Luonto meissä, me luonnossa - Sammalsielu.fi on avattu

Kuluneen vuoden aikana en ole keskittynyt kovinkaan ahkerasti blogini päivittämiseen. Tämä on johtunut pitkälti siitä, että olen opiskellut erä- ja luonto-oppaaksi ja kypsytellyt pelkkää kirjoittelua konkreettisempaa toimintaa luonnon hyväksi. Tuo kypsyttely alkaa nyt kantaa hedelmää, kun koulu on taputuksia vaille käyty, ja netti- ja Facebook-sivuni ovat julkaistu.

Tutustu toimintaani osoitteessa www.sammalsielu.fi. Facebookissa voit seurata tekemisiäni sivulla www.facebook.com/sammalsielu.

Tässä selostus toimintafilosofiastani nettisivuiltani:

Luonto meissä, me luonnossa

Herkistyminen nykyajan kiireen ja tehokkuuden arvoille ei ole merkki heikkoudesta, vaan elossa olevasta ihmisyydestä, joka kaipaa syvempää ja aidompaa kokemusta omasta tarkoituksestaan, paikastaan sekä olemassaolostaan. Vallitsevasta ihmis- ja yksilökeskeisestä, luontoa hyväksikäyttävästä ja henkistä luontosuhdetta laiminlyövästä kulutuskulttuuristamme tuollainen merkityksellisyys jää pitkälti uupumaan. Sen sijaan se kasvattaa meidät olemaan yksilöinä vapaita, mutta tuossa vapaudessa olemme auttamatta eristäytyneitä meitä ympäröivästä elämästä, myös muista ihmisistä. Tällaiset olosuhteet eivät sovi luontaisesti elämää rakastavalle ihmismielelle.

 

Suhdettamme omaan itseemme, omaan luontoomme, ei voida erottaa meitä ympäröivästä luonnosta, sillä olemme katkaisemattomassa kohtalonyhteydessä sen kanssa ja osa sitä. Ehjän minuuden ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin taustalla on tasapainoinen luontosuhde, joka tarkoittaa syvimmillään herkkää ja tunteellista yhteyttä ympäröivään luontoon sekä osallistumista luonnon kiertokulkuun ja olemassaolon juhlaan muun elämän rinnalla.

 

Iät ja ajat useimpien luonnonkansojen kokemus elämästä ja maailmasta on ollut tällainen, mutta modernin kulttuurimme alati kiihtyvä kehitys on saanut meidät unohtamaan juuremme. Onneksemme voimme kuitenkin elvyttää ja löytää ikiaikaista luontoviisautta uudestaan tutkimalla avoimin mielin sekä ulkoista että sisäistä luontoamme. Sammalsielun retkillä pyrimme juuri tähän. Herkistymällä luonnossa ja avautumalla ihmisinä.

 

Tarjoamiini palveluihin olen saanut vaikutteita lukuisilta eri alojen ajattelijoilta, ekopsykologiasta, alkuperäiskansojen luontoviisaudesta, sekä muinaissuomalaisen, samanistisen maailmankuvan jäänteistä. Tärkeimpänä luovuuden lähteenä ja perustana kaikille tekemisilleni on kuitenkin luonto, joka on minut kasvattanut ja johon olen juurtunut. Olen järvien ja metsien lapsi.

 

Koko toimintani perustuu avoimelle, tasavertaiselle ja aidolle ihmisten väliselle vuorovaikutukselle, jossa jokainen voi oppia toinen toiseltaan ja opettaa toinen toistaan.

 

Tervetuloa kanssani luonnon ja sielun poluille.

 

Sammalsielun toiminnan tarkoitus

- Lämminhenkisen ja syvän ihmisten sekä ihmisten ja luonnon välisen vuorovaikutuksen mahdollistaminen.
- Ihmisten kannustaminen oman luontonsa kuuntelemiseen, seuraamiseen ja toteuttamiseen.
- Ihmisten luontosuhteen vahvistaminen ja ihmisten sekä luonnon hyvinvoinnista huolehtiminen.
- Luontokeskeisen maailmankuvan edistäminen.

Tavoitteisiin pyritään retkeillessä ja luonnossa ollessa mm. seuraavanlaisia toimintamuotoja hyödyntämällä:
  
- Luonnon aistiminen, luonnolle herkistyminen, vuoropuhelu luonnon kanssa
- Ryhmäkeskustelut
- Meditaatio
- Sauna
- Rummutus ja laulu
- Runous
- Unityöskentely
- Päiväkirjatyöskentely

Sielun kutsu

Maapallon kriisi näyttää olevan suurelta osin ihmiskunnan sielun kriisi. Kun olemme teknologiaan ja kehitykseen luottamalla erottaneet itsemme luonnosta, olemme samalla joutuneet eroon omasta syvimmästä luonnostamme, sielustamme. Emme kuule sen ääntä kuten emme kuule luontoakaan. Ja vaikka kuulisimme, emme kuuntele, vaan yritämme peittää sielun ja luonnon yhteisen huudon aina uusin häiriötekijöin.

Ihminen, joka ei ole yhtedessä sieluunsa, omaan syvimpään olemukseensa, kokee olevansa vailla tarkoitusta ja merkitystä maailmankaikkeuden kudelmassa. Tällainen ihminen tuntee juurettomuutta ja levottomuutta, jatkuvaa tarvetta uusille, hetkellisille elämän tyydykkeille. Tämä on maailmanlaajuisen kulutuskulttuurin patologinen diagnoosi.

Sieluunsa yhteyden muodostanut ihminen on yhteydessä myös kaikkeen ympärillä olevaan. Kaikkeuteen. Maailmassa vellova epätasapainon aiheuttama häiriötila on hänelle häkellyttävä ja usein ainakin hetkellisesti lamaannuttava kokemus. Mutta sieluaan kuunteleva ihminen löytää myös tarkoituksensa ja merkityksensä, hän ammentaa voimaa kaikesta, mikä on vielä kaunista ja villiä. Puolustaa sitä. Hänen egonsa ei palvele itseään, vaan sielun hänelle langettamaa tehtävää, kutsumusta. Aito elämäntehtävä kumpuaa ihmisestä itsestään. Ei kulttuurisesta ehdollistumisesta eikä ulkopuolisista paineista tai odotuksista. Sielun antamaa tehtävää täyttämällä ihminen voi tehdä oman pienen mutta merkityksellisen osansa muiden ihmisten, elämän, luonnon, maapallon ja lopulta maailmankaikkeuden hyväksi.

Tällainen ihminen ei voi olla voimaton. Hän on sielunsa virtaan kiinni päässeenä voittamaton ja lannistumaton. Hän on löytänyt oman elämänsä tarkoituksen ja merkityksen. Hän ei ole eksyksissä, vaan tietää paikkansa ajan virrassa. Jos hänenlaisiaan ihmisiä olisi useampia, voisimme vielä pelastaa sen mitä pelastettavissa on. Olemme jo nyt pahasti myöhässä, mutta mitä ripeämmin toimimme, sitä helpompi on tulevaisuutemme.

Sielun ja luonnon kutsuun ei ole helppoa vastata. Olemme ajelehtineet kehityksen vietävinä niistä niin kauas pois. Kutsua ei ole helppo kuulla saati kuunnella. Eikä sielun polku ole helppo polku. Se on täynnä kauheita piruja omassa itsessämme sekä meitä ympäröivässä kulttuurissa. Mutta se on myös täynnä esi-isien ja luonnon viisautta, jotka auttavat meitä kohti syvyyksiä. Se on sankarin polku. Se on kunnian polku. Se on niiden polku, jotka vielä uskaltavat tuntea ja välittää.

Kaikki ne, jotka ovat tälle polulle lopullisesti päätyneet, voivat taata, että kun vauhtiin on päästy, paluuta entiseen, kulttuuristen normien ja ajattelutapojen muodostamaan petolliseen turvallisuuteen ja mukavuuteen ei enää ole. Mutta sielun kanssa muodostettu yhteys vapauttaa elämään voimia, joita ei ennen voinut kuvitellakaan, ja joita ilman ei enää haluaisikaan elää.

Kuuntele sieluasi. Kuuntele luontoa. Unohda normit, tavat ja tottumukset, jotka ovat tähän asti olleet elämäsi tuki ja turva. Ne eivät vie sinua elämän sinulle tarkoittamaan suuntaan, vaan kahlitsevat sinut näköalattomaan kulttuuriseen laatikkoon, jossa joudut myymään kykysi ja taipumuksesi hyvään maapallon kauneutta ja elinvoimaa kuluttavalle yhtenäiskulttuurille. Kiipeä tuon laatikon reunalle ja näe ihmistä laajempi maailma. Ja kun olet valmis

hyppää.

Suomalaiset kolonisoituna heimona

Olemme tottuneet liittämään suomalaisiin ja suomalaisuuteen eräitä kielteisiä stereotypioita. Pidämme suomalaisia masentuvaisina, itsemurha-alttiina, alkoholi- ja päihdeongelmista kärsivinä sekä väkivaltaan taipuvaisina ihmisinä. Yleisesti puhutaan myös suomalaisten huonosta kansallisesta itsetunnosta sekä nöyristelystä muita valtoja kohtaan. Osalla näistä stereotypioista on todellisuuspohjansa, mutta en voi yhtyä näkemykseen siitä, että näitä piirteitä olisi pidettävä jonkinlaisena suomalaisena luonteenlaatuna. Sen sijaan pidän pääsyynä suomalaisten huonolle voinnille sitä, että olemme kollektiivisesti unohtaneet, keitä me olemme.

Kun edellä lueteltua murheenkryynien listaa lukee, voi nopeasti havaita samanlaisten ongelmien toistuneen muidenkin kansojen historiassa. Kaikkein tunnetuin ja ymmärrettävin esimerkki lienee Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen kolonisaatio ja ajaminen reservaatteihin. Yhteisöjä hajotettiin, omaleimaisen kulttuurin harjoittaminen estettiin ja yhteys ympäröivään luontoon katkaistiin. Ihmiset revittiin juuriltaan, eikä sen seurauksena voinut olla muuta kuin sosiaalista ja yksilöllistä pahoinvointia.

Suomalaisille heimoille tehtiin aikoinaan aivan samoin, mutta kaikki tapahtui niin kauan sitten, että kunnollista, molemminpuolista dokumentaatiota tapahtumista ei ole säilynyt. Ristiretkien jälkeen kirjoitettiin puhtaasti voittajien historia, jonka olemme itsekin täydellisesti omaksuneet ja jatkaneet siten kolonisaatiotamme itsekolonisaatiolla. Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen onni oli siinä, että heidän kulttuurinsa ei ehtinyt tyystin unohtua ja tuhoutua ennen kuin ajattelutavat muuttuivat alkuperäiskulttuureille sallivimmiksi. Näin he ovat voineet löytää juuristaan uutta ylpeyttä ja voimaa, joiden varassa nämä kulttuurit nyt jatkavat kehitystään. Me sen sijaan ehdimme tyystin unohtaa, mitä meille tapahtui. Emme ole edes tietoisia siitä, että meidät on revitty juuriltamme.

Tuon unohduksen vuoksi jatkamme heimojemme historiaa yhä pahoinvoivina, nöyristelevinä ja vahvempia kulttuureja matkivina sekä kumartelevina palvelijoina. Sanotaan, että olemme Euroopan amerikkalaisin kansa, mikä kertoo nykysuomalaisista paljon. Kansallisiin kipukohtiimme etsimmekin usein ratkaisuja "eurooppalaistumisesta" tai "sivistyneempien" kansojen tapojen omaksumisesta. Milloin pitäisi omaksua eurooppalainen viininjuontikulttuuri ja milloin eurooppalainen sosiaalisen kanssakäymisen etiketti tms., ja samalla päälle on tunkenut amerikkalainen, halloweenkrääsäinen kulutuskulttuuri, joka on vienyt tilan kulttuurimme rippeiltäkin. Tämä ei kuitenkaan johda mihinkään muuhun kuin syvempään suohon. Emme voi parantua, ellemme löydä uudestaan omia juuriamme. Vain omilta juuriltamme voimme löytää tasapainon yhteisöillemme.

Mitä juuret sitten merkitsevät? Kuten ihmisyksilökään, kulttuurikaan ei kehity minkäänlaisessa luonnonympäristöstä erillisessä umpiossa. Kulttuuri ei itseasiassa ole muuta kuin ympäröivän luonnon inhimillinen jatkumo. Aikojen alussa maapallon eri kolkkiin kehittyi omalaatuisia kulttuureja, joista kukin omaksui kulloiseenkin elinympäristöön parhaimmat ja tasapainoisimmat keinot järjestää yhteisöjen sosiaalinen elämä sekä yhteys luontoon. Ilman tätä tasapainoa kulttuurit kuolevat lopulta omaan mahdottomuuteensa. Meidänkin heimoillamme oli tasapaino. Muuten emme olisi olemassa. Mutta pakotettuina ja myöhemmin unohdukseen vaipuneina olemme melkein kaikkien muiden maapallon heimojen tavoin omaksuneet tavat ja tottumukset, jotka johtavat sopimattomuutensa vuoksi syvään pahoinvointiin ja, kuten tällä hetkellä vakavasti näyttää, tuhoon.

Muisti on palautettava. Ympäröivää luontoa kuuntelemalla sekä alkuperäisen kulttuurin sirpaleita tutkimalla. Näistä lähteistä on löydettävissä avaimet maailmanlaajuisen tuhokulttuurin vastustamiselle. On kyse kaikkien maailman heimojen yhteisestä taistelusta elinkelpoisen maapallon ja sen kanssa tasapainossa elävän ihmiskulttuurin säilyttämiseksi.

Uusi tarina

Mark Henson: Light Voyagers. Taiteilijan luvalla osoitteesta markhensonart.com.

Jatkoa kirjoitukselle Vanha tarina (4.5.2014).

Kun tarkastelee tämän hetken todellisuutta maapallolla objektiivisesti ja rehellisesti, rationaalinen ihminen voi myöntää, että meillä on ennenkokemattoman suuria ongelmia. Kriisitilanteissa ihmiset etsivät yleensä ratkaisuja ja opastusta kulttuuriperimästään. Valitettavasti perustavanlaatuisin ongelmamme tällä hetkellä on kuitenkin suhteemme maapalloon, ja sen alkulähde on edellisen kirjoituksen viitoittamalla tavalla kulttuurinen ja myyttinen. Tällaisessa tilanteessa opastusta on ymmärrettävä ja uskallettava hakea kulttuuristen myyttien ja normien ulkopuolelta. Ensiksi opastusta on haettava lihastamme, geneettisestä perimästämme: keitä me olemme ihmisinä? Toiseksi sitä on haettava maapallolta: mikä on meidän paikkamme ja funktiomme kotiplaneetallamme? Lopuksi mahtavimpana oppaanamme on itse maailmankaikkeus: mikä on maapallon ja elämän rooli kosmoksen suuressa kudelmassa eli mikä tämän kaiken tarkoitus on? Näihin kysymyksiin vastaamalla rakentuu uusi tarina, joka muodostuu vastavoimaksi valtakulttuurin myyttien aiheuttamalle haitalliselle ehdollistumiselle.

Ihminen

Modernin ihmisen tragiikka on yleisesti ottaen siinä, että hän on luonut itselleen elinehdot, joihin hän fylogeneettisen kehityksensä perusteella itse ei ole kasvanut.
Albert Einstein

Keitä me olemme ihmisinä? Mistä olemme tulleet? Millaista elämää kehomme ja mielemme on virittynyt elämään? Geneettinen perimämme tarjoaa kulttuurillemme ensiaskeleen kohti uutta tarinaa ja kestävämpää myyttistä pohjaa. Olemme usein ällistyttävän epätietoisia siitä, kuinka suuri vaikutus perimämme ja elinolosuhteidemme ristiriidalla on hyvinvointiimme. Kulttuurimme aiheuttama ehdollistuminen ja transsitila vaikeuttavat tämän havaitsemista. Mutta kun selvällä järjellä ajatellaan, informaatiotulvaa tarjoavien näyttöjen vahtaaminen päivästä toiseen, tuhansien tai jopa miljoonien ihmisten sosiaalisissa yksiköissä eläminen sekä luonnonympäristöjen katoaminen päivittäisestä arjesta ei kuulosta sellaiselta elämältä, johon olemme miljoonien vuosien aikana kehittyneet. Meillä on edelleen sama kehon ja mielen muodostama kokonaisuus, joka haluaa elää pienessä yhteisössä, luonnonympäristön välittömässä vaikutuspiirissä, tukena ja turvanaan toiset ihmiset.

Terveys- ja mielenterveysongelmat, päihderiippuvuudet, väkivalta ja rikollisuus, syrjäytyminen, yksinäisyys ja muut sosiaaliset ongelmat. Yleinen tyytymättömyys ja hukassa oleminen. Pakonomainen kuluttaminen. Näitä oireita on pyritty monesti selittämään ties millä perisynnillä tai ihmisen sisäsyntyisellä pahuudella ja viallisuudella. Vallalla olevan myytin johdattamalla tavalla oirehtivat pyritään joko eristämään tai lääkitsemään vallitsevan kulttuurisen koodiston edellyttämään tilaan. Alkaa kuitenkin olla päivänselvää, että ihmiskunnan oireilu johtuu ihmisen keholle ja mielelle vääränlaisesta elämäntavasta, joka on muodostunut syväksi, kollektiiviseksi traumaksi. 90-luvulla lopullisesti muotoutunut ekopsykologia tarjoaa yksinkertaisimman ja kaikkein kattavimman näkemyksen elämäntapamme aiheuttamista ongelmista ja niiden nykyisestä väärinymmärryksestä. Ihminen ei elä missään ihmisten luomassa kuplassa, josta ulkoisen maailman vaikutukset olisi eristetty. Olemme jatkuvasti elinympäristömme ja tekojemme sekä tekemättä jättämistemme vaikutuksille alttiita.

Maapallo

Evolution is a tightly coupled dance, with life and the material environment as partners. From the dance emerges the entity Gaia.
James Lovelock

Meidän täytyy siis toiseksi selvittää, mikä on paikkamme maapallolla. Nykyisen valtakulttuurin tarjoama myytti kertoo meille, että olemme maapallosta irrallisia subjekteja, ja maapallo on meidän käytettäväksemme tarkoitettu objekti. Ympärillämme tapahtuvien huolestuttavien muutosten takia olemme kuitenkin alkaneet nähdä tällaisen luonnonherruusmyytin tuhoisat seuraukset elinympäristössämme sekä sen aiheuttamat ristiriidat ihmisten psyykessä.

Tuhoamalla ja riistämällä maapalloa tuhoamme ja riistämme itseämme. "Mieli ei voi olla terve, jos luonto ympäriltä on tuhottu" sanotaan suomalaisessa ekopsykologiaa käsittelevässä kirjassa. Uudessa tarinassa näemme roolimme maapallolla ottajuuden sijaan osallisuutena ja kumppanuutena. Ihmistä ei voi erottaa luonnosta ja elinympäristöstään. Olemme jatkuvassa vuorovaikutussuhteessa ympäristöömme eikä ehdotonta "minän" ja "muun" rajaa ole. Ympäröivä luontokin on subjekti, ja se on myös osa meitä itseämme, joten meidän pitää kohdella sitä sen mukaisesti: kunnioittaen, yhteyttä pitäen sekä noudattaen vastavuoroisuutta. Viime vuosikymmeninä tiedekin on vähitellen alkanut myöntää esimerkiksi eläinten ja kasvien subjektiiviteettia koskevia seikkoja. Alkuperäiskulttuurit ovat sen sijaan vuodenkiertoon osallistavissa rituaaleissaan, riiteissään ja kosmologiassaan ottaneet nämä asiat huomioon iätajat, ja näiden kulttuurien perinteisestä viisaudesta moderni länsimaalainen voi löytää syvän inspiraation maailmankuvansa eheyttämiseen.

Kosmos

The excitement of life is in the numinous experience wherein we are given to each other in that larger celebration of existence in which all things attain their highest expression, for the universe, by definition, is a single gorgeous celebratory event.
Thomas Berry

Entä mikä on kaiken tarkoitus? Miksi olemme olemassa? Tiede antaa meille luonnonlakeihin perustuvan mekaanisen vastauksen, mutta se ei tyydytä merkityksellisyyden kaipuutamme. On hivenen huvittavaa, että rationaalinen tieteemme ei pysty vastaamaan siihen, "mitä järkeä tässä kaikessa on?"

Me ihmiset olemme samaa tähtisumua kuin mikä tahansa aine maailmankaikkeudessa. Maailmankaikkeuden alati avautuva prosessi on vienyt tuota ainetta jatkuvasti kohti monimutkaisempaa rakennetta ja ilmenemistapaa. Galaksien, tähtien ja planeettojen järjestyttyä aine alkoi suotuisissa olosuhteissa järjestyä yhä monimutkaisemmaksi. Syntyi molekyylejä ja lopulta alkeellista elämää, joka sekin alkoi pyrkiä kohti monimutkaisempaa luonnetta. Elämästä syntyi lopulta erilaisia tietoisuuksia. Tutkiessamme maailmankaikkeutta huomaamme tulleemme tietoisiksi itsestämme ja tutkivamme itseämme sen laajemmassa olomuodossa. Emme ole kuitenkaan saavuttaneet mitään päätepysäkkiä, vaikka vallalla olevan vanhan tarinan mukaan olemme jokin kehityksen kulminoituma ja jumalan kuva.

Tähän laajempaan, universumin evolutiiviseen prosessiin me voimme osallistua ilolla. Juhlimalla ja kunnioittamalla sitä taikaa ja niitä ihmeitä, joita ympärillämme on, ja joiden lopullista luonnetta emme voi koskaan rationaalisesti selittää. Me olemme maailmankaikkeus tietoisena itsestään. Kun tutkimme ja pohdiskelemme maailmankaikkeutta, kaikkea mitä ympärillämme on, tutkimme itseämme. Kun unohdamme rationaalisen ja tiedeuskon kyllästämän ehdollistumisemme, voimme viimein osallistua. Löydämme merkityksen ja tarkoituksen, kun annamme itsellemme mahdollisuuden olla osa maailmankaikkeuden kukkaan puhkeamista, emmekä eristäydy siitä vanhan tarinan opettamalla tavalla.

Uusi tarina

Scientific analysis points, curiously, toward the need for a quasi-religious transformation of contemporary cultures.
Paul R. Ehrlich

Olemme rationaalisen tieteen keinoin saaneet avaimet erittäin kokonaisvaltaisen kosmologian luomiselle, mutta emme vieläkään ole osanneet valjastaa löytämäämme tietoa vastaamaan perimmäisiin kysymyksiin: Keitä me olemme? Mikä on meidän paikkamme? Mikä on kaiken tämän tarkoitus? Se on yksi yltiörationaalisen kulttuurimme suurimmista puutteista ja heikkouksista. Uudessa tarinassa tieteelliset löydöksemme lyövät kättä alkuperäiskulttuurien viitoittaman mystisen ja perinteisen kosmologian kanssa. Näin ne luovat kulttuurillemme terveen ja merkityksellisen kosmologian, joka ei ole jatkuvassa kamppailussa ja ristiriidassa ympärillämme vallitsevan todellisuuden kanssa.

Vanha tarina

Mark Henson: Headscape. Taiteilijan luvalla osoitteesta markhensonart.com.

Seuraavassa kirjoituksessa esiintyviä ajatuksia on inspiroinut erityisesti Thomas Berryn kirja The Dream of the Earth. Oma vaikutuksensa on ollut myös Daniel Quinnin tuotannolla sekä teoksella Ecopsychology: Restoring the Earth, Healing the Mind.

Globaalissa kulttuurissamme ja erityisesti länsimaisessa ajattelussamme olemme tottuneet ajattelemaan, ettei meidän kulttuurimme taustalla ole myyttejä tai mytologiaa. Mytologia kuulostaa sanalta, joka kuuluu historianopettajan suuhun hänen luennoidessaan antiikin Kreikasta, ja myyttejä pidetään lähinnä entisajoilta periytyvinä satuina. Kuitenkin jokaisen kulttuurin syvimpänä kerroksena on myyttinen taso. Tuon myyttisen tason tehtävänä on välittää tarinaa ihmisen tarkoituksesta ja paikasta tässä maailmassa. Kulttuuri tarvitsee siten myyttien muodostamaa pohjavirtaa, sillä se luo kulttuurille merkityksellisyyttä. Kyse ei ole siis siitä, ettei meidän kulttuurissamme olisi myyttistä perustaa. Olemme vain tulleet sokeiksi sille.

Kun kulttuurin perustavimmat myytit ihmisen paikasta ja tarkoituksesta maailmassa ja maailmankaikkeudessa eivät ole ristiriidassa objektiivisen todellisuuden kanssa, ihmiset tuntevat elävänsä merkityksellistä elämää. Elämää, jolla on tarkoitus. Meidän kulttuurimme myyttinen tarina on valitettavasti ristiriidassa havaitsemamme todellisuuden kanssa. Tarina on mennyt rikki.

Tämän vanhentuneen ja nykyisin järjettömältä kuulostavan tarinan mukaan maapallo, luonto ja kaikki sen elämänmuodot ovat ihmisistä irrallisia objekteja, jotka ovat olemassa ainoastaan ihmisiä varten. Tarinan mukaan ihmisillä on myös erityinen oikeus hallita näitä objekteja oman mielensä mukaan omiin tarkoitusperiinsä. Tarina ei opeta näiden objektien olemassaololle mitään muuta arvoa ja sen mukaan niitä voidaan myös tuhota, riistää tai kiduttaa, jos sellainen toiminta nähdään ihmisille tarpeellisena, tyydyttävänä tai viihdyttävänä. Ihminen on tarinan mukaan maapallon itseoikeutettu hallitsija.

Tarinan toinen osa kertoo meille palkinnosta, joka odottaa ihmiskuntaa, kun seuraamme sen ensimmäisen osan opetuksia. Kun ratkaisemme omaa järkeämme ja kykyjämme sekä meille tarkoitettuja resursseja käyttäen eteemme tulevat ongelmat, edessämme on loistelias tulevaisuus. Tuossa tulevaisuudessa siintää teknologian mahdollistama ihmemaailma, jossa keltään ei puutu mitään, kaikki voivat hyvin ja onni kukoistaa. Maanpäällisestä paratiisista tulee oman järkemme avulla totta. Ihminen ottaa maailmankaikkeuden voimat niin perusteellisesti käyttöönsä, että voimme tuossa mahtavuudessamme luoda itsellemme täydellisen maailman. Tämä on eräs voimakkaimmista ihmiskuntaan koskaan vaikuttaneista kulttuurisista voimista: kehityksen myytti, jota seuraamme objektiivisesti tarkasteltuna kiihkouskovaisella vimmalla. On ironista, että sekulaarina ylpeästi pitämämme kulttuuri perustuu sekin viime kädessä sokeaan uskoon.

Nämä myyttiset tarinat ovat edelleen kulttuurimme perusta, ja ne ohjaavat kulttuurimme pinnallisempia tasoja yhä mahtavalla voimalla. Viimeistään 60-luvulla yhä useampi alkoi kuitenkin havahtua siihen, että jokin on vialla. Toteutimme kulttuuristen myyttiemme meille luomaa tarkoitustamme kuuliaisesti, mutta lopputulos oli toisenlainen kuin olimme odottaneet: hupenevia luonnonvaroja, luonnon monimuotoisuuden hälyttävää köyhtymistä, muuttuvaa ilmastoa, saastuneita meriä ja vesistöjä, hallitsematonta väestönkasvua, epätasa-arvoa, kaukomaiden tehtaisiin piilotettua orjuutta, mielenterveysongelmia, sotimisen jatkumista ja nälänhätää. Kukin voi jatkaa listaa omassa mielessään. Yhä kovemmalla tarmolla olemme yrittäneet ratkaista näitä ongelmia ainoalla kulttuurimme opettamalla tavalla, järjellämme, tieteellämme ja teknologiallamme sekä käyttämällä kiihtyvällä tahdilla maapallon resursseja. Silti ongelmat tuntuvat kaikista yrityksistämme huolimatta kasaantuvan. Entiset pahentuvat ja uudet odottavat jokaisen voitetun takana. Miksi kaikki menee aina vain huonommin, vaikka luulemme tekevämme oikein? Siksi, että kulttuurimme taustalla on viallinen ja vanhentunut myytti.

Havainnoimalla todellisuutta huomaamme, ettei kulttuurimme myyttinen pohja luo enää elämäämme tarkoitusta. Havaitsemme, että se tapa elää, jota nuo myyttiset tarinat pitävät hyvänä, johtaakin pahaan. Ei siis ole ihme, että kulttuurimme pinnalla vallitsee eksyneisyyden, tarkoituksettomuuden ja tyhjyyden muodostama apatia, kun kulttuurimme syvemmissä kerroksissa vaikuttavat myytit aiheuttavat suurenmoista hämmennystä. Useimmiten vain tiedostamattomalla ja siksi niin tuhoisalla tasolla.

Tarvitsemme kipeästi uutta tarinaa.

Kuljettu ja kulkematon polku

Parin vuoden ajan olen sukeltanut syvemmälle ja syvemmälle sivilisaatio- ja teknologiakriittisiin vesiin. Huomaan samalla, että ympärilläni vallitseva kulttuuri on muuttunut aste asteelta absurdimmaksi ja oudommaksi. Kuitenkin joudun myöntämään, että olen edelleen sen lapsi ja vanki. Kalterit tiedostettuani tunnen oloni silti vapaammaksi ja paremmaksi kuin koskaan. Samanaikaisesti olen oppinut paljon itsestäni ja omasta elämänkaarestani. Kirjoitan nyt pienen koonnin ajatuksistani jonkinlaiseksi virstanpylvääksi tänä hetkenä, jona elämäni tuntuu ottavan uutta suuntaa. Kokoan samalla yhteen sitä kirjallisuutta, joka on pääasiallisesti ollut ajatustyöni tukena ja inspiraationi lähteenä, ja jota suosittelen lämpimästi kaikille näistä asioista kiinnostuneille luettavaksi.

Energia ja öljy

Nykyisen teollisen ja maailmanlaajuisen sivilisaatiomme voittokulku perustuu pohjimmiltaan halpaan ja helposti hyödynnettävään energianlähteeseen, jonka ihmiskunta valjasti omaan käyttöönsä 1800-luvun puolivälin kieppeillä. Öljy on siitä lähtien ollut "kehityksen" elinehto, ja sen avulla sivilisaatiomme on kasvanut yhä monimutkaisemmaksi pyramidiksi. Kompleksisuutta lisäämällä yhteiskunnat ovat voineet ratkaista eteen tulleita ongelmiaan. Kompleksisuuden lisääminen vaatii kuitenkin energiaa, ja seurauksena on yleensä myös koko liuta uusia ongelmia, joiden ratkaiseminen vaatii taas lisää energiaa. Nyt elämme pitkälti tilanteessa, jossa kompleksisuuden kasvattaminen on jo niin kallista, ettei siitä ole enää mitään hyötyä ongelmanratkaisussa, vaan päinvastoin se paikka paikoin ainoastaan lisää kustannuksia.

Toinen suuri ongelma tässä pelissä piilee siinä, että halvan öljyn ajat alkavat olla ohi. Jatkuvaan kasvuun eli typeryyteen perustuva maailmantalous tarvitsee nykyisillä edellytyksillä tarpeeksi halpaa öljyä välttääkseen taantuman. Öljyn kanssa sivilisaatiomme on elänyt törsäten ja tuhlaten, minkä vuoksi öljyhuippu näyttäisi olevan jo käsillä. Helpoiten ja halviten saatavilla olevat esiintymät on joko hyödynnetty tai ne ovat vähitellen taantumassa. Uudet esiintymät eivät ole hyötysuhteeltaan sitä, mitä nykyinen talousjärjestelmämme vaatisi, sillä öljyn saaminen maan pinnalle ja sen jälkeen jalostetuksi on jatkuvasti vaikeampaa ja energiaintensiivisempää askartelua. Öljylle on toki vaihtoehtoisia energianlähteitä, mutta mikään niistä ei vastaa ominaisuuksiltaan ja hyötysuhteeltaan halvalla tuotettavissa olevaa öljyä, jota sivilisaatiomme on rännännyt suoneensa pahan yliannostuksen. Tällä hetkellä näyttää siltä, että status quo pyritään säilyttämään hinnalla millä hyvänsä, vaikka laskun pehmentäminen olisi pitänyt aloittaa jo aikoja sitten. Vaihtoehdoista ei keskustella tai niitä ei edes pystytä näkemään.

Kirjallisuutta:

Diamond, Jared: Romahdus - Miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä
Partanen, Paloheimo, Waris: Suomi öljyn jälkeen
Homer-Dixon, Thomas: The Upside of Down - Catastrophe, Creativity, and the Renewal of Civilization
Tainter, Joseph A.: Problem Solving: Complexity, History, Sustainability
Akilleen kantapää -blogi 

Teknologia, kehitys ja luontosuhde

Edellä kuvattu energiavarojen törsäys on ollut yksi edellytys niin kutsutulle "kehitykselle", joka kulttuurissamme on muodostunut myyttiseksi ihmiskunnan kohtaloksi ja ainoaksi oikeaksi tieksi. Kehityksen toinen edellytys on ollut kulttuuri, jossa kaikki pyhä, emotionaalinen ja mystinen on syrjäytetty järjen ja tieteen tieltä. Valistuksen aikakaudella ihminen on korottanut itsensä maapallon herraksi ja siitä seuranneen paskan voi haistaa kuka tahansa normaalein aistein varustettu henkilö. Kehityksen tuhoisat vaikutukset näemme maapallon tilassa ja ihmisten henkisessä ja ruumiillisessa hyvinvoinnissa.

Olemme ajautuneet sellaisen ilmiön keskelle, jossa maapallon biosfääri joutuu luovuttamaan kiihtyvällä tahdilla tilaa ihmisen luomalle teknosfäärille. Tämä näkyy yksittäisen ihmisen elämässä luontosuhteen kapenemisena ja teknologiasuhteen vahvistumisena. Emotionaalisen siteen katkeaminen luontoon on omalta osaltaan mahdollistanut sen, että ihmiskunta riistää elonkehää edelleen törkeällä tavalla ja lopulta myös omaksi onnettomuudekseen. Luomamme teknosfäärikin on nimittäin loppujen lopuksi täysin riippuvainen siitä biosfääristä, jonka elinvoimaa jatkuvasti kuihdutamme.

Lisäksi olemme jo nyt tilanteessa, jossa suurin osa ihmisistä on TÄYSIN riippuvaisia teknologiasta hengissä pysyäkseen. Jos tätä teknologiaa ei enää voida pitää yllä esimerkiksi energiakriisin vuoksi, mitenkäs sitten suu pannaan? Kuinka monella on taidot selviytyä ilman korkeaa teknologiaa maapallolla, jonka elämä on täysin meidän takiamme köyhtynyt?

Kehityksen takia alati oheneva luontosuhde on myös pääsyyllinen nykyisessä kulttuurissamme vallitseville tyhjyyden, juurettomuuden ja tarkoituksettomuuden tunteille. Ihminen ei kehittynyt evoluution myötä elämään kuten me elämme. Meillä on edelleen mieli ja ruumis, jotka on viritetty pienyhteisöihin perustuvaan metsästäjä-keräilijän elämäntapaan. Mitä täysin ihmisluonnon vastaisessa ja luonnosta erkaantuneessa ympäristössä eläminen on saanut aikaan psyykellemme? Ei enempää eikä vähempää kuin massiivisen joukkopsykoosin, jonka oireita ovat mm. mielenterveysongelmat laidasta laitaan, kaiken ihmislähtöisen korostaminen, identiteetin rakentelu ostamalla tavaroita sekä tunteettomuus ympäröivää luontoa kohtaan.

Kirjallisuutta:

Berg, Lasse: Kalaharin aamunkoitto
Berry, Thomas: The Dream of the Earth
Diamond, Jared: Kolmas simpanssi
Ellul, Jacques: The Technological Society
Kaczynski, Theodore J.: Technological Slavery (sis. päivitettynä Industrial Society and Its Future -manifestin)
Naess, Arne: Ecology, Community, and Lifestyle
Roszak, Gomes, Kanner (toim.): Ecopsychology
Quinn, Daniel: Ishmael, The Story of B, My Ishmael, Beyond Civilization
von Wright, Georg Henrik: Tiede ja ihmisjärki
Wright, Ronald: A Short History of Progress

Onnellisuus, henkisyys ja vahva identiteetti

Myös useat edellisen osion kirjoista ovat auttaneet minua löytämään onnellisempaa ja vahvempaa minuutta. Erityisesti ekopsykologiaa sekä ihmisen villiä tilaa koskevat kirjoitukset antavat perspektiiviä siihen, mistä ihmisen henkinen hyvinvointi koostuu. Nyrkkisääntönä sanoisinkin, jos olet onneton, vahvista luontosuhdettasi. Seuraavaksi olen kuitenkin listannut kirjoja, joista on ollut minulle apua vahvemman, avoimemman ja rakastavamman identiteetin löytämisessä, mutta jotka eivät ota juurikaan kantaa maailman tilaan. Nämä kirjat ovat auttaneet minua vapautumaan monista henkisistä padoista ja lukoista, jotka saivat minut elämään elämääni puolivaloilla.

Kirjallisuutta:

Bly, Robert: Iron John - A Book about Men
de Mello, Anthony: Havahtuminen
Eppinger, Paul: Restless Mind, Quiet Thoughts
Estés, Clarissa Pinkola: Women Who Run with the Wolves - Myths and Stories of the Wild Woman Archetype
Horgan, John: Rational Mysticism
Moore, Gillette: King, Warrior, Magician, Lover - Rediscovering the Archetypes of the Mature Masculine
Takanen, Kimmo: Tunne lukkosi
Turnbull, Colin: The Forest People

Mutta mitä kaiken tämän tutkiskelun jälkeen? Nyt on alkanut tuntua siltä, että pelkkä henkinen itsensä kehittäminen ja tiedon ahtaminen päähän ei enää riitä. Tuntuu siltä, että on tullut aika alkaa purkaa kaikkea tätä paljon päämäärätietoisemmalla tavalla omaan ulkoiseen elämääni. Olenhan itsekin vielä hyvin pitkälti teknologian armoilla ja siten housut kintuissa. Haluan myös viedä elämäntapaani konkreettisemmin siihen suuntaan, mihin ajatukseni ja tunteeni ovat jo jonkin aikaa kulkeneet. Vanha ja turvallinen polku on alkanut kiertää ympyrää. Vaikka uuden polun valitseminen on aina myös pelottavaa, se on kuitenkin ainoa tyydyttävä vaihtoehto, sillä se vie jälleen eteenpäin. Sanomalla ei saa turvallisuutta. Sanomalla joo saa seikkailuja.

Blogi hiljenee nyt joksikin aikaa, sillä lähden pariksi kuukaudeksi viettämään kulkurielämää. Toivon mukaan se kirkastaa joitakin vanhoja ajatuksia, sammuttaa tarpeettomaksi jääneitä sekä avaa mielenmaisemaani uusia näkymiä. Näkemisiin taas kesän kynnyksellä!

Elämäntapamme on haitallinen kypsälle miehisyydelle

Olen pohtinut viime aikoina paljon miehuuden ja maskuliinisuuden saloja. Ajatustyöni tukena ja inspiraationa mainitsen erityisesti seuraavat kirjat:

Bly, Robert: Iron John
Moore & Gillette: King, Warrior, Magician, Lover - Rediscovering the Archetypes of the Mature Masculine
Turnbull, Colin: The Forest People

Lisäksi aihetta koskien heräsi ajatuksia Mary E. Gomesin ja Allen D. Kannerin artikkelista The Rape of the Well-Maidens: Feminist Psychology and the Environmental Crisis. Artikkeli löytyy kertakaikkisen loistavasta Ecopsychology-kirjasta (Toim. Roszak, Gomes, Kanner 1995). Tämän kirjan herättämiin ajatuksiin palaan varmasti jatkossakin. Mutta nyt itse asiaan.

Perinteisesti mies ja maskuliinisuus on kulttuurissamme nähty tietyn tyyppisenä 50-luvun miehenä. Hän käy töissä, tuo leivän pöytään, pitää naisen kurissa, saattaa olla vähän macho. Hän on perheelleen ja lapsilleen etäinen niin fyysisesti kuin emotionaalisestikin. Tällaisen stereotyyppisen mieshahmon lisäksi maskuliinisuuteen on pitkään yhdistetty yksinomaan sellaisia kovilta kuulostavia arvoja kuin voimakkuus, tehokkuus ja armottomuus. Ja sellaiseksi maskuliinisuus on pitkälti muodostunutkin teollisen vallankumouksen jälkeisen teknologistuvan kulttuurimme puristuksissa. Ongelma on siinä, että tällainen 50-luvun maskuliinisuus, jollaisena käsitämme paljolti kaiken maskuliinisuuden, ei ole täyttä, kypsää miehisyyttä, vaan epäkypsää ja poikamaista uhoa, pullistelua ja suojamuurien ylläpitoa. Ihmiselle haitallisen kehityksen vuoksi aina vain epäsopivammaksi muuttuva elämäntapamme on siten vaikuttanut ihmisyyteen haitallisesti myös rappeuttamalla maskuliinisuuden (ja feminiinisyyden). Miehisyydestä hävisi aimo annos sellaisia piirteitä kuin luovuus, herkkyys ja suojelevuus.

Käsitys maskuliinisuudesta on siis ollut ja on edelleen epätäydellinen ja yksipuolinen. Ja 70-luvulla alkoi tapahtua. Naiset voimaantuivat aivan oikeutetusti ja feminismistä tuli vaikutusvaltainen aate. Feminismi on tehnyt erinomaisen hienoa työtä sen eteen, että naisten asema on parantunut ja tasa-arvoistunut. Feminismi on kuitenkin mennyt vikaan siinä, että ongelmiksi on pitkälti nimetty miehet ja maskuliinisuus. Feministisessä kritiikissä tätä "50-luvun" vajavaista, haavoittunutta ja epäkypsää maskuliinisuutta on siis pidetty täytenä maskuliinisuutena, joten maskuliinisuutta ja miehisyyttä alettiin leimata negatiivisin määrein, mikä on vaikuttanut kielteisesti miehiseen itsetuntoon. Nyt osa miehistä alkoi olla uuden ongelman äärellä: "Jos miehisyys kerran on niin perseestä, niin minkälainen minun sitten pitäisi olla? En ainakaan halua olla tuollainen paska mies." Tästä on lähtenyt kehitys kohti feminiinistä miestä, joka hakee herkkyyden ja luovuuden arvoja liiaksi naisellisesta energiasta, koska oli jo kauan sitten unohdettu, että nämä puolet voi löytää myös miehisestä maailmasta. Tuloksena olemme saaneet liian uhrautuvia, liian kilttejä ja tyttöystävistään, puolisoistaan tai äideistään riippuvaisia poikia. Samalla toinen puoli miehistä tietenkin jatkoi ja jatkaa edelleen machon miehisyyden poikamaisessa maailmassa.

Tämä epäkypsä, macho maskuliinisuus ei ole haitallinen ainoastaan ihmisten hyvinvoinnin kannalta, vaan se vaikuttaa patriarkaalisessa yhteiskunnassamme voimakkaasti kehityksen suuntaan ja maailman tilaan. Ainoastaan kovien maskuliinisten ominaisuuksien mukaisesti kasvavat miehet, ja yhä enemmän myös naiset, eivät tunne oman itsen olevan osa suurempaa kokonaisuutta, ja ovat emotionaalisesti erkaantuneita maailmasta, luonnosta, eläimistä ja kasveista. Tunnesidettä elinympäristöön ja muuhun elämään ei muodostu, vaikka ne vaikuttuvat perustavanlaatuisesti meidän fyysiseen ja psyykkiseen elämänlaatuumme. Tällöin nykyisenlainen maapallon riisto on mahdollistunut ilman, että ihmiset oikeasti tuntisivat siitä hätää tai vastuuta. Tämän emotionaalisen erkaantuneisuuden vuoksi emme myöskään huomaa päivänselvää yhteyttä siinä, että maapallon kärsiessä myös me kärsimme. Elämäntapa, joka haavoittaa maapalloa, haavoittaa myös ihmistä. Miehisyys joka haavoittaa maapalloa, haavoittaa myös miestä.

Mitä meiltä puuttuu, jotta voisimme saavuttaa kypsän miehisyyden? Ensinnäkin meiltä puuttuu opastus. Monet feministit astuvat jälleen kerran harhaan olettamalla, että poikien erottaminen äideistään kovaan miesten maailmaan on kaiken pahan alku ja juuri. Näin ei ole, sillä pojan ero äidin maailmasta on tuiki tarpeellinen osa miehisen psyyken kehitystä. Ilman tätä vaihetta saamme riippuvaisia ja ylikilttejä poikia. Poikaa odottaa tämän eron jälkeen isän maailmaan astuminen initiaation kautta. Ja tässä on nyky-yhteiskuntamme ongelma: harva isä on sillä tavalla kypsä mies, että osaa ottaa pojan vastaan. Harvoin meillä on myöskään muita vanhoja, kypsiä miehiä elämässämme, jotka osaisivat opettaa meille kypsän miehuuden salat. Tietenkin toisilla on joissain suhteissa parempia isiä kuin toisilla, mutta harva isä pystyy nyky-yhteiskunnan puristuksessa antamaan pojalleen täyttä kokemusta kypsästä maskuliinisuudesta. Samalla meiltä puuttuu myös yhteisö, jossa olisi muita kypsiä miehiä, jotka ottaisivat pojan vastaan.



Kypsien miesten lisäksi meiltä puuttuu initiaatio: tapahtuma, jonka jälkeen emme enää ole poikia vaan olemme astuneet miesten maailmaan. Initiaatio pitäisi suorittaa pojille silloin, kun he ovat omalla, yksilöllisellä tavallaan valmiita siihen. Initiaatiolla ei kuulu olla tiukkaa ikärajaa, vaan sen kuuluu tapahtua, kun yhteisössä huomataan, että pojan on aika kulkea sen läpi ja syntyä uudelleen. Tällä kertaa yhteisön tasavertaisena jäsenenä. Miehenä muiden miesten joukossa. Mikäpä olisi ihmisen elämässä tärkeämpi ja merkittävämpi hetki riitille ja opastukselle? Sillä opastusta initiaatio pitkälti on. Vanhat miehet vievät pojat jonnekin pyhään paikkaan, jossa saatetaan olla päivistä viikkoihin. Siellä pojille opetetaan heiltä ennen salatut tarinat, laulut ja myytit, jotka selittävät uudella tavalla maailmaa ja ihmisen paikkaa siinä. Sieltä palatessa pojille on annettu eväät oman, kypsän miehuuden rakentamiseen. Toisaalta initiaation rituaalista merkitystäkään ei pidä väheksyä, sillä luulen, että rituaaliset virstanpylväät ovat meille tärkeitä tukirakenteita kulkiessamme elämämme läpi.

Kuinka initiaatio toimii meidän yhteiskunnassamme? Täytät 18 vuotta ja *pim*, olet aikuinen mies kypsyydestäsi riippumatta. Ei opastusta, ei rituaalia, ei mitään. Mutta mene toki ostamaan alkoholia ja sekoita sillä pääsi! Se on aikuistumisen merkki numero 1 meidän yhteiskunnassamme. Juo ja vapaudu elämisen sietämättömästä paskamyrskystä. Joku saattaa toki vielä nykypäivänäkin sanoa, että "armeijassa pojista tehdään miehiä." Että siinä on initiaatio. Paskanmarjat. Siellä pojista tehdään poikasotilaita. Ja sotilas on täysin eri asia kuin soturi, jota me kaikki tarvitsemme sisällemme. Sotilas tottelee käskyjä, soturi taistelee suuremman hyvän puolesta. Armeijan ainoa miehuuden kannalta ansiokas puoli on se, että se viimeistään repii monet pojat irti äitinsä helmoista. Mutta kukaan ei intissäkään ole ottamassa poikia kypsällä tavalla vastaan, joten lopullinen vaikutus pojan miehisyyteen saattaa olla hyvinkin haitallinen.

Toisin sanoen pojat jätetään meidän yhteiskunnassamme heitteille sillä hetkellä, kun he eniten kaipaavat ohjausta ja opastusta. Nyt kerron esimerkin omasta kokemuksestani: Olen pohtinut hyvin paljon, miksi olin teini-ikäisenä ja vielä vähän myöhemminkin aivan äärimmäinen rationalisti, materialisti ja ateisti. Kaikenlaiset hihhulit ja hipit ansaitsivat mielestäni lähinnä pamppua. Tämä on hyvin voimakkaasti vallalla olevaa kulttuuria mukaileva näkemys. Mitä minulle sitten on tapahtunut, kun nyt olen juurikin tuollainen luontoa suojeleva "hippi" ja mystiikkaan taipuvainen "hihhuli", jollaisena tunnen oloni paremmaksi kuin koskaan?

Sen tarkemmin asioita erittelemättä mainittakoon, että jäin itsenäistymisvaiheessa täysin heitteille miehisyyteni suhteen. Olen myöhemmin tajunnut, että olen aina ollut herkästi luontoon, kauneuteen ja mystiikkaan virittynyt. Mutta se, mikä teki minusta erityisen kärkkään materialistin ja ateisitin oli pelkoni. Koska en teini-ikäisenä tiennyt, että toisenkinlainen miehisyys on mahdollista, aloin imeä itseeni ympäröivän kulttuurin tarjoamaa miehen mallia, mitä myös useimmat isät pojilleen opettavat. Olin kuin homo, joka viimeiseen asti kiistää homoutensa ja on siksi pahimman sortin homofoobikko. Minulla ei ollut elämässäni vanhaa miestä, joka olisi sanonut minulle, että saan olla herkkä, saan olla luova, saan välittää luonnosta ja eläimistä, saan tuntea surua tai iloa luonnon puolesta, ja että maailmaa saa katsoa myös mielikuvituksella ja mystisesti. Ja joka olisi samalla muistuttanut myös miehisyyden toisista puolista: pitää olla tarpeeksi voimakas vetääkseen omat rajansa ja taistellakseen sen puolesta, minkä kokee hyvänä ja tärkeänä.

Uskallan sanoa, että olen oman kypsän miehuuteni jäljille päässyt. Mutta mistä se alkoi? Luonto on tässäkin paras opettaja, ja pidänkin luontosuhteeni vahvistumista merkittävimpänä yksittäisenä hyvinvointiini vaikuttavana tekijänä. Vaellusharrastuksen aloittaminen vei minut ympäristöön, jossa löysin vähitellen lapsuudestani tutun herkkyyden aistia ympäristöäni. Pystyin jälleen kokemaan asioita olemalla osa luontoa. Paikkani maailmassa alkoi vähitellen hahmottua ja se tietenkin jatkaa hahmottumistaan kokoajan. Yhtäaikaisesti syventyen ja laajentuen. Toisekseen tarvitsin mallioppimista sieltä täältä jollakin tavalla kypsiltä miehiltä. Sitä voisi kutsua eräänlaiseksi palapelin kokoamiseksi. Kolmantena ja ei ollenkaan vähäisimpänä tekijänä eteenpäin auttoi runsas lukeminen, pohtiminen ja itsetutkiskelu. Lopputuoksena eheä ja luonnon kanssa resonoiva identiteetti sekä äärimmäisen hyvä olo!

Sanotaan loppuun vielä, että samanlaisen tekstin voisi kirjoittaa myös feminiinisyydestä. Varmasti miehisyydestä kirjoittamani asiat koskevat osittain myös naiseutta, sillä maskuliinisuus ja feminiinisyys yhdistyvät jokaisessa meissä omanlaisekseen kokonaisuudeksi, ja vaikka ne ovatkin tietyllä tavalla vastakohtia, eivät ne ole käsitteinä kuitenkaan mustavalkoisia tai selvärajaisia. Uskon kuitenkin, että vaikka täysi miehisyys ja naiseus rakentuvat tietenkin pääpiirteittäin samanlaisista ihmisyyden palikoista, vaaditaan matkan varrella kohti kypsyyttä kuitenkin paikka paikoin erilaisia eväitä ja virstanpylväitä. Tämän aiheen feminiiniseen puoleen en ole kuitenkaan perehtynyt tarpeeksi paljon, joten jätän asian ainakin toistaiseksi käsittelemättä.

Timantiksi tiivistyneitä ajatuksia III

For me, trees have always been the most penetrating preachers. I revere them when they live in tribes and families, in forests and groves. And even more I revere them when they stand alone. They are like lonely persons. Not like hermits who have stolen away out of some weakness, but like great, solitary men, like Beethoven and Nietzsche. In their highest boughs the world rustles, their roots rest in infinity; but they do not lose themselves there, they struggle with all the force of their lives for one thing only: to fulfil themselves according to their own laws, to build up their own form, to represent themselves. Nothing is holier, nothing is more exemplary than a beautiful, strong tree. When a tree is cut down and reveals its naked death-wound to the sun, one can read its whole history in the luminous, inscribed disk of its trunk: in the rings of its years, its scars, all the struggle, all the suffering, all the sickness, all the happiness and prosperity stand truly written, the narrow years and the luxurious years, the attacks withstood, the storms endured. And every young farmboy knows that the hardest and noblest wood has the narrowest rings, that high on the mountains and in continuing danger the most indestructible, the strongest, the ideal trees grow.

Trees are sanctuaries. Whoever knows how to speak to them, whoever knows how to listen to them, can learn the truth. They do not preach learning and precepts, they preach, undeterred by particulars, the ancient law of life.

A tree says: A kernel is hidden in me, a spark, a thought, I am life from eternal life. The attempt and the risk that the eternal mother took with me is unique, unique the form and veins of my skin, unique the smallest play of leaves in my branches and the smallest scar on my bark. I was made to form and reveal the eternal in my smallest special detail.

A tree says: My strength is trust. I know nothing about my fathers, I know nothing about the thousand children that every year spring out of me. I live out the secret of my seed to the very end, and I care for nothing else. I trust that God is in me. I trust that my labor is holy. Out of this trust I live.

When we are stricken and cannot bear our lives any longer, then a tree has something to say to us: Be still! Be still! Look at me! Life is not easy, life is not difficult. Those are childish thoughts. Let God speak within you, and your thoughts will grow silent. You are anxious because your path leads away from mother and home. But every step and every day lead you back again to the mother. Home is neither here nor there. Home is within you, or home is nowhere at all.

A longing to wander tears my heart when I hear trees rustling in the wind at evening. If one listens to them silently for a long time, this longing reveals its kernel, its meaning. It is not so much a matter of escaping from one's suffering, though it may seem to be so. It is a longing for home, for a memory of the mother, for new metaphors for life. It leads home. Every path leads homeward, every step is birth, every step is death, every grave is mother.

So the tree rustles in the evening, when we stand uneasy before our own childish thoughts: Trees have long thoughts, long-breathing and restful, just as they have longer lives than ours. They are wiser than we are, as long as we do not listen to them. But when we have learned how to listen to trees, then the brevity and the quickness and the childlike hastiness of our thoughts achieve an incomparable joy. Whoever has learned how to listen to trees no longer wants to be a tree. He wants to be nothing except what he is. That is home. That is happiness.

-Hermann Hesse

Voiman pimeä puoli

"Fear leads to anger; anger leads to hate; hate leads to suffering."

Kävin pitkästä aikaa kävelyllä upeassa lapsuudenmetsässäni. Metsä on luonnonarvoiltaan hieno. Järeitä kuusia, isoja koivupökkelöitä, haavikoita ja kilpikaarnaisia mäntyjä. Ehdin ihastella tuota kauneutta ja taianomaista tunnetta hetken aikaa, kunnes näin jotain pysäyttävää: metsänhoitoyhdistyksen kuitunauhat. Raivostuin, huusin epätoivoisena ja vajosin syvään, syvään suruun. Kokosin itseni ja aloin kartoittaa aluetta, ja hyvin pian jouduin toteamaan, että mikään ei säästy. Hädissäni selvittelin mahdollisuuksia metsän pelastamiselle, mutta oli jo liian myöhäistä. Koko parinkymmenen hehtaarin alue, oman luontosuhteeni juuret, on tuomittu siemenpuita lukuunottamatta avohakkuuksi. Avasin sydämeni vihalle.

Olen aiemmin ajatellut, että nykyinen, maailmanlaajuinen valtakulttuurimme ja järjestelmämme on viallinen ja huono. Kun käsitin lapsuudenmetsääni odottavan tuhon laajuuden ja totaalisuuden, huomasin, että sydämeeni virtasi surun lisäksi puhdas ja raivokas viha. Huomasin lopullisesti eläväni täysin vinoutuneessa, läpeensä sairaassa, sydäntäni kylmäävässä ja kuvottavassa kulttuurissa. Haluaisin oksentaa tämän kulttuurin itsestäni ulos. Oksentaa sen niiden vihoviimeisten kunnaninsinöörien päälle, jotka metsän kohtalon sinetöivät. He edustavat maailmassamme todellisia terroristeja ja kaikkein vihoviimeisintä roskasakkia. He ovat etulinjan taistelijoita luonnon ja ihmisyyden vastaisessa totaalisessa sodassa. Heitä avustavat teknologikot, kehityspellet, talousimperialistit ja markkinointikoneisto, joiden kutsumus on ihmisten luontosuhteen kaventaminen ja maapallon tuhoaminen. Alati oheneva luontosuhde takaa sen, että ihmiset eivät ymmärrä ryhtyä eivätkä edes kykene kapinaan ennen kuin on liian myöhäistä. Ja luulen, että kello on jo lyönyt keskiyötä.

Olemme kaikki vinoutuneen kulttuurimme lapsia.

Siirtykäämme Star Wars -maailmaan, sillä sieltä on löydettävissä mytologiaa ja arkkityyppejä, jotka auttavat purkamaan tätä asiaa. Näitte juuri Voiman pimeän puolen minussa. Normaalisti ajattelen, että valtaosa ihmisistä ei sille paljon mahda, että arvoiltaan tyly, kieroutunut sekä luonnon ja ihmisyyden kannalta tuhoisa kulttuuri tekee heistä tyhjiä, voimattomia ja kesytettyjä. He ovat tahdottomia kloonisotilaita, jotka tottelevat Keisari Palpatinen käskyjä sokeasti ja ajattelematta. Tähän on hyvä siteerata vähän Raamattua, jossa Jeesus, viimeisen päälle kova jediritari muuten, näyttää oivaa esimerkkiä: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät."

Tunsin ensimmäistä kertaa, kuinka pimeä puoli antaa kieroutunutta voimaa, joka syö samalla kantajansa sisältä ontoksi ja katkeraksi. Esimerkin vihalle ja surulle antautuneesta sielusta voi mielestäni nähdä Pentti Linkolassa, jonka kirjoituksista säteilee viisauden lisäksi syvä viha ja halveksunta. Linkola on myös avoimesti kirjoittanut kokemastaan masennuksesta. Samoja piirteitä havaitsen mm. Unabomberissa, jolle viimeinen pisara oli ennen kuuluisaa kirjepommikampanjaa ja elinkautista vankeusrangaistusta hänen piilopirttinsä liepeille tunkeutuneet metsätuhokoneet.

“…You’ve failed, your highness. I am a Jedi, as my father was before me.”

En ole aiemmin täysin käsittänyt, mistä noin voimakas viha, mutta myös tuosta vihasta ammennettava rohkeus, saavat alkunsa. Nyt tiedän ja huomaan olevani Luke Skywalkerin kengissä kohtaamassa Dagobahin synkkiä hallusinaatioita, jotka kuvastavat omaa pimeää puoltani. Kuinka pimeälle puolelle astumisen voi välttää? Kuinka voin löytää rohkeuden vastustaa Imperiumia siten, että oma ajatus- ja tunnemaailma pysyy tasapainoisena ja valon puolella? Onko meillä minkäänlaisia mahdollisuuksia Imperiumin ylivoimaa vastaan?  Joudummeko jossain vaiheessa luovuttamaan ja lähtemään maanpakoon - kuka vuoristoon kuin Obi-Wan Kenobi, kuka soille ja metsiin kuin Yoda? Kantaen sydämissämme toivoa siitä, että keskiyön jälkeen koittaa vielä uusi päivä. Ehkä, mutta vielä on katteettomaan optimismiin sortumatta muistettava, että jedit eivät ole mitään ylikilttejä ja naiiveja pasifisteja, vaan oman voimansa ja sisäisen kuninkaansa löytäneitä sotureita.

Zombiemuurahaisista ja ihmisistä

Mark Henson: Land of the Free, Home of the Brave. Taiteilijan luvalla osoitteesta markhensonart.com.

Zombiemuurahaisiksi kutsutaan erään hevosmuurahaislajin yksilöitä, jotka ovat saaneet tartunnan Ophiocordyceps-loissienestä. Viittaus zombeihin juontaa juurensa siitä, että loissienen infektoima muurahainen muuttuu tahdottomaksi sienen "orjaksi", sillä näyttää siltä kuin sieni ottaisi muurahaisen mielen hallintaansa. Tällaisen kavalan, biologisen indoktrinaation uhriksi joutunut muurahainen hylkää yhdyskuntansa ja etsiytyy jonkin lehden alapinnalle. Siihen huono-onninen muurahainen pureutuu kiinni ja pysyy säntillisesti paikoillaan kuolemaansa saakka. Silloin sieni saa levitettyä itiönsä muurahaisen järsimästä haavasta kätevästi lehden sisään, jossa se pääsee jälleen leviämään.

Lähes täydellinen vertauskuva nykyiselle ihmiskunnalle! Vaan tässä metaforassa emme valitettavasti ole muurahaisen aivoissa isäntänä seikkaileva sieni, vaan osaksemme on langennut muurahaisparan kohtalo. Orjaherrammekin on eri maata, sillä se ei ole aivoihimme tavalla tai toisella tarttunut hiiva. Jätän myös folion kauppaan ja totean, etteivät reptiliaanit tai kehoomme asennetut mikrosirut kuulu lainkaan tähän asiaan. Naurettavuuksiin ei nimittäin tarvitse mennä, sillä totuus on tarua ihmeellisempää, kun siihen kunnolla havahtuu. Joku blogiani ennen lukenut osaa varmasti jo ennakoida, kun totean, että meitä orjuuttavat teknologia ja sen kehitys. Mitä enemmän ja herkemmin kiinnitän huomiota ympärilläni vallitsevaan todellisuuteen, sitä selvemmäksi tämä asian laita tulee: Ihmiskuntaan on pesiytynyt kulttuurinen loinen, joka saa ihmiset palvelemaan isäntänään koneiden kehitystä oman ja muiden elävien olentojen etujen kustannuksella. Kulttuurimme vaikuttaa ihmiskuntaan samalla tavalla kuin sieni-infektio muurahaiseen.

Tämä loinen ei tartu ihmiseen vielä syntymähetkellä, mutta se siirtyy mieleen "äidinmaidossa" erilaisina kulttuurimme kuiskailemina tarinoina ja myytteinä. Infektio leviää ja pahenee yksilön varttuessa vastuuntuntoiseksi yhteiskunnan jäseneksi. Tämä loinen saa ihmiset hylkäämään elämän yhdyskunnan, jolloin ihmiset alkavat tehdä töitä koneiden palvelijoina. Kulttuurisesta loisesta infektoitunut ihmiskunta alkaa progressiivisuuden myytin vankina riistää maapallon elämää ruokkiakseen alati elonkehän kustannuksella laajenevaa teknosfääriä. Ihmiskunnan päätarkoitukseksi muodostuu energian ja luonnonvarojen toimittaminen koneille, jotta ne toimisivat, kehittyisivät ja leviäisivät. Hinnalla millä hyvänsä.

Elämä kaikessa monimuotoisuudessaan saa kärsiä innolla loisisäntäänsä palvelevan ihmiskunnan ponnistuksista. Tiedämme, että elämäntapamme on tuhoisa luonnon monimuotoisuuden kannalta ja tiedämme, että henkemme ovat riippuvaisia vain ja ainoastaan tuosta monimuotoisuudesta. Tiedämme, että tuo monimuotoisuus on luhistumassa emmekä tiedä, milloin menemme vai olemmeko jopa jo menneet kriittisen kynnyksen yli. Tiedämme, että teknologisen kehityksen ruokkiminen fossiilisilla polttoaineilla muuttaa ilmastoa ja tiedämme, että kyseessä on koko elämän yhteisön tulevaisuutta vakavasti uhkaava ongelma. Silti jatkamme orjamaisesti loisisäntämme palvelemista ja ruokimme teknologisen kehityksen koneistoa, jotta se voi levitä ja kehittyä samalla, kun elämä ympärillämme hupenee hälyttävää vauhtia.

Eräs tämän loisen hienostuneimmista tempuista on se, että se saa ihmiskunnan uskomaan satuihin. Totta kai olet kuullut sadun siitä, että kehitys koituu aina ihmiskunnan parhaaksi? Tai siitä, että teknologia palvelee ihmistä? Ilakoimme esimerkiksi uusista liikenneyhteyksistä ja viestintävälineistä, mutta emme ymmärrä, että niiden perimmäinen lopputulos on ihmisten tiukempi kahliutuminen biosfääriä tuhoavaan teknologiseen koneistoon. Ja kaikesta tästä hienosta "kehityksestä" huolimatta pahoinvointia aiheuttava ylihyvinvointimme tuotetaan edelleen orjatyövoimalla ja enemmistö maapallon väestöstä joutuu elämään ihmisarvoa alentavissa olosuhteissa. Riistolla ansaitut ylellisyydet eivät ole tuoneet tänne pyramidin huipullekaan onnea, vaan mässäilevässä ja pröystäilevässä kulttuurissa eletään tyhjässä tarkoituksettomuudessa, onnettomina, addiktoituneina, mieli heikkona tai särkyneenä ja fyysisesti häpeällisen huonossa kunnossa. Olemme pelkkiä harmaita varjoja siitä loistokkaasta olennosta, joka ihminen terveimmillään voi olla. Talouskasvulla ja kehityksellä ei ole pitkään aikaan ollut minkäänlaista arvoa ihmiselon parantajana, vaan sen vaikutus on lähes poikkeuksetta teknologisen kehityksen edistys ihmisyyden kustannuksella. Näin ihminen ja ihmisluontokin joutuvat riutumaan loistartunnan aiheuttaman kehityspsykoosin vuoksi. Silti jatkamme orjamaisesti loisisäntämme palvelemista ja ruokimme koneistoa, jotta se voi levitä ja kehittyä samalla, kun ihminen sisällämme huutaa rikkinäisenä ja kahlittuna, ja yhä useampi aina vain kasvavasta väestöstä joutuu kamppailemaan elämänsä puolesta säälittävän surkeissa olosuhteissa.

Kulttuurisen loisen kaikkein ikävin temppu on ollut kiistämättä se, että se on saanut ihmiskunnan unohtamaan suhteensa todellisuuteen. Meillä ei ole enää suhdetta siihen, minkä vuoksi olemme ylipäätään olemassa. Vuosi vuodelta ohenee suhteemme veteen ja tuuleen, metsiin ja puihin, villieläimiin ja parantaviin kasveihin, pilviin ja tähtitaivaaseen sekä luontoon ja elämään ylipäänsä. Tämä tekee meistä henkisesti ja usein myös fyysisesti lamaantuneita koneiston osasia. Sen sijaan suhteemme isäntämme tarjoamaan "todellisuuteen" paranee jatkuvasti. Teknokratian kourissa pahasti vaurioituneen luontosuhteen tilalle kulttuurinen loinen tarjoaa psyykkisellä ja tulevaisuudessa yhä enemmän myös fyysisellä tasolla syvenevää suhdetta erilaisiin ruutuihin, johtoihin, kosketusnäyttöihin, tietoverkkoihin ja mikropiireihin. Tämä uusi suhde yhä edelleen järsii ihmiskunnan henkistä pääomaa täyttämällä puuttuvan luontosuhteen jättämän tyhjyyden aivotoimintaa sumentavalla ja turruttavalla viihteellä (Myönnän, että älykästä ja ajattelemaan kannustavaa viihdettäkin on, mutta nyt tarkoitan valtavirtaa.) ja ihmisen henkisiä ja ruumiillisia tarpeita aliarvioivina "helpotuksina". Huomaamattamme olemme zombiemuurahaisten tavoin pureutuneet kiinni lehteen. Erona vain se, että me raukkaparat olemme orjuuttaneet itse itsemme kulttuuriimme pesiytyneillä tuhoisilla harhaluuloilla.

Se suunta, mitä kohti ihmiskunta tällä hetkellä purjehtii, ei ole ihmiskunnan tai maapallon hyvinvoinnin kannalta millään järkevällä tai positiivisella tavalla perusteltavissa. Kulttuurimme loismaisuus ilmeneekin juuri siinä, että ihmiskunta on sen vaikutuksen alla kuin armeija zombiemuurahaisia, jotka kulkevat loisen ohjaamana kohti omaa ja liian monen muun elämänmuodon turmiota. Onneksi kulttuurista loista vastaan voi ainakin yksilötasolla taistella tiedonjanolla, luontosuhdetta syventämällä ja omien hengenlahjojensa harjoittamisella. Matokuurin jälkeen kulttuurissamme vallitsevan kehityspsykoosin järjettömyys on lopulta niin ilmiselvää, että hetken aikaa pitää melkein vakavissaan pohtia, kuka sinne hullujen huoneelle loppujen lopuksi oikein kuuluu.

Vahvempi visio - Nemesis Naturalis

Blogini on nyt reilun vuoden ikäinen. Kun palaan noihin vuoden takaisiin aatoksiini voin huomata, että olen kulkenut valtavan matkan eteenpäin, korkeammalle ja syvemmälle. Tie on kuljettanut minut sekalaisesta luontoon ja ympäristöön liittyvästä kirjoittelusta turhan romanttisten anarko-primitivististen ajatusten kautta sivilisaatio- ja teknologiakritiikkiin, joka saa kirjoittamisen ja lukemisen myötä jatkuvasti uutta pontta. Kaiken aikaa taustalla on vaikuttanut ja edelleen voimistuu nykyisenlaisen järjen ja rationaalisuuden aikakauden kyseenalaistaminen sekä ihmisen henkisten voimavarojen pohtiminen. Blogilla ei siis alun alken ollut selvää linjaa, mikä on tietysti monessakin tapauksessa aivan luonnollinen lähtökohta. On halu kirjoittaa ja jakaa ajatuksia, muttei vielä selvää käsitystä siitä, mihin suurempaan kokonaisuuteen ne omat ajatukset oikein kutoutuvat. Kirjoittamisessa piilee siis valtava voima, jonka sain onnekseni valjastettua oman ajatteluni kehittämiseen.

Sain eilen kahlattua loppuun Georg Henrik von Wrightin teoksen Tiede ja ihmisjärki: Suunnistusyritys. von Wright toisti teoksessa joitakin kertoja käsitteen nemesis naturalis, luonnon kosto. Kirjoituksieni kantavaksi teemaksi on muodostunut kahdenlainen luonnonvastaisuus, johon sivilisaatio ja teknologia ovat ihmiskunnan ajaneet. Suppeassa, ulkoisessa kontekstissa luonnonvastaisuus on johtanut ekologiseen katastrofiin, jonka syövereihin olemme syöksymässä. Muiden muassa siihen liittyvät niin luonnon monimuotoisuuden hupeneminen kuin ilmastonmuutos ja uusiutumattomien luonnonvarojen vääjäämätön riittämättömyys. Laajassa, sisäisessä kontekstissa luonnonvastaisuus on ihmisluonnon vastaisuutta. Se on johtanut inhimilliseen katastrofiin, johon sidomme kohtaloamme yhä tiukemmin. Einsteinkin on todennut, että "modernin ihmisen tragiikka on yleisesti ottaen siinä, että hän on luonut itselleen elinehdot, joihin hän fylogeneettisen kehityksensä perusteella itse ei ole kasvanut." Viimeisten vuosikymmenten aikana on yhä useammille ihmisille tullut selvemmäksi ja selvemmäksi, että jossain vaiheessa luonto "kostaa" ihmiselle tämän ylimielisyydestä.

En toisaalta ole myöskään mikään niminikkari, ja minulla on aina jotain luodessani suuria vaikeuksia keksiä asioille houkuttelevia ja kuvaavia nimiä, joten en ollut blogini nimeen missään vaiheessa kovin tyytyväinen, vaikka viittaus omaan lempinimeeni olikin mukava. Nemesis Naturalis kalskahtaa kuitenkin huomattavasti komeammalta kuin Liro Lintunen. Nörttimäisenä vertauksena voisi ajatella, että Nemesis Naturalis kuulostaa aivan joltain Batmanin vastustajalta, kenties Ra's al Ghulin oppipojalta, joka on saapunut Gothamiin aiheuttaakseen kuolettavan iskun tuonne sivilisaation ja teknologisen kehityksen kuvottavaan emäpesäkkeeseen. Liro Lintunen on puolestaan enemmänkin kuin luontoharrastukseen höpsähtänyt Aku Ankan kylähullu serkku.

Nemesis naturalis ei kuitenkaan tarkoita tässä yhteydessä kostoa ainoastaan kielteisessä ja tuhoavassa sävyssä. Se on kostoa myös myönteisten tekojen ja uuden luomisen kautta. Kostoa rikkomalla sivilisoituneen ja sivistyneen elämän konventioita ja jonninjoutavia sääntöjä sekä rajoituksia. Se on kostoa käyttämällä mahdollisimman vähän kenkiä, kiipeilemällä puissa sekä olemalla välittämättä normatiivisesta "aikuistumisesta". Se on kostoa vetämällä omaan elämäänsä teknologisen kehityksen rajat, ja vieroittamalla itseään tietokoneesta, internetistä sekä jatkuvasta tavoitettavana olemisesta (Prosessi, joka on jatkuvasti mielessäni ja joka pitäisi toden teolla aloittaa). Se on kostoa olemalla kanssaihmisille sielultaan avoin ja sydämellinen, ja voittamalla omia sisäisiä pelkoja sekä epäluulojaan. Se on kostoa harjoittelemalla omavaraisuutta, kulkemalla siellä, missä ei ole polkuja ja uimalla siellä, missä ei ole yleistä uimarantaa. Se on kostoa elämällä ympäristön ja luonnon kanssa luovassa ja villissä suhteessa ihmetellen ja ihastellen ympärillä olevaa kauneutta sekä kaiken olevaisen merkillisyyttä.

Nemesis ei myöskään ole pelkkää kostoa. Nemesis on myös vanha, kreikkalainen tasapainon jumala. von Wright ottaa kirjassaan asiaankuuluvasti esille myytin Prometheuksesta: Prometheus oli titaani, joka varasti tulen jumalilta ja antoi sen ihmisten käyttöön. Tätä uutta mahtia ja Prometheuksen oppeja hyödyntämällä ihmiset loivat uutta tekniikkaa. Tämän "prometheisen hengen" alaisena ihmisen valtaa herkästi itsekorostus eli hybris, jonka vuoksi ihminen joutuu kiusaukseen ylittää soveliaan elämäntavan mitta. Hybriksen myötä asioiden luonnollinen järjestys järkkyy, jolloin Nemesis, tasapainon jumala, palauttaa järjestyksen ja antaa ylimieliselle ihmiselle opetuksen.

Kaiken tämän vuoksi nemesis naturalis on kirjoituksilleni täydellinen, ajatukset yhteen nivova teema. Sillä minä olen Nemesis Naturalis, sinä olet Nemesis Naturalis, ja

me olemme Nemesis Naturalis.

HUOM! Muutan luultavasti jossain vaiheessa blogini osoitteen vastaamaan uutta nimeä. En ole varma, mitä vanhalla osoitteelle silloin käy, joten jos lirolintunen.blogspot.com ei toimi, yritä osoitteeseen nemesisnaturalis.blogspot.com!

Terveisiä tammen oksalta

Joukkoon mahtuisi kyllä ihminenkin!

Enpä olisi arvannut perjantaisen työpäivän jälkeen kotiin saapuessani, minne intuitio minut tällä kertaa johdattelee. Postinkantaja oli livauttanut postiluukusta lattialleni tällä viikolla tilaamani kirjan, ja jääkaapissa helmeilee kylmä ja kutsuva vehnäoluttölkki. Päätän sen pitemmittä mietinnöittä lähteä ulos lukemaan ja nauttimaan olusesta. Kävelen joenvartta myötäilevää ulkoilureittiä kunnes saavun otolliselle penkille. Istahdan, sihautan nisuoluen auki ja alan tutustua Georg Henrik von Wrightin teokseen Tiede ja ihmisjärki. Tuumaan samantien, että tässäpä on perustavaa laatua olevaa tekstiä. Kukkakärpäset, nuo mainiot pikku kolibrit, pitävät minulle seuraa välillä iholleni laskeutuen.

Oluttölkin keventyessä huomioni kiinnittyy penkin takana olevaan tammeen, jonka oksisto näyttää kaikessa vänkyräisyydessään ja vahvuudessaan ihanteelliselta kiipeilylle. Päätän heti, että puussa lukeminen olisi varmasti hieno kokemus, joten kulautan väljähtyneet pohjakaljat kurkkuuni ja lähden kiipeämään kirja kainalossa ylöspäin. Tammenlehtien tuoksu ympäröi minut, kun kiipeän korkeammalle. Pian tunnen olevani riittävän korkealla ja nojaudun sopivaan oksaan. Silmiini osuu rungon keskelle savesta ja heinästä valettu pikkulinnun tyhjä pesä. Se on suorastaan mestarillinen taidonnäyte. Pienet kirvat ja monet muut ötökät kiipeilevät minussa ja kutittelevat ihoani samoin kuin minä kiipeilen tammessa ja kutittelen sen kaarnaa. Luen vielä hetkisen, mutta sitten mielenkiintoni alkaa kohdistua allani käveleviin, pyöräileviin ja lenkkeileviin ihmisiin. Olen mitä mainioimmissa tarkkailuasemissa. Asentoni ei kuitenkaan ole kovin mukava, joten alan kavuta alemmaksi, löytääkseni paremmin istumiseen soveltuvia oksia. Eikä vain istumiseen. Näen alempana sopivan pehmeästi ulkoilureitin viereen kaartuvan oksan hangan, jossa pystyisi ehkä jopa makaamaan. Aloin asetella itseäni oksalle ja etsin mukavaa asentoa. Lopulta kaikki senhetkiset toiveeni täyttyvät ja yllätyksekseni oloni on oksalla maatessa niin rento, että voisin vaikka nukahtaa. En vain osaa rentoutua tarpeeksi, koska pelkään putoavani, jos nukahdan ja näen jotain horjuttavaa unta. Tyydyn siis lepäilyyn ja ympärilläni ja allani olevan elämän tarkkailuun. Puun lehvästön luoma mikroilmasto viilentää kuumaa auringonpaistetta juuri sopivasti.

Empiirinen ihmistutkimus ottaa minussa vallan. Allani menee lenkkeilijöitä ja pyöräilijöitä. Jotkut yksin ja jotkut kahdestaan. Joku kulkee koiran kanssa. Joillakin on kaksi uskollista ystävää. Toiset juoksijoista ovat hyväkuntoisia ja toiset vähän vähemmän. Joidenkin käsivarteen on liitetty kone, josta menee ympäröivän aistitodellisuuden muokkaamiseen tarkoitetut johdot korviin, ja joka laskee, tallentaa ja analysoi väsymättömästi ihmisen suorituskykyä. Kaikilla on kengät, kukaan ei tunne maata. Ihmeellistä kolinaa aiheuttava ääni lähestyy, onko se juna? Ei, vaan mies, joka raahaa perässään autonrengasta, jonka sisälle on ladottu tiiliskiviä ja käsipainoja. Myöhemmin hän raahaa autonrenkaan samaa reittiä takaisin sinne mistä se tulikin. Vuoroin ihmisten ja vuoroin tammenlehtien tanssin tarkkailu on niin kiehtovaa, että aikaa on pian vierähtänyt oksanhangassa makoillen pitkälle toista tuntia.

Makoilen oksistossa omasta mielestäni kuitenkin sen verran näkyvällä paikalla, että jossain vaiheessa jonkun on pakko kiinnittää edes jonkinlaista huomiota puussa lonkkaa vetävään ihmiseen. Ei. Ei edes nopeaa vilkaisua. Tunnen oloni ninjaksi. Sitten kovempi tuulenvire pudottaa tieteen ja ihmisjärjen puusta. Georg Henrik mätkähtää ruohikkoon aika näkyvälle paikalle hiekkatien varteen. Ajattelen, että joku varmasti huomaa orpona maassa makaavan kirjan, mikä ohjaa kulkijan suoraan alleni. Mutta ei. Jos joku opuksen huomasikin, niin uteliaisuus ei silti riittänyt katsomaan, mikä se oikein on kirjojaan. Koira käveli suoraan alleni nuuhkimaan jotain. Hihnan toisessa päässä oleva nuori mies on aivan suorassa näköyhteydessä minuun, mutta katse ei lopulta nouse lippalakin alta tarpeeksi kohdatakseen puussa makaavaa miestä. Toinen nuori mies pysähtyy istumaan allani olevalle penkille. Hän vetäisee siinä syvän ja tehokkaan 10 sekunnin meditaation ja jatkaa matkaansa. Vähitellen ulkoilureitti hiljenee ja kulkijoiden virta harvenee. Ihmiset ovat jälleen nielleet maanantaista perjantaihin ulottuvan pakkopullan ja suorittaneet päälle vielä velvollisuutensa olla terveitä ja hyväkuntoisia Suomen kansalaisia, joten nyt he voivat lähteä leppoisin mielin valmistautumaan perjantai-iltaan. Viikonloppu on tullut, ja on aika nollata ne viisi päivää viikosta, jolloin omaa elämää ei voi sietää. Mieleeni alkaa valua yleistäviä, kärjistyneitä ja turhan negatiivisia ajatuksia, joissa voi kuitenkin itää pikkuriikkinen totuuden siemen. Päätän silti ottaa hatkat.

Rymäytän itseni karhumaisella keveydellä puusta alas, poimin tuulen pudottaman kirjan ruohikosta ja lähden lampsimaan kotia kohti. Vilkaisen taakseni enkä voi uskoa näkemääni: Oksa jolla makasin ei todellakaan ollut missään hyvässä piilossa, kun siihen suuntaan osaa katsoa! Ratkaisevaa näkymättömyydelleni oli varmasti se, että makoilin reilun metrin, melkein kahden verran keskivertoihmisen pään yläpuolella. Jos tämä ei siirtänyt kenenkään huomiota pois omista kengänkärjistä, pikkukivistä tai maassa lojuvista tupakantumpeista, voi alkaa miettiä mitä kaikkea muuta meiltä jää jatkuvasti kiireisen, harhailevan ja poissaolevan mielentilamme vuoksi huomaamatta. Tarinan opetus olkoon kahtalainen. Ensinnäkin, puissa pitää kiipeillä. Toisekseen, kannattaa oikeasti olla läsnä siinä hetkessä ja paikassa, missä kulloinkin sattuu olemaan. Vain olemalla utelias ja herkkä ympäristölleen voi todella kokea maailman kauneuden, ja siinä piilee oman kokemukseni mukaan jonkinlainen rauhan, merkityksellisyyden ja kirkkauden siemen. Sitä paitsi silloin voi päänsä yläpuolella nähdä vaikkapa tammen oksalla lepäilevän homo-suvun sapiensin. Päätän tämän kirjoituksen lainaamalla mieleeni palautunutta toista tositarinaa, joka kertoo viulunsoittajasta Washingtonin metrossa:

A Violinist in the Metro

A man sat at a metro station in Washington DC and started to play the violin; it was a cold January morning. He played six Bach pieces for about 45 minutes. During that time, since it was rush hour, it was calculated that thousand of people went through the station, most of them on their way to work.

Three minutes went by and a middle aged man noticed there was musician playing. He slowed his pace and stopped for a few seconds and then hurried up to meet his schedule.

A minute later, the violinist received his first dollar tip: a woman threw the money in the till and without stopping continued to walk.

A few minutes later, someone leaned against the wall to listen to him, but the man looked at his watch and started to walk again. Clearly he was late for work.

The one who paid the most attention was a 3 year old boy. His mother tagged him along, hurried but the kid stopped to look at the violinist. Finally the mother pushed hard and the child continued to walk turning his head all the time. This action was repeated by several other children. All the parents, without exception, forced them to move on.

In the 45 minutes the musician played, only 6 people stopped and stayed for a while. About 20 gave him money but continued to walk their normal pace. He collected $32. When he finished playing and silence took over, no one noticed it. No one applauded, nor was there any recognition.

No one knew this but the violinist was Joshua Bell, one of the best musicians in the world. He played one of the most intricate pieces ever written with a violin worth 3.5 million dollars.

Two days before his playing in the subway, Joshua Bell sold out at a theater in Boston and the seats average $100. (Tuntematon kirjoittaja)

Onko mikään enää pyhää?

Kautta aikain on ollut leimallista kysellä, onko mikään enää pyhää. Samalla haikaillaan vanhojen hyvien aikojen perään ja ihmetellään, miten nykyaika voi olla niin pinnallista ja tarkoituksetonta. Tuota kysymystä ruodinkin jo edellisessä kirjoituksessani, joten nyt voisin kuljettaa kirjoitukseni pyhän äärelle. Ihminen on siitä harvinainen elukka, että osaamme tulkita symboleita, joihin kielenkäyttömmekin pitkälti perustuu. Pystymme myös antamaan aistimillemme asioille moninaisia merkityksiä ja ajatellemaan tulevaisuutta ja menneisyyttä. Pyhä liittyy juuri tähän ihmisen poikkeukselliseen lahjakkuuteen ajatella symbolisesti. Pitkään tärkein ihmisen pyhänä pitämä asia oli luonto eli loppujen lopuksi kaikki se, mistä pohjimmiltaan elämme. Sivilisaation myötä pyhää alkoivat luoda järjestäytyneet uskonnot, joiden ohella luonnon kunnioitus toki säilyi vielä pitkään. Esimerkiksi vielä ennen 1800-lukua Suomessa ei laajamittaiseen ja järjestelmälliseen petoeläinten tappamiseen ryhdytty, koska petoja pidettiin luonnonvoimana, jolle ihminen ei mahda mitään. Vähitellen asenteet kuitenkin muuttuivat ja alettiin havaita, että voimme kontrolloida luontoa aina vain voimallisemmin keinoin ja jopa hävittää lajeja sukupuuttoon niin halutessamme. Pyhä on yleensä luonut ihmiselämään pidäkkeitä. Tietyt asiat ovat olleet tabuja, joita ei ole saanut tehdä tai ottaa esille. Joitain asioita on pitänyt kunnioittaa ja olla puuttumatta niiden kulkuun. Luonnon pyhyys on estänyt ihmistä tuhoamasta omaa elinympäristöään. Sivilisoituneiden kansojen jumalat ja kirjauskonnot ovat luoneet pidäkkeitä ja yhtenäiskulttuuria, joilla sivilisaation päälle rakentuva yhteiskunta ja sen hierarkia on ylipäätään pysynyt kasassa.

Tänä päivänä tilanne on hyvin erilainen. Luonto on minulle ja monille muillekin pyhistä pyhin asia, mutta kun katsomme, mitä järjestelmämme saa luonnossa ja ympäristössä aikaan, on todettava, että kokonaisuudessaan luonto ei ole ollut ihmisille pyhä asia pitkiin aikoihin. Tai jos on, niin se on itse asiassa hyvin surullinen ja konkreettinen todiste siitä, että suurin osa ihmisistä on alistunut teknologisen järjestelmän orjiksi esittäen vain hiljaista jupinaa, kun heidän pyhinä pitämiänsä asioita raiskataan. Toisaalta yhteiskunnassamme yleinen talouskasvua ja kehitystä puolustava ja "viherpiipertäjiä" vastustava asenne kertoo siitä, ettei biosfäärin massiivista tuhoa teknosfäärin kourissa edes ajatuksen tasolla kovin laajalti vastusteta.

Jotakin pyhää siis vielä on jäljellä ja se onkin sitten aika irvokasta: Oi suuri ja mahtava teknologinen ja tieteellinen kehitys. Päästä meidät pahasta ja anna meille iankaikkinen elämä! Teknologinen kehitys on korvannut kaiken pyhän, mitä ihmiskunnalla on taipaleensa aikana ollut, ja se tuhoaa tuota aiempaa pyhän perintöä hallitsemattomasti ja totaalisesti. Kehityksen arvostelu on yksi suurimmista tabuista yhteiskunnassamme, sillä koskaan ei pohdita, mitkä ovat jonkin uuden teknologian hyödyt ja haitat ihmiselle tulevaisuudessa. Koska kehitys on kaiken arvostelun yläpuolella, yhteiskuntamme hyppää aina uusien teknologioiden varaan ajattelematta hetkeäkään, mitkä ovat tuon loikan mahdolliset seuraukset. Kukapa olisi arvannut, että viestintä- ja liikenneteknologian kehitys johtaa perheiden sekä sosiaalisten verkostojen maantieteelliseen sirpaloitumiseen, joka on yksi selvä syy ennennäkemättömälle yksinäisyydelle ja mielenterveysongelmille yhteiskunnassamme? Ehkä joku olisikin aavistellut jotain tämänsuuntaista, jos ennen uusien teknologioiden varaan heittäytymistä oltaisiin joskus pysähdytty miettimään, mitkä ovat tuon teknologian käyttöönoton laajamittaiset seuraukset. Nyt voi alkaa pohtia esimerkiksi sitä, mitä nykyteknologian aikaansaama informaatiotulva ja sen jatkuva läsnäolo älypuhelimissa ym. värkeissä saa aikaan, kun vaikutukset mm. ihmisten väliseen sosiaaliseen kanssakäymiseen, huomiokykyyn ja oma-aloitteisuuteen on jo nyt havaittavissa. Mutta pyhää ei saa kyseenalaistaa tai kritisoida. Jos kaikkivoipaa kehitystä arvostelee, saa helposti päälleen höpsähtäneen luddiittin leiman ja paskaa niskaan. Teknologisen kehityksen arvostelijat ovat aikamme kerettiläisiä ja rienaajia.

Teknologisen kehityksen arvostelu on tällä hetkellä hyvin samassa asemassa kuin missä Kopernikuksen esittämä väite siitä, että Maa kiertää aurinkoa, oli keskiajalla. Kaikkien kehitysuskoisten olisi siis hyvä hetkeksi pysähtyä miettimään, mitä leimaamisella ja oman maailmankuvan vastaisten ajatusten tyrmäämisellä ilman sen syvempää tarkastelua on koskaan saatu aikaan. Tästä voisivat ottaa onkeensa erityisesti "vapaa-ajattelijat" ja muut äänekkäät ja hyvin intellektuelleina itseään pitävät kehityksen kritiikittömät puolestapuhujat, jotka yleensä suhtautuvat uskontoihin ivallisesti, vaan eivät huomaa, että heidän kuten koko yhteiskuntamme suhtautuminen kehitykseen on hyvin uskonnonomaista kaikessa pyhyydessään. Progressiivisuuden myytin kriittinen tarkastelu ansaitsee sijansa yhteiskunnallisessa keskustelussa, ja se on aloitettava ennemmin tai myöhemmin. Mieluummin siis ennemmin.

Sivilisaation ansioita, primitivismin varjopuolia

Mark Henson - New Pioneers. Taiteilijan luvalla osoitteesta markhensonart.com.

Globaalin yhteiskuntajärjestelmämme tilanne on vaikea ja useat merkit viittaavat siihen, että se saavuttaa kaatumispisteensä ennemmin tai myöhemmin vielä tämän vuosisadan aikana. Synkät tulevaisuudenkuvat saavat mielen helposti etsimään täydellisiä ratkaisuja, unelmia paremmasta maailmasta, jossa elämä on auvoista ja ongelmatonta. Kuitenkaan sokeaan uskoon ei pidä tuudittautua vaan realistinen ote pitää säilyttää, jotta voisi oikeasti tiedostaa, mitä sivilisaation tuolla puolen on odotettavissa. On täysin selvää, että lukemattomista ongelmistaan huolimatta sivilisaatioon perustuvassa järjestelmässä on hyviäkin puolia, jotka ovat puolustettavia verrattuna primitiiviseen yhteiskuntamalliin. Kaikki seuraavaksi esittämäni kysymykset vaatisivat paljon tarkempaa syventymistä ja tutkimusta, mutta tässä joitakin päätelmiä, joihin itse olen päätynyt, ja joita pitäisi vielä kehittää eteenpäin. Keskustelu näistä asioista onkin siksi hedelmällistä.

Käymissäni keskusteluissa heimoyhteiskuntaa on yleisimmin ja vakavimmin arvosteltu seuraavin perustein:

• lapsenmurhat
• vammaisten asema
• naisen asema
• terveydenhoito

Sivilisaation hyvät puolet kulminoituvat nähtävästi siis ennen kaikkea yksilön arvon nousuun sekä varmempaan pitkään elinikään. Primitiivisessä elämäntavassa on monia muitakin ongelmakohtia, joihin pureudun varmaankin myöhemmin. Kaiken kaikkiaan suurin virhe anarkoprimitivistisessä ajattelussa on se, että heimoelämää käsitellään jonain yhdenlaisena ihmiselle ihanteellisena elämäntapana, eikä heimoja käsitellä niin monimuotoisina kuin ne oikeasti ovat. Jossain heimossa voi olla ihanteellisen hyviä puolia, mutta joskus myös kauhistuttavan julmia puolia, jotka eivät millään mahdu "paratiisin" käsitteen alle. Yleistykseen ja turhan kritiikittömään romantisointiin olen itsekin alkuinnostuksessani sortunut ja sitä pitää nyt lähteä vähitellen purkamaan.

Lapsenmurha on ollut heimoyhteiskunnissa yleinen keino hallita populaatiota. Erilaisia arvioita metsästäjä-keräilijöiden suorittamista lapsenmurhista on tehty. Melko vaihtelevasti on arvioitu, että 15-50% syntyneistä lapsista on jollain tavalla tapettu tai jätetty kuolemaan. Tämä on ollut välttämätöntä heimon populaation säilyttämiseksi sellaisena, että heimon käyttämät resurssit riittävät. Vammaisuus on varmasti ollut myös tekijä, joka on voinut johtaa yksilön hylkäämiseen. Varmastikin yksilö, josta on heimon selviämisen kannalta ainoastaan haittaa, joudutaan joissain tapauksissa hylkäämään. Toisaalta esimerkiksi lievästi kehitysvammaiset tai jollakin tavalla fyysisesti rajoittuneet henkilöt voivat todennäköisesti toimia kykyjensä mukaan heimon jäsenenä, mutta ainakin vaikeasti vammaiset on ollut ainakin huonoina aikoina pakko jättää, jotta heimo selviää. Ei kuulosta kovin mukavalta.

Primitivistisessä kirjallisuudessa viitataan usein miesten ja naisten väliseen tasa-arvoon ennen maanviljelykseen perustuvaan järjestelmään siirtymistä. Itse en näe, että miesten ja naisten välinen tasa-arvo on sellainen tekijä, joka vaikuttaa heimon selviytymiseen ja kestävyyteen. On todistettavasti olemassa heimoja, joissa vallitsee miesten ja naisten välinen tasa-arvo, mutta on myös paljon merkkejä toimivista heimoista, joissa tasa-arvoa ei ole ollut ja nainen on ollut hyvinkin räikeästi alistetussa asemassa. Jos miettii hypoteettisesti "tulevaisuuden heimoja" ei niissä näyttäisi olevan mitään pakkoa luopua sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Sivilisaatiossakin nainen oli pitkään selvästi alistetussa asemassa, ehkä alistetummassa asemassa kuin koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa, mutta nykyisen tasa-arvokehityksen myötä näyttää siltä, että naisen alistettu asema ei ole edellytys sivilisaationkaan toiminnalle. Globaalilla tasolla tasa-arvoa ei tosin olla vielä saatu toimimaan, joten lopullisia johtopäätöksiä ei ehkä voi tässä vaiheessa tehdä.

Perinteisiin perustuva luonnonlääketiede pystyy varmastikin hoitamaan joitakin sairauksia ja elimistön tai mielen häiriötiloja, mutta vakavasti otettavaa kilpailijaa modernille lääketieteelle siitä tuskin on. On kuitenkin muistettava, että iso osa lääketieteestämme vastaa sellaisiin terveydellisiin ongelmiin ja sairauksiin, jotka ovat sivilisoituneen elämäntavan luomuksia. Mm. väärästä ruokavaliosta ja liikunnanpuutteesta johtuvat elintasosairaudet, monet mielenterveysongelmat, kulkutaudit sekä alkoholismi ja päihteiden väärinkäyttö ovat pitkälti sivilisaation luoman ihmisen elimistölle ja psyykelle sopimattoman elämäntavan, korkean väestötiheyden ja intensiivisen liikkuvuuden peruja. On myös muistettava se tosiseikka, että lääketieteemme menestys perustuu monilla osa-alueilla lähes kauttaaltaan antibiootteihin, joiden teho ei ole enää tulevaisuudessa taattu. Primitiivisessä mallissa puolestaan on mitä luultavimmin ollut vähemmän hoidettavaa, mutta esimerkiksi tapaturmiin ja perinnöllisyyteen liittyvät terveydelliset ongelmat ovat olleet jopa mahdottomia hoitaa. Sivilisaatiossa on puolestaan luotu paljon uusia ongelmia ja siten jouduttu keksimään niihin ratkaisuja. Jotkut selvät edistysaskeleet, kuten antibiootit, saattavat hyvinkin olla tulevaisuudessa historiaa. Moderni lääketiede on toisaalta saanut pitkän eliniänodotteen varmemmaksi kuin koskaan aiemmin. Voiko tällainen kehitys olla pysyvää?

Tässä vaiheessa on taas syytä muistuttaa, että pohditojeni tarkoituksena ei ole "metsään palaaminen" tai 10 000 vuoden takaisen elämäntavan täydellinen omaksuminen. Se on mahdotonta. Tarkoitus on herättää keskustelua siitä, mitä voimme oppia kestävästä elämästä kulttuureilta, jotka ovat kestävästi eläneet, ja kuinka voimme yhdistää tämän hetken tietämyksemme ja hyvinä pitämämme arvot tuohon oppimaamme. Kaiken kaikkiaan kysymys on myös siitä, minkä hinnan joudumme maksamaan sivilisaation luoman elämäntavan eduista. Ovatko nämä edut mahdollisia kestävästi? Vai onko niin, että ihminen ei voi erottaa itseään elämää ylläpitävistä laeista, joita olemme nyt voineet keksinnöillämme historiankulussa hetkellisesti kiertää? Näyttää siltä, että pitkällä aikavälillä olemme aina sidottuja noihin lakeihin. "Luonto iskee takaisin", joku voisi sanoa. Ovatko nämä humaanit, sivilisaation puolesta puhuvat ja meidän kannattamamme arvot vain osa sitä ihmisen ja luonnon erottavaa illuusiota, jonka olemme viimeisen kymmenentuhannen vuoden aikana kulttuurissamme luoneet? Paluu primitiivisempään elämään voi olla ihmiskunnan tulevaisuudessa vääjäämätön, ja silloin olisi myös hyväksyttävä, että nämä perustavanlaatuiset humaanit arvomme voivat joutua ainakin osittain väistymään. Ennemmin tai myöhemmin meidän on ehkä hyväksyttävä "luonnon julmuus" ja asetuttava takaisin osaksi elämän yhteisöä ilman minkäänlaisia etuoikeuksia. Tämä on primitivismin varjopuoli ja sitä on loppujen lopuksi turha yrittää siloitella romantisoiduilla puheilla paratiisista.