Luonto meissä, me luonnossa - Sammalsielu.fi on avattu

Kuluneen vuoden aikana en ole keskittynyt kovinkaan ahkerasti blogini päivittämiseen. Tämä on johtunut pitkälti siitä, että olen opiskellut erä- ja luonto-oppaaksi ja kypsytellyt pelkkää kirjoittelua konkreettisempaa toimintaa luonnon hyväksi. Tuo kypsyttely alkaa nyt kantaa hedelmää, kun koulu on taputuksia vaille käyty, ja netti- ja Facebook-sivuni ovat julkaistu.

Tutustu toimintaani osoitteessa www.sammalsielu.fi. Facebookissa voit seurata tekemisiäni sivulla www.facebook.com/sammalsielu.

Tässä selostus toimintafilosofiastani nettisivuiltani:

Luonto meissä, me luonnossa

Herkistyminen nykyajan kiireen ja tehokkuuden arvoille ei ole merkki heikkoudesta, vaan elossa olevasta ihmisyydestä, joka kaipaa syvempää ja aidompaa kokemusta omasta tarkoituksestaan, paikastaan sekä olemassaolostaan. Vallitsevasta ihmis- ja yksilökeskeisestä, luontoa hyväksikäyttävästä ja henkistä luontosuhdetta laiminlyövästä kulutuskulttuuristamme tuollainen merkityksellisyys jää pitkälti uupumaan. Sen sijaan se kasvattaa meidät olemaan yksilöinä vapaita, mutta tuossa vapaudessa olemme auttamatta eristäytyneitä meitä ympäröivästä elämästä, myös muista ihmisistä. Tällaiset olosuhteet eivät sovi luontaisesti elämää rakastavalle ihmismielelle.

 

Suhdettamme omaan itseemme, omaan luontoomme, ei voida erottaa meitä ympäröivästä luonnosta, sillä olemme katkaisemattomassa kohtalonyhteydessä sen kanssa ja osa sitä. Ehjän minuuden ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin taustalla on tasapainoinen luontosuhde, joka tarkoittaa syvimmillään herkkää ja tunteellista yhteyttä ympäröivään luontoon sekä osallistumista luonnon kiertokulkuun ja olemassaolon juhlaan muun elämän rinnalla.

 

Iät ja ajat useimpien luonnonkansojen kokemus elämästä ja maailmasta on ollut tällainen, mutta modernin kulttuurimme alati kiihtyvä kehitys on saanut meidät unohtamaan juuremme. Onneksemme voimme kuitenkin elvyttää ja löytää ikiaikaista luontoviisautta uudestaan tutkimalla avoimin mielin sekä ulkoista että sisäistä luontoamme. Sammalsielun retkillä pyrimme juuri tähän. Herkistymällä luonnossa ja avautumalla ihmisinä.

 

Tarjoamiini palveluihin olen saanut vaikutteita lukuisilta eri alojen ajattelijoilta, ekopsykologiasta, alkuperäiskansojen luontoviisaudesta, sekä muinaissuomalaisen, samanistisen maailmankuvan jäänteistä. Tärkeimpänä luovuuden lähteenä ja perustana kaikille tekemisilleni on kuitenkin luonto, joka on minut kasvattanut ja johon olen juurtunut. Olen järvien ja metsien lapsi.

 

Koko toimintani perustuu avoimelle, tasavertaiselle ja aidolle ihmisten väliselle vuorovaikutukselle, jossa jokainen voi oppia toinen toiseltaan ja opettaa toinen toistaan.

 

Tervetuloa kanssani luonnon ja sielun poluille.

 

Sammalsielun toiminnan tarkoitus

- Lämminhenkisen ja syvän ihmisten sekä ihmisten ja luonnon välisen vuorovaikutuksen mahdollistaminen.
- Ihmisten kannustaminen oman luontonsa kuuntelemiseen, seuraamiseen ja toteuttamiseen.
- Ihmisten luontosuhteen vahvistaminen ja ihmisten sekä luonnon hyvinvoinnista huolehtiminen.
- Luontokeskeisen maailmankuvan edistäminen.

Tavoitteisiin pyritään retkeillessä ja luonnossa ollessa mm. seuraavanlaisia toimintamuotoja hyödyntämällä:
  
- Luonnon aistiminen, luonnolle herkistyminen, vuoropuhelu luonnon kanssa
- Ryhmäkeskustelut
- Meditaatio
- Sauna
- Rummutus ja laulu
- Runous
- Unityöskentely
- Päiväkirjatyöskentely

Ken sivilisaatiossa asustaa on sivilisaation vanki

Palasin viikko sitten vaellukselta, jonka aikana tein itselleni osittain tarkoituksella ja osittain vahingossa joitakin ihmiskokeita. Näitä kokeiluja motivoi haluni tunnistaa ja murtaa teknologisen yhteiskunnan minuun asettamia kahleita, sillä ensiaskel vapauteen on tunnetusti itseään ympäröivien kaltereiden havaitseminen. Kuten Goethe on sanonut, "Ehdottomin orja on se, joka pitää itseään vapaana olematta sellainen." Vasta kahleet ja kalterit tunnistettuani voin alkaa viilata itseäni niistä asteittain vapaaksi, vaikka en uskokaan pystyväni koskaan pakenemaan vankilasta kokonaan. Muuri on nimittäin melko korkea ja varustettu kaikenlaisilla ikävyyksillä. Mutta miksipä en yrittäisi tehdä elämästäni vankilan sisällä niin vapaata kuin suinkin mahdollista? Loppujen lopuksi on jokaisen oma asia, haluaako pitää mm. teknologiasta ja typeristä konventioista kudottua pakkopaitaa päällään vai ei.

Vapautta?

Aloin ensin kirjoittaa noista tekemistäni ihmiskokeista, mutta tekstiä alkoikin tulla niin paljon vapaudesta, että päätin keskittyä tällä kertaa vielä siihen ja jättää nuo konkreettiset kokeilut myöhemmän kirjoittamisen varaan. Pääasiallisesti kokeiluni kuitenkin koskivat ja koskevat osittain edelleenkin uutisten, kellon ja kalenterin, kännykän ja kameran vaikutusta omaan elämääni.

Pääsin näillä ihmiskokeillani siis käsiksi vain muutamiin, hyvin pinnallisiin kahleisiin, joilla teknologinen sivilisaatio vangitsee villiä ja vapaata ihmistä. Monesti kuulen varsin erikoisen väitteen siitä, että ihminen on nykyään vapaampi kuin koskaan. Totta kai meillä on paljon vapauksia. Meillä on mm. erittäin suuri vapaus viihdyttää itseämme. Voimme esimerkiksi valita, katsommeko televisiosta CSI Miamin vai CSI New Yorkin vai menemmekö television katsomisen sijaan lenkille tai baariin. Voimme myös valita, mistä kaupasta ostamme ruokamme, joka kulkee usein täysin tuntemattomia polkuja ruokapöytäämme. Voimme parhaamme mukaan yrittää valita ammattimme, vaikka loppujen lopuksi suurin osa työstä, mitä teemme, on puhdasta käskyjen tottelemista.  Meillä on enemmän vapautta kuin koskaan, mutta vain selvitymisemme kannalta täysin merkityksettömissä ja triviaaleissa asioissa.

Kun kyseeseen tulee vapaus valita keinot, joilla elää ja selviytyä, kuva on hyvin toisenlainen. Olemme elämässämme enemmän tai vähemmän riippuvaisia meitä ympäröivästä seitsemän miljardia ihmistä kattavasta systeemistä ja sen byrokratiasta. Meillä ei myöskään ole vapautta olla olematta osa tätä systeemiä. Olemme jonkin maan kansalaisia. Meille on annettu numerot. Emme voi vapaasti asua ja liikkua siellä, missä haluamme, sillä maa on aina jonkun omistuksessa tai jotkin maastoon piirretyt mielikuvitukselliset rajat ja raha estävät meitä. Olemme kaikenlaisten kirjoitettujen lakien alamaisia. Joku voisi sanoa, että sivilisaatio on kuin suuri heimo, jonka jäsenet saavat yhteisöltään tukea noudattamalla yhteisön sääntöjä. Mutta meille ei yksinkertaisesti anneta mahdollisuutta irtautua sivilisaatioksi kutsutusta rakennelmasta, ja siten sivilisaatio ei vastaa lähellekään menneen ja nykyisen maailman heimoja. Heimoyhteiskunnissakin on totta kai sääntöjä, joita pitää noudattaa, ja juuri sääntöjä noudattamalla saa yhteisön tuen omaan elämäänsä. Mutta perustavanlaatuinen ero sivilisaatioon on se, että jos säännöt eivät miellytä, yksilöt ovat useimmiten vapaita lähtemään omille teilleen.

Konkreettisen muurin lisäksi pakomatkan estää se, että teknologia on jo orjuuttanut meidät hyvin perustavanlaatuisella tavalla. Olemme riippuvaisia korkean luokan teknologiasta ja säälittävän taitamattomia tulemaan toimeen ilman sitä. Valtaosa meistä olisi yksinkertaisesti kusessa, jos ja kun kehityksen meitä varten rakentama vankila luhistuu. Emme tiedä, kuinka selvitä vapaina. Selviytyminen ja jonkinasteinen vapautuminen on toki mahdollista ja siitä on useita esimerkkejä (esim. Richard Proenneken elämä Alaskassa, kts. video sivuston laidassa.), mutta se vaatii aikaa, vaivaa, opiskelua ja poikkeuksellista rohkeutta irrottautua sellaisista sosiaalisista yhteyksistä, jotka ovat ihmisen henkiselle terveydelle yleensä kullanarvoisia.

Teknologinen sivilisaatio on luonut ihmiselle todellisuuden, joka on sekä kehollemme että mielellemme vieras. Olemme saaneet elämäämme epäluonnollista mukavuutta ja turvallisuutta, mutta sen hintana on vapaus, onnellisuus ja ihmisarvoinen elämä. Elämä, jossa emme olisi voimattomia, sivilisaatioksi kutsuttuun koneeseen kahlittuja hammaspyöriä, vaan vapaita selviämään ja elämään omin neuvoinemme. Hinta mukavuudelle ja turvallisuudelle on siten mielestäni aivan liian korkea. Jokaisen on hyvä itse punnita näitä kysymyksiä vapaudesta ja pohtia, mikä loppujen lopuksi on tärkeää. Vapaus käyttää teknologiaa itsensä viihdyttämiseen vai vapaus selviytyä ja elää. Sairaalloiseen yhteiskuntaan johtava mukavuus ja turvallisuus vai ihmisen keholle ja mielelle tarkoituksenmukainen elämä?

Vapautta?

Ennen seikkailua (feat. Syksykin saapuu)

Enpä ole pitkään aikaan kirjoittanut retkikokemuksista, vaikka kovasti blogini esittelytekstissä mainostan, että niitäkin täältä löytyy. Huomenna koittaa lähtö UKK-puistoon ja erämaahan. Tänä suvena olenkin saanut pohjoista mahan täydeltä, sillä kyseessä on kesän toinen Lapin vaellus. Lähtöä edeltävän illan koittaessa aloin pohtia omaa valmistautumistani ennen erämaahan suuntaamista. Konkreettinen valmistautuminen ja suunnitteleminen ei ole niin viimeisen päälle nuukaa, mutta  huomasin, että ajatuksienkaan tasolla en ollut ennen tätä iltaa liiemmin pohtinut, minkälaisia aarteita haluan kairasta löytää. Tiedän nimittäin vahvasta kokemuksestani, että miltään vaellukselta en palaa kotiin kantaen samoja ajatuksia ja ajatusmalleja kuin sinne lähtiessäni.

Ennen Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon suuntautunutta keskikesän vaellusta ajatukseni olivat erinäisistä syistä johtuen olleet jo jonkin aikaa lievästi sanottuna eksyksissä. Hyvin ajoitettu retki, matkalle osuneet pyhät paikat ja mietiskelyhetket niissä saivat kuitenkin aikaan suuren oivalluksen itsessäni. En silloin edes pyytänyt vaellukselta mitään konkreettista, mutta löysin sieltä uudenlaisen ja kokonaisvaltaiselta tuntuvan eheyden omaan elämääni. Koko kesä oli muutenkin mitä ihmeellisimpiä kokemuksia täynnä, enkä koskaan ole tuntenut minkään vuodenajan jälkeen yhtä syvää tyydytystä. Edes kesän haihtuminen lintujen sekä lämmön mukana ja syksyn väistämätön laskeutuminen elonkehän ylle ei taikonut mieleeni aiemmilta vuosilta tuttua menetyksenkatkuista haikeutta.

Elokuun alussa tunsin selvästi, kuinka jälleen yksi jakso elämästäni on ohi. Uusi vuodenaika aloittaa kohta uuden jakson, joka on jo odotellut tovin, että tarttuisin siihen. Olen keikkunut tuon uuden tarinan luvun kynnyksellä nyt pari viikkoa. Kynnyksen toisella puolella ei ole odotettavissa mitään yllättävää, vaan haasteita, joihin olen itseni suunnannut, ja joita odotan innolla ja motivoituneena. Haluan kuitenkin viettää vielä hetkisen tällä "väliajalla" ja valmistautua tulevaan. Kerrata, mitä olen loppujen lopuksi oppinut. Mistä asioista olen nyt varma? Entä mistä asioista en edelleenkään ole varma? Voisinko löytää joihinkin kysymyksiin jälleen vastauksia? Aiempien kokemuksieni vuoksi kykenen havaitsemaan aivan uudenlaista potentiaalia jokapäiväisessä elämässäni. En siksi osaa edes uneksia, mitä kaikkea erämaa voi minulle nyt tarjota. Odotan siis kovasti sitä tajunnan laajentumista, jonka erämaan hiljaisuus, ykseys luonnon kanssa, mietiskely jylhissä maisemissa sekä nuotiokeskustelut rakkaiden ystävien kanssa saavat aikaan. Tiedän, että palatessani olen jälleen kerran uudella tavalla minä.


Olet minulle rakkain ja tärkein.
Sillä kun lintu lentää aurinkoon,
ja mieli vajoaa varvikkoon.
Silloin väistyy vehmas vehreys, virnainen vimma, ja villapää.
Nyt saa tuli hetken roihuta,
hiljaa hiillokseen hiipua,
ja helman alle haihtua.

Kuuraa ja rauhaa Vaskijärvellä

Viime viikonloppuna pääsin ystäväni kanssa viimein syysretkelle. Kohteenamme oli Vaskijärven luonnonpuisto, joka sijaitsee Kurjenrahkan kansallispuiston tuntumassa. Luonnonpuiston saavuttaa helposti Turusta Poriin ajavalla pikavuorolla, josta pitää jäädä Yläneellä pois. Yläneeltä on puistoon matkaa vain viitisen kilometriä.

Vaskijärven luonnonpuisto on viehättävä yhdistelmä erämaisia keidassoita ja vanhaa metsää, paksua sammalta ja tiheää jäkälää sekä naavaisia kuusia ja haapavanhuksia. Alueella vallitsee varsinkin ilta- ja yöaikaan lähes täysin rikkumaton hiljaisuus. On rauhoittavaa päästä aina syksyisin kuulemaan, kuinka kovaa ääntä puista putoavat lehdet hiljaisuudessa pitävät.

 Ensimmäisellä lounaspaikallamme tapasimme pariskunnan, jonka olimme aiemmin kohdanneet pitkospuilla, joille olimme pysähtyneet noukkimaan karpaloita suuhumme. Nainen alkoi puhua meille alueella liikkuvista susilaumoista, ja siihen tuumasimme sen kummempia miettimättä, että sitähän me vähän toivottiinkin, että jospa yöllä kuulisi vaikka vähän ulvontaa. Pian hoksasimme, että näiden ihmisten silmissä sudet olivat jotain aivan muuta kuin erämaaluonnon villejä ja kunnioitettavia veljessieluja. Nimittäin karmeita petoja, jotka vaanivat koululaisia näiden koulutaipaleella. Lapset eivät kuulemma uskalla mennä kouluun ilman kyytejä susien takia. Luulenpa, että lapset kyllä uskaltaisivat, jos aikuiset eivät olisi ehtineet istuttaa heihin tuollaista täysin järjetöntä ja surullista petopelkoa.

Yritin pitää silmäni silloin tällöin auki suppilovahveroiden varalta. Olen vielä aika aloittelija sienestäjänä, ja suppilovahverot olivat minun tämän syksyn projektini. Ne eivät vain koskaan osuneet silmääni. Ystäväni silloin tällöin kyseli minulta, että "mikäs on tämä ja tämä sieni". Sitten hän taas kerran kysyi minulta jostain sienestä, ja näin jo kaukaa, että siinä se suppilo on! Silloin vahveroiden naamiointilaite lakkasi vaikuttamasta minun silmiini, ja kuten niin monesta paikasta olin lukenut, suppilovahveroiden löytämiseltä ei voinut enää välttyä. Keräsimme niitä tovin illallisen ryydikkeeksi ja sunnuntaina löysimme toisesta paikasta vielä isomman esiintymän, josta keräsimme molemmat kotiin kastike- ja keittotarpeita. Sienet toki keräsimme luonnonpuiston ulkopuolella, sillä puiston alueellahan poluilta ei saa poiketa. Suppilovahveroiden ja karpaloiden lisäksi luonto ruokki meitä tietenkin myös aivan ensiluokkaisilla puolukoilla!

Soittelimme puistossa tovin jonkin tikan kanssa. Aloin koputella puuhun kiinnitettyä reittimerkkiä kokeillakseni, josko joku tikka minulle vastaisi. Aivan takanamme oli vanha puu, josta tikka alkoi soittaa omaa sooloaan meidän rytmimme päälle. Muutoinkin teimme retkellä kaikenlaista, joka saattaisi leimata meidät ulkopuolisen silmin hieman hörhöiksi. Luonto vain on niin kaunis, kun sitä osaa katsoa avoimin mielin, ja kun sen syleilyyn uskaltaa kunnolla uppoutua.

Vietimme yön Vesiraumanmäen laavulla. Tuona yönä sattuivat olemaan tämän syksyn ensimmäiset yöpakkaset eteläisessä Suomessa, mutta eipä se pakkasukko päässyt makuupussin läpi puremaan. Vielä aamullakin oli niin kylmä, että makuupussista kuoriutuminen oli pienoinen shokki keholle. Maisema oli kuitenkin muuttunut yön aikana taianomaiseksi, sillä kuura oli peittänyt maan. Nyt eletään siis jo syksyn vaihetta, jossa kesän muistot alkavat vähitellen muuttua joulun lupaukseksi.

Retkeilyvälineeni osa I: Teltta

Vaikka kovin kulutuskriittinen olenkin, niin silloin tällöin täytyy jotain tavaraakin ostaa. Retkeilykamppeita ostaessani pyrin tietysti siihen, että hankin laadukkaita välineitä ja vaatteita, jotka takaavat mukavuuden sekä kymmenien vuosien keston. Vähitellen minulla alkaa olla sellainen tilanne, että tarvittavat ja laadukkaat kolmen vuodenajan välineet alkavat olla kasassa. Opiskelijana olen toki joutunut hinnan vuoksi laadusta välillä tinkimään, mutta ihan halpikseen en ole tyytynyt.

Aloitetaan yöpymistarpeista. Ensimmäisenä teltta:

Marmot Limelight 2P. Hintaa teltalla oli muistaakseni aikoinaan Jyväskylän Partioaitassa 189 euroa. Tämä kahden hengen teltta pakkautuu suhteellisen pieneen tilaan ja painoa sillä on noin 2,3 kiloa. Ei siis ehkä mikään aivan ihanteellinen kevytretkeilijän unelma, mutta päihittää kyllä kaiken maailman McKinleyt heittämällä. Oranssi väri heikentää mahdollisuuksia käyttää telttaa sissimajoittumiseen esimerkiksi kaupunkipusikoissa, mutta onnettomuuden sattuessa keskellä erämaata tällainen huomioväri voi olla pelastava enkeli (Uudessa mallissa väri on muuttunut näemmä oranssin-harmaaksi.). Itse pitäisin kuitenkin ehkä hivenen paremmin maastoutuvasta väristä.

Telttaa en ole päässyt missään äärimmäisen myrskyisissä olosuhteissa kokeilemaan, mutta perus kesä- ja syyskäytössä marmotti on toiminut moitteetta. Pystytys käy suhteellisen kätevästi, sillä mitään tunneleita pitkin ei rimoja tarvitse pujotella, vaan ne kiinnitetään sisätelttaan kätevillä klipseillä. Rimat ovat kiinni toisissaan keskeltä, mikä ainakin omasta mielestäni helpottaa pystytystä. Telttaan kuuluu myös irtonainen pohjan suojakangas, joka tietenkin lisää vedenpitävyyttä sekä suojaa teltan varsinaista pohjakangasta kulumiselta. Tätä lisäpohjaa on ollut kätevä käyttää myös makuualustan alla, kun nukkuminen on tapahtunut taivas kattona.

Muutaman vuoden käytön jälkeen teltan kulmissa olevat kiinnitysremmit ovat alkaneet hieman hapertua. Remmeissä on metallilla reunustetut reiät, joista tukikepit työnnetään maahan. Nämä metallirenkulat ovat remmin hapertumisen vuoksi hieman vaarassa irrota, ja olenkin joutunut niitä varmistamaan liimalla ja teipillä. Tällaisen yksityiskohdan rapistuminen muutamassa vuodessa pistää minut vähän epäilemään teltan materiaalien ja Kiinassa teetetyn työn laadukkuutta. Myös monet saumat ovat mielestäni jotenkin "suttuisesti" ommeltuja. Toivottavasti teltta kestää vielä lukuisia vuosia, mutta voi olla, että en enää seuraavaa telttaa valitessani kuitenkaan päädy Marmot'n majoihin.

Kaipuu sateeseen

Heinäkuu on jo puolivälissä. Kesän kukoistavimmat hetket hiipivät ohi kuin tuulen henkäys. Kukat alkavat jo muuttua hedelmiksi sekä marjoiksi, ja linnut aloittavat vähitellen muuttopuuhiaan ja lopettavat lauluaan. Viime aikojen sadekelit sekä äskettäinen ajatus telttamajoituksesta sadesäällä herättivät mieleeni uskomattoman vahvan kaipuun ulos. Ajattelen oloani sateen rapisteleman telttakankaan alla. Ja se olo tuntuu autuaalta.

Tuo ajatus on ollut viime öinä toistuva, sillä sade on ropistellut ikkunoitani lähes joka yö. Tuntuu tuhlaukselta hukata kesäsateet nukkumalla sisätiloissa, vahvan katon alla. Sadetta ei täällä tunne. Sen saattaa juuri ja juuri kuulla, mutta se ei uhkaa eikä se ole läsnä. Toisin on teltan sisällä. Vain ohut kangas pitää telttailijan kuivana, ja tuo ohut kangas välittää sateen sanomaa ja tunnetta kuuntelijalleen paljon herkemmällä tavalla kuin katon läpi kuuluva kohina. Ropina rauhoittaa kuin kehtolaulu, mutta jos sade yltyy kunnon myräkäksi, alkaa makuupussiin käpertyneen kulkijan ajatuksiin hiipiä myös pelko. Luonto kertoo monia tarinoita, kunhan sitä vain osaa kuunnella.

Heinäkuussa 2009 olin vaeltelemassa Seitsemisen kansallispuistossa. Olin vielä aika aloittelija retkeilypuuhissa, joten yöllinen yksinäisyys metsässä aiheutti melko vahvoja pelkotiloja (ja aiheuttaa toki silloin tällöin vieläkin). Sade naputteli telttakangasta, kun yritin saada unen päästä kiinni. Tunnelma tallentui kännykkääni, jonka muistista löysin yöllä kirjoitetun runon:

Miljoona kristallia,
alas suveen.
Pään tyynyyn
painaa saan.
Hulluudelta ei välty kukaan.

Tallennettu:
02:00:40
12.07.2009

Tunnelmallisia kesäsateita toivoo,
Liro

Viikonloppu Torronsuolla ja Liesjärvellä

Laitetaanpa vaihteeksi vähän retkeilykuvia. Kävin nimittäin viikko sitten nopealla yhden yön retkellä kaverini kanssa Torronsuon ja Liesjärven kansallispuistoissa. Hyttysiä oli aivan helvetisti ja en valehtele, kun sanon, että sain varmaan sata pistoa nahkaani. Hyvää siedätyshoitoa näin kesän alkuun!

Torronsuo. Täällä teimme vain pienen lenkin ja jatkoimme matkaa kohti Liesjärveä.

Kyynäränharju on aika erikoinen luonnonmuodostelma. Se on noin kilometrin mittainen, kapea harjumuodostelma Kyynäräjärven ja Liesjärven välissä. Kuin luonnollinen silta järven yli. Vain kahdessa kohtaa on jouduttu rakentamaan pieniä siltarakennelmia. Kaikenlaisia maastonmuotoja sitä löytyy.

Kyhmykiitäjäinen. Kaveri säikähti ihan pirusti, kun tämä veijari vipelsi istumapaikallemme sammalikosta. Kunnioitettavan kokoinen kovakuoriainen. Ja hieno!

Savilahden telttailualueella oli lauantai-iltana melko täyttä, joten pykäsimme teltan pystyyn ja lampsimme läheiseen niemennokkaan, josta löytyi mahtava ja rauhallinen paikka uinnille ja illanvietolle rantakivillä. Itikat toki tulivat sitten pitämään seuraa järven tyynnyttyä.

Hieno puisto tämä Liesjärvi kaikenkaikkiaan. Varmasti parikin yötä saisi siellä kulumaan aivan helposti eli jos on retkikohde eteläisestä Suomesta haussa niin tässäpä olisi oiva sellainen. Puiston eteläosassa on vielä hieno aarniometsä sekä Korteniemen perinnemaatila, jonka pihalla on aivan älyttömän kekseliäs kaivo!

Kauniita kesäpäiviä kaikille toivoo,
Liro

Kiireetön retkeily

Rauhallista.

Olinpa parisen viikkoa sitten ystäväni kanssa retkeilemässä Nuuksion kansallispuistossa. Tällä kertaa retki oli hieman tavallisesta poikkeava, sillä taivalsimme vain hieman kauemmaksi suosituista reiteistä, pystytimme leirin ja aloimme rentoutua.

Yleensä olen retkeillessäni keskittynyt hyvin paljon matkan taittamiseen. Liian paljon. Varsinkin yksin vaeltaessani mielessäni kummittelee yleensä seuraava leiripaikka parinkymmenen kilometrin päässä, ja sinne on sitten päästävä. Varsinainen rentoutuminen ja luonnonrauhaan laskeutuminen tapahtuu sitten leirinuotiolla, vaikka totta kai sitä patikoidessakin pysähtyy välillä ihmettelemään ja ihastelemaan luonnon herkkyyttä tai mahtipontisuutta.

Harmillisen usein huomaan kuitenkin unohtavani, että kelloa ei tarvitse luonnossa tuijottaa, eikä suunnitelluista päivämatkoista ole pakko pitää kiinni. Vierailumme Nuuksioon oli kuitenkin toisenlainen. Otimme päiväunet sammalmatolla torkkuen silloin, kun siltä tuntui. Lojuimme alasti rantakallioilla ja nautimme kevään ensimmäisistä lämpimistä päivistä. Tutkimme leiripaikkamme lähimaastoa kiipeillen ja polkuja karttaen. Illalla soi leirinuotiollamme pikkuruinen kitara ja sai siinä laulukin välillä raikua.

Kaksi yötä meni näillä eväillä mainiosti. Luonnon pienipiirteisemmät ihmeet välittyivät paremmin, kun rauhoittui ja pysähtyi nautiskelemaan eikä höntyillyt ympäriinsä. Lopulta ei tehnyt enää edes mieli juosta koko puistoa ympäri, jotta näkisi "mahdollisimman paljon". Loppujen lopuksi näkee ja kokee nimittäin varmasti paljon enemmän, kun antaa mielen rauhoittua luonnon rytmiin. Ja jääpähän sitten uusia kohteita koluttaviksi seuraavillekin kerroille.

Mielenkiintoisia ja rauhallisia kesäretkiä toivotellen,
Liro

Varo luontopolkua

Varo luontopolkua! Siellä saatat tuntea nenässäsi pakokaasun ja katupölyn turvallisen tuoksun sijaan havunneulasten, turpeen tai suopursun vihamielisiä hajuja. Korviasi kiusaa varsinkin näin kesän kynnyksellä jatkuva lintujen älämölö. Voisivat olla välillä hiljaa, korvia jo särkee. Voi olla, että stressihormonitasosi laskevat poikkeuksellisen alhaiselle tasolle ja arjen kiire pääsee karkaamaan hyppysistäsi. Jopa hengelliset elämykset saattavat piinata sinua, jos tarpeeksi pitkälle luontopolulle lähdet.

Luontopolku on paha paikka, jossa asuu oravia, jäniksiä ja muita aivan kamalia olentoja. Älkää menkö! Ja jos uhmaatte kohtaloanne ja menette, niin jättäkää ainakin lapset kotiin, sillä tämä ei ole mikään leikin asia!

Parastanne ajatellen,

Liro