Seisaus

On vuoden pimein hetki, silti kylven valossa.
Aurinko nousee vain vaivoin puiden latvojen taakse.
Se nukkuu sikeintä untaan syvällä talvipesässään.
Silmiäni ei häikäise eikä ihoani lämmitä.
Silti siitä hehkun, sillä joku nauraa sisälläni.

Kuuraiset koivut säkenöivät päivän lyhyimmässä kajossa.
Ne ovat kuin runopuut, jotka on valettu valkoisesta kullasta.
Onko kirkkaampaa enkeliä olemassakaan, mietin,
kun vitivalkea salama lyö läpi kehoni, ja saa minut huutamaan.

Puhdistumaan.

Järven jäällä kuljen pitkin pitkää siltaa,
jonka takanani kuultava aurinko polukseni maalaa.
Edessäni seisoo jättiläinen täynnä venyneitä ajatuksia.
Mutta puhdas lumihanki on peitellyt Vellamon uneen,
ja saan huokaista rauhan laskeutuessa samoina hiutaleina ylleni.
Viimein voin nukahtaa, kun sieluni hiilloksella palaa.

Hopeinen vuohenputkimeri kohoaa jääpuikkoina maan povesta.
Ne keihästävät hangen kuin muinaisten luonnonhaltijoiden lauluvaltikat
kauniisti aseteltuina heidän viimeisille leposijoilleen.
Mutta tämä ei ole hautausmaa,
sillä täältä uusi aurinko nostaa henget taas kukoistamaan.
Sitä elämää voin levänneenä sisääni hengittää, ulos puhaltaa,
ja saada liekin roihuamaan.

Kuuraa ja rauhaa Vaskijärvellä

Viime viikonloppuna pääsin ystäväni kanssa viimein syysretkelle. Kohteenamme oli Vaskijärven luonnonpuisto, joka sijaitsee Kurjenrahkan kansallispuiston tuntumassa. Luonnonpuiston saavuttaa helposti Turusta Poriin ajavalla pikavuorolla, josta pitää jäädä Yläneellä pois. Yläneeltä on puistoon matkaa vain viitisen kilometriä.

Vaskijärven luonnonpuisto on viehättävä yhdistelmä erämaisia keidassoita ja vanhaa metsää, paksua sammalta ja tiheää jäkälää sekä naavaisia kuusia ja haapavanhuksia. Alueella vallitsee varsinkin ilta- ja yöaikaan lähes täysin rikkumaton hiljaisuus. On rauhoittavaa päästä aina syksyisin kuulemaan, kuinka kovaa ääntä puista putoavat lehdet hiljaisuudessa pitävät.

 Ensimmäisellä lounaspaikallamme tapasimme pariskunnan, jonka olimme aiemmin kohdanneet pitkospuilla, joille olimme pysähtyneet noukkimaan karpaloita suuhumme. Nainen alkoi puhua meille alueella liikkuvista susilaumoista, ja siihen tuumasimme sen kummempia miettimättä, että sitähän me vähän toivottiinkin, että jospa yöllä kuulisi vaikka vähän ulvontaa. Pian hoksasimme, että näiden ihmisten silmissä sudet olivat jotain aivan muuta kuin erämaaluonnon villejä ja kunnioitettavia veljessieluja. Nimittäin karmeita petoja, jotka vaanivat koululaisia näiden koulutaipaleella. Lapset eivät kuulemma uskalla mennä kouluun ilman kyytejä susien takia. Luulenpa, että lapset kyllä uskaltaisivat, jos aikuiset eivät olisi ehtineet istuttaa heihin tuollaista täysin järjetöntä ja surullista petopelkoa.

Yritin pitää silmäni silloin tällöin auki suppilovahveroiden varalta. Olen vielä aika aloittelija sienestäjänä, ja suppilovahverot olivat minun tämän syksyn projektini. Ne eivät vain koskaan osuneet silmääni. Ystäväni silloin tällöin kyseli minulta, että "mikäs on tämä ja tämä sieni". Sitten hän taas kerran kysyi minulta jostain sienestä, ja näin jo kaukaa, että siinä se suppilo on! Silloin vahveroiden naamiointilaite lakkasi vaikuttamasta minun silmiini, ja kuten niin monesta paikasta olin lukenut, suppilovahveroiden löytämiseltä ei voinut enää välttyä. Keräsimme niitä tovin illallisen ryydikkeeksi ja sunnuntaina löysimme toisesta paikasta vielä isomman esiintymän, josta keräsimme molemmat kotiin kastike- ja keittotarpeita. Sienet toki keräsimme luonnonpuiston ulkopuolella, sillä puiston alueellahan poluilta ei saa poiketa. Suppilovahveroiden ja karpaloiden lisäksi luonto ruokki meitä tietenkin myös aivan ensiluokkaisilla puolukoilla!

Soittelimme puistossa tovin jonkin tikan kanssa. Aloin koputella puuhun kiinnitettyä reittimerkkiä kokeillakseni, josko joku tikka minulle vastaisi. Aivan takanamme oli vanha puu, josta tikka alkoi soittaa omaa sooloaan meidän rytmimme päälle. Muutoinkin teimme retkellä kaikenlaista, joka saattaisi leimata meidät ulkopuolisen silmin hieman hörhöiksi. Luonto vain on niin kaunis, kun sitä osaa katsoa avoimin mielin, ja kun sen syleilyyn uskaltaa kunnolla uppoutua.

Vietimme yön Vesiraumanmäen laavulla. Tuona yönä sattuivat olemaan tämän syksyn ensimmäiset yöpakkaset eteläisessä Suomessa, mutta eipä se pakkasukko päässyt makuupussin läpi puremaan. Vielä aamullakin oli niin kylmä, että makuupussista kuoriutuminen oli pienoinen shokki keholle. Maisema oli kuitenkin muuttunut yön aikana taianomaiseksi, sillä kuura oli peittänyt maan. Nyt eletään siis jo syksyn vaihetta, jossa kesän muistot alkavat vähitellen muuttua joulun lupaukseksi.

Luonto-Suomi: Sininen hiljaisuus

Nyt alkaa olla jo se aika vuodesta, kun radiosta tulee ehdoton suosikkiohjelmani, Sininen hiljaisuus. Luonto-Suomi on muutenkin oikein mainiota keskiviikkoiltojen ajanvietettä, mutta tämä syksyn teemalähetys on aivan omaa luokkaansa. Tästä ohjelmasta on vähitellen alkanut muodostua minulle perinne, joka aloittaa laskeutumisen pimeään vuodenaikaan.

Suosittelen lämpimästi kynttilän sytyttämistä ja täydellistä rauhoittumista radion ääreen ensi keskiviikkona. Luvassa on erinomaisen innoittavaa keskustelua metsän siimeksestä, osanottajina Pirkka-Pekka Petelius, Asko Hauta-aho, Markus Turunen sekä tietenkin kuuntelijat omilla kokemuksilla ja kertomuksillaan.

Luonto-Suomen teemailta: Sininen hiljaisuus, Radio Suomessa keskiviikkona 3.10. klo 18.03-20.00.
Ja jos keskiviikkona ei pääse oikeaan aikaan taajuuksille, voi ohjelman tietysti kuunnella jälkikäteen myös Areenasta.

Nuuskamuikkunen lähtisi nyt etelään

Miten Nuuskamuikkunen aina osaakin aavistaa, että on oikea aika pistää teltta kasaan ja aloittaa patikkamatka kohti etelää? Helppoahan se on ja kaikki tämän erityisen mielialan elokuun tienoilla varmasti tuntevat. Se onkin sitten aivan eri asia, kuunteleeko tuota tunnetta kovinkaan moni yhtä herkällä korvalla kuin Muikkunen. Itse kutsun mielessäni tätä sääilmiötä ja siihen liittyvää tunnetta "koulunalkuilmaksi". Samanaikainen kasvoja lämmittävä aurinko ja kämmeniä kylmettävä viuhuva tuuli yhdistyvät mielessäni lapsuuteen ja niihin keleihin, jotka yleensä vallitsivat kesäloman päättyessä ja pitkän kouluvuoden kynnyksellä.

Kerran eräs ystäväni aivan aiheellisesti huomautti, että Mamban säveltämä varma syksyn merkki "Vielä on kesää jäljellä" kuvastaa hyvin suomalaisten hivenen vinoutunutta asennetta kesään. Kesässä roikutaan kiinni kaikin voimin aivan viimeiseen saakka, ja sitten masennutaan, kun viimeinenkin toivo lämpimistä päivistä on heitetty. Siihen päälle vielä kirotaan, kuinka surkea ja lyhyt tämäkin kesä taas oli.

Mitäpä jos sen sijaan muistelisimme mennyttä kesää ja sen tarjoamia iloja, kiittäisime ja siirtyisimme ajatuksissamme kohti rauhoittavaa syksyä? Miksi niin helposti unohdamme kiittää niistä asioista, mitä kesä on meille tarjonnut, ja joista olemme saaneet nauttia?

Tämä viikko oli kaikkiaan viileä, mutta syksyn kirpeys oli eilen aiempaa tuntuvampi. Tänään mielessäni kirkastui jälleen ajatus, kun pyöräilin aamulla töihin - uimahousut saa todennäköisesti jo unohtaa kaapin perälle, eikä mitään shortsikelejäkään luultavasti ole enää luvassa. Samalla tuntui siltä kuin jokin kytkin olisi vaihtanut aivoissani asentoa - kesästä syksyyn. Vuosi sitten tämä havahtuminen tapahtui noin viikkoa myöhemmin kuin tänä kesänä. Kirjoitin silloin tunnelmistani seuraavasti:

Kesälle

Elokuun puoliväli on jo takana. Pääni on ollut eilisestä lähtien kuin utupilvessä. Mielessä häilyy epäilys, josko perinteinen syysflunssa olisi jo iskemässä. Väsymys ja vetämättömyys ainakin tuntuvat uhkaavilta, mutta pohjimmiltaan olo ei enteile sairastumista. Ulkona on harmaata ja taivas pudottelee vettä. En ole vähään aikaan käynyt lenkillä, enkä juurikaan haluaisi lähteä ulos vesisateeseen vilustumaan. Tuumin, ettei väsymys toisaalta helpotu ainakaan sisällä istumalla, joten kampean kuluneet lenkkitossuni jalkoihin. Vedän huppua pääni ylle lähtiessäni rauhalliseen juoksuvauhtiin. Eiväthän nämä mitään pisaroita olekaan vaan pelkkää tihkua, huomaan suunnatessani polulle. Riisun hupun päästäni ja annan hiusten kostua hiljakseen. Jalka nousee kovin raukeasti askeltaessani pellon laitaa.

Kesä on tehnyt lähtöään jo parin viikon ajan, olen tuntenut sen sisälläni. Olen yrittänyt pitää sen suloisista helmoista kiinni, mutta se vaatii yhä enemmän voimaa ja ponnistuksia. Katson kohti hissukseen pisaroivaa taivasta ja mieleni perukoista tulvii ajatukseni puhdistava tulvahdus. Sanat pääsevät suustani: Kiitos kesä! Kiitos lämpimistä järvistä, joissa olen saanut likaista ja väsynyttä kehoani huuhdella. Kiitos auringonsäteistä, jotka ovat tummanpuhuvan sydämeni kirkastaneet. Kiitos vehreydestä ja elämästä, jotka ovat minun näivettynyttä sieluani ruokkineet. Nyt saat mennä. En enää pidättele sinua, sillä syksy tekee vimmalla pesää sydämeeni. Mene sinne, missä suvituulesi jo liehuu.

Siinä samassa askeleni alkaa keventyä ja tuntuu siltä kuin raskas taakka olisi pudonnut aatoksistani. Näen taas kaiken kirkkaasti! Näen, kuinka kesän henki poistuu ympärilläni. Se häviää linnuissa, jotka lentävät parvina pilvien seassa ja liitävät pian kauas rakkailta sydänmailtani. Se katoaa keltaisissa lehdissä, jotka kaappaavat puiden lehvästöissä rauhanomaisesti värimaailman valta-asemaa. Se poistuu järven pinnalla kelluvana sumulauttana, jonka kantama auringonpaiste kohoaa taivaisiin ja matkustaa sieltä kaukaisiin maihin. Sydämelliset kiitokseni sinulle, kesä. Näemmehän jälleen, kun kuu on kiertänyt minut yhdeksän kertaa?

Märät otsahiukset piiskaavat kulmiani saapuessani ovelle. Tunnen, kuinka olen jälleen uusiutunut ja voimistunut. Saanko astua sisään? Täällä ollaankin varmaan jo odoteltu.


Muistakaahan siis valmistautua kesän kiittämiseen ja kohdatkaa syksy sekä ruska ryhdikkäinä. Syksyllä on paljon annettavaa.

T: Liro