Sielun kutsu

Maapallon kriisi näyttää olevan suurelta osin ihmiskunnan sielun kriisi. Kun olemme teknologiaan ja kehitykseen luottamalla erottaneet itsemme luonnosta, olemme samalla joutuneet eroon omasta syvimmästä luonnostamme, sielustamme. Emme kuule sen ääntä kuten emme kuule luontoakaan. Ja vaikka kuulisimme, emme kuuntele, vaan yritämme peittää sielun ja luonnon yhteisen huudon aina uusin häiriötekijöin.

Ihminen, joka ei ole yhtedessä sieluunsa, omaan syvimpään olemukseensa, kokee olevansa vailla tarkoitusta ja merkitystä maailmankaikkeuden kudelmassa. Tällainen ihminen tuntee juurettomuutta ja levottomuutta, jatkuvaa tarvetta uusille, hetkellisille elämän tyydykkeille. Tämä on maailmanlaajuisen kulutuskulttuurin patologinen diagnoosi.

Sieluunsa yhteyden muodostanut ihminen on yhteydessä myös kaikkeen ympärillä olevaan. Kaikkeuteen. Maailmassa vellova epätasapainon aiheuttama häiriötila on hänelle häkellyttävä ja usein ainakin hetkellisesti lamaannuttava kokemus. Mutta sieluaan kuunteleva ihminen löytää myös tarkoituksensa ja merkityksensä, hän ammentaa voimaa kaikesta, mikä on vielä kaunista ja villiä. Puolustaa sitä. Hänen egonsa ei palvele itseään, vaan sielun hänelle langettamaa tehtävää, kutsumusta. Aito elämäntehtävä kumpuaa ihmisestä itsestään. Ei kulttuurisesta ehdollistumisesta eikä ulkopuolisista paineista tai odotuksista. Sielun antamaa tehtävää täyttämällä ihminen voi tehdä oman pienen mutta merkityksellisen osansa muiden ihmisten, elämän, luonnon, maapallon ja lopulta maailmankaikkeuden hyväksi.

Tällainen ihminen ei voi olla voimaton. Hän on sielunsa virtaan kiinni päässeenä voittamaton ja lannistumaton. Hän on löytänyt oman elämänsä tarkoituksen ja merkityksen. Hän ei ole eksyksissä, vaan tietää paikkansa ajan virrassa. Jos hänenlaisiaan ihmisiä olisi useampia, voisimme vielä pelastaa sen mitä pelastettavissa on. Olemme jo nyt pahasti myöhässä, mutta mitä ripeämmin toimimme, sitä helpompi on tulevaisuutemme.

Sielun ja luonnon kutsuun ei ole helppoa vastata. Olemme ajelehtineet kehityksen vietävinä niistä niin kauas pois. Kutsua ei ole helppo kuulla saati kuunnella. Eikä sielun polku ole helppo polku. Se on täynnä kauheita piruja omassa itsessämme sekä meitä ympäröivässä kulttuurissa. Mutta se on myös täynnä esi-isien ja luonnon viisautta, jotka auttavat meitä kohti syvyyksiä. Se on sankarin polku. Se on kunnian polku. Se on niiden polku, jotka vielä uskaltavat tuntea ja välittää.

Kaikki ne, jotka ovat tälle polulle lopullisesti päätyneet, voivat taata, että kun vauhtiin on päästy, paluuta entiseen, kulttuuristen normien ja ajattelutapojen muodostamaan petolliseen turvallisuuteen ja mukavuuteen ei enää ole. Mutta sielun kanssa muodostettu yhteys vapauttaa elämään voimia, joita ei ennen voinut kuvitellakaan, ja joita ilman ei enää haluaisikaan elää.

Kuuntele sieluasi. Kuuntele luontoa. Unohda normit, tavat ja tottumukset, jotka ovat tähän asti olleet elämäsi tuki ja turva. Ne eivät vie sinua elämän sinulle tarkoittamaan suuntaan, vaan kahlitsevat sinut näköalattomaan kulttuuriseen laatikkoon, jossa joudut myymään kykysi ja taipumuksesi hyvään maapallon kauneutta ja elinvoimaa kuluttavalle yhtenäiskulttuurille. Kiipeä tuon laatikon reunalle ja näe ihmistä laajempi maailma. Ja kun olet valmis

hyppää.

Vahvempi visio - Nemesis Naturalis

Blogini on nyt reilun vuoden ikäinen. Kun palaan noihin vuoden takaisiin aatoksiini voin huomata, että olen kulkenut valtavan matkan eteenpäin, korkeammalle ja syvemmälle. Tie on kuljettanut minut sekalaisesta luontoon ja ympäristöön liittyvästä kirjoittelusta turhan romanttisten anarko-primitivististen ajatusten kautta sivilisaatio- ja teknologiakritiikkiin, joka saa kirjoittamisen ja lukemisen myötä jatkuvasti uutta pontta. Kaiken aikaa taustalla on vaikuttanut ja edelleen voimistuu nykyisenlaisen järjen ja rationaalisuuden aikakauden kyseenalaistaminen sekä ihmisen henkisten voimavarojen pohtiminen. Blogilla ei siis alun alken ollut selvää linjaa, mikä on tietysti monessakin tapauksessa aivan luonnollinen lähtökohta. On halu kirjoittaa ja jakaa ajatuksia, muttei vielä selvää käsitystä siitä, mihin suurempaan kokonaisuuteen ne omat ajatukset oikein kutoutuvat. Kirjoittamisessa piilee siis valtava voima, jonka sain onnekseni valjastettua oman ajatteluni kehittämiseen.

Sain eilen kahlattua loppuun Georg Henrik von Wrightin teoksen Tiede ja ihmisjärki: Suunnistusyritys. von Wright toisti teoksessa joitakin kertoja käsitteen nemesis naturalis, luonnon kosto. Kirjoituksieni kantavaksi teemaksi on muodostunut kahdenlainen luonnonvastaisuus, johon sivilisaatio ja teknologia ovat ihmiskunnan ajaneet. Suppeassa, ulkoisessa kontekstissa luonnonvastaisuus on johtanut ekologiseen katastrofiin, jonka syövereihin olemme syöksymässä. Muiden muassa siihen liittyvät niin luonnon monimuotoisuuden hupeneminen kuin ilmastonmuutos ja uusiutumattomien luonnonvarojen vääjäämätön riittämättömyys. Laajassa, sisäisessä kontekstissa luonnonvastaisuus on ihmisluonnon vastaisuutta. Se on johtanut inhimilliseen katastrofiin, johon sidomme kohtaloamme yhä tiukemmin. Einsteinkin on todennut, että "modernin ihmisen tragiikka on yleisesti ottaen siinä, että hän on luonut itselleen elinehdot, joihin hän fylogeneettisen kehityksensä perusteella itse ei ole kasvanut." Viimeisten vuosikymmenten aikana on yhä useammille ihmisille tullut selvemmäksi ja selvemmäksi, että jossain vaiheessa luonto "kostaa" ihmiselle tämän ylimielisyydestä.

En toisaalta ole myöskään mikään niminikkari, ja minulla on aina jotain luodessani suuria vaikeuksia keksiä asioille houkuttelevia ja kuvaavia nimiä, joten en ollut blogini nimeen missään vaiheessa kovin tyytyväinen, vaikka viittaus omaan lempinimeeni olikin mukava. Nemesis Naturalis kalskahtaa kuitenkin huomattavasti komeammalta kuin Liro Lintunen. Nörttimäisenä vertauksena voisi ajatella, että Nemesis Naturalis kuulostaa aivan joltain Batmanin vastustajalta, kenties Ra's al Ghulin oppipojalta, joka on saapunut Gothamiin aiheuttaakseen kuolettavan iskun tuonne sivilisaation ja teknologisen kehityksen kuvottavaan emäpesäkkeeseen. Liro Lintunen on puolestaan enemmänkin kuin luontoharrastukseen höpsähtänyt Aku Ankan kylähullu serkku.

Nemesis naturalis ei kuitenkaan tarkoita tässä yhteydessä kostoa ainoastaan kielteisessä ja tuhoavassa sävyssä. Se on kostoa myös myönteisten tekojen ja uuden luomisen kautta. Kostoa rikkomalla sivilisoituneen ja sivistyneen elämän konventioita ja jonninjoutavia sääntöjä sekä rajoituksia. Se on kostoa käyttämällä mahdollisimman vähän kenkiä, kiipeilemällä puissa sekä olemalla välittämättä normatiivisesta "aikuistumisesta". Se on kostoa vetämällä omaan elämäänsä teknologisen kehityksen rajat, ja vieroittamalla itseään tietokoneesta, internetistä sekä jatkuvasta tavoitettavana olemisesta (Prosessi, joka on jatkuvasti mielessäni ja joka pitäisi toden teolla aloittaa). Se on kostoa olemalla kanssaihmisille sielultaan avoin ja sydämellinen, ja voittamalla omia sisäisiä pelkoja sekä epäluulojaan. Se on kostoa harjoittelemalla omavaraisuutta, kulkemalla siellä, missä ei ole polkuja ja uimalla siellä, missä ei ole yleistä uimarantaa. Se on kostoa elämällä ympäristön ja luonnon kanssa luovassa ja villissä suhteessa ihmetellen ja ihastellen ympärillä olevaa kauneutta sekä kaiken olevaisen merkillisyyttä.

Nemesis ei myöskään ole pelkkää kostoa. Nemesis on myös vanha, kreikkalainen tasapainon jumala. von Wright ottaa kirjassaan asiaankuuluvasti esille myytin Prometheuksesta: Prometheus oli titaani, joka varasti tulen jumalilta ja antoi sen ihmisten käyttöön. Tätä uutta mahtia ja Prometheuksen oppeja hyödyntämällä ihmiset loivat uutta tekniikkaa. Tämän "prometheisen hengen" alaisena ihmisen valtaa herkästi itsekorostus eli hybris, jonka vuoksi ihminen joutuu kiusaukseen ylittää soveliaan elämäntavan mitta. Hybriksen myötä asioiden luonnollinen järjestys järkkyy, jolloin Nemesis, tasapainon jumala, palauttaa järjestyksen ja antaa ylimieliselle ihmiselle opetuksen.

Kaiken tämän vuoksi nemesis naturalis on kirjoituksilleni täydellinen, ajatukset yhteen nivova teema. Sillä minä olen Nemesis Naturalis, sinä olet Nemesis Naturalis, ja

me olemme Nemesis Naturalis.

HUOM! Muutan luultavasti jossain vaiheessa blogini osoitteen vastaamaan uutta nimeä. En ole varma, mitä vanhalla osoitteelle silloin käy, joten jos lirolintunen.blogspot.com ei toimi, yritä osoitteeseen nemesisnaturalis.blogspot.com!

Terveisiä tammen oksalta

Joukkoon mahtuisi kyllä ihminenkin!

Enpä olisi arvannut perjantaisen työpäivän jälkeen kotiin saapuessani, minne intuitio minut tällä kertaa johdattelee. Postinkantaja oli livauttanut postiluukusta lattialleni tällä viikolla tilaamani kirjan, ja jääkaapissa helmeilee kylmä ja kutsuva vehnäoluttölkki. Päätän sen pitemmittä mietinnöittä lähteä ulos lukemaan ja nauttimaan olusesta. Kävelen joenvartta myötäilevää ulkoilureittiä kunnes saavun otolliselle penkille. Istahdan, sihautan nisuoluen auki ja alan tutustua Georg Henrik von Wrightin teokseen Tiede ja ihmisjärki. Tuumaan samantien, että tässäpä on perustavaa laatua olevaa tekstiä. Kukkakärpäset, nuo mainiot pikku kolibrit, pitävät minulle seuraa välillä iholleni laskeutuen.

Oluttölkin keventyessä huomioni kiinnittyy penkin takana olevaan tammeen, jonka oksisto näyttää kaikessa vänkyräisyydessään ja vahvuudessaan ihanteelliselta kiipeilylle. Päätän heti, että puussa lukeminen olisi varmasti hieno kokemus, joten kulautan väljähtyneet pohjakaljat kurkkuuni ja lähden kiipeämään kirja kainalossa ylöspäin. Tammenlehtien tuoksu ympäröi minut, kun kiipeän korkeammalle. Pian tunnen olevani riittävän korkealla ja nojaudun sopivaan oksaan. Silmiini osuu rungon keskelle savesta ja heinästä valettu pikkulinnun tyhjä pesä. Se on suorastaan mestarillinen taidonnäyte. Pienet kirvat ja monet muut ötökät kiipeilevät minussa ja kutittelevat ihoani samoin kuin minä kiipeilen tammessa ja kutittelen sen kaarnaa. Luen vielä hetkisen, mutta sitten mielenkiintoni alkaa kohdistua allani käveleviin, pyöräileviin ja lenkkeileviin ihmisiin. Olen mitä mainioimmissa tarkkailuasemissa. Asentoni ei kuitenkaan ole kovin mukava, joten alan kavuta alemmaksi, löytääkseni paremmin istumiseen soveltuvia oksia. Eikä vain istumiseen. Näen alempana sopivan pehmeästi ulkoilureitin viereen kaartuvan oksan hangan, jossa pystyisi ehkä jopa makaamaan. Aloin asetella itseäni oksalle ja etsin mukavaa asentoa. Lopulta kaikki senhetkiset toiveeni täyttyvät ja yllätyksekseni oloni on oksalla maatessa niin rento, että voisin vaikka nukahtaa. En vain osaa rentoutua tarpeeksi, koska pelkään putoavani, jos nukahdan ja näen jotain horjuttavaa unta. Tyydyn siis lepäilyyn ja ympärilläni ja allani olevan elämän tarkkailuun. Puun lehvästön luoma mikroilmasto viilentää kuumaa auringonpaistetta juuri sopivasti.

Empiirinen ihmistutkimus ottaa minussa vallan. Allani menee lenkkeilijöitä ja pyöräilijöitä. Jotkut yksin ja jotkut kahdestaan. Joku kulkee koiran kanssa. Joillakin on kaksi uskollista ystävää. Toiset juoksijoista ovat hyväkuntoisia ja toiset vähän vähemmän. Joidenkin käsivarteen on liitetty kone, josta menee ympäröivän aistitodellisuuden muokkaamiseen tarkoitetut johdot korviin, ja joka laskee, tallentaa ja analysoi väsymättömästi ihmisen suorituskykyä. Kaikilla on kengät, kukaan ei tunne maata. Ihmeellistä kolinaa aiheuttava ääni lähestyy, onko se juna? Ei, vaan mies, joka raahaa perässään autonrengasta, jonka sisälle on ladottu tiiliskiviä ja käsipainoja. Myöhemmin hän raahaa autonrenkaan samaa reittiä takaisin sinne mistä se tulikin. Vuoroin ihmisten ja vuoroin tammenlehtien tanssin tarkkailu on niin kiehtovaa, että aikaa on pian vierähtänyt oksanhangassa makoillen pitkälle toista tuntia.

Makoilen oksistossa omasta mielestäni kuitenkin sen verran näkyvällä paikalla, että jossain vaiheessa jonkun on pakko kiinnittää edes jonkinlaista huomiota puussa lonkkaa vetävään ihmiseen. Ei. Ei edes nopeaa vilkaisua. Tunnen oloni ninjaksi. Sitten kovempi tuulenvire pudottaa tieteen ja ihmisjärjen puusta. Georg Henrik mätkähtää ruohikkoon aika näkyvälle paikalle hiekkatien varteen. Ajattelen, että joku varmasti huomaa orpona maassa makaavan kirjan, mikä ohjaa kulkijan suoraan alleni. Mutta ei. Jos joku opuksen huomasikin, niin uteliaisuus ei silti riittänyt katsomaan, mikä se oikein on kirjojaan. Koira käveli suoraan alleni nuuhkimaan jotain. Hihnan toisessa päässä oleva nuori mies on aivan suorassa näköyhteydessä minuun, mutta katse ei lopulta nouse lippalakin alta tarpeeksi kohdatakseen puussa makaavaa miestä. Toinen nuori mies pysähtyy istumaan allani olevalle penkille. Hän vetäisee siinä syvän ja tehokkaan 10 sekunnin meditaation ja jatkaa matkaansa. Vähitellen ulkoilureitti hiljenee ja kulkijoiden virta harvenee. Ihmiset ovat jälleen nielleet maanantaista perjantaihin ulottuvan pakkopullan ja suorittaneet päälle vielä velvollisuutensa olla terveitä ja hyväkuntoisia Suomen kansalaisia, joten nyt he voivat lähteä leppoisin mielin valmistautumaan perjantai-iltaan. Viikonloppu on tullut, ja on aika nollata ne viisi päivää viikosta, jolloin omaa elämää ei voi sietää. Mieleeni alkaa valua yleistäviä, kärjistyneitä ja turhan negatiivisia ajatuksia, joissa voi kuitenkin itää pikkuriikkinen totuuden siemen. Päätän silti ottaa hatkat.

Rymäytän itseni karhumaisella keveydellä puusta alas, poimin tuulen pudottaman kirjan ruohikosta ja lähden lampsimaan kotia kohti. Vilkaisen taakseni enkä voi uskoa näkemääni: Oksa jolla makasin ei todellakaan ollut missään hyvässä piilossa, kun siihen suuntaan osaa katsoa! Ratkaisevaa näkymättömyydelleni oli varmasti se, että makoilin reilun metrin, melkein kahden verran keskivertoihmisen pään yläpuolella. Jos tämä ei siirtänyt kenenkään huomiota pois omista kengänkärjistä, pikkukivistä tai maassa lojuvista tupakantumpeista, voi alkaa miettiä mitä kaikkea muuta meiltä jää jatkuvasti kiireisen, harhailevan ja poissaolevan mielentilamme vuoksi huomaamatta. Tarinan opetus olkoon kahtalainen. Ensinnäkin, puissa pitää kiipeillä. Toisekseen, kannattaa oikeasti olla läsnä siinä hetkessä ja paikassa, missä kulloinkin sattuu olemaan. Vain olemalla utelias ja herkkä ympäristölleen voi todella kokea maailman kauneuden, ja siinä piilee oman kokemukseni mukaan jonkinlainen rauhan, merkityksellisyyden ja kirkkauden siemen. Sitä paitsi silloin voi päänsä yläpuolella nähdä vaikkapa tammen oksalla lepäilevän homo-suvun sapiensin. Päätän tämän kirjoituksen lainaamalla mieleeni palautunutta toista tositarinaa, joka kertoo viulunsoittajasta Washingtonin metrossa:

A Violinist in the Metro

A man sat at a metro station in Washington DC and started to play the violin; it was a cold January morning. He played six Bach pieces for about 45 minutes. During that time, since it was rush hour, it was calculated that thousand of people went through the station, most of them on their way to work.

Three minutes went by and a middle aged man noticed there was musician playing. He slowed his pace and stopped for a few seconds and then hurried up to meet his schedule.

A minute later, the violinist received his first dollar tip: a woman threw the money in the till and without stopping continued to walk.

A few minutes later, someone leaned against the wall to listen to him, but the man looked at his watch and started to walk again. Clearly he was late for work.

The one who paid the most attention was a 3 year old boy. His mother tagged him along, hurried but the kid stopped to look at the violinist. Finally the mother pushed hard and the child continued to walk turning his head all the time. This action was repeated by several other children. All the parents, without exception, forced them to move on.

In the 45 minutes the musician played, only 6 people stopped and stayed for a while. About 20 gave him money but continued to walk their normal pace. He collected $32. When he finished playing and silence took over, no one noticed it. No one applauded, nor was there any recognition.

No one knew this but the violinist was Joshua Bell, one of the best musicians in the world. He played one of the most intricate pieces ever written with a violin worth 3.5 million dollars.

Two days before his playing in the subway, Joshua Bell sold out at a theater in Boston and the seats average $100. (Tuntematon kirjoittaja)

Timantiksi tiivistyneitä ajatuksia I

"Joka ainoa on niin täydellisesti, niin syvällisesti jotakin muuta kuin oma itsensä että teistä tulee automaattisesti koko ihmissuvun henkilöitymä, puristatte kättä tuhansien ihmiskäsien kanssa, leperrätte tuhansilla eri ihmiskielillä, kiroilette, läpytätte, vihellätte, hyräilette, höpisette, mahtailette, elehditte, virtsaatte, siitätte, liehakoitte, puijaatte, vikisette, kauppaatte, paritatte, mouruatte ja isän ja pojan ja niin edelleen. Olette kaikki ne ihmiset jotka elävät Moosekseen mukaan ja lisäksi olette nainen joka ostaa hatun tai linnunhäkin tai pelkän rotanloukun. Voitte lojua näyteikkunassa kuin neljäntoista karaatin kultasormus tai voitte kiivetä rakennuksen seinää ylös kuin ihmiskärpänen, mutta mikään ei tule pysäyttämään kulkuetta, eivät salamannopeasti kiitävät sateenvarjot eivätkä edes kaksikantiset mursut jotka tyynesti marssivat osterisärkille. Broadway - sellaisena kuin näen sen nyt ja olen sen nähnyt kahdenkymmenenviiden vuoden ajan - on liukurata, jonka pyhä Tuomas Akvinolainen suunnitteli yhä kohdussa ollessaan. Alun perin se oli tarkoitettu käärmeiden liskojen, sammakoiden ja haikaroiden käyttöön, mutta Espanjan voittamaton armada oli upotettu, ihmisoliot luikersivat esiin alusten ruumasta ja valuivat yli partaiden sekä synnyttivät eräänlaisella riettaalla, häpeämättömällä kiemurtelullaan ja vääntelyllään sen vitunnäköisen repeämän, joka ulottuu Batterysta etelään golfkentille ja jatkuu pohjoiseen Manhattan Islandin mahon ja matoisen ytimen kautta. Kaikki minkä Tuomas Akvinolainen unohti sisällyttää magnum opukseensa on sullottu tähän Times Squaren ja 50. kadun väliseen pätkään, toisin sanoen muun muassa jauhelihapihvit, kauluksennapit, villakoirat, levyautomaatit, knallihatut, kirjoituskoneennauhat, tikkukaramellit, maksuttomat käymälät, terveyssiteet, minttupastillit, biljardipallot, silputut sipulit, ruttuiset lautasliinat, viemärinaukot, purukumit, kyytipojat ja kuulalaakerit, sellofaanikelmut, kumirenkaat, magneetot, hevoslinimentit, yskäntipat ja jäätelöbaariin poikkisahattu haulikko haarojensa välissä tallustelevan hysteerisen eunukin kissamainen tylsyys. Päivällistä edeltävä tunnelma, patšulin, lämmitetyn pikivälkkeen, pakastetun sähkön, sokeroidun hien ja hienonnetun kusen sekoitus villitsee teidät mielipuolisen odotuksen kiihkoon. Kristus ei tule enää koskaan laskeutumaan maan päälle eikä tule olemaan lainlaatijaa eivätkä murhat tule loppumaan, eivät varkaudet, eivät raiskaukset, mutta silti... silti te odotatte jotakin, jotakin hirvittävän ihanaa ja mieletöntä, kenties majoneesikastikkeen höystämää kylmää hummeria joka tarjotaan ilmaiseksi, kenties jotain keksintöä, sellaista kuin sähkövalo tai televisio mutta vain paljon tuhoavampaa, järkyttävämpää; keksintöä jota ette pysty kuvittelemaan mutta joka saa aikaan säröilevän tyyneyden ja tyhjyyden, ei kuoleman tyyneyttä ja tyhjyyttä vaan elämän, sen elämän josta munkit uneksivat, josta uneksitaan yhä Himalajalla, Tiibetissä, Lahoressa, Aleuteilla, Polynesiassa, Pääsiäissaarilla; ennen vedenpaisumusta, ennen lihaksi tullutta sanaa eläneiden ihmisten unelma, luolaihmisten ja ihmissyöjien unelma, niiden unelma jotka ovat kaksineuvoisia ja lyhythäntäisiä, niiden joita sanotaan hulluiksi ja jotka eivät pysty puolustautumaan, koska ovat lukumääränsä puolesta alakynnessä verrattuina niihin, jotka eivät ole hulluja."

"Ennen kuin muutun jälleen täydelliseksi ihmiseksi, minusta tulee todennäköisesti joksikin aikaa puisto, eräänlainen luonnonpuisto johon ihmiset tulevat lepäämään, kuluttamaan aikaansa. Heidän sanoillaan tai teoillaan ei tule olemaan suurtakaan merkitystä, sillä he tuovat mukanaan vain väsymyksensä, ikävystymisensä, toivottomuutensa. Minusta tulee puskuri valkoisen täin ja punaisen verisolun väliin. Minusta tulee tuuletin, joka poistaa myrkyt, jotka ovat keräytyneet yritettäessä täydellistää sitä mikä on täydellistämätöntä. Minusta tulee laki ja järjestys, se laki ja järjestys joka vallitsee unen kuvastamassa luonnossa. Minusta tulee raivaamaton puisto keskelle täydellisyyden painajaista, äänetön värähtämätön uni keskelle kuumeista toimintaa, umpimähkäinen huitaisu logiikan valkoiseen biljardipeliin. Minä en tule itkemään enkä vastustamaan, mutta tulen odottamaan koko ajan ehdottoman hiljaisena ja olemaan valmiina kuuntelemaan ja parantamaan. Minä en tule sanomaan mitään ennen kuin tulee aika olla jälleen ihminen. Minä en tule yrittämään minkään säilyttämistä enkä tuhoamista. Minä en tule langettamaan tuomiota enkä arvosteluja. Ne jotka ovat saaneet tarpeekseen tulevat luokseni ajattelemaan ja mietiskelemään; ne jotka eivät ole saaneet tarpeekseen tulevat kuolemaan niin kuin ovat eläneet, hämmentyneinä, epätoivoisina, pääsemättä perille pelastuksen totuudesta. Jos joku sanoo minulle - sinun on oltava uskovainen, minä en tule vastaamaan. Jos joku sanoo minulle - en jouda nyt, huora odottaa minua, minä en tule vastaamaan. Kulman takana tulee aina olemaan huora tai vallankumous, mutta äiti joka synnytti minut kääntyi monesta kulmasta eikä vastannut, ja lopulta hän käänsi itsensä nurinpäin j a  m i n ä  o l e n  v a s t a u s ."

-Henry Miller, Kauriin kääntöpiiri.

The Fence

Kiirettä pukkaa tällä hetkellä elämän eri rintamilla, joten blogissa on ollut hiljaista. Lähiaikoina luvassa päivitystä mm. ulkoyöpymiskokemuksista sekä yöpymisvarusteista. Tässä kuitenkin oivallinen ja asian ytimessä oleva kuva kalenterin ja mielen tyhjentymistä odotellessa:

Daniel Quinn: The Fence

Seisaus

On vuoden pimein hetki, silti kylven valossa.
Aurinko nousee vain vaivoin puiden latvojen taakse.
Se nukkuu sikeintä untaan syvällä talvipesässään.
Silmiäni ei häikäise eikä ihoani lämmitä.
Silti siitä hehkun, sillä joku nauraa sisälläni.

Kuuraiset koivut säkenöivät päivän lyhyimmässä kajossa.
Ne ovat kuin runopuut, jotka on valettu valkoisesta kullasta.
Onko kirkkaampaa enkeliä olemassakaan, mietin,
kun vitivalkea salama lyö läpi kehoni, ja saa minut huutamaan.

Puhdistumaan.

Järven jäällä kuljen pitkin pitkää siltaa,
jonka takanani kuultava aurinko polukseni maalaa.
Edessäni seisoo jättiläinen täynnä venyneitä ajatuksia.
Mutta puhdas lumihanki on peitellyt Vellamon uneen,
ja saan huokaista rauhan laskeutuessa samoina hiutaleina ylleni.
Viimein voin nukahtaa, kun sieluni hiilloksella palaa.

Hopeinen vuohenputkimeri kohoaa jääpuikkoina maan povesta.
Ne keihästävät hangen kuin muinaisten luonnonhaltijoiden lauluvaltikat
kauniisti aseteltuina heidän viimeisille leposijoilleen.
Mutta tämä ei ole hautausmaa,
sillä täältä uusi aurinko nostaa henget taas kukoistamaan.
Sitä elämää voin levänneenä sisääni hengittää, ulos puhaltaa,
ja saada liekin roihuamaan.

Kirjailija, jota jokaisen olisi hyvä lukea - Daniel Quinn

Tässäpä kirjoja sinulle, joka olet edes joskus miettinyt, että jokin mättää. Jokin mättää tässä elämäntavassamme ja jokin siinä hiertää ja tuntuu perin huonolta. Minulla oli juuri tuollainen olo ennen kuin muutama vuosi sitten luin Daniel Quinnin teoksen Ishmael (suom. Ismael - Tarina, jonka vankeja me olemme). Sen jälkeen minun ei ole enää tarvinnut arvuutella, onko jokin pielessä vai ei, vaan todellisuus rävähti silmieni eteen sellaisella voimalla, että olin viikon verran suorastaan lamaantunut. Nyt minusta ei ainoastaan tunnu siltä, että jokin mättää, vaan tiedän, mikä mättää. Kaikkiin tämä kirja ei välttämättä yhtä voimallisesti vaikuta, sillä saatoinpa olla muutoinkin tuolloin herkässä tilassa, nuorena ihmisenä ja jo valmiiksi uuden identiteetin kynnyksellä. Joka tapauksessa näistä kirjoista olen maininnut pari sanaa blogissani ennenkin ja ne ansaitsevat täyden huomioni ainakin yhdessä kirjoituksessani.

Luin siis Ishmaelin muutama vuosi sitten. Aikaa vieri ja asteittain hieman unohdin, mitä olin Ishmaelia lukemalla oppinut. Kuitenkin kirjan ydinajatukset säilyivät syvällä minussa ja nuo ajatukset muuttivat vähitellen minun käsitystäni ihmisestä, sivilisaatiosta sekä maailmastamme. Kirja antoi minulle kyvyn lukea ympäröivää maailmaa erilaisin silmin kuin mitä kulttuurimme on minulle pienestä pitäen opettanut. Luin kirjan toistamiseen tänä kesänä ja kokemus oli aivan yhtä vahva kuin aiemminkin. Samat tunteet ulkopuolisuudesta ja kaiken ympärillä olevan järjettömyydestä valtasivat minut taas. Nyt muistin, että Quinn on kirjoittanut Ishmaelille myös jatko-osat, The Story of B:n ja My Ishmaelin. Tänä syksynä luin viimein nekin. Kirjoissa Quinn soveltaa ajatustensa esittämisessä opettajan ja oppilaan välistä sokraattista dialogia, jolloin opettajan tehtäväksi ei ole langenut tiedon opettaminen, vaan sen esille kaivaminen oppilaastaan. Tämä sopii kirjoihin mainiosti, sillä ajatukset, joita Quinn esittää, ovat läsnä meissä jokaisessa. Emme vain tule ajatelleeksi asioita niin! Opettajan henkilöhahmo voi olla näissä kirjoissa hieman yllättävä, mutta tarkoituksessaan se toimii kuitenkin hyvin, jos nyt ei hyvin pienestä epärealistisuudesta hätkähdä. Jos jonkinlaisen tiivistelmän Quinnin ajatuksista tähän laittaisin, niin keskeisin ajatus olisi ehkä seuraavanlainen: Meidän tapamme elää maapallolla ei ole ainoa tapa elää emmekä me sivilisaatioinemme edusta koko ihmiskuntaa.

Quinnin kirjoja ei tarvitse pitää absoluuttisina totuuksina, joiden perusteella meidän olisi hypättävä johonkin suureen tuntemattomaan jonkin mystisen sensein johdolla. Ei. Kirjat tarjoavat ajatusmateriaalia kaikille meille, jotta voimme alkaa itse miettiä sitä, minkälainen askel meidän tulisi seuraavaksi ottaa. Ne kannustavat lukijaa löytämään ajatuksensa omista lähtökohdistaan käsin ja rohkaisee jokaista meitä kehittämään ja kuljettamaan noita ajatuksia eteenpäin, jalostamaan Quinnin esittämiä ajatuksia entisestään. Kirjojen erinomaisen loogiset päättelyketjut ja järkeenkäyvät johtopäätökset saavat paatuneimmankin lukijan ajatusmaailman ainakin hivenen nyrjähtämään. Kyseenalaistamaan tarkoituksemme, kohtalomme ja tulevaisuutemme maapallolla. Kyseenalaistamaan sen käsityksen ihmisen historiasta, jota myyttimme ja tarinamme meille opettavat, ja minkä koululaitos ja media meihin iskostaa.

Nämä ovat kirjoja, joita jokaisen kannattaisi lukea ja mielestäni olisikin toivottavaa, että Ishmael otettaisiin esimerkiksi yläasteiden lukemistoon. Esimerkiksi Yhdysvalloissa koululaiset "joutuvat" sen paikoin lukemaan. Harmi vain, että suomenkielinen painos on ollut jo iät ja ajat loppu, eikä Tammella välttämättä ole kiinnostusta uusintapainokseen. Itse yritin kustantajaa jo hieman herätellä, mutta taitaa olla turha toivo. Kirjastoissa teos on kuitenkin varsin kattavasti saatavilla, eikä englanninkielisten laitosten saaminen käsiin ole mahdotonta.

Kirjat siis pursuavat itsestäänselvyyksiä, joita ei ympäröivässä todellisuudessa ole helppo tajuta ennen kuin joku tonkii ne aivoistamme esille. Nämä itsestäänselvyydet ovat kaikkialla elämässämme, mutta kulttuurimme on vaeintanut ne ja kulttuurimme on opettanut meille toisen tien. Tätä tietä seuraamalla olemme unohtaneet eräitä aivan perustavanlaatuisia viisauksia siitä, kuinka maapallolla on eletty, eletään ja kannattaisi elää, jotta elämä ja ihmiskunta sen osana kukoistaisivat jatkossakin. Lue, jos haluat taas muistaa.

Mom, Please Flush It All Away

Tool - Aenema

Some say the end is near.
Some say we'll see armageddon soon.
I certainly hope we will.
I sure could use a vacation from this

Bullshit three ring circus sideshow of
Freaks

Here in this hopeless fucking hole we call LA
The only way to fix it is to flush it all away.
Any fucking time. Any fucking day.
Learn to swim, I'll see you down in Arizona bay.

Fret for your figure and
Fret for your latte and
Fret for your hairpiece and
Fret for your lawsuit and
Fret for your prozac and
Fret for your pilot and
Fret for your contract and
Fret for your car.

It's a
Bullshit three ring circus sideshow of
Freaks

Here in this hopeless fucking hole we call LA
The only way to fix it is to flush it all away.
Any fucking time. Any fucking day.
Learn to swim, I'll see you down in Arizona bay.

Some say a comet will fall from the sky.
Followed by meteor showers and tidal waves.
Followed by faultlines that cannot sit still.
Followed by millions of dumbfounded dipshits.

Some say the end is near.
Some say we'll see armageddon soon.
I certainly hope we will cuz
I sure could use a vacation from this

Silly shit, stupid shit...

One great big festering neon distraction,
I've a suggestion to keep you all occupied.

Learn to swim.

Mom's gonna fix it all soon.
Mom's comin' round to put it back the way it ought to be.

Learn to swim.

Fuck L Ron Hubbard and
Fuck all his clones.
Fuck all those gun-toting
Hip gangster wannabes.

Learn to swim.

Fuck retro anything.
Fuck your tattoos.
Fuck all you junkies and
Fuck your short memory.

Learn to swim.

Fuck smiley glad-hands
With hidden agendas.
Fuck these dysfunctional,
Insecure actresses.

Learn to swim.

Cuz I'm praying for rain
And I'm praying for tidal waves
I wanna see the ground give way.
I wanna watch it all go down.
Mom please flush it all away.
I wanna watch it go right in and down.
I wanna watch it go right in.
Watch you flush it all away.

Time to bring it down again.
Don't just call me pessimist.
Try and read between the lines.

I can't imagine why you wouldn't
Welcome any change, my friend.

I wanna see it all come down.
suck it down.
flush it down.

Kirjavinkki: Syntynyt juoksemaan

Lainasin viikon alussa kirjastosta Christopher McDougallin kirjan Syntynyt juoksemaan (Born to Run). Muutamassa päivässä olinkin sitten jo lukenut tämän 300-sivuisen ja erittäin mukaansa tempaavan teoksen kannesta kanteen. Enkä ole koskaan ollut yhtä innokas lähtemään lenkkipolulle.

Kirjan punaisena lankana seurataan Meksikon Kuparikanjonissa asuvia Tarahumara-ihmisiä, jotka ovat tunnettuja ilmiömäisestä juoksukunnostaan. Sadankaan mailin juokseminen ei saa näitä ihmisiä pudottamaan hymynkaretta naamaltaan, vaan he silminnähden nauttivat tällaisten ultrapitkien matkojen juoksemisesta pelkät rimpulasandaalit jaloissaan. Heidän joukkoonsa on lyöttäytynyt myös mystinen amerikkalainen, jota kutsutaan "valkoiseksi hevoseksi", Caballo Blancoksi. Hänen suurena unelmanaan on toteuttaa maailman parhaiden ultrajuoksijoiden ja Tarahumaroiden välinen juoksukilpailu Tarahumarojen omalla kotikentällä Kuparikanjonissa.

Kirjassa on yksi seikkaperäinen luku paljain jaloin juoksemisen eduista verrattuna nykyaikaisilla lenkkikengillä tömistelemiseen. Nythän eletään jonkinlaista kevyiden juoksujalkineiden renesanssia ja markkinoille pukkaa "paljasjalkakenkiä" valmistajalta jos toiseltakin. Kirjassa esitetään hyvin aukottomat todisteet sen puolesta, että hyvin vaimennetut ja tuetut juoksukengät ovat vain lisänneet juoksijoiden urheiluvammoja 70-luvulta lähtien, jolloin Nike toi markkinoille ensimmäiset "edistykselliset" juoksukenkänsä. Pian tämän jälkeen juoksijat ympäri maailman alkoivat juosta epäluonnollisella tavalla. Ihmisen jalka on pitkän matkan juoksua ajatellen täydellinen biomekaaninen kokonaisuus, jota juoksukenkien teknologiset innovaatiot vain heikentävät ja häiritsevät.

Vivobarefoot EVO II

Olin jo aiemmin tänä syksynä saanut juoksemiseeni uutta puhtia vaihtamalla lenkkitossut tällaisiin "paljasjalkakenkiin". Päädyin valinnassani Vivobarefootin EVO II -kenkiin. Yhtiö jopa vaivautui vastaamaan kysymykseeni kenkien tuotantotavan eettisyydestä ja reiluudesta, kun esimerkiksi Vibramista ei ole vielä kahdenkaan kuukauden jälkeen kuulunut mitään. En kyllä muutenkaan pitänyt Vibram Fivefingersien varvasrakenteesta. Lisäksi Vivot ovat suhteellisen vedenpitävät. Joka tapauksessa kevytjalkineet toivat juoksulenkkeihini uutta innostusta. Aloin oppia päkiäaskellusta kanta-askeleen sijaan ja jalan hienot lihakset ja nivelet alkoivat vähitellen vahvistua. Aluksi en voinut kovin pitkiä lenkkejä tehdä lihasten ollessa vielä heikossa kunnossa, mutta vähitellen matkat pitenivät.

Toinen erityisen mielenkiintoinen luku kirjassa käsittelee ihmisen evoluutioita ja esittää erään teorian siitä, miksi nousimme seisomaan kahdelle jalalle. On aika hurjaa ajatella, että ihminen on kehittynyt aikojen saatossa yhdeksi maailman parhaista kestävyysjuoksukoneista. Siihen olemme vielä kaupanpäällisiksi saaneet eläinten jäljittämiseen soveltuvan älykkyyden.

Kaiken kaikkiaan kirjaa voi suositella aivan kaikille ei-juoksijat mukaan lukien, sillä tarina on hyvin mielenkiintoinen ja kirjoitustyyli varsin helppolukuinen. Eniten kirjaa suosittelen kuitenkin niille, jotka haluavat lisää tietoa siitä, mihin ihmiskeho on tarkoitettu ja miten uskomattomiin fyysisiin suoritukseen me kykenemme. Syntynyt juoksemaan on myös parasta mahdollista luettavaa, jos kaipaat juoksuharrastukseesi tai sen aloittamiseen lisää motivaatiota. Perse nousee nimittäin väkisinkin sohvalta, kun tämän teoksen on kahlannut läpi.

Luonto-Suomi: Sininen hiljaisuus

Nyt alkaa olla jo se aika vuodesta, kun radiosta tulee ehdoton suosikkiohjelmani, Sininen hiljaisuus. Luonto-Suomi on muutenkin oikein mainiota keskiviikkoiltojen ajanvietettä, mutta tämä syksyn teemalähetys on aivan omaa luokkaansa. Tästä ohjelmasta on vähitellen alkanut muodostua minulle perinne, joka aloittaa laskeutumisen pimeään vuodenaikaan.

Suosittelen lämpimästi kynttilän sytyttämistä ja täydellistä rauhoittumista radion ääreen ensi keskiviikkona. Luvassa on erinomaisen innoittavaa keskustelua metsän siimeksestä, osanottajina Pirkka-Pekka Petelius, Asko Hauta-aho, Markus Turunen sekä tietenkin kuuntelijat omilla kokemuksilla ja kertomuksillaan.

Luonto-Suomen teemailta: Sininen hiljaisuus, Radio Suomessa keskiviikkona 3.10. klo 18.03-20.00.
Ja jos keskiviikkona ei pääse oikeaan aikaan taajuuksille, voi ohjelman tietysti kuunnella jälkikäteen myös Areenasta.

The Adventures of the Guy Who Just Started Paying Attention

sustainableman.org

Kaipuu sateeseen

Heinäkuu on jo puolivälissä. Kesän kukoistavimmat hetket hiipivät ohi kuin tuulen henkäys. Kukat alkavat jo muuttua hedelmiksi sekä marjoiksi, ja linnut aloittavat vähitellen muuttopuuhiaan ja lopettavat lauluaan. Viime aikojen sadekelit sekä äskettäinen ajatus telttamajoituksesta sadesäällä herättivät mieleeni uskomattoman vahvan kaipuun ulos. Ajattelen oloani sateen rapisteleman telttakankaan alla. Ja se olo tuntuu autuaalta.

Tuo ajatus on ollut viime öinä toistuva, sillä sade on ropistellut ikkunoitani lähes joka yö. Tuntuu tuhlaukselta hukata kesäsateet nukkumalla sisätiloissa, vahvan katon alla. Sadetta ei täällä tunne. Sen saattaa juuri ja juuri kuulla, mutta se ei uhkaa eikä se ole läsnä. Toisin on teltan sisällä. Vain ohut kangas pitää telttailijan kuivana, ja tuo ohut kangas välittää sateen sanomaa ja tunnetta kuuntelijalleen paljon herkemmällä tavalla kuin katon läpi kuuluva kohina. Ropina rauhoittaa kuin kehtolaulu, mutta jos sade yltyy kunnon myräkäksi, alkaa makuupussiin käpertyneen kulkijan ajatuksiin hiipiä myös pelko. Luonto kertoo monia tarinoita, kunhan sitä vain osaa kuunnella.

Heinäkuussa 2009 olin vaeltelemassa Seitsemisen kansallispuistossa. Olin vielä aika aloittelija retkeilypuuhissa, joten yöllinen yksinäisyys metsässä aiheutti melko vahvoja pelkotiloja (ja aiheuttaa toki silloin tällöin vieläkin). Sade naputteli telttakangasta, kun yritin saada unen päästä kiinni. Tunnelma tallentui kännykkääni, jonka muistista löysin yöllä kirjoitetun runon:

Miljoona kristallia,
alas suveen.
Pään tyynyyn
painaa saan.
Hulluudelta ei välty kukaan.

Tallennettu:
02:00:40
12.07.2009

Tunnelmallisia kesäsateita toivoo,
Liro

Viikonloppu Torronsuolla ja Liesjärvellä

Laitetaanpa vaihteeksi vähän retkeilykuvia. Kävin nimittäin viikko sitten nopealla yhden yön retkellä kaverini kanssa Torronsuon ja Liesjärven kansallispuistoissa. Hyttysiä oli aivan helvetisti ja en valehtele, kun sanon, että sain varmaan sata pistoa nahkaani. Hyvää siedätyshoitoa näin kesän alkuun!

Torronsuo. Täällä teimme vain pienen lenkin ja jatkoimme matkaa kohti Liesjärveä.

Kyynäränharju on aika erikoinen luonnonmuodostelma. Se on noin kilometrin mittainen, kapea harjumuodostelma Kyynäräjärven ja Liesjärven välissä. Kuin luonnollinen silta järven yli. Vain kahdessa kohtaa on jouduttu rakentamaan pieniä siltarakennelmia. Kaikenlaisia maastonmuotoja sitä löytyy.

Kyhmykiitäjäinen. Kaveri säikähti ihan pirusti, kun tämä veijari vipelsi istumapaikallemme sammalikosta. Kunnioitettavan kokoinen kovakuoriainen. Ja hieno!

Savilahden telttailualueella oli lauantai-iltana melko täyttä, joten pykäsimme teltan pystyyn ja lampsimme läheiseen niemennokkaan, josta löytyi mahtava ja rauhallinen paikka uinnille ja illanvietolle rantakivillä. Itikat toki tulivat sitten pitämään seuraa järven tyynnyttyä.

Hieno puisto tämä Liesjärvi kaikenkaikkiaan. Varmasti parikin yötä saisi siellä kulumaan aivan helposti eli jos on retkikohde eteläisestä Suomesta haussa niin tässäpä olisi oiva sellainen. Puiston eteläosassa on vielä hieno aarniometsä sekä Korteniemen perinnemaatila, jonka pihalla on aivan älyttömän kekseliäs kaivo!

Kauniita kesäpäiviä kaikille toivoo,
Liro

Free Cabin Porn

Hunting cabin in Shelburne, Nova Scotia.
Submitted by Megan Siegel, photographed by Doug Estey.  freecabinporn.com

Älkää pelätkö. Kyseinen sivusto on täysin turvallinen jopa työpaikalla katseltavaksi. Ei siis sisällä pornoa mökeissä, vaan mökkipornoa. Nessut kannattaa kuitenkin pitää käden ulottuvilla, jos sinulla on taipumusta haikailla erakkoelämän tai piilopirttien perään. Tunnelmat ovat kuvissa välillä kuin suoraan Henry David Thoreaun teoksesta Walden.

   

Free Cabin Porn - Inspiration for your quiet place somewhere.

Hivenen ruskettunein käsin tätä blogia suosittelee

Liro

Kiireetön retkeily

Rauhallista.

Olinpa parisen viikkoa sitten ystäväni kanssa retkeilemässä Nuuksion kansallispuistossa. Tällä kertaa retki oli hieman tavallisesta poikkeava, sillä taivalsimme vain hieman kauemmaksi suosituista reiteistä, pystytimme leirin ja aloimme rentoutua.

Yleensä olen retkeillessäni keskittynyt hyvin paljon matkan taittamiseen. Liian paljon. Varsinkin yksin vaeltaessani mielessäni kummittelee yleensä seuraava leiripaikka parinkymmenen kilometrin päässä, ja sinne on sitten päästävä. Varsinainen rentoutuminen ja luonnonrauhaan laskeutuminen tapahtuu sitten leirinuotiolla, vaikka totta kai sitä patikoidessakin pysähtyy välillä ihmettelemään ja ihastelemaan luonnon herkkyyttä tai mahtipontisuutta.

Harmillisen usein huomaan kuitenkin unohtavani, että kelloa ei tarvitse luonnossa tuijottaa, eikä suunnitelluista päivämatkoista ole pakko pitää kiinni. Vierailumme Nuuksioon oli kuitenkin toisenlainen. Otimme päiväunet sammalmatolla torkkuen silloin, kun siltä tuntui. Lojuimme alasti rantakallioilla ja nautimme kevään ensimmäisistä lämpimistä päivistä. Tutkimme leiripaikkamme lähimaastoa kiipeillen ja polkuja karttaen. Illalla soi leirinuotiollamme pikkuruinen kitara ja sai siinä laulukin välillä raikua.

Kaksi yötä meni näillä eväillä mainiosti. Luonnon pienipiirteisemmät ihmeet välittyivät paremmin, kun rauhoittui ja pysähtyi nautiskelemaan eikä höntyillyt ympäriinsä. Lopulta ei tehnyt enää edes mieli juosta koko puistoa ympäri, jotta näkisi "mahdollisimman paljon". Loppujen lopuksi näkee ja kokee nimittäin varmasti paljon enemmän, kun antaa mielen rauhoittua luonnon rytmiin. Ja jääpähän sitten uusia kohteita koluttaviksi seuraavillekin kerroille.

Mielenkiintoisia ja rauhallisia kesäretkiä toivotellen,
Liro