Sielun kutsu

Maapallon kriisi näyttää olevan suurelta osin ihmiskunnan sielun kriisi. Kun olemme teknologiaan ja kehitykseen luottamalla erottaneet itsemme luonnosta, olemme samalla joutuneet eroon omasta syvimmästä luonnostamme, sielustamme. Emme kuule sen ääntä kuten emme kuule luontoakaan. Ja vaikka kuulisimme, emme kuuntele, vaan yritämme peittää sielun ja luonnon yhteisen huudon aina uusin häiriötekijöin.

Ihminen, joka ei ole yhtedessä sieluunsa, omaan syvimpään olemukseensa, kokee olevansa vailla tarkoitusta ja merkitystä maailmankaikkeuden kudelmassa. Tällainen ihminen tuntee juurettomuutta ja levottomuutta, jatkuvaa tarvetta uusille, hetkellisille elämän tyydykkeille. Tämä on maailmanlaajuisen kulutuskulttuurin patologinen diagnoosi.

Sieluunsa yhteyden muodostanut ihminen on yhteydessä myös kaikkeen ympärillä olevaan. Kaikkeuteen. Maailmassa vellova epätasapainon aiheuttama häiriötila on hänelle häkellyttävä ja usein ainakin hetkellisesti lamaannuttava kokemus. Mutta sieluaan kuunteleva ihminen löytää myös tarkoituksensa ja merkityksensä, hän ammentaa voimaa kaikesta, mikä on vielä kaunista ja villiä. Puolustaa sitä. Hänen egonsa ei palvele itseään, vaan sielun hänelle langettamaa tehtävää, kutsumusta. Aito elämäntehtävä kumpuaa ihmisestä itsestään. Ei kulttuurisesta ehdollistumisesta eikä ulkopuolisista paineista tai odotuksista. Sielun antamaa tehtävää täyttämällä ihminen voi tehdä oman pienen mutta merkityksellisen osansa muiden ihmisten, elämän, luonnon, maapallon ja lopulta maailmankaikkeuden hyväksi.

Tällainen ihminen ei voi olla voimaton. Hän on sielunsa virtaan kiinni päässeenä voittamaton ja lannistumaton. Hän on löytänyt oman elämänsä tarkoituksen ja merkityksen. Hän ei ole eksyksissä, vaan tietää paikkansa ajan virrassa. Jos hänenlaisiaan ihmisiä olisi useampia, voisimme vielä pelastaa sen mitä pelastettavissa on. Olemme jo nyt pahasti myöhässä, mutta mitä ripeämmin toimimme, sitä helpompi on tulevaisuutemme.

Sielun ja luonnon kutsuun ei ole helppoa vastata. Olemme ajelehtineet kehityksen vietävinä niistä niin kauas pois. Kutsua ei ole helppo kuulla saati kuunnella. Eikä sielun polku ole helppo polku. Se on täynnä kauheita piruja omassa itsessämme sekä meitä ympäröivässä kulttuurissa. Mutta se on myös täynnä esi-isien ja luonnon viisautta, jotka auttavat meitä kohti syvyyksiä. Se on sankarin polku. Se on kunnian polku. Se on niiden polku, jotka vielä uskaltavat tuntea ja välittää.

Kaikki ne, jotka ovat tälle polulle lopullisesti päätyneet, voivat taata, että kun vauhtiin on päästy, paluuta entiseen, kulttuuristen normien ja ajattelutapojen muodostamaan petolliseen turvallisuuteen ja mukavuuteen ei enää ole. Mutta sielun kanssa muodostettu yhteys vapauttaa elämään voimia, joita ei ennen voinut kuvitellakaan, ja joita ilman ei enää haluaisikaan elää.

Kuuntele sieluasi. Kuuntele luontoa. Unohda normit, tavat ja tottumukset, jotka ovat tähän asti olleet elämäsi tuki ja turva. Ne eivät vie sinua elämän sinulle tarkoittamaan suuntaan, vaan kahlitsevat sinut näköalattomaan kulttuuriseen laatikkoon, jossa joudut myymään kykysi ja taipumuksesi hyvään maapallon kauneutta ja elinvoimaa kuluttavalle yhtenäiskulttuurille. Kiipeä tuon laatikon reunalle ja näe ihmistä laajempi maailma. Ja kun olet valmis

hyppää.

Suomalaiset kolonisoituna heimona

Olemme tottuneet liittämään suomalaisiin ja suomalaisuuteen eräitä kielteisiä stereotypioita. Pidämme suomalaisia masentuvaisina, itsemurha-alttiina, alkoholi- ja päihdeongelmista kärsivinä sekä väkivaltaan taipuvaisina ihmisinä. Yleisesti puhutaan myös suomalaisten huonosta kansallisesta itsetunnosta sekä nöyristelystä muita valtoja kohtaan. Osalla näistä stereotypioista on todellisuuspohjansa, mutta en voi yhtyä näkemykseen siitä, että näitä piirteitä olisi pidettävä jonkinlaisena suomalaisena luonteenlaatuna. Sen sijaan pidän pääsyynä suomalaisten huonolle voinnille sitä, että olemme kollektiivisesti unohtaneet, keitä me olemme.

Kun edellä lueteltua murheenkryynien listaa lukee, voi nopeasti havaita samanlaisten ongelmien toistuneen muidenkin kansojen historiassa. Kaikkein tunnetuin ja ymmärrettävin esimerkki lienee Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen kolonisaatio ja ajaminen reservaatteihin. Yhteisöjä hajotettiin, omaleimaisen kulttuurin harjoittaminen estettiin ja yhteys ympäröivään luontoon katkaistiin. Ihmiset revittiin juuriltaan, eikä sen seurauksena voinut olla muuta kuin sosiaalista ja yksilöllistä pahoinvointia.

Suomalaisille heimoille tehtiin aikoinaan aivan samoin, mutta kaikki tapahtui niin kauan sitten, että kunnollista, molemminpuolista dokumentaatiota tapahtumista ei ole säilynyt. Ristiretkien jälkeen kirjoitettiin puhtaasti voittajien historia, jonka olemme itsekin täydellisesti omaksuneet ja jatkaneet siten kolonisaatiotamme itsekolonisaatiolla. Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen onni oli siinä, että heidän kulttuurinsa ei ehtinyt tyystin unohtua ja tuhoutua ennen kuin ajattelutavat muuttuivat alkuperäiskulttuureille sallivimmiksi. Näin he ovat voineet löytää juuristaan uutta ylpeyttä ja voimaa, joiden varassa nämä kulttuurit nyt jatkavat kehitystään. Me sen sijaan ehdimme tyystin unohtaa, mitä meille tapahtui. Emme ole edes tietoisia siitä, että meidät on revitty juuriltamme.

Tuon unohduksen vuoksi jatkamme heimojemme historiaa yhä pahoinvoivina, nöyristelevinä ja vahvempia kulttuureja matkivina sekä kumartelevina palvelijoina. Sanotaan, että olemme Euroopan amerikkalaisin kansa, mikä kertoo nykysuomalaisista paljon. Kansallisiin kipukohtiimme etsimmekin usein ratkaisuja "eurooppalaistumisesta" tai "sivistyneempien" kansojen tapojen omaksumisesta. Milloin pitäisi omaksua eurooppalainen viininjuontikulttuuri ja milloin eurooppalainen sosiaalisen kanssakäymisen etiketti tms., ja samalla päälle on tunkenut amerikkalainen, halloweenkrääsäinen kulutuskulttuuri, joka on vienyt tilan kulttuurimme rippeiltäkin. Tämä ei kuitenkaan johda mihinkään muuhun kuin syvempään suohon. Emme voi parantua, ellemme löydä uudestaan omia juuriamme. Vain omilta juuriltamme voimme löytää tasapainon yhteisöillemme.

Mitä juuret sitten merkitsevät? Kuten ihmisyksilökään, kulttuurikaan ei kehity minkäänlaisessa luonnonympäristöstä erillisessä umpiossa. Kulttuuri ei itseasiassa ole muuta kuin ympäröivän luonnon inhimillinen jatkumo. Aikojen alussa maapallon eri kolkkiin kehittyi omalaatuisia kulttuureja, joista kukin omaksui kulloiseenkin elinympäristöön parhaimmat ja tasapainoisimmat keinot järjestää yhteisöjen sosiaalinen elämä sekä yhteys luontoon. Ilman tätä tasapainoa kulttuurit kuolevat lopulta omaan mahdottomuuteensa. Meidänkin heimoillamme oli tasapaino. Muuten emme olisi olemassa. Mutta pakotettuina ja myöhemmin unohdukseen vaipuneina olemme melkein kaikkien muiden maapallon heimojen tavoin omaksuneet tavat ja tottumukset, jotka johtavat sopimattomuutensa vuoksi syvään pahoinvointiin ja, kuten tällä hetkellä vakavasti näyttää, tuhoon.

Muisti on palautettava. Ympäröivää luontoa kuuntelemalla sekä alkuperäisen kulttuurin sirpaleita tutkimalla. Näistä lähteistä on löydettävissä avaimet maailmanlaajuisen tuhokulttuurin vastustamiselle. On kyse kaikkien maailman heimojen yhteisestä taistelusta elinkelpoisen maapallon ja sen kanssa tasapainossa elävän ihmiskulttuurin säilyttämiseksi.