Kuljettu ja kulkematon polku

Parin vuoden ajan olen sukeltanut syvemmälle ja syvemmälle sivilisaatio- ja teknologiakriittisiin vesiin. Huomaan samalla, että ympärilläni vallitseva kulttuuri on muuttunut aste asteelta absurdimmaksi ja oudommaksi. Kuitenkin joudun myöntämään, että olen edelleen sen lapsi ja vanki. Kalterit tiedostettuani tunnen oloni silti vapaammaksi ja paremmaksi kuin koskaan. Samanaikaisesti olen oppinut paljon itsestäni ja omasta elämänkaarestani. Kirjoitan nyt pienen koonnin ajatuksistani jonkinlaiseksi virstanpylvääksi tänä hetkenä, jona elämäni tuntuu ottavan uutta suuntaa. Kokoan samalla yhteen sitä kirjallisuutta, joka on pääasiallisesti ollut ajatustyöni tukena ja inspiraationi lähteenä, ja jota suosittelen lämpimästi kaikille näistä asioista kiinnostuneille luettavaksi.

Energia ja öljy

Nykyisen teollisen ja maailmanlaajuisen sivilisaatiomme voittokulku perustuu pohjimmiltaan halpaan ja helposti hyödynnettävään energianlähteeseen, jonka ihmiskunta valjasti omaan käyttöönsä 1800-luvun puolivälin kieppeillä. Öljy on siitä lähtien ollut "kehityksen" elinehto, ja sen avulla sivilisaatiomme on kasvanut yhä monimutkaisemmaksi pyramidiksi. Kompleksisuutta lisäämällä yhteiskunnat ovat voineet ratkaista eteen tulleita ongelmiaan. Kompleksisuuden lisääminen vaatii kuitenkin energiaa, ja seurauksena on yleensä myös koko liuta uusia ongelmia, joiden ratkaiseminen vaatii taas lisää energiaa. Nyt elämme pitkälti tilanteessa, jossa kompleksisuuden kasvattaminen on jo niin kallista, ettei siitä ole enää mitään hyötyä ongelmanratkaisussa, vaan päinvastoin se paikka paikoin ainoastaan lisää kustannuksia.

Toinen suuri ongelma tässä pelissä piilee siinä, että halvan öljyn ajat alkavat olla ohi. Jatkuvaan kasvuun eli typeryyteen perustuva maailmantalous tarvitsee nykyisillä edellytyksillä tarpeeksi halpaa öljyä välttääkseen taantuman. Öljyn kanssa sivilisaatiomme on elänyt törsäten ja tuhlaten, minkä vuoksi öljyhuippu näyttäisi olevan jo käsillä. Helpoiten ja halviten saatavilla olevat esiintymät on joko hyödynnetty tai ne ovat vähitellen taantumassa. Uudet esiintymät eivät ole hyötysuhteeltaan sitä, mitä nykyinen talousjärjestelmämme vaatisi, sillä öljyn saaminen maan pinnalle ja sen jälkeen jalostetuksi on jatkuvasti vaikeampaa ja energiaintensiivisempää askartelua. Öljylle on toki vaihtoehtoisia energianlähteitä, mutta mikään niistä ei vastaa ominaisuuksiltaan ja hyötysuhteeltaan halvalla tuotettavissa olevaa öljyä, jota sivilisaatiomme on rännännyt suoneensa pahan yliannostuksen. Tällä hetkellä näyttää siltä, että status quo pyritään säilyttämään hinnalla millä hyvänsä, vaikka laskun pehmentäminen olisi pitänyt aloittaa jo aikoja sitten. Vaihtoehdoista ei keskustella tai niitä ei edes pystytä näkemään.

Kirjallisuutta:

Diamond, Jared: Romahdus - Miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä
Partanen, Paloheimo, Waris: Suomi öljyn jälkeen
Homer-Dixon, Thomas: The Upside of Down - Catastrophe, Creativity, and the Renewal of Civilization
Tainter, Joseph A.: Problem Solving: Complexity, History, Sustainability
Akilleen kantapää -blogi 

Teknologia, kehitys ja luontosuhde

Edellä kuvattu energiavarojen törsäys on ollut yksi edellytys niin kutsutulle "kehitykselle", joka kulttuurissamme on muodostunut myyttiseksi ihmiskunnan kohtaloksi ja ainoaksi oikeaksi tieksi. Kehityksen toinen edellytys on ollut kulttuuri, jossa kaikki pyhä, emotionaalinen ja mystinen on syrjäytetty järjen ja tieteen tieltä. Valistuksen aikakaudella ihminen on korottanut itsensä maapallon herraksi ja siitä seuranneen paskan voi haistaa kuka tahansa normaalein aistein varustettu henkilö. Kehityksen tuhoisat vaikutukset näemme maapallon tilassa ja ihmisten henkisessä ja ruumiillisessa hyvinvoinnissa.

Olemme ajautuneet sellaisen ilmiön keskelle, jossa maapallon biosfääri joutuu luovuttamaan kiihtyvällä tahdilla tilaa ihmisen luomalle teknosfäärille. Tämä näkyy yksittäisen ihmisen elämässä luontosuhteen kapenemisena ja teknologiasuhteen vahvistumisena. Emotionaalisen siteen katkeaminen luontoon on omalta osaltaan mahdollistanut sen, että ihmiskunta riistää elonkehää edelleen törkeällä tavalla ja lopulta myös omaksi onnettomuudekseen. Luomamme teknosfäärikin on nimittäin loppujen lopuksi täysin riippuvainen siitä biosfääristä, jonka elinvoimaa jatkuvasti kuihdutamme.

Lisäksi olemme jo nyt tilanteessa, jossa suurin osa ihmisistä on TÄYSIN riippuvaisia teknologiasta hengissä pysyäkseen. Jos tätä teknologiaa ei enää voida pitää yllä esimerkiksi energiakriisin vuoksi, mitenkäs sitten suu pannaan? Kuinka monella on taidot selviytyä ilman korkeaa teknologiaa maapallolla, jonka elämä on täysin meidän takiamme köyhtynyt?

Kehityksen takia alati oheneva luontosuhde on myös pääsyyllinen nykyisessä kulttuurissamme vallitseville tyhjyyden, juurettomuuden ja tarkoituksettomuuden tunteille. Ihminen ei kehittynyt evoluution myötä elämään kuten me elämme. Meillä on edelleen mieli ja ruumis, jotka on viritetty pienyhteisöihin perustuvaan metsästäjä-keräilijän elämäntapaan. Mitä täysin ihmisluonnon vastaisessa ja luonnosta erkaantuneessa ympäristössä eläminen on saanut aikaan psyykellemme? Ei enempää eikä vähempää kuin massiivisen joukkopsykoosin, jonka oireita ovat mm. mielenterveysongelmat laidasta laitaan, kaiken ihmislähtöisen korostaminen, identiteetin rakentelu ostamalla tavaroita sekä tunteettomuus ympäröivää luontoa kohtaan.

Kirjallisuutta:

Berg, Lasse: Kalaharin aamunkoitto
Berry, Thomas: The Dream of the Earth
Diamond, Jared: Kolmas simpanssi
Ellul, Jacques: The Technological Society
Kaczynski, Theodore J.: Technological Slavery (sis. päivitettynä Industrial Society and Its Future -manifestin)
Naess, Arne: Ecology, Community, and Lifestyle
Roszak, Gomes, Kanner (toim.): Ecopsychology
Quinn, Daniel: Ishmael, The Story of B, My Ishmael, Beyond Civilization
von Wright, Georg Henrik: Tiede ja ihmisjärki
Wright, Ronald: A Short History of Progress

Onnellisuus, henkisyys ja vahva identiteetti

Myös useat edellisen osion kirjoista ovat auttaneet minua löytämään onnellisempaa ja vahvempaa minuutta. Erityisesti ekopsykologiaa sekä ihmisen villiä tilaa koskevat kirjoitukset antavat perspektiiviä siihen, mistä ihmisen henkinen hyvinvointi koostuu. Nyrkkisääntönä sanoisinkin, jos olet onneton, vahvista luontosuhdettasi. Seuraavaksi olen kuitenkin listannut kirjoja, joista on ollut minulle apua vahvemman, avoimemman ja rakastavamman identiteetin löytämisessä, mutta jotka eivät ota juurikaan kantaa maailman tilaan. Nämä kirjat ovat auttaneet minua vapautumaan monista henkisistä padoista ja lukoista, jotka saivat minut elämään elämääni puolivaloilla.

Kirjallisuutta:

Bly, Robert: Iron John - A Book about Men
de Mello, Anthony: Havahtuminen
Eppinger, Paul: Restless Mind, Quiet Thoughts
Estés, Clarissa Pinkola: Women Who Run with the Wolves - Myths and Stories of the Wild Woman Archetype
Horgan, John: Rational Mysticism
Moore, Gillette: King, Warrior, Magician, Lover - Rediscovering the Archetypes of the Mature Masculine
Takanen, Kimmo: Tunne lukkosi
Turnbull, Colin: The Forest People

Mutta mitä kaiken tämän tutkiskelun jälkeen? Nyt on alkanut tuntua siltä, että pelkkä henkinen itsensä kehittäminen ja tiedon ahtaminen päähän ei enää riitä. Tuntuu siltä, että on tullut aika alkaa purkaa kaikkea tätä paljon päämäärätietoisemmalla tavalla omaan ulkoiseen elämääni. Olenhan itsekin vielä hyvin pitkälti teknologian armoilla ja siten housut kintuissa. Haluan myös viedä elämäntapaani konkreettisemmin siihen suuntaan, mihin ajatukseni ja tunteeni ovat jo jonkin aikaa kulkeneet. Vanha ja turvallinen polku on alkanut kiertää ympyrää. Vaikka uuden polun valitseminen on aina myös pelottavaa, se on kuitenkin ainoa tyydyttävä vaihtoehto, sillä se vie jälleen eteenpäin. Sanomalla ei saa turvallisuutta. Sanomalla joo saa seikkailuja.

Blogi hiljenee nyt joksikin aikaa, sillä lähden pariksi kuukaudeksi viettämään kulkurielämää. Toivon mukaan se kirkastaa joitakin vanhoja ajatuksia, sammuttaa tarpeettomaksi jääneitä sekä avaa mielenmaisemaani uusia näkymiä. Näkemisiin taas kesän kynnyksellä!

Elämäntapamme on haitallinen kypsälle miehisyydelle

Olen pohtinut viime aikoina paljon miehuuden ja maskuliinisuuden saloja. Ajatustyöni tukena ja inspiraationa mainitsen erityisesti seuraavat kirjat:

Bly, Robert: Iron John
Moore & Gillette: King, Warrior, Magician, Lover - Rediscovering the Archetypes of the Mature Masculine
Turnbull, Colin: The Forest People

Lisäksi aihetta koskien heräsi ajatuksia Mary E. Gomesin ja Allen D. Kannerin artikkelista The Rape of the Well-Maidens: Feminist Psychology and the Environmental Crisis. Artikkeli löytyy kertakaikkisen loistavasta Ecopsychology-kirjasta (Toim. Roszak, Gomes, Kanner 1995). Tämän kirjan herättämiin ajatuksiin palaan varmasti jatkossakin. Mutta nyt itse asiaan.

Perinteisesti mies ja maskuliinisuus on kulttuurissamme nähty tietyn tyyppisenä 50-luvun miehenä. Hän käy töissä, tuo leivän pöytään, pitää naisen kurissa, saattaa olla vähän macho. Hän on perheelleen ja lapsilleen etäinen niin fyysisesti kuin emotionaalisestikin. Tällaisen stereotyyppisen mieshahmon lisäksi maskuliinisuuteen on pitkään yhdistetty yksinomaan sellaisia kovilta kuulostavia arvoja kuin voimakkuus, tehokkuus ja armottomuus. Ja sellaiseksi maskuliinisuus on pitkälti muodostunutkin teollisen vallankumouksen jälkeisen teknologistuvan kulttuurimme puristuksissa. Ongelma on siinä, että tällainen 50-luvun maskuliinisuus, jollaisena käsitämme paljolti kaiken maskuliinisuuden, ei ole täyttä, kypsää miehisyyttä, vaan epäkypsää ja poikamaista uhoa, pullistelua ja suojamuurien ylläpitoa. Ihmiselle haitallisen kehityksen vuoksi aina vain epäsopivammaksi muuttuva elämäntapamme on siten vaikuttanut ihmisyyteen haitallisesti myös rappeuttamalla maskuliinisuuden (ja feminiinisyyden). Miehisyydestä hävisi aimo annos sellaisia piirteitä kuin luovuus, herkkyys ja suojelevuus.

Käsitys maskuliinisuudesta on siis ollut ja on edelleen epätäydellinen ja yksipuolinen. Ja 70-luvulla alkoi tapahtua. Naiset voimaantuivat aivan oikeutetusti ja feminismistä tuli vaikutusvaltainen aate. Feminismi on tehnyt erinomaisen hienoa työtä sen eteen, että naisten asema on parantunut ja tasa-arvoistunut. Feminismi on kuitenkin mennyt vikaan siinä, että ongelmiksi on pitkälti nimetty miehet ja maskuliinisuus. Feministisessä kritiikissä tätä "50-luvun" vajavaista, haavoittunutta ja epäkypsää maskuliinisuutta on siis pidetty täytenä maskuliinisuutena, joten maskuliinisuutta ja miehisyyttä alettiin leimata negatiivisin määrein, mikä on vaikuttanut kielteisesti miehiseen itsetuntoon. Nyt osa miehistä alkoi olla uuden ongelman äärellä: "Jos miehisyys kerran on niin perseestä, niin minkälainen minun sitten pitäisi olla? En ainakaan halua olla tuollainen paska mies." Tästä on lähtenyt kehitys kohti feminiinistä miestä, joka hakee herkkyyden ja luovuuden arvoja liiaksi naisellisesta energiasta, koska oli jo kauan sitten unohdettu, että nämä puolet voi löytää myös miehisestä maailmasta. Tuloksena olemme saaneet liian uhrautuvia, liian kilttejä ja tyttöystävistään, puolisoistaan tai äideistään riippuvaisia poikia. Samalla toinen puoli miehistä tietenkin jatkoi ja jatkaa edelleen machon miehisyyden poikamaisessa maailmassa.

Tämä epäkypsä, macho maskuliinisuus ei ole haitallinen ainoastaan ihmisten hyvinvoinnin kannalta, vaan se vaikuttaa patriarkaalisessa yhteiskunnassamme voimakkaasti kehityksen suuntaan ja maailman tilaan. Ainoastaan kovien maskuliinisten ominaisuuksien mukaisesti kasvavat miehet, ja yhä enemmän myös naiset, eivät tunne oman itsen olevan osa suurempaa kokonaisuutta, ja ovat emotionaalisesti erkaantuneita maailmasta, luonnosta, eläimistä ja kasveista. Tunnesidettä elinympäristöön ja muuhun elämään ei muodostu, vaikka ne vaikuttuvat perustavanlaatuisesti meidän fyysiseen ja psyykkiseen elämänlaatuumme. Tällöin nykyisenlainen maapallon riisto on mahdollistunut ilman, että ihmiset oikeasti tuntisivat siitä hätää tai vastuuta. Tämän emotionaalisen erkaantuneisuuden vuoksi emme myöskään huomaa päivänselvää yhteyttä siinä, että maapallon kärsiessä myös me kärsimme. Elämäntapa, joka haavoittaa maapalloa, haavoittaa myös ihmistä. Miehisyys joka haavoittaa maapalloa, haavoittaa myös miestä.

Mitä meiltä puuttuu, jotta voisimme saavuttaa kypsän miehisyyden? Ensinnäkin meiltä puuttuu opastus. Monet feministit astuvat jälleen kerran harhaan olettamalla, että poikien erottaminen äideistään kovaan miesten maailmaan on kaiken pahan alku ja juuri. Näin ei ole, sillä pojan ero äidin maailmasta on tuiki tarpeellinen osa miehisen psyyken kehitystä. Ilman tätä vaihetta saamme riippuvaisia ja ylikilttejä poikia. Poikaa odottaa tämän eron jälkeen isän maailmaan astuminen initiaation kautta. Ja tässä on nyky-yhteiskuntamme ongelma: harva isä on sillä tavalla kypsä mies, että osaa ottaa pojan vastaan. Harvoin meillä on myöskään muita vanhoja, kypsiä miehiä elämässämme, jotka osaisivat opettaa meille kypsän miehuuden salat. Tietenkin toisilla on joissain suhteissa parempia isiä kuin toisilla, mutta harva isä pystyy nyky-yhteiskunnan puristuksessa antamaan pojalleen täyttä kokemusta kypsästä maskuliinisuudesta. Samalla meiltä puuttuu myös yhteisö, jossa olisi muita kypsiä miehiä, jotka ottaisivat pojan vastaan.



Kypsien miesten lisäksi meiltä puuttuu initiaatio: tapahtuma, jonka jälkeen emme enää ole poikia vaan olemme astuneet miesten maailmaan. Initiaatio pitäisi suorittaa pojille silloin, kun he ovat omalla, yksilöllisellä tavallaan valmiita siihen. Initiaatiolla ei kuulu olla tiukkaa ikärajaa, vaan sen kuuluu tapahtua, kun yhteisössä huomataan, että pojan on aika kulkea sen läpi ja syntyä uudelleen. Tällä kertaa yhteisön tasavertaisena jäsenenä. Miehenä muiden miesten joukossa. Mikäpä olisi ihmisen elämässä tärkeämpi ja merkittävämpi hetki riitille ja opastukselle? Sillä opastusta initiaatio pitkälti on. Vanhat miehet vievät pojat jonnekin pyhään paikkaan, jossa saatetaan olla päivistä viikkoihin. Siellä pojille opetetaan heiltä ennen salatut tarinat, laulut ja myytit, jotka selittävät uudella tavalla maailmaa ja ihmisen paikkaa siinä. Sieltä palatessa pojille on annettu eväät oman, kypsän miehuuden rakentamiseen. Toisaalta initiaation rituaalista merkitystäkään ei pidä väheksyä, sillä luulen, että rituaaliset virstanpylväät ovat meille tärkeitä tukirakenteita kulkiessamme elämämme läpi.

Kuinka initiaatio toimii meidän yhteiskunnassamme? Täytät 18 vuotta ja *pim*, olet aikuinen mies kypsyydestäsi riippumatta. Ei opastusta, ei rituaalia, ei mitään. Mutta mene toki ostamaan alkoholia ja sekoita sillä pääsi! Se on aikuistumisen merkki numero 1 meidän yhteiskunnassamme. Juo ja vapaudu elämisen sietämättömästä paskamyrskystä. Joku saattaa toki vielä nykypäivänäkin sanoa, että "armeijassa pojista tehdään miehiä." Että siinä on initiaatio. Paskanmarjat. Siellä pojista tehdään poikasotilaita. Ja sotilas on täysin eri asia kuin soturi, jota me kaikki tarvitsemme sisällemme. Sotilas tottelee käskyjä, soturi taistelee suuremman hyvän puolesta. Armeijan ainoa miehuuden kannalta ansiokas puoli on se, että se viimeistään repii monet pojat irti äitinsä helmoista. Mutta kukaan ei intissäkään ole ottamassa poikia kypsällä tavalla vastaan, joten lopullinen vaikutus pojan miehisyyteen saattaa olla hyvinkin haitallinen.

Toisin sanoen pojat jätetään meidän yhteiskunnassamme heitteille sillä hetkellä, kun he eniten kaipaavat ohjausta ja opastusta. Nyt kerron esimerkin omasta kokemuksestani: Olen pohtinut hyvin paljon, miksi olin teini-ikäisenä ja vielä vähän myöhemminkin aivan äärimmäinen rationalisti, materialisti ja ateisti. Kaikenlaiset hihhulit ja hipit ansaitsivat mielestäni lähinnä pamppua. Tämä on hyvin voimakkaasti vallalla olevaa kulttuuria mukaileva näkemys. Mitä minulle sitten on tapahtunut, kun nyt olen juurikin tuollainen luontoa suojeleva "hippi" ja mystiikkaan taipuvainen "hihhuli", jollaisena tunnen oloni paremmaksi kuin koskaan?

Sen tarkemmin asioita erittelemättä mainittakoon, että jäin itsenäistymisvaiheessa täysin heitteille miehisyyteni suhteen. Olen myöhemmin tajunnut, että olen aina ollut herkästi luontoon, kauneuteen ja mystiikkaan virittynyt. Mutta se, mikä teki minusta erityisen kärkkään materialistin ja ateisitin oli pelkoni. Koska en teini-ikäisenä tiennyt, että toisenkinlainen miehisyys on mahdollista, aloin imeä itseeni ympäröivän kulttuurin tarjoamaa miehen mallia, mitä myös useimmat isät pojilleen opettavat. Olin kuin homo, joka viimeiseen asti kiistää homoutensa ja on siksi pahimman sortin homofoobikko. Minulla ei ollut elämässäni vanhaa miestä, joka olisi sanonut minulle, että saan olla herkkä, saan olla luova, saan välittää luonnosta ja eläimistä, saan tuntea surua tai iloa luonnon puolesta, ja että maailmaa saa katsoa myös mielikuvituksella ja mystisesti. Ja joka olisi samalla muistuttanut myös miehisyyden toisista puolista: pitää olla tarpeeksi voimakas vetääkseen omat rajansa ja taistellakseen sen puolesta, minkä kokee hyvänä ja tärkeänä.

Uskallan sanoa, että olen oman kypsän miehuuteni jäljille päässyt. Mutta mistä se alkoi? Luonto on tässäkin paras opettaja, ja pidänkin luontosuhteeni vahvistumista merkittävimpänä yksittäisenä hyvinvointiini vaikuttavana tekijänä. Vaellusharrastuksen aloittaminen vei minut ympäristöön, jossa löysin vähitellen lapsuudestani tutun herkkyyden aistia ympäristöäni. Pystyin jälleen kokemaan asioita olemalla osa luontoa. Paikkani maailmassa alkoi vähitellen hahmottua ja se tietenkin jatkaa hahmottumistaan kokoajan. Yhtäaikaisesti syventyen ja laajentuen. Toisekseen tarvitsin mallioppimista sieltä täältä jollakin tavalla kypsiltä miehiltä. Sitä voisi kutsua eräänlaiseksi palapelin kokoamiseksi. Kolmantena ja ei ollenkaan vähäisimpänä tekijänä eteenpäin auttoi runsas lukeminen, pohtiminen ja itsetutkiskelu. Lopputuoksena eheä ja luonnon kanssa resonoiva identiteetti sekä äärimmäisen hyvä olo!

Sanotaan loppuun vielä, että samanlaisen tekstin voisi kirjoittaa myös feminiinisyydestä. Varmasti miehisyydestä kirjoittamani asiat koskevat osittain myös naiseutta, sillä maskuliinisuus ja feminiinisyys yhdistyvät jokaisessa meissä omanlaisekseen kokonaisuudeksi, ja vaikka ne ovatkin tietyllä tavalla vastakohtia, eivät ne ole käsitteinä kuitenkaan mustavalkoisia tai selvärajaisia. Uskon kuitenkin, että vaikka täysi miehisyys ja naiseus rakentuvat tietenkin pääpiirteittäin samanlaisista ihmisyyden palikoista, vaaditaan matkan varrella kohti kypsyyttä kuitenkin paikka paikoin erilaisia eväitä ja virstanpylväitä. Tämän aiheen feminiiniseen puoleen en ole kuitenkaan perehtynyt tarpeeksi paljon, joten jätän asian ainakin toistaiseksi käsittelemättä.

Arvotonta arvokeskustelua

www.theupsideofdown.com

Viime aikoina olen kirjoittanut aika paljon lonkalta ja pieni pilke silmäkulmassa, joten yritetäänpä vaihteeksi vähän asiapitoisempaa tuotosta. Valkkasin muutama viikko sitten luettavakseni Thomas Homer-Dixonin kirjan The Upside of Down - Catastrophe, Creativity, and the Renewal of Civilization. Jos joku vielä kuvittelee, että ainoastaan hörhöt, hihhulit ja hullut huru-ukot kirjoittavat odotettavissa olevasta yhteiskunnallisesta romahduksesta tai jonkinasteisesta luhistumisesta, suosittelen kurkkaamaan herran meriitit vaikka Wikipedista. Kirja tarjoilee erittäin hyvän kattauksen siitä, miksi hommat tulevat suurella varmuudella lähitulevaisuudessa niin sanotusti kusemaan ja pahasti. Kiinnostuin teoksesta, kun olin lukenut sen pohjalta kirjoitetun mielenkiintoisen ja suositeltavan artikkelin Akilleen kantapää -blogista.

Kun monet muut blogistit kirjoittavat ansiokkaasti mahdolliseen yhteiskunnalliseen romahdukseen liittyvistä teknisemmistä seikoista, omaa mielenkiintoani kutkuttavat eniten yhteiskuntajärjestelmämme taustalla piilevät kulttuuriset ja henkiset tekijät. Siksi haluan nyt pohtia nyky-yhteiskunnassamme käytävää arvokeskustelua Homer-Dixonin ajatusten pohjalta. Myöhemmin kirjoittanen Homer-Dixonin näkemyksistä koskien denialismia ja kieltomekanismeja.

Arvokeskustelu on nyky-yhteiskunnassa köyhää ja näivettynyttä. Arvokeskustelua käydään silloin tällöin esimerkiksi sellaisista tunteita ja ristiriitoja herättävistä asioista kuin eutanasia, huumeet tai korruptio, mutta elämäntapaamme ja kulttuuriamme koskevia ajatuksellisia peruspilareita pidetään virheellisesti jokseenkin arvovapaina asioina: elämämme on sellaista kuin se on, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Kuitenkin juuri arvot ohjaavat voimakkaasti elämäntapamme perusvirettä, josta progressiivisuus on saanut valitettavasti yliotteen.

Homer-Dixon jakaa arvot utilitaarisiin, moraalisiin ja eksistentialistisiin arvoihin. En tiedä, onko tämä jaottelu omaksuttu jostakin muualta, mutta lähdeviitteitä sille ei anneta, joten oletetaan, että se on satoa Homer-Dixonin omasta puutarhasta. Utilitaariset arvot ovat kulttuurin pintatason arvoja ja nykyinen arvokeskustelumme on hyvin pitkälti tätä. Homer-Dixonin mukaan utilitaariset arvot ovat yksinkertaisia mieltymyksiä, joista varsinkin taloustieteilijät ovat hänen mukaansa yhteiskunnassamme innoissaan. Homer-Dixon ei tästä kirjassaan mainitse, mutta itse käsittäisin termin utilitaarinen arvo arvona, jota mitataan hyötynä. Ja nykyisen kulttuurimme tuntien tuo hyöty lasketaan rahana, työpaikkoina ja talouskasvuna.

Moraalinen arvokeskustelu porautuu hivenen syvempään kulttuuriseen kerrokseen ja koskee oikeaan ja väärään sekä hyvään ja pahaan liittyviä kysymyksiä. Eläinoikeuskeskustelu on hyvä esimerkki tästä. Moraalista arvokeskustelua ovat myös eräät norjalaisen syväekologin Arne Naessin ajatukset: Onko ihmisillä oikeutta tyydyttää toissijaisia (ei-elintärkeitä) tarpeitaan muiden elämänmuotojen ensisijaisten (elintärkeiden) tarpeiden kustannuksella? Nämä ovat tärkeitä aiheita, mutta moraalinen arvokeskustelu painottuu yhteiskunnassamme hyvin pitkälti ihmisoikeuksiin. Ihmisellä on oikeuksia, millään muulla ei ole oikeuksia. Tämä on luultavasti seurausta eksistentialistisen arvokeskustelun puutteesta, minkä vuoksi olemme kulttuurimme vietävinä paisuttaneet ihmisen oikeudet ulos kaikista mahdollisista mittasuhteista verrattuna luonnon tai eläinten oikeuksiin.

Eksistentialistiset arvot ovat kaikkein syvintä kerrosta kulttuurissamme, ja ne koskevat kaikkea sitä, mikä antaa elämäämme merkitystä ja merkittävyyttä. Eksistentialistisessa arvokeskustelussa pohditaan, mikä on ihmisen paikka maailmassa ja maailmankaikkeudessa. Mitä ihmisyys edes on? Olemmeko osa jotain suurempaa? Mikä on elämän tarkoitus vai onko sillä edes tarkoitusta? Jos maapallo on vain mitätön hiekanjyvänen maailmankaikkeuden loputtomuudessa, niin onko silloin millään mitään väliä? Vai onko elämä maapallolla juuri siksi arvokasta?

Tiede pyrkii selvittämään joitain maailmankaikkeuteen liittyviä kysymyksiä, mutta valitettavasti muunlaiselle pohdinnalle ei tukahduttavan rationalismin valtaamassa kulttuurissamme anneta enää vakavasti otettavaa sijaa. Tiede rajoittuu kuitenkin vain tosiseikkojen todistamiseen ja esittämiseen, joten siinä ei ole koskaan kysymys arvoista. Tiede ei siis pohjimmiltaan pysty antamaan lopullisia vastauksia eksistentialistisiin kysymyksiin, joskin se voi tarjota tällaiselle keskustelulle loistavia virikkeitä, suuntaviivoja ja uusia sfäärejä. Tässä vaiheessa olisi siten suuri tarve sellaiselle piirretyistä tutulle pitkälle, päästä käyristetylle kepille, jolla voisi nykäistä tieteen pois teatterin näyttämöltä. Nyt mytologian ja mystiikan pitäisi astua vuorostaan lavalle, mutta ne on työnnetty kulttuurissamme häpeällisesti teatterin rekvisiittavarastoon. Tiede ja rationalismi jatkavat puuduttavaa ja sivuraiteilla kulkevaa dialogiaan. Hohhoijaa.

Kulttuurimme kuitenkin perustuu pohjimmiltaan mytologiaan ja myytteihin, ja juuri siksi eksistentialistinen arvokeskustelu olisi ensisijaisen tärkeää. Tämän keskustelun puuttuessa kulttuurimme pohjalla olevaa mytologiaa ja myyttejä ei nimittäin osata edes havaita. Kun ne ovat näkymättömiä ja äänettömiä kulttuurimme kuiskauksia, niitä ei voi arvioida eikä niiden suhteen voida tehdä minkäänlaisia valintoja. Lopputuloksena olemme täysin kulttuurimme kahleissa ilman minkäänlaista aavistusta siitä, onko kyseinen kulttuuri meille hyväksi vai haitaksi. "None are more hopelessly enslaved than those who falsely believe they are free."

Eksistentialistisessa arvokeskustelussa voitaisiin väitellä esimerkiksi siitä, onko ihmisen paikka maapallon herrana vai muun elonkehän osana. Tai siitä, onko historia todella pysähtynyt kehityksen jatkuessa loputtomiin. Elämmekö nyt sellaista ihmiskulttuurin huippua, jossa kehitys vie meitä kohti alati parempaa ja loisteliaampaa tulevaisuutta? Onko nykyinen elämäntapamme sellainen, mihin ihminen on alusta asti tarkoitettu, ja johon kohtalo vääjäämättä ihmisen kuljetti? Onko tämä ainoa oikea tapa elää? Kulttuurimme taustalla piilevistä myyteistä ja tarinoista kirjoittaa valaisevasti mm. Daniel Quinn kirjoissaan.

Kaikki tämä kutsuu luoksemme Nemesis Naturalista, luonnon kostoa ja sen tuomaa tasapainoa. Vääränlaiset eksistentialistiset olettamukset kuljettavat meitä ekologisen kuilun partaalle, emmekä edes piittaa siitä, että tuhoamme omaa kotiamme ja elinehtojamme. Piittaamattomuus on suoraa seurausta siitä, että kulttuuristen myyttiemme mukaan olemme aivan oikealla polulla, ja arvokeskustelun heiveröisyyden vuoksi tuosta polusta ei edes tajuta keskustella.

Kunnollisen arvokeskustelun puute näkyy konkreettisesti myös ihmisten hyvinvoinnissa ja henkisessä vahvuudessa. Kun elämällä ei ole tarkoitusta, paikka maailmankaikkeudessa on hukassa ja omista juurista ei ole tietoakaan, etsitään vastauksia vääriltä jumalilta: materialismista ja narsismista. Sen sijaan, että kysyttäisiin syvästi "kuka minä olen", kysytään pinnallisesti "kuka minä olen muiden silmissä." Oman identiteetin olemattomuutta ja heikkoutta laastaroidaan sosiaalisella medialla, tavaroilla ja vaatteilla, joilla yritetään koota jonkinlainen kuva ja rakenne sirpaleisesta itsestä. Tätä kuvaa itsestä katsellaan käyttäen muita ihmisiä peileinä. Tuota kuvaa ei voi kuitenkaan koskaan saada valmiiksi, sillä syvän ja todellisen identiteetin puuttuessa sen kaipuu ja etsintä jatkuu ikuisesti. Tätä haavoittuvaisuutta kulutuskapitalismi käyttää härskisti hyväkseen.

Lopputulos on ollut se, että nykyisenlaisella arvokeskustelullamme ei ole minkäänlaista arvoa hyvinvointimme tai paremman tulevaisuuden kannalta. Kunnollisen arvokeskustelun puuttuminen on myös yksi niistä merkeistä, jotka osoittavat, että kulttuurimme on täydellisen lapsellinen ja epäkypsä. Mutta miksi kulttuurimme on lapsellinen ja täynnä lapsia, jotka lain mukaan ja ikänsä puolesta ovat aikuisia? Se on jo kokonaan toinen tarina...

Timantiksi tiivistyneitä ajatuksia I

"Joka ainoa on niin täydellisesti, niin syvällisesti jotakin muuta kuin oma itsensä että teistä tulee automaattisesti koko ihmissuvun henkilöitymä, puristatte kättä tuhansien ihmiskäsien kanssa, leperrätte tuhansilla eri ihmiskielillä, kiroilette, läpytätte, vihellätte, hyräilette, höpisette, mahtailette, elehditte, virtsaatte, siitätte, liehakoitte, puijaatte, vikisette, kauppaatte, paritatte, mouruatte ja isän ja pojan ja niin edelleen. Olette kaikki ne ihmiset jotka elävät Moosekseen mukaan ja lisäksi olette nainen joka ostaa hatun tai linnunhäkin tai pelkän rotanloukun. Voitte lojua näyteikkunassa kuin neljäntoista karaatin kultasormus tai voitte kiivetä rakennuksen seinää ylös kuin ihmiskärpänen, mutta mikään ei tule pysäyttämään kulkuetta, eivät salamannopeasti kiitävät sateenvarjot eivätkä edes kaksikantiset mursut jotka tyynesti marssivat osterisärkille. Broadway - sellaisena kuin näen sen nyt ja olen sen nähnyt kahdenkymmenenviiden vuoden ajan - on liukurata, jonka pyhä Tuomas Akvinolainen suunnitteli yhä kohdussa ollessaan. Alun perin se oli tarkoitettu käärmeiden liskojen, sammakoiden ja haikaroiden käyttöön, mutta Espanjan voittamaton armada oli upotettu, ihmisoliot luikersivat esiin alusten ruumasta ja valuivat yli partaiden sekä synnyttivät eräänlaisella riettaalla, häpeämättömällä kiemurtelullaan ja vääntelyllään sen vitunnäköisen repeämän, joka ulottuu Batterysta etelään golfkentille ja jatkuu pohjoiseen Manhattan Islandin mahon ja matoisen ytimen kautta. Kaikki minkä Tuomas Akvinolainen unohti sisällyttää magnum opukseensa on sullottu tähän Times Squaren ja 50. kadun väliseen pätkään, toisin sanoen muun muassa jauhelihapihvit, kauluksennapit, villakoirat, levyautomaatit, knallihatut, kirjoituskoneennauhat, tikkukaramellit, maksuttomat käymälät, terveyssiteet, minttupastillit, biljardipallot, silputut sipulit, ruttuiset lautasliinat, viemärinaukot, purukumit, kyytipojat ja kuulalaakerit, sellofaanikelmut, kumirenkaat, magneetot, hevoslinimentit, yskäntipat ja jäätelöbaariin poikkisahattu haulikko haarojensa välissä tallustelevan hysteerisen eunukin kissamainen tylsyys. Päivällistä edeltävä tunnelma, patšulin, lämmitetyn pikivälkkeen, pakastetun sähkön, sokeroidun hien ja hienonnetun kusen sekoitus villitsee teidät mielipuolisen odotuksen kiihkoon. Kristus ei tule enää koskaan laskeutumaan maan päälle eikä tule olemaan lainlaatijaa eivätkä murhat tule loppumaan, eivät varkaudet, eivät raiskaukset, mutta silti... silti te odotatte jotakin, jotakin hirvittävän ihanaa ja mieletöntä, kenties majoneesikastikkeen höystämää kylmää hummeria joka tarjotaan ilmaiseksi, kenties jotain keksintöä, sellaista kuin sähkövalo tai televisio mutta vain paljon tuhoavampaa, järkyttävämpää; keksintöä jota ette pysty kuvittelemaan mutta joka saa aikaan säröilevän tyyneyden ja tyhjyyden, ei kuoleman tyyneyttä ja tyhjyyttä vaan elämän, sen elämän josta munkit uneksivat, josta uneksitaan yhä Himalajalla, Tiibetissä, Lahoressa, Aleuteilla, Polynesiassa, Pääsiäissaarilla; ennen vedenpaisumusta, ennen lihaksi tullutta sanaa eläneiden ihmisten unelma, luolaihmisten ja ihmissyöjien unelma, niiden unelma jotka ovat kaksineuvoisia ja lyhythäntäisiä, niiden joita sanotaan hulluiksi ja jotka eivät pysty puolustautumaan, koska ovat lukumääränsä puolesta alakynnessä verrattuina niihin, jotka eivät ole hulluja."

"Ennen kuin muutun jälleen täydelliseksi ihmiseksi, minusta tulee todennäköisesti joksikin aikaa puisto, eräänlainen luonnonpuisto johon ihmiset tulevat lepäämään, kuluttamaan aikaansa. Heidän sanoillaan tai teoillaan ei tule olemaan suurtakaan merkitystä, sillä he tuovat mukanaan vain väsymyksensä, ikävystymisensä, toivottomuutensa. Minusta tulee puskuri valkoisen täin ja punaisen verisolun väliin. Minusta tulee tuuletin, joka poistaa myrkyt, jotka ovat keräytyneet yritettäessä täydellistää sitä mikä on täydellistämätöntä. Minusta tulee laki ja järjestys, se laki ja järjestys joka vallitsee unen kuvastamassa luonnossa. Minusta tulee raivaamaton puisto keskelle täydellisyyden painajaista, äänetön värähtämätön uni keskelle kuumeista toimintaa, umpimähkäinen huitaisu logiikan valkoiseen biljardipeliin. Minä en tule itkemään enkä vastustamaan, mutta tulen odottamaan koko ajan ehdottoman hiljaisena ja olemaan valmiina kuuntelemaan ja parantamaan. Minä en tule sanomaan mitään ennen kuin tulee aika olla jälleen ihminen. Minä en tule yrittämään minkään säilyttämistä enkä tuhoamista. Minä en tule langettamaan tuomiota enkä arvosteluja. Ne jotka ovat saaneet tarpeekseen tulevat luokseni ajattelemaan ja mietiskelemään; ne jotka eivät ole saaneet tarpeekseen tulevat kuolemaan niin kuin ovat eläneet, hämmentyneinä, epätoivoisina, pääsemättä perille pelastuksen totuudesta. Jos joku sanoo minulle - sinun on oltava uskovainen, minä en tule vastaamaan. Jos joku sanoo minulle - en jouda nyt, huora odottaa minua, minä en tule vastaamaan. Kulman takana tulee aina olemaan huora tai vallankumous, mutta äiti joka synnytti minut kääntyi monesta kulmasta eikä vastannut, ja lopulta hän käänsi itsensä nurinpäin j a  m i n ä  o l e n  v a s t a u s ."

-Henry Miller, Kauriin kääntöpiiri.

Syrjäytyneet

Vuosi vuodelta yhteiskuntamme on alkanut kantaa yhä suurempaa huolta syrjäytyneistä nuorista. Konstit on monet, kun näitä "komeroituneita" ihmisiä yritetään aktivoida työ- ja opiskeluelämään. Helsingin Sanomissa oli menneellä viikolla juttu 23-vuotiaasta "Sakarista". Artikkelin mukaan hän on kirjoittanut LAUDATUREITA ylioppilaskirjoituksissa, joten totta kai se on aivan älytön ihme ja kumma, ettei Sakarista ole tullut ennätysajassa lääkäriä, lakimiestä tai jotain muuta kovan statuksen rahakasta ammattimiestä. Sen sijaan Sakari tuntuu olevan hukassa elämänsä kanssa.

Minä en ihmettele tätä yhtään ja haluankin tarjota yhden selitysmallin tälle nykyiselle syrjäytymiskehitykselle. En kuitenkaan sano, että kaikki olisivat syrjäytyneitä tai pudokkaita esittämäni vuoksi, sillä totta kai porukassa on myös joitakin laiskoja ja saamattomia ihmisiä ja monista eri syistä "normaalin" yhteiskunnallisen elämän ulkopuolelle pudonneita. Uskon kuitenkin, että seuraavat seikat piilevät hyvin voimakkaasti syrjäytymisen taustalla, sillä useimmat haluavat kuitenkin elää tyydyttävää ja mielekästä elämää. Toimeentulotuen varassa notkuminen sitä tuskin tarjoaa, mutta uraputki voi olla monelle sitäkin huonompi vaihtoehto.

Isovanhempamme kävivät kuusivuotisen kansakoulun. Sitten he marssivat valitsemalleen työpaikalle, aloittivat työelämän joko koulutuksen kanssa tai ilman. Pohjalta. Sieltä he pystyivät etenemään työkokemuksen karttuessa parempaan asemaan. Sitten perustettiin perhe, rakennettiin talo ja alettiin odotella eläkepäiviä. Maailma oli toivoa ja kehitystä täynnä. Piti vain tehdä oma osansa, paiskia hommia ja maksaa veronsa. Tulevaisuudessa siinti ihmisten loistava tulevaisuus, joka oli kaikkea uutta ja ihmeellistä täynnä. Uusia keksintöjä ja mullistavaa teknologiaa alkoi vähitellen tulvia koteihin, liikenteeseen, sairaaloihin jne. Kehitys- ja tulevaisuudenusko oli voimissaan.

Vanhempamme kävivät kansa- tai peruskoulun. Jatkoivat lukioon tai ammattikouluun. Yhä suurempi osa myös korkeakouluttautui. Sitten he marssivat valitsemalleen työpaikalle ja aloittivat työelämän. Töiden löytyminen oli kuitenkin jo hieman kiperämpää kuin aikaisemmin, mutta kyllä niitä kuitenkin löytyi. Nyt vaadittiin vain entistä enemmän papereita. Silti he aloittivat työelämänsä yhtä pohjalta kuin heidän vanhempansakin. Työkokemuksen karttuessa parempipalkkaiset pestit tulivat mahdollisiksi. Sitten perustettiin perhe, otettiin iso asuntolaina, ostettiin yksi tai kaksi autoa ja alettiin odotella eläkepäiviä. Yksi merkittävä muutos oli kuitenkin jo tapahtunut. Oltiin huomattu, että ihminen ei ehkä olekaan maapallon voittamaton hallitsija. Maa ei mukisematta nielekään kaikkea sitä roskaa, minkä sinne työnnämme. Ihmisten mieliin alkoi piirtyä epäilyksen siemeniä: Voiko olla niin, että me emme voikaan hallita maapalloa? Tämän uuden ajatusmaailman myötä syntyi hippiliike, joka lopulta kuitenkin kuihtui päämäärättömyyteensä.

Sitten siirrymme omaan sukupolveemme, jossa syrjäytymisestä on tullut vakava yhteiskunnallinen ongelma. Käymme yhdeksänvuotisen peruskoulun. Sen jälkeen lähes kaikki jatkavat lukioon tai ammattikouluun. Yhä suurempi osa korkeakouluttautuu. Pidemmän koulutuksen jälkeen olemme kuitenkin vain entistä epävarmempia tulevan leipäpuun löytymisestä. Sillä ei ole väliä kouluttautuuko duunariksi tai maisteriksi, sillä useimmilla aloilla työpaikan löytymisestä ei voi enää olla varma. Ja lopulta se työpaikka löytyessäänkin on juuri siellä pohjalla. Ennätyspitkästä kouluttautumisesta huolimatta aloitamme aina pohjalta, jos sieltäkään. Tämän epävarmuuden lisäksi on käynyt yhä selvemmäksi, että toimemme maapallolla ovat tuhoisia. Työ mitä teemme, ruoka mitä syömme ja tavat joilla kulutamme ovat kaikki osoittautuneet kestämättömiksi. Koko elämäntapamme on osoittautumassa nuorelle sukupolvelle mädäksi. Ikäluokka ikäluokalta ja sukupolvi sukupolvelta tulevaisuudenusko on alkanut kaikota mielistämme. Edellisten sukupolvien maailma ei ole enää meidän maailmamme, vaan se näyttäytyy meille näin: Uraputki, jossa työllä ei useimmiten ole mielekästä tarkoitusta. Perhe, jonka lapset saattavat joutua elämään todella kurjassa maailmassa. Auto, joka on saastuttavan kulutuskapitalismin arkki-ilmentymä. Asuntolaina, jota ei maailmantalouden epävakaudesta johtuen ehkä koskaan pysty maksamaan pois. Eläke, jota ei välttämättä koskaan saa. Tämä kuulostaa yhä useammista elämänpolulta, joka on absurdi ja epätoivoinen, ja josta ei saa minkäänlaista tyydytystä.

Tuollaisen painolastin kanssa ei mielestäni ole mikään ihme, että jopa laudatureita kirjoittavat tulevaisuuden toivotkin putoavat kyydistä. Oikeastaan on erittäin kuvaavaa, että juuri tällaiset nuoret ottavat maailmantuskan harteilleen ja turhautuvat nähdessään kaiken sen mielettömyyden, minkä keskellä elämme. Osa hyppää siis kyydistä ihan omasta vapaasta tahdostaan, jolloin ei oikeastaan voi edes puhua syrjäytymisestä. Ja millä ihmeellä näitä syrjäytyneitä voi muka motivoida, kun tulevaisuuttamme uhkaava ekologinen katastrofi ja kärjistynyt globaali epätasa-arvo osoittavat, että missään, mitä teemme, ei ole oikeastaan mitään järkeä? Vanhat mielet elävät yhä menneessä maailmassa, jossa riitti uskoa ihmiskunnan loistavaan tulevaisuuteen. He haluavat käyttää vanhoja konsteja uudestaan ja uudestaan. Jos ne eivät toimi niin sitten niitä tehostetaan ja hakataan päätä seinään uudelleen. Jatkuvasti ehdotetaan erilaisten tukien pienentämistä, jotta saataisiin motivoitua nuoret töihin keppiä heiluttaen. Mutta entäpä, kun niitä töitä ei oikeasti ole kaikille? Entäpä, jos jotkut nuoret eivät yksinkertaisesti saa minkäänlaista tyydytystä elämälleen tästä suuresta pyramidinrakennuspelistä, jossa rikkaat rikastuvat, köyhät kurjistuvat ja siinä sivussa maailma kuolee käsiimme. Pitäisikö vihdoin kokeilla jotain uutta?

Restless Mind - Quiet Thoughts: A Personal Journal on päiväkirjatarina 29-vuotiaana itsemurhan tehneen Paul Eppingerin elämästä. Jokaisen syrjäytyneiden nuorten kanssa työskentelevän olisi hyvä lukea tämä kirja. Paul oli varakkaasta perheestä lähtöisin oleva lahjakas ja komea nuori mies, joka ei löytänyt elämälleen muuta tarkoitusta kuin kaverit, päiväkirjan kirjoittamisen ja kitaransoiton. Ystävät kannustivat Paulia etsimään suuntaa ja kunnianhimoa elämälleen. Paul ei kuitenkaan koskaan löytänyt itselleen paikkaa tästä maailmasta, ja vähitellen hän alkoi uskoa, että hän todellakin oli jotenkin epätavallinen tai erikoinen ihminen. Ilman minkäänlaista suurempaa hässäkkää hän lopulta riisti oman henkensä.

Olisiko Paulin tarinalla voinut olla onnellisempi loppu, jos olemassa olisi ollut todellisia vaihtoehtoja? Vaihtoehtoja kulutuskapitalistiselle sivilisaatiollemme, jossa inhimilliset ja henkiset arvot on tukahdutettu globaalin koneiston rattaisiin. Mitä Paul olisi tehnyt, jos hän olisi voinut valita elämälleen eri suunnan sellaisten ihmisten kanssa, joilla olisi ollut yhteinen päämäärä, ja jotka puhaltaisivat yhteen hiileen tuon päämäärän saavuttamiseksi? Mitä monet syrjäytyneet nuoret tekisivät, jos olisi mahdollista elää turvallista elämää eri tavalla? Tavalla, jossa tukea, turvaa ja mielekästä tekemistä saa ympäröivältä yhteisöltä eikä työvoimatoimiston sosiaalitanttojen tarjoamista orjatyöharjoitteluista? Olisiko aika antaa ihmisille mahdollisuus kulkea omia polkujaan?

Kirjailija, jota jokaisen olisi hyvä lukea - Daniel Quinn

Tässäpä kirjoja sinulle, joka olet edes joskus miettinyt, että jokin mättää. Jokin mättää tässä elämäntavassamme ja jokin siinä hiertää ja tuntuu perin huonolta. Minulla oli juuri tuollainen olo ennen kuin muutama vuosi sitten luin Daniel Quinnin teoksen Ishmael (suom. Ismael - Tarina, jonka vankeja me olemme). Sen jälkeen minun ei ole enää tarvinnut arvuutella, onko jokin pielessä vai ei, vaan todellisuus rävähti silmieni eteen sellaisella voimalla, että olin viikon verran suorastaan lamaantunut. Nyt minusta ei ainoastaan tunnu siltä, että jokin mättää, vaan tiedän, mikä mättää. Kaikkiin tämä kirja ei välttämättä yhtä voimallisesti vaikuta, sillä saatoinpa olla muutoinkin tuolloin herkässä tilassa, nuorena ihmisenä ja jo valmiiksi uuden identiteetin kynnyksellä. Joka tapauksessa näistä kirjoista olen maininnut pari sanaa blogissani ennenkin ja ne ansaitsevat täyden huomioni ainakin yhdessä kirjoituksessani.

Luin siis Ishmaelin muutama vuosi sitten. Aikaa vieri ja asteittain hieman unohdin, mitä olin Ishmaelia lukemalla oppinut. Kuitenkin kirjan ydinajatukset säilyivät syvällä minussa ja nuo ajatukset muuttivat vähitellen minun käsitystäni ihmisestä, sivilisaatiosta sekä maailmastamme. Kirja antoi minulle kyvyn lukea ympäröivää maailmaa erilaisin silmin kuin mitä kulttuurimme on minulle pienestä pitäen opettanut. Luin kirjan toistamiseen tänä kesänä ja kokemus oli aivan yhtä vahva kuin aiemminkin. Samat tunteet ulkopuolisuudesta ja kaiken ympärillä olevan järjettömyydestä valtasivat minut taas. Nyt muistin, että Quinn on kirjoittanut Ishmaelille myös jatko-osat, The Story of B:n ja My Ishmaelin. Tänä syksynä luin viimein nekin. Kirjoissa Quinn soveltaa ajatustensa esittämisessä opettajan ja oppilaan välistä sokraattista dialogia, jolloin opettajan tehtäväksi ei ole langenut tiedon opettaminen, vaan sen esille kaivaminen oppilaastaan. Tämä sopii kirjoihin mainiosti, sillä ajatukset, joita Quinn esittää, ovat läsnä meissä jokaisessa. Emme vain tule ajatelleeksi asioita niin! Opettajan henkilöhahmo voi olla näissä kirjoissa hieman yllättävä, mutta tarkoituksessaan se toimii kuitenkin hyvin, jos nyt ei hyvin pienestä epärealistisuudesta hätkähdä. Jos jonkinlaisen tiivistelmän Quinnin ajatuksista tähän laittaisin, niin keskeisin ajatus olisi ehkä seuraavanlainen: Meidän tapamme elää maapallolla ei ole ainoa tapa elää emmekä me sivilisaatioinemme edusta koko ihmiskuntaa.

Quinnin kirjoja ei tarvitse pitää absoluuttisina totuuksina, joiden perusteella meidän olisi hypättävä johonkin suureen tuntemattomaan jonkin mystisen sensein johdolla. Ei. Kirjat tarjoavat ajatusmateriaalia kaikille meille, jotta voimme alkaa itse miettiä sitä, minkälainen askel meidän tulisi seuraavaksi ottaa. Ne kannustavat lukijaa löytämään ajatuksensa omista lähtökohdistaan käsin ja rohkaisee jokaista meitä kehittämään ja kuljettamaan noita ajatuksia eteenpäin, jalostamaan Quinnin esittämiä ajatuksia entisestään. Kirjojen erinomaisen loogiset päättelyketjut ja järkeenkäyvät johtopäätökset saavat paatuneimmankin lukijan ajatusmaailman ainakin hivenen nyrjähtämään. Kyseenalaistamaan tarkoituksemme, kohtalomme ja tulevaisuutemme maapallolla. Kyseenalaistamaan sen käsityksen ihmisen historiasta, jota myyttimme ja tarinamme meille opettavat, ja minkä koululaitos ja media meihin iskostaa.

Nämä ovat kirjoja, joita jokaisen kannattaisi lukea ja mielestäni olisikin toivottavaa, että Ishmael otettaisiin esimerkiksi yläasteiden lukemistoon. Esimerkiksi Yhdysvalloissa koululaiset "joutuvat" sen paikoin lukemaan. Harmi vain, että suomenkielinen painos on ollut jo iät ja ajat loppu, eikä Tammella välttämättä ole kiinnostusta uusintapainokseen. Itse yritin kustantajaa jo hieman herätellä, mutta taitaa olla turha toivo. Kirjastoissa teos on kuitenkin varsin kattavasti saatavilla, eikä englanninkielisten laitosten saaminen käsiin ole mahdotonta.

Kirjat siis pursuavat itsestäänselvyyksiä, joita ei ympäröivässä todellisuudessa ole helppo tajuta ennen kuin joku tonkii ne aivoistamme esille. Nämä itsestäänselvyydet ovat kaikkialla elämässämme, mutta kulttuurimme on vaeintanut ne ja kulttuurimme on opettanut meille toisen tien. Tätä tietä seuraamalla olemme unohtaneet eräitä aivan perustavanlaatuisia viisauksia siitä, kuinka maapallolla on eletty, eletään ja kannattaisi elää, jotta elämä ja ihmiskunta sen osana kukoistaisivat jatkossakin. Lue, jos haluat taas muistaa.

Kirjavinkki: Syntynyt juoksemaan

Lainasin viikon alussa kirjastosta Christopher McDougallin kirjan Syntynyt juoksemaan (Born to Run). Muutamassa päivässä olinkin sitten jo lukenut tämän 300-sivuisen ja erittäin mukaansa tempaavan teoksen kannesta kanteen. Enkä ole koskaan ollut yhtä innokas lähtemään lenkkipolulle.

Kirjan punaisena lankana seurataan Meksikon Kuparikanjonissa asuvia Tarahumara-ihmisiä, jotka ovat tunnettuja ilmiömäisestä juoksukunnostaan. Sadankaan mailin juokseminen ei saa näitä ihmisiä pudottamaan hymynkaretta naamaltaan, vaan he silminnähden nauttivat tällaisten ultrapitkien matkojen juoksemisesta pelkät rimpulasandaalit jaloissaan. Heidän joukkoonsa on lyöttäytynyt myös mystinen amerikkalainen, jota kutsutaan "valkoiseksi hevoseksi", Caballo Blancoksi. Hänen suurena unelmanaan on toteuttaa maailman parhaiden ultrajuoksijoiden ja Tarahumaroiden välinen juoksukilpailu Tarahumarojen omalla kotikentällä Kuparikanjonissa.

Kirjassa on yksi seikkaperäinen luku paljain jaloin juoksemisen eduista verrattuna nykyaikaisilla lenkkikengillä tömistelemiseen. Nythän eletään jonkinlaista kevyiden juoksujalkineiden renesanssia ja markkinoille pukkaa "paljasjalkakenkiä" valmistajalta jos toiseltakin. Kirjassa esitetään hyvin aukottomat todisteet sen puolesta, että hyvin vaimennetut ja tuetut juoksukengät ovat vain lisänneet juoksijoiden urheiluvammoja 70-luvulta lähtien, jolloin Nike toi markkinoille ensimmäiset "edistykselliset" juoksukenkänsä. Pian tämän jälkeen juoksijat ympäri maailman alkoivat juosta epäluonnollisella tavalla. Ihmisen jalka on pitkän matkan juoksua ajatellen täydellinen biomekaaninen kokonaisuus, jota juoksukenkien teknologiset innovaatiot vain heikentävät ja häiritsevät.

Vivobarefoot EVO II

Olin jo aiemmin tänä syksynä saanut juoksemiseeni uutta puhtia vaihtamalla lenkkitossut tällaisiin "paljasjalkakenkiin". Päädyin valinnassani Vivobarefootin EVO II -kenkiin. Yhtiö jopa vaivautui vastaamaan kysymykseeni kenkien tuotantotavan eettisyydestä ja reiluudesta, kun esimerkiksi Vibramista ei ole vielä kahdenkaan kuukauden jälkeen kuulunut mitään. En kyllä muutenkaan pitänyt Vibram Fivefingersien varvasrakenteesta. Lisäksi Vivot ovat suhteellisen vedenpitävät. Joka tapauksessa kevytjalkineet toivat juoksulenkkeihini uutta innostusta. Aloin oppia päkiäaskellusta kanta-askeleen sijaan ja jalan hienot lihakset ja nivelet alkoivat vähitellen vahvistua. Aluksi en voinut kovin pitkiä lenkkejä tehdä lihasten ollessa vielä heikossa kunnossa, mutta vähitellen matkat pitenivät.

Toinen erityisen mielenkiintoinen luku kirjassa käsittelee ihmisen evoluutioita ja esittää erään teorian siitä, miksi nousimme seisomaan kahdelle jalalle. On aika hurjaa ajatella, että ihminen on kehittynyt aikojen saatossa yhdeksi maailman parhaista kestävyysjuoksukoneista. Siihen olemme vielä kaupanpäällisiksi saaneet eläinten jäljittämiseen soveltuvan älykkyyden.

Kaiken kaikkiaan kirjaa voi suositella aivan kaikille ei-juoksijat mukaan lukien, sillä tarina on hyvin mielenkiintoinen ja kirjoitustyyli varsin helppolukuinen. Eniten kirjaa suosittelen kuitenkin niille, jotka haluavat lisää tietoa siitä, mihin ihmiskeho on tarkoitettu ja miten uskomattomiin fyysisiin suoritukseen me kykenemme. Syntynyt juoksemaan on myös parasta mahdollista luettavaa, jos kaipaat juoksuharrastukseesi tai sen aloittamiseen lisää motivaatiota. Perse nousee nimittäin väkisinkin sohvalta, kun tämän teoksen on kahlannut läpi.