Dokumenttivinkki: Collapse - The End of the Age of Oil

Chris Smithin elokuva Collapse lähtee liikkeelle öljyhuipun selittämisestä ja päätyy romahduksen vaikutusten arviointiin ja niistä selvitymiseen. Tässä on siis dokumentti, joka povaa oikeasti romahdusta ja esittää jopa väitteen siitä, että se on käynnissä jo nyt. Se tarjoaa ihmisille myös pienimuotoista osviittaa siitä, miten tuohon romahdukseen kannattaa varautua. Collapse on mielenkiintoinen dokumenttielokuva, sillä se on rakennettu päällisin puolin näyttämään Michael Ruppertin haastattelulta ja puolittaiselta elämäntarinalta. Ruppert on entinen huumepoliisi, nykyinen kirjailija ja tutkiva journalisti, joka on aiemminkin pyrkinyt tuomaan virallisesta totuudesta poikkeavia näkemyksiä maailmasta ja yhteiskunnastamme ihmisten tietoon. Tietenkin monet pitävät häntä salaliittoteoreettikkona ja tuomiopäivänprofeettana, mutta tällaiset arvostelmat on jokaisen katsojan tehtävä itse. Viestinkantajan arvostelu on sitä paitsi yksi käytetyimmistä harhautustekniikoista, joten annetaan asian puhua puolestaan.

Dokumentin katsomisen jälkeen halusin sanoa muutaman sanasen, jotka ovat muutoinkin pyörineet mielessäni viime aikoina. Loppujen lopuksi on aivan se ja sama, mitä Suomen hallitus tekee talouskriisiä lievittääkseen ja hyvinvointiyhteiskunnan palveluja säilyttääkseen. Uutta, vuosikausia kestävää kiihtyvää talouskasvua ei enää yksinkertaisesti tule, sillä sitä varten ei ole olemassa tarpeeksi energiaa. Tankissa ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi bensaa, jotta moottori lähtisi taas kunnolla rykimään. Toimenpiteet, joilla taloutta yritetään tällä hetkellä saada käynnistettyä, ovat täysin turhia ja vain paisuttavat sitä pullataikinaa, joka kohta lässähtää lattialle. Suurin talouskasvua elvyttävä tekijä tällä hetkellä lienee se seikka, että laman iskiessä öljyn kysyntä laskee, jolloin sen hintakin hetkeksi halpenee. Sitten öljyn kysyntä jälleen nousee, jolloin hintakin alkaa nousta, ja kaikki tietävät mitä siitä taas seuraa. Jossain vaiheessa seinä tulee tällaisellekin kasvukäyrälle vastaan ja öljyn hinta ampaisee lopullisesti taivaisiin. Siksi näiden talouden "elvytystoimenpiteiden" sijaan huomio olisi jo aikoja sitten pitänyt kiinnittää siihen, kuinka voimme mahdollisimman hyvin sopeutua vääjäämättömään keskitetyn ja teollisen sekä öljy- ja teknologiariippuvaisen järjestelmän hiipumiseen. Tuo hiipuminen on jo alkanut, ja Collapse-dokumentti puhuu selvää kieltä siitä, että paluuta loputtoman talouskasvun polulle ei mitä todennäköisimmin enää ole. Eikä tarvitse miettiä kuin pieni hetki meidänkin mediassamme melkein päivittäin pyöriviä asioita, niin voi huomata merkkejä asteittaisesta romahduksesta:

• Sahaava talouden kasvukäyrä
• Euro- ja finanssikriisi
• Rappeutuva infrastruktuuri (esim. tieverkko, jota ei enää ole varaa korjata tarpeeksi)
• Hyvinvointipalveluiden karsiminen (kuntien lakisääteisten palveluiden vähentäminen)

Jälleen kerran dokumentissa päädytään johtopäätöksiin, jotka ovat pyörineet useastikin monissa muissa yhteyksissä ja omassa mielessäni. Romahduksen jälkeen vastuu ihmisten elämästä siirtyy taas paikallistasolle ja pienet yhteisöt alkavat selviytyä omin neuvoinensa. Mutta onko meidän pakko yrittää pitää kiinni jostain, jota kutsutaan sivilisaatioksi? Ruppert elättelee toiveita "jonkinlaisesta sivilisoituneesta elämästä" lapsillemme. Emmekö voi rehellisesti kutsua paikallista, yhteisöllistä elämää, joka tulevaisuudessa meitä luultavasti odottaa, heimoyhteiskunnaksi? Tietenkin tuo yhteiskunta voi saada jonkinlaisen sivilisaation hahmon, mutta en itse usko, että sivilisaatio on mahdollinen ilman keskitettyä valtakoneistoa sekä tuota keskitettyä järjestelmää vaativaa kovaa teknologiaa. Miksi elämän täytyisi olla sivilisoitunutta? Onko sivilisaatiolla jokin itseisarvo? Minun vastaukseni on ei. Pienimuotoinenkin sivilisaatio kätkee taskuihinsa aina keskitetyn, laajentumiseen pyrkivän ja ihmistä alistavan valtakoneiston siemenet. Jos teollistunut sivilisaatio romahtaa joskus meidän elinaikanamme, mikä ei ole ollenkaan epätodennäköistä, niin annetaan sen romahtaa kunnolla ja jatketaan ilman sitä virhettä, jonka esi-isämme reilut 10 000 vuotta sitten tekivät.

Ilahduttavaa oli nähdä Ruppertin suhtautuvan kalseisiin tulevaisuudenkuviin iloisella ja positiivisella elämänasenteella. Juuri näin sen pitääkin olla. Kaikista uhkaavista merkeistä huolimatta meidän pitää jatkaa kauneuden ihailemista sieltä, missä sitä on jäljellä. Nautitaan toistemme seurasta ja autetaan toinen toisiamme. Hymyillään ja ollaan entistäkin avoimemmin ihmisiä, sillä meihin lukitut kahleet ovat alkaneet ruostua. Stressiin ja masennukseen vaipumisesta ei ole kenellekään mitään iloa, vaan positiivisen ja onnellisen elämänasenteen kautta voi takoa avaimet menestyksekkääseen elämään tulevaisuudessa. Oli se tulevaisuus minkälainen hyvänsä.

Katso dokumentti tästä.

Ken sivilisaatiossa asustaa on sivilisaation vanki

Palasin viikko sitten vaellukselta, jonka aikana tein itselleni osittain tarkoituksella ja osittain vahingossa joitakin ihmiskokeita. Näitä kokeiluja motivoi haluni tunnistaa ja murtaa teknologisen yhteiskunnan minuun asettamia kahleita, sillä ensiaskel vapauteen on tunnetusti itseään ympäröivien kaltereiden havaitseminen. Kuten Goethe on sanonut, "Ehdottomin orja on se, joka pitää itseään vapaana olematta sellainen." Vasta kahleet ja kalterit tunnistettuani voin alkaa viilata itseäni niistä asteittain vapaaksi, vaikka en uskokaan pystyväni koskaan pakenemaan vankilasta kokonaan. Muuri on nimittäin melko korkea ja varustettu kaikenlaisilla ikävyyksillä. Mutta miksipä en yrittäisi tehdä elämästäni vankilan sisällä niin vapaata kuin suinkin mahdollista? Loppujen lopuksi on jokaisen oma asia, haluaako pitää mm. teknologiasta ja typeristä konventioista kudottua pakkopaitaa päällään vai ei.

Vapautta?

Aloin ensin kirjoittaa noista tekemistäni ihmiskokeista, mutta tekstiä alkoikin tulla niin paljon vapaudesta, että päätin keskittyä tällä kertaa vielä siihen ja jättää nuo konkreettiset kokeilut myöhemmän kirjoittamisen varaan. Pääasiallisesti kokeiluni kuitenkin koskivat ja koskevat osittain edelleenkin uutisten, kellon ja kalenterin, kännykän ja kameran vaikutusta omaan elämääni.

Pääsin näillä ihmiskokeillani siis käsiksi vain muutamiin, hyvin pinnallisiin kahleisiin, joilla teknologinen sivilisaatio vangitsee villiä ja vapaata ihmistä. Monesti kuulen varsin erikoisen väitteen siitä, että ihminen on nykyään vapaampi kuin koskaan. Totta kai meillä on paljon vapauksia. Meillä on mm. erittäin suuri vapaus viihdyttää itseämme. Voimme esimerkiksi valita, katsommeko televisiosta CSI Miamin vai CSI New Yorkin vai menemmekö television katsomisen sijaan lenkille tai baariin. Voimme myös valita, mistä kaupasta ostamme ruokamme, joka kulkee usein täysin tuntemattomia polkuja ruokapöytäämme. Voimme parhaamme mukaan yrittää valita ammattimme, vaikka loppujen lopuksi suurin osa työstä, mitä teemme, on puhdasta käskyjen tottelemista.  Meillä on enemmän vapautta kuin koskaan, mutta vain selvitymisemme kannalta täysin merkityksettömissä ja triviaaleissa asioissa.

Kun kyseeseen tulee vapaus valita keinot, joilla elää ja selviytyä, kuva on hyvin toisenlainen. Olemme elämässämme enemmän tai vähemmän riippuvaisia meitä ympäröivästä seitsemän miljardia ihmistä kattavasta systeemistä ja sen byrokratiasta. Meillä ei myöskään ole vapautta olla olematta osa tätä systeemiä. Olemme jonkin maan kansalaisia. Meille on annettu numerot. Emme voi vapaasti asua ja liikkua siellä, missä haluamme, sillä maa on aina jonkun omistuksessa tai jotkin maastoon piirretyt mielikuvitukselliset rajat ja raha estävät meitä. Olemme kaikenlaisten kirjoitettujen lakien alamaisia. Joku voisi sanoa, että sivilisaatio on kuin suuri heimo, jonka jäsenet saavat yhteisöltään tukea noudattamalla yhteisön sääntöjä. Mutta meille ei yksinkertaisesti anneta mahdollisuutta irtautua sivilisaatioksi kutsutusta rakennelmasta, ja siten sivilisaatio ei vastaa lähellekään menneen ja nykyisen maailman heimoja. Heimoyhteiskunnissakin on totta kai sääntöjä, joita pitää noudattaa, ja juuri sääntöjä noudattamalla saa yhteisön tuen omaan elämäänsä. Mutta perustavanlaatuinen ero sivilisaatioon on se, että jos säännöt eivät miellytä, yksilöt ovat useimmiten vapaita lähtemään omille teilleen.

Konkreettisen muurin lisäksi pakomatkan estää se, että teknologia on jo orjuuttanut meidät hyvin perustavanlaatuisella tavalla. Olemme riippuvaisia korkean luokan teknologiasta ja säälittävän taitamattomia tulemaan toimeen ilman sitä. Valtaosa meistä olisi yksinkertaisesti kusessa, jos ja kun kehityksen meitä varten rakentama vankila luhistuu. Emme tiedä, kuinka selvitä vapaina. Selviytyminen ja jonkinasteinen vapautuminen on toki mahdollista ja siitä on useita esimerkkejä (esim. Richard Proenneken elämä Alaskassa, kts. video sivuston laidassa.), mutta se vaatii aikaa, vaivaa, opiskelua ja poikkeuksellista rohkeutta irrottautua sellaisista sosiaalisista yhteyksistä, jotka ovat ihmisen henkiselle terveydelle yleensä kullanarvoisia.

Teknologinen sivilisaatio on luonut ihmiselle todellisuuden, joka on sekä kehollemme että mielellemme vieras. Olemme saaneet elämäämme epäluonnollista mukavuutta ja turvallisuutta, mutta sen hintana on vapaus, onnellisuus ja ihmisarvoinen elämä. Elämä, jossa emme olisi voimattomia, sivilisaatioksi kutsuttuun koneeseen kahlittuja hammaspyöriä, vaan vapaita selviämään ja elämään omin neuvoinemme. Hinta mukavuudelle ja turvallisuudelle on siten mielestäni aivan liian korkea. Jokaisen on hyvä itse punnita näitä kysymyksiä vapaudesta ja pohtia, mikä loppujen lopuksi on tärkeää. Vapaus käyttää teknologiaa itsensä viihdyttämiseen vai vapaus selviytyä ja elää. Sairaalloiseen yhteiskuntaan johtava mukavuus ja turvallisuus vai ihmisen keholle ja mielelle tarkoituksenmukainen elämä?

Vapautta?