Pahuudesta

Turun ylioppilaslehden numerossa 12/2012 oli artikkeli Psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäristä, Hannu Lauermasta. Artikkelin sisältöön ei minulla ole aihetta sen suuremmin puuttua, mutta aloinpa kirjottaa, koska mieleni pääsi hieman kiihtymään jutun ingressistä: "Pahuus on osa ihmisyyttä, sanoo Psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäri Hannu Lauerma."

Ihmisen sisäsyntyinen pahuus on kulttuurimme suurimpia ja kyseenalaistamattomimpia myyttejä, ja juurensa tämä myytti on kaivanut syvälle kulttuuriperintöömme ja sitä myöten myös alitajuntaamme. Raamattukin opettaa, että ihminen kantaa sydämellään syntymästään saakka perisyntiä, joka täytyy oikein korkeammilta voimilta anoa anteeksi. Täyttä roskaa. Pahuus ei ole yleisinhimillinen ominaisuus, vaan meidän kulttuurimme surullinen erityispiirre.

Kulttuurista kirjoittaessani en suinkaan tarkoita suomalaista kulttuuria. En viittaa sillä myöskään laajempaan länsimaalaiseen kulttuuriin. Kulttuurilla tarkoitan sitä tänä päivänä globaaliksi muodostunutta kulttuuria ja sivilisaatiota, joka sai alkunsa yli 10 000 vuotta sitten, kun keksittiin, että maasta voidaan muokkaamalla tehdä ihmiselle otollisempi. Samalla alettiin kultivoida sellaista kerrassaan järjetöntä ideaa, että maapallo on annettu meille, ja voimme sitä parhaaksi katsomallamme tavalla käyttää omaksi hyödyksemme piittaamatta muista kulttuureista, muista eliölajeista, luonnon monimuotoisuudesta ja maapallon ekosysteemien elinvoimasta. Daniel Quinn on kirjassaan Ishmael (voinkohan mainostaa tätä teosta koskaan liikaa?) kutsunut meitä ja meidän kulttuuriamme osuvasti "ottajiksi".

Sisäsyntyinen ja voittamaton pahuus on oiva keino pitää status quo voimissaan ja vahvana. Sitä käytetään ketterästi myös ottajakulttuurin käsienpesuun ja vastuunpakoiluun. Aina kun tätä myyttiä joku Lauerman tavoin ajattelemattomasti toistelee, kollektiivinen tajuntamme lannistuu kohti tällaista pahuuden determinismiä: Eihän meidän kannata edes yrittää edistyä ihmiskuntana moraalisesti ja eettisesti, koska se on mahdotonta! Turha toivo. Ihmisillä on mustat sydämet ja niitä emme valkeiksi saa kuin valehtelemalla! Juuri tällaisten ajatusten voimistumisen vuoksi minua niin suunnattomasti ärsyttää, kun tuota myyttiä toistellaan ja vahvistetaan.

Jutun lopussa oli yllätys, josta iloitseminen kostautui ennenaikaiseksi. Pahuudesta puhuttiin tosiaan osana kulttuuriamme, joskin vain yhdessä lauseessa, jonka muotoilua ei ehkä ollutkaan sen tarkemmin harkittu. Lauerma nimittäin lyttää tuon näkökulman heti seuraavassa lauseessa: "Pahuutta on mahdotonta karsia ihmisestä menettämättä ihmisyyttä. Sen kanssa on vain opittava taiten elämään." Paskapuhetta. Haluammeko todella alistua tuollaiseen pessimismiin ja apatiaan vai voisimmeko yrittää voittaa kulttuurimme sisäsyntyisen pahuuden ja korostaa, että ihminen on sisimmiltään hyvä ja rakastava olento?

Ottakaamme siis oppia Dostojevskin Karamazovin veljesten viisaasta munkista: "Do not say 'Sin is mighty, wickedness is mighty, evil environment is mighty, and we are lonely and helpless
and evil environment is wearing us away and hindering our good work from being done.' Fly away from that dejection my children!" Ja ketäpä kannattasi kuunnella, jos ei viisaita ja vanhoja munkkeja?

Dokumenttivinkki: The Corporation (2003)

Katsoinpa tänään suosituksesta 2000-luvun alkupuolella valmistuneen dokumentin The Corporation (suom. Tähtäimessä suuryhtiöt). Dokumentissa käydään seikkaperäisesti läpi, miten suuryhtiöt alkoivat aikoinaan saada valtaa, kuinka ne tuota valtaansa nykyään käyttävät ja mihin tuo vallankäyttö on viimein johtamassa. Lähtölaukauksena nykyiselle korpokraattiselle kehitykselle dokkari pitää 1800-lukua, jolloin Yhdysvaltain korkein oikeus myöntyi osakeyhtiöjuristien vaatimukseen, jonka mukaan osakeyhtiö on itseasiassa henkilö, jolla on samat perustuslailliset oikeudet kuin ihmisilläkin.

Dokumentin lähtökohta on se, että näillä "henkilöillä" ei ole tunteita, omatuntoa, moraalia, vastuuntuntoa eikä juuri mitään inhimillisen henkilön piirteitä. Juridisina henkilöinä osakeyhtiöt ovat kuitenkin oikeushenkilöitä ja ne voivat ostaa, omistaa ja tehdä monenlaisia oikeustoimia. Psykologisina henkilöinä ne olisivat psykopaatteja. Dokumentissa alleviivataan suuryhtiöiden psykopaattisista piirteistä seuraavat:

• Välinpitämättömyys muiden tunteita kohtaan,
• kyvyttömyys ylläpitää kestäviä suhteita,
• häikäilemätön piittaamattomuus muiden turvallisuudesta,
• petollisuus, valehtelu ja huijaaminen oman edun vuoksi,
• kyvyttömyys kokea syyllisyyttä ja
• kyvyttömyys sosiaalisten normien sekä lain noudattamiseen.

Huolestuttavan tästä tilanteesta tekee se, että tällaiset psykopaattiset yhtiöt ovat nykyään maailman vaikutusvaltaisimpia organisaatioita. Demokratia on tehokkaassa muodossaan jo hyvin pitkälti haudassa ja elämme monikansallisten suuryhtiöiden valtakautta. Osakeyhtiöt ovat vastuussa vain osakkeenomistajilleen. Eivät työntekijöilleen, yhteisöille, ympäristölle eivätkä edes poliitikoille. Ja kuinka tällaista kasvotonta ja despoottista valtaa vastaan voi taistella, kun sen hallussa on myös media?

The Corporation on oikeastaan mainio, elokuvallinen yhdistelmä Naomi Kleinin kirjoja No Logo ja The Shock Doctrine. Klein itsekin esiintyy tässä dokumentissa muutamaan otteeseen asiantuntijana. No Logohan keskittyy markkinoinnin härskiyteen ja läpitunkevuuteen yhteiskunnassamme sekä yritysten haluun päästä eroon kaikista sellaisista toiminnoista, jotka eivät maksimoi voittoa. The Shock Doctrine puolestaan on oiva esitys siitä, minkälaisia julmuuksia suuryhtiöt ja heidän palvelijansa ovat valmiita toteuttamaan kahmiakseen helppoja voittoja, ja kuinka nämä yhtiöt kontrolloivat valtioita ja poliitikkoja omien päämääriensä edistämiseksi.

Dokumentissa ilahduttavaa ja toivoa herättävää olivat maailman suurimman kumimattofirman perustajan, Ray Andersonin lausunnot. Hän on aika varmasti lukenut Daniel Quinnin Ishmaelin ja ottanut onkeensa. Hän käytti kirjasta löytyvää lentohärvelivertausta ja tuo puheenvuoro dokumentissa on oikeastaan sitaatin arvoinen:

"Drawing the metaphor of the early attempts to fly. The man going off of a very high cliff in his airplane, with the wings flapping, and the guys flapping the wings and the wind is in his face, and this poor fool thinks he's flying, but, in fact, he's in free fall, and he just doesn't know it yet because the ground is so far away, but, of course, the craft is doomed to crash. That's the way our civilization is, the very high cliff represents the virtually unlimited resources we seem to have when we began this journey. The craft isn't flying because it's not built according to the laws of aerodynamics and it's subject to the law of gravity. Our civilization is not flying because it's not built according to the laws of aerodynamics for civilizations that would fly.

And, of course, the ground is still a long way away, but some people have seen that ground rushing up sooner than the rest of us have. The visionaries have seen it and have told us it's coming. There's not a single scientific, peer-reviewed paper published in the last 25 years that would contradict this scenario: every living system of earth is in decline, every life support system of earth is in decline, and these together constitute the biosphere, the biosphere that supports and nurtures all of life, and not just our life but perhaps 30 million other species that share this planet with us. The typical company of the 20th century: extractive, wasteful, abusive, linear in all of its processes, taking from the earth, making, wasting, sending its products back to the biosphere, waste to a landfill. I, myself, was amazed to learn just how much stuff the earth has to produce through our extraction process to produce a dollar of revenue for our company. When I learned, I was flabbergasted.

We are leaving a terrible legacy of poison and diminishment of the environment for our grandchildren's grandchildren, generations not yet born. Some people have called that intergeneration tyranny, a form of taxation without representation, levied by us on generations yet to be. It's the wrong thing to do." 

Suomen osakeyhtiölain 1 luvun 5 §:n mukaan "yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille, jollei yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin". Tämä on se lainsäädännöllinen pohja, joka on osakeyhtiöiden toiminnan perustana. Ja siinä on myös demokratian mahdollisuus uuden niskalenkin ottamiseen näistä kasvottomista diktaattoreista. Mitäpä jos säätäisimme osakeyhtiölle muitakin tarkoituksia? Kuten kestävän, ympäristöä ja ihmisiä kunnioittavan toiminnan. Silloin osakeyhtiöt olisivat lain mukaan velvoitettuja ottamaan nämä kysymykset huomioon kaikessa toiminnassaan. Nyt olemme vapauttaneet pedon, jota kukaan ei saa lukittua takaisin kaltereiden taakse. Valikoidut toimitusjohtajatkin ovat dokumentissa sitä mieltä, että irtisanomiset ja luonnon riistäminen eivät heitä miellytä, mutta heidän kätensä ovat yhtiöiden johdossa sidotut. Kukaan ei tunnu myöskään tietävän, kuinka tämä tuomiopäivänkone pysäytettäisiin. Valta on kuitenkin edelleen ihmisillä. Meidän täytyy vain muistaa se ja alkaa taas käyttää sitä.

Suomen Luonto: Suurikuusikon kultakaivoksen jätealtaiden pohja voi vuotaa

Suurikuusikon kultakaivos. www.gtk.fi

Taas kerran joudun kirjoittamaan masentavista kaivosasioista. Suomen Luonnon numerossa 8/2012 on artikkeli Kittilän Suurikuusikon kultakaivoksesta. Kanadalaisen Agnico-Eaglen omistama kaivos on ollut maineeltaan hyvä, mutta aihetta huoleen on silti.

Ensinnäkin Suurikuusikon kultakaivoksessa käytetään kultamalmin liuottamiseen kiviaineksesta syanidia, jonka käyttö on jo joissain EU-maissa kielletty, ja jonka käytön Euroopan parlamenttikin yritti kieltää. Vähemmän yllättäen EU:n komissio torppasi tuon hankkeen, sillä komission tehtävänähän on suuryritysten nuoleskelu ja niiden edessä nöyristely. Syanidi on yksi maailman vaarallisimmista ympäristömyrkyistä ja sen joutuminen ravintoverkkoon voi aiheuttaa ennalta-arvaamatonta ja laajaa vahinkoa. Suurikuusikon tapauksessa Seurujoessa, joka sattuu olemaan kalamiesten taivaan, Ounasjoen, latvajoki.

Vielä huolestuttavammaksi syanidin käytön tekee se, että Suurikuusikon kaivoksen jätevesialtaiden rakentamisessa on lievästi sanottuna vedetty mutkia suoriksi. Suomessa on tarkat laatuvaatimukset mm. kaatopaikkojen pohjarakentamiselle. Kaivosten jätevesialtaille ei ole tällaisia säännöksiä, vaikka niissä voi lillua paljon vaarallisempia aineita, jotka ovat valmiina vuotamaan pohjavessiin. Lupaviranomaiset siis harkitsevat tapauskohtaisesti, mikä on riittävän turvallinen taso jätevesialtaille, joissa voi olla siis jopa syanidia.

Suurikuusikon tapauksessa, ja eräissä muissakin vireillä olevissa kaivoshankkeissa, ympäristöluvat on annettu tai niitä ollaan antamassa sellaisin perustein, että kaivosten jätevesialtaiden pohjarakentaminen on laatutasoltaan selvästi heikompaa kuin uusilla kaatopaikoilla. Ensinnäkin kaivoksilla on oikaistu eristemuovista, jossa on tyydytty riippumattomasti testaamattomaan materiaaliin monissa tutkimuksissa hyväksi todetun materiaalin sijaan. Toisekseen on löydetty hyvä säästöniksi eristeen alla olevasta maakerroksesta. Modernien kaatopaikkojen pohja eristetään vielä bentoniitilla, joka soveltuisi hyvin myös kaivosten jätevesialtaiden eristämiseen, mutta Suurikuusikossa on ajateltu, että luomu on hyvä. Eli pelkkä moreeni riittää. Koska ympäristölupa on näillä aivan liian lepsuilla edellytyksillä mennyt läpi, halutaan monissa vireillä olevissa kaivoshankkeissa säästää myös tällaisissa ympäristön kannalta kriittisissä kohteissa.

Suomen Luonto kyseli parilta valtion virkamieheltä tämän tyyppisistä jätevesialtaiden pohjustusratkaisuista, mutta Suurikuusikon kaivosta ei kysymyksissä nimeltä mainittu. Molemmat virkamiehet pitivät pohjaratkaisua erittäin huonona ja toinen oli jopa varma siitä, että haitalliset aineet kulkeutuvat lopulta pohjaveteen. Suurikuusikon jätealtaiden lähellä sijaitsevissa pohjavesissä on jo haivaittu selvää nousua nikkeli-, typpi-, sekä sulfaattiarvoissa. Ja eräs kaunis päivä sieltä voi löytyä jäämiä myös syanidista. Pohjavettä siirtyy toki myös pintavesiin ja toisinpäin eli päästöt kulkeutuisivat lopulta myös Seurujoen kautta Ounasjokeen.

Olemmeko valmiit maksamaan tällaisia hintoja siitä, että monikansalliset kaivosyhtiöt saavat käyttää kansallisvarantojamme ilman todellista korvausta suomalaiselle yhteiskunnalle? Verotuloja syrjäseutujen kunnille juupa juu, mutta kattavatkohan nuo oletetut verotulot koskaan edes niitä lainoja ja riskejä, joita kunnat ottavat parantaakseen infrastruktuuriaan houkutellakseen kaivosyhtiöitä? Suomesta ei todellakaan ole mitään uutta Norjaa tulossa tällä tahdilla, sillä emme vaadi mineraaleistamme edes minkäänlaista korvausta! Nyt olisi korkea aika herätä vastarintaan, kun maahamme revitään kiihtyvällä tahdilla sellaisia reikiä, joista jää tulevaisuudessa meille muistoiksi likaisia rupia. Perse edellä mäntyyn on Suomi taas menossa, sillä minkäänlaista julkista keskustelua ei käyty silloin, kun jossain suljetuissa kabineteissa alettiin pohtia strategioita kaivosyhtiöiden houkuttelemiseksi Suomeen.

Lisäksi alkaa käydä entistäkin selvemmäksi, että suomalaisessa ympäristöhallinnossa  piilee ainakin jonkinlaista systemaattista korruptiota. Näitä järjettömiä lupapäätöksiä on aivan liikaa, jotta ne voisivat olla poikkeuksia. On nähtävissä, että ympäristökeskusten yhdistyminen osaksi ELY-keskuksia on saanut aikaan sen mitä pelättiinkin. Ympäristöhallinnolta katosi terävyys ja tahto toimia ympäristön puolesta. Ympäristövirkamiehemme tekevät järjestään päätöksiä, jotka ovat pitkällä aikavälillä tuhoisia luonnon ja ympäristömme kannalta. Mikään ei olisi mielestäni mielenkiintoisempaa kuin päästä kärpäsenä kattoon tuonne virkakoneiston sisälle ja nähdä, mitä kulissien takana oikeasti tapahtuu. Ja tähän minulla on toivottavasti jo lähitulevaisuudessa edellytykset. Suomalainen ympäristöhallinto tarvitsee aivan totaalista tuuletusta ja asenneilmapiirin muutosta, uutta puhtia toimia monikansallisia yrityksiä ja elinkeinoelämää nöyristelemättä.

Kuuraa ja rauhaa Vaskijärvellä

Viime viikonloppuna pääsin ystäväni kanssa viimein syysretkelle. Kohteenamme oli Vaskijärven luonnonpuisto, joka sijaitsee Kurjenrahkan kansallispuiston tuntumassa. Luonnonpuiston saavuttaa helposti Turusta Poriin ajavalla pikavuorolla, josta pitää jäädä Yläneellä pois. Yläneeltä on puistoon matkaa vain viitisen kilometriä.

Vaskijärven luonnonpuisto on viehättävä yhdistelmä erämaisia keidassoita ja vanhaa metsää, paksua sammalta ja tiheää jäkälää sekä naavaisia kuusia ja haapavanhuksia. Alueella vallitsee varsinkin ilta- ja yöaikaan lähes täysin rikkumaton hiljaisuus. On rauhoittavaa päästä aina syksyisin kuulemaan, kuinka kovaa ääntä puista putoavat lehdet hiljaisuudessa pitävät.

 Ensimmäisellä lounaspaikallamme tapasimme pariskunnan, jonka olimme aiemmin kohdanneet pitkospuilla, joille olimme pysähtyneet noukkimaan karpaloita suuhumme. Nainen alkoi puhua meille alueella liikkuvista susilaumoista, ja siihen tuumasimme sen kummempia miettimättä, että sitähän me vähän toivottiinkin, että jospa yöllä kuulisi vaikka vähän ulvontaa. Pian hoksasimme, että näiden ihmisten silmissä sudet olivat jotain aivan muuta kuin erämaaluonnon villejä ja kunnioitettavia veljessieluja. Nimittäin karmeita petoja, jotka vaanivat koululaisia näiden koulutaipaleella. Lapset eivät kuulemma uskalla mennä kouluun ilman kyytejä susien takia. Luulenpa, että lapset kyllä uskaltaisivat, jos aikuiset eivät olisi ehtineet istuttaa heihin tuollaista täysin järjetöntä ja surullista petopelkoa.

Yritin pitää silmäni silloin tällöin auki suppilovahveroiden varalta. Olen vielä aika aloittelija sienestäjänä, ja suppilovahverot olivat minun tämän syksyn projektini. Ne eivät vain koskaan osuneet silmääni. Ystäväni silloin tällöin kyseli minulta, että "mikäs on tämä ja tämä sieni". Sitten hän taas kerran kysyi minulta jostain sienestä, ja näin jo kaukaa, että siinä se suppilo on! Silloin vahveroiden naamiointilaite lakkasi vaikuttamasta minun silmiini, ja kuten niin monesta paikasta olin lukenut, suppilovahveroiden löytämiseltä ei voinut enää välttyä. Keräsimme niitä tovin illallisen ryydikkeeksi ja sunnuntaina löysimme toisesta paikasta vielä isomman esiintymän, josta keräsimme molemmat kotiin kastike- ja keittotarpeita. Sienet toki keräsimme luonnonpuiston ulkopuolella, sillä puiston alueellahan poluilta ei saa poiketa. Suppilovahveroiden ja karpaloiden lisäksi luonto ruokki meitä tietenkin myös aivan ensiluokkaisilla puolukoilla!

Soittelimme puistossa tovin jonkin tikan kanssa. Aloin koputella puuhun kiinnitettyä reittimerkkiä kokeillakseni, josko joku tikka minulle vastaisi. Aivan takanamme oli vanha puu, josta tikka alkoi soittaa omaa sooloaan meidän rytmimme päälle. Muutoinkin teimme retkellä kaikenlaista, joka saattaisi leimata meidät ulkopuolisen silmin hieman hörhöiksi. Luonto vain on niin kaunis, kun sitä osaa katsoa avoimin mielin, ja kun sen syleilyyn uskaltaa kunnolla uppoutua.

Vietimme yön Vesiraumanmäen laavulla. Tuona yönä sattuivat olemaan tämän syksyn ensimmäiset yöpakkaset eteläisessä Suomessa, mutta eipä se pakkasukko päässyt makuupussin läpi puremaan. Vielä aamullakin oli niin kylmä, että makuupussista kuoriutuminen oli pienoinen shokki keholle. Maisema oli kuitenkin muuttunut yön aikana taianomaiseksi, sillä kuura oli peittänyt maan. Nyt eletään siis jo syksyn vaihetta, jossa kesän muistot alkavat vähitellen muuttua joulun lupaukseksi.

Retkeilyvälineeni osa I: Teltta

Vaikka kovin kulutuskriittinen olenkin, niin silloin tällöin täytyy jotain tavaraakin ostaa. Retkeilykamppeita ostaessani pyrin tietysti siihen, että hankin laadukkaita välineitä ja vaatteita, jotka takaavat mukavuuden sekä kymmenien vuosien keston. Vähitellen minulla alkaa olla sellainen tilanne, että tarvittavat ja laadukkaat kolmen vuodenajan välineet alkavat olla kasassa. Opiskelijana olen toki joutunut hinnan vuoksi laadusta välillä tinkimään, mutta ihan halpikseen en ole tyytynyt.

Aloitetaan yöpymistarpeista. Ensimmäisenä teltta:

Marmot Limelight 2P. Hintaa teltalla oli muistaakseni aikoinaan Jyväskylän Partioaitassa 189 euroa. Tämä kahden hengen teltta pakkautuu suhteellisen pieneen tilaan ja painoa sillä on noin 2,3 kiloa. Ei siis ehkä mikään aivan ihanteellinen kevytretkeilijän unelma, mutta päihittää kyllä kaiken maailman McKinleyt heittämällä. Oranssi väri heikentää mahdollisuuksia käyttää telttaa sissimajoittumiseen esimerkiksi kaupunkipusikoissa, mutta onnettomuuden sattuessa keskellä erämaata tällainen huomioväri voi olla pelastava enkeli (Uudessa mallissa väri on muuttunut näemmä oranssin-harmaaksi.). Itse pitäisin kuitenkin ehkä hivenen paremmin maastoutuvasta väristä.

Telttaa en ole päässyt missään äärimmäisen myrskyisissä olosuhteissa kokeilemaan, mutta perus kesä- ja syyskäytössä marmotti on toiminut moitteetta. Pystytys käy suhteellisen kätevästi, sillä mitään tunneleita pitkin ei rimoja tarvitse pujotella, vaan ne kiinnitetään sisätelttaan kätevillä klipseillä. Rimat ovat kiinni toisissaan keskeltä, mikä ainakin omasta mielestäni helpottaa pystytystä. Telttaan kuuluu myös irtonainen pohjan suojakangas, joka tietenkin lisää vedenpitävyyttä sekä suojaa teltan varsinaista pohjakangasta kulumiselta. Tätä lisäpohjaa on ollut kätevä käyttää myös makuualustan alla, kun nukkuminen on tapahtunut taivas kattona.

Muutaman vuoden käytön jälkeen teltan kulmissa olevat kiinnitysremmit ovat alkaneet hieman hapertua. Remmeissä on metallilla reunustetut reiät, joista tukikepit työnnetään maahan. Nämä metallirenkulat ovat remmin hapertumisen vuoksi hieman vaarassa irrota, ja olenkin joutunut niitä varmistamaan liimalla ja teipillä. Tällaisen yksityiskohdan rapistuminen muutamassa vuodessa pistää minut vähän epäilemään teltan materiaalien ja Kiinassa teetetyn työn laadukkuutta. Myös monet saumat ovat mielestäni jotenkin "suttuisesti" ommeltuja. Toivottavasti teltta kestää vielä lukuisia vuosia, mutta voi olla, että en enää seuraavaa telttaa valitessani kuitenkaan päädy Marmot'n majoihin.