Ennen seikkailua (feat. Syksykin saapuu)

Enpä ole pitkään aikaan kirjoittanut retkikokemuksista, vaikka kovasti blogini esittelytekstissä mainostan, että niitäkin täältä löytyy. Huomenna koittaa lähtö UKK-puistoon ja erämaahan. Tänä suvena olenkin saanut pohjoista mahan täydeltä, sillä kyseessä on kesän toinen Lapin vaellus. Lähtöä edeltävän illan koittaessa aloin pohtia omaa valmistautumistani ennen erämaahan suuntaamista. Konkreettinen valmistautuminen ja suunnitteleminen ei ole niin viimeisen päälle nuukaa, mutta  huomasin, että ajatuksienkaan tasolla en ollut ennen tätä iltaa liiemmin pohtinut, minkälaisia aarteita haluan kairasta löytää. Tiedän nimittäin vahvasta kokemuksestani, että miltään vaellukselta en palaa kotiin kantaen samoja ajatuksia ja ajatusmalleja kuin sinne lähtiessäni.

Ennen Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon suuntautunutta keskikesän vaellusta ajatukseni olivat erinäisistä syistä johtuen olleet jo jonkin aikaa lievästi sanottuna eksyksissä. Hyvin ajoitettu retki, matkalle osuneet pyhät paikat ja mietiskelyhetket niissä saivat kuitenkin aikaan suuren oivalluksen itsessäni. En silloin edes pyytänyt vaellukselta mitään konkreettista, mutta löysin sieltä uudenlaisen ja kokonaisvaltaiselta tuntuvan eheyden omaan elämääni. Koko kesä oli muutenkin mitä ihmeellisimpiä kokemuksia täynnä, enkä koskaan ole tuntenut minkään vuodenajan jälkeen yhtä syvää tyydytystä. Edes kesän haihtuminen lintujen sekä lämmön mukana ja syksyn väistämätön laskeutuminen elonkehän ylle ei taikonut mieleeni aiemmilta vuosilta tuttua menetyksenkatkuista haikeutta.

Elokuun alussa tunsin selvästi, kuinka jälleen yksi jakso elämästäni on ohi. Uusi vuodenaika aloittaa kohta uuden jakson, joka on jo odotellut tovin, että tarttuisin siihen. Olen keikkunut tuon uuden tarinan luvun kynnyksellä nyt pari viikkoa. Kynnyksen toisella puolella ei ole odotettavissa mitään yllättävää, vaan haasteita, joihin olen itseni suunnannut, ja joita odotan innolla ja motivoituneena. Haluan kuitenkin viettää vielä hetkisen tällä "väliajalla" ja valmistautua tulevaan. Kerrata, mitä olen loppujen lopuksi oppinut. Mistä asioista olen nyt varma? Entä mistä asioista en edelleenkään ole varma? Voisinko löytää joihinkin kysymyksiin jälleen vastauksia? Aiempien kokemuksieni vuoksi kykenen havaitsemaan aivan uudenlaista potentiaalia jokapäiväisessä elämässäni. En siksi osaa edes uneksia, mitä kaikkea erämaa voi minulle nyt tarjota. Odotan siis kovasti sitä tajunnan laajentumista, jonka erämaan hiljaisuus, ykseys luonnon kanssa, mietiskely jylhissä maisemissa sekä nuotiokeskustelut rakkaiden ystävien kanssa saavat aikaan. Tiedän, että palatessani olen jälleen kerran uudella tavalla minä.


Olet minulle rakkain ja tärkein.
Sillä kun lintu lentää aurinkoon,
ja mieli vajoaa varvikkoon.
Silloin väistyy vehmas vehreys, virnainen vimma, ja villapää.
Nyt saa tuli hetken roihuta,
hiljaa hiillokseen hiipua,
ja helman alle haihtua.

Vahvempi visio - Nemesis Naturalis

Blogini on nyt reilun vuoden ikäinen. Kun palaan noihin vuoden takaisiin aatoksiini voin huomata, että olen kulkenut valtavan matkan eteenpäin, korkeammalle ja syvemmälle. Tie on kuljettanut minut sekalaisesta luontoon ja ympäristöön liittyvästä kirjoittelusta turhan romanttisten anarko-primitivististen ajatusten kautta sivilisaatio- ja teknologiakritiikkiin, joka saa kirjoittamisen ja lukemisen myötä jatkuvasti uutta pontta. Kaiken aikaa taustalla on vaikuttanut ja edelleen voimistuu nykyisenlaisen järjen ja rationaalisuuden aikakauden kyseenalaistaminen sekä ihmisen henkisten voimavarojen pohtiminen. Blogilla ei siis alun alken ollut selvää linjaa, mikä on tietysti monessakin tapauksessa aivan luonnollinen lähtökohta. On halu kirjoittaa ja jakaa ajatuksia, muttei vielä selvää käsitystä siitä, mihin suurempaan kokonaisuuteen ne omat ajatukset oikein kutoutuvat. Kirjoittamisessa piilee siis valtava voima, jonka sain onnekseni valjastettua oman ajatteluni kehittämiseen.

Sain eilen kahlattua loppuun Georg Henrik von Wrightin teoksen Tiede ja ihmisjärki: Suunnistusyritys. von Wright toisti teoksessa joitakin kertoja käsitteen nemesis naturalis, luonnon kosto. Kirjoituksieni kantavaksi teemaksi on muodostunut kahdenlainen luonnonvastaisuus, johon sivilisaatio ja teknologia ovat ihmiskunnan ajaneet. Suppeassa, ulkoisessa kontekstissa luonnonvastaisuus on johtanut ekologiseen katastrofiin, jonka syövereihin olemme syöksymässä. Muiden muassa siihen liittyvät niin luonnon monimuotoisuuden hupeneminen kuin ilmastonmuutos ja uusiutumattomien luonnonvarojen vääjäämätön riittämättömyys. Laajassa, sisäisessä kontekstissa luonnonvastaisuus on ihmisluonnon vastaisuutta. Se on johtanut inhimilliseen katastrofiin, johon sidomme kohtaloamme yhä tiukemmin. Einsteinkin on todennut, että "modernin ihmisen tragiikka on yleisesti ottaen siinä, että hän on luonut itselleen elinehdot, joihin hän fylogeneettisen kehityksensä perusteella itse ei ole kasvanut." Viimeisten vuosikymmenten aikana on yhä useammille ihmisille tullut selvemmäksi ja selvemmäksi, että jossain vaiheessa luonto "kostaa" ihmiselle tämän ylimielisyydestä.

En toisaalta ole myöskään mikään niminikkari, ja minulla on aina jotain luodessani suuria vaikeuksia keksiä asioille houkuttelevia ja kuvaavia nimiä, joten en ollut blogini nimeen missään vaiheessa kovin tyytyväinen, vaikka viittaus omaan lempinimeeni olikin mukava. Nemesis Naturalis kalskahtaa kuitenkin huomattavasti komeammalta kuin Liro Lintunen. Nörttimäisenä vertauksena voisi ajatella, että Nemesis Naturalis kuulostaa aivan joltain Batmanin vastustajalta, kenties Ra's al Ghulin oppipojalta, joka on saapunut Gothamiin aiheuttaakseen kuolettavan iskun tuonne sivilisaation ja teknologisen kehityksen kuvottavaan emäpesäkkeeseen. Liro Lintunen on puolestaan enemmänkin kuin luontoharrastukseen höpsähtänyt Aku Ankan kylähullu serkku.

Nemesis naturalis ei kuitenkaan tarkoita tässä yhteydessä kostoa ainoastaan kielteisessä ja tuhoavassa sävyssä. Se on kostoa myös myönteisten tekojen ja uuden luomisen kautta. Kostoa rikkomalla sivilisoituneen ja sivistyneen elämän konventioita ja jonninjoutavia sääntöjä sekä rajoituksia. Se on kostoa käyttämällä mahdollisimman vähän kenkiä, kiipeilemällä puissa sekä olemalla välittämättä normatiivisesta "aikuistumisesta". Se on kostoa vetämällä omaan elämäänsä teknologisen kehityksen rajat, ja vieroittamalla itseään tietokoneesta, internetistä sekä jatkuvasta tavoitettavana olemisesta (Prosessi, joka on jatkuvasti mielessäni ja joka pitäisi toden teolla aloittaa). Se on kostoa olemalla kanssaihmisille sielultaan avoin ja sydämellinen, ja voittamalla omia sisäisiä pelkoja sekä epäluulojaan. Se on kostoa harjoittelemalla omavaraisuutta, kulkemalla siellä, missä ei ole polkuja ja uimalla siellä, missä ei ole yleistä uimarantaa. Se on kostoa elämällä ympäristön ja luonnon kanssa luovassa ja villissä suhteessa ihmetellen ja ihastellen ympärillä olevaa kauneutta sekä kaiken olevaisen merkillisyyttä.

Nemesis ei myöskään ole pelkkää kostoa. Nemesis on myös vanha, kreikkalainen tasapainon jumala. von Wright ottaa kirjassaan asiaankuuluvasti esille myytin Prometheuksesta: Prometheus oli titaani, joka varasti tulen jumalilta ja antoi sen ihmisten käyttöön. Tätä uutta mahtia ja Prometheuksen oppeja hyödyntämällä ihmiset loivat uutta tekniikkaa. Tämän "prometheisen hengen" alaisena ihmisen valtaa herkästi itsekorostus eli hybris, jonka vuoksi ihminen joutuu kiusaukseen ylittää soveliaan elämäntavan mitta. Hybriksen myötä asioiden luonnollinen järjestys järkkyy, jolloin Nemesis, tasapainon jumala, palauttaa järjestyksen ja antaa ylimieliselle ihmiselle opetuksen.

Kaiken tämän vuoksi nemesis naturalis on kirjoituksilleni täydellinen, ajatukset yhteen nivova teema. Sillä minä olen Nemesis Naturalis, sinä olet Nemesis Naturalis, ja

me olemme Nemesis Naturalis.

HUOM! Muutan luultavasti jossain vaiheessa blogini osoitteen vastaamaan uutta nimeä. En ole varma, mitä vanhalla osoitteelle silloin käy, joten jos lirolintunen.blogspot.com ei toimi, yritä osoitteeseen nemesisnaturalis.blogspot.com!

Terveisiä tammen oksalta

Joukkoon mahtuisi kyllä ihminenkin!

Enpä olisi arvannut perjantaisen työpäivän jälkeen kotiin saapuessani, minne intuitio minut tällä kertaa johdattelee. Postinkantaja oli livauttanut postiluukusta lattialleni tällä viikolla tilaamani kirjan, ja jääkaapissa helmeilee kylmä ja kutsuva vehnäoluttölkki. Päätän sen pitemmittä mietinnöittä lähteä ulos lukemaan ja nauttimaan olusesta. Kävelen joenvartta myötäilevää ulkoilureittiä kunnes saavun otolliselle penkille. Istahdan, sihautan nisuoluen auki ja alan tutustua Georg Henrik von Wrightin teokseen Tiede ja ihmisjärki. Tuumaan samantien, että tässäpä on perustavaa laatua olevaa tekstiä. Kukkakärpäset, nuo mainiot pikku kolibrit, pitävät minulle seuraa välillä iholleni laskeutuen.

Oluttölkin keventyessä huomioni kiinnittyy penkin takana olevaan tammeen, jonka oksisto näyttää kaikessa vänkyräisyydessään ja vahvuudessaan ihanteelliselta kiipeilylle. Päätän heti, että puussa lukeminen olisi varmasti hieno kokemus, joten kulautan väljähtyneet pohjakaljat kurkkuuni ja lähden kiipeämään kirja kainalossa ylöspäin. Tammenlehtien tuoksu ympäröi minut, kun kiipeän korkeammalle. Pian tunnen olevani riittävän korkealla ja nojaudun sopivaan oksaan. Silmiini osuu rungon keskelle savesta ja heinästä valettu pikkulinnun tyhjä pesä. Se on suorastaan mestarillinen taidonnäyte. Pienet kirvat ja monet muut ötökät kiipeilevät minussa ja kutittelevat ihoani samoin kuin minä kiipeilen tammessa ja kutittelen sen kaarnaa. Luen vielä hetkisen, mutta sitten mielenkiintoni alkaa kohdistua allani käveleviin, pyöräileviin ja lenkkeileviin ihmisiin. Olen mitä mainioimmissa tarkkailuasemissa. Asentoni ei kuitenkaan ole kovin mukava, joten alan kavuta alemmaksi, löytääkseni paremmin istumiseen soveltuvia oksia. Eikä vain istumiseen. Näen alempana sopivan pehmeästi ulkoilureitin viereen kaartuvan oksan hangan, jossa pystyisi ehkä jopa makaamaan. Aloin asetella itseäni oksalle ja etsin mukavaa asentoa. Lopulta kaikki senhetkiset toiveeni täyttyvät ja yllätyksekseni oloni on oksalla maatessa niin rento, että voisin vaikka nukahtaa. En vain osaa rentoutua tarpeeksi, koska pelkään putoavani, jos nukahdan ja näen jotain horjuttavaa unta. Tyydyn siis lepäilyyn ja ympärilläni ja allani olevan elämän tarkkailuun. Puun lehvästön luoma mikroilmasto viilentää kuumaa auringonpaistetta juuri sopivasti.

Empiirinen ihmistutkimus ottaa minussa vallan. Allani menee lenkkeilijöitä ja pyöräilijöitä. Jotkut yksin ja jotkut kahdestaan. Joku kulkee koiran kanssa. Joillakin on kaksi uskollista ystävää. Toiset juoksijoista ovat hyväkuntoisia ja toiset vähän vähemmän. Joidenkin käsivarteen on liitetty kone, josta menee ympäröivän aistitodellisuuden muokkaamiseen tarkoitetut johdot korviin, ja joka laskee, tallentaa ja analysoi väsymättömästi ihmisen suorituskykyä. Kaikilla on kengät, kukaan ei tunne maata. Ihmeellistä kolinaa aiheuttava ääni lähestyy, onko se juna? Ei, vaan mies, joka raahaa perässään autonrengasta, jonka sisälle on ladottu tiiliskiviä ja käsipainoja. Myöhemmin hän raahaa autonrenkaan samaa reittiä takaisin sinne mistä se tulikin. Vuoroin ihmisten ja vuoroin tammenlehtien tanssin tarkkailu on niin kiehtovaa, että aikaa on pian vierähtänyt oksanhangassa makoillen pitkälle toista tuntia.

Makoilen oksistossa omasta mielestäni kuitenkin sen verran näkyvällä paikalla, että jossain vaiheessa jonkun on pakko kiinnittää edes jonkinlaista huomiota puussa lonkkaa vetävään ihmiseen. Ei. Ei edes nopeaa vilkaisua. Tunnen oloni ninjaksi. Sitten kovempi tuulenvire pudottaa tieteen ja ihmisjärjen puusta. Georg Henrik mätkähtää ruohikkoon aika näkyvälle paikalle hiekkatien varteen. Ajattelen, että joku varmasti huomaa orpona maassa makaavan kirjan, mikä ohjaa kulkijan suoraan alleni. Mutta ei. Jos joku opuksen huomasikin, niin uteliaisuus ei silti riittänyt katsomaan, mikä se oikein on kirjojaan. Koira käveli suoraan alleni nuuhkimaan jotain. Hihnan toisessa päässä oleva nuori mies on aivan suorassa näköyhteydessä minuun, mutta katse ei lopulta nouse lippalakin alta tarpeeksi kohdatakseen puussa makaavaa miestä. Toinen nuori mies pysähtyy istumaan allani olevalle penkille. Hän vetäisee siinä syvän ja tehokkaan 10 sekunnin meditaation ja jatkaa matkaansa. Vähitellen ulkoilureitti hiljenee ja kulkijoiden virta harvenee. Ihmiset ovat jälleen nielleet maanantaista perjantaihin ulottuvan pakkopullan ja suorittaneet päälle vielä velvollisuutensa olla terveitä ja hyväkuntoisia Suomen kansalaisia, joten nyt he voivat lähteä leppoisin mielin valmistautumaan perjantai-iltaan. Viikonloppu on tullut, ja on aika nollata ne viisi päivää viikosta, jolloin omaa elämää ei voi sietää. Mieleeni alkaa valua yleistäviä, kärjistyneitä ja turhan negatiivisia ajatuksia, joissa voi kuitenkin itää pikkuriikkinen totuuden siemen. Päätän silti ottaa hatkat.

Rymäytän itseni karhumaisella keveydellä puusta alas, poimin tuulen pudottaman kirjan ruohikosta ja lähden lampsimaan kotia kohti. Vilkaisen taakseni enkä voi uskoa näkemääni: Oksa jolla makasin ei todellakaan ollut missään hyvässä piilossa, kun siihen suuntaan osaa katsoa! Ratkaisevaa näkymättömyydelleni oli varmasti se, että makoilin reilun metrin, melkein kahden verran keskivertoihmisen pään yläpuolella. Jos tämä ei siirtänyt kenenkään huomiota pois omista kengänkärjistä, pikkukivistä tai maassa lojuvista tupakantumpeista, voi alkaa miettiä mitä kaikkea muuta meiltä jää jatkuvasti kiireisen, harhailevan ja poissaolevan mielentilamme vuoksi huomaamatta. Tarinan opetus olkoon kahtalainen. Ensinnäkin, puissa pitää kiipeillä. Toisekseen, kannattaa oikeasti olla läsnä siinä hetkessä ja paikassa, missä kulloinkin sattuu olemaan. Vain olemalla utelias ja herkkä ympäristölleen voi todella kokea maailman kauneuden, ja siinä piilee oman kokemukseni mukaan jonkinlainen rauhan, merkityksellisyyden ja kirkkauden siemen. Sitä paitsi silloin voi päänsä yläpuolella nähdä vaikkapa tammen oksalla lepäilevän homo-suvun sapiensin. Päätän tämän kirjoituksen lainaamalla mieleeni palautunutta toista tositarinaa, joka kertoo viulunsoittajasta Washingtonin metrossa:

A Violinist in the Metro

A man sat at a metro station in Washington DC and started to play the violin; it was a cold January morning. He played six Bach pieces for about 45 minutes. During that time, since it was rush hour, it was calculated that thousand of people went through the station, most of them on their way to work.

Three minutes went by and a middle aged man noticed there was musician playing. He slowed his pace and stopped for a few seconds and then hurried up to meet his schedule.

A minute later, the violinist received his first dollar tip: a woman threw the money in the till and without stopping continued to walk.

A few minutes later, someone leaned against the wall to listen to him, but the man looked at his watch and started to walk again. Clearly he was late for work.

The one who paid the most attention was a 3 year old boy. His mother tagged him along, hurried but the kid stopped to look at the violinist. Finally the mother pushed hard and the child continued to walk turning his head all the time. This action was repeated by several other children. All the parents, without exception, forced them to move on.

In the 45 minutes the musician played, only 6 people stopped and stayed for a while. About 20 gave him money but continued to walk their normal pace. He collected $32. When he finished playing and silence took over, no one noticed it. No one applauded, nor was there any recognition.

No one knew this but the violinist was Joshua Bell, one of the best musicians in the world. He played one of the most intricate pieces ever written with a violin worth 3.5 million dollars.

Two days before his playing in the subway, Joshua Bell sold out at a theater in Boston and the seats average $100. (Tuntematon kirjoittaja)