuuntelemaan pikkulinnun keväistä liverrystä ja tuulta puiden latvastoissa, ihastelemaan avuliasta ihmistä tai erämaan hiljaisuutta. Pienistä asioista siellä täällä voi ammentaa itseensä uutta henkistä voimaa ja kauneutta, joiden avulla elämä tuntuu hyvältä sekä mielekkäältä ja joskus jopa ruusunpunaiseltakin. Näin voi välttyä niiden rumien post-it -lappujen ainaiselta tuijottelemislta ja kohdistaa katseensa siihen, mikä on kaunista. Toinen äärimmäisen tärkeä tuki ja voimavara on yhdessäolo rakkaiden ja läheisten ihmisten kanssa. Sellaisten ihmisten, jotka ymmärtävät, vaikkeivät aina olisikaan samaa mieltä kaikesta. He ovat meidän kaikkien paras tuki ja turva. Muistakaahan siis ennen kaikkea pitää itsestänne ja läheisistänne hyvä huoli!

Dokumenttivinkki: What a Way to Go - Life at the End of Empire

Olen aiemmin mainostanut blogissani erinäisiä kirjoja ja artikkeleita, joiden avulla saattaa löytää uusia tapoja käsittää todellisuutta ja yhteiskuntaa ympärillämme. Nyt löysin kuitenkin ehdottomasti nopeimman ja vaivattomimman tavan silmien avaamiseen ja kulttuuristen ajatuslukkojen murtamiseen. Törmäsin dokumenttifilmiin nimeltä What a Way to Go: Life at the End of Empire. Tässä on tiivis kahden tunnin paketti siitä, mitä ympärillämme tapahtuu, mihin meidän pitäisi havahtua, ja mistä meidän täytyy alkaa keskustella. Leffa ei ole mikään hyvän mielen konsertti, vaan se on paikoin jopa varsin masentava, mutta silti äärimmäisen tarpeellinen.

Dokumentissa keskitytään ensin joihinkin perusongelmiinn, jotka ovat hyvin ilmiselviä indikaattoreita siitä, että nykyinen elämänmenomme on pian tulossa tiensä päähän. Näiden lisäksi olemassa ovat tietenkin lukuisat muut uhkakuvat, mutta kahden tunnin mittaisella elokuvalla voidaan raapaista vain tärkeimpiä kysymyksiä. Sen jälkeen luodataan niitä syitä, jotka ovat tämän nykyisen kehityksen taustalla, ja niitä voimia, jotka pitävät meidät yhä tämän vinhasti kiihtyvän karusellin kyydissä, vaikka useimpia on jo alkanut oksettaa. Lopussa esitetään vielä perusajatuksia siitä, minkälainen elämä meidän hyppysissämme voisi olla sivilisaation takana. Ja se elämä on tavoittelemisen arvoista. Mutta sitä meidän on tavoiteltava yhdessä.

Päättäjät ja poliitikot eivät meitä enää pysty pelastamaan. Eivät olisi koskaan pystyneetkään. Meidän on tehtävä se itse. Tapamme elää maapallolla ei ole "normaali", "ihmiskunnan kohtalo" tai "menestystarina". Se on tuhoisa ja kestämätön tapa elää, jonka viimeistä vuosisataa luultavasti vietämme tällä hetkellä. Se on elämäntapa, joka ei suo meille arvokasta ihmiselämää, vaan saa meidät tuntemaan itsemme avuttomiksi, pelokkaiksi ja turvattomiksi. Meidän on heitettävä kulttuuriset myyttimme romukoppaan ja alettava puhumaan globaalia yhteiskuntajärjestelmäämme ravistelevista ongelmista auennein silmin ja avoimin mielin. Muutos parempaan ei tule pyramidin huipulla löhöäviltä hallitsijoiltamme, vaan sen on lähdettävä meistä itsestämme. Haluaisitko sinäkin tuntea itsesi vähemmän sivilisoituneeksi ja enemmän maan päällä kulkevaksi eläväksi olennoksi, joka on yhteydessä planeettaan, jolla elämme? Joka elää ja hengittää siitä. Varjelee sitä.

Vimeo

Youtube

What a Way to Go: Life at the end of Empire

Synopsis

Tim Bennett, middle-class white guy, started waking up to the global environmental nightmare in the mid-1980s. But life was so busy with raising kids and pursuing the American dream that he never got around to acting on his concerns. Until now…

Bennett journeys from complacency to consciousness in his feature-length documentary, What a Way To Go: Life at the End of Empire. He reviews his Midwestern roots, ruthlessly examines the stories he was raised with, and then details the grim realities humans now face: escalating climate change, resource shortages, degraded ecosystems, an exploding global population and teetering global economies.

Bennett identifies and calls into question the fundamental assumption that has led to this unprecedented crisis in human history: that humans were destined to dominate the rest of the community of life with the Culture of Empire.

He pushes the dialogue where Al Gore did not go.

Powerful interviews with well-known authors including Daniel Quinn, Derrick Jensen and Richard Heinberg, and noted scientists William Schlesinger and Stuart Pimm, fill in some important pieces. Scathing and humorous use of archival footage is balanced with very human snapshot comments from family and friends.

On Walkabout, Bennett ends with an invitation to join him with courage and consciousness on the unexplored shores of a future not yet written.

One path leads to despair and hopelessness. The other, to total extinction. Let us pray we have the wisdom to choose correctly.
~Woody Allen

Pyramidi on rakennettu

Mark Henson - Sharing the Wealth. Taiteilijan luvalla osoitteesta markhensonart.com.

Olen eräässä aiemmassa blogikirjoituksessani viitannut sivilisaatioon pyramidin rakentamisena. Sitä se todella onkin ja sellaisena meidän yhteiskuntajärjestelmämme tulisi nähdä, jotta havaitsisimme kaiken sen epätasa-arvon, mistä sivilisaatio elää ja hengittää. Egyptin pyramidit ovat mahtipontisia rakennelmia, mutta mistä saatiin resurssit moisiin ihmeisiin? Onneksi moni ei varmaankaan usko, että avaruusolennot olisivat tulleet faaraoiden avuksi, joten ihmisvoimin nämä hautamonumentit on pystytetty. Sellaisten ihmisten voimin, joilla ei todennäköisesti ollut muuta vaihtoehtoa elantonsa hankkimiseen kuin raahata päivästä toiseen suuria kiviä ja pinota niitä kasaan. Tällaista hyödytyntä työtä oli mahdollista sekä tarpeellista teettää, koska maanviljely tuotti suurta ruokaylijäämää sekä väestönkasvua. Mekin olemme omanlaisiamme pyramidinrakentajia. Sivilisaatio on tänä päivänä kuin globaali pyramidi, jossa rikkaudet ja hyvinvointi tihkuvat pohjakerroksien väeltä kohti pyramidin huippua.

Sivilisaatio synnytti hierarkkisen yhteiskunnan. Maanviljely mahdollisti asettumisen kaupunkeihin, joka puolestaan edellytti ihmisten erikoistumista eri ammatteihin. Osalle kertyi valtaa ja tuota valtaa he pystyivät käyttämään, koska ruoka oli nyt laitettu lukkojen (esim. raha) taakse, eikä ihmisillä ollut enää muita vaihtoehtoja elantonsa hankkimiseen kuin töiden paiskiminen hallitsijoidensa ehdoilla. Tässä tilanteessa elämme edelleen. Nyt joku voi varmasti alkaa ajatella, miten tilanne on muka ollut erilainen ennen sivilisaation syntyä. Heimoyhteiskunnassa hierarkialismi ei toimi. Heimoilla todennäköisesti on jonkin sortin päälliköitä tai "vanhimpia", jotka tekevät kiperiä päätöksiä ja johtavat, mutta se on ollut vain yksi tehtävä monien joukossa. Se ei ole suonut erityisasemaa, jonka avulla päällikkö voisi kerryttää varallisuutta itselleen ja elää muiden tekemän työn hedelmistä. Miksi? Siitä yksinkertaisesta syystä, että tyytymätön heimo jättäisi tällaiset päälliköt tai hallitsevan luokan oman onnensa nojaan, sillä ruoka ja elanto on aina kaikkien saatavilla. Tästä syystä heimoyhteiskuntaan ei synny yhteiskuntaluokkia, vaan kaikki työskentelevät voimavarojensa, ominaisuuksiensa ja taitojensa mukaisesti yhteisen päämäärän vuoksi.

Sivilisaation perustavanlaatuisia rakennuspalikoita ovat siis hierarkialismi ja luokkajako. Globaalin tasa-arvon tavoittelu voi olla mahdotonta näissä puitteissa, sillä näyttää siltä, että sivilisaatio vaatii pohjaluokan, kurjaliston, köyhälistön - orjat, jotta se toimii ja tuottaa hyvinvointia ylemmille yhteiskuntaluokille. Pyramidi ei voi leijua ilmassa, vaan se vaatii pohjarakenteet, jotka sitä kannattelevat. Ja noita pohjarakenteita väestönkasvu laajentaa jatkuvasti. Meistä ajatus orjuudesta tai sorretusta köyhälistöstä tuntuu kaukaiselta ajatukselta, sillä lähes jokainen suomalainen voi sijoittaa itsensä pyramidissa vähintäänkin ylempiin keskikerroksiin. Itse olen suomalainen opiskelija ja voin sanoa olevani materiaalisesti aivan naurettavan rikas. Mutta globaali pyramidi alkaa hahmottua, kun muistetaan, miten paljon köyhemmissä oloissa suurin osa maapallon väestöstä elää, ja että tuo köyhä väestö kasvaa jatkuvasti. Nämä köyhät mahdollistavat meidän materiaalisen hyvinvointimme tuottamalla meille halpaa kulutettavaa ja ottamalla vastaan meidän saastuttavan ja ympäristöä pilaavan teollisuutemme. Elämme heidän selkänahoistaan ja pyramidin huippu elää meidän kaikkien selkänahoista. Tämä on nykyajan sääty-yhteiskunta. Täysin samanlaisessa aatelisto, papisto, kauppiaat, talonpojat -hengessä kuin feodalismin aikoina, mutta paremmin naamioituna.

Ajatellaanpa 1800-luvun Eurooppaa. Teollistumisen myötä Euroopassa oli työväestö, joka eli todella kurjissa olosuhteissa kuin rakkikoirat. 16-tuntiset työpäivät olivat arkea. Kolonialismin ja imperialismin keinoin tämä kaikkein orjamaisin yhteiskuntaluokka on kuitenkin saatu heivattua pois meidän näkyviltämme. Kaukaisiin maihin, joiden asukkaiden todellisesta tilanteesta meillä ei ole oikein minkäänlaista käsitystä ellemme matkusta sinne, minne turistit eivät normaalisti mene. Poissa silmistä, poissa mielistä. Köyhyys on poistunut meidän elämänpiiristämme, mutta globaalin yhteiskunnan avulla se on saatu piilotettua muualle. Ja kuten sanottua, tuota köyhää pohjaluokkaa sivilisaation pyörittäminen tarvitsee aivan samalla tavalla kuin pyramidien rakentaminenkin.

Demokratia tarjoaa hienoa silmänlumetta siitä, että tämä pyramidin pohjakerros olisi mukamas vallassa. Kommunismi oli yritys käyttää demokratiaa pyramidin kääntämiseen päälaelleen. Pohjakerroksen väki oli tarkoitus nostaa vallan kahvaan. Tänä päivänä voimme lukea tulokset historiankirjoistamme. Usein kommunismin kieroutumista perustellaan ihmisen luonteella, joka ei sovellu kyseiseen järjestelmään. Tämä on aivan totta, mutta ihmisen luonne ei ole ainoastaan soveltumaton kommunismiin, vaan sivilisaatioon ylipäänsä. Kommunistinen järjestelmä ei muuttunut hierarkkiseksi diktatuuriksi ihmisen luonteen takia, vaan sivilisaation vuoksi. Sivilisaatio vaatii hierarkiaa toimiakseen. Hierarkialismi, sorto ja epätasa-arvo eivät ole ihmiselon välttämättömiä piirteitä, mutta ne kuuluvat olennaisesti sivilisaatioon.

Usein kuulee toisteltavan hokemaa "demokratia on huonoista yhteiskuntajärjestelmistä paras". Tämän olen kuullut ehkä ensimmäisen kerran yläasteen historianopettajaltani. Miten voi muka olla mahdollista, että kaikki yhteiskuntajärjestelmät ovat huonoja? Tämä antaa varsin lohduttoman ja surullisen kuvan ihmisten kyvyistä järjestää elämänsä. Onko yleinen tyytymättömyys välttämätön osa ihmiselämää? Kyseinen sanonta ja myytti perustuu kuitenkin aivan virheelliselle olettamalle siitä, että sivilisaatiolle ei ole vaihtoehtoja. Olemme unohtaneet vaihtoehdon ja uskomme, että sivilisaatio on aina ollut ihmiskunnan kohtalo ja ainoa oikea tapa elää. Tässä asiaa havainnollistava kaavio:

Muotoilisin siis peruskouluaikaisen historianopettajanikin toisteleman varsin näköalattoman hokeman uudella tavalla: "Demokratia voi olla huonoista vaihtoehdoista paras järjestämään sivilisaatiota." Ja jos sivilisaation todellakin voi järjestää vain huonoilla tavoilla, ei sillä ole paljon toivoa huomisesta. Heimo kehittyi satojentuhansien vuosien saatossa sekä biologisen että sosiaalisen evoluution myötä ihmiselle ominaiseksi tavaksi järjestää sosiaalinen ja yhteiskunnallinen elämä. Se ei olisi säilynyt näihin päiviin asti, jollei se olisi kestävä tapa. Ja miksi se ei olisi kestävä tapa, sillä eiväthän esimerkiksi mehiläiset tai sudetkaan elä kestämätöntä elämää? Mielemme ja ruumiimme on viritetty tuohon tapaan elää, ja siksipä edelleen sillä tavalla elävät ihmiset ovat maapallon onnellisinta ja tyytyväisintä väkeä. Materiaalisissa rikkauksissa köyhiä, mutta henkisesti tasapainoisia. He elävät aidosti ihmisarvoista elämää.

Mitä asialle voisi tehdä? Seitsenmiljardisen ihmispopulaation paluu heimoyhteiskuntaan ilman romahdusta herättää ainakin minussa pessimismiä. Maapallo ei ruoki näin montaa ihmistä ilman tehomaataloutta ja sivilisaation tuhoisaa kustannustehokkuutta. Ensiaskeleena olisi annettava mahdollisuus elää eri tavalla niille, jotka haluavat elää eri tavalla. Tämän kauaskantoisempia ratkaisuehdotuksia ei minun pääni juuri säteile, sillä olemme kulkeneet liian kauas juuriltamme, ja meitä on yksinkertaisesti liian paljon. Tilanne tuntuu välillä varsin epätoivoiselta umpisolmulta, joka aukeaa ehkä vasta nauhojen ratketessa.