torstai 31. tammikuuta 2013
Syrjäytyneet
Vuosi vuodelta yhteiskuntamme on alkanut kantaa yhä suurempaa huolta syrjäytyneistä nuorista. Konstit on monet, kun näitä "komeroituneita" ihmisiä yritetään aktivoida työ- ja opiskeluelämään. Helsingin Sanomissa oli menneellä viikolla juttu 23-vuotiaasta "Sakarista". Artikkelin mukaan hän on kirjoittanut LAUDATUREITA ylioppilaskirjoituksissa, joten totta kai se on aivan älytön ihme ja kumma, ettei Sakarista ole tullut ennätysajassa lääkäriä, lakimiestä tai jotain muuta kovan statuksen rahakasta ammattimiestä. Sen sijaan Sakari tuntuu olevan hukassa elämänsä kanssa.
Minä en ihmettele tätä yhtään ja haluankin tarjota yhden selitysmallin tälle nykyiselle syrjäytymiskehitykselle. En kuitenkaan sano, että kaikki olisivat syrjäytyneitä tai pudokkaita esittämäni vuoksi, sillä totta kai porukassa on myös joitakin laiskoja ja saamattomia ihmisiä ja monista eri syistä "normaalin" yhteiskunnallisen elämän ulkopuolelle pudonneita. Uskon kuitenkin, että seuraavat seikat piilevät hyvin voimakkaasti syrjäytymisen taustalla, sillä useimmat haluavat kuitenkin elää tyydyttävää ja mielekästä elämää. Toimeentulotuen varassa notkuminen sitä tuskin tarjoaa, mutta uraputki voi olla monelle sitäkin huonompi vaihtoehto.
Isovanhempamme kävivät kuusivuotisen kansakoulun. Sitten he marssivat valitsemalleen työpaikalle, aloittivat työelämän joko koulutuksen kanssa tai ilman. Pohjalta. Sieltä he pystyivät etenemään työkokemuksen karttuessa parempaan asemaan. Sitten perustettiin perhe, rakennettiin talo ja alettiin odotella eläkepäiviä. Maailma oli toivoa ja kehitystä täynnä. Piti vain tehdä oma osansa, paiskia hommia ja maksaa veronsa. Tulevaisuudessa siinti ihmisten loistava tulevaisuus, joka oli kaikkea uutta ja ihmeellistä täynnä. Uusia keksintöjä ja mullistavaa teknologiaa alkoi vähitellen tulvia koteihin, liikenteeseen, sairaaloihin jne. Kehitys- ja tulevaisuudenusko oli voimissaan.
Vanhempamme kävivät kansa- tai peruskoulun. Jatkoivat lukioon tai ammattikouluun. Yhä suurempi osa myös korkeakouluttautui. Sitten he marssivat valitsemalleen työpaikalle ja aloittivat työelämän. Töiden löytyminen oli kuitenkin jo hieman kiperämpää kuin aikaisemmin, mutta kyllä niitä kuitenkin löytyi. Nyt vaadittiin vain entistä enemmän papereita. Silti he aloittivat työelämänsä yhtä pohjalta kuin heidän vanhempansakin. Työkokemuksen karttuessa parempipalkkaiset pestit tulivat mahdollisiksi. Sitten perustettiin perhe, otettiin iso asuntolaina, ostettiin yksi tai kaksi autoa ja alettiin odotella eläkepäiviä. Yksi merkittävä muutos oli kuitenkin jo tapahtunut. Oltiin huomattu, että ihminen ei ehkä olekaan maapallon voittamaton hallitsija. Maa ei mukisematta nielekään kaikkea sitä roskaa, minkä sinne työnnämme. Ihmisten mieliin alkoi piirtyä epäilyksen siemeniä: Voiko olla niin, että me emme voikaan hallita maapalloa? Tämän uuden ajatusmaailman myötä syntyi hippiliike, joka lopulta kuitenkin kuihtui päämäärättömyyteensä.
Sitten siirrymme omaan sukupolveemme, jossa syrjäytymisestä on tullut vakava yhteiskunnallinen ongelma. Käymme yhdeksänvuotisen peruskoulun. Sen jälkeen lähes kaikki jatkavat lukioon tai ammattikouluun. Yhä suurempi osa korkeakouluttautuu. Pidemmän koulutuksen jälkeen olemme kuitenkin vain entistä epävarmempia tulevan leipäpuun löytymisestä. Sillä ei ole väliä kouluttautuuko duunariksi tai maisteriksi, sillä useimmilla aloilla työpaikan löytymisestä ei voi enää olla varma. Ja lopulta se työpaikka löytyessäänkin on juuri siellä pohjalla. Ennätyspitkästä kouluttautumisesta huolimatta aloitamme aina pohjalta, jos sieltäkään. Tämän epävarmuuden lisäksi on käynyt yhä selvemmäksi, että toimemme maapallolla ovat tuhoisia. Työ mitä teemme, ruoka mitä syömme ja tavat joilla kulutamme ovat kaikki osoittautuneet kestämättömiksi. Koko elämäntapamme on osoittautumassa nuorelle sukupolvelle mädäksi. Ikäluokka ikäluokalta ja sukupolvi sukupolvelta tulevaisuudenusko on alkanut kaikota mielistämme. Edellisten sukupolvien maailma ei ole enää meidän maailmamme, vaan se näyttäytyy meille näin: Uraputki, jossa työllä ei useimmiten ole mielekästä tarkoitusta. Perhe, jonka lapset saattavat joutua elämään todella kurjassa maailmassa. Auto, joka on saastuttavan kulutuskapitalismin arkki-ilmentymä. Asuntolaina, jota ei maailmantalouden epävakaudesta johtuen ehkä koskaan pysty maksamaan pois. Eläke, jota ei välttämättä koskaan saa. Tämä kuulostaa yhä useammista elämänpolulta, joka on absurdi ja epätoivoinen, ja josta ei saa minkäänlaista tyydytystä.
Tuollaisen painolastin kanssa ei mielestäni ole mikään ihme, että jopa laudatureita kirjoittavat tulevaisuuden toivotkin putoavat kyydistä. Oikeastaan on erittäin kuvaavaa, että juuri tällaiset nuoret ottavat maailmantuskan harteilleen ja turhautuvat nähdessään kaiken sen mielettömyyden, minkä keskellä elämme. Osa hyppää siis kyydistä ihan omasta vapaasta tahdostaan, jolloin ei oikeastaan voi edes puhua syrjäytymisestä. Ja millä ihmeellä näitä syrjäytyneitä voi muka motivoida, kun tulevaisuuttamme uhkaava ekologinen katastrofi ja kärjistynyt globaali epätasa-arvo osoittavat, että missään, mitä teemme, ei ole oikeastaan mitään järkeä? Vanhat mielet elävät yhä menneessä maailmassa, jossa riitti uskoa ihmiskunnan loistavaan tulevaisuuteen. He haluavat käyttää vanhoja konsteja uudestaan ja uudestaan. Jos ne eivät toimi niin sitten niitä tehostetaan ja hakataan päätä seinään uudelleen. Jatkuvasti ehdotetaan erilaisten tukien pienentämistä, jotta saataisiin motivoitua nuoret töihin keppiä heiluttaen. Mutta entäpä, kun niitä töitä ei oikeasti ole kaikille? Entäpä, jos jotkut nuoret eivät yksinkertaisesti saa minkäänlaista tyydytystä elämälleen tästä suuresta pyramidinrakennuspelistä, jossa rikkaat rikastuvat, köyhät kurjistuvat ja siinä sivussa maailma kuolee käsiimme. Pitäisikö vihdoin kokeilla jotain uutta?
Restless Mind - Quiet Thoughts: A Personal Journal on päiväkirjatarina 29-vuotiaana itsemurhan tehneen Paul Eppingerin elämästä. Jokaisen syrjäytyneiden nuorten kanssa työskentelevän olisi hyvä lukea tämä kirja. Paul oli varakkaasta perheestä lähtöisin oleva lahjakas ja komea nuori mies, joka ei löytänyt elämälleen muuta tarkoitusta kuin kaverit, päiväkirjan kirjoittamisen ja kitaransoiton. Ystävät kannustivat Paulia etsimään suuntaa ja kunnianhimoa elämälleen. Paul ei kuitenkaan koskaan löytänyt itselleen paikkaa tästä maailmasta, ja vähitellen hän alkoi uskoa, että hän todellakin oli jotenkin epätavallinen tai erikoinen ihminen. Ilman minkäänlaista suurempaa hässäkkää hän lopulta riisti oman henkensä.
Olisiko Paulin tarinalla voinut olla onnellisempi loppu, jos olemassa olisi ollut todellisia vaihtoehtoja? Vaihtoehtoja kulutuskapitalistiselle sivilisaatiollemme, jossa inhimilliset ja henkiset arvot on tukahdutettu globaalin koneiston rattaisiin. Mitä Paul olisi tehnyt, jos hän olisi voinut valita elämälleen eri suunnan sellaisten ihmisten kanssa, joilla olisi ollut yhteinen päämäärä, ja jotka puhaltaisivat yhteen hiileen tuon päämäärän saavuttamiseksi? Mitä monet syrjäytyneet nuoret tekisivät, jos olisi mahdollista elää turvallista elämää eri tavalla? Tavalla, jossa tukea, turvaa ja mielekästä tekemistä saa ympäröivältä yhteisöltä eikä työvoimatoimiston sosiaalitanttojen tarjoamista orjatyöharjoitteluista? Olisiko aika antaa ihmisille mahdollisuus kulkea omia polkujaan?
keskiviikko 23. tammikuuta 2013
Sivilisaatiokriittisyys – mistä on kyse?
Mark Henson - March of Progress. Taiteilijan luvalla osoitteesta markhensonart.com. |
Blogini on alkanut purjehtia yhä
selvemmin kohti sivilisaatiokriittisiä vesiä, mutta en kuitenkaan
aio muita teemojakaan kokonaan hylätä. Sellainen pieni havahtuminen vain on tapahtunut, että nämä sivilisaatioon liittyvät ongelmat ovat
se kaikkein isoin ja kovin pähkinä, josta kaikessa tässä loppujen
lopuksi on kyse. Sivilisaatiokritiikki sisältyy yleensä sellaisiin
ajattelun suuntauksiin kuin vihreä anarkismi, anarkoprimitivismi ja
neotribalismi. En halua leimata itseäni minkään ideologian
edustajaksi, mutta viime aikoina olen huomannut, että löydän em.
suuntauksista erittäin paljon omaa maailmankuvaani vastaavia
ajatuksia.
Sivilisaatiokritiikkiin liittyy niin
monta kysymystä, että kaikkia niitä ei voi yhdessä lyhyessä
blogikirjoituksessa selventää. Kysehän on 10 000 vuotta vanhan ja nykyään
maailmanlaajuisen elämäntavan arvioinnista kaikilla sen
osa-alueilla. Lähdetään kuitenkin liikkeelle aivan alusta,
evoluutiosta. Evoluutio on saanut aikaan sen, että mehiläiset ja
muurahaiset elävät yhdyskunnissa, sudet ja leijonat elävät
laumoina. Jotkut eliöt viettävät elämänsä pääasiassa yksin.
Kolme miljoonaa vuotta luonnonvalintaa kehitti heimon ihmiselle ominaiseksi ja
toimivaksi tavaksi elää. Se on aikojen
saatossa testattu ja kestäväksi todettu ihmisen yhdyskuntarakenteen
muoto.
Jotain kuitenkin tapahtui n. 10 000
vuotta sitten. Joukko ihmisiä päätti kokeilla
jotain uutta, sivilisaatiota. Heille ei vain riittänyt pelkkä
kokeilu, vaan he vakuuttuivat siitä, että tämä on juuri oikea
tapa elää, joka kaikkien maailman ihmisten on omaksuttava. Sen
jälkeen olemme saaneet päällemme hierarkkisen yhteiskunnan, jossa
rikas eliitti elää köyhien massojen selkänahoista ja laittaa heidät paiskimaan töitä ruokansa eteen. Paskat trickle down -teoriasta, sillä todellisuuttamme vastaa parhaiten trickle up. Itsemme voimme melkein laskea tuohon eliittiin kuuluviksi tai ainakin keskiluokkaan, minkä
vuoksi tämä tuntuu meistä kaukaiselta ajatukselta. Mutta kun
ajatellaan vaikka niitä thaimaalaisen ananasmehutehtaan työntekijöitä, niin ovatkohan he tyytyväisiä elämäänsä?
Jatkaisivatkohan he mehutehtaalla vai eläisivätkö mieluummin kuin
Kalaharin busmannit, jos todellinen mahdollisuus valita olisi
olemassa? Tosiasia on, että suurin osa maapallon väestöstä elää
todella kurjissa oloissa. Eikä planeettamme selviäisi siitä, että
elintasomme ulotettaisiin kaikkialle, koska Maa on jo nyt pulassa
meidän kanssamme.
Toisaalta meidänkin elämänlaatumme
asettuu kyseenalaiseksi, kun tarkastelemme materiaalisen hyvinvoinnin
sijaan henkistä hyvinvointiamme. Parhaiten elokuvana tunnetussa Fight Clubissa on useita lainauksia, joita voisi laittaa tähän kohtaan, mutta tässä yksi: Advertising has us chasing cars and
clothes, working jobs we hate so we can buy shit we don't need. Kuitenkin muistamme aina
silloin tällöin, mikä elämässä on tärkeintä: läheiset
ihmiset. Sitten muistamme myös, missä sielumme rauhoittuu:
luonnossa. Tämä ei ole ihme, sillä psykologiamme on rakentunut
elämään heimoyhteiskunnassa osana muuta elonkehää.
Materiaalisella tasolla elämämme on rikasta, mutta henkisen
hyvinvoinnin tasolla olemme taatusti köyhempiä kuin luonnonkansat. Miltä
tuntuisikaan elämä, jossa Kelan ja eläkevakuutusyhtiöiden sijaan
turvaa saisi kehdosta hautaan olemalla osa ihmisjoukkoa, jolla on
yhteiset tavoitteet, yhteiset ilot ja murheet sekä yhteinen tapa
elää. Osa heimoa.
Meidät on opetettu ajattelemaan, että esihistorialliset ihmiset olivat luolamiehiä, jotka joutuivat henkensä edestä kamppailemaan ankaralla työllä raakaa luontoa vastaan. Meidät on opetettu ymmärtämään tuo elämä jokapäiväisenä selvitytymiskamppailuna. Kuitenkin erittäin säälittävä tosiseikka on, että me paiskimme vielä kaikkien
teknologisten innovaatioidenkin jälkeen enemmän töitä kuin
metsästäjä-keräilijöinä eläneet esi-isämme. Esimerkiksi vielä tänäkin päivänä esi-isiemme tapaan elävät busmannit käyttävät viikottain ainoastaan 12:desta 19:ään tuntia ajastaan
ruuanhankintaan, vaikka maanviljely on ajanut heidät kaikkein hedelmällisimmiltä mailta pois (Diamond 1987). Aikaa rentoutumiseen ja sosiaaliseen elämään siis piisaa. Toki voidaan puhua myös siitä järjettömästä energiamäärästä,
jonka saamme upotettua ruuantuotantokoneistoomme. Loppujen lopuksi suurin osa
tekemästämme työstä kaikkine byrokratioineenhan on vain
monimutkaistettua ruuantuotantoa. Kaikella työllämme rakennamme
sivilisaation pyramidia yhä korkeammaksi. Sen huipulla eräät
tulevat yhä rikkaammiksi, ja pohjakerroksen väki kasvaa ja
muuttuu yhä nälkäisemmäksi ja kurjemmaksi. Milloin kävelemme pois ja tuumaamme, että emme kanna enää ainuttakaan kivipaasia tuohon pyramidiin?
Sivilisaatiokriittisyydessä ei ole kyse myöskään puhtaasti maailmanpelastamisesta, vaikka itse kannatankin syväekologista ajattelua ja pidän kaikkien elämänmuotojen itseisarvon tunnustamista toivottavana. Elämä maapallolla varmasti kestää pahimmankin keksimämme tuhokoneen jossain muodossa, joskin äärimmäisen köyhtyneenä. Kyse on pohjimmiltaan siis siitä, miten ihmiskunta
selviää, eli kuinka pelastamme itsemme. Ja meillä alkaa olla kiire. Pelkkä pulkan kääntäminen ei riitä, kun rinteen alla odottaa syvä rotko
ja vauhti kiihtyy jatkuvasti. Ainoa järkevä reaktio on kyydistä
pois hyppääminen.
Tarkoitus ei ole,
että alkaisimme elää kuin muinaiset metsästäjä-keräilijät. Se
olisikin helppo tie, mutta se on valitettavasti suljettu meiltä pois
miljardeja ihmisiä sitten. Ensiaskeleena meidän on hyväksyttävä
se, että ei ole yhtä oikeaa tapaa elää. On annettava mahdollisuus
muihin polkuihin. Tarkoituksena ei myöskään ole tehdä uhrauksia, vaan
saavuttaa jotain, mikä on nykyistä parempaa. Vaihtaisitko sinä lauantai-iltaisen
Putouksen, auton, muotivaatteet ja kaiken tarpeettoman roinan
yhteisöllisyyteen ja tukeen sekä turvaan, jota saa aidosti
ympärillä olevilta ihmisiltä? Tukeen, jota ei lasketa rahana tai tavaroina,
vaan ihmisten välisenä kanssakäymisenä ja välittämisenä.
Yhteisenä päämääränä.
Kuten totesin jo aiemmin, näin lyhyt
kirjoitus jättää paljon aukkoja ja kysymyksiä. Jos asiaan perehtyminen kiinnostaa, suosittelen aina vain uudestaan lukemaan Daniel Quinnin
Ishmaelin, joka luultavasti inspiroi etsimään lisää ja syvempiä vastauksia herääviin kysymyksiin. Blogini oikeassa laidassa on myös muutama lyhyt
artikkeli (Heinberg, Diamond, Tainter), joita lukemalla voi päästä nopeasti jyvälle.
torstai 17. tammikuuta 2013
Sivilisaatiokriittinen kiertokirje
Hei Sinä!
Tuntuuko Sinusta joskus siltä, että jokin nykyisessä elämänmenossamme on perustavalla tavalla väärin? Elämäntapamme tuntuu usein tyhjältä, pinnalliselta ja tarkoituksettomalta. Useimmat voivat varmasti myös myöntää, että nykymenon jatkuessa ihmiskunnan tulevaisuus näyttää synkältä. Elämää tukevat ekosysteemit ovat jatkuvasti heikentymässä, eliölajeja kuolee ennennäkemättömällä vauhdilla sukupuuttoon ja väestö kasvaa edelleen kiihtyvästi, vaikka maapallon kantokyky on ylitetty jo aikoja sitten. Miksi emme herää tähän todellisuuteen, vaan jatkamme uppiniskaisesti niillä raiteilla, jotka ovat johtaneet meidät rotkon partaalle?
Kulttuurimme kahlitsee ajatteluamme
Emme herää, koska emme osaa tarkastella asiaa oman kulttuurimme ulkopuolelta. Kulttuurimme on tuudittanut meidät syvään unohdukseen. Emmekä tarkoita nyt länsimaalaista kulttuuria, vaan sitä sekä idän että lännen kattavaa kulttuuria, joka sai alkunsa n. 10 000 vuotta sitten totalitaarisen maanviljelyksen myötä. Aloimme muokata maata omiin tarpeisiimme ajatellen, että meillä on oikeus tuhota muiden kulttuurien ja elämänmuotojen elinehdot omien toissijaisten tarpeidemme vuoksi. Kulttuurimme rakentuu ajatukselle siitä, että maapallo on tehty ihmiselle, ja ihminen on luotu hallitsemaan sitä. Olemme vasta viime vuosikymmeninä alkaneet kyseenalaistaa tätä myyttiä ja sitä myöten ymmärtämään, että me olemme vain pieni osa elämää maapallolla. Mutta olemmeko valmiita hyväksymään, että meidän on perusteellisesti muutettava tapaamme elää tällä planeetalla?
Ihmiskunnan unohdettu tie
Tuhoisan kulttuurimme historia alkoi n. 10 000 vuotta sitten, mutta ihmiskunnan historia ei. Ihmiset elivät jopa kolme miljoonaa vuotta tavalla, joka ei ollut sodassa elämää ja maapalloa vastaan. Näiden kulttuurien sirpaleet ovat yhä jäljellä erilaisina alkuperäiskansoina. Tietenkin heilläkin on omat sosiaaliset ongelmansa ja kierot ihmisensä, mutta myös tehokkaat keinot ongelmien korjaamiseksi. Nämä ihmiset elävät luonnollisessa tasapainossa elämän kanssa, osana sitä, täysin päinvastaisella tavalla kuin me, jotka tunnemme sivilisaatiomme kestämättömyyden ja tuhoisuuden masentuneisuutena, päihderiippuvuuksina, mielenterveysongelmina, rikollisuutena ym. kurjuuksina. Alkuperäiskulttuurejakaan ei kuitenkaan kannata ihailla tai palvoa. Kyse on vain siitä, että aikojen kuluessa selviytyneiden luonnonkansojen elämäntapa on vuosituhansien saatossa jalostunut kestäväksi tavaksi elää. Kestämättömät tavat elää ovat sen sijaan aina hävinneet ja häviävät vastaisuudessakin.
Menneisyys tulevaisuutemme apuna
Emme tietenkään ehdota, että meidän olisi muututtava metsästäjä-keräilijöiksi ja muutettava metsään asumaan. Kunhan vain oppisimme etsimään ratkaisuja sivilisaatiomme ongelmiin niistä kulttuureista, joissa samojen ongelmien kanssa ei painita. Meidän on nähtävä, että tapamme elää maapallolla ei ole ainoa tapa elää, meidän kulttuurimme ei ole ainoa kulttuuri, eikä meidän kulttuurimme historia ole sama asia kuin ihmiskunnan historia. Historia ei myöskään ole pysähtynyt, vaan olemassa on todellisia vaihtoehtoja. Rohkene siis katsoa tilannettamme avoimin silmin ilman sitä painolastia ja niitä ajattelumalleja, jotka kulttuurimme on painanut syvälle alitajuntaamme. Kestävään elämäntapaan voimme ottaa mallia niistä ihmisistä ja kulttuureista, jotka kautta aikain ovat eläneet tasapainoisessa ja syvässä yhteydessä elämään.
Parhain terveisin,
Me
Kirjallisuutta:
Lämpimästi suosittelemme mm. seuraavia kirjoja ja artikkeleita ajatustyön tueksi:
Quinn, Daniel: Ishmael (suom. Ismael – Tarina jonka vankeja me olemme), The Story of B,
My Ishmael ja Beyond Civilization
Heinberg, Richard: The Primitivist Critique of Civilization (PDF, Google)
Berg, Lasse: Kalaharin aamunkoitto – Miten ihmisestä tuli ihminen
Thoreau, Henry David: Walden – Elämää metsässä
Diamond, Jared: Collapse (suom. Romahdus – Miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä)
McDougall, Christopher: Born to Run (suom. Syntynyt juoksemaan)
Tainter, Joseph: The Collapse of Complex Societies ja Problem Solving: Complexity, History and Sustainability (PDF, Google)
Osallistu siementen kylvämiseen ja levitä tätä kirjettä! Voit ladata ja tulostaa sen osoitteesta
tiistai 8. tammikuuta 2013
Osallistuisinko luonnonsuojelutyöhön?
Ajattelin esitellä lyhykäisesti
joitakin minulle tutuksi tulleita suomalaisia
luonnonsuojelujärjestöjä sekä niiden toimintaa. Tässä siis
sellaisia esimerkkejä, joihin olen päässyt vähän lähemmin tutustumaan, ja joiden toimintaa voin lämpimästi suositella ja kannattaa.
Suomen luonnonsuojeluliitto rakentuu
valtakunnallisesta kattojärjestöstä sekä sen alla toimivista
luonnonsuojelupiireistä, jotka jakaantuvat kokolailla maakunnittain.
Piirejä on 15, ja niissä on kaiken kaikkiaan 180
paikallisyhdistystä, joissa varsinainen ruohonjuuritason työ
tehdään.
Ehkäpä näkyvimmin SLL on viime
vuosina pyrkinyt vaikuttamaan kaivostoimintaan sekä soidensuojeluun.
SLL tekee nimensä mukaisesti pääasiallisesti työtä suomalaisen
luonnon puolesta, mutta se ottaa tietenkin myös voimakkaasti kantaa
maailmanlaajuisiin ympäristöongelmiin. SLL onkin varmasti yksi
maamme vaikutusvaltaisimmista luonnonsuojeluvaikuttajista, sillä
järjestö osallistuu lausunnoillaan myös lainvalmistelutyöhön.
Paikallistasolla SLL järjestää mm. retkiä sekä talkoita ja pyrkii vaikuttamaan esimerkiksi alueiden kaavoitukseen luonnolle edullisella tavalla.
Erityisesti talkoot ovat matalan kynnyksen osallistumismuoto
luonnonsuojelutoimintaan. Talkoissa saatetaan esimerkiksi poistaa
vieraslajeja luonnosta, ennallistaa soita tukkimalla metsäojia tai
kunnostaa perinnemaisemia. Reippaan työn lomassa tapaa tietenkin
paljon samanhenkisiä ihmisiä!
Paras mahdollinen tuki liitolle on
tietenkin osallistuminen paikallistason toimintaan. Tietenkin pelkkä
jäsenmaksun maksaminenkin kartuttaa luonnonsuojeluliiton varoja ja
parantaa sen toimintamahdollisuuksia. Jäsenet saavat kotiinsa
Luonnonsuojelija-lehden, joka sisältää kattavasti ajankohtaista
tietoa luonnonsuojelukysymyksistä, luontoharrastuksesta sekä
paikallistoiminnasta. Lisäksi jäsenet saavat alennuksen SLL:n
julkaisemasta Suomen luonto -aikakauslehdestä, joka on eittämättä
laadukkainta luontojournalismia Suomessa. Opiskelijat voivat liittyä SLL:n opiskelijajäseniksi, johon sisältyy myös Luonto-Liiton jäsenyys.
Toinen osallistumismahdollisuus on
lahjoittaminen. Voit tehdä kertalahjoituksen, mutta kaikkein
tehokkain tuki yhdistyksille tulee kuitenkin kuukausilahjoituksista,
sillä ne mahdollistavat toiminnan pitkäjänteisyyden ja
suunnitelmallisuuden. Lahjoittajillekin kuukausilahjoitus on yleensä
paras vaihtoehto, sillä omaan tilanteeseen sopiva kuukausittainen
tukisumma tuskin tuntuu omassa taloudessa. SLL:n kuukausilahjoittaja
voi liittyä mukaan metsän, veden tai saimaannorppien suojelijaksi.
Luonto-Liitto on Suomen
luonnonsuojeluliiton nuorisojärjestö, ja se rinnastuu SLL:n
hierarkiassa luonnonsuojelupiireihin. Luonto-Liitto jakautuu
maantieteellisesti kahdeksaan eri piiriin, jotka koordinoivat
järjestön toimintaa paikallisesti. Lisäksi Luonto-Liitolla on
valtakunnallisia ryhmiä, joiden toiminta keskittyy tiettyyn
aihepiiriin. Tunnetuimmat valtakunnalliset ryhmät ovat luultavasti
Metsä- ja Susiryhmä.
Luonto-Liiton toiminta on nuorten
omaehtoista luonnonharrastustoimintaa, aktivismia sekä
ympäristökasvatustyötä. Järjestöllä on toimintaa niin lapsille
kuin alle kolmekymppisille nuorille aikuisillekin. Tärkeitä
toimintamuotoja ovat esimerkiksi lasten luontokerhot ja -leirit sekä
vanhemman jäsenistön pidemmätkin retket ja vaellukset.
Luonto-Liitto järjestää myös monenlaisia tempauksia ja jäsenet
ovat mukana järjestämässä kaikenlaista ympäristöaktivismia.
Viime vuonna Luonto-Liitto oli monien muiden järjestöjen mukana
koordinoimassa turkistarhauksen kieltoa ajavan kansalaisaloitteen
nimienkeruuta.
Luonto-Liitto on ehkäpä
äänekkäimmillään ja tehokkaimmillaan juurikin metsiensuojelussa
sekä suurpetojen puolestapuhujana. Luonto-Liiton Metsäryhmä
inventoi vanhoja ja luonnontilaisia metsiä ja pyrkii saamaan niitä
suojelluiksi. Luontoliittolaiset ovat aktiivisilla toimenpiteillään
ja joskus myös rohkealla kansalaistottelemattomuudellaan pelastaneet
monia arvokkaita metsiä niitä uhanneilta hakkuilta. Susiryhmä
puolestaan tekee arvokasta työtä maassamme, jossa asenneilmapiiri
on jopa kiihkoilevan susivastainen. Valtakunnallista huomiota
herättää myös jokavuotinen Luonto-Liiton kevätseuranta, jolla
kerätään hyödyllistä tietoa kevään etenemisestä ja
kannustetaan ihmisiä luonnonharrastustoimintaan.
Luonto-Liitto kaipaa erityisesti uusia
aktiiveja toimintaansa. Jos olet kiinnostunut osallistumisesta, ota
ihmeessä yhteyttä asuinpaikkasi piirin puheenjohtajaan tai lähde
tutustumaan toimintaan vaikkapa Luonto-Liiton järjestämälle
retkelle. Lisäksi voit tukea Luonto-Liiton toimintaa rahallisesti jäseneksi liittymällä, kertalahjoituksella tai kuukausilahjoittajana. Vanhemmat jäsenet saavat neljä kertaa vuodessa ilmestyvän Nuorten luonto -lehden. Lapsille lähetetään hauska ja arvostettu Sieppo-lehti. Myös perhejäsenyys on mahdollinen.
Luonnonperintösäätiön tarkoituksena
on suojella ensisijaisesti suomalaista metsäluontoa. Säätiö ostaa
lahjoitusvaroilla luontoarvoiltaan arvokkaiksi todettuja kohteita,
jotka suojellaan pysyvästi. Vaikka vanha metsäluonto on varsinkin
Etelä-Suomessa äärimmäisen sirpaloitunutta, on tärkeää
säilyttää ainakin nämä viimeiset palaset uhanalaisten lajien ja
luonnon monimuotoisuuden turvapaikoiksi. Vuonna 2012
Luonnonperintösäätiö oli ehdokkaana Pohjoismaiden neuvoston
luonto- ja ympäristöpalkinnon saajaksi yhdessä ruotsalaisen
Naturarvet-säätiön kanssa.
Metsien ostamisen lisäksi
Luonnonperintösäätiö etsii ja inventoi suojelunarvoisia metsiä.
Tätä tarkoitusta varten on perustettu myös oma yhdistyksensä,
Ikimetsän ystävät ry, joka kartoittaa metsiä, järjestää retkiä
sekä tekee Luonnonperintösäätiön toimintaa ihmisille ja
metsänomistajille tutuksi.
Voit tehdä Luonnonperintösäätiölle
kertalahjoituksen tai liittyä metsän kummiksi. Metsän kummina
maksat ilmoittamasti summan Luonnonperintösäätiölle joko kerran
kuukaudessa tai kerran vuodessa. Monien muiden järjestöjen kuukausilahjoituksista
poiketen kyse ei ole suoraveloituksesta tai e-laskusta, mutta
maksaminen onnistuu tietenkin kätevästi laittamalla maksu
verkkopankissa toistuvaksi. Voit myös mm. ostaa jollekulle lahjaksi
"palan ikimetsää". Kaikki
varat käytetään metsien ostoon luonnonsuojelualueiksi sekä tuon
prosessin vaatimaan työhön.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)