Suomalaiset kolonisoituna heimona

Olemme tottuneet liittämään suomalaisiin ja suomalaisuuteen eräitä kielteisiä stereotypioita. Pidämme suomalaisia masentuvaisina, itsemurha-alttiina, alkoholi- ja päihdeongelmista kärsivinä sekä väkivaltaan taipuvaisina ihmisinä. Yleisesti puhutaan myös suomalaisten huonosta kansallisesta itsetunnosta sekä nöyristelystä muita valtoja kohtaan. Osalla näistä stereotypioista on todellisuuspohjansa, mutta en voi yhtyä näkemykseen siitä, että näitä piirteitä olisi pidettävä jonkinlaisena suomalaisena luonteenlaatuna. Sen sijaan pidän pääsyynä suomalaisten huonolle voinnille sitä, että olemme kollektiivisesti unohtaneet, keitä me olemme.

Kun edellä lueteltua murheenkryynien listaa lukee, voi nopeasti havaita samanlaisten ongelmien toistuneen muidenkin kansojen historiassa. Kaikkein tunnetuin ja ymmärrettävin esimerkki lienee Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen kolonisaatio ja ajaminen reservaatteihin. Yhteisöjä hajotettiin, omaleimaisen kulttuurin harjoittaminen estettiin ja yhteys ympäröivään luontoon katkaistiin. Ihmiset revittiin juuriltaan, eikä sen seurauksena voinut olla muuta kuin sosiaalista ja yksilöllistä pahoinvointia.

Suomalaisille heimoille tehtiin aikoinaan aivan samoin, mutta kaikki tapahtui niin kauan sitten, että kunnollista, molemminpuolista dokumentaatiota tapahtumista ei ole säilynyt. Ristiretkien jälkeen kirjoitettiin puhtaasti voittajien historia, jonka olemme itsekin täydellisesti omaksuneet ja jatkaneet siten kolonisaatiotamme itsekolonisaatiolla. Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen onni oli siinä, että heidän kulttuurinsa ei ehtinyt tyystin unohtua ja tuhoutua ennen kuin ajattelutavat muuttuivat alkuperäiskulttuureille sallivimmiksi. Näin he ovat voineet löytää juuristaan uutta ylpeyttä ja voimaa, joiden varassa nämä kulttuurit nyt jatkavat kehitystään. Me sen sijaan ehdimme tyystin unohtaa, mitä meille tapahtui. Emme ole edes tietoisia siitä, että meidät on revitty juuriltamme.

Tuon unohduksen vuoksi jatkamme heimojemme historiaa yhä pahoinvoivina, nöyristelevinä ja vahvempia kulttuureja matkivina sekä kumartelevina palvelijoina. Sanotaan, että olemme Euroopan amerikkalaisin kansa, mikä kertoo nykysuomalaisista paljon. Kansallisiin kipukohtiimme etsimmekin usein ratkaisuja "eurooppalaistumisesta" tai "sivistyneempien" kansojen tapojen omaksumisesta. Milloin pitäisi omaksua eurooppalainen viininjuontikulttuuri ja milloin eurooppalainen sosiaalisen kanssakäymisen etiketti tms., ja samalla päälle on tunkenut amerikkalainen, halloweenkrääsäinen kulutuskulttuuri, joka on vienyt tilan kulttuurimme rippeiltäkin. Tämä ei kuitenkaan johda mihinkään muuhun kuin syvempään suohon. Emme voi parantua, ellemme löydä uudestaan omia juuriamme. Vain omilta juuriltamme voimme löytää tasapainon yhteisöillemme.

Mitä juuret sitten merkitsevät? Kuten ihmisyksilökään, kulttuurikaan ei kehity minkäänlaisessa luonnonympäristöstä erillisessä umpiossa. Kulttuuri ei itseasiassa ole muuta kuin ympäröivän luonnon inhimillinen jatkumo. Aikojen alussa maapallon eri kolkkiin kehittyi omalaatuisia kulttuureja, joista kukin omaksui kulloiseenkin elinympäristöön parhaimmat ja tasapainoisimmat keinot järjestää yhteisöjen sosiaalinen elämä sekä yhteys luontoon. Ilman tätä tasapainoa kulttuurit kuolevat lopulta omaan mahdottomuuteensa. Meidänkin heimoillamme oli tasapaino. Muuten emme olisi olemassa. Mutta pakotettuina ja myöhemmin unohdukseen vaipuneina olemme melkein kaikkien muiden maapallon heimojen tavoin omaksuneet tavat ja tottumukset, jotka johtavat sopimattomuutensa vuoksi syvään pahoinvointiin ja, kuten tällä hetkellä vakavasti näyttää, tuhoon.

Muisti on palautettava. Ympäröivää luontoa kuuntelemalla sekä alkuperäisen kulttuurin sirpaleita tutkimalla. Näistä lähteistä on löydettävissä avaimet maailmanlaajuisen tuhokulttuurin vastustamiselle. On kyse kaikkien maailman heimojen yhteisestä taistelusta elinkelpoisen maapallon ja sen kanssa tasapainossa elävän ihmiskulttuurin säilyttämiseksi.

Vieraskynä: Suomalaisuudesta

Aloitetaan uusi vuosi ja uudet kujeet vierailevan kujeilijan terveisillä. Luovutan siis puheenvuoron hetimiten rakkaalle ystävälleni, joka kertoo meille kokemuksiaan suomalaisuudesta sekä elämää voimistavasta ylpeydestä:

Aluksi muutama sana! En halua tehdä pilkkaa vaan kertoa kuinka itse koen. Tässä tekstissä ei ole tieteellistä tutkimusta vaan subjektiivista kokemusta.

Suomalaisuus, mitä se on? Suomalaisuus kansallisena itsetuntona näyttäytyy minulle muun muassa kaveriporukan ujona, eristäytyvänä tyyppinä ja Äiti Venäjän ja Isä Ruotsin välissä kyhjöttävänä, äkäpussina, teini-ikäisenä lapsena. Suomalaisuus on yhdistelmä epävarmuutta ja ylpeyttä: esim. suomalaista innovaatiota ja designiä, tuotteita, huudatetaan, mutta samalla vähätellään omaa henkistä suomalaisuuttamme. Olemme niin pieni maa suurten jättien keskellä, yritämme seurata muiden mallia ja unohdamme samalla keitä me itse olemme.

Kansallinen itsetunto heijastuu suoraan jokaiseen kyseisen kulttuuri-ilmentymän alaiseen jäseneen, toisin sanoen kaikkiin suomalaisiin. Olen koko elämäni ajan kuullut Suomen paskasta hallituksesta, kykenemättömistä politiikoista, surkeasta systeemistä, vitun Kelasta, kurjasta koulutuksesta ja silti samaan aikaan jotain täysin päinvastaista. Yleensä nuoremmat ihmiset ovat äärettömän närkästyneitä kaikkeen, mitä vanhemmat ovat antaneet ja ylpeänä esitelleet, ja haukkuvat sanoja säästelemättä kuitenkaan mitään itse antamatta. Moni haluaa lähteä Suomen 'oravanpyörästä' pois, minä mukaan lukien, jonnekin kauas lämpimään etsimään paratiisia. Samaan aikaan suomalaiset ovat yksi maailman vapaimmista kansoista, meillä on mahdollisuus mihin vain. Esimerkiksi ylipäänsä voimme matkustaa - ja kaiken lisäksi mihin vain tässä maailmassa. Meillä on myös hyvä maine minne tahansa menemmekin. Voimme halutessamme olla tekemättä mitään tai etsiä itseämme juuri niin pitkään kuin tarvitsemme ja meistä pidetään huolta valtion toimesta. Meillä on tilaa elää, meillä on elävä luonto, meillä on puhdasta vettä niin paljon kuin pystymme juomaan ja paljon enemmänkin. Suomessa on turvallista elää, eikä meidän tarvitse pelätä päivittäin elämämme puolesta. Toisin sanoen olemme äärimmäisen rikkaita.

Silti vähättelemme itseämme loputtomasti; 'Me vaan vähän tehään tämmöstä'. Esimerkiksi lähes kaikki suomalaiset puhuvat englantia, mutta suurin osa meistä menee täysin jäihin kohdatessaan englantia puhuvia ihmisiä ja hoemme itsellemme osaamattomuuttamme. Lähes kaikkia tuntemania ihmisiä vaivaa vaarallisen ankara itsekritiikki ja täydellisyydentavoittelu, enkä usko sen johtuvan hyvistä oloistamme vaan jostain syvemmästä, kenties juurikin heikosta kansallisesta itsetunnosta. Syvästä riittämättömyyden tunteesta sellaisella tasolla, jota suurin osa meistä ei elämänsä aikana tiedosta. Ihminen on laumaeläin, yhteisöllinen otus, joka toimii samanaikaisesti usealla fyysisellä, psyykkisellä ja sosiaalisella (ja lisättäköön vielä henkisellä) tasolla. Kansallinen itsevarmuus ja yhteenkuuluvuuden tunne on jotain, minkä me kaikki tunnemme ja koemme elämässämme hyvin syvällä ja samoin koemme sen puutteen.

Muistan ensimmäiset kerrat kun matkustin Euroopassa yksin, pienikokoisena miehenä ison rinkan kanssa etsimässä seikkailuja. Moni seikkailu jäi käymättä, koska en luottanut itseeni ja koska vähättelin omaa tarinaani, omaa maatani. Vertasin itseäni muihin, olin paljon hiljaisempi ja tyynempi kuin etelän latinoserkkumme, pienempi ja epäitsevarmempi kuin Hollannin jättiläiskansa, en niin runollinen kuin syksyisen Krakovan kirkoissa istuvat nuorukaiset. En puhunut näistä ajatuksista silloin ääneen, mutta olin ällistynyt jälkeen päin kun kuulin noilta samaisilta ihailemiltani 'ulkomaalaisilta' kuinka he arvostivat hiljaisuuttani ja rehellistä totuuttani, suoraselkäisyyttä ja tahdonvoimaa. Toisin sanoen vissiin Sisua, siinä oikeassa ja hyvässä muodossa. Se oli ensikosketukseni suomalaisuuden positiivisiin ominaisuuksiin, siihen asti (ja totuuden nimissä on myönnettävä, että vuosia vielä jälkeenkin päin) olin ollut yksi niistä, jotka valittivat ja näkivät vain kaiken mikä mätti suomalaisuudessa. Rakkaan ystäväni sanoin ”on hyvin suomalaista vihata suomalaisuutta” ja tämä tuntuu pätevän moneen ja tämä on jotain, minkä minä haluan nähdä muuttuvan.

Yksi heikon itsetunnon seurauksista on ylireagoiva puolustautuminen, tuntemattoman ja tuntemattomien pelko ja siitä seuraava A) pyllistäminen tai B) ylpistyminen.

Tähän väliin haluan sanoa muutaman sanan ylpeydestä. Ylpeydellä on äärimmäisen negatiivinen kaiku suomenkielessä ja meiltä puuttuu täysin sana terveelle itserakkaudelle. Itserakas, ylpeä ja egoisti on kaikki negatiivisia aspekteja hyvin positiivisesta asiasta. Ylpeys on täysin hyvästä, silloin kun se ei mene narsismiin. Se on jopa niin hyvästä, että on mahdotonta elää onnellista elämää olematta ylpeä itsestään ja minusta meidän olisi aika oppia olemaan ylpeitä siitä keitä me olemme, kansana ja yksilöinä. Tässä tekstissä käytän ylpeyden, tuon yhden hyveen, varjopuolesta nimeä ylpistyminen. Ylpistymisellä siis tarkoitan sitä itsekeskeisyyttä, mitä yleensä liitetään ylpeyteen. Ylpeydellä tarkoitan tervettä itsekunnioitusta.

Takaisin aiheeseen: Pyllistämisellä tarkoitan, että annetaan muiden kävellä ylitsemme. Muutumme lampaiksi, joita joku muu voi ohjata ja viedä, lopetamme omista päätöksistämme kiinnipitämisen, ehkä jopa niiden tekemisen täysin ja olemme jonkun toisen talutushihnassa. Ylpistyminen johtaa taas pullisteluun ja räjähtävään itsensä suojelemiseen jokaisesta pienestäkin vihjauksesta kohti heikkouksiamme, todellisiin tai kuviteltuihin. Kansallisella tasolla tämä on nähtävissä mm. muukalaiskammona/-vihana. Heikon (kansallisen) itsetunnon omaava yksilö, joka ylpistyy suomalaisuudestaan, haluaa ajaa kaikki ulkopuoliset pois ja pitää itsellään sen tilan, jonka kokee tarvitsevansa. Terveellä (kansallisella) itsetunnolla varustettu yksilö ei nää erilaisuutta uhkana itselleen, sillä hän tietää kuka hän on ja missä rajat menevät, eikä häntä pelota ottaa vastaan vierasta ja kuulla mitä hänellä on kerrottavanaan. Ylpistynyt ihminen pelkää menettävänsä itsensä kokonaan ja niin ollen puolustaa itseään.

Näen arjessani paljon negatiivista suomalaisuutta, mutta onneksi myös paljon positiivista. Positiivinen suomalaisuus on mielestäni jotain mitä kansamme kantaa. Tykkään nähdä suomalaiset eräänlaisena alkuperäiskansana, joka on toki vuosisatojen mittaan saanut geeni- ja kulttuuriperimää muualtakin. Uskon myös, että fyysisellä ympäristöllä eli luonnolla ja henkiolennoilla (henget ovat ehkä maallikolle helpommin ymmärrettävissä paikkoihin liittyvinä tuntemuksina) on vaikutuksensa myös ihmiseen, eli toisin sanoen ihmisillä, jotka asuvat samassa ympäristössä on samanlaisia piirteitä johtuen ympäröivästä luonnosta. Suomessa on elänyt ihmisiä tuhansia vuosia ja on käsittääkseni epäselvää mistä me olemme tänne tulleet. Mahdollisia viittauksia on aina Kauko-Itään asti, mutta idästä olemme tulleet. En usko, että tulemme koskaan olemaan eurooppalaisia tahi aasialaisia vaan olemme jotain siltä väliltä ja jotain aivan muuta.

Meissä on henkistä syvyyttä sekä herkkyyttä, rehellisyyttä ja suoraselkäistä voimaa. Meillä on yhteys luontoon vahvana ja aivan oma tapamme elää, jota minun mielestäni meidän tulisi rohkeasti etsiä ja tutkia virheitä pelkäämättä. Meillä on myös ainutlaatuinen tilaisuus koko maailmassa olla suunnannäyttäjiä monessa asiassa. Olemme teknologisesti ja ajatuksellisesti äärimmäisen edistyneitä, mutta silti nöyriä (ja meidän tulisi pitää kiinni siitä). Voimme näyttää mallia koko muulle maailmalle, kuinka elää ympäristömme kanssa harmonisesti, kuinka rehellisyydellä voi rakentaa kokonaisen kansakunnan, joka on avoin ja vieraanvarainen, mutta silti selvästi oma itsensä. En usko, että suomalaiset olisivat yksinäistä kansaa. Uskon, että eristäytyneisyytemme on myös varjopuoli, jonka positiivisella kääntöpuolella odottaa vahvasti yhteisöllinen ja rakastava suomalainen. Kaikki me tiedämme yksilöllisellä tasolla, että esittäminen on turhaa. Emme me voi olla ketään muita kuin me olemme, vaikka kuinka haluaisimme. Rohkenen väittää, että jokainen, joka rohkeasti seuraa omaa yksilöllisyyttään törmää jossain vaiheessa yhä kasvavaan yhteisöllisyyteen. Kun on sujut itsensä kanssa on helppo ja mukava olla toisten kanssa. Sama pätee myös kansallisella tasolla.

Autetaan siis Suomineitoa pysymään vahvana, kannustetaan häntä seisomaan selkä suorana ja avoin hymy kasvoilla näissä maailman tuulissa. Jokainen meistä voi tehdä osansa ja mitä useampi saa rakkaan maamme hymyilemään, sitä useammalle asukille se hymy tarttuu. Me olemme yhtä niin monella tasolla!

- ISLE