Dokumenttivinkki: The Crisis of Civilization

Kirjoitin joitakin viikkoja sitten dokumenttielokuvasta nimeltä What a Way to Go. Näemmä näitä päteviä sivilisaation ongelmista kertovia dokkareita on enemmänkin, sillä löysin nyt toisen moisen, joka on nimeltään The Crisis of Civilization.

The Crisis of Civilization lähtee liikkeelle siitä, että teemme tällä hetkellä pahimman virheen ajattelussamme: Näemme maailmanlaajuiset ongelmat toisistaan erillisinä kokonaisuuksina, vaikka ilmastonmuutos, öljyhuippu, ruuantuotannon ongelmat, finanssikriisi, luonnon monimuotoisuuden hupeneminen, väestönkasvu, taloudellinen epätasa-arvoisuus ym. pitäisi nähdä osana yhtä ja samaa prosessia, jota teollistunut sivilisaatiomme ruokkii, ja johon koko järjestelmämme perustuu. Ongelmat nivoutuvat yhteen hyvin perustavalla tasolla, ja jos emme huomaa tätä yhteyttä, emme myöskään huomaa, että eri ongelmien hienosäätö ei todellakaan riitä. Kun näemme kokonaisuuden, josta kyseiset ongelmat juontavat juurensa, voimme pureutua niiden todelliseen aiheuttajaan. Systeemiin, joka ei ole kestävä, ja joka tulee ennemmin tai myöhemmin jollain tavalla katoamaan, vaikka meille onkin opetettu Fukuyaman End of History -oppien mukaisesti, että nykyinen kapitalistinen järjestelmämme on sivilisaation huippu ja paras ihmiselon järjestäytyneisyyden muoto, mitä voimme koskaan keksiä. Onneksi tämä ajatus on alkanut vääjäämättä murtua.

Teollistunut sivilisaatio, joka perustuu jatkuvaan kasvuun ja rajoittamattomaan luonnon hyväksikäyttöön, tulee muuttumaan tulevaisuudessa. Monesti olen miettinyt, miksi näistä asioista kannattaa ylipäätään puhua. Mitä nyt on edes tehtävissä? Tärkein vaikutus näiden ajatusten pyörittelyllä on ehkä se, että mitä nopeammin ja enemmän alamme näistä asioista vakavasti keskustella, sitä vapaammin voimme lopulta valita seuraavista vaihtoehdoista: Hallittu teollistuneen sivilisaation purkaminen tai romahdus. On aika itsestäänselvää, kummalla tavalla ihmiskunta voi humaanimmin ja kestävämmin siirtyä eteenpäin.

What a Way to Go on siinä mielessä parempi leffa, että se tonkii ongelmien juuret vielä syvemmältä, ei ainoastaan teollistuneen sivilisaation, vaan koko sivilisaation perustuksista. The Crisis of Civilization tuntuu pelkistävän järjestelmämme ongelmat neo-liberaaliin politiikkaan ja ajatteluun, vaikka se on lopulta vain pieni osa hiekkaa siinä sivilisaation tiimalasissa, joka voi hyvinkin olla pohjastaan haljennut ja valumassa tyhjiin. Ongelmien todelliset juuret todennäköisesti ovat paljon vanhempia ja vielä perustavanlaatuisempia. The Crisis of Civilization ei myöskään käsittele ollenkaan väestönkasvua ja sen dynamiikkaa, mikä on kuitenkin melkeinpä merkittävimpänä osana sivilisaation kehityksessä ja ongelmissa.

Dokumentin johtopäätös on se, että elämme murroskautta, jonka aikana teollisuuteen ja jatkuvaan talouskasvuun perustuva sivilisaatio on muuttumassa uudenlaiseksi, ja ongelmat, joita tänä päivänä kohtaamme, ovat osa tuota murrosprosessia. Tuossa muutosprosessissa voimme dokumentin sanoman mukaan valita suunnan: Romahdus tai hallittu alasajo. Itse en kuitenkaan ole kovin optimistinen sivilisaation tulevaisuuden suhteen. Todennäköisemmältä vaikuttaa, että olemme keskellä muutosprosessia, jonka jälkeen palaamme jälleen heimoyhteiskuntaan. Hallitusti tai romahduksen kautta. Valitettavasti muutos sivilisaatiosta takaisin heimoyhteiskuntaan on niin valtava, että jonkinasteinen romahdus tuntuu vääjäämättömältä. Sitäkin voimme kuitenkin alkaa pehmentää, ja kuten todettua, siinä on ehkä kaiken tämän sivilisaatiokriittisen keskustelun syvin tarkoitusperä.

The Crisis of Civilization tuntuu peräänkuuluttavan uudenlaista sosiaalista systeemiä, jota se ei vain osaa nimetä. Se systeemi ei välttämättä ole enää sivilisaatiota, vaan sen nimi saattaa hyvinkin olla heimo. Olisiko sivilisaation ja heimoyhteiskunnan välissä olisi löydettävissä jonkinlainen välimalli, hybridi, josta The Crisis of Civilization antaa pieniä viitteitä? Enemmän paikallisuutta, kasvun ja kehityksen huomioiminen vain, mikäli sillä on muutakin kuin materialistista arvoa, vähän ja vain tarpeellista kulutusta. Tällaista tulevaisuudenkuvaa en voi täysin lytätä, mutta tämäkään vaihtoehto ei poistaisi vielä joitain sivilisaation suurimpia ongelmakohtia, joista merkittävin on nimeltään Valta: Sivilisaatiolle ominaiset suuret yksiköt ja keskittäminen luovat erikoistuneisuutta ja epätasa-arvoa. Luulen, että vain tarpeeksi pienissä sosiaalisissa yksiköissä ihminen voi elää tasa-arvoista ja ihmismieltä syvästi tyydyttävää elämää. Tällainen sosiaalinen järjestyshän on anarkiaa, jota heimoyhteiskunta edustaa, mutta suuressa, sivilisaation mittakaavassa anarkian on vaikea nähdä toimivan.

Painajaiseen herääminen

For my part, whatever anguish of spirit it may cost, I am willing to know the whole truth; to know the worst and provide for it.
- Patrick Henry

Maailma menee kohti taloudellista tasa-arvoa. Eriarvoisuus ja tuloerot poistuvat vähitellen. Köyhyys lakkaa olemasta ongelma. Kaikki ihmiset saavat vettä sekä ruokaa, mutta silti väestönkasvu pysähtyy ja väkiluku alkaa hiljalleen taantua. Uudet antibiootit kääntävät taistelun resistenttikantoja vastaan ihmisten voitoksi. Uusiutuva energia ratkaisee ympäristöongelmat. Demokratia jalostuu lopulta timanttiseksi yhteiskuntajärjestelmäksi, joka saa tavallisten kansalaisten huolet ja toiveet äänekkäästi kuuluville. Tätä kaikkea varten poliitikkomme ja tiedemiehemme paiskivat joka päivä ankarasti töitä ja on vain ajan kysymys, milloin ongelmamme ovat eilispäivää. Saamme edelleen tyydytyksen materialistisille tarpeillemme, joista olemme nykyään henkisesti riippuvaisia. Talous kasvaa, mutta luonto ei kärsi ja resurssit riittävät. Opimme elämään suurissa sosiaalisissa yksiköissä ilman niitä haitallisia lieveilmiöitä, joita se tällä hetkellä aiheuttaa.

Valitettavasti tämä taitaa olla vain hyvää unta. Ja lopulta unesta on herättävä.

Painajaiseen herääminen ei ole helppoa eikä miellyttävää. Silloin kaikki ympärillämme alkaa muistuttaa toimiemme mielettömyydestä joka päivä. On kuin maailma olisi täynnä isoja ja kirkkaita post-it -lappuja, jotka huutavat asioiden todellista tolaa joka nurkan takana. Niiltä ei voi millään välttyä, sillä ne ovat aina läsnä elämän joka osa-alueella. Kodissa, kaupungilla, "luonnossa". Televisiossa, lehdissä, internetissä. Ihmisten puheissa ja käyttäytymisessä. Tästä on erittäin helppoa vetää yhtymäkohta Matrix-elokuvaan ja Neon heräämiseen robottien limatankin sisältä. Punainen vai sininen pilleri jne. Tästä seuraa myös pieni henkilökohtainen sekä moraalinen ongelma. Onko minulla oikeutta yrittää herättää niitä ihmisiä, jotka vielä nautiskelevat hyvistä unista? Haluanko olla se krapula-aamujen häirikkö, joka herää ensimmäisenä ja alkaa kolistelemaan ja mölisemään herättäen muutkin järkyttävään päänsärkyyn ja oksetukseen? Ehkä tämä asia on kuitenkin niin tärkeä, että minun on asetettava henkilökohtainen minäni syrjään. Ja ehkä voisi myös kysyä, onko minulla ja muillakin velvollisuus yrittää saada mahdollisimman moni tietoiseksi näistä asioista ja keskustelemaan niistä, jos parhaan ja vilpittömän tietämyksemme mukaan nykyinen suuntamme on järjetön ja tuhoisa.

On olemassa myös riski siitä, että painajaisen nähneenä nostaa itsensä muiden yläpuolelle. On harmillista, miten kirjoittaessa on vaikeaa löytää sopivia sanoja asioille. "Herännyt" tai "tiedostava ihminen" kuulostaa nimittäin aivan elitistiselle paskalle, enkä missään tapauksessa pidä itseäni enkä muitakaan näitä asioita päässään pyöritteleviä sen parempina kuin muitakaan ihmisiä. Ehkäpä joillakuilla on persoonallisuudessaan ominaisuus, jonka vuoksi heidän on helpompi ottaa tällaisia asioita niskoilleen, mutta eipä se heistä tee sen parempia ihmisiä kuin muistakaan. Ehkä olemme edelläkävijöitä, mutta jokainen kantakoon kortensa kekoon omien resurssiensa, kiinnostuksensa ja taitojensa mukaisesti. Voimmehan olla lopulta myös väärässä. Tärkeintä on tehdä sitä, mitä sydän sanoo ja mikä tuntuu oikealta. Jos nämä ajatukset ja niiden puolesta puhuminen tuntuu oikealta, silloin toivon sinun tekevän niin.

Todellisuuteen herääminen mielenvikaisessa yhteiskunnassa johtaa todennäköisesti monien vallitsevien normien hylkäämiseen, jolloin ulkopuolisen silmin tällainen ihminen alkaa vaikuttaa oudolta, epäilyttävältä, häiritsevältä. Ehkä jopa mielipuolelta. Tämä voi saada monet epäilemään itseään. Olenko yhä järjissäni? Miksi tunnen itseni näin ulkopuoliseksi? Kuulin ystävältäni mainion ajatusleikin. Mitäpä jos osa ns. kylähulluista onkin aivan saamarin fiksuja ihmisiä, jotka ovat vain tajunneet kaiken tämän mielettömyyden, minkä keskellä me elämme, ja eivät enää välitä paskaakaan siitä, mitä muut heistä ajattelevat. Ovat muuttuneet sen vuoksi oman polun kulkijoiksi. Vallitsevassa ajatuskulttuurissa edelleen elävät näkevät nämä tyypit sitten kylähulluina, joille naureskellaan. Ehkäpä moni kylähullu tiedostaa senkin, mutta ei jaksa välittää saamastaan leimasta, koska sillä ei ole heidän henkilökohtaisessa elämässään enää minkäänlaista merkitystä. Ja loppujen lopuksi, jos hullu maailma tekee olosi ulkopuoliseksi leimaamalla sinut hulluksi, ehkä se onkin merkki terveestä järjestä.

Kuinka painajaisen sisällä voi parhaiten pärjätä? Liika ahdistuminen ja vellominen negatiivisissa ajatuksissa johtaa helposti ylitsepääsemättömään pessimismiin ja apatiaan. Ehkä jopa masentuneisuuteen ja pahimmassa tapauksessa ihmisvihaan sekä eristäytyneisyyteen. Paikalliseksi kylähulluksi muuntuminenkaan ei ole lopulta hyvä juttu, sillä herätyskellona toimivat ajatukset eivät silloin leviä enää yhtään pidemmälle. On varottava luisumasta liian kauaksi vallitsevasta kulttuurista. Tai ainakin pitää muistaa, millä keinoin voi edelleen saada ajatuksensa vakavasti otettavasti kuuluville, mikä vaatii usein myös vallitsevassa kulttuurissa vakavasti otettavaa persoonaa. Tästä syystä merkit ahdistuneisuudesta on hyvä tunnistaa ja silloin sitä kannattaa hoitaa. Etäännyttää itseään hetkeksi tästä painajaisesta, josta ei voi kuitenkaan herätä.

Selviämiseen on olemassa pari tilapäistä konstia. Särkylääkkeitä, joita voi napsia äkilliseen kolotukseen. Ensimmäinen on viihde, vaikka se onkin samalla yksi niistä suurimmista piruista, jotka ylläpitävät kulttuurisia ja kestämättömiä myyttejämme ja puuduttavat ajattelumme uneen. Erityisesti musiikki ja kirjallisuus mutta myös elokuvat ja tv-sarjat. On kuitenkin varottava vaipumasta takaisin uneen, sillä jokaista tarvitaan herättelemään kollektiivista tajuntaamme vallitsevaan tilanteeseen. Toinen nopea lääke on päihteet. Pitkällä aikavälillä päihteisiin turvautuminen voi kuitenkin viedä vain huonompaan suuntaan, joten niihin ei missään nimessä pidä turvautua jatkuvasti ja säännöllisesti.

Kestävämpiä konstejakin on onneksi olemassa, ja niitä minä suosittelen. Pitää oppia pysähtymään kuuntelemaan pikkulinnun keväistä liverrystä ja tuulta puiden latvastoissa, ihastelemaan avuliasta ihmistä tai erämaan hiljaisuutta. Pienistä asioista siellä täällä voi ammentaa itseensä uutta henkistä voimaa ja kauneutta, joiden avulla elämä tuntuu hyvältä sekä mielekkäältä ja joskus jopa ruusunpunaiseltakin. Näin voi välttyä niiden rumien post-it -lappujen ainaiselta tuijottelemislta ja kohdistaa katseensa siihen, mikä on kaunista. Toinen äärimmäisen tärkeä tuki ja voimavara on yhdessäolo rakkaiden ja läheisten ihmisten kanssa. Sellaisten ihmisten, jotka ymmärtävät, vaikkeivät aina olisikaan samaa mieltä kaikesta. He ovat meidän kaikkien paras tuki ja turva. Muistakaahan siis ennen kaikkea pitää itsestänne ja läheisistänne hyvä huoli!

Dokumenttivinkki: What a Way to Go - Life at the End of Empire

Olen aiemmin mainostanut blogissani erinäisiä kirjoja ja artikkeleita, joiden avulla saattaa löytää uusia tapoja käsittää todellisuutta ja yhteiskuntaa ympärillämme. Nyt löysin kuitenkin ehdottomasti nopeimman ja vaivattomimman tavan silmien avaamiseen ja kulttuuristen ajatuslukkojen murtamiseen. Törmäsin dokumenttifilmiin nimeltä What a Way to Go: Life at the End of Empire. Tässä on tiivis kahden tunnin paketti siitä, mitä ympärillämme tapahtuu, mihin meidän pitäisi havahtua, ja mistä meidän täytyy alkaa keskustella. Leffa ei ole mikään hyvän mielen konsertti, vaan se on paikoin jopa varsin masentava, mutta silti äärimmäisen tarpeellinen.

Dokumentissa keskitytään ensin joihinkin perusongelmiinn, jotka ovat hyvin ilmiselviä indikaattoreita siitä, että nykyinen elämänmenomme on pian tulossa tiensä päähän. Näiden lisäksi olemassa ovat tietenkin lukuisat muut uhkakuvat, mutta kahden tunnin mittaisella elokuvalla voidaan raapaista vain tärkeimpiä kysymyksiä. Sen jälkeen luodataan niitä syitä, jotka ovat tämän nykyisen kehityksen taustalla, ja niitä voimia, jotka pitävät meidät yhä tämän vinhasti kiihtyvän karusellin kyydissä, vaikka useimpia on jo alkanut oksettaa. Lopussa esitetään vielä perusajatuksia siitä, minkälainen elämä meidän hyppysissämme voisi olla sivilisaation takana. Ja se elämä on tavoittelemisen arvoista. Mutta sitä meidän on tavoiteltava yhdessä.

Päättäjät ja poliitikot eivät meitä enää pysty pelastamaan. Eivät olisi koskaan pystyneetkään. Meidän on tehtävä se itse. Tapamme elää maapallolla ei ole "normaali", "ihmiskunnan kohtalo" tai "menestystarina". Se on tuhoisa ja kestämätön tapa elää, jonka viimeistä vuosisataa luultavasti vietämme tällä hetkellä. Se on elämäntapa, joka ei suo meille arvokasta ihmiselämää, vaan saa meidät tuntemaan itsemme avuttomiksi, pelokkaiksi ja turvattomiksi. Meidän on heitettävä kulttuuriset myyttimme romukoppaan ja alettava puhumaan globaalia yhteiskuntajärjestelmäämme ravistelevista ongelmista auennein silmin ja avoimin mielin. Muutos parempaan ei tule pyramidin huipulla löhöäviltä hallitsijoiltamme, vaan sen on lähdettävä meistä itsestämme. Haluaisitko sinäkin tuntea itsesi vähemmän sivilisoituneeksi ja enemmän maan päällä kulkevaksi eläväksi olennoksi, joka on yhteydessä planeettaan, jolla elämme? Joka elää ja hengittää siitä. Varjelee sitä.

Vimeo

Youtube

What a Way to Go: Life at the end of Empire

Synopsis

Tim Bennett, middle-class white guy, started waking up to the global environmental nightmare in the mid-1980s. But life was so busy with raising kids and pursuing the American dream that he never got around to acting on his concerns. Until now…

Bennett journeys from complacency to consciousness in his feature-length documentary, What a Way To Go: Life at the End of Empire. He reviews his Midwestern roots, ruthlessly examines the stories he was raised with, and then details the grim realities humans now face: escalating climate change, resource shortages, degraded ecosystems, an exploding global population and teetering global economies.

Bennett identifies and calls into question the fundamental assumption that has led to this unprecedented crisis in human history: that humans were destined to dominate the rest of the community of life with the Culture of Empire.

He pushes the dialogue where Al Gore did not go.

Powerful interviews with well-known authors including Daniel Quinn, Derrick Jensen and Richard Heinberg, and noted scientists William Schlesinger and Stuart Pimm, fill in some important pieces. Scathing and humorous use of archival footage is balanced with very human snapshot comments from family and friends.

On Walkabout, Bennett ends with an invitation to join him with courage and consciousness on the unexplored shores of a future not yet written.

One path leads to despair and hopelessness. The other, to total extinction. Let us pray we have the wisdom to choose correctly.
~Woody Allen