Luonto meissä, me luonnossa - Sammalsielu.fi on avattu

Kuluneen vuoden aikana en ole keskittynyt kovinkaan ahkerasti blogini päivittämiseen. Tämä on johtunut pitkälti siitä, että olen opiskellut erä- ja luonto-oppaaksi ja kypsytellyt pelkkää kirjoittelua konkreettisempaa toimintaa luonnon hyväksi. Tuo kypsyttely alkaa nyt kantaa hedelmää, kun koulu on taputuksia vaille käyty, ja netti- ja Facebook-sivuni ovat julkaistu.

Tutustu toimintaani osoitteessa www.sammalsielu.fi. Facebookissa voit seurata tekemisiäni sivulla www.facebook.com/sammalsielu.

Tässä selostus toimintafilosofiastani nettisivuiltani:

Luonto meissä, me luonnossa

Herkistyminen nykyajan kiireen ja tehokkuuden arvoille ei ole merkki heikkoudesta, vaan elossa olevasta ihmisyydestä, joka kaipaa syvempää ja aidompaa kokemusta omasta tarkoituksestaan, paikastaan sekä olemassaolostaan. Vallitsevasta ihmis- ja yksilökeskeisestä, luontoa hyväksikäyttävästä ja henkistä luontosuhdetta laiminlyövästä kulutuskulttuuristamme tuollainen merkityksellisyys jää pitkälti uupumaan. Sen sijaan se kasvattaa meidät olemaan yksilöinä vapaita, mutta tuossa vapaudessa olemme auttamatta eristäytyneitä meitä ympäröivästä elämästä, myös muista ihmisistä. Tällaiset olosuhteet eivät sovi luontaisesti elämää rakastavalle ihmismielelle.

 

Suhdettamme omaan itseemme, omaan luontoomme, ei voida erottaa meitä ympäröivästä luonnosta, sillä olemme katkaisemattomassa kohtalonyhteydessä sen kanssa ja osa sitä. Ehjän minuuden ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin taustalla on tasapainoinen luontosuhde, joka tarkoittaa syvimmillään herkkää ja tunteellista yhteyttä ympäröivään luontoon sekä osallistumista luonnon kiertokulkuun ja olemassaolon juhlaan muun elämän rinnalla.

 

Iät ja ajat useimpien luonnonkansojen kokemus elämästä ja maailmasta on ollut tällainen, mutta modernin kulttuurimme alati kiihtyvä kehitys on saanut meidät unohtamaan juuremme. Onneksemme voimme kuitenkin elvyttää ja löytää ikiaikaista luontoviisautta uudestaan tutkimalla avoimin mielin sekä ulkoista että sisäistä luontoamme. Sammalsielun retkillä pyrimme juuri tähän. Herkistymällä luonnossa ja avautumalla ihmisinä.

 

Tarjoamiini palveluihin olen saanut vaikutteita lukuisilta eri alojen ajattelijoilta, ekopsykologiasta, alkuperäiskansojen luontoviisaudesta, sekä muinaissuomalaisen, samanistisen maailmankuvan jäänteistä. Tärkeimpänä luovuuden lähteenä ja perustana kaikille tekemisilleni on kuitenkin luonto, joka on minut kasvattanut ja johon olen juurtunut. Olen järvien ja metsien lapsi.

 

Koko toimintani perustuu avoimelle, tasavertaiselle ja aidolle ihmisten väliselle vuorovaikutukselle, jossa jokainen voi oppia toinen toiseltaan ja opettaa toinen toistaan.

 

Tervetuloa kanssani luonnon ja sielun poluille.

 

Sammalsielun toiminnan tarkoitus

- Lämminhenkisen ja syvän ihmisten sekä ihmisten ja luonnon välisen vuorovaikutuksen mahdollistaminen.
- Ihmisten kannustaminen oman luontonsa kuuntelemiseen, seuraamiseen ja toteuttamiseen.
- Ihmisten luontosuhteen vahvistaminen ja ihmisten sekä luonnon hyvinvoinnista huolehtiminen.
- Luontokeskeisen maailmankuvan edistäminen.

Tavoitteisiin pyritään retkeillessä ja luonnossa ollessa mm. seuraavanlaisia toimintamuotoja hyödyntämällä:
  
- Luonnon aistiminen, luonnolle herkistyminen, vuoropuhelu luonnon kanssa
- Ryhmäkeskustelut
- Meditaatio
- Sauna
- Rummutus ja laulu
- Runous
- Unityöskentely
- Päiväkirjatyöskentely

Timantiksi tiivistyneitä ajatuksia III

For me, trees have always been the most penetrating preachers. I revere them when they live in tribes and families, in forests and groves. And even more I revere them when they stand alone. They are like lonely persons. Not like hermits who have stolen away out of some weakness, but like great, solitary men, like Beethoven and Nietzsche. In their highest boughs the world rustles, their roots rest in infinity; but they do not lose themselves there, they struggle with all the force of their lives for one thing only: to fulfil themselves according to their own laws, to build up their own form, to represent themselves. Nothing is holier, nothing is more exemplary than a beautiful, strong tree. When a tree is cut down and reveals its naked death-wound to the sun, one can read its whole history in the luminous, inscribed disk of its trunk: in the rings of its years, its scars, all the struggle, all the suffering, all the sickness, all the happiness and prosperity stand truly written, the narrow years and the luxurious years, the attacks withstood, the storms endured. And every young farmboy knows that the hardest and noblest wood has the narrowest rings, that high on the mountains and in continuing danger the most indestructible, the strongest, the ideal trees grow.

Trees are sanctuaries. Whoever knows how to speak to them, whoever knows how to listen to them, can learn the truth. They do not preach learning and precepts, they preach, undeterred by particulars, the ancient law of life.

A tree says: A kernel is hidden in me, a spark, a thought, I am life from eternal life. The attempt and the risk that the eternal mother took with me is unique, unique the form and veins of my skin, unique the smallest play of leaves in my branches and the smallest scar on my bark. I was made to form and reveal the eternal in my smallest special detail.

A tree says: My strength is trust. I know nothing about my fathers, I know nothing about the thousand children that every year spring out of me. I live out the secret of my seed to the very end, and I care for nothing else. I trust that God is in me. I trust that my labor is holy. Out of this trust I live.

When we are stricken and cannot bear our lives any longer, then a tree has something to say to us: Be still! Be still! Look at me! Life is not easy, life is not difficult. Those are childish thoughts. Let God speak within you, and your thoughts will grow silent. You are anxious because your path leads away from mother and home. But every step and every day lead you back again to the mother. Home is neither here nor there. Home is within you, or home is nowhere at all.

A longing to wander tears my heart when I hear trees rustling in the wind at evening. If one listens to them silently for a long time, this longing reveals its kernel, its meaning. It is not so much a matter of escaping from one's suffering, though it may seem to be so. It is a longing for home, for a memory of the mother, for new metaphors for life. It leads home. Every path leads homeward, every step is birth, every step is death, every grave is mother.

So the tree rustles in the evening, when we stand uneasy before our own childish thoughts: Trees have long thoughts, long-breathing and restful, just as they have longer lives than ours. They are wiser than we are, as long as we do not listen to them. But when we have learned how to listen to trees, then the brevity and the quickness and the childlike hastiness of our thoughts achieve an incomparable joy. Whoever has learned how to listen to trees no longer wants to be a tree. He wants to be nothing except what he is. That is home. That is happiness.

-Hermann Hesse

Voiman pimeä puoli

"Fear leads to anger; anger leads to hate; hate leads to suffering."

Kävin pitkästä aikaa kävelyllä upeassa lapsuudenmetsässäni. Metsä on luonnonarvoiltaan hieno. Järeitä kuusia, isoja koivupökkelöitä, haavikoita ja kilpikaarnaisia mäntyjä. Ehdin ihastella tuota kauneutta ja taianomaista tunnetta hetken aikaa, kunnes näin jotain pysäyttävää: metsänhoitoyhdistyksen kuitunauhat. Raivostuin, huusin epätoivoisena ja vajosin syvään, syvään suruun. Kokosin itseni ja aloin kartoittaa aluetta, ja hyvin pian jouduin toteamaan, että mikään ei säästy. Hädissäni selvittelin mahdollisuuksia metsän pelastamiselle, mutta oli jo liian myöhäistä. Koko parinkymmenen hehtaarin alue, oman luontosuhteeni juuret, on tuomittu siemenpuita lukuunottamatta avohakkuuksi. Avasin sydämeni vihalle.

Olen aiemmin ajatellut, että nykyinen, maailmanlaajuinen valtakulttuurimme ja järjestelmämme on viallinen ja huono. Kun käsitin lapsuudenmetsääni odottavan tuhon laajuuden ja totaalisuuden, huomasin, että sydämeeni virtasi surun lisäksi puhdas ja raivokas viha. Huomasin lopullisesti eläväni täysin vinoutuneessa, läpeensä sairaassa, sydäntäni kylmäävässä ja kuvottavassa kulttuurissa. Haluaisin oksentaa tämän kulttuurin itsestäni ulos. Oksentaa sen niiden vihoviimeisten kunnaninsinöörien päälle, jotka metsän kohtalon sinetöivät. He edustavat maailmassamme todellisia terroristeja ja kaikkein vihoviimeisintä roskasakkia. He ovat etulinjan taistelijoita luonnon ja ihmisyyden vastaisessa totaalisessa sodassa. Heitä avustavat teknologikot, kehityspellet, talousimperialistit ja markkinointikoneisto, joiden kutsumus on ihmisten luontosuhteen kaventaminen ja maapallon tuhoaminen. Alati oheneva luontosuhde takaa sen, että ihmiset eivät ymmärrä ryhtyä eivätkä edes kykene kapinaan ennen kuin on liian myöhäistä. Ja luulen, että kello on jo lyönyt keskiyötä.

Olemme kaikki vinoutuneen kulttuurimme lapsia.

Siirtykäämme Star Wars -maailmaan, sillä sieltä on löydettävissä mytologiaa ja arkkityyppejä, jotka auttavat purkamaan tätä asiaa. Näitte juuri Voiman pimeän puolen minussa. Normaalisti ajattelen, että valtaosa ihmisistä ei sille paljon mahda, että arvoiltaan tyly, kieroutunut sekä luonnon ja ihmisyyden kannalta tuhoisa kulttuuri tekee heistä tyhjiä, voimattomia ja kesytettyjä. He ovat tahdottomia kloonisotilaita, jotka tottelevat Keisari Palpatinen käskyjä sokeasti ja ajattelematta. Tähän on hyvä siteerata vähän Raamattua, jossa Jeesus, viimeisen päälle kova jediritari muuten, näyttää oivaa esimerkkiä: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät."

Tunsin ensimmäistä kertaa, kuinka pimeä puoli antaa kieroutunutta voimaa, joka syö samalla kantajansa sisältä ontoksi ja katkeraksi. Esimerkin vihalle ja surulle antautuneesta sielusta voi mielestäni nähdä Pentti Linkolassa, jonka kirjoituksista säteilee viisauden lisäksi syvä viha ja halveksunta. Linkola on myös avoimesti kirjoittanut kokemastaan masennuksesta. Samoja piirteitä havaitsen mm. Unabomberissa, jolle viimeinen pisara oli ennen kuuluisaa kirjepommikampanjaa ja elinkautista vankeusrangaistusta hänen piilopirttinsä liepeille tunkeutuneet metsätuhokoneet.

“…You’ve failed, your highness. I am a Jedi, as my father was before me.”

En ole aiemmin täysin käsittänyt, mistä noin voimakas viha, mutta myös tuosta vihasta ammennettava rohkeus, saavat alkunsa. Nyt tiedän ja huomaan olevani Luke Skywalkerin kengissä kohtaamassa Dagobahin synkkiä hallusinaatioita, jotka kuvastavat omaa pimeää puoltani. Kuinka pimeälle puolelle astumisen voi välttää? Kuinka voin löytää rohkeuden vastustaa Imperiumia siten, että oma ajatus- ja tunnemaailma pysyy tasapainoisena ja valon puolella? Onko meillä minkäänlaisia mahdollisuuksia Imperiumin ylivoimaa vastaan?  Joudummeko jossain vaiheessa luovuttamaan ja lähtemään maanpakoon - kuka vuoristoon kuin Obi-Wan Kenobi, kuka soille ja metsiin kuin Yoda? Kantaen sydämissämme toivoa siitä, että keskiyön jälkeen koittaa vielä uusi päivä. Ehkä, mutta vielä on katteettomaan optimismiin sortumatta muistettava, että jedit eivät ole mitään ylikilttejä ja naiiveja pasifisteja, vaan oman voimansa ja sisäisen kuninkaansa löytäneitä sotureita.

Elokuvavinkki: Metsän tarina

Kun kaupunkilaiset eivät mene ikimetsän luo, on ikimetsän tultava kaupunkilaisten luo. Kävin juuri katsomassa perjantaina ensi-iltansa saaneen Metsän tarinan elokuvateatterissa. Kyseessä on ensimmäinen suomalainen luontofilmi valkokangaslevityksessä sitten 60-luvun. Ilokseni huomasin, että kotimainen luontoelokuva näyttää myös kiinnostavan suomalaisia, sillä Finnkinon elokuvalle varaama pieni sali tuli lopulta aivan täyteen. Näytti siltä, että ehkäpä Finnkino oli jopa hivenen alivarvioinut elokuvan houkuttelevuutta. Ilahduttavaa oli nähdä myös lapsiperheiden sekä vanhemmankin väen löytäneen elokuvateatteriin.

Elokuva rakentuu enimmäkseen suomalaisen metsämytologian varaan, ja metsän tarinaa kerrotaan tätä kautta. Aivan perinteinen luontodokumentti ei siis ole kyseessä, sillä kaikkia valkokankaalla vilahtavia eläinlajeja ei esimerkiksi aleta nimeämään. Silloin tällöin kerrontaan on sekoitettu hieman perinteisiin luontodokumentteihin kuuluvaa tieteellistä faktaa, mikä ehkä turhaan hämmentää elokuvan kokonaisuutta.

Kokonaisuudessaan minua jäi kuitenkin harmittamaan se, että tässä ei käytetty hyväksi parasta mahdollista tilaisuutta suomalaisten metsätietoisuuden kasvattamiseen. Edes pienen pieni viittaus luonnontilaisten metsien ja niiden monimuotoisen eläimistön hätään olisi ollut paikallaan, sillä nyt Metsän tarina saattaa pahimmassa tapauksessa jopa tuudittaa kaupunkilaistuneita suomalaisia ajattelemaan entistä vahvemmin, että "onhan meillä tuolla tuota hienoa koskematonta luontoa, eikö vain!" Valitettavasti asian laita ei näin ole, vaan koko maassa metsien kokonaispinta-alasta luonnontilaista on 4-5 %. Tähän on laskettuna Lapin erämaat, mikä jättää eteläisen Suomen luonnontilaisten metsien osuudeksi vain alle prosentin eteläisen Suomen metsäpinta-alasta. Eli ei niitä koskemattomia salomaita aivan takapihalta nykyään löydä, ja tällä hetkellä luonnontilaisten metsien suojelussa onkin enää kyse lähinnä hajanaisten sirpaleiden löytämisestä ja metsätyökoneiden torjumisesta näillä alueilla. Siinä mielessä laaja suomalainen luonnontilainen metsä on jo menetetty vuosisadoiksi, mikä välillä meinaa pistää "vähän" vihaksi.

Toivon mukaan elokuva saa kuitenkin sytytettyä uutta kipinää suomalaiseen metsiensuojeluun. Uskoisin, että ainakin joku perhe päättää lähteä elokuvan katsottuaan keväämmällä pienelle luontoretkelle lastensa kanssa. Ehkäpä elokuva myös paljastaa joillekin katsojilleen, että ikimetsät eivät ole vain jotain ryteikköjä siellä jossain itärajalla, vaan että ne ovat arvossapidettäviä ja kunnioitettavia luonnon monimuotoisuuden tyyssijoja sekä ihmisen henkisen kasvun paikkoja, joiden hävittäminen ja kaataminen sellupuuksi on ollut ja on edelleen kammottava erhe.

Kannattaa siis joka tapauksessa käydä katsomassa ja tukemassa kotimaista luontoelokuvaa, sillä mahtipontisia otoksia ovat Hannu Siitonen ja Mikko Pöllänen saaneet filmille kaapattua.