Loppulamassa luonnonsuojelusta ei kannata tinkiä

Vaaleissa suurimman kannatuksen keränneet puolueet tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä, että ympäristöhallintoa ja -lainsäädäntöä on karsittava talouskasvun kiihdyttämiseksi. Puheet siitä, että ympäristöasiat olisivat menossa nykyisen järjestelmän keinoin parempaan, voidaan siis viimeistään nyt lopettaa. Vaikuttaa siltä, että luonnonsuojelu oli vain ylellistä silmänlumetta, johon talousjärjestelmällä oli hetkellisesti varaa panostaa, mutta nyt talouskasvuajattelu näyttää jälleen todelliset kasvonsa, kun luonto ja ihmiset sen mukana halutaan uhrata talouden nimissä.

Ihminen on välittömässä kohtalonyhteydessä luonnon kanssa. Ihmisten elinehdot eivät koskaan ole peräisin todellisuudesta irrallaan olevasta mielikuvituksellisesta rakenteesta, jota kutsumme taloudeksi, vaan taloudellekin rajat asettavasta luonnosta. Noita rajoja on rikottu fossiilienergian voimin kiihtyvällä tahdilla, ja sen mukaista satoa alamme nyt vähitellen korjata: meistä ihmisistäkin huolen pitävä luonto on maailmanlaajuisessa kriisitilassa. Silti uskottelemme itsellemme, että luonto on jokin ”toinen”, meistä erillinen kokonaisuus, jota voimme käyttää viimeiseen puuhun asti tuomitsematta samalla ihmiskuntaa tuntuvasti aiempaa karumpiin elinolosuhteisiin, jopa sukupuuttoon lukemattomien hävittämiemme lajien joukkoon.

Elämme jo nk. loppulaman aikaa. Ympäristön kantokyky ei enää kestä kuormitustamme ja riittävän kustannustehokkaan energian, käytännössä halvan öljyn, mahdollistama tilapäinen luonnonherruuskulttuuri on viimein saavuttamassa kasvun rajoja. Lukuisat tutkijat ja ajattelijat ympäri maailman ovat varoitelleet meitä jo tovin siitä, ettei nykyisen elämänmenomme taanneelle halvalle ja helposti hyödynnettävälle öljylle ole näköpiirissä talouskasvun mahdollistavaa korviketta. Siten nykyinen taantuma ei ole poliitikkojen päätöksillä korjattavissa oleva tila, vaan vääjäämätön suunta, kun energiaresurssit eivät enää mahdollista globaalia, kiihtyvää talouskasvua.

Tässä tilanteessa on itsetuhoista yrittää pitää status quo pystyssä luonnonsuojelusta tinkimällä. Tulevaisuudessa olemme jälleen riippuvaisempia paikallisista elinehdoista, siis elinvoimaisesta luonnosta, joka turvaa sadon sekä antaa keruutuotteita, riistaa ja kalaa. Tuosta elinvoimasta olemme menettäneet jo paljon, mutta meidän ja joukossamme olevien poliittisten toimijoiden on nyt puoluerajoista piittaamatta pidettävä parempaa huolta siitä, mitä on jäljellä. Ei vain luonnon itseisarvoon liittyvistä ”viherpiipertäjien” syistä, vaan myös itsekkäistä ihmisten elinolosuhteisiin liittyvistä syistä. Me emme ole elintärkeä osa luontoa, mutta luonto on elintärkeä osa meitä.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin useassa sanomalehdessä mielipidekirjoituksena.

Sielun kutsu

Maapallon kriisi näyttää olevan suurelta osin ihmiskunnan sielun kriisi. Kun olemme teknologiaan ja kehitykseen luottamalla erottaneet itsemme luonnosta, olemme samalla joutuneet eroon omasta syvimmästä luonnostamme, sielustamme. Emme kuule sen ääntä kuten emme kuule luontoakaan. Ja vaikka kuulisimme, emme kuuntele, vaan yritämme peittää sielun ja luonnon yhteisen huudon aina uusin häiriötekijöin.

Ihminen, joka ei ole yhtedessä sieluunsa, omaan syvimpään olemukseensa, kokee olevansa vailla tarkoitusta ja merkitystä maailmankaikkeuden kudelmassa. Tällainen ihminen tuntee juurettomuutta ja levottomuutta, jatkuvaa tarvetta uusille, hetkellisille elämän tyydykkeille. Tämä on maailmanlaajuisen kulutuskulttuurin patologinen diagnoosi.

Sieluunsa yhteyden muodostanut ihminen on yhteydessä myös kaikkeen ympärillä olevaan. Kaikkeuteen. Maailmassa vellova epätasapainon aiheuttama häiriötila on hänelle häkellyttävä ja usein ainakin hetkellisesti lamaannuttava kokemus. Mutta sieluaan kuunteleva ihminen löytää myös tarkoituksensa ja merkityksensä, hän ammentaa voimaa kaikesta, mikä on vielä kaunista ja villiä. Puolustaa sitä. Hänen egonsa ei palvele itseään, vaan sielun hänelle langettamaa tehtävää, kutsumusta. Aito elämäntehtävä kumpuaa ihmisestä itsestään. Ei kulttuurisesta ehdollistumisesta eikä ulkopuolisista paineista tai odotuksista. Sielun antamaa tehtävää täyttämällä ihminen voi tehdä oman pienen mutta merkityksellisen osansa muiden ihmisten, elämän, luonnon, maapallon ja lopulta maailmankaikkeuden hyväksi.

Tällainen ihminen ei voi olla voimaton. Hän on sielunsa virtaan kiinni päässeenä voittamaton ja lannistumaton. Hän on löytänyt oman elämänsä tarkoituksen ja merkityksen. Hän ei ole eksyksissä, vaan tietää paikkansa ajan virrassa. Jos hänenlaisiaan ihmisiä olisi useampia, voisimme vielä pelastaa sen mitä pelastettavissa on. Olemme jo nyt pahasti myöhässä, mutta mitä ripeämmin toimimme, sitä helpompi on tulevaisuutemme.

Sielun ja luonnon kutsuun ei ole helppoa vastata. Olemme ajelehtineet kehityksen vietävinä niistä niin kauas pois. Kutsua ei ole helppo kuulla saati kuunnella. Eikä sielun polku ole helppo polku. Se on täynnä kauheita piruja omassa itsessämme sekä meitä ympäröivässä kulttuurissa. Mutta se on myös täynnä esi-isien ja luonnon viisautta, jotka auttavat meitä kohti syvyyksiä. Se on sankarin polku. Se on kunnian polku. Se on niiden polku, jotka vielä uskaltavat tuntea ja välittää.

Kaikki ne, jotka ovat tälle polulle lopullisesti päätyneet, voivat taata, että kun vauhtiin on päästy, paluuta entiseen, kulttuuristen normien ja ajattelutapojen muodostamaan petolliseen turvallisuuteen ja mukavuuteen ei enää ole. Mutta sielun kanssa muodostettu yhteys vapauttaa elämään voimia, joita ei ennen voinut kuvitellakaan, ja joita ilman ei enää haluaisikaan elää.

Kuuntele sieluasi. Kuuntele luontoa. Unohda normit, tavat ja tottumukset, jotka ovat tähän asti olleet elämäsi tuki ja turva. Ne eivät vie sinua elämän sinulle tarkoittamaan suuntaan, vaan kahlitsevat sinut näköalattomaan kulttuuriseen laatikkoon, jossa joudut myymään kykysi ja taipumuksesi hyvään maapallon kauneutta ja elinvoimaa kuluttavalle yhtenäiskulttuurille. Kiipeä tuon laatikon reunalle ja näe ihmistä laajempi maailma. Ja kun olet valmis

hyppää.

Elämäntapamme on haitallinen kypsälle miehisyydelle

Olen pohtinut viime aikoina paljon miehuuden ja maskuliinisuuden saloja. Ajatustyöni tukena ja inspiraationa mainitsen erityisesti seuraavat kirjat:

Bly, Robert: Iron John
Moore & Gillette: King, Warrior, Magician, Lover - Rediscovering the Archetypes of the Mature Masculine
Turnbull, Colin: The Forest People

Lisäksi aihetta koskien heräsi ajatuksia Mary E. Gomesin ja Allen D. Kannerin artikkelista The Rape of the Well-Maidens: Feminist Psychology and the Environmental Crisis. Artikkeli löytyy kertakaikkisen loistavasta Ecopsychology-kirjasta (Toim. Roszak, Gomes, Kanner 1995). Tämän kirjan herättämiin ajatuksiin palaan varmasti jatkossakin. Mutta nyt itse asiaan.

Perinteisesti mies ja maskuliinisuus on kulttuurissamme nähty tietyn tyyppisenä 50-luvun miehenä. Hän käy töissä, tuo leivän pöytään, pitää naisen kurissa, saattaa olla vähän macho. Hän on perheelleen ja lapsilleen etäinen niin fyysisesti kuin emotionaalisestikin. Tällaisen stereotyyppisen mieshahmon lisäksi maskuliinisuuteen on pitkään yhdistetty yksinomaan sellaisia kovilta kuulostavia arvoja kuin voimakkuus, tehokkuus ja armottomuus. Ja sellaiseksi maskuliinisuus on pitkälti muodostunutkin teollisen vallankumouksen jälkeisen teknologistuvan kulttuurimme puristuksissa. Ongelma on siinä, että tällainen 50-luvun maskuliinisuus, jollaisena käsitämme paljolti kaiken maskuliinisuuden, ei ole täyttä, kypsää miehisyyttä, vaan epäkypsää ja poikamaista uhoa, pullistelua ja suojamuurien ylläpitoa. Ihmiselle haitallisen kehityksen vuoksi aina vain epäsopivammaksi muuttuva elämäntapamme on siten vaikuttanut ihmisyyteen haitallisesti myös rappeuttamalla maskuliinisuuden (ja feminiinisyyden). Miehisyydestä hävisi aimo annos sellaisia piirteitä kuin luovuus, herkkyys ja suojelevuus.

Käsitys maskuliinisuudesta on siis ollut ja on edelleen epätäydellinen ja yksipuolinen. Ja 70-luvulla alkoi tapahtua. Naiset voimaantuivat aivan oikeutetusti ja feminismistä tuli vaikutusvaltainen aate. Feminismi on tehnyt erinomaisen hienoa työtä sen eteen, että naisten asema on parantunut ja tasa-arvoistunut. Feminismi on kuitenkin mennyt vikaan siinä, että ongelmiksi on pitkälti nimetty miehet ja maskuliinisuus. Feministisessä kritiikissä tätä "50-luvun" vajavaista, haavoittunutta ja epäkypsää maskuliinisuutta on siis pidetty täytenä maskuliinisuutena, joten maskuliinisuutta ja miehisyyttä alettiin leimata negatiivisin määrein, mikä on vaikuttanut kielteisesti miehiseen itsetuntoon. Nyt osa miehistä alkoi olla uuden ongelman äärellä: "Jos miehisyys kerran on niin perseestä, niin minkälainen minun sitten pitäisi olla? En ainakaan halua olla tuollainen paska mies." Tästä on lähtenyt kehitys kohti feminiinistä miestä, joka hakee herkkyyden ja luovuuden arvoja liiaksi naisellisesta energiasta, koska oli jo kauan sitten unohdettu, että nämä puolet voi löytää myös miehisestä maailmasta. Tuloksena olemme saaneet liian uhrautuvia, liian kilttejä ja tyttöystävistään, puolisoistaan tai äideistään riippuvaisia poikia. Samalla toinen puoli miehistä tietenkin jatkoi ja jatkaa edelleen machon miehisyyden poikamaisessa maailmassa.

Tämä epäkypsä, macho maskuliinisuus ei ole haitallinen ainoastaan ihmisten hyvinvoinnin kannalta, vaan se vaikuttaa patriarkaalisessa yhteiskunnassamme voimakkaasti kehityksen suuntaan ja maailman tilaan. Ainoastaan kovien maskuliinisten ominaisuuksien mukaisesti kasvavat miehet, ja yhä enemmän myös naiset, eivät tunne oman itsen olevan osa suurempaa kokonaisuutta, ja ovat emotionaalisesti erkaantuneita maailmasta, luonnosta, eläimistä ja kasveista. Tunnesidettä elinympäristöön ja muuhun elämään ei muodostu, vaikka ne vaikuttuvat perustavanlaatuisesti meidän fyysiseen ja psyykkiseen elämänlaatuumme. Tällöin nykyisenlainen maapallon riisto on mahdollistunut ilman, että ihmiset oikeasti tuntisivat siitä hätää tai vastuuta. Tämän emotionaalisen erkaantuneisuuden vuoksi emme myöskään huomaa päivänselvää yhteyttä siinä, että maapallon kärsiessä myös me kärsimme. Elämäntapa, joka haavoittaa maapalloa, haavoittaa myös ihmistä. Miehisyys joka haavoittaa maapalloa, haavoittaa myös miestä.

Mitä meiltä puuttuu, jotta voisimme saavuttaa kypsän miehisyyden? Ensinnäkin meiltä puuttuu opastus. Monet feministit astuvat jälleen kerran harhaan olettamalla, että poikien erottaminen äideistään kovaan miesten maailmaan on kaiken pahan alku ja juuri. Näin ei ole, sillä pojan ero äidin maailmasta on tuiki tarpeellinen osa miehisen psyyken kehitystä. Ilman tätä vaihetta saamme riippuvaisia ja ylikilttejä poikia. Poikaa odottaa tämän eron jälkeen isän maailmaan astuminen initiaation kautta. Ja tässä on nyky-yhteiskuntamme ongelma: harva isä on sillä tavalla kypsä mies, että osaa ottaa pojan vastaan. Harvoin meillä on myöskään muita vanhoja, kypsiä miehiä elämässämme, jotka osaisivat opettaa meille kypsän miehuuden salat. Tietenkin toisilla on joissain suhteissa parempia isiä kuin toisilla, mutta harva isä pystyy nyky-yhteiskunnan puristuksessa antamaan pojalleen täyttä kokemusta kypsästä maskuliinisuudesta. Samalla meiltä puuttuu myös yhteisö, jossa olisi muita kypsiä miehiä, jotka ottaisivat pojan vastaan.



Kypsien miesten lisäksi meiltä puuttuu initiaatio: tapahtuma, jonka jälkeen emme enää ole poikia vaan olemme astuneet miesten maailmaan. Initiaatio pitäisi suorittaa pojille silloin, kun he ovat omalla, yksilöllisellä tavallaan valmiita siihen. Initiaatiolla ei kuulu olla tiukkaa ikärajaa, vaan sen kuuluu tapahtua, kun yhteisössä huomataan, että pojan on aika kulkea sen läpi ja syntyä uudelleen. Tällä kertaa yhteisön tasavertaisena jäsenenä. Miehenä muiden miesten joukossa. Mikäpä olisi ihmisen elämässä tärkeämpi ja merkittävämpi hetki riitille ja opastukselle? Sillä opastusta initiaatio pitkälti on. Vanhat miehet vievät pojat jonnekin pyhään paikkaan, jossa saatetaan olla päivistä viikkoihin. Siellä pojille opetetaan heiltä ennen salatut tarinat, laulut ja myytit, jotka selittävät uudella tavalla maailmaa ja ihmisen paikkaa siinä. Sieltä palatessa pojille on annettu eväät oman, kypsän miehuuden rakentamiseen. Toisaalta initiaation rituaalista merkitystäkään ei pidä väheksyä, sillä luulen, että rituaaliset virstanpylväät ovat meille tärkeitä tukirakenteita kulkiessamme elämämme läpi.

Kuinka initiaatio toimii meidän yhteiskunnassamme? Täytät 18 vuotta ja *pim*, olet aikuinen mies kypsyydestäsi riippumatta. Ei opastusta, ei rituaalia, ei mitään. Mutta mene toki ostamaan alkoholia ja sekoita sillä pääsi! Se on aikuistumisen merkki numero 1 meidän yhteiskunnassamme. Juo ja vapaudu elämisen sietämättömästä paskamyrskystä. Joku saattaa toki vielä nykypäivänäkin sanoa, että "armeijassa pojista tehdään miehiä." Että siinä on initiaatio. Paskanmarjat. Siellä pojista tehdään poikasotilaita. Ja sotilas on täysin eri asia kuin soturi, jota me kaikki tarvitsemme sisällemme. Sotilas tottelee käskyjä, soturi taistelee suuremman hyvän puolesta. Armeijan ainoa miehuuden kannalta ansiokas puoli on se, että se viimeistään repii monet pojat irti äitinsä helmoista. Mutta kukaan ei intissäkään ole ottamassa poikia kypsällä tavalla vastaan, joten lopullinen vaikutus pojan miehisyyteen saattaa olla hyvinkin haitallinen.

Toisin sanoen pojat jätetään meidän yhteiskunnassamme heitteille sillä hetkellä, kun he eniten kaipaavat ohjausta ja opastusta. Nyt kerron esimerkin omasta kokemuksestani: Olen pohtinut hyvin paljon, miksi olin teini-ikäisenä ja vielä vähän myöhemminkin aivan äärimmäinen rationalisti, materialisti ja ateisti. Kaikenlaiset hihhulit ja hipit ansaitsivat mielestäni lähinnä pamppua. Tämä on hyvin voimakkaasti vallalla olevaa kulttuuria mukaileva näkemys. Mitä minulle sitten on tapahtunut, kun nyt olen juurikin tuollainen luontoa suojeleva "hippi" ja mystiikkaan taipuvainen "hihhuli", jollaisena tunnen oloni paremmaksi kuin koskaan?

Sen tarkemmin asioita erittelemättä mainittakoon, että jäin itsenäistymisvaiheessa täysin heitteille miehisyyteni suhteen. Olen myöhemmin tajunnut, että olen aina ollut herkästi luontoon, kauneuteen ja mystiikkaan virittynyt. Mutta se, mikä teki minusta erityisen kärkkään materialistin ja ateisitin oli pelkoni. Koska en teini-ikäisenä tiennyt, että toisenkinlainen miehisyys on mahdollista, aloin imeä itseeni ympäröivän kulttuurin tarjoamaa miehen mallia, mitä myös useimmat isät pojilleen opettavat. Olin kuin homo, joka viimeiseen asti kiistää homoutensa ja on siksi pahimman sortin homofoobikko. Minulla ei ollut elämässäni vanhaa miestä, joka olisi sanonut minulle, että saan olla herkkä, saan olla luova, saan välittää luonnosta ja eläimistä, saan tuntea surua tai iloa luonnon puolesta, ja että maailmaa saa katsoa myös mielikuvituksella ja mystisesti. Ja joka olisi samalla muistuttanut myös miehisyyden toisista puolista: pitää olla tarpeeksi voimakas vetääkseen omat rajansa ja taistellakseen sen puolesta, minkä kokee hyvänä ja tärkeänä.

Uskallan sanoa, että olen oman kypsän miehuuteni jäljille päässyt. Mutta mistä se alkoi? Luonto on tässäkin paras opettaja, ja pidänkin luontosuhteeni vahvistumista merkittävimpänä yksittäisenä hyvinvointiini vaikuttavana tekijänä. Vaellusharrastuksen aloittaminen vei minut ympäristöön, jossa löysin vähitellen lapsuudestani tutun herkkyyden aistia ympäristöäni. Pystyin jälleen kokemaan asioita olemalla osa luontoa. Paikkani maailmassa alkoi vähitellen hahmottua ja se tietenkin jatkaa hahmottumistaan kokoajan. Yhtäaikaisesti syventyen ja laajentuen. Toisekseen tarvitsin mallioppimista sieltä täältä jollakin tavalla kypsiltä miehiltä. Sitä voisi kutsua eräänlaiseksi palapelin kokoamiseksi. Kolmantena ja ei ollenkaan vähäisimpänä tekijänä eteenpäin auttoi runsas lukeminen, pohtiminen ja itsetutkiskelu. Lopputuoksena eheä ja luonnon kanssa resonoiva identiteetti sekä äärimmäisen hyvä olo!

Sanotaan loppuun vielä, että samanlaisen tekstin voisi kirjoittaa myös feminiinisyydestä. Varmasti miehisyydestä kirjoittamani asiat koskevat osittain myös naiseutta, sillä maskuliinisuus ja feminiinisyys yhdistyvät jokaisessa meissä omanlaisekseen kokonaisuudeksi, ja vaikka ne ovatkin tietyllä tavalla vastakohtia, eivät ne ole käsitteinä kuitenkaan mustavalkoisia tai selvärajaisia. Uskon kuitenkin, että vaikka täysi miehisyys ja naiseus rakentuvat tietenkin pääpiirteittäin samanlaisista ihmisyyden palikoista, vaaditaan matkan varrella kohti kypsyyttä kuitenkin paikka paikoin erilaisia eväitä ja virstanpylväitä. Tämän aiheen feminiiniseen puoleen en ole kuitenkaan perehtynyt tarpeeksi paljon, joten jätän asian ainakin toistaiseksi käsittelemättä.

Timantiksi tiivistyneitä ajatuksia III

For me, trees have always been the most penetrating preachers. I revere them when they live in tribes and families, in forests and groves. And even more I revere them when they stand alone. They are like lonely persons. Not like hermits who have stolen away out of some weakness, but like great, solitary men, like Beethoven and Nietzsche. In their highest boughs the world rustles, their roots rest in infinity; but they do not lose themselves there, they struggle with all the force of their lives for one thing only: to fulfil themselves according to their own laws, to build up their own form, to represent themselves. Nothing is holier, nothing is more exemplary than a beautiful, strong tree. When a tree is cut down and reveals its naked death-wound to the sun, one can read its whole history in the luminous, inscribed disk of its trunk: in the rings of its years, its scars, all the struggle, all the suffering, all the sickness, all the happiness and prosperity stand truly written, the narrow years and the luxurious years, the attacks withstood, the storms endured. And every young farmboy knows that the hardest and noblest wood has the narrowest rings, that high on the mountains and in continuing danger the most indestructible, the strongest, the ideal trees grow.

Trees are sanctuaries. Whoever knows how to speak to them, whoever knows how to listen to them, can learn the truth. They do not preach learning and precepts, they preach, undeterred by particulars, the ancient law of life.

A tree says: A kernel is hidden in me, a spark, a thought, I am life from eternal life. The attempt and the risk that the eternal mother took with me is unique, unique the form and veins of my skin, unique the smallest play of leaves in my branches and the smallest scar on my bark. I was made to form and reveal the eternal in my smallest special detail.

A tree says: My strength is trust. I know nothing about my fathers, I know nothing about the thousand children that every year spring out of me. I live out the secret of my seed to the very end, and I care for nothing else. I trust that God is in me. I trust that my labor is holy. Out of this trust I live.

When we are stricken and cannot bear our lives any longer, then a tree has something to say to us: Be still! Be still! Look at me! Life is not easy, life is not difficult. Those are childish thoughts. Let God speak within you, and your thoughts will grow silent. You are anxious because your path leads away from mother and home. But every step and every day lead you back again to the mother. Home is neither here nor there. Home is within you, or home is nowhere at all.

A longing to wander tears my heart when I hear trees rustling in the wind at evening. If one listens to them silently for a long time, this longing reveals its kernel, its meaning. It is not so much a matter of escaping from one's suffering, though it may seem to be so. It is a longing for home, for a memory of the mother, for new metaphors for life. It leads home. Every path leads homeward, every step is birth, every step is death, every grave is mother.

So the tree rustles in the evening, when we stand uneasy before our own childish thoughts: Trees have long thoughts, long-breathing and restful, just as they have longer lives than ours. They are wiser than we are, as long as we do not listen to them. But when we have learned how to listen to trees, then the brevity and the quickness and the childlike hastiness of our thoughts achieve an incomparable joy. Whoever has learned how to listen to trees no longer wants to be a tree. He wants to be nothing except what he is. That is home. That is happiness.

-Hermann Hesse

Vahvempi visio - Nemesis Naturalis

Blogini on nyt reilun vuoden ikäinen. Kun palaan noihin vuoden takaisiin aatoksiini voin huomata, että olen kulkenut valtavan matkan eteenpäin, korkeammalle ja syvemmälle. Tie on kuljettanut minut sekalaisesta luontoon ja ympäristöön liittyvästä kirjoittelusta turhan romanttisten anarko-primitivististen ajatusten kautta sivilisaatio- ja teknologiakritiikkiin, joka saa kirjoittamisen ja lukemisen myötä jatkuvasti uutta pontta. Kaiken aikaa taustalla on vaikuttanut ja edelleen voimistuu nykyisenlaisen järjen ja rationaalisuuden aikakauden kyseenalaistaminen sekä ihmisen henkisten voimavarojen pohtiminen. Blogilla ei siis alun alken ollut selvää linjaa, mikä on tietysti monessakin tapauksessa aivan luonnollinen lähtökohta. On halu kirjoittaa ja jakaa ajatuksia, muttei vielä selvää käsitystä siitä, mihin suurempaan kokonaisuuteen ne omat ajatukset oikein kutoutuvat. Kirjoittamisessa piilee siis valtava voima, jonka sain onnekseni valjastettua oman ajatteluni kehittämiseen.

Sain eilen kahlattua loppuun Georg Henrik von Wrightin teoksen Tiede ja ihmisjärki: Suunnistusyritys. von Wright toisti teoksessa joitakin kertoja käsitteen nemesis naturalis, luonnon kosto. Kirjoituksieni kantavaksi teemaksi on muodostunut kahdenlainen luonnonvastaisuus, johon sivilisaatio ja teknologia ovat ihmiskunnan ajaneet. Suppeassa, ulkoisessa kontekstissa luonnonvastaisuus on johtanut ekologiseen katastrofiin, jonka syövereihin olemme syöksymässä. Muiden muassa siihen liittyvät niin luonnon monimuotoisuuden hupeneminen kuin ilmastonmuutos ja uusiutumattomien luonnonvarojen vääjäämätön riittämättömyys. Laajassa, sisäisessä kontekstissa luonnonvastaisuus on ihmisluonnon vastaisuutta. Se on johtanut inhimilliseen katastrofiin, johon sidomme kohtaloamme yhä tiukemmin. Einsteinkin on todennut, että "modernin ihmisen tragiikka on yleisesti ottaen siinä, että hän on luonut itselleen elinehdot, joihin hän fylogeneettisen kehityksensä perusteella itse ei ole kasvanut." Viimeisten vuosikymmenten aikana on yhä useammille ihmisille tullut selvemmäksi ja selvemmäksi, että jossain vaiheessa luonto "kostaa" ihmiselle tämän ylimielisyydestä.

En toisaalta ole myöskään mikään niminikkari, ja minulla on aina jotain luodessani suuria vaikeuksia keksiä asioille houkuttelevia ja kuvaavia nimiä, joten en ollut blogini nimeen missään vaiheessa kovin tyytyväinen, vaikka viittaus omaan lempinimeeni olikin mukava. Nemesis Naturalis kalskahtaa kuitenkin huomattavasti komeammalta kuin Liro Lintunen. Nörttimäisenä vertauksena voisi ajatella, että Nemesis Naturalis kuulostaa aivan joltain Batmanin vastustajalta, kenties Ra's al Ghulin oppipojalta, joka on saapunut Gothamiin aiheuttaakseen kuolettavan iskun tuonne sivilisaation ja teknologisen kehityksen kuvottavaan emäpesäkkeeseen. Liro Lintunen on puolestaan enemmänkin kuin luontoharrastukseen höpsähtänyt Aku Ankan kylähullu serkku.

Nemesis naturalis ei kuitenkaan tarkoita tässä yhteydessä kostoa ainoastaan kielteisessä ja tuhoavassa sävyssä. Se on kostoa myös myönteisten tekojen ja uuden luomisen kautta. Kostoa rikkomalla sivilisoituneen ja sivistyneen elämän konventioita ja jonninjoutavia sääntöjä sekä rajoituksia. Se on kostoa käyttämällä mahdollisimman vähän kenkiä, kiipeilemällä puissa sekä olemalla välittämättä normatiivisesta "aikuistumisesta". Se on kostoa vetämällä omaan elämäänsä teknologisen kehityksen rajat, ja vieroittamalla itseään tietokoneesta, internetistä sekä jatkuvasta tavoitettavana olemisesta (Prosessi, joka on jatkuvasti mielessäni ja joka pitäisi toden teolla aloittaa). Se on kostoa olemalla kanssaihmisille sielultaan avoin ja sydämellinen, ja voittamalla omia sisäisiä pelkoja sekä epäluulojaan. Se on kostoa harjoittelemalla omavaraisuutta, kulkemalla siellä, missä ei ole polkuja ja uimalla siellä, missä ei ole yleistä uimarantaa. Se on kostoa elämällä ympäristön ja luonnon kanssa luovassa ja villissä suhteessa ihmetellen ja ihastellen ympärillä olevaa kauneutta sekä kaiken olevaisen merkillisyyttä.

Nemesis ei myöskään ole pelkkää kostoa. Nemesis on myös vanha, kreikkalainen tasapainon jumala. von Wright ottaa kirjassaan asiaankuuluvasti esille myytin Prometheuksesta: Prometheus oli titaani, joka varasti tulen jumalilta ja antoi sen ihmisten käyttöön. Tätä uutta mahtia ja Prometheuksen oppeja hyödyntämällä ihmiset loivat uutta tekniikkaa. Tämän "prometheisen hengen" alaisena ihmisen valtaa herkästi itsekorostus eli hybris, jonka vuoksi ihminen joutuu kiusaukseen ylittää soveliaan elämäntavan mitta. Hybriksen myötä asioiden luonnollinen järjestys järkkyy, jolloin Nemesis, tasapainon jumala, palauttaa järjestyksen ja antaa ylimieliselle ihmiselle opetuksen.

Kaiken tämän vuoksi nemesis naturalis on kirjoituksilleni täydellinen, ajatukset yhteen nivova teema. Sillä minä olen Nemesis Naturalis, sinä olet Nemesis Naturalis, ja

me olemme Nemesis Naturalis.

HUOM! Muutan luultavasti jossain vaiheessa blogini osoitteen vastaamaan uutta nimeä. En ole varma, mitä vanhalla osoitteelle silloin käy, joten jos lirolintunen.blogspot.com ei toimi, yritä osoitteeseen nemesisnaturalis.blogspot.com!

Onko mikään enää pyhää?

Kautta aikain on ollut leimallista kysellä, onko mikään enää pyhää. Samalla haikaillaan vanhojen hyvien aikojen perään ja ihmetellään, miten nykyaika voi olla niin pinnallista ja tarkoituksetonta. Tuota kysymystä ruodinkin jo edellisessä kirjoituksessani, joten nyt voisin kuljettaa kirjoitukseni pyhän äärelle. Ihminen on siitä harvinainen elukka, että osaamme tulkita symboleita, joihin kielenkäyttömmekin pitkälti perustuu. Pystymme myös antamaan aistimillemme asioille moninaisia merkityksiä ja ajatellemaan tulevaisuutta ja menneisyyttä. Pyhä liittyy juuri tähän ihmisen poikkeukselliseen lahjakkuuteen ajatella symbolisesti. Pitkään tärkein ihmisen pyhänä pitämä asia oli luonto eli loppujen lopuksi kaikki se, mistä pohjimmiltaan elämme. Sivilisaation myötä pyhää alkoivat luoda järjestäytyneet uskonnot, joiden ohella luonnon kunnioitus toki säilyi vielä pitkään. Esimerkiksi vielä ennen 1800-lukua Suomessa ei laajamittaiseen ja järjestelmälliseen petoeläinten tappamiseen ryhdytty, koska petoja pidettiin luonnonvoimana, jolle ihminen ei mahda mitään. Vähitellen asenteet kuitenkin muuttuivat ja alettiin havaita, että voimme kontrolloida luontoa aina vain voimallisemmin keinoin ja jopa hävittää lajeja sukupuuttoon niin halutessamme. Pyhä on yleensä luonut ihmiselämään pidäkkeitä. Tietyt asiat ovat olleet tabuja, joita ei ole saanut tehdä tai ottaa esille. Joitain asioita on pitänyt kunnioittaa ja olla puuttumatta niiden kulkuun. Luonnon pyhyys on estänyt ihmistä tuhoamasta omaa elinympäristöään. Sivilisoituneiden kansojen jumalat ja kirjauskonnot ovat luoneet pidäkkeitä ja yhtenäiskulttuuria, joilla sivilisaation päälle rakentuva yhteiskunta ja sen hierarkia on ylipäätään pysynyt kasassa.

Tänä päivänä tilanne on hyvin erilainen. Luonto on minulle ja monille muillekin pyhistä pyhin asia, mutta kun katsomme, mitä järjestelmämme saa luonnossa ja ympäristössä aikaan, on todettava, että kokonaisuudessaan luonto ei ole ollut ihmisille pyhä asia pitkiin aikoihin. Tai jos on, niin se on itse asiassa hyvin surullinen ja konkreettinen todiste siitä, että suurin osa ihmisistä on alistunut teknologisen järjestelmän orjiksi esittäen vain hiljaista jupinaa, kun heidän pyhinä pitämiänsä asioita raiskataan. Toisaalta yhteiskunnassamme yleinen talouskasvua ja kehitystä puolustava ja "viherpiipertäjiä" vastustava asenne kertoo siitä, ettei biosfäärin massiivista tuhoa teknosfäärin kourissa edes ajatuksen tasolla kovin laajalti vastusteta.

Jotakin pyhää siis vielä on jäljellä ja se onkin sitten aika irvokasta: Oi suuri ja mahtava teknologinen ja tieteellinen kehitys. Päästä meidät pahasta ja anna meille iankaikkinen elämä! Teknologinen kehitys on korvannut kaiken pyhän, mitä ihmiskunnalla on taipaleensa aikana ollut, ja se tuhoaa tuota aiempaa pyhän perintöä hallitsemattomasti ja totaalisesti. Kehityksen arvostelu on yksi suurimmista tabuista yhteiskunnassamme, sillä koskaan ei pohdita, mitkä ovat jonkin uuden teknologian hyödyt ja haitat ihmiselle tulevaisuudessa. Koska kehitys on kaiken arvostelun yläpuolella, yhteiskuntamme hyppää aina uusien teknologioiden varaan ajattelematta hetkeäkään, mitkä ovat tuon loikan mahdolliset seuraukset. Kukapa olisi arvannut, että viestintä- ja liikenneteknologian kehitys johtaa perheiden sekä sosiaalisten verkostojen maantieteelliseen sirpaloitumiseen, joka on yksi selvä syy ennennäkemättömälle yksinäisyydelle ja mielenterveysongelmille yhteiskunnassamme? Ehkä joku olisikin aavistellut jotain tämänsuuntaista, jos ennen uusien teknologioiden varaan heittäytymistä oltaisiin joskus pysähdytty miettimään, mitkä ovat tuon teknologian käyttöönoton laajamittaiset seuraukset. Nyt voi alkaa pohtia esimerkiksi sitä, mitä nykyteknologian aikaansaama informaatiotulva ja sen jatkuva läsnäolo älypuhelimissa ym. värkeissä saa aikaan, kun vaikutukset mm. ihmisten väliseen sosiaaliseen kanssakäymiseen, huomiokykyyn ja oma-aloitteisuuteen on jo nyt havaittavissa. Mutta pyhää ei saa kyseenalaistaa tai kritisoida. Jos kaikkivoipaa kehitystä arvostelee, saa helposti päälleen höpsähtäneen luddiittin leiman ja paskaa niskaan. Teknologisen kehityksen arvostelijat ovat aikamme kerettiläisiä ja rienaajia.

Teknologisen kehityksen arvostelu on tällä hetkellä hyvin samassa asemassa kuin missä Kopernikuksen esittämä väite siitä, että Maa kiertää aurinkoa, oli keskiajalla. Kaikkien kehitysuskoisten olisi siis hyvä hetkeksi pysähtyä miettimään, mitä leimaamisella ja oman maailmankuvan vastaisten ajatusten tyrmäämisellä ilman sen syvempää tarkastelua on koskaan saatu aikaan. Tästä voisivat ottaa onkeensa erityisesti "vapaa-ajattelijat" ja muut äänekkäät ja hyvin intellektuelleina itseään pitävät kehityksen kritiikittömät puolestapuhujat, jotka yleensä suhtautuvat uskontoihin ivallisesti, vaan eivät huomaa, että heidän kuten koko yhteiskuntamme suhtautuminen kehitykseen on hyvin uskonnonomaista kaikessa pyhyydessään. Progressiivisuuden myytin kriittinen tarkastelu ansaitsee sijansa yhteiskunnallisessa keskustelussa, ja se on aloitettava ennemmin tai myöhemmin. Mieluummin siis ennemmin.

Sivilisaation ansioita, primitivismin varjopuolia

Mark Henson - New Pioneers. Taiteilijan luvalla osoitteesta markhensonart.com.

Globaalin yhteiskuntajärjestelmämme tilanne on vaikea ja useat merkit viittaavat siihen, että se saavuttaa kaatumispisteensä ennemmin tai myöhemmin vielä tämän vuosisadan aikana. Synkät tulevaisuudenkuvat saavat mielen helposti etsimään täydellisiä ratkaisuja, unelmia paremmasta maailmasta, jossa elämä on auvoista ja ongelmatonta. Kuitenkaan sokeaan uskoon ei pidä tuudittautua vaan realistinen ote pitää säilyttää, jotta voisi oikeasti tiedostaa, mitä sivilisaation tuolla puolen on odotettavissa. On täysin selvää, että lukemattomista ongelmistaan huolimatta sivilisaatioon perustuvassa järjestelmässä on hyviäkin puolia, jotka ovat puolustettavia verrattuna primitiiviseen yhteiskuntamalliin. Kaikki seuraavaksi esittämäni kysymykset vaatisivat paljon tarkempaa syventymistä ja tutkimusta, mutta tässä joitakin päätelmiä, joihin itse olen päätynyt, ja joita pitäisi vielä kehittää eteenpäin. Keskustelu näistä asioista onkin siksi hedelmällistä.

Käymissäni keskusteluissa heimoyhteiskuntaa on yleisimmin ja vakavimmin arvosteltu seuraavin perustein:

• lapsenmurhat
• vammaisten asema
• naisen asema
• terveydenhoito

Sivilisaation hyvät puolet kulminoituvat nähtävästi siis ennen kaikkea yksilön arvon nousuun sekä varmempaan pitkään elinikään. Primitiivisessä elämäntavassa on monia muitakin ongelmakohtia, joihin pureudun varmaankin myöhemmin. Kaiken kaikkiaan suurin virhe anarkoprimitivistisessä ajattelussa on se, että heimoelämää käsitellään jonain yhdenlaisena ihmiselle ihanteellisena elämäntapana, eikä heimoja käsitellä niin monimuotoisina kuin ne oikeasti ovat. Jossain heimossa voi olla ihanteellisen hyviä puolia, mutta joskus myös kauhistuttavan julmia puolia, jotka eivät millään mahdu "paratiisin" käsitteen alle. Yleistykseen ja turhan kritiikittömään romantisointiin olen itsekin alkuinnostuksessani sortunut ja sitä pitää nyt lähteä vähitellen purkamaan.

Lapsenmurha on ollut heimoyhteiskunnissa yleinen keino hallita populaatiota. Erilaisia arvioita metsästäjä-keräilijöiden suorittamista lapsenmurhista on tehty. Melko vaihtelevasti on arvioitu, että 15-50% syntyneistä lapsista on jollain tavalla tapettu tai jätetty kuolemaan. Tämä on ollut välttämätöntä heimon populaation säilyttämiseksi sellaisena, että heimon käyttämät resurssit riittävät. Vammaisuus on varmasti ollut myös tekijä, joka on voinut johtaa yksilön hylkäämiseen. Varmastikin yksilö, josta on heimon selviämisen kannalta ainoastaan haittaa, joudutaan joissain tapauksissa hylkäämään. Toisaalta esimerkiksi lievästi kehitysvammaiset tai jollakin tavalla fyysisesti rajoittuneet henkilöt voivat todennäköisesti toimia kykyjensä mukaan heimon jäsenenä, mutta ainakin vaikeasti vammaiset on ollut ainakin huonoina aikoina pakko jättää, jotta heimo selviää. Ei kuulosta kovin mukavalta.

Primitivistisessä kirjallisuudessa viitataan usein miesten ja naisten väliseen tasa-arvoon ennen maanviljelykseen perustuvaan järjestelmään siirtymistä. Itse en näe, että miesten ja naisten välinen tasa-arvo on sellainen tekijä, joka vaikuttaa heimon selviytymiseen ja kestävyyteen. On todistettavasti olemassa heimoja, joissa vallitsee miesten ja naisten välinen tasa-arvo, mutta on myös paljon merkkejä toimivista heimoista, joissa tasa-arvoa ei ole ollut ja nainen on ollut hyvinkin räikeästi alistetussa asemassa. Jos miettii hypoteettisesti "tulevaisuuden heimoja" ei niissä näyttäisi olevan mitään pakkoa luopua sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Sivilisaatiossakin nainen oli pitkään selvästi alistetussa asemassa, ehkä alistetummassa asemassa kuin koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa, mutta nykyisen tasa-arvokehityksen myötä näyttää siltä, että naisen alistettu asema ei ole edellytys sivilisaationkaan toiminnalle. Globaalilla tasolla tasa-arvoa ei tosin olla vielä saatu toimimaan, joten lopullisia johtopäätöksiä ei ehkä voi tässä vaiheessa tehdä.

Perinteisiin perustuva luonnonlääketiede pystyy varmastikin hoitamaan joitakin sairauksia ja elimistön tai mielen häiriötiloja, mutta vakavasti otettavaa kilpailijaa modernille lääketieteelle siitä tuskin on. On kuitenkin muistettava, että iso osa lääketieteestämme vastaa sellaisiin terveydellisiin ongelmiin ja sairauksiin, jotka ovat sivilisoituneen elämäntavan luomuksia. Mm. väärästä ruokavaliosta ja liikunnanpuutteesta johtuvat elintasosairaudet, monet mielenterveysongelmat, kulkutaudit sekä alkoholismi ja päihteiden väärinkäyttö ovat pitkälti sivilisaation luoman ihmisen elimistölle ja psyykelle sopimattoman elämäntavan, korkean väestötiheyden ja intensiivisen liikkuvuuden peruja. On myös muistettava se tosiseikka, että lääketieteemme menestys perustuu monilla osa-alueilla lähes kauttaaltaan antibiootteihin, joiden teho ei ole enää tulevaisuudessa taattu. Primitiivisessä mallissa puolestaan on mitä luultavimmin ollut vähemmän hoidettavaa, mutta esimerkiksi tapaturmiin ja perinnöllisyyteen liittyvät terveydelliset ongelmat ovat olleet jopa mahdottomia hoitaa. Sivilisaatiossa on puolestaan luotu paljon uusia ongelmia ja siten jouduttu keksimään niihin ratkaisuja. Jotkut selvät edistysaskeleet, kuten antibiootit, saattavat hyvinkin olla tulevaisuudessa historiaa. Moderni lääketiede on toisaalta saanut pitkän eliniänodotteen varmemmaksi kuin koskaan aiemmin. Voiko tällainen kehitys olla pysyvää?

Tässä vaiheessa on taas syytä muistuttaa, että pohditojeni tarkoituksena ei ole "metsään palaaminen" tai 10 000 vuoden takaisen elämäntavan täydellinen omaksuminen. Se on mahdotonta. Tarkoitus on herättää keskustelua siitä, mitä voimme oppia kestävästä elämästä kulttuureilta, jotka ovat kestävästi eläneet, ja kuinka voimme yhdistää tämän hetken tietämyksemme ja hyvinä pitämämme arvot tuohon oppimaamme. Kaiken kaikkiaan kysymys on myös siitä, minkä hinnan joudumme maksamaan sivilisaation luoman elämäntavan eduista. Ovatko nämä edut mahdollisia kestävästi? Vai onko niin, että ihminen ei voi erottaa itseään elämää ylläpitävistä laeista, joita olemme nyt voineet keksinnöillämme historiankulussa hetkellisesti kiertää? Näyttää siltä, että pitkällä aikavälillä olemme aina sidottuja noihin lakeihin. "Luonto iskee takaisin", joku voisi sanoa. Ovatko nämä humaanit, sivilisaation puolesta puhuvat ja meidän kannattamamme arvot vain osa sitä ihmisen ja luonnon erottavaa illuusiota, jonka olemme viimeisen kymmenentuhannen vuoden aikana kulttuurissamme luoneet? Paluu primitiivisempään elämään voi olla ihmiskunnan tulevaisuudessa vääjäämätön, ja silloin olisi myös hyväksyttävä, että nämä perustavanlaatuiset humaanit arvomme voivat joutua ainakin osittain väistymään. Ennemmin tai myöhemmin meidän on ehkä hyväksyttävä "luonnon julmuus" ja asetuttava takaisin osaksi elämän yhteisöä ilman minkäänlaisia etuoikeuksia. Tämä on primitivismin varjopuoli ja sitä on loppujen lopuksi turha yrittää siloitella romantisoiduilla puheilla paratiisista.

Puolukkakaan ei maksa mitään

Metsäntutkimuslaitoksen mukaan tänä vuonna on metsissä jopa ennätyksellinen puolukkasato odottamassa poimijoitaan. Kävin kotiseudulla viime viikolla ja säntäsinkin metsään katsomaan, onko se maa punaisenaan puolukkaa. Lähimetsistä en tällä kertaa kovin hyviä marja-apajia löytänyt ja olisikin varmaan pitänyt lähteä hieman kauemmaksi kunnon mäntykankaille poimimaan. Silti joidenkin siirtolohkareiden päällä oli tätä punaista herkkua aivan valtoimenaan, ja jonkin verran sainkin köyrittyä pakastimeeni viemisiä.

Junan perhana vaan oli marjojeni kohtaloksi hivenen myöhässä ja kotiin päästyäni puolukat olivat ehtineet sulaa (olivat jo kertaalleen pakastimessa vanhempieni luona). Piti siis eilen keittää osa puolukoista hilloksi. En ollut aiemmin hilloamista sen kummemmin kokeillutkaan ja se onkin aika helppoa ja vaivatonta. Sokeripaketin kyljestä löytyy simppelit ohjeet. Sainpa samalla pienen hilloinnostuksen ja ajattelin joku päivä hakea kävelytien pientareelta ruusunmarjojakin hillotettavaksi.

Yhden pussillisen marjoista käytin nyt puolukkapiirakkaan, joka tällä hetkellä paistuu uunissa. Leivoin piirakan samalla ohjeella kuin mustikkapiirakankin, mutta tein pari muutosta. Ensinnäkin laitoin pohjaan 2 desiä vehnäjauhoja ja 1,5 desiä ruisjauhoja. Tämä toimii varmasti mustikkaversionkin kanssa. Toisekseen korvasin kermaviilin mansikkajogurtilla. Siitä syystä sokeria ei kannatakaan laittaa täytteeseen ihan tuota 3/4 desiä.

Mustikka ei maksa mitään

Nyt sitä on taas metsät tulvillaan. Nimittäin sinistä mahtiruokaa eli mustikkaa. Vierailin viikonloppuna vanhempieni luona Keski-Suomessa ja kävin könyämässä poimurin sekä ämpärin kanssa lapsuuteni metsästä pienoisen saaliin tätä marjoista parhainta. Nelisen litraa rakkaalle äidilleni ja saman verran itselleni. Ja aikaa tuohon rentouttavaan puuhaan meni parisen tuntia. Enemmänkin olisi tehnyt mieli kerätä, mutta omaan pakastelokerooni ei valitettavasti kovin suuria määriä herkkuja mahdu.

Hauskaahan tässä on se, että monilla on jokin "salainen" mustikkapaikka, jonne ajetaan ensin puoli tuntia autolla, ja josta niitä marjoja sitten joskus löytyy ja joskus ei. Oma mustikkapaikkani on omakotitaloalueen vieressä olevassa metsässä, ja se on osoittautunut erityisen luotettavaksi paikaksi, sillä siellä on hyvä mustikkasato niin kylminä kuin kuuminakin kesinä. Siltikään kukaan ei ole tietääkseni näihin marjoihin minun lisäkseni juuri kajonnut. Varmasti joku muukin on näillä lenkkipoluilla mustikkapaljouden pannut merkille, mutta eikö sitten kiinnostus riitä vai mitä häh? Joka tapauksessa kannattaa siis etsiä mustikoita myös aivan kotinurkilta!

Kovasti povailtiin täksi kesäksi keskinkertaista mustikkasatoa, mutta huudahdinpa tänään kertaalleen ääneen, että "voi jumalauta!", kun huomasin sellaisen mustikkameren, että siinä olisi voinut uida suu auki ja antaa mustikoiden valua kurkusta alas. Ja pian poimuri olikin taas tyhjennyksen tarpeessa. Eli kyllä niitä mustikoita on ihan pirun paljon taas tänäkin vuonna.

Perhana, eipä minulla muuta sanottavaa enää ole kuin että menkää poimimaan niitä mustikoita, ellette sitten halua väkisin maksaa torikauppiaiden pyytämiä kuuden euron litrahintoja. Tai voihan sitä tietenkin tyytyä myös kauppojen pakastelaarimustikoihin, mutta onko niissä samaa voimaa kuin omin käsin poimituissa lähimetsän mustikoissa? No ei! Siis poimuri kouraan ja kumisaappaat jalassa metsään nyt. Kaveriporukalla, perheen kanssa tai vaikka yksinkin.

Laitetaanpa tähän kannustimeksi vielä erinomainen mustikkapiirakkaresepti, jonka olen bongannut "Kirsin keittiössä" -blogista:

Pohja:

150g voita
1dl sokeria
1 kananmuna
3,5 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta

Täyte:

2 dl kermaviiliä
1 kananmuna
3/4 dl sokeria
2 tl vanilliinisokeria
5 dl mustikoita
2 tl perunajauhoja (jos mustikat pakkasesta)

Pohja tehdään ihan normaalisti eli vatkataan sokeri ja rasva, sotketaan joukkoon kananmuna, sitten yhdistetyt jauhot pikkuhiljaa sekaan. Taikina levitetään sitten voideltuun vuokaan reunoja myöten. Sitten mustikat pohjalle ja kermaviilisoossi kaiken päälle. Uuni 200 asteeseen ja piiras sinne 30 minuutiksi. Herkullinen piirakka!

Ja loppuun kiinnostava nippelitieto: Sain itsekin vasta muutama viikko sitten selville, että kotoinen mustikkamme ei olekaan englanniksi blueberry, vaan bilberry. Blueberry tarkoittaa ennemminkin pensasmustikkaa, joka on ihan mauton roskamarja meidän metsämustikkaamme verrattuna. Ala-asteelta asti lapsia on siis johdettu harhaan opettamalla, että mustikka on blueberry.

Satoisaa ja rentouttavaa marjastuskautta toivoo,
Liro

Viikonloppu Torronsuolla ja Liesjärvellä

Laitetaanpa vaihteeksi vähän retkeilykuvia. Kävin nimittäin viikko sitten nopealla yhden yön retkellä kaverini kanssa Torronsuon ja Liesjärven kansallispuistoissa. Hyttysiä oli aivan helvetisti ja en valehtele, kun sanon, että sain varmaan sata pistoa nahkaani. Hyvää siedätyshoitoa näin kesän alkuun!

Torronsuo. Täällä teimme vain pienen lenkin ja jatkoimme matkaa kohti Liesjärveä.

Kyynäränharju on aika erikoinen luonnonmuodostelma. Se on noin kilometrin mittainen, kapea harjumuodostelma Kyynäräjärven ja Liesjärven välissä. Kuin luonnollinen silta järven yli. Vain kahdessa kohtaa on jouduttu rakentamaan pieniä siltarakennelmia. Kaikenlaisia maastonmuotoja sitä löytyy.

Kyhmykiitäjäinen. Kaveri säikähti ihan pirusti, kun tämä veijari vipelsi istumapaikallemme sammalikosta. Kunnioitettavan kokoinen kovakuoriainen. Ja hieno!

Savilahden telttailualueella oli lauantai-iltana melko täyttä, joten pykäsimme teltan pystyyn ja lampsimme läheiseen niemennokkaan, josta löytyi mahtava ja rauhallinen paikka uinnille ja illanvietolle rantakivillä. Itikat toki tulivat sitten pitämään seuraa järven tyynnyttyä.

Hieno puisto tämä Liesjärvi kaikenkaikkiaan. Varmasti parikin yötä saisi siellä kulumaan aivan helposti eli jos on retkikohde eteläisestä Suomesta haussa niin tässäpä olisi oiva sellainen. Puiston eteläosassa on vielä hieno aarniometsä sekä Korteniemen perinnemaatila, jonka pihalla on aivan älyttömän kekseliäs kaivo!

Kauniita kesäpäiviä kaikille toivoo,
Liro

Free Cabin Porn

Hunting cabin in Shelburne, Nova Scotia.
Submitted by Megan Siegel, photographed by Doug Estey.  freecabinporn.com

Älkää pelätkö. Kyseinen sivusto on täysin turvallinen jopa työpaikalla katseltavaksi. Ei siis sisällä pornoa mökeissä, vaan mökkipornoa. Nessut kannattaa kuitenkin pitää käden ulottuvilla, jos sinulla on taipumusta haikailla erakkoelämän tai piilopirttien perään. Tunnelmat ovat kuvissa välillä kuin suoraan Henry David Thoreaun teoksesta Walden.

   

Free Cabin Porn - Inspiration for your quiet place somewhere.

Hivenen ruskettunein käsin tätä blogia suosittelee

Liro

Kiireetön retkeily

Rauhallista.

Olinpa parisen viikkoa sitten ystäväni kanssa retkeilemässä Nuuksion kansallispuistossa. Tällä kertaa retki oli hieman tavallisesta poikkeava, sillä taivalsimme vain hieman kauemmaksi suosituista reiteistä, pystytimme leirin ja aloimme rentoutua.

Yleensä olen retkeillessäni keskittynyt hyvin paljon matkan taittamiseen. Liian paljon. Varsinkin yksin vaeltaessani mielessäni kummittelee yleensä seuraava leiripaikka parinkymmenen kilometrin päässä, ja sinne on sitten päästävä. Varsinainen rentoutuminen ja luonnonrauhaan laskeutuminen tapahtuu sitten leirinuotiolla, vaikka totta kai sitä patikoidessakin pysähtyy välillä ihmettelemään ja ihastelemaan luonnon herkkyyttä tai mahtipontisuutta.

Harmillisen usein huomaan kuitenkin unohtavani, että kelloa ei tarvitse luonnossa tuijottaa, eikä suunnitelluista päivämatkoista ole pakko pitää kiinni. Vierailumme Nuuksioon oli kuitenkin toisenlainen. Otimme päiväunet sammalmatolla torkkuen silloin, kun siltä tuntui. Lojuimme alasti rantakallioilla ja nautimme kevään ensimmäisistä lämpimistä päivistä. Tutkimme leiripaikkamme lähimaastoa kiipeillen ja polkuja karttaen. Illalla soi leirinuotiollamme pikkuruinen kitara ja sai siinä laulukin välillä raikua.

Kaksi yötä meni näillä eväillä mainiosti. Luonnon pienipiirteisemmät ihmeet välittyivät paremmin, kun rauhoittui ja pysähtyi nautiskelemaan eikä höntyillyt ympäriinsä. Lopulta ei tehnyt enää edes mieli juosta koko puistoa ympäri, jotta näkisi "mahdollisimman paljon". Loppujen lopuksi näkee ja kokee nimittäin varmasti paljon enemmän, kun antaa mielen rauhoittua luonnon rytmiin. Ja jääpähän sitten uusia kohteita koluttaviksi seuraavillekin kerroille.

Mielenkiintoisia ja rauhallisia kesäretkiä toivotellen,
Liro

Varo luontopolkua

Varo luontopolkua! Siellä saatat tuntea nenässäsi pakokaasun ja katupölyn turvallisen tuoksun sijaan havunneulasten, turpeen tai suopursun vihamielisiä hajuja. Korviasi kiusaa varsinkin näin kesän kynnyksellä jatkuva lintujen älämölö. Voisivat olla välillä hiljaa, korvia jo särkee. Voi olla, että stressihormonitasosi laskevat poikkeuksellisen alhaiselle tasolle ja arjen kiire pääsee karkaamaan hyppysistäsi. Jopa hengelliset elämykset saattavat piinata sinua, jos tarpeeksi pitkälle luontopolulle lähdet.

Luontopolku on paha paikka, jossa asuu oravia, jäniksiä ja muita aivan kamalia olentoja. Älkää menkö! Ja jos uhmaatte kohtaloanne ja menette, niin jättäkää ainakin lapset kotiin, sillä tämä ei ole mikään leikin asia!

Parastanne ajatellen,

Liro

Rakas lukija

Heipä hei vaan kaikille teille rakkaille mutta tällä hetkellä vielä olemattomille lukijoilleni!

Kuka minä olen? En lähde tarkemmin esittelemään itseäni, sillä sanoma on tärkeämpi kuin sen sanoja. Olen ihminen, joka on kokenut muutaman viime vuoden aikana melkoisen herätyksen. Paatuneena hedonistina ja materialistina koteloiduin ja ympäristöhihhuliksi kuoriuduin. Sittemmin maailma on näyttäytynyt minulle hieman erilaisena paikkana kuin ennen, sillä ne kuuluisat suomut taisivat pudota silmiltäni. Tai sitten vain heräsin siitä unesta, josta Yrjö Kallinen aikoinaan ansiokkaasti puhui ja kirjoitti. Ihan kuin kenelläkään ei olisi reaalimaailmasta enää minkäänlaista otetta. Mitä helvettiä täällä ylipäätään tapahtuu ja miksi kukaan ei tee asioille mitään!? Miettikääpä vaikka minuutin ajan, mitä tässä maailmassa tapahtuu. Aivan uskomattoman irvokas meininki, eikö totta? Ja me annamme sen jatkua.

Miksi perustin blogin? Luen jokseenkin runsaanlaisesti ajankohtaisia ympäristöaiheisia juttuja sekä niihin liittyvää keskustelua. Monesti aivoissani alkaa raksuttaa jos jonkinlaisia ajatuksia, joten miksipä en jakaisi niitä kaikille kivoille kanssaihmisille! Jospa joku vaikka saisi niiden pohjalta vielä paremman idean, ja lopulta nämä ajatukset saattaisivat jalostua koko maailman pelastavaksi superideaksi. Jes! Ajattelin myös, että jonkun mielestä voisi olla aika mainio juttu, jos näitä ympäristöön liittyviä asioita löytyisi jostain jonkinlaisena koottuna pakettina. Tietenkin tämä blogi auttaa minua myös vuodattamaan henkilökohtaisia kyyneleitäni luonnon ja ympäristön puolesta. Voi voi luontoa...

Lisäksi minulla olisi suunnitelmissa, että jakaisin blogissani myös joitain luonto- ja retkikokemuksiani, vinkkejä mielenkiintoisesta kirjallisuudesta, dokumenteista, blogeista sekä kaikenlaisesta sellaisesta, joka mielestäni saattaisi inspiroida ja kannustaa ihmisiä pohtimaan asioita uudelta kantilta. Erityisesti haluan innostaa ihmisiä luontosuhteen pohdiskeluun.

Olen siis loppujen lopuksi aivan vakuuttunut siitä, että nykyinen systeemi on täysin paska ja pilaa meidän maapallomme vähitellen melko elinkelvottomaksi. On siis korkea aika heittää järjestelmä sinne minne se kuuluu eli romukoppaan. Tätä fiaskoa ei nimittäin kannata edes kierrättää. "Mitäs sitten nykyjärjestelmän tilalle senkin hippi, häh?" joku haluaa varmasti kysyä. No en tiedä, mutta mietitään sitä yhdessä!

Parhain terveisin,

Liro

P.S. Blogin ulkoasu päivittyy haluamaani tilaan sitä mukaa, kun opin tätä käyttämään!