Loppulamassa luonnonsuojelusta ei kannata tinkiä

Vaaleissa suurimman kannatuksen keränneet puolueet tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä, että ympäristöhallintoa ja -lainsäädäntöä on karsittava talouskasvun kiihdyttämiseksi. Puheet siitä, että ympäristöasiat olisivat menossa nykyisen järjestelmän keinoin parempaan, voidaan siis viimeistään nyt lopettaa. Vaikuttaa siltä, että luonnonsuojelu oli vain ylellistä silmänlumetta, johon talousjärjestelmällä oli hetkellisesti varaa panostaa, mutta nyt talouskasvuajattelu näyttää jälleen todelliset kasvonsa, kun luonto ja ihmiset sen mukana halutaan uhrata talouden nimissä.

Ihminen on välittömässä kohtalonyhteydessä luonnon kanssa. Ihmisten elinehdot eivät koskaan ole peräisin todellisuudesta irrallaan olevasta mielikuvituksellisesta rakenteesta, jota kutsumme taloudeksi, vaan taloudellekin rajat asettavasta luonnosta. Noita rajoja on rikottu fossiilienergian voimin kiihtyvällä tahdilla, ja sen mukaista satoa alamme nyt vähitellen korjata: meistä ihmisistäkin huolen pitävä luonto on maailmanlaajuisessa kriisitilassa. Silti uskottelemme itsellemme, että luonto on jokin ”toinen”, meistä erillinen kokonaisuus, jota voimme käyttää viimeiseen puuhun asti tuomitsematta samalla ihmiskuntaa tuntuvasti aiempaa karumpiin elinolosuhteisiin, jopa sukupuuttoon lukemattomien hävittämiemme lajien joukkoon.

Elämme jo nk. loppulaman aikaa. Ympäristön kantokyky ei enää kestä kuormitustamme ja riittävän kustannustehokkaan energian, käytännössä halvan öljyn, mahdollistama tilapäinen luonnonherruuskulttuuri on viimein saavuttamassa kasvun rajoja. Lukuisat tutkijat ja ajattelijat ympäri maailman ovat varoitelleet meitä jo tovin siitä, ettei nykyisen elämänmenomme taanneelle halvalle ja helposti hyödynnettävälle öljylle ole näköpiirissä talouskasvun mahdollistavaa korviketta. Siten nykyinen taantuma ei ole poliitikkojen päätöksillä korjattavissa oleva tila, vaan vääjäämätön suunta, kun energiaresurssit eivät enää mahdollista globaalia, kiihtyvää talouskasvua.

Tässä tilanteessa on itsetuhoista yrittää pitää status quo pystyssä luonnonsuojelusta tinkimällä. Tulevaisuudessa olemme jälleen riippuvaisempia paikallisista elinehdoista, siis elinvoimaisesta luonnosta, joka turvaa sadon sekä antaa keruutuotteita, riistaa ja kalaa. Tuosta elinvoimasta olemme menettäneet jo paljon, mutta meidän ja joukossamme olevien poliittisten toimijoiden on nyt puoluerajoista piittaamatta pidettävä parempaa huolta siitä, mitä on jäljellä. Ei vain luonnon itseisarvoon liittyvistä ”viherpiipertäjien” syistä, vaan myös itsekkäistä ihmisten elinolosuhteisiin liittyvistä syistä. Me emme ole elintärkeä osa luontoa, mutta luonto on elintärkeä osa meitä.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin useassa sanomalehdessä mielipidekirjoituksena.

Työpaikkoja uhkaava teknologia

Yle uutisoi eilen Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen raportista, jonka mukaan jopa joka kolmatta suomalaista työpaikkaa uhkaa tietotekniikan kehitys. Uutisessa tietotekniikan kehitys ja sen aiheuttama työpaikkakato otetaan antautuneesti vastaan ilman minkäänlaista keskustelua tai arvopohdintaa. Näin on asianlaita ja sille emme mitään voi. Juuri tällainen asenne osoittaa, että teknologia ei enää ole ihmisten hallinnassa. Siitä on tullut maailmanlaajuisen kulttuurimme jumala, jolle uhraamme kehityksen alttarilla jatkuvasti ihmisyyttämme ja yhä enemmän myös hyvinvointiamme. Aiemmin olen kirjoittanut teknologian ihmistä orjuuttavasta vaikutuksesta ja teknologisen kehityksen hallitsemattomuudesta mm. näin.

Miksi seuraamme ihmisille haitallista teknologista kehitystä kuin orjat? Miksi yhteiskunnallista keskustelua ei käydä siitä, onko kulloinkin kyseessä olevan teknologian omaksuminen meille hyväksi vai haitaksi? Voisimmeko tehdä jopa niin radikaalin ratkaisun, että hylkäisimme nykyisenlaisen "kehityksen"? Globaalissa, jatkuvasti tehostuvassa yhteiskunnassa tuo lienee mahdotonta ilman että maa putoaisi kilpailukyvyssään. Monien muiden maiden pitäisi tehdä vastaava päätös samanaikaisesti, mutta mitkä mahdollisuudet sille ovat, kun palautamme mieliimme esimerkiksi ilmastonmuutokseen varautumisen menestystarinan? Jälleen kerran edessä on umpikuja, joka osoittaa, että ihminen ei enää hallitse teknologiaa, vaan teknologia ihmistä.

Valitettavan harva tiedostaa, että teknologinen kehitys ei ole mikään luonnonvoima. Tämä tiedostamattomuus on yksi suuri syy sille, että teknologian ja ihmisen välinen hallintasuhde on kääntynyt päälaelleen. On harmillista, että näin voimakkaasti ihmiselämään vaikuttavasta asiasta ei ymmärretä puhua. Uutisen jälkeen on tietenkin jo alettu toistella "korvaavat työpaikat kyllä löytyvät" -mantraa ja poikapääministeri Katainen irvailee, että "sata vuotta sitten joku oli huolissaan, että hevoskuskin ammatti häviää." No varmasti oli ja aivan oikeutetusti, mutta silloin uusi teknologia oli monessa tapauksessa ihmisten hyvinvoinnin kannalta hyötysuhteeltaan perusteltua. Tällä hetkellä teknologisesta kehityksestä saatava hyöty ihmisten kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille ei kuitenkaan ole enää yhtä suuri kuin tuohon aikaan.

Olemme nyt tilanteessa, jossa kehitys ei enää paranna ihmisten elämänlaatua, vaan jopa heikentää sitä ja voimakkaasti. Teknologian kehityksestä saatava hyöty on muuttunut ihmiselle negatiiviseksi. Se ei enää ole keino, vaan siitä on tullut päämäärä itsessään, oli inhimillinen hinta mikä hyvänsä. Kannattaako tällaisessa tilanteessa puskea samoilla raiteilla eteenpäin kuten aina ennenkin? Ei kannattaisi, mutta kuten on todettu ja tässäkin todistettu, globaali yhteiskuntamme on teknologisen kehityksen sokaisema ja orjuuttama.

Ihmisillä on kuitenkin mahdollisuus tehdä henkilökohtaisia ratkaisuja, jotka voivat ainakin teoriassa viivyttää uutisessa kuvattua kehitystä. Etlan tutkimuksen mukaan tietotekniikka uhkaa vakavasti esimerkiksi myyjien työtä. S-ryhmän ruokakauppoihin onkin jo tullut itsepalvelupisteitä, joissa pitää maksamisen lisäksi tehdä itse kassatyö. Törkeää. Ja ihmiset menevät tähän halpaan. Miksi? Tuollaista ahnetta kauppaa ei ole syytä palkita siitä, että he eivät hyvin käyvästä kaupasta huolimatta palkkaa lisää työvoimaa, vaan pistävät asiakkaat hoitamaan kassatyöt itse. Viemällä tuotteet aina totuttuun tapaan kassalle varmistaisimme, että myyjien työpaikat säilyisivät. Meidän ei ole pakko suostua pikakassojen käyttöön. Valitettavasti kovinkaan moni ei kiireessään, lyhytjänteisyydessään tai mukavuudenhalussaan ehdi ajatella tällaisia asioita. Siispä kehitys kehittyy ja kohta kaupoissa ei enää ole tarpeeksi kassoja meille, jotka emme halua tukea sellaista yhteiskunnallista kehitystä, jossa teknologia ahdistaa ihmisen ja ihmisyyden jatkuvasti pienempään nurkkaan. Rautatieasemilla tämä on jo toteutunut, sillä VR:llä ei ole enää tarpeeksi kassoja palvelemaan ihmisiä jouhevasti.

Olemme kulkeneet kehityksen huumaamina ansaan, josta ei ole helppoa ulospääsyä. Teknologinen kehitys heikentää elämänlaatuamme ja nöyryyttää ihmisyyttämme, mutta jos yritämme päästä kehityksestä globaalisti kilpailevassa maailmassa eroon, elämänlaatu nykymittapuulla käsitettynä kärsisi vielä enemmän. Lisäksi meitä on liikaa, joten olemme syvästi riippuvaisia teknologian mahdollistamasta tehokkuudesta. Ylimukavaan ja yltiöturvalliseen elämään tottuneina emme uskalla tai edes pysty kuvittelemaan, että muuttaisimme elämäntapamme jälleen ihmislähtöisemmäksi ja inhimillisemmäksi. Olemmekin myös toisella tavalla riippuvaisia teknologiasta: Meillä ei ole enää tarvittavia taitoja tai tietoja elää toisenlaista elämää, sillä sukupolvelta toiselle kulkeneet ihmisen vapaalle elämälle elintärkeät taidot katoavat yhä kauemmas historiaan sukupolvien ketjussa. Mitä pidemmälle nyt etenemme, sitä riippuvaisemmiksi itsemme teemme. Voiko teknologiasta näin vaikeasti riippuvaista elämää kutsua vapaudeksi?

Dokumenttivinkki: Collapse - The End of the Age of Oil

Chris Smithin elokuva Collapse lähtee liikkeelle öljyhuipun selittämisestä ja päätyy romahduksen vaikutusten arviointiin ja niistä selvitymiseen. Tässä on siis dokumentti, joka povaa oikeasti romahdusta ja esittää jopa väitteen siitä, että se on käynnissä jo nyt. Se tarjoaa ihmisille myös pienimuotoista osviittaa siitä, miten tuohon romahdukseen kannattaa varautua. Collapse on mielenkiintoinen dokumenttielokuva, sillä se on rakennettu päällisin puolin näyttämään Michael Ruppertin haastattelulta ja puolittaiselta elämäntarinalta. Ruppert on entinen huumepoliisi, nykyinen kirjailija ja tutkiva journalisti, joka on aiemminkin pyrkinyt tuomaan virallisesta totuudesta poikkeavia näkemyksiä maailmasta ja yhteiskunnastamme ihmisten tietoon. Tietenkin monet pitävät häntä salaliittoteoreettikkona ja tuomiopäivänprofeettana, mutta tällaiset arvostelmat on jokaisen katsojan tehtävä itse. Viestinkantajan arvostelu on sitä paitsi yksi käytetyimmistä harhautustekniikoista, joten annetaan asian puhua puolestaan.

Dokumentin katsomisen jälkeen halusin sanoa muutaman sanasen, jotka ovat muutoinkin pyörineet mielessäni viime aikoina. Loppujen lopuksi on aivan se ja sama, mitä Suomen hallitus tekee talouskriisiä lievittääkseen ja hyvinvointiyhteiskunnan palveluja säilyttääkseen. Uutta, vuosikausia kestävää kiihtyvää talouskasvua ei enää yksinkertaisesti tule, sillä sitä varten ei ole olemassa tarpeeksi energiaa. Tankissa ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi bensaa, jotta moottori lähtisi taas kunnolla rykimään. Toimenpiteet, joilla taloutta yritetään tällä hetkellä saada käynnistettyä, ovat täysin turhia ja vain paisuttavat sitä pullataikinaa, joka kohta lässähtää lattialle. Suurin talouskasvua elvyttävä tekijä tällä hetkellä lienee se seikka, että laman iskiessä öljyn kysyntä laskee, jolloin sen hintakin hetkeksi halpenee. Sitten öljyn kysyntä jälleen nousee, jolloin hintakin alkaa nousta, ja kaikki tietävät mitä siitä taas seuraa. Jossain vaiheessa seinä tulee tällaisellekin kasvukäyrälle vastaan ja öljyn hinta ampaisee lopullisesti taivaisiin. Siksi näiden talouden "elvytystoimenpiteiden" sijaan huomio olisi jo aikoja sitten pitänyt kiinnittää siihen, kuinka voimme mahdollisimman hyvin sopeutua vääjäämättömään keskitetyn ja teollisen sekä öljy- ja teknologiariippuvaisen järjestelmän hiipumiseen. Tuo hiipuminen on jo alkanut, ja Collapse-dokumentti puhuu selvää kieltä siitä, että paluuta loputtoman talouskasvun polulle ei mitä todennäköisimmin enää ole. Eikä tarvitse miettiä kuin pieni hetki meidänkin mediassamme melkein päivittäin pyöriviä asioita, niin voi huomata merkkejä asteittaisesta romahduksesta:

• Sahaava talouden kasvukäyrä
• Euro- ja finanssikriisi
• Rappeutuva infrastruktuuri (esim. tieverkko, jota ei enää ole varaa korjata tarpeeksi)
• Hyvinvointipalveluiden karsiminen (kuntien lakisääteisten palveluiden vähentäminen)

Jälleen kerran dokumentissa päädytään johtopäätöksiin, jotka ovat pyörineet useastikin monissa muissa yhteyksissä ja omassa mielessäni. Romahduksen jälkeen vastuu ihmisten elämästä siirtyy taas paikallistasolle ja pienet yhteisöt alkavat selviytyä omin neuvoinensa. Mutta onko meidän pakko yrittää pitää kiinni jostain, jota kutsutaan sivilisaatioksi? Ruppert elättelee toiveita "jonkinlaisesta sivilisoituneesta elämästä" lapsillemme. Emmekö voi rehellisesti kutsua paikallista, yhteisöllistä elämää, joka tulevaisuudessa meitä luultavasti odottaa, heimoyhteiskunnaksi? Tietenkin tuo yhteiskunta voi saada jonkinlaisen sivilisaation hahmon, mutta en itse usko, että sivilisaatio on mahdollinen ilman keskitettyä valtakoneistoa sekä tuota keskitettyä järjestelmää vaativaa kovaa teknologiaa. Miksi elämän täytyisi olla sivilisoitunutta? Onko sivilisaatiolla jokin itseisarvo? Minun vastaukseni on ei. Pienimuotoinenkin sivilisaatio kätkee taskuihinsa aina keskitetyn, laajentumiseen pyrkivän ja ihmistä alistavan valtakoneiston siemenet. Jos teollistunut sivilisaatio romahtaa joskus meidän elinaikanamme, mikä ei ole ollenkaan epätodennäköistä, niin annetaan sen romahtaa kunnolla ja jatketaan ilman sitä virhettä, jonka esi-isämme reilut 10 000 vuotta sitten tekivät.

Ilahduttavaa oli nähdä Ruppertin suhtautuvan kalseisiin tulevaisuudenkuviin iloisella ja positiivisella elämänasenteella. Juuri näin sen pitääkin olla. Kaikista uhkaavista merkeistä huolimatta meidän pitää jatkaa kauneuden ihailemista sieltä, missä sitä on jäljellä. Nautitaan toistemme seurasta ja autetaan toinen toisiamme. Hymyillään ja ollaan entistäkin avoimemmin ihmisiä, sillä meihin lukitut kahleet ovat alkaneet ruostua. Stressiin ja masennukseen vaipumisesta ei ole kenellekään mitään iloa, vaan positiivisen ja onnellisen elämänasenteen kautta voi takoa avaimet menestyksekkääseen elämään tulevaisuudessa. Oli se tulevaisuus minkälainen hyvänsä.

Katso dokumentti tästä.

Ken sivilisaatiossa asustaa on sivilisaation vanki

Palasin viikko sitten vaellukselta, jonka aikana tein itselleni osittain tarkoituksella ja osittain vahingossa joitakin ihmiskokeita. Näitä kokeiluja motivoi haluni tunnistaa ja murtaa teknologisen yhteiskunnan minuun asettamia kahleita, sillä ensiaskel vapauteen on tunnetusti itseään ympäröivien kaltereiden havaitseminen. Kuten Goethe on sanonut, "Ehdottomin orja on se, joka pitää itseään vapaana olematta sellainen." Vasta kahleet ja kalterit tunnistettuani voin alkaa viilata itseäni niistä asteittain vapaaksi, vaikka en uskokaan pystyväni koskaan pakenemaan vankilasta kokonaan. Muuri on nimittäin melko korkea ja varustettu kaikenlaisilla ikävyyksillä. Mutta miksipä en yrittäisi tehdä elämästäni vankilan sisällä niin vapaata kuin suinkin mahdollista? Loppujen lopuksi on jokaisen oma asia, haluaako pitää mm. teknologiasta ja typeristä konventioista kudottua pakkopaitaa päällään vai ei.

Vapautta?

Aloin ensin kirjoittaa noista tekemistäni ihmiskokeista, mutta tekstiä alkoikin tulla niin paljon vapaudesta, että päätin keskittyä tällä kertaa vielä siihen ja jättää nuo konkreettiset kokeilut myöhemmän kirjoittamisen varaan. Pääasiallisesti kokeiluni kuitenkin koskivat ja koskevat osittain edelleenkin uutisten, kellon ja kalenterin, kännykän ja kameran vaikutusta omaan elämääni.

Pääsin näillä ihmiskokeillani siis käsiksi vain muutamiin, hyvin pinnallisiin kahleisiin, joilla teknologinen sivilisaatio vangitsee villiä ja vapaata ihmistä. Monesti kuulen varsin erikoisen väitteen siitä, että ihminen on nykyään vapaampi kuin koskaan. Totta kai meillä on paljon vapauksia. Meillä on mm. erittäin suuri vapaus viihdyttää itseämme. Voimme esimerkiksi valita, katsommeko televisiosta CSI Miamin vai CSI New Yorkin vai menemmekö television katsomisen sijaan lenkille tai baariin. Voimme myös valita, mistä kaupasta ostamme ruokamme, joka kulkee usein täysin tuntemattomia polkuja ruokapöytäämme. Voimme parhaamme mukaan yrittää valita ammattimme, vaikka loppujen lopuksi suurin osa työstä, mitä teemme, on puhdasta käskyjen tottelemista.  Meillä on enemmän vapautta kuin koskaan, mutta vain selvitymisemme kannalta täysin merkityksettömissä ja triviaaleissa asioissa.

Kun kyseeseen tulee vapaus valita keinot, joilla elää ja selviytyä, kuva on hyvin toisenlainen. Olemme elämässämme enemmän tai vähemmän riippuvaisia meitä ympäröivästä seitsemän miljardia ihmistä kattavasta systeemistä ja sen byrokratiasta. Meillä ei myöskään ole vapautta olla olematta osa tätä systeemiä. Olemme jonkin maan kansalaisia. Meille on annettu numerot. Emme voi vapaasti asua ja liikkua siellä, missä haluamme, sillä maa on aina jonkun omistuksessa tai jotkin maastoon piirretyt mielikuvitukselliset rajat ja raha estävät meitä. Olemme kaikenlaisten kirjoitettujen lakien alamaisia. Joku voisi sanoa, että sivilisaatio on kuin suuri heimo, jonka jäsenet saavat yhteisöltään tukea noudattamalla yhteisön sääntöjä. Mutta meille ei yksinkertaisesti anneta mahdollisuutta irtautua sivilisaatioksi kutsutusta rakennelmasta, ja siten sivilisaatio ei vastaa lähellekään menneen ja nykyisen maailman heimoja. Heimoyhteiskunnissakin on totta kai sääntöjä, joita pitää noudattaa, ja juuri sääntöjä noudattamalla saa yhteisön tuen omaan elämäänsä. Mutta perustavanlaatuinen ero sivilisaatioon on se, että jos säännöt eivät miellytä, yksilöt ovat useimmiten vapaita lähtemään omille teilleen.

Konkreettisen muurin lisäksi pakomatkan estää se, että teknologia on jo orjuuttanut meidät hyvin perustavanlaatuisella tavalla. Olemme riippuvaisia korkean luokan teknologiasta ja säälittävän taitamattomia tulemaan toimeen ilman sitä. Valtaosa meistä olisi yksinkertaisesti kusessa, jos ja kun kehityksen meitä varten rakentama vankila luhistuu. Emme tiedä, kuinka selvitä vapaina. Selviytyminen ja jonkinasteinen vapautuminen on toki mahdollista ja siitä on useita esimerkkejä (esim. Richard Proenneken elämä Alaskassa, kts. video sivuston laidassa.), mutta se vaatii aikaa, vaivaa, opiskelua ja poikkeuksellista rohkeutta irrottautua sellaisista sosiaalisista yhteyksistä, jotka ovat ihmisen henkiselle terveydelle yleensä kullanarvoisia.

Teknologinen sivilisaatio on luonut ihmiselle todellisuuden, joka on sekä kehollemme että mielellemme vieras. Olemme saaneet elämäämme epäluonnollista mukavuutta ja turvallisuutta, mutta sen hintana on vapaus, onnellisuus ja ihmisarvoinen elämä. Elämä, jossa emme olisi voimattomia, sivilisaatioksi kutsuttuun koneeseen kahlittuja hammaspyöriä, vaan vapaita selviämään ja elämään omin neuvoinemme. Hinta mukavuudelle ja turvallisuudelle on siten mielestäni aivan liian korkea. Jokaisen on hyvä itse punnita näitä kysymyksiä vapaudesta ja pohtia, mikä loppujen lopuksi on tärkeää. Vapaus käyttää teknologiaa itsensä viihdyttämiseen vai vapaus selviytyä ja elää. Sairaalloiseen yhteiskuntaan johtava mukavuus ja turvallisuus vai ihmisen keholle ja mielelle tarkoituksenmukainen elämä?

Vapautta?

Etääntyvä ajatusmaailma

Sanomalehti Keskisuomalainen uutisoi susilauman raadelleen lampaita Äänekoskella. Uutista seurannut keskustelu on taattua nettilaatua, mutta itse uutinen tai siihen liittyvät keskustelu ei ole syynä tämänkertaiselle kirjoitukselleni. Tärkeämpää oli se, että huomasin jälleen omassa ajattelussani erään piirteen: se etääntyy muusta yhteiskunnasta. Havahduin kommenttiin, jonka mukaan susia ei tarvita Suomessa, koska niitä on paljon mm. Espanjassa.

Miksi susien olemassaoloa Suomen metsissä edes pitäisi perustella suojelulla, sukupuuttouhalla tai yhtään millään? Susilla on itseisarvonsa ja niillä on aivan sama oikeus asuttaa luontoamme kuin meilläkin. Niillä on oma paikkansa ja tarkoituksensa suomalaisessa luonnossa ja sitä meidän pitäisi kunnioittaa. On surullista, kuinka useat ihmiset olisivat valmiita tappamaan suden Suomesta jopa sukupuuttoon. Eivätkä tämän koulukunnan edustajat uhraa montaa ajatusta muillekaan lajeille, jotka saavat väistyä ja kuolla sukupuuttoon väkivaltaisen luontotuhoprojektimme tieltä. Tästä päästäänkin tämän artikkelin ytimeen: Mistä palikasta voi alkaa rakentaa siltaa näiden eri mielipiteiden välille, kun poterot ovat näin kaukana toisistaan?

Onko sen sillan rakentaminen edes mahdollista? Ehkäpä tämä on jälleen kerran sitä kulttuurista murrosta, johon pitäisi saada yhä useammat mukaan. Totisesti alkaa nimittäin tuntua siltä kuin eläisin itselleni vieraassa kulttuurissa, jossa valtavirran maailmankuva vastaa hyvin kehnosti omaani. Ja silloin esimerkin mukaiset susivastaiset kommentit menevät minulta täysin yli laidan - kuinka joku voi ajatella noin? Minun ajatukseni taas ovat vastapuolelle hullun jorinoita - saatanan hihhuli!

Luonnonsuojelijoiden pitäisi tiedostaa tämä seikka, sillä luulenpa, että yhä useampi luonnonsuojelija kantaa laillani sellaista maailmankuvaa, jolle ei vielä ole kovin vahvaa jalansijaa nyky-yhteiskunnassamme. Luonnonsuojelu on siis pohjimmiltaan kulttuurien välistä kanssakäymistä. Tilanne on vähän samanlainen kuin silloin, kun valkoinen mies ei voinut ymmärtää punanahkaa ja toisinpäin. Puhuttiin aivan eri kieltä.

www.coxandforkum.com

Kulttuurien välinen yhteiselo ei kuitenkaan ole tälläkään kertaa mahdollista. Pohjimmiltaan kyse on nimittäin siitä - niin raa'alta kuin se kuulostaakin - että meidän täytyy tavalla tai toisella kukistaa tuo toinen kulttuuri, jotta voimme elää ihmiskuntana kestävästi. Tehkäämme tuo kuitenkin ilolla ja hyvällä!

Pimeästä illasta teitä tervehtii,
Liro

Eväät on syöty

Tänään vietetään maailmanlaajuista merkkipäivää, jolla juhlistetaan ihmiskunnan etevyyttä ja ylivertaisuutta. Nostakaamme siis kuppia sille, että olemme onnistuneet kuluttamaan maapallon meille tarjoamat vuotuiset luonnonvarat yli neljä kuukautta ennen kuin saamme ampua lisää luonnonvaroja taivaan tuuliin uudenvuoden raketteina.

Tänään on siis maailman ylikulutuspäivä (Earth Overshoot Day) ja kalenteri näyttää päivämäärän olevan elokuun 22. Katsoinpa pikaisesti mikä oli tilanne vuonna 1990. Silloin ahmimme osuutemme samalla, kun availimme joulukalenterin luukkua numero 7! Miten on mahdollista, että tämä surullinen päivä siirtyy hälyttävästi kohti juhannusta, vaikka kaikki on nykyään olevinaan niin vihreää, vastuullista ja ekologista? Taidamme edelleen uskoa, että tiedemiehet ja teknologia pelastavat meidät, vaikka seisomme jalat tiukasti suonsilmäkkeessä edelleen vajoten. Kehitys kyllä kehittyy, mutta väärään suuntaan. Albert Einsteinkin totesi, että "emme voi ratkaista ongelmia ajattelemalla samalla tavalla kuin silloin, kun loimme ne."

Olemme siis kuluttaneet maapallo paran tarjoamat vuotuiset eväät ahmimalla ja nyt joudumme syömään yli neljä kuukautta tulevien vuosien kuormasta. Mietitäänpä muuten hetki tuota sanaa "kuluttaa". Arkipäiväisessä kielenkäytössä tällä sanalla on kovin neutraali, joskus jopa positiivinen kaiku. Olemme kuluttajia, kulutamme, elämme kulutusyhteiskunnassa ja kulttuurimme perustuu kulutukseen. Eihän tämä kuulosta ollenkaan kivalta. Kuluttaminenhan on hyvin negativiinen tekemisen muoto. Kuluttamisen seuraus on tavalla tai toisella kulutettavan objektin loppu. Ja me kulutamme maapalloa, ainoaa planeettaa, jolla voimme elää (tuskinpa kukaan oikeasti uskoo, että me avaruuteen voimme muuttaa). Sitten meille vielä syötetään ajatusta siitä, että paras keino vaikuttaa asioihin on kulutus. Pelasta maailma, valitse mitä kulutat. Kunhan kulutat.

Kävinpä tänään terveydenhoitajan vastaanotolla ja odotellessani käteeni sattui Suomen Kuvalehden numero alkukesältä. Lehdessä oli artikkeli pullokuonodelfiinien kommunikaatiosta. Aivokapasiteetiltaan he (mieluummin kuin ne?) pystyvät samantasoiseen viestintään kuin ihmiset. Ja niin he luultavasti tekevätkin. Tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, että nämä delfiinit kutsuvat toisiaan nimillä, ja kukin delfiini keksii nimen itselleen. He muodostavat sosiaalisia verkostoja ja mm. valitsevat itselleen kalakaverit eivätkä yleensä saalista muussa seurassa. Kalastusta he koordinoivat monimutkaisella kielellään tarkasti. Miksi emme anna muille lajeille mahdollisuutta kukoistaa? Miten me muka olemme ylivertaisia? Miten edes kehtaamme?

Mitä vastaisimme, jos tulevien sukupolvien edustaja haluaisi meiltä selityksen toimillemme? Miten vastaisimme, jos sukupuuton partaalla oleva oranki osaisi puhua ja vaatisi kollektiivista päätämme vadille? Jos olemassa olisi jokin planetaarinen oikeusistuin, meidän olisi luultavasti mahdotonta voittaa valamiehistöä puolellemme. Olemme siis tiellä, jolla ihmisen sukupuutto olisi hyvä asia. Masentavaa.

Tulipas tästä piristävää ja maailmanloppua enteilevää tekstiä, joten vietetäänpä kuitenkin vielä hetki ratkaisua ajatellen. Tottakai pienilläkin teoilla on merkitystä, mutta piimätölkkien kierrätyksestä vaahtoaminen on pelkkä savuverho todellisten ongelmien edessä, kun elämme ytimestään mädäntyneessä systeemissä. Vaaditaan siis sitä Einsteininkin painottamaa uutta ajattelua, uutta systeemiä ja kokonaisvaltaisesti uutta kulttuuria. Puhutaan siis näistä asioista ja levitetään tietoisuutta. Ei meidän heti tarvitse elää jollain uudella tavalla, mutta kun tarpeeksi moni on siihen valmis, voimme siirtyä eteenpäin. Ehkä jonain päivänä nämä uudenlaiset ajatusrakennelmat saavuttavat kriittisen massan ja jalostuvat timanttiseksi kokonaisuudeksi, joka mahdollistaan kestävän elämän Maassa.

Olisimmeko kuluttajien sijaan suojelijoita?

Kuumehoureisin terveisin,
Liro

P.S. Satuin äsken vilkaisemaan Yleltä ajankohtaisohjelmaa tunturipeurojen suojelusta Norjassa. Pahin ongelma on matkailu eli käytännössä uudet lomamökit ja uudet hiihtokeskukset. Eikö meillä muka ole jo tarpeeksi? Emmekö ole jo vieneet elintilaa muilta lajeilta tarpeeksi? KUKA OIKEASTI KAIPAA UUSIA HIIHTOKESKUKSIA? Kaikessa tässä on loppujen lopuksi kyse siitä, että mikään ei riitä jatkuvan talouskasvun koneistolle. Aloin jälleen ajatella Money as Debt -dokumenttia. Sitä minun pitää mainostaa vielä uudelleenkin, sillä tästä nimenomaan on kyse!

Yle: Ely-keskuksia saatetaan lakkauttaa

Kylläpä näitä huolestuttavia uutisia ympäristöhallinnosta tulee nyt jatkuvalla syötöllä. Ympäristövalvonnalle olisi jatkuvasti huutavampi tarve eritoten kaivos- ja turvebisneksissä, mutta silti nämä nilkit virkamiehet työ- ja elinkeinoministeriössä puuhastelevat kovia leikkauksia ympäristöhallintoon. Ylen uutinen aiheesta tässä.

Uutisen väliotsikot kertovat paljon:

Kaikkiin lain vaatimiin tehtäviin ei väkeä

 

Ympäristöpuolelta tuplamäärä väkeä pois

 

"Ei ole enää ketään, joka osaisi hommat tehdä"

 

Pienet elyt pyyhittäisiin kartalta

Surullista luettavaa on myös uutiseen liittyvä kommentointi, jossa tätä kehitystä tunnutaan pidettävän hyvänä ja "viherhippeilyä" toivotaan ajettavaksi alas, jotta yrityksillä olisi paremmat toimintaedellytykset luonnon tuhoamiseen. Eiköhän näilläkin huutelijoilla ole toinen ääni kellossa sitten, kun heidän oman kesämökkinsä järvi saastuu kaivosten suolavesistä tai rehevöityy turvesoiden ravinnepäästöjen takia. Kunpa ihmiset näkisivät omaa napaansa pidemmälle. Huoh. Epätoivo iskee.

Ympäristöministerimme Ville Niinistö on kuitenkin sitä mieltä, että hallitusohjelma turvaa ympäristövalvonnan. Toivottavasti Niinistö pysyy tiukkana, sillä näyttää kovasti siltä, että työ- ja elinkeinoministeriön kasvottomalla virkamiesarmeijalla on vähän toisenlaisia suunnitelmia kuin mitä hallitusohjelmassa on sovittu. On muuten sangen mielipuolista, että työ- ja elinkeinoministeriössä valmistellaan ympäristöhallintoon liittyviä asioita... Luonnonsuojeluliiton Risto Sulkava kysyykin ihan aiheellisesti, että "voiko työ- ja elinkeinoministeriö, jonka tarkoituksena on vahvistaa ja lisätä kaivostoimintaa ja turpeenkäyttöä Suomessa, valvoa samojen toimialojen tuottamien haittojen ehkäisyä?" Mutta kuten aiemminkin todettua, Naomi Kleinin osoittamalla tuhokapitalismin raiteilla ollaan ja se juna puksuttaa Kataisen hallituksen käsissä päättäväisesti eteenpäin. Toivottavasti tajuamme vaihtaa raidetta ennen kuin on liian myöhäistä ja äänestämme nämä nykyiset suuryrityksiä ja kansainvälistä rahaa mielistelevät nyhveröt vallan kahvasta pois.

Koleat ovat muuten kesäkuun alun ilmat, mutta yrittäkäähän pärjäillä!

T: Liro