MOT: Hullut päivät kaivoksilla

Ylen MOT-ohjelmassa esitettiin eilen mielenkiintoisia tietoja kaivosbisneksestä Suomessa. Me emme ainoastaan tarjoa malmivarantojamme ulkomaisille kaivosyrityksille aiemminkin mainitsemani valtausperiaatteen mukaisesti vastikkeetta, vaan me myös etsimme nuo esiintymät heille veronmaksajien kustannuksella kuin nöyrät hovipojat. Aivan uskomatonta hölmöilyä ja suuryritysten nuoleskelua.

GTK:n internetsivuilla kerrotaan seuraavaa: "Geologian tutkimuskeskus (GTK) on mineraalivarojen arvioinnin, tutkimuksen ja kestävän käytön eurooppalainen huippuosaaja. Tehtävänämme on tuottaa elinkeinoelämän ja yhteiskunnan tarvitsemaa geologista tietoa, jolla edistetään maankamaran ja sen luonnonvarojen hallittua ja kestävää käyttöä." Tällainen toiminta, jolla verovaroin etsitään yrityksille tietoa maaperän malmiesiintymistä, on MOTin mukaan eurooppalaisittain ainutlaatuista ja maailmanlaajuisestikin poikkeuksellista.

Toki tätä hölmöilyä puolustellaan jälleen sillä, että kaivosteollisuus tuo Suomeen muka aivan uskomattomat määrät työpaikkoja ja verotuloja. Ohjelmasta käy kuitenkin ilmi, että elinkeinoministeriö on arvioissaan rankasti yliarvioinut kaivosten tuottamia taloudellisia hyötyjä kaivospaikkakunnille. Lisäksi kunnat ottavat suuria riskejä investoidessaan kaivosbisnekseen. Kaivosyhtiöt kun saattavat laittaa kevyesti lapun luukulle, jos kaivoksen tuottaman metallin markkinahinta vajoaa kannattamattomaksi. Ei ole myöskään mahdotonta, että yhtiöt kierrättävät voittonsa erilaisin konsernijärjestelyin jonnekin veroparatiisiin, jolloin kaivosyhtiöihin investoineet kunnat jäävät ilman kaipaamiaan yhteisöverotuottoja.

Voin kuvitella, kuinka näitä ulkomaisia kaivosherroja naurattaa suomalaisten tolkuton typeryys ja nöyristely. Tämä on tuhokapitalismia aidoimmillaan ja sen sanansaattaja on Suomessa Kokoomus, tässä tapauksessa elinkeinoministeri Jyri Häkämiehen johdolla. Kuriositeettina mainittakoon jälleen eräs Häkämiehen aiempi kämmi, joka on varmasti eräs törkeimmistä suomalaisen ministerin tekemistä typeryyksistä. Häkämiehen siunauksella valtio myi 290 miljoonan euron arvoiset Kemira Growhow -osakkeensa 207 miljoonalla eurolla norjalaiselle Yaralle, joka osti sen jälkeen yhtiön koko osakekannan. Kaupanpäällisiksi Yaralle annettiin mm. Soklin kaivos ja sen fosfaattivarat, jotka on myöhemmin arvioitu ainakin 40 MILJARDIN euron arvoisiksi (ja fosfaatin hinta vain kipuaa). Samalla Suomi tietenkin menetti lannoiteomavaraisuutensa ja sen me maksamme suomalaisen ruoan hinnassa. Tällaisen miehen ja puolueen johdolla Suomessa järjestellään siis malmivarojemme "kestävää käyttöä". Hyi helvetti.

Linkki ohjelmaan Yle Areenassa.

Miksi suojella luontoa?

Luonnon suhteen välinpitämättömiin asenteisiin sekä apaattiseen käyttäytymiseen ei voi olla törmäämättä päivittäin. Mikä voisi olla se tekijä, joka saisi kaikki kiinnostumaan ja innostumaan luonnosta ja sen suojelusta niin olennaisena osana itse kunkin elämää, että saisimme aikaan kouriintuntuvan muutoksen? Ihmisten patistaminen "vihreisiin" ympäristötekoihin ja ylhäältä käsin tapahtuva valistus tuntuvat vain vahvistavan ihmisten negatiivisia mielikuvia ja asenteita ympärisönsuojelua kohtaan. Valistuksella voidaankin kyllä lisätä informaatiota, mutta ihmisten syvimpiin tuntoihin ja asenteisiin sillä ei kovin helposti päästä kajoamaan.

Luonto on ollut aina läsnä elämässäni ja olen ollut siitä kiinnostunut, mutta aina en ollut kovinkaan innostunut sen suojelusta. Saatoinpa joitakin vuosia sitten jopa kirjoittaa ylioppilasaineeseenikin hieman kärjistetysti, ettei minua oikeastaan kiinnosta, vaikka sadan vuoden kuluttua taivaalta sataisi happoa ja meret olisivat sulaa laavaa, kunhan minulla on nyt hyvä olla. Asenteeni muuttuivat, kun aloitin vaellusharrastuksen ja aloin viettää enemmän aikaa luonnossa. Kansallispuistojen jylhyys ja yksinäiset yöt keskellä metsää olivat mahtipontisia kokemuksia, jotka alkoivat jättää sieluuni jälkiä. Luonto alkoi rakentaa minuun hengellistä yhteyttä ja luontoa seuratessani aloin tuntea ympärilläni sen syleilevän ja rakastavan voiman. Lopulta huomasin rakastavani sitä ja sen olevan osa minua. Jos en rakastaisi luontoa, en rakastaisi itseänikään. Jos teen pahaa luonnolle, teen pahaa itselleni.

Kuitenkin maaseudulla on monia luonnon lähellä asuvia ihmisiä, joiden mielestä kaikenlainen vihrepiiperrys ja suojelu on suorastaan saatanasta, joten pelkkä yhteys luontoon ei selvästikään riitä. Luontoa katsotaan näissä tapauksissa ehkä hyvin käytännöllisin silmin ilman minkäänlaista hengellistä yhteyttä. Voi olla, että luonnon hyväksikäyttö ja muokkaus takaavat elannon tai vihamielisyys voi johtua myös turhasta ja typerästä "äijämäisyydestä". Luonnonsuojeluhan on hintelien hippien eikä raavaitten miesten puuhaa. Kaiken kaikkiaan hengellisyys vaikuttaisi siis olevan avainasemassa ihmisten luontosuhdetta määrittävänä tekijänä.

Olisiko uskonnolla siis jotain tekemistä asian kanssa? Voi olla, että kristinusko tai jokin muu uskonto täyttää ihmisen hengelliset tarpeet, eikä luonto pääse siten herättämään tuollaisia tuntoja. Sitten kun nuo uskonnot saattavat vielä kertoa meille, että luonto on annettu meille hallittavaksi ja nautittavaksi, niin ei tarvitse kummastella, mistä juontaa joskus jopa vihamielinen suhtautuminen luonnonsuojeluun. Ehkäpä juuri teini-iän ateismini oli omiaan auttamaan minua rakentamaan yhteyttäni luontoon, sillä sisälläni oli hengellinen tyhjiö, joka odotti täyttymistään. Toki monet kuitenkin osaavat yhdistää esimerkiksi kristinuskon Jumalan luontoon ja hengellisiin kokemuksiin luonnossa. Uskonto voisi toisaalta olla myös voimallinen työkalu asennemaaperän muokkauksessa: uskontoja pitäisi alkaa tulkita luonnonsuojelun näkökulmasta. Valitettavasti taitaa kuitenkin olla niin, että uskonnot ovat vain kulttuurinsa tuotteita, joten ihmiskeskeisessä kulttuurissa palvotaan ihmiskeskeisiä jumalia. Luontokeskeinen kulttuuri tuottaisi siten luontokeskeisiä uskontoja.

Uskonto taitaa siis olla tässä tapauksessa väärä syntipukki. Luultavasti minkälainen uskonnollisuus tahansa herkistää ihmisen hengellisille kokemuksille, sillä hengellinen ihminen antaa itselleen luvan kokea hengellisyyttä. Syypäätä pitää siis todennäköisesti lähteä etsimään materialistisesta, edistysuskoisesta ja ihmiskeskeisestä kulttuurista, jossa kaikenlainen henkisyys on alettu nähdä heikkoutena tai jopa suoranaisena tyhmyytenä. Kaikki on nykyään niin rationalisoitua, tieteellistä ja järkeiltyä, ettei mikään enää ihmetytä, mutta nimenomaan ihmettely on kaiken henkisyyden perusta. Tähän minulla ei ole muuta sanottavaa kuin että poimikaapa käteenne mikä tahansa kukka. Enempää ei tarvita, kunhan osaa rauhoittua ja asettua ihmettelemään.

Kirjoittaessani olen nyt päässyt jonkinlaiseen lopputulokseen siitä, mitä vaaditaan, jotta ihmiset kiinnostuisivat luonnonsuojelusta osana päivittäistä rutiinia. Aivan ensimmäiseksi on palautettava konkreettinen yhteys koskemattomaan luontoon. Toiseksi tarvitaan kyky ja halu ihmetellä. Lopuksi on annettava itselle lupa olla hengellinen. Totta kai moni luonnonsuojelija jättäisi tämän allekirjoittamatta ja monet ovat varmasti meiningeissä mukana ilman hengellisyyden hiventäkään: jos emme suojele, kuolemme. Itse ajattelen tässä kuitenkin sitä suurempaa kulttuurista murrosta, jota kohti pitäisi pyrkiä, jotta saisimme järjestelmämme kestävälle polulle. Me emme ole elintärkeä osa luontoa, mutta luonto on elintärkeä osa meitä.

Pimenevässä illassa hyvää alkavaa viikkoa toivoo,

Liro

Eväät on syöty

Tänään vietetään maailmanlaajuista merkkipäivää, jolla juhlistetaan ihmiskunnan etevyyttä ja ylivertaisuutta. Nostakaamme siis kuppia sille, että olemme onnistuneet kuluttamaan maapallon meille tarjoamat vuotuiset luonnonvarat yli neljä kuukautta ennen kuin saamme ampua lisää luonnonvaroja taivaan tuuliin uudenvuoden raketteina.

Tänään on siis maailman ylikulutuspäivä (Earth Overshoot Day) ja kalenteri näyttää päivämäärän olevan elokuun 22. Katsoinpa pikaisesti mikä oli tilanne vuonna 1990. Silloin ahmimme osuutemme samalla, kun availimme joulukalenterin luukkua numero 7! Miten on mahdollista, että tämä surullinen päivä siirtyy hälyttävästi kohti juhannusta, vaikka kaikki on nykyään olevinaan niin vihreää, vastuullista ja ekologista? Taidamme edelleen uskoa, että tiedemiehet ja teknologia pelastavat meidät, vaikka seisomme jalat tiukasti suonsilmäkkeessä edelleen vajoten. Kehitys kyllä kehittyy, mutta väärään suuntaan. Albert Einsteinkin totesi, että "emme voi ratkaista ongelmia ajattelemalla samalla tavalla kuin silloin, kun loimme ne."

Olemme siis kuluttaneet maapallo paran tarjoamat vuotuiset eväät ahmimalla ja nyt joudumme syömään yli neljä kuukautta tulevien vuosien kuormasta. Mietitäänpä muuten hetki tuota sanaa "kuluttaa". Arkipäiväisessä kielenkäytössä tällä sanalla on kovin neutraali, joskus jopa positiivinen kaiku. Olemme kuluttajia, kulutamme, elämme kulutusyhteiskunnassa ja kulttuurimme perustuu kulutukseen. Eihän tämä kuulosta ollenkaan kivalta. Kuluttaminenhan on hyvin negativiinen tekemisen muoto. Kuluttamisen seuraus on tavalla tai toisella kulutettavan objektin loppu. Ja me kulutamme maapalloa, ainoaa planeettaa, jolla voimme elää (tuskinpa kukaan oikeasti uskoo, että me avaruuteen voimme muuttaa). Sitten meille vielä syötetään ajatusta siitä, että paras keino vaikuttaa asioihin on kulutus. Pelasta maailma, valitse mitä kulutat. Kunhan kulutat.

Kävinpä tänään terveydenhoitajan vastaanotolla ja odotellessani käteeni sattui Suomen Kuvalehden numero alkukesältä. Lehdessä oli artikkeli pullokuonodelfiinien kommunikaatiosta. Aivokapasiteetiltaan he (mieluummin kuin ne?) pystyvät samantasoiseen viestintään kuin ihmiset. Ja niin he luultavasti tekevätkin. Tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, että nämä delfiinit kutsuvat toisiaan nimillä, ja kukin delfiini keksii nimen itselleen. He muodostavat sosiaalisia verkostoja ja mm. valitsevat itselleen kalakaverit eivätkä yleensä saalista muussa seurassa. Kalastusta he koordinoivat monimutkaisella kielellään tarkasti. Miksi emme anna muille lajeille mahdollisuutta kukoistaa? Miten me muka olemme ylivertaisia? Miten edes kehtaamme?

Mitä vastaisimme, jos tulevien sukupolvien edustaja haluaisi meiltä selityksen toimillemme? Miten vastaisimme, jos sukupuuton partaalla oleva oranki osaisi puhua ja vaatisi kollektiivista päätämme vadille? Jos olemassa olisi jokin planetaarinen oikeusistuin, meidän olisi luultavasti mahdotonta voittaa valamiehistöä puolellemme. Olemme siis tiellä, jolla ihmisen sukupuutto olisi hyvä asia. Masentavaa.

Tulipas tästä piristävää ja maailmanloppua enteilevää tekstiä, joten vietetäänpä kuitenkin vielä hetki ratkaisua ajatellen. Tottakai pienilläkin teoilla on merkitystä, mutta piimätölkkien kierrätyksestä vaahtoaminen on pelkkä savuverho todellisten ongelmien edessä, kun elämme ytimestään mädäntyneessä systeemissä. Vaaditaan siis sitä Einsteininkin painottamaa uutta ajattelua, uutta systeemiä ja kokonaisvaltaisesti uutta kulttuuria. Puhutaan siis näistä asioista ja levitetään tietoisuutta. Ei meidän heti tarvitse elää jollain uudella tavalla, mutta kun tarpeeksi moni on siihen valmis, voimme siirtyä eteenpäin. Ehkä jonain päivänä nämä uudenlaiset ajatusrakennelmat saavuttavat kriittisen massan ja jalostuvat timanttiseksi kokonaisuudeksi, joka mahdollistaan kestävän elämän Maassa.

Olisimmeko kuluttajien sijaan suojelijoita?

Kuumehoureisin terveisin,
Liro

P.S. Satuin äsken vilkaisemaan Yleltä ajankohtaisohjelmaa tunturipeurojen suojelusta Norjassa. Pahin ongelma on matkailu eli käytännössä uudet lomamökit ja uudet hiihtokeskukset. Eikö meillä muka ole jo tarpeeksi? Emmekö ole jo vieneet elintilaa muilta lajeilta tarpeeksi? KUKA OIKEASTI KAIPAA UUSIA HIIHTOKESKUKSIA? Kaikessa tässä on loppujen lopuksi kyse siitä, että mikään ei riitä jatkuvan talouskasvun koneistolle. Aloin jälleen ajatella Money as Debt -dokumenttia. Sitä minun pitää mainostaa vielä uudelleenkin, sillä tästä nimenomaan on kyse!

Nuuskamuikkunen lähtisi nyt etelään

Miten Nuuskamuikkunen aina osaakin aavistaa, että on oikea aika pistää teltta kasaan ja aloittaa patikkamatka kohti etelää? Helppoahan se on ja kaikki tämän erityisen mielialan elokuun tienoilla varmasti tuntevat. Se onkin sitten aivan eri asia, kuunteleeko tuota tunnetta kovinkaan moni yhtä herkällä korvalla kuin Muikkunen. Itse kutsun mielessäni tätä sääilmiötä ja siihen liittyvää tunnetta "koulunalkuilmaksi". Samanaikainen kasvoja lämmittävä aurinko ja kämmeniä kylmettävä viuhuva tuuli yhdistyvät mielessäni lapsuuteen ja niihin keleihin, jotka yleensä vallitsivat kesäloman päättyessä ja pitkän kouluvuoden kynnyksellä.

Kerran eräs ystäväni aivan aiheellisesti huomautti, että Mamban säveltämä varma syksyn merkki "Vielä on kesää jäljellä" kuvastaa hyvin suomalaisten hivenen vinoutunutta asennetta kesään. Kesässä roikutaan kiinni kaikin voimin aivan viimeiseen saakka, ja sitten masennutaan, kun viimeinenkin toivo lämpimistä päivistä on heitetty. Siihen päälle vielä kirotaan, kuinka surkea ja lyhyt tämäkin kesä taas oli.

Mitäpä jos sen sijaan muistelisimme mennyttä kesää ja sen tarjoamia iloja, kiittäisime ja siirtyisimme ajatuksissamme kohti rauhoittavaa syksyä? Miksi niin helposti unohdamme kiittää niistä asioista, mitä kesä on meille tarjonnut, ja joista olemme saaneet nauttia?

Tämä viikko oli kaikkiaan viileä, mutta syksyn kirpeys oli eilen aiempaa tuntuvampi. Tänään mielessäni kirkastui jälleen ajatus, kun pyöräilin aamulla töihin - uimahousut saa todennäköisesti jo unohtaa kaapin perälle, eikä mitään shortsikelejäkään luultavasti ole enää luvassa. Samalla tuntui siltä kuin jokin kytkin olisi vaihtanut aivoissani asentoa - kesästä syksyyn. Vuosi sitten tämä havahtuminen tapahtui noin viikkoa myöhemmin kuin tänä kesänä. Kirjoitin silloin tunnelmistani seuraavasti:

Kesälle

Elokuun puoliväli on jo takana. Pääni on ollut eilisestä lähtien kuin utupilvessä. Mielessä häilyy epäilys, josko perinteinen syysflunssa olisi jo iskemässä. Väsymys ja vetämättömyys ainakin tuntuvat uhkaavilta, mutta pohjimmiltaan olo ei enteile sairastumista. Ulkona on harmaata ja taivas pudottelee vettä. En ole vähään aikaan käynyt lenkillä, enkä juurikaan haluaisi lähteä ulos vesisateeseen vilustumaan. Tuumin, ettei väsymys toisaalta helpotu ainakaan sisällä istumalla, joten kampean kuluneet lenkkitossuni jalkoihin. Vedän huppua pääni ylle lähtiessäni rauhalliseen juoksuvauhtiin. Eiväthän nämä mitään pisaroita olekaan vaan pelkkää tihkua, huomaan suunnatessani polulle. Riisun hupun päästäni ja annan hiusten kostua hiljakseen. Jalka nousee kovin raukeasti askeltaessani pellon laitaa.

Kesä on tehnyt lähtöään jo parin viikon ajan, olen tuntenut sen sisälläni. Olen yrittänyt pitää sen suloisista helmoista kiinni, mutta se vaatii yhä enemmän voimaa ja ponnistuksia. Katson kohti hissukseen pisaroivaa taivasta ja mieleni perukoista tulvii ajatukseni puhdistava tulvahdus. Sanat pääsevät suustani: Kiitos kesä! Kiitos lämpimistä järvistä, joissa olen saanut likaista ja väsynyttä kehoani huuhdella. Kiitos auringonsäteistä, jotka ovat tummanpuhuvan sydämeni kirkastaneet. Kiitos vehreydestä ja elämästä, jotka ovat minun näivettynyttä sieluani ruokkineet. Nyt saat mennä. En enää pidättele sinua, sillä syksy tekee vimmalla pesää sydämeeni. Mene sinne, missä suvituulesi jo liehuu.

Siinä samassa askeleni alkaa keventyä ja tuntuu siltä kuin raskas taakka olisi pudonnut aatoksistani. Näen taas kaiken kirkkaasti! Näen, kuinka kesän henki poistuu ympärilläni. Se häviää linnuissa, jotka lentävät parvina pilvien seassa ja liitävät pian kauas rakkailta sydänmailtani. Se katoaa keltaisissa lehdissä, jotka kaappaavat puiden lehvästöissä rauhanomaisesti värimaailman valta-asemaa. Se poistuu järven pinnalla kelluvana sumulauttana, jonka kantama auringonpaiste kohoaa taivaisiin ja matkustaa sieltä kaukaisiin maihin. Sydämelliset kiitokseni sinulle, kesä. Näemmehän jälleen, kun kuu on kiertänyt minut yhdeksän kertaa?

Märät otsahiukset piiskaavat kulmiani saapuessani ovelle. Tunnen, kuinka olen jälleen uusiutunut ja voimistunut. Saanko astua sisään? Täällä ollaankin varmaan jo odoteltu.


Muistakaahan siis valmistautua kesän kiittämiseen ja kohdatkaa syksy sekä ruska ryhdikkäinä. Syksyllä on paljon annettavaa.

T: Liro