Luonto meissä, me luonnossa - Sammalsielu.fi on avattu

Kuluneen vuoden aikana en ole keskittynyt kovinkaan ahkerasti blogini päivittämiseen. Tämä on johtunut pitkälti siitä, että olen opiskellut erä- ja luonto-oppaaksi ja kypsytellyt pelkkää kirjoittelua konkreettisempaa toimintaa luonnon hyväksi. Tuo kypsyttely alkaa nyt kantaa hedelmää, kun koulu on taputuksia vaille käyty, ja netti- ja Facebook-sivuni ovat julkaistu.

Tutustu toimintaani osoitteessa www.sammalsielu.fi. Facebookissa voit seurata tekemisiäni sivulla www.facebook.com/sammalsielu.

Tässä selostus toimintafilosofiastani nettisivuiltani:

Luonto meissä, me luonnossa

Herkistyminen nykyajan kiireen ja tehokkuuden arvoille ei ole merkki heikkoudesta, vaan elossa olevasta ihmisyydestä, joka kaipaa syvempää ja aidompaa kokemusta omasta tarkoituksestaan, paikastaan sekä olemassaolostaan. Vallitsevasta ihmis- ja yksilökeskeisestä, luontoa hyväksikäyttävästä ja henkistä luontosuhdetta laiminlyövästä kulutuskulttuuristamme tuollainen merkityksellisyys jää pitkälti uupumaan. Sen sijaan se kasvattaa meidät olemaan yksilöinä vapaita, mutta tuossa vapaudessa olemme auttamatta eristäytyneitä meitä ympäröivästä elämästä, myös muista ihmisistä. Tällaiset olosuhteet eivät sovi luontaisesti elämää rakastavalle ihmismielelle.

 

Suhdettamme omaan itseemme, omaan luontoomme, ei voida erottaa meitä ympäröivästä luonnosta, sillä olemme katkaisemattomassa kohtalonyhteydessä sen kanssa ja osa sitä. Ehjän minuuden ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin taustalla on tasapainoinen luontosuhde, joka tarkoittaa syvimmillään herkkää ja tunteellista yhteyttä ympäröivään luontoon sekä osallistumista luonnon kiertokulkuun ja olemassaolon juhlaan muun elämän rinnalla.

 

Iät ja ajat useimpien luonnonkansojen kokemus elämästä ja maailmasta on ollut tällainen, mutta modernin kulttuurimme alati kiihtyvä kehitys on saanut meidät unohtamaan juuremme. Onneksemme voimme kuitenkin elvyttää ja löytää ikiaikaista luontoviisautta uudestaan tutkimalla avoimin mielin sekä ulkoista että sisäistä luontoamme. Sammalsielun retkillä pyrimme juuri tähän. Herkistymällä luonnossa ja avautumalla ihmisinä.

 

Tarjoamiini palveluihin olen saanut vaikutteita lukuisilta eri alojen ajattelijoilta, ekopsykologiasta, alkuperäiskansojen luontoviisaudesta, sekä muinaissuomalaisen, samanistisen maailmankuvan jäänteistä. Tärkeimpänä luovuuden lähteenä ja perustana kaikille tekemisilleni on kuitenkin luonto, joka on minut kasvattanut ja johon olen juurtunut. Olen järvien ja metsien lapsi.

 

Koko toimintani perustuu avoimelle, tasavertaiselle ja aidolle ihmisten väliselle vuorovaikutukselle, jossa jokainen voi oppia toinen toiseltaan ja opettaa toinen toistaan.

 

Tervetuloa kanssani luonnon ja sielun poluille.

 

Sammalsielun toiminnan tarkoitus

- Lämminhenkisen ja syvän ihmisten sekä ihmisten ja luonnon välisen vuorovaikutuksen mahdollistaminen.
- Ihmisten kannustaminen oman luontonsa kuuntelemiseen, seuraamiseen ja toteuttamiseen.
- Ihmisten luontosuhteen vahvistaminen ja ihmisten sekä luonnon hyvinvoinnista huolehtiminen.
- Luontokeskeisen maailmankuvan edistäminen.

Tavoitteisiin pyritään retkeillessä ja luonnossa ollessa mm. seuraavanlaisia toimintamuotoja hyödyntämällä:
  
- Luonnon aistiminen, luonnolle herkistyminen, vuoropuhelu luonnon kanssa
- Ryhmäkeskustelut
- Meditaatio
- Sauna
- Rummutus ja laulu
- Runous
- Unityöskentely
- Päiväkirjatyöskentely

Elämäntapamme on haitallinen kypsälle miehisyydelle

Olen pohtinut viime aikoina paljon miehuuden ja maskuliinisuuden saloja. Ajatustyöni tukena ja inspiraationa mainitsen erityisesti seuraavat kirjat:

Bly, Robert: Iron John
Moore & Gillette: King, Warrior, Magician, Lover - Rediscovering the Archetypes of the Mature Masculine
Turnbull, Colin: The Forest People

Lisäksi aihetta koskien heräsi ajatuksia Mary E. Gomesin ja Allen D. Kannerin artikkelista The Rape of the Well-Maidens: Feminist Psychology and the Environmental Crisis. Artikkeli löytyy kertakaikkisen loistavasta Ecopsychology-kirjasta (Toim. Roszak, Gomes, Kanner 1995). Tämän kirjan herättämiin ajatuksiin palaan varmasti jatkossakin. Mutta nyt itse asiaan.

Perinteisesti mies ja maskuliinisuus on kulttuurissamme nähty tietyn tyyppisenä 50-luvun miehenä. Hän käy töissä, tuo leivän pöytään, pitää naisen kurissa, saattaa olla vähän macho. Hän on perheelleen ja lapsilleen etäinen niin fyysisesti kuin emotionaalisestikin. Tällaisen stereotyyppisen mieshahmon lisäksi maskuliinisuuteen on pitkään yhdistetty yksinomaan sellaisia kovilta kuulostavia arvoja kuin voimakkuus, tehokkuus ja armottomuus. Ja sellaiseksi maskuliinisuus on pitkälti muodostunutkin teollisen vallankumouksen jälkeisen teknologistuvan kulttuurimme puristuksissa. Ongelma on siinä, että tällainen 50-luvun maskuliinisuus, jollaisena käsitämme paljolti kaiken maskuliinisuuden, ei ole täyttä, kypsää miehisyyttä, vaan epäkypsää ja poikamaista uhoa, pullistelua ja suojamuurien ylläpitoa. Ihmiselle haitallisen kehityksen vuoksi aina vain epäsopivammaksi muuttuva elämäntapamme on siten vaikuttanut ihmisyyteen haitallisesti myös rappeuttamalla maskuliinisuuden (ja feminiinisyyden). Miehisyydestä hävisi aimo annos sellaisia piirteitä kuin luovuus, herkkyys ja suojelevuus.

Käsitys maskuliinisuudesta on siis ollut ja on edelleen epätäydellinen ja yksipuolinen. Ja 70-luvulla alkoi tapahtua. Naiset voimaantuivat aivan oikeutetusti ja feminismistä tuli vaikutusvaltainen aate. Feminismi on tehnyt erinomaisen hienoa työtä sen eteen, että naisten asema on parantunut ja tasa-arvoistunut. Feminismi on kuitenkin mennyt vikaan siinä, että ongelmiksi on pitkälti nimetty miehet ja maskuliinisuus. Feministisessä kritiikissä tätä "50-luvun" vajavaista, haavoittunutta ja epäkypsää maskuliinisuutta on siis pidetty täytenä maskuliinisuutena, joten maskuliinisuutta ja miehisyyttä alettiin leimata negatiivisin määrein, mikä on vaikuttanut kielteisesti miehiseen itsetuntoon. Nyt osa miehistä alkoi olla uuden ongelman äärellä: "Jos miehisyys kerran on niin perseestä, niin minkälainen minun sitten pitäisi olla? En ainakaan halua olla tuollainen paska mies." Tästä on lähtenyt kehitys kohti feminiinistä miestä, joka hakee herkkyyden ja luovuuden arvoja liiaksi naisellisesta energiasta, koska oli jo kauan sitten unohdettu, että nämä puolet voi löytää myös miehisestä maailmasta. Tuloksena olemme saaneet liian uhrautuvia, liian kilttejä ja tyttöystävistään, puolisoistaan tai äideistään riippuvaisia poikia. Samalla toinen puoli miehistä tietenkin jatkoi ja jatkaa edelleen machon miehisyyden poikamaisessa maailmassa.

Tämä epäkypsä, macho maskuliinisuus ei ole haitallinen ainoastaan ihmisten hyvinvoinnin kannalta, vaan se vaikuttaa patriarkaalisessa yhteiskunnassamme voimakkaasti kehityksen suuntaan ja maailman tilaan. Ainoastaan kovien maskuliinisten ominaisuuksien mukaisesti kasvavat miehet, ja yhä enemmän myös naiset, eivät tunne oman itsen olevan osa suurempaa kokonaisuutta, ja ovat emotionaalisesti erkaantuneita maailmasta, luonnosta, eläimistä ja kasveista. Tunnesidettä elinympäristöön ja muuhun elämään ei muodostu, vaikka ne vaikuttuvat perustavanlaatuisesti meidän fyysiseen ja psyykkiseen elämänlaatuumme. Tällöin nykyisenlainen maapallon riisto on mahdollistunut ilman, että ihmiset oikeasti tuntisivat siitä hätää tai vastuuta. Tämän emotionaalisen erkaantuneisuuden vuoksi emme myöskään huomaa päivänselvää yhteyttä siinä, että maapallon kärsiessä myös me kärsimme. Elämäntapa, joka haavoittaa maapalloa, haavoittaa myös ihmistä. Miehisyys joka haavoittaa maapalloa, haavoittaa myös miestä.

Mitä meiltä puuttuu, jotta voisimme saavuttaa kypsän miehisyyden? Ensinnäkin meiltä puuttuu opastus. Monet feministit astuvat jälleen kerran harhaan olettamalla, että poikien erottaminen äideistään kovaan miesten maailmaan on kaiken pahan alku ja juuri. Näin ei ole, sillä pojan ero äidin maailmasta on tuiki tarpeellinen osa miehisen psyyken kehitystä. Ilman tätä vaihetta saamme riippuvaisia ja ylikilttejä poikia. Poikaa odottaa tämän eron jälkeen isän maailmaan astuminen initiaation kautta. Ja tässä on nyky-yhteiskuntamme ongelma: harva isä on sillä tavalla kypsä mies, että osaa ottaa pojan vastaan. Harvoin meillä on myöskään muita vanhoja, kypsiä miehiä elämässämme, jotka osaisivat opettaa meille kypsän miehuuden salat. Tietenkin toisilla on joissain suhteissa parempia isiä kuin toisilla, mutta harva isä pystyy nyky-yhteiskunnan puristuksessa antamaan pojalleen täyttä kokemusta kypsästä maskuliinisuudesta. Samalla meiltä puuttuu myös yhteisö, jossa olisi muita kypsiä miehiä, jotka ottaisivat pojan vastaan.



Kypsien miesten lisäksi meiltä puuttuu initiaatio: tapahtuma, jonka jälkeen emme enää ole poikia vaan olemme astuneet miesten maailmaan. Initiaatio pitäisi suorittaa pojille silloin, kun he ovat omalla, yksilöllisellä tavallaan valmiita siihen. Initiaatiolla ei kuulu olla tiukkaa ikärajaa, vaan sen kuuluu tapahtua, kun yhteisössä huomataan, että pojan on aika kulkea sen läpi ja syntyä uudelleen. Tällä kertaa yhteisön tasavertaisena jäsenenä. Miehenä muiden miesten joukossa. Mikäpä olisi ihmisen elämässä tärkeämpi ja merkittävämpi hetki riitille ja opastukselle? Sillä opastusta initiaatio pitkälti on. Vanhat miehet vievät pojat jonnekin pyhään paikkaan, jossa saatetaan olla päivistä viikkoihin. Siellä pojille opetetaan heiltä ennen salatut tarinat, laulut ja myytit, jotka selittävät uudella tavalla maailmaa ja ihmisen paikkaa siinä. Sieltä palatessa pojille on annettu eväät oman, kypsän miehuuden rakentamiseen. Toisaalta initiaation rituaalista merkitystäkään ei pidä väheksyä, sillä luulen, että rituaaliset virstanpylväät ovat meille tärkeitä tukirakenteita kulkiessamme elämämme läpi.

Kuinka initiaatio toimii meidän yhteiskunnassamme? Täytät 18 vuotta ja *pim*, olet aikuinen mies kypsyydestäsi riippumatta. Ei opastusta, ei rituaalia, ei mitään. Mutta mene toki ostamaan alkoholia ja sekoita sillä pääsi! Se on aikuistumisen merkki numero 1 meidän yhteiskunnassamme. Juo ja vapaudu elämisen sietämättömästä paskamyrskystä. Joku saattaa toki vielä nykypäivänäkin sanoa, että "armeijassa pojista tehdään miehiä." Että siinä on initiaatio. Paskanmarjat. Siellä pojista tehdään poikasotilaita. Ja sotilas on täysin eri asia kuin soturi, jota me kaikki tarvitsemme sisällemme. Sotilas tottelee käskyjä, soturi taistelee suuremman hyvän puolesta. Armeijan ainoa miehuuden kannalta ansiokas puoli on se, että se viimeistään repii monet pojat irti äitinsä helmoista. Mutta kukaan ei intissäkään ole ottamassa poikia kypsällä tavalla vastaan, joten lopullinen vaikutus pojan miehisyyteen saattaa olla hyvinkin haitallinen.

Toisin sanoen pojat jätetään meidän yhteiskunnassamme heitteille sillä hetkellä, kun he eniten kaipaavat ohjausta ja opastusta. Nyt kerron esimerkin omasta kokemuksestani: Olen pohtinut hyvin paljon, miksi olin teini-ikäisenä ja vielä vähän myöhemminkin aivan äärimmäinen rationalisti, materialisti ja ateisti. Kaikenlaiset hihhulit ja hipit ansaitsivat mielestäni lähinnä pamppua. Tämä on hyvin voimakkaasti vallalla olevaa kulttuuria mukaileva näkemys. Mitä minulle sitten on tapahtunut, kun nyt olen juurikin tuollainen luontoa suojeleva "hippi" ja mystiikkaan taipuvainen "hihhuli", jollaisena tunnen oloni paremmaksi kuin koskaan?

Sen tarkemmin asioita erittelemättä mainittakoon, että jäin itsenäistymisvaiheessa täysin heitteille miehisyyteni suhteen. Olen myöhemmin tajunnut, että olen aina ollut herkästi luontoon, kauneuteen ja mystiikkaan virittynyt. Mutta se, mikä teki minusta erityisen kärkkään materialistin ja ateisitin oli pelkoni. Koska en teini-ikäisenä tiennyt, että toisenkinlainen miehisyys on mahdollista, aloin imeä itseeni ympäröivän kulttuurin tarjoamaa miehen mallia, mitä myös useimmat isät pojilleen opettavat. Olin kuin homo, joka viimeiseen asti kiistää homoutensa ja on siksi pahimman sortin homofoobikko. Minulla ei ollut elämässäni vanhaa miestä, joka olisi sanonut minulle, että saan olla herkkä, saan olla luova, saan välittää luonnosta ja eläimistä, saan tuntea surua tai iloa luonnon puolesta, ja että maailmaa saa katsoa myös mielikuvituksella ja mystisesti. Ja joka olisi samalla muistuttanut myös miehisyyden toisista puolista: pitää olla tarpeeksi voimakas vetääkseen omat rajansa ja taistellakseen sen puolesta, minkä kokee hyvänä ja tärkeänä.

Uskallan sanoa, että olen oman kypsän miehuuteni jäljille päässyt. Mutta mistä se alkoi? Luonto on tässäkin paras opettaja, ja pidänkin luontosuhteeni vahvistumista merkittävimpänä yksittäisenä hyvinvointiini vaikuttavana tekijänä. Vaellusharrastuksen aloittaminen vei minut ympäristöön, jossa löysin vähitellen lapsuudestani tutun herkkyyden aistia ympäristöäni. Pystyin jälleen kokemaan asioita olemalla osa luontoa. Paikkani maailmassa alkoi vähitellen hahmottua ja se tietenkin jatkaa hahmottumistaan kokoajan. Yhtäaikaisesti syventyen ja laajentuen. Toisekseen tarvitsin mallioppimista sieltä täältä jollakin tavalla kypsiltä miehiltä. Sitä voisi kutsua eräänlaiseksi palapelin kokoamiseksi. Kolmantena ja ei ollenkaan vähäisimpänä tekijänä eteenpäin auttoi runsas lukeminen, pohtiminen ja itsetutkiskelu. Lopputuoksena eheä ja luonnon kanssa resonoiva identiteetti sekä äärimmäisen hyvä olo!

Sanotaan loppuun vielä, että samanlaisen tekstin voisi kirjoittaa myös feminiinisyydestä. Varmasti miehisyydestä kirjoittamani asiat koskevat osittain myös naiseutta, sillä maskuliinisuus ja feminiinisyys yhdistyvät jokaisessa meissä omanlaisekseen kokonaisuudeksi, ja vaikka ne ovatkin tietyllä tavalla vastakohtia, eivät ne ole käsitteinä kuitenkaan mustavalkoisia tai selvärajaisia. Uskon kuitenkin, että vaikka täysi miehisyys ja naiseus rakentuvat tietenkin pääpiirteittäin samanlaisista ihmisyyden palikoista, vaaditaan matkan varrella kohti kypsyyttä kuitenkin paikka paikoin erilaisia eväitä ja virstanpylväitä. Tämän aiheen feminiiniseen puoleen en ole kuitenkaan perehtynyt tarpeeksi paljon, joten jätän asian ainakin toistaiseksi käsittelemättä.

Timantiksi tiivistyneitä ajatuksia III

For me, trees have always been the most penetrating preachers. I revere them when they live in tribes and families, in forests and groves. And even more I revere them when they stand alone. They are like lonely persons. Not like hermits who have stolen away out of some weakness, but like great, solitary men, like Beethoven and Nietzsche. In their highest boughs the world rustles, their roots rest in infinity; but they do not lose themselves there, they struggle with all the force of their lives for one thing only: to fulfil themselves according to their own laws, to build up their own form, to represent themselves. Nothing is holier, nothing is more exemplary than a beautiful, strong tree. When a tree is cut down and reveals its naked death-wound to the sun, one can read its whole history in the luminous, inscribed disk of its trunk: in the rings of its years, its scars, all the struggle, all the suffering, all the sickness, all the happiness and prosperity stand truly written, the narrow years and the luxurious years, the attacks withstood, the storms endured. And every young farmboy knows that the hardest and noblest wood has the narrowest rings, that high on the mountains and in continuing danger the most indestructible, the strongest, the ideal trees grow.

Trees are sanctuaries. Whoever knows how to speak to them, whoever knows how to listen to them, can learn the truth. They do not preach learning and precepts, they preach, undeterred by particulars, the ancient law of life.

A tree says: A kernel is hidden in me, a spark, a thought, I am life from eternal life. The attempt and the risk that the eternal mother took with me is unique, unique the form and veins of my skin, unique the smallest play of leaves in my branches and the smallest scar on my bark. I was made to form and reveal the eternal in my smallest special detail.

A tree says: My strength is trust. I know nothing about my fathers, I know nothing about the thousand children that every year spring out of me. I live out the secret of my seed to the very end, and I care for nothing else. I trust that God is in me. I trust that my labor is holy. Out of this trust I live.

When we are stricken and cannot bear our lives any longer, then a tree has something to say to us: Be still! Be still! Look at me! Life is not easy, life is not difficult. Those are childish thoughts. Let God speak within you, and your thoughts will grow silent. You are anxious because your path leads away from mother and home. But every step and every day lead you back again to the mother. Home is neither here nor there. Home is within you, or home is nowhere at all.

A longing to wander tears my heart when I hear trees rustling in the wind at evening. If one listens to them silently for a long time, this longing reveals its kernel, its meaning. It is not so much a matter of escaping from one's suffering, though it may seem to be so. It is a longing for home, for a memory of the mother, for new metaphors for life. It leads home. Every path leads homeward, every step is birth, every step is death, every grave is mother.

So the tree rustles in the evening, when we stand uneasy before our own childish thoughts: Trees have long thoughts, long-breathing and restful, just as they have longer lives than ours. They are wiser than we are, as long as we do not listen to them. But when we have learned how to listen to trees, then the brevity and the quickness and the childlike hastiness of our thoughts achieve an incomparable joy. Whoever has learned how to listen to trees no longer wants to be a tree. He wants to be nothing except what he is. That is home. That is happiness.

-Hermann Hesse

Ennen seikkailua (feat. Syksykin saapuu)

Enpä ole pitkään aikaan kirjoittanut retkikokemuksista, vaikka kovasti blogini esittelytekstissä mainostan, että niitäkin täältä löytyy. Huomenna koittaa lähtö UKK-puistoon ja erämaahan. Tänä suvena olenkin saanut pohjoista mahan täydeltä, sillä kyseessä on kesän toinen Lapin vaellus. Lähtöä edeltävän illan koittaessa aloin pohtia omaa valmistautumistani ennen erämaahan suuntaamista. Konkreettinen valmistautuminen ja suunnitteleminen ei ole niin viimeisen päälle nuukaa, mutta  huomasin, että ajatuksienkaan tasolla en ollut ennen tätä iltaa liiemmin pohtinut, minkälaisia aarteita haluan kairasta löytää. Tiedän nimittäin vahvasta kokemuksestani, että miltään vaellukselta en palaa kotiin kantaen samoja ajatuksia ja ajatusmalleja kuin sinne lähtiessäni.

Ennen Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon suuntautunutta keskikesän vaellusta ajatukseni olivat erinäisistä syistä johtuen olleet jo jonkin aikaa lievästi sanottuna eksyksissä. Hyvin ajoitettu retki, matkalle osuneet pyhät paikat ja mietiskelyhetket niissä saivat kuitenkin aikaan suuren oivalluksen itsessäni. En silloin edes pyytänyt vaellukselta mitään konkreettista, mutta löysin sieltä uudenlaisen ja kokonaisvaltaiselta tuntuvan eheyden omaan elämääni. Koko kesä oli muutenkin mitä ihmeellisimpiä kokemuksia täynnä, enkä koskaan ole tuntenut minkään vuodenajan jälkeen yhtä syvää tyydytystä. Edes kesän haihtuminen lintujen sekä lämmön mukana ja syksyn väistämätön laskeutuminen elonkehän ylle ei taikonut mieleeni aiemmilta vuosilta tuttua menetyksenkatkuista haikeutta.

Elokuun alussa tunsin selvästi, kuinka jälleen yksi jakso elämästäni on ohi. Uusi vuodenaika aloittaa kohta uuden jakson, joka on jo odotellut tovin, että tarttuisin siihen. Olen keikkunut tuon uuden tarinan luvun kynnyksellä nyt pari viikkoa. Kynnyksen toisella puolella ei ole odotettavissa mitään yllättävää, vaan haasteita, joihin olen itseni suunnannut, ja joita odotan innolla ja motivoituneena. Haluan kuitenkin viettää vielä hetkisen tällä "väliajalla" ja valmistautua tulevaan. Kerrata, mitä olen loppujen lopuksi oppinut. Mistä asioista olen nyt varma? Entä mistä asioista en edelleenkään ole varma? Voisinko löytää joihinkin kysymyksiin jälleen vastauksia? Aiempien kokemuksieni vuoksi kykenen havaitsemaan aivan uudenlaista potentiaalia jokapäiväisessä elämässäni. En siksi osaa edes uneksia, mitä kaikkea erämaa voi minulle nyt tarjota. Odotan siis kovasti sitä tajunnan laajentumista, jonka erämaan hiljaisuus, ykseys luonnon kanssa, mietiskely jylhissä maisemissa sekä nuotiokeskustelut rakkaiden ystävien kanssa saavat aikaan. Tiedän, että palatessani olen jälleen kerran uudella tavalla minä.


Olet minulle rakkain ja tärkein.
Sillä kun lintu lentää aurinkoon,
ja mieli vajoaa varvikkoon.
Silloin väistyy vehmas vehreys, virnainen vimma, ja villapää.
Nyt saa tuli hetken roihuta,
hiljaa hiillokseen hiipua,
ja helman alle haihtua.

Onko mikään enää pyhää?

Kautta aikain on ollut leimallista kysellä, onko mikään enää pyhää. Samalla haikaillaan vanhojen hyvien aikojen perään ja ihmetellään, miten nykyaika voi olla niin pinnallista ja tarkoituksetonta. Tuota kysymystä ruodinkin jo edellisessä kirjoituksessani, joten nyt voisin kuljettaa kirjoitukseni pyhän äärelle. Ihminen on siitä harvinainen elukka, että osaamme tulkita symboleita, joihin kielenkäyttömmekin pitkälti perustuu. Pystymme myös antamaan aistimillemme asioille moninaisia merkityksiä ja ajatellemaan tulevaisuutta ja menneisyyttä. Pyhä liittyy juuri tähän ihmisen poikkeukselliseen lahjakkuuteen ajatella symbolisesti. Pitkään tärkein ihmisen pyhänä pitämä asia oli luonto eli loppujen lopuksi kaikki se, mistä pohjimmiltaan elämme. Sivilisaation myötä pyhää alkoivat luoda järjestäytyneet uskonnot, joiden ohella luonnon kunnioitus toki säilyi vielä pitkään. Esimerkiksi vielä ennen 1800-lukua Suomessa ei laajamittaiseen ja järjestelmälliseen petoeläinten tappamiseen ryhdytty, koska petoja pidettiin luonnonvoimana, jolle ihminen ei mahda mitään. Vähitellen asenteet kuitenkin muuttuivat ja alettiin havaita, että voimme kontrolloida luontoa aina vain voimallisemmin keinoin ja jopa hävittää lajeja sukupuuttoon niin halutessamme. Pyhä on yleensä luonut ihmiselämään pidäkkeitä. Tietyt asiat ovat olleet tabuja, joita ei ole saanut tehdä tai ottaa esille. Joitain asioita on pitänyt kunnioittaa ja olla puuttumatta niiden kulkuun. Luonnon pyhyys on estänyt ihmistä tuhoamasta omaa elinympäristöään. Sivilisoituneiden kansojen jumalat ja kirjauskonnot ovat luoneet pidäkkeitä ja yhtenäiskulttuuria, joilla sivilisaation päälle rakentuva yhteiskunta ja sen hierarkia on ylipäätään pysynyt kasassa.

Tänä päivänä tilanne on hyvin erilainen. Luonto on minulle ja monille muillekin pyhistä pyhin asia, mutta kun katsomme, mitä järjestelmämme saa luonnossa ja ympäristössä aikaan, on todettava, että kokonaisuudessaan luonto ei ole ollut ihmisille pyhä asia pitkiin aikoihin. Tai jos on, niin se on itse asiassa hyvin surullinen ja konkreettinen todiste siitä, että suurin osa ihmisistä on alistunut teknologisen järjestelmän orjiksi esittäen vain hiljaista jupinaa, kun heidän pyhinä pitämiänsä asioita raiskataan. Toisaalta yhteiskunnassamme yleinen talouskasvua ja kehitystä puolustava ja "viherpiipertäjiä" vastustava asenne kertoo siitä, ettei biosfäärin massiivista tuhoa teknosfäärin kourissa edes ajatuksen tasolla kovin laajalti vastusteta.

Jotakin pyhää siis vielä on jäljellä ja se onkin sitten aika irvokasta: Oi suuri ja mahtava teknologinen ja tieteellinen kehitys. Päästä meidät pahasta ja anna meille iankaikkinen elämä! Teknologinen kehitys on korvannut kaiken pyhän, mitä ihmiskunnalla on taipaleensa aikana ollut, ja se tuhoaa tuota aiempaa pyhän perintöä hallitsemattomasti ja totaalisesti. Kehityksen arvostelu on yksi suurimmista tabuista yhteiskunnassamme, sillä koskaan ei pohdita, mitkä ovat jonkin uuden teknologian hyödyt ja haitat ihmiselle tulevaisuudessa. Koska kehitys on kaiken arvostelun yläpuolella, yhteiskuntamme hyppää aina uusien teknologioiden varaan ajattelematta hetkeäkään, mitkä ovat tuon loikan mahdolliset seuraukset. Kukapa olisi arvannut, että viestintä- ja liikenneteknologian kehitys johtaa perheiden sekä sosiaalisten verkostojen maantieteelliseen sirpaloitumiseen, joka on yksi selvä syy ennennäkemättömälle yksinäisyydelle ja mielenterveysongelmille yhteiskunnassamme? Ehkä joku olisikin aavistellut jotain tämänsuuntaista, jos ennen uusien teknologioiden varaan heittäytymistä oltaisiin joskus pysähdytty miettimään, mitkä ovat tuon teknologian käyttöönoton laajamittaiset seuraukset. Nyt voi alkaa pohtia esimerkiksi sitä, mitä nykyteknologian aikaansaama informaatiotulva ja sen jatkuva läsnäolo älypuhelimissa ym. värkeissä saa aikaan, kun vaikutukset mm. ihmisten väliseen sosiaaliseen kanssakäymiseen, huomiokykyyn ja oma-aloitteisuuteen on jo nyt havaittavissa. Mutta pyhää ei saa kyseenalaistaa tai kritisoida. Jos kaikkivoipaa kehitystä arvostelee, saa helposti päälleen höpsähtäneen luddiittin leiman ja paskaa niskaan. Teknologisen kehityksen arvostelijat ovat aikamme kerettiläisiä ja rienaajia.

Teknologisen kehityksen arvostelu on tällä hetkellä hyvin samassa asemassa kuin missä Kopernikuksen esittämä väite siitä, että Maa kiertää aurinkoa, oli keskiajalla. Kaikkien kehitysuskoisten olisi siis hyvä hetkeksi pysähtyä miettimään, mitä leimaamisella ja oman maailmankuvan vastaisten ajatusten tyrmäämisellä ilman sen syvempää tarkastelua on koskaan saatu aikaan. Tästä voisivat ottaa onkeensa erityisesti "vapaa-ajattelijat" ja muut äänekkäät ja hyvin intellektuelleina itseään pitävät kehityksen kritiikittömät puolestapuhujat, jotka yleensä suhtautuvat uskontoihin ivallisesti, vaan eivät huomaa, että heidän kuten koko yhteiskuntamme suhtautuminen kehitykseen on hyvin uskonnonomaista kaikessa pyhyydessään. Progressiivisuuden myytin kriittinen tarkastelu ansaitsee sijansa yhteiskunnallisessa keskustelussa, ja se on aloitettava ennemmin tai myöhemmin. Mieluummin siis ennemmin.