torstai 31. tammikuuta 2013

Syrjäytyneet


Vuosi vuodelta yhteiskuntamme on alkanut kantaa yhä suurempaa huolta syrjäytyneistä nuorista. Konstit on monet, kun näitä "komeroituneita" ihmisiä yritetään aktivoida työ- ja opiskeluelämään. Helsingin Sanomissa oli menneellä viikolla juttu 23-vuotiaasta "Sakarista". Artikkelin mukaan hän on kirjoittanut LAUDATUREITA ylioppilaskirjoituksissa, joten totta kai se on aivan älytön ihme ja kumma, ettei Sakarista ole tullut ennätysajassa lääkäriä, lakimiestä tai jotain muuta kovan statuksen rahakasta ammattimiestä. Sen sijaan Sakari tuntuu olevan hukassa elämänsä kanssa.

Minä en ihmettele tätä yhtään ja haluankin tarjota yhden selitysmallin tälle nykyiselle syrjäytymiskehitykselle. En kuitenkaan sano, että kaikki olisivat syrjäytyneitä tai pudokkaita esittämäni vuoksi, sillä totta kai porukassa on myös joitakin laiskoja ja saamattomia ihmisiä ja monista eri syistä "normaalin" yhteiskunnallisen elämän ulkopuolelle pudonneita. Uskon kuitenkin, että seuraavat seikat piilevät hyvin voimakkaasti syrjäytymisen taustalla, sillä useimmat haluavat kuitenkin elää tyydyttävää ja mielekästä elämää. Toimeentulotuen varassa notkuminen sitä tuskin tarjoaa, mutta uraputki voi olla monelle sitäkin huonompi vaihtoehto.

Isovanhempamme kävivät kuusivuotisen kansakoulun. Sitten he marssivat valitsemalleen työpaikalle, aloittivat työelämän joko koulutuksen kanssa tai ilman. Pohjalta. Sieltä he pystyivät etenemään työkokemuksen karttuessa parempaan asemaan. Sitten perustettiin perhe, rakennettiin talo ja alettiin odotella eläkepäiviä. Maailma oli toivoa ja kehitystä täynnä. Piti vain tehdä oma osansa, paiskia hommia ja maksaa veronsa. Tulevaisuudessa siinti ihmisten loistava tulevaisuus, joka oli kaikkea uutta ja ihmeellistä täynnä. Uusia keksintöjä ja mullistavaa teknologiaa alkoi vähitellen tulvia koteihin, liikenteeseen, sairaaloihin jne. Kehitys- ja tulevaisuudenusko oli voimissaan.

Vanhempamme kävivät kansa- tai peruskoulun. Jatkoivat lukioon tai ammattikouluun. Yhä suurempi osa myös korkeakouluttautui. Sitten he marssivat valitsemalleen työpaikalle ja aloittivat työelämän. Töiden löytyminen oli kuitenkin jo hieman kiperämpää kuin aikaisemmin, mutta kyllä niitä kuitenkin löytyi. Nyt vaadittiin vain entistä enemmän papereita. Silti he aloittivat työelämänsä yhtä pohjalta kuin heidän vanhempansakin. Työkokemuksen karttuessa parempipalkkaiset pestit tulivat mahdollisiksi. Sitten perustettiin perhe, otettiin iso asuntolaina, ostettiin yksi tai kaksi autoa ja alettiin odotella eläkepäiviä. Yksi merkittävä muutos oli kuitenkin jo tapahtunut. Oltiin huomattu, että ihminen ei ehkä olekaan maapallon voittamaton hallitsija. Maa ei mukisematta nielekään kaikkea sitä roskaa, minkä sinne työnnämme. Ihmisten mieliin alkoi piirtyä epäilyksen siemeniä: Voiko olla niin, että me emme voikaan hallita maapalloa? Tämän uuden ajatusmaailman myötä syntyi hippiliike, joka lopulta kuitenkin kuihtui päämäärättömyyteensä.

Sitten siirrymme omaan sukupolveemme, jossa syrjäytymisestä on tullut vakava yhteiskunnallinen ongelma. Käymme yhdeksänvuotisen peruskoulun. Sen jälkeen lähes kaikki jatkavat lukioon tai ammattikouluun. Yhä suurempi osa korkeakouluttautuu. Pidemmän koulutuksen jälkeen olemme kuitenkin vain entistä epävarmempia tulevan leipäpuun löytymisestä. Sillä ei ole väliä kouluttautuuko duunariksi tai maisteriksi, sillä useimmilla aloilla työpaikan löytymisestä ei voi enää olla varma. Ja lopulta se työpaikka löytyessäänkin on juuri siellä pohjalla. Ennätyspitkästä kouluttautumisesta huolimatta aloitamme aina pohjalta, jos sieltäkään. Tämän epävarmuuden lisäksi on käynyt yhä selvemmäksi, että toimemme maapallolla ovat tuhoisia. Työ mitä teemme, ruoka mitä syömme ja tavat joilla kulutamme ovat kaikki osoittautuneet kestämättömiksi. Koko elämäntapamme on osoittautumassa nuorelle sukupolvelle mädäksi. Ikäluokka ikäluokalta ja sukupolvi sukupolvelta tulevaisuudenusko on alkanut kaikota mielistämme. Edellisten sukupolvien maailma ei ole enää meidän maailmamme, vaan se näyttäytyy meille näin: Uraputki, jossa työllä ei useimmiten ole mielekästä tarkoitusta. Perhe, jonka lapset saattavat joutua elämään todella kurjassa maailmassa. Auto, joka on saastuttavan kulutuskapitalismin arkki-ilmentymä. Asuntolaina, jota ei maailmantalouden epävakaudesta johtuen ehkä koskaan pysty maksamaan pois. Eläke, jota ei välttämättä koskaan saa. Tämä kuulostaa yhä useammista elämänpolulta, joka on absurdi ja epätoivoinen, ja josta ei saa minkäänlaista tyydytystä.

Tuollaisen painolastin kanssa ei mielestäni ole mikään ihme, että jopa laudatureita kirjoittavat tulevaisuuden toivotkin putoavat kyydistä. Oikeastaan on erittäin kuvaavaa, että juuri tällaiset nuoret ottavat maailmantuskan harteilleen ja turhautuvat nähdessään kaiken sen mielettömyyden, minkä keskellä elämme. Osa hyppää siis kyydistä ihan omasta vapaasta tahdostaan, jolloin ei oikeastaan voi edes puhua syrjäytymisestä. Ja millä ihmeellä näitä syrjäytyneitä voi muka motivoida, kun tulevaisuuttamme uhkaava ekologinen katastrofi ja kärjistynyt globaali epätasa-arvo osoittavat, että missään, mitä teemme, ei ole oikeastaan mitään järkeä? Vanhat mielet elävät yhä menneessä maailmassa, jossa riitti uskoa ihmiskunnan loistavaan tulevaisuuteen. He haluavat käyttää vanhoja konsteja uudestaan ja uudestaan. Jos ne eivät toimi niin sitten niitä tehostetaan ja hakataan päätä seinään uudelleen. Jatkuvasti ehdotetaan erilaisten tukien pienentämistä, jotta saataisiin motivoitua nuoret töihin keppiä heiluttaen. Mutta entäpä, kun niitä töitä ei oikeasti ole kaikille? Entäpä, jos jotkut nuoret eivät yksinkertaisesti saa minkäänlaista tyydytystä elämälleen tästä suuresta pyramidinrakennuspelistä, jossa rikkaat rikastuvat, köyhät kurjistuvat ja siinä sivussa maailma kuolee käsiimme. Pitäisikö vihdoin kokeilla jotain uutta?

Restless Mind - Quiet Thoughts: A Personal Journal on päiväkirjatarina 29-vuotiaana itsemurhan tehneen Paul Eppingerin elämästä. Jokaisen syrjäytyneiden nuorten kanssa työskentelevän olisi hyvä lukea tämä kirja. Paul oli varakkaasta perheestä lähtöisin oleva lahjakas ja komea nuori mies, joka ei löytänyt elämälleen muuta tarkoitusta kuin kaverit, päiväkirjan kirjoittamisen ja kitaransoiton. Ystävät kannustivat Paulia etsimään suuntaa ja kunnianhimoa elämälleen. Paul ei kuitenkaan koskaan löytänyt itselleen paikkaa tästä maailmasta, ja vähitellen hän alkoi uskoa, että hän todellakin oli jotenkin epätavallinen tai erikoinen ihminen. Ilman minkäänlaista suurempaa hässäkkää hän lopulta riisti oman henkensä.

Olisiko Paulin tarinalla voinut olla onnellisempi loppu, jos olemassa olisi ollut todellisia vaihtoehtoja? Vaihtoehtoja kulutuskapitalistiselle sivilisaatiollemme, jossa inhimilliset ja henkiset arvot on tukahdutettu globaalin koneiston rattaisiin. Mitä Paul olisi tehnyt, jos hän olisi voinut valita elämälleen eri suunnan sellaisten ihmisten kanssa, joilla olisi ollut yhteinen päämäärä, ja jotka puhaltaisivat yhteen hiileen tuon päämäärän saavuttamiseksi? Mitä monet syrjäytyneet nuoret tekisivät, jos olisi mahdollista elää turvallista elämää eri tavalla? Tavalla, jossa tukea, turvaa ja mielekästä tekemistä saa ympäröivältä yhteisöltä eikä työvoimatoimiston sosiaalitanttojen tarjoamista orjatyöharjoitteluista? Olisiko aika antaa ihmisille mahdollisuus kulkea omia polkujaan?

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Sivilisaatiokriittisyys – mistä on kyse?

Mark Henson - March of Progress. Taiteilijan luvalla osoitteesta markhensonart.com.

Blogini on alkanut purjehtia yhä selvemmin kohti sivilisaatiokriittisiä vesiä, mutta en kuitenkaan aio muita teemojakaan kokonaan hylätä. Sellainen pieni havahtuminen vain on tapahtunut, että nämä sivilisaatioon liittyvät ongelmat ovat se kaikkein isoin ja kovin pähkinä, josta kaikessa tässä loppujen lopuksi on kyse. Sivilisaatiokritiikki sisältyy yleensä sellaisiin ajattelun suuntauksiin kuin vihreä anarkismi, anarkoprimitivismi ja neotribalismi. En halua leimata itseäni minkään ideologian edustajaksi, mutta viime aikoina olen huomannut, että löydän em. suuntauksista erittäin paljon omaa maailmankuvaani vastaavia ajatuksia.

Sivilisaatiokritiikkiin liittyy niin monta kysymystä, että kaikkia niitä ei voi yhdessä lyhyessä blogikirjoituksessa selventää. Kysehän on 10 000 vuotta vanhan ja nykyään maailmanlaajuisen elämäntavan arvioinnista kaikilla sen osa-alueilla. Lähdetään kuitenkin liikkeelle aivan alusta, evoluutiosta. Evoluutio on saanut aikaan sen, että mehiläiset ja muurahaiset elävät yhdyskunnissa, sudet ja leijonat elävät laumoina. Jotkut eliöt viettävät elämänsä pääasiassa yksin. Kolme miljoonaa vuotta luonnonvalintaa kehitti heimon ihmiselle ominaiseksi ja toimivaksi tavaksi elää. Se on aikojen saatossa testattu ja kestäväksi todettu ihmisen yhdyskuntarakenteen muoto.

Jotain kuitenkin tapahtui n. 10 000 vuotta sitten. Joukko ihmisiä päätti kokeilla jotain uutta, sivilisaatiota. Heille ei vain riittänyt pelkkä kokeilu, vaan he vakuuttuivat siitä, että tämä on juuri oikea tapa elää, joka kaikkien maailman ihmisten on omaksuttava. Sen jälkeen olemme saaneet päällemme hierarkkisen yhteiskunnan, jossa rikas eliitti elää köyhien massojen selkänahoista ja laittaa heidät paiskimaan töitä ruokansa eteen. Paskat trickle down -teoriasta, sillä todellisuuttamme vastaa parhaiten trickle up. Itsemme voimme melkein laskea tuohon eliittiin kuuluviksi tai ainakin keskiluokkaan, minkä vuoksi tämä tuntuu meistä kaukaiselta ajatukselta. Mutta kun ajatellaan vaikka niitä thaimaalaisen ananasmehutehtaan työntekijöitä, niin ovatkohan he tyytyväisiä elämäänsä? Jatkaisivatkohan he mehutehtaalla vai eläisivätkö mieluummin kuin Kalaharin busmannit, jos todellinen mahdollisuus valita olisi olemassa? Tosiasia on, että suurin osa maapallon väestöstä elää todella kurjissa oloissa. Eikä planeettamme selviäisi siitä, että elintasomme ulotettaisiin kaikkialle, koska Maa on jo nyt pulassa meidän kanssamme.

Toisaalta meidänkin elämänlaatumme asettuu kyseenalaiseksi, kun tarkastelemme materiaalisen hyvinvoinnin sijaan henkistä hyvinvointiamme. Parhaiten elokuvana tunnetussa Fight Clubissa on useita lainauksia, joita voisi laittaa tähän kohtaan, mutta tässä yksi: Advertising has us chasing cars and clothes, working jobs we hate so we can buy shit we don't need. Kuitenkin muistamme aina silloin tällöin, mikä elämässä on tärkeintä: läheiset ihmiset. Sitten muistamme myös, missä sielumme rauhoittuu: luonnossa. Tämä ei ole ihme, sillä psykologiamme on rakentunut elämään heimoyhteiskunnassa osana muuta elonkehää. Materiaalisella tasolla elämämme on rikasta, mutta henkisen hyvinvoinnin tasolla olemme taatusti köyhempiä kuin luonnonkansat. Miltä tuntuisikaan elämä, jossa Kelan ja eläkevakuutusyhtiöiden sijaan turvaa saisi kehdosta hautaan olemalla osa ihmisjoukkoa, jolla on yhteiset tavoitteet, yhteiset ilot ja murheet sekä yhteinen tapa elää. Osa heimoa.

Meidät on opetettu ajattelemaan, että esihistorialliset ihmiset olivat luolamiehiä, jotka joutuivat henkensä edestä kamppailemaan ankaralla työllä raakaa luontoa vastaan. Meidät on opetettu ymmärtämään tuo elämä jokapäiväisenä selvitytymiskamppailuna. Kuitenkin erittäin säälittävä tosiseikka on, että me paiskimme vielä kaikkien teknologisten innovaatioidenkin jälkeen enemmän töitä kuin metsästäjä-keräilijöinä eläneet esi-isämme. Esimerkiksi vielä tänäkin päivänä esi-isiemme tapaan elävät busmannit käyttävät viikottain ainoastaan 12:desta 19:ään tuntia ajastaan ruuanhankintaan, vaikka maanviljely on ajanut heidät kaikkein hedelmällisimmiltä mailta pois (Diamond 1987). Aikaa rentoutumiseen ja sosiaaliseen elämään siis piisaa. Toki voidaan puhua myös siitä järjettömästä energiamäärästä, jonka saamme upotettua ruuantuotantokoneistoomme. Loppujen lopuksi suurin osa tekemästämme työstä kaikkine byrokratioineenhan on vain monimutkaistettua ruuantuotantoa. Kaikella työllämme rakennamme sivilisaation pyramidia yhä korkeammaksi. Sen huipulla eräät tulevat yhä rikkaammiksi, ja pohjakerroksen väki kasvaa ja muuttuu yhä nälkäisemmäksi ja kurjemmaksi. Milloin kävelemme pois ja tuumaamme, että emme kanna enää ainuttakaan kivipaasia tuohon pyramidiin?

Sivilisaatiokriittisyydessä ei ole kyse myöskään puhtaasti maailmanpelastamisesta, vaikka itse kannatankin syväekologista ajattelua ja pidän kaikkien elämänmuotojen itseisarvon tunnustamista toivottavana. Elämä maapallolla varmasti kestää pahimmankin keksimämme tuhokoneen jossain muodossa, joskin äärimmäisen köyhtyneenä. Kyse on pohjimmiltaan siis siitä, miten ihmiskunta selviää, eli kuinka pelastamme itsemme. Ja meillä alkaa olla kiire. Pelkkä pulkan kääntäminen ei riitä, kun rinteen alla odottaa syvä rotko ja vauhti kiihtyy jatkuvasti. Ainoa järkevä reaktio on kyydistä pois hyppääminen.

Tarkoitus ei ole, että alkaisimme elää kuin muinaiset metsästäjä-keräilijät. Se olisikin helppo tie, mutta se on valitettavasti suljettu meiltä pois miljardeja ihmisiä sitten. Ensiaskeleena meidän on hyväksyttävä se, että ei ole yhtä oikeaa tapaa elää. On annettava mahdollisuus muihin polkuihin. Tarkoituksena ei myöskään ole tehdä uhrauksia, vaan saavuttaa jotain, mikä on nykyistä parempaa. Vaihtaisitko sinä lauantai-iltaisen Putouksen, auton, muotivaatteet ja kaiken tarpeettoman roinan yhteisöllisyyteen ja tukeen sekä turvaan, jota saa aidosti ympärillä olevilta ihmisiltä? Tukeen, jota ei lasketa rahana tai tavaroina, vaan ihmisten välisenä kanssakäymisenä ja välittämisenä. Yhteisenä päämääränä.

Kuten totesin jo aiemmin, näin lyhyt kirjoitus jättää paljon aukkoja ja kysymyksiä. Jos asiaan perehtyminen kiinnostaa, suosittelen aina vain uudestaan lukemaan Daniel Quinnin Ishmaelin, joka luultavasti inspiroi etsimään lisää ja syvempiä vastauksia herääviin kysymyksiin. Blogini oikeassa laidassa on myös muutama lyhyt artikkeli (Heinberg, Diamond, Tainter), joita lukemalla voi päästä nopeasti jyvälle.

torstai 17. tammikuuta 2013

Sivilisaatiokriittinen kiertokirje


 Hei Sinä!

Tuntuuko Sinusta joskus siltä, että jokin nykyisessä elämänmenossamme on perustavalla tavalla väärin? Elämäntapamme tuntuu usein tyhjältä, pinnalliselta ja tarkoituksettomalta. Useimmat voivat varmasti myös myöntää, että nykymenon jatkuessa ihmiskunnan tulevaisuus näyttää synkältä. Elämää tukevat ekosysteemit ovat jatkuvasti heikentymässä, eliölajeja kuolee ennennäkemättömällä vauhdilla sukupuuttoon ja väestö kasvaa edelleen kiihtyvästi, vaikka maapallon kantokyky on ylitetty jo aikoja sitten. Miksi emme herää tähän todellisuuteen, vaan jatkamme uppiniskaisesti niillä raiteilla, jotka ovat johtaneet meidät rotkon partaalle?

Kulttuurimme kahlitsee ajatteluamme

Emme herää, koska emme osaa tarkastella asiaa oman kulttuurimme ulkopuolelta. Kulttuurimme on tuudittanut meidät syvään unohdukseen. Emmekä tarkoita nyt länsimaalaista kulttuuria, vaan sitä sekä idän että lännen kattavaa kulttuuria, joka sai alkunsa n. 10 000 vuotta sitten totalitaarisen maanviljelyksen myötä. Aloimme muokata maata omiin tarpeisiimme ajatellen, että meillä on oikeus tuhota muiden kulttuurien ja elämänmuotojen elinehdot omien toissijaisten tarpeidemme vuoksi. Kulttuurimme rakentuu ajatukselle siitä, että maapallo on tehty ihmiselle, ja ihminen on luotu hallitsemaan sitä. Olemme vasta viime vuosikymmeninä alkaneet kyseenalaistaa tätä myyttiä ja sitä myöten ymmärtämään, että me olemme vain pieni osa elämää maapallolla. Mutta olemmeko valmiita hyväksymään, että meidän on perusteellisesti muutettava tapaamme elää tällä planeetalla?

Ihmiskunnan unohdettu tie

Tuhoisan kulttuurimme historia alkoi n. 10 000 vuotta sitten, mutta ihmiskunnan historia ei. Ihmiset elivät jopa kolme miljoonaa vuotta tavalla, joka ei ollut sodassa elämää ja maapalloa vastaan. Näiden kulttuurien sirpaleet ovat yhä jäljellä erilaisina alkuperäiskansoina. Tietenkin heilläkin on omat sosiaaliset ongelmansa ja kierot ihmisensä, mutta myös tehokkaat keinot ongelmien korjaamiseksi. Nämä ihmiset elävät luonnollisessa tasapainossa elämän kanssa, osana sitä, täysin päinvastaisella tavalla kuin me, jotka tunnemme sivilisaatiomme kestämättömyyden ja tuhoisuuden masentuneisuutena, päihderiippuvuuksina, mielenterveysongelmina, rikollisuutena ym. kurjuuksina. Alkuperäiskulttuurejakaan ei kuitenkaan kannata ihailla tai palvoa. Kyse on vain siitä, että aikojen kuluessa selviytyneiden luonnonkansojen elämäntapa on vuosituhansien saatossa jalostunut kestäväksi tavaksi elää. Kestämättömät tavat elää ovat sen sijaan aina hävinneet ja häviävät vastaisuudessakin.

Menneisyys tulevaisuutemme apuna

Emme tietenkään ehdota, että meidän olisi muututtava metsästäjä-keräilijöiksi ja muutettava metsään asumaan. Kunhan vain oppisimme etsimään ratkaisuja sivilisaatiomme ongelmiin niistä kulttuureista, joissa samojen ongelmien kanssa ei painita. Meidän on nähtävä, että tapamme elää maapallolla ei ole ainoa tapa elää, meidän kulttuurimme ei ole ainoa kulttuuri, eikä meidän kulttuurimme historia ole sama asia kuin ihmiskunnan historia. Historia ei myöskään ole pysähtynyt, vaan olemassa on todellisia vaihtoehtoja. Rohkene siis katsoa tilannettamme avoimin silmin ilman sitä painolastia ja niitä ajattelumalleja, jotka kulttuurimme on painanut syvälle alitajuntaamme. Kestävään elämäntapaan voimme ottaa mallia niistä ihmisistä ja kulttuureista, jotka kautta aikain ovat eläneet tasapainoisessa ja syvässä yhteydessä elämään.

Parhain terveisin,
Me

Kirjallisuutta:

Lämpimästi suosittelemme mm. seuraavia kirjoja ja artikkeleita ajatustyön tueksi:

Quinn, Daniel: Ishmael (suom. Ismael – Tarina jonka vankeja me olemme), The Story of B,
My Ishmael ja Beyond Civilization  
Heinberg, Richard: The Primitivist Critique of Civilization (PDF, Google)  
Berg, Lasse: Kalaharin aamunkoitto – Miten ihmisestä tuli ihminen  
Thoreau, Henry David: Walden – Elämää metsässä  
Diamond, Jared: Collapse (suom. Romahdus – Miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä)  
McDougall, Christopher: Born to Run (suom. Syntynyt juoksemaan)  
Tainter, Joseph: The Collapse of Complex Societies ja Problem Solving: Complexity, History and Sustainability (PDF, Google)

Osallistu siementen kylvämiseen ja levitä tätä kirjettä! Voit ladata ja tulostaa sen osoitteesta

tiistai 8. tammikuuta 2013

Osallistuisinko luonnonsuojelutyöhön?

Ajattelin esitellä lyhykäisesti joitakin minulle tutuksi tulleita suomalaisia luonnonsuojelujärjestöjä sekä niiden toimintaa. Tässä siis sellaisia esimerkkejä, joihin olen päässyt vähän lähemmin tutustumaan, ja joiden toimintaa voin lämpimästi suositella ja kannattaa.




Suomen luonnonsuojeluliitto rakentuu valtakunnallisesta kattojärjestöstä sekä sen alla toimivista luonnonsuojelupiireistä, jotka jakaantuvat kokolailla maakunnittain. Piirejä on 15, ja niissä on kaiken kaikkiaan 180 paikallisyhdistystä, joissa varsinainen ruohonjuuritason työ tehdään.

Ehkäpä näkyvimmin SLL on viime vuosina pyrkinyt vaikuttamaan kaivostoimintaan sekä soidensuojeluun. SLL tekee nimensä mukaisesti pääasiallisesti työtä suomalaisen luonnon puolesta, mutta se ottaa tietenkin myös voimakkaasti kantaa maailmanlaajuisiin ympäristöongelmiin. SLL onkin varmasti yksi maamme vaikutusvaltaisimmista luonnonsuojeluvaikuttajista, sillä järjestö osallistuu lausunnoillaan myös lainvalmistelutyöhön. Paikallistasolla SLL järjestää mm. retkiä sekä talkoita ja pyrkii vaikuttamaan esimerkiksi alueiden kaavoitukseen luonnolle edullisella tavalla. Erityisesti talkoot ovat matalan kynnyksen osallistumismuoto luonnonsuojelutoimintaan. Talkoissa saatetaan esimerkiksi poistaa vieraslajeja luonnosta, ennallistaa soita tukkimalla metsäojia tai kunnostaa perinnemaisemia. Reippaan työn lomassa tapaa tietenkin paljon samanhenkisiä ihmisiä!

Paras mahdollinen tuki liitolle on tietenkin osallistuminen paikallistason toimintaan. Tietenkin pelkkä jäsenmaksun maksaminenkin kartuttaa luonnonsuojeluliiton varoja ja parantaa sen toimintamahdollisuuksia. Jäsenet saavat kotiinsa Luonnonsuojelija-lehden, joka sisältää kattavasti ajankohtaista tietoa luonnonsuojelukysymyksistä, luontoharrastuksesta sekä paikallistoiminnasta. Lisäksi jäsenet saavat alennuksen SLL:n julkaisemasta Suomen luonto -aikakauslehdestä, joka on eittämättä laadukkainta luontojournalismia Suomessa. Opiskelijat voivat liittyä SLL:n opiskelijajäseniksi, johon sisältyy myös Luonto-Liiton jäsenyys.

Toinen osallistumismahdollisuus on lahjoittaminen. Voit tehdä kertalahjoituksen, mutta kaikkein tehokkain tuki yhdistyksille tulee kuitenkin kuukausilahjoituksista, sillä ne mahdollistavat toiminnan pitkäjänteisyyden ja suunnitelmallisuuden. Lahjoittajillekin kuukausilahjoitus on yleensä paras vaihtoehto, sillä omaan tilanteeseen sopiva kuukausittainen tukisumma tuskin tuntuu omassa taloudessa. SLL:n kuukausilahjoittaja voi liittyä mukaan metsän, veden tai saimaannorppien suojelijaksi.




Luonto-Liitto on Suomen luonnonsuojeluliiton nuorisojärjestö, ja se rinnastuu SLL:n hierarkiassa luonnonsuojelupiireihin. Luonto-Liitto jakautuu maantieteellisesti kahdeksaan eri piiriin, jotka koordinoivat järjestön toimintaa paikallisesti. Lisäksi Luonto-Liitolla on valtakunnallisia ryhmiä, joiden toiminta keskittyy tiettyyn aihepiiriin. Tunnetuimmat valtakunnalliset ryhmät ovat luultavasti Metsä- ja Susiryhmä.

Luonto-Liiton toiminta on nuorten omaehtoista luonnonharrastustoimintaa, aktivismia sekä ympäristökasvatustyötä. Järjestöllä on toimintaa niin lapsille kuin alle kolmekymppisille nuorille aikuisillekin. Tärkeitä toimintamuotoja ovat esimerkiksi lasten luontokerhot ja -leirit sekä vanhemman jäsenistön pidemmätkin retket ja vaellukset. Luonto-Liitto järjestää myös monenlaisia tempauksia ja jäsenet ovat mukana järjestämässä kaikenlaista ympäristöaktivismia. Viime vuonna Luonto-Liitto oli monien muiden järjestöjen mukana koordinoimassa turkistarhauksen kieltoa ajavan kansalaisaloitteen nimienkeruuta.

Luonto-Liitto on ehkäpä äänekkäimmillään ja tehokkaimmillaan juurikin metsiensuojelussa sekä suurpetojen puolestapuhujana. Luonto-Liiton Metsäryhmä inventoi vanhoja ja luonnontilaisia metsiä ja pyrkii saamaan niitä suojelluiksi. Luontoliittolaiset ovat aktiivisilla toimenpiteillään ja joskus myös rohkealla kansalaistottelemattomuudellaan pelastaneet monia arvokkaita metsiä niitä uhanneilta hakkuilta. Susiryhmä puolestaan tekee arvokasta työtä maassamme, jossa asenneilmapiiri on jopa kiihkoilevan susivastainen. Valtakunnallista huomiota herättää myös jokavuotinen Luonto-Liiton kevätseuranta, jolla kerätään hyödyllistä tietoa kevään etenemisestä ja kannustetaan ihmisiä luonnonharrastustoimintaan.

Luonto-Liitto kaipaa erityisesti uusia aktiiveja toimintaansa. Jos olet kiinnostunut osallistumisesta, ota ihmeessä yhteyttä asuinpaikkasi piirin puheenjohtajaan tai lähde tutustumaan toimintaan vaikkapa Luonto-Liiton järjestämälle retkelle. Lisäksi voit tukea Luonto-Liiton toimintaa rahallisesti jäseneksi liittymällä, kertalahjoituksella tai kuukausilahjoittajana. Vanhemmat jäsenet saavat neljä kertaa vuodessa ilmestyvän Nuorten luonto -lehden. Lapsille lähetetään hauska ja arvostettu Sieppo-lehti. Myös perhejäsenyys on mahdollinen.




Luonnonperintösäätiön tarkoituksena on suojella ensisijaisesti suomalaista metsäluontoa. Säätiö ostaa lahjoitusvaroilla luontoarvoiltaan arvokkaiksi todettuja kohteita, jotka suojellaan pysyvästi. Vaikka vanha metsäluonto on varsinkin Etelä-Suomessa äärimmäisen sirpaloitunutta, on tärkeää säilyttää ainakin nämä viimeiset palaset uhanalaisten lajien ja luonnon monimuotoisuuden turvapaikoiksi. Vuonna 2012 Luonnonperintösäätiö oli ehdokkaana Pohjoismaiden neuvoston luonto- ja ympäristöpalkinnon saajaksi yhdessä ruotsalaisen Naturarvet-säätiön kanssa.

Metsien ostamisen lisäksi Luonnonperintösäätiö etsii ja inventoi suojelunarvoisia metsiä. Tätä tarkoitusta varten on perustettu myös oma yhdistyksensä, Ikimetsän ystävät ry, joka kartoittaa metsiä, järjestää retkiä sekä tekee Luonnonperintösäätiön toimintaa ihmisille ja metsänomistajille tutuksi.

Voit tehdä Luonnonperintösäätiölle kertalahjoituksen tai liittyä metsän kummiksi. Metsän kummina maksat ilmoittamasti summan Luonnonperintösäätiölle joko kerran kuukaudessa tai kerran vuodessa. Monien muiden järjestöjen kuukausilahjoituksista poiketen kyse ei ole suoraveloituksesta tai e-laskusta, mutta maksaminen onnistuu tietenkin kätevästi laittamalla maksu verkkopankissa toistuvaksi. Voit myös mm. ostaa jollekulle lahjaksi "palan ikimetsää". Kaikki varat käytetään metsien ostoon luonnonsuojelualueiksi sekä tuon prosessin vaatimaan työhön.