Elokuvavinkki: Metsän tarina

Kun kaupunkilaiset eivät mene ikimetsän luo, on ikimetsän tultava kaupunkilaisten luo. Kävin juuri katsomassa perjantaina ensi-iltansa saaneen Metsän tarinan elokuvateatterissa. Kyseessä on ensimmäinen suomalainen luontofilmi valkokangaslevityksessä sitten 60-luvun. Ilokseni huomasin, että kotimainen luontoelokuva näyttää myös kiinnostavan suomalaisia, sillä Finnkinon elokuvalle varaama pieni sali tuli lopulta aivan täyteen. Näytti siltä, että ehkäpä Finnkino oli jopa hivenen alivarvioinut elokuvan houkuttelevuutta. Ilahduttavaa oli nähdä myös lapsiperheiden sekä vanhemmankin väen löytäneen elokuvateatteriin.

Elokuva rakentuu enimmäkseen suomalaisen metsämytologian varaan, ja metsän tarinaa kerrotaan tätä kautta. Aivan perinteinen luontodokumentti ei siis ole kyseessä, sillä kaikkia valkokankaalla vilahtavia eläinlajeja ei esimerkiksi aleta nimeämään. Silloin tällöin kerrontaan on sekoitettu hieman perinteisiin luontodokumentteihin kuuluvaa tieteellistä faktaa, mikä ehkä turhaan hämmentää elokuvan kokonaisuutta.

Kokonaisuudessaan minua jäi kuitenkin harmittamaan se, että tässä ei käytetty hyväksi parasta mahdollista tilaisuutta suomalaisten metsätietoisuuden kasvattamiseen. Edes pienen pieni viittaus luonnontilaisten metsien ja niiden monimuotoisen eläimistön hätään olisi ollut paikallaan, sillä nyt Metsän tarina saattaa pahimmassa tapauksessa jopa tuudittaa kaupunkilaistuneita suomalaisia ajattelemaan entistä vahvemmin, että "onhan meillä tuolla tuota hienoa koskematonta luontoa, eikö vain!" Valitettavasti asian laita ei näin ole, vaan koko maassa metsien kokonaispinta-alasta luonnontilaista on 4-5 %. Tähän on laskettuna Lapin erämaat, mikä jättää eteläisen Suomen luonnontilaisten metsien osuudeksi vain alle prosentin eteläisen Suomen metsäpinta-alasta. Eli ei niitä koskemattomia salomaita aivan takapihalta nykyään löydä, ja tällä hetkellä luonnontilaisten metsien suojelussa onkin enää kyse lähinnä hajanaisten sirpaleiden löytämisestä ja metsätyökoneiden torjumisesta näillä alueilla. Siinä mielessä laaja suomalainen luonnontilainen metsä on jo menetetty vuosisadoiksi, mikä välillä meinaa pistää "vähän" vihaksi.

Toivon mukaan elokuva saa kuitenkin sytytettyä uutta kipinää suomalaiseen metsiensuojeluun. Uskoisin, että ainakin joku perhe päättää lähteä elokuvan katsottuaan keväämmällä pienelle luontoretkelle lastensa kanssa. Ehkäpä elokuva myös paljastaa joillekin katsojilleen, että ikimetsät eivät ole vain jotain ryteikköjä siellä jossain itärajalla, vaan että ne ovat arvossapidettäviä ja kunnioitettavia luonnon monimuotoisuuden tyyssijoja sekä ihmisen henkisen kasvun paikkoja, joiden hävittäminen ja kaataminen sellupuuksi on ollut ja on edelleen kammottava erhe.

Kannattaa siis joka tapauksessa käydä katsomassa ja tukemassa kotimaista luontoelokuvaa, sillä mahtipontisia otoksia ovat Hannu Siitonen ja Mikko Pöllänen saaneet filmille kaapattua.

Seisaus

On vuoden pimein hetki, silti kylven valossa.
Aurinko nousee vain vaivoin puiden latvojen taakse.
Se nukkuu sikeintä untaan syvällä talvipesässään.
Silmiäni ei häikäise eikä ihoani lämmitä.
Silti siitä hehkun, sillä joku nauraa sisälläni.

Kuuraiset koivut säkenöivät päivän lyhyimmässä kajossa.
Ne ovat kuin runopuut, jotka on valettu valkoisesta kullasta.
Onko kirkkaampaa enkeliä olemassakaan, mietin,
kun vitivalkea salama lyö läpi kehoni, ja saa minut huutamaan.

Puhdistumaan.

Järven jäällä kuljen pitkin pitkää siltaa,
jonka takanani kuultava aurinko polukseni maalaa.
Edessäni seisoo jättiläinen täynnä venyneitä ajatuksia.
Mutta puhdas lumihanki on peitellyt Vellamon uneen,
ja saan huokaista rauhan laskeutuessa samoina hiutaleina ylleni.
Viimein voin nukahtaa, kun sieluni hiilloksella palaa.

Hopeinen vuohenputkimeri kohoaa jääpuikkoina maan povesta.
Ne keihästävät hangen kuin muinaisten luonnonhaltijoiden lauluvaltikat
kauniisti aseteltuina heidän viimeisille leposijoilleen.
Mutta tämä ei ole hautausmaa,
sillä täältä uusi aurinko nostaa henget taas kukoistamaan.
Sitä elämää voin levänneenä sisääni hengittää, ulos puhaltaa,
ja saada liekin roihuamaan.

Järki ja henki

Mark Henson - Dualities. Taiteilijan luvalla osoitteesta markhensonart.com.

Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, mistä ihmiset voisivat löytää motivaatiota luonnonsuojeluun ja uuteen, kestävämpään elämäntapaan (Tässä). Päädyin siihen, että meidän on löydettävä henkiset arvot uudelleen osaksi elämäämme. Mieleni tekee nyt jatkaa tuota teemaa hieman pidemmälle.

Tieteellis-rationaalinen ja materialistinen maailmankuva on loppujen lopuksi hyvin fundamentalistinen. Periaatteellisella tasolla tieteentekijät yleensä myöntävätkin, että tässä ovat nyt vain parhaat teoriat, joita voimme esittää todellisuudesta, mutta muitakin mahdollisuuksia on, ja tiede mukautuu uusilla teorioilla uusimpien tutkimustulosten osoittamaan suuntaan. Tämä on hieno pohja tieteelliselle työlle, mutta valitettavasti äänekkäimmät tiedemiehet edustavat silti hyvin fundamentalistista ajattelutapaa todellisuudesta. Ajatellaan positivistisesti, ettei todellisuus ole mitään muuta kuin sitä, mitä kykenemme todistamaan. Samansuuntaisesti ajattelevat myös vapaa-ajattelijat ja muut raivokkaat ateistit. Vapaata ajattelua ja edistystä rummutettaessa kavennetaan samalla ihmisen ajattelu loppujen lopuksi hyvin suppeaksi kokonaisuudeksi, joka pelkistyy aisti- ja teknologisiin havaintoihin.

Moderni kulttuurimme sivuuttaa lähes täysin eräitä ihmismielen valtavimmista potentiaaleista, nimittäin hengen, tunteet ja intuition. Mitä me loppujen lopuksi kykenemme todellisuudesta aisteinemme havaitsemaan? Mm. tietyt valon aaltopituudet silmillämme, ääniaallot korvillamme, maku- ja hajupartikkeleita suullamme ja nenällämme. Teknologian avulla löydämme kuitenkin jatkuvasti uusia ulottuvuuksia todellisuudestamme, mutta kuinka syvälle todellisuuteen teknologiallakaan voimme päästä? Tämän lisäksi ihmisen mieli on vielä niin suuri mysteeri tieteelle, että pystytäänköhän suurinta osaa senkään salaisuuksista koskaan selvittämään?

Kun olemme kulttuurissamme takertuneet rationaalisiin ja materiaalisiin totuuksiin, olemme unohtaneet sisällämme olevan eläimen nimeltä ihminen. Olemme ehkä vaientaneet sellaisia mielemme kykyjä, joista nyt osaamme vain haaveilla tai joita kutsumme humpuukiksi ja hölynpölyksi. Olemme unohtaneet sen ihmisen, jonka intuitio ja vaistot ovat huippuluokkaa, ja jonka aivokapasiteetti mahdollistaa syvällisen pohdinnan olemassaolosta ja yhteenkuuluvuudesta ympäröivään todellisuuteen. Millä tavalla voisimmekaan kehittää ihmiskuntaa eteenpäin, jos antaisimme itsellemme mahdollisuuden yhdistää tiede ja henki?

Katselen ikkunasta ulos ja näen ja kuulen taloni edessä olevassa pensasaidassa pakkaspäivänä sirkuttavat pikkulinnut. Syvä yhteenkuuluvuus valtaa minut. Samassa veneessä nimeltä maapallo olemme, ja yhtä elämää kaikki. Tämä rakkaus ja yhteenkuuluvuus saa minussa aikaan syvän rauhan. Olisin vielä joitakin vuosia sitten tuominnut tällaisen ajattelun täysin, mutta lopulta annoin itselleni mahdollisuuden kokea jotain, mitä rationaalinen järki ei minulle sanele. Ja se kokemus on kasvanut kasvamistaan, lähemmäs todelliselta tuntuvaa minää. Ei minää pienellä m-kirjaimella, vaan kohti suurempaa Minää, joka käsittää kaiken elämän ympärillämme.

Joka tapauksessa, jotta voimme elää kestävällä tavalla osana maapallon elämää, meidän on nähtävä itsemme osana maapallon elämää. Maapallosta kokonaisuudessaan tulee osa meitä ja meillä on silloin vahvempi intressi säilyttää planeetta elinkelpoisena tulevillekin sukupolville ja muulle elämälle. Meidän täytyy nähdä ekosysteemit ja muut eliölajit osana meitä itseämme, jolloin suojelu ja kestävä elämä on ainoastaan meidän etujemme mukaista. Asiahan on jo toki järjelläkin ajateltavissa näin, mutta edelleen laitamme toissijaiset materialistiset etumme ihmisen ja muiden eliolajien pitkän linjan selviytymisen edelle. Tästä on kirjoittanut myös norjalainen syväekologi Arne Næss, joskin ehkä ilman sen suurempia viittauksia henkisiin kokemuksiin.

Olemme takertuneet numeroihin, laskukaavoihin ja materiaalisiin totuuksiin, vaikka todellisuus tuskin on pelkistettävissä ihmisjärjen ymmärtämään muotoon. Millainen maailma olisi, jos antaisimme henkisille voimavaroillemme saman arvon kuin rationaaliselle järjelle? Luultavasti ainakin ihmisten tunteille ja ihmisyydelle annettaisiin enemmän arvoa, kun tarkastellaan nykymaailmaamme, jossa yksilö on vain pieni ratas globaalissa koneistossa, joka pyörii lähinnä koneiston itsensä tähden. Luultavasti kauneus ja muut tunteisiin perustuvat arvot saisivat vahvemman jalansijan tehokkuuden kilpailijoina. Todennäköisesti kunnioittaisimme ympäröivää maailmaamme syvempien tunteiden vuoksi enemmän.

Rationaalisuuden edustamassa materiassa ja tunteiden edustamassa hengessä on kuitenkin kyse vain saman kolikon, ihmismielen, kahdesta eri puolesta, joista toista emme hyödynnä lähellekään potentiaalisella tavalla, koska se on leimattu rationaalistetussa maailmassamme hulluksi. Samalla tavalla kuin uskonnot aikoinaan leimasivat järjen, nyt tiede leimaa hengen. Osat ovat siis vain vaihtuneet, joten fundamentalistisuus sekä kapeakatseisuus vaivaavat kulttuuriamme edelleen. Todellinen vapaa-ajattelu ei näkisi maailmaa kummallakaan tavalla mustavalkoisena, vaan hyödyntäisi ihmismielen koko potentiaalia yhdistämällä rationaalisen ja hengellisen ajattelun tasapainoiseksi kokonaisuudeksi.

Itsenäisyyspäivänä

Itsenäisyyspäivänä ajattelin muistuttaa kaikkia arvoisan presidenttimme hienosta arvomaailmasta ja vahvasta luontosuhteesta:

Onko nyt viimeinenkin puu jätettävä pystyyn niin, että kaikki metsämme rymettyvät läpipääsemättömiksi ryteiköiksi, joita kauniisti kutsutaan aarniometsiksi? Ja kaikki tämä vain sen takia, että jokainen tupajumi ja torakka saisi viettää monimuotoista ja onnellista elämää.

Sauli Niinistö, 1997.

Toivottavaa olisi, että presidenttimme olisi 15 vuodessa kasvanut henkisesti ainakin hieman noista ajoista. Sen pitemmittä puheitta hyvää itsenäisyyspäivää!

Kirjailija, jota jokaisen olisi hyvä lukea - Daniel Quinn

Tässäpä kirjoja sinulle, joka olet edes joskus miettinyt, että jokin mättää. Jokin mättää tässä elämäntavassamme ja jokin siinä hiertää ja tuntuu perin huonolta. Minulla oli juuri tuollainen olo ennen kuin muutama vuosi sitten luin Daniel Quinnin teoksen Ishmael (suom. Ismael - Tarina, jonka vankeja me olemme). Sen jälkeen minun ei ole enää tarvinnut arvuutella, onko jokin pielessä vai ei, vaan todellisuus rävähti silmieni eteen sellaisella voimalla, että olin viikon verran suorastaan lamaantunut. Nyt minusta ei ainoastaan tunnu siltä, että jokin mättää, vaan tiedän, mikä mättää. Kaikkiin tämä kirja ei välttämättä yhtä voimallisesti vaikuta, sillä saatoinpa olla muutoinkin tuolloin herkässä tilassa, nuorena ihmisenä ja jo valmiiksi uuden identiteetin kynnyksellä. Joka tapauksessa näistä kirjoista olen maininnut pari sanaa blogissani ennenkin ja ne ansaitsevat täyden huomioni ainakin yhdessä kirjoituksessani.

Luin siis Ishmaelin muutama vuosi sitten. Aikaa vieri ja asteittain hieman unohdin, mitä olin Ishmaelia lukemalla oppinut. Kuitenkin kirjan ydinajatukset säilyivät syvällä minussa ja nuo ajatukset muuttivat vähitellen minun käsitystäni ihmisestä, sivilisaatiosta sekä maailmastamme. Kirja antoi minulle kyvyn lukea ympäröivää maailmaa erilaisin silmin kuin mitä kulttuurimme on minulle pienestä pitäen opettanut. Luin kirjan toistamiseen tänä kesänä ja kokemus oli aivan yhtä vahva kuin aiemminkin. Samat tunteet ulkopuolisuudesta ja kaiken ympärillä olevan järjettömyydestä valtasivat minut taas. Nyt muistin, että Quinn on kirjoittanut Ishmaelille myös jatko-osat, The Story of B:n ja My Ishmaelin. Tänä syksynä luin viimein nekin. Kirjoissa Quinn soveltaa ajatustensa esittämisessä opettajan ja oppilaan välistä sokraattista dialogia, jolloin opettajan tehtäväksi ei ole langenut tiedon opettaminen, vaan sen esille kaivaminen oppilaastaan. Tämä sopii kirjoihin mainiosti, sillä ajatukset, joita Quinn esittää, ovat läsnä meissä jokaisessa. Emme vain tule ajatelleeksi asioita niin! Opettajan henkilöhahmo voi olla näissä kirjoissa hieman yllättävä, mutta tarkoituksessaan se toimii kuitenkin hyvin, jos nyt ei hyvin pienestä epärealistisuudesta hätkähdä. Jos jonkinlaisen tiivistelmän Quinnin ajatuksista tähän laittaisin, niin keskeisin ajatus olisi ehkä seuraavanlainen: Meidän tapamme elää maapallolla ei ole ainoa tapa elää emmekä me sivilisaatioinemme edusta koko ihmiskuntaa.

Quinnin kirjoja ei tarvitse pitää absoluuttisina totuuksina, joiden perusteella meidän olisi hypättävä johonkin suureen tuntemattomaan jonkin mystisen sensein johdolla. Ei. Kirjat tarjoavat ajatusmateriaalia kaikille meille, jotta voimme alkaa itse miettiä sitä, minkälainen askel meidän tulisi seuraavaksi ottaa. Ne kannustavat lukijaa löytämään ajatuksensa omista lähtökohdistaan käsin ja rohkaisee jokaista meitä kehittämään ja kuljettamaan noita ajatuksia eteenpäin, jalostamaan Quinnin esittämiä ajatuksia entisestään. Kirjojen erinomaisen loogiset päättelyketjut ja järkeenkäyvät johtopäätökset saavat paatuneimmankin lukijan ajatusmaailman ainakin hivenen nyrjähtämään. Kyseenalaistamaan tarkoituksemme, kohtalomme ja tulevaisuutemme maapallolla. Kyseenalaistamaan sen käsityksen ihmisen historiasta, jota myyttimme ja tarinamme meille opettavat, ja minkä koululaitos ja media meihin iskostaa.

Nämä ovat kirjoja, joita jokaisen kannattaisi lukea ja mielestäni olisikin toivottavaa, että Ishmael otettaisiin esimerkiksi yläasteiden lukemistoon. Esimerkiksi Yhdysvalloissa koululaiset "joutuvat" sen paikoin lukemaan. Harmi vain, että suomenkielinen painos on ollut jo iät ja ajat loppu, eikä Tammella välttämättä ole kiinnostusta uusintapainokseen. Itse yritin kustantajaa jo hieman herätellä, mutta taitaa olla turha toivo. Kirjastoissa teos on kuitenkin varsin kattavasti saatavilla, eikä englanninkielisten laitosten saaminen käsiin ole mahdotonta.

Kirjat siis pursuavat itsestäänselvyyksiä, joita ei ympäröivässä todellisuudessa ole helppo tajuta ennen kuin joku tonkii ne aivoistamme esille. Nämä itsestäänselvyydet ovat kaikkialla elämässämme, mutta kulttuurimme on vaeintanut ne ja kulttuurimme on opettanut meille toisen tien. Tätä tietä seuraamalla olemme unohtaneet eräitä aivan perustavanlaatuisia viisauksia siitä, kuinka maapallolla on eletty, eletään ja kannattaisi elää, jotta elämä ja ihmiskunta sen osana kukoistaisivat jatkossakin. Lue, jos haluat taas muistaa.