Koyaanisqatsin ja Docventuresin jälkimainingeissa

Seurasin monien muiden tavoin televisiosta mainiota Docventures-dokumenttielokuvasarjaa. Pääosin elokuvat olivat hyviä, jotkut jopa erinomaisia, ja "jälkiliukkaat" vähän vieraasta tai aiheesta riippuen loistavia, kehnoja tai jotain siltä väliltä. Sarjan päättänyt Koyaanisqatsi oli kaikista esitetyistä dokumenteista ehdottomasti tärkein. Näin Koyaanisqatsin muuten ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten, ja silloin elokuvan lopussa tuhoutuva raketti oli minusta varoitus. Nyt joitakin vuosia vanhempana ja monia minua viisaampien ajattelijoiden kirjoja lukeneena huomasin, että se ei ollutkaan enää varoitus, vaan vertauskuva yhteiskuntajärjestelmämme vääjäämättömälle romahdukselle.

Koyaanisqatsin jälkeinen keskustelu oli pääosin mainiota ja ihmiskunnan tämänhetkisessä tilanteessa elintärkeää. Roope Mokan ajatuksista löysin paljon samaistumispintaa, mutta paikoin ne jäivät silti puolitiehen tai olivat toiveikkaan optimismin kyllästämiä. Erityisesti yhteen seikkaan haluaisin nyt sanoa sanaseni.

Studiokeskustelussa Mokka muistaakseni ennakoi, että energiaresurssien ehtymisen vuoksi ihmiskunnan edessä on suuri muutos 10-15 vuoden kuluttua. Tämä on mielestäni varsin realistinen arvio. En kuitenkaan pidä mahdottomana, että tuo muutos tulee vasta 20-30 vuoden kuluttua, mutta ehkä tämä on vain omaa ylilyötyä optimismiani tai tietämättömyyttäni. Lisäksi keskustelussa mainittiin sellainen seikka, että ihmiskunnan nykyinen väestömäärä ja sen kasvu perustuu fossiilisten polttoaineiden mahdollistamaan halpaan energiaan, joka tekee meidän puolestamme aivan käsittämättömän määrän töitä.

Otetaan sitten huomioon sellainen asia, että öljylle vaihtoehtoiset energianlähteet eivät ole hyötysuhteeltaan tai edullisuudeltaan lähellekään yhtä hyviä kuin öljy. Ne eivät siis kykene tuottamaan yhtä halvalla yhtä paljon energiaa kuin öljy, mihin Mokkakin taisi keskustelussa pikaisesti viitata. Ja otetaanpa vielä huomioon sellainen studiossa mainitsematta jäänyt seikka, että näiden vaihtoehtoistenkin energianlähteiden rakentaminen, huolto ja toiminta vaatii rutkasti öljyä.

Keskustelun myöhemmässä vaiheessa Mokka otti esiin tulevaisuuden väestöennusteen. Jos muistan oikein, niin Mokka mainitsi, että vuonna 2050 maapallolla on jonkin ennusteen mukaan 10 miljardia ihmistä, joista meidänlaisiamme "keskiluokkaisia" rohmuja on noihin aikoihin maailmassa nelisen miljardia ihmistä.

Ongelma tässä yhtälössä on varmaan kaikille aika ilmiselvä, mutta väännetään se tähän vaikka valokaapelista. Tämän hetkinen, täysin kaikista populaatiodynamiikan laeista paennut ihmisväestö on elossa fossiilisten polttoaineiden tuottaman energian ansiosta. 10-15 vuoden kuluttua näiden energiaresurssien ehtymisen vuoksi energiaa ei voida tuottaa enää yhtä paljon. Millä ilveellä ja resursseilla maailman väestö sitten jatkaa kasvuaan aina vuoden 2050 10 miljardiin saakka? Tyydyttiinkö tässä joihinkin YK:n väestölaskelmiin, jotka ilmeisesti pohjautuvat sellaiselle ajatukselle, että kehitys kehittyy vastaisuudessakin ilman koko yhteiskuntajärjestelmään vaikuttavia häiriöitä (kuten energiakriisi) ainakin vuoteen 2050 saakka?

Mitä tuon sijaan sitten saattaa tapahtua? Mikä on se tapahtumasarja, jonka myötä väkimäärä vääjäämättä vähenee? Mihinkään hallittuihin ratkaisuihin en usko, ja samanlaisia äänensävyjä oli myös studiokeskustelussa, kun puhuttiin demokratiasta ja sen munattomuudesta. Näistä asioista ei jumalauta olla edes tietoisia siellä, missä päätöksiä tehdään. Saattaakin siis hyvin olla, että jonkinlaisia kaikuja tulevaisuudesta voi kuulla katsomalla The Road -elokuvan. Itse löisinkin lanttini likoon traumaattisen ja anarkistisen* eloonjäämiskamppailun puolesta. Voi olla, että omavaraisuustaidot sekä yhteisöt tulevat olemaan arvokkainta varallisuutta, mitä ihmisillä voi olla.

Niin, ja muistakaamme lopuksi, että luonnon monimuotoisuus reagoi hupenemisellaan teknologiahulluudessa piehtaroivan ihmiskunnan aiheuttamiin muutoksiin pitkälläkin viiveellä. Toivokaamme parasta, ettemme ole menneet liian pitkälle, ja että tulevaisuuden jäljelle jääneellä ihmiskunnalla olisi käytettävissään edes kurjaa käyttökelpoisemmat resurssit uudessa maailmassa selviämiseen.

*Anarkia ei ole mielestäni silti lainkaan huono juttu, vaan ihmisille ihanteellisin yhteiskuntamalli. Se ei valitettavasti vaan toimi näissä reippaasti yli sadan henkilön yksiköissä.

Dokumenttivinkki: Collapse - The End of the Age of Oil

Chris Smithin elokuva Collapse lähtee liikkeelle öljyhuipun selittämisestä ja päätyy romahduksen vaikutusten arviointiin ja niistä selvitymiseen. Tässä on siis dokumentti, joka povaa oikeasti romahdusta ja esittää jopa väitteen siitä, että se on käynnissä jo nyt. Se tarjoaa ihmisille myös pienimuotoista osviittaa siitä, miten tuohon romahdukseen kannattaa varautua. Collapse on mielenkiintoinen dokumenttielokuva, sillä se on rakennettu päällisin puolin näyttämään Michael Ruppertin haastattelulta ja puolittaiselta elämäntarinalta. Ruppert on entinen huumepoliisi, nykyinen kirjailija ja tutkiva journalisti, joka on aiemminkin pyrkinyt tuomaan virallisesta totuudesta poikkeavia näkemyksiä maailmasta ja yhteiskunnastamme ihmisten tietoon. Tietenkin monet pitävät häntä salaliittoteoreettikkona ja tuomiopäivänprofeettana, mutta tällaiset arvostelmat on jokaisen katsojan tehtävä itse. Viestinkantajan arvostelu on sitä paitsi yksi käytetyimmistä harhautustekniikoista, joten annetaan asian puhua puolestaan.

Dokumentin katsomisen jälkeen halusin sanoa muutaman sanasen, jotka ovat muutoinkin pyörineet mielessäni viime aikoina. Loppujen lopuksi on aivan se ja sama, mitä Suomen hallitus tekee talouskriisiä lievittääkseen ja hyvinvointiyhteiskunnan palveluja säilyttääkseen. Uutta, vuosikausia kestävää kiihtyvää talouskasvua ei enää yksinkertaisesti tule, sillä sitä varten ei ole olemassa tarpeeksi energiaa. Tankissa ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi bensaa, jotta moottori lähtisi taas kunnolla rykimään. Toimenpiteet, joilla taloutta yritetään tällä hetkellä saada käynnistettyä, ovat täysin turhia ja vain paisuttavat sitä pullataikinaa, joka kohta lässähtää lattialle. Suurin talouskasvua elvyttävä tekijä tällä hetkellä lienee se seikka, että laman iskiessä öljyn kysyntä laskee, jolloin sen hintakin hetkeksi halpenee. Sitten öljyn kysyntä jälleen nousee, jolloin hintakin alkaa nousta, ja kaikki tietävät mitä siitä taas seuraa. Jossain vaiheessa seinä tulee tällaisellekin kasvukäyrälle vastaan ja öljyn hinta ampaisee lopullisesti taivaisiin. Siksi näiden talouden "elvytystoimenpiteiden" sijaan huomio olisi jo aikoja sitten pitänyt kiinnittää siihen, kuinka voimme mahdollisimman hyvin sopeutua vääjäämättömään keskitetyn ja teollisen sekä öljy- ja teknologiariippuvaisen järjestelmän hiipumiseen. Tuo hiipuminen on jo alkanut, ja Collapse-dokumentti puhuu selvää kieltä siitä, että paluuta loputtoman talouskasvun polulle ei mitä todennäköisimmin enää ole. Eikä tarvitse miettiä kuin pieni hetki meidänkin mediassamme melkein päivittäin pyöriviä asioita, niin voi huomata merkkejä asteittaisesta romahduksesta:

• Sahaava talouden kasvukäyrä
• Euro- ja finanssikriisi
• Rappeutuva infrastruktuuri (esim. tieverkko, jota ei enää ole varaa korjata tarpeeksi)
• Hyvinvointipalveluiden karsiminen (kuntien lakisääteisten palveluiden vähentäminen)

Jälleen kerran dokumentissa päädytään johtopäätöksiin, jotka ovat pyörineet useastikin monissa muissa yhteyksissä ja omassa mielessäni. Romahduksen jälkeen vastuu ihmisten elämästä siirtyy taas paikallistasolle ja pienet yhteisöt alkavat selviytyä omin neuvoinensa. Mutta onko meidän pakko yrittää pitää kiinni jostain, jota kutsutaan sivilisaatioksi? Ruppert elättelee toiveita "jonkinlaisesta sivilisoituneesta elämästä" lapsillemme. Emmekö voi rehellisesti kutsua paikallista, yhteisöllistä elämää, joka tulevaisuudessa meitä luultavasti odottaa, heimoyhteiskunnaksi? Tietenkin tuo yhteiskunta voi saada jonkinlaisen sivilisaation hahmon, mutta en itse usko, että sivilisaatio on mahdollinen ilman keskitettyä valtakoneistoa sekä tuota keskitettyä järjestelmää vaativaa kovaa teknologiaa. Miksi elämän täytyisi olla sivilisoitunutta? Onko sivilisaatiolla jokin itseisarvo? Minun vastaukseni on ei. Pienimuotoinenkin sivilisaatio kätkee taskuihinsa aina keskitetyn, laajentumiseen pyrkivän ja ihmistä alistavan valtakoneiston siemenet. Jos teollistunut sivilisaatio romahtaa joskus meidän elinaikanamme, mikä ei ole ollenkaan epätodennäköistä, niin annetaan sen romahtaa kunnolla ja jatketaan ilman sitä virhettä, jonka esi-isämme reilut 10 000 vuotta sitten tekivät.

Ilahduttavaa oli nähdä Ruppertin suhtautuvan kalseisiin tulevaisuudenkuviin iloisella ja positiivisella elämänasenteella. Juuri näin sen pitääkin olla. Kaikista uhkaavista merkeistä huolimatta meidän pitää jatkaa kauneuden ihailemista sieltä, missä sitä on jäljellä. Nautitaan toistemme seurasta ja autetaan toinen toisiamme. Hymyillään ja ollaan entistäkin avoimemmin ihmisiä, sillä meihin lukitut kahleet ovat alkaneet ruostua. Stressiin ja masennukseen vaipumisesta ei ole kenellekään mitään iloa, vaan positiivisen ja onnellisen elämänasenteen kautta voi takoa avaimet menestyksekkääseen elämään tulevaisuudessa. Oli se tulevaisuus minkälainen hyvänsä.

Katso dokumentti tästä.

Nykyaikaisen elämän tarkoituksettomuus

Monta kertaa olen sivunnut yhteiskunnassamme yleistä tunnetta elämän tarkoituksettomuudesta kirjoittamalla, että monista elämä tuntuu pinnalliselta ja tarkoituksettomalta tai jotain muuta yhtä ympäripyöreää. Enpä ole aiemmin rohjennut sen enempää pureutua kysymykseen siitä, miksi näin on. Miksi meidän täytyy jatkuvasti keksiä itsellemme jotain tekemistä, emmekä voi vain olla ja nauttia olemisesta, kuten villit veljemme, jotka ovat useissa alkuperäiskulttuureissa päivän aherruksen jälkeen täysin tyytyväisiä pelkkään oleskeluun ilman sen kummempaa tekemistä? Näihin kysymyksiin liittyen tutustuin mielenkiintoiseen ja ajatuksia herättävään teoriaan modernin, teknologiariippuvaisen ihmisen häiriintyneestä valtaprosessista (Disruption of the Power Process). Tekstistä tuli paikoin aika korkealentoista, mutta toivottavasti onnistuin selittämään asian edes joten kuten ymmärrettävällä tavalla. Eli ei kun menoksi:

Viime päivinä olen ahertanut vuokraviljelypalstallani, jollaisen päätin tämän kesän pieneksi hankkeekseni vuokrata. Olin eilen matkalla palstalleni, kun teoria valtaprosessista palautui taas mieleeni. Aloin pohtia, miksi ihmeessä niin monet, minä muiden muassa, raatavat vapaaehtoisesti ja nautiskellen plänteillään raskaan työpäivän jälkeen, kun särvin olisi saatavilla lähimmästä kaupasta minimivaivalla ja sitä pitää joka tapauksessa hakea sieltäkin. Miksi kotipuutarhurit eivät tyydy tällaiseen mukavuuteen? Totta kai on selvää, että puutarhaharrastajat saavat viljelyistään syvää tyydytystä ja se on erityisen palkitseva harrastus, mutta vasta valtaprosessista luettuani minulle valkeni, mikä tekee siitä erityisen palkitsevaa. Sama koskee periaatteessa kaikkia harrastuksia, mutta kalastus, marjastus, sienestys, metsästys ym. omavaraisuuteen liittyvät harrastukset ovat tietyllä tavalla erityisessä asemassa.

Valtaprosessiteorian lähtökohtana on se, että aikojen saatossa psyykeemme on kehittynyt järjestelmä, jossa ihmistä motivoivat tavoitteet, tavoitteiden saavuttamiseksi nähty vaiva, tavoitteen saavuttaminen sekä tavoitteen saavuttaminen omin ehdoin itsenäisesti tai jonkin ryhmän jäsenenä. Ilman näitä tekijöitä ihmiselle muodostuu erilaisia psykologisia ongelmia, jotka lievinä voivat olla tylsyyttä, rankempina esim. masennusta. Tavoitteista ihminen saa motivaatiota ja niiden saavuttamisesta mielihyvää ja tarkoitusta elämälleen. Tavoitteet ovat kolmitasoisia: 1) Tavoitteet, jotka ovat saavutettavissa minimaalisella vaivalla, 2) tavoitteet, jotka ovat saavutettavissa, mutta vain kunnollisella vaivalla ja 3) tavoitteet, jotka eivät ole koskaan saavutettavissa, vaikka niiden vuoksi näkisi kuinka paljon vaivaa tahansa. Teorian mukaan valtaprosessi häiriintyy 3-tason tavoitteista ja 2-tason tavoitteiden puuttumisesta.

Olennaista on se, että valtaprosessin täyttymys ja sen vuoksi koettava mielihyvä koituvat ainoastaan 2-tason tavoitteiden saavuttamisesta. 1-tason tavoitteiden eteen ei tarvitse tehdä juuri mitään, joten valtaprosessi ei täyty, ja 3-tason tavoitteita ei voi saavuttaa, joten ne turhauttavat ja saavat suuttumaan, jolloin valtaprosessi ei myöskään täyty. Yksi erittäin konkreettinen esimerkki valtaprosessin tavoitteiden eri tasoista on tarjolla videopelien ystäville (Pelien pelaaminenhan on muiden muassa hyvin leimallisesti harrastus, jolla nyky-yhteiskunnassamme yritetään keinotekoisesti tilkitä kunnollisten 2-tason tavoitteiden puuttumista.). Miltä sinusta tuntuu, kun olet läpäissyt jonkin pelin helpoimmalla mahdollisella vaikeusasteella? Hekumallisia fiiliksiä? Tuskin, oli varmaan tylsä peli. Entäpä keskivaikealla? Varmasti tyydyttävämpää kuin pelin juokseminen läpi ilman minkäänlaisia hankaluuksia. Yleensä tuntuu siltä kuin olisi saavuttanut jotain. Mutta mitäpä jos vaikein vaikeusaste on niin tappava, ettet pääse peliä edes läpi? Lenteleekö ohjain välillä kenties seinille? Näin valtaprosessi toimii myös oikean elämän tavoitteiden kanssa.

Jos teoria pitää vähänkään kutinsa, olisi se jälleen aikamoinen evoluution taidonnäyte. Ihmisen mieleen olisi siis rakentunut ominaisuus, joka saa aikaan mitä juurevimman mielihyvän tunteen siitä, kun on omaehtoisesti onnistunut hankkimaan itselleen elannon. Tämähän on vähän samantyyppinen juttu kuin seksistä saatava mielihyvä. Ne, jotka ovat nauttineet seksistä eniten, ovat sitä todennäköisesti harrastaneet eniten ja näin saaneet eniten jälkeläisiä (Kiitos heille, sillä heitä saamme kiittää siitä, että orgasmi tuntuu niin hyvältä.). Siten ne, jotka ovat nauttineet elannon hankkimisen onnistumisesta eniten, ovat todennäköisesti olleet kaikkein motivoituneimpia hankkimaan elannon itselleen eivätkä luovuttaneet yhtä helposti kuin ne, joilta vastaava ominaisuus on puuttunut tai se on ollut heikompi. Melkoista. En tosin ole evoluutiobiologi, joten tämä on vain omaa loogista päättelyäni.

Modernissa sivilisaatiossa tavoitteet lipsuvat kiihtyvällä tahdilla 1- ja 3-tasoille. Varsinkin elämisen kannalta välttämättömät tavoitteet (ruoka, vesi, lämpö) ovat siirtyneet tasolle 1. Ruokaa saadaksemme lampsimme lähimpään monopolikauppaan, ja jos katto vuotaa, voimme vilkaista älypuhelimesta kattomiehen numeron ja pirauttaa hänet paikalle. Elämämme kannalta tärkeimmät tavoitteet ovat siis luisuneet 1-tasolle, jolloin emme saa valtaprosessin täyttymyksen tuottamaa mielihyvää siitä, että järjestämme itsellemme elinehdot. Toisin on primitiivisissä yhteiskunnissa, joissa elanto pitää hankkia uurastamalla omia taitoja ja voimia käyttäen, yksin tai ryhmän jäsenenä, ja kas kummaa, kun näissä yhteiskunnissa ihmiset ovat muuten monesti tyytyväisempiä elämäänsä kuin me. Oikeiden 2-tason tavoitteiden siirryttyä tasolle 1 olemme alkaneet etsiä valtaprosessin täyttymystä keinotekoisten sijaistoimintojen avulla. 2-tason tavoitteet ovatkin nykyään hyvin pitkälti harrastuksia, ja kulttuurissamme oleva tarve harrastella ja puuhastella kaikenlaista pikkukivaa juontaa juurensa pitkälti tähän. Ilman puuhaa tylsistyisimme kuoliaiksi, sillä elämisen kannalta välttämättömät tavoitteet katetaan meille kuin manulle illallinen. 2-tason tavoitteiden puute saa jotkut myös havittelemaan jotain, mitä ei voi koskaan täysin saavuttaa: 3-tason tavoitteista voin esimerkkinä mainita esimerkiksi tavaran haalimisen, korkean statuksen tavoittelun tai äärimmäisyyksiin menevän kauneudenhoidon. Valtaprosessin häiriintymisellä on monia muitakin haitallisia vaikutuksia, joita selventää Wikipediasta löydetty varsin ruma kaavio, jota en laiskana jaksanut suomentaa:

Käypi järkeen, että monet teknologis-sivilisoituneen yhteiskunnan ongelmat voivat hyvinkin johtua häiriintyneestä valtaprosessista.

No joku voi tietysti huomauttaa, että eikös töiden tekeminen ja ansioiden tienaaminen ole 2-tason tavoite ja nimenomaan elannon hankkimista. Kyllä on, mutta olemme yleensä jonkun alaisia ja teemme mitä meidän käsketään tehdä. Vaiva, jota joutuu näkemään, on totteleminen ja työ useimmiten kaikenlaista papereiden pyörittelyä, josta ei ole näkyvää eikä merkittävää hyötyä kenellekään reaaliselvitymisen kannalta. Tällainen työ ei siis tuo vielä varsinaista elantoa pöytään, vaan antaa ainoastaan paalua käteen, jotta voimme hakea toisten työnään tuottaman ruuan, jonka joku on työkseen pakannut, rakennuksesta, jonka joku on työkseen rakentanut, ja jonne joku on työkseen ruuan rahdannut, ja jossa jonkun työ on pistää se tarjolle ja antaa ruoka meille rahoja vastaan. Systeemin osasena toimiminen ja vapauden sekä omaehtoisuuden puuttuminen häiritsevät myös valtaprosessin täyttymistä. Kuvittelepa vaikka, että otat tavoitteeksesi maratonin juoksemisen, mutta sitten joku sanoo, että tänä vuonna maraton juostaan kymmenen hengen joukkueissa. Jokainen joukkueen jäsen juoksee yhden kymmenesosan matkasta, mutta silti kaikki saavat kunnian koko maratonin juoksemisesta. Tuntuuko tavoitteen saavuttaminen hyvältä? Täyttyykö valtaprosessi?

Näyttää siltä, että 2-tason tavoitteista elämiselle välttämättömien tavoitteiden saavuttaminen saa aikaan voimakkaamman impulssin kuin sitä korvaamaan keksityt sijaistoiminnot. Tällaisten tavoitteiden saavuttaminen saa aikaan tunteen siitä, että elämä on omissa, eikä sosiaaliturvajärjestelmän tai työnantajan käsissä. Tästä syystä myös omavaraisuuteen liittyvät harrasteet, kuten kasvimaan hoito ja kalastus tuntuvat motivoivan ihmisiä erinomaisen hyvin ja tuottavan erityisen suurta mielihyvää silloin, kun tavoite on saavutettu ja itse tuotettu ruoka saadaan pöytään. Tästä syystä monet tykkäävät myös rakennella kaikkea itse, vaikka nämäkin hommat voisi ulkoistaa aina ammattimiehelle, jolloin ei itse tarvitsisi nähdä vaivaa. Mutta kun se vaivannäkö palkitsee ja on kivaa! Valtaprosessi täyttyy hetkellisesti, mutta sitten täytyykin jo etsiä seuraava 2-tason sijaiskohde, jolla täyttymykseen voi päästä uudestaan. Niin kauan kuin elämän perusedellytysten hankkiminen ei vaadi 2-tason vaivaa ei tule myöskään eteen sellaista tilannetta, jossa voi vain tyytyväisenä olla ja röllötellä, vaan aina mieleen hiipii vaivihkaa eräs kysymys: "Mitähän sitä tekis?" Ja juuri tästä syystä me etsimme, mutta emme koskaan löydä elämän tarkoitusta.

Puolukkakaan ei maksa mitään

Metsäntutkimuslaitoksen mukaan tänä vuonna on metsissä jopa ennätyksellinen puolukkasato odottamassa poimijoitaan. Kävin kotiseudulla viime viikolla ja säntäsinkin metsään katsomaan, onko se maa punaisenaan puolukkaa. Lähimetsistä en tällä kertaa kovin hyviä marja-apajia löytänyt ja olisikin varmaan pitänyt lähteä hieman kauemmaksi kunnon mäntykankaille poimimaan. Silti joidenkin siirtolohkareiden päällä oli tätä punaista herkkua aivan valtoimenaan, ja jonkin verran sainkin köyrittyä pakastimeeni viemisiä.

Junan perhana vaan oli marjojeni kohtaloksi hivenen myöhässä ja kotiin päästyäni puolukat olivat ehtineet sulaa (olivat jo kertaalleen pakastimessa vanhempieni luona). Piti siis eilen keittää osa puolukoista hilloksi. En ollut aiemmin hilloamista sen kummemmin kokeillutkaan ja se onkin aika helppoa ja vaivatonta. Sokeripaketin kyljestä löytyy simppelit ohjeet. Sainpa samalla pienen hilloinnostuksen ja ajattelin joku päivä hakea kävelytien pientareelta ruusunmarjojakin hillotettavaksi.

Yhden pussillisen marjoista käytin nyt puolukkapiirakkaan, joka tällä hetkellä paistuu uunissa. Leivoin piirakan samalla ohjeella kuin mustikkapiirakankin, mutta tein pari muutosta. Ensinnäkin laitoin pohjaan 2 desiä vehnäjauhoja ja 1,5 desiä ruisjauhoja. Tämä toimii varmasti mustikkaversionkin kanssa. Toisekseen korvasin kermaviilin mansikkajogurtilla. Siitä syystä sokeria ei kannatakaan laittaa täytteeseen ihan tuota 3/4 desiä.

Mustikka ei maksa mitään

Nyt sitä on taas metsät tulvillaan. Nimittäin sinistä mahtiruokaa eli mustikkaa. Vierailin viikonloppuna vanhempieni luona Keski-Suomessa ja kävin könyämässä poimurin sekä ämpärin kanssa lapsuuteni metsästä pienoisen saaliin tätä marjoista parhainta. Nelisen litraa rakkaalle äidilleni ja saman verran itselleni. Ja aikaa tuohon rentouttavaan puuhaan meni parisen tuntia. Enemmänkin olisi tehnyt mieli kerätä, mutta omaan pakastelokerooni ei valitettavasti kovin suuria määriä herkkuja mahdu.

Hauskaahan tässä on se, että monilla on jokin "salainen" mustikkapaikka, jonne ajetaan ensin puoli tuntia autolla, ja josta niitä marjoja sitten joskus löytyy ja joskus ei. Oma mustikkapaikkani on omakotitaloalueen vieressä olevassa metsässä, ja se on osoittautunut erityisen luotettavaksi paikaksi, sillä siellä on hyvä mustikkasato niin kylminä kuin kuuminakin kesinä. Siltikään kukaan ei ole tietääkseni näihin marjoihin minun lisäkseni juuri kajonnut. Varmasti joku muukin on näillä lenkkipoluilla mustikkapaljouden pannut merkille, mutta eikö sitten kiinnostus riitä vai mitä häh? Joka tapauksessa kannattaa siis etsiä mustikoita myös aivan kotinurkilta!

Kovasti povailtiin täksi kesäksi keskinkertaista mustikkasatoa, mutta huudahdinpa tänään kertaalleen ääneen, että "voi jumalauta!", kun huomasin sellaisen mustikkameren, että siinä olisi voinut uida suu auki ja antaa mustikoiden valua kurkusta alas. Ja pian poimuri olikin taas tyhjennyksen tarpeessa. Eli kyllä niitä mustikoita on ihan pirun paljon taas tänäkin vuonna.

Perhana, eipä minulla muuta sanottavaa enää ole kuin että menkää poimimaan niitä mustikoita, ellette sitten halua väkisin maksaa torikauppiaiden pyytämiä kuuden euron litrahintoja. Tai voihan sitä tietenkin tyytyä myös kauppojen pakastelaarimustikoihin, mutta onko niissä samaa voimaa kuin omin käsin poimituissa lähimetsän mustikoissa? No ei! Siis poimuri kouraan ja kumisaappaat jalassa metsään nyt. Kaveriporukalla, perheen kanssa tai vaikka yksinkin.

Laitetaanpa tähän kannustimeksi vielä erinomainen mustikkapiirakkaresepti, jonka olen bongannut "Kirsin keittiössä" -blogista:

Pohja:

150g voita
1dl sokeria
1 kananmuna
3,5 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta

Täyte:

2 dl kermaviiliä
1 kananmuna
3/4 dl sokeria
2 tl vanilliinisokeria
5 dl mustikoita
2 tl perunajauhoja (jos mustikat pakkasesta)

Pohja tehdään ihan normaalisti eli vatkataan sokeri ja rasva, sotketaan joukkoon kananmuna, sitten yhdistetyt jauhot pikkuhiljaa sekaan. Taikina levitetään sitten voideltuun vuokaan reunoja myöten. Sitten mustikat pohjalle ja kermaviilisoossi kaiken päälle. Uuni 200 asteeseen ja piiras sinne 30 minuutiksi. Herkullinen piirakka!

Ja loppuun kiinnostava nippelitieto: Sain itsekin vasta muutama viikko sitten selville, että kotoinen mustikkamme ei olekaan englanniksi blueberry, vaan bilberry. Blueberry tarkoittaa ennemminkin pensasmustikkaa, joka on ihan mauton roskamarja meidän metsämustikkaamme verrattuna. Ala-asteelta asti lapsia on siis johdettu harhaan opettamalla, että mustikka on blueberry.

Satoisaa ja rentouttavaa marjastuskautta toivoo,
Liro