sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Vanha tarina

Mark Henson: Headscape. Taiteilijan luvalla osoitteesta markhensonart.com.
Seuraavassa kirjoituksessa esiintyviä ajatuksia on inspiroinut erityisesti Thomas Berryn kirja The Dream of the Earth. Oma vaikutuksensa on ollut myös Daniel Quinnin tuotannolla sekä teoksella Ecopsychology: Restoring the Earth, Healing the Mind.

Globaalissa kulttuurissamme ja erityisesti länsimaisessa ajattelussamme olemme tottuneet ajattelemaan, ettei meidän kulttuurimme taustalla ole myyttejä tai mytologiaa. Mytologia kuulostaa sanalta, joka kuuluu historianopettajan suuhun hänen luennoidessaan antiikin Kreikasta, ja myyttejä pidetään lähinnä entisajoilta periytyvinä satuina. Kuitenkin jokaisen kulttuurin syvimpänä kerroksena on myyttinen taso. Tuon myyttisen tason tehtävänä on välittää tarinaa ihmisen tarkoituksesta ja paikasta tässä maailmassa. Kulttuuri tarvitsee siten myyttien muodostamaa pohjavirtaa, sillä se luo kulttuurille merkityksellisyyttä. Kyse ei ole siis siitä, ettei meidän kulttuurissamme olisi myyttistä perustaa. Olemme vain tulleet sokeiksi sille.

Kun kulttuurin perustavimmat myytit ihmisen paikasta ja tarkoituksesta maailmassa ja maailmankaikkeudessa eivät ole ristiriidassa objektiivisen todellisuuden kanssa, ihmiset tuntevat elävänsä merkityksellistä elämää. Elämää, jolla on tarkoitus. Meidän kulttuurimme myyttinen tarina on valitettavasti ristiriidassa havaitsemamme todellisuuden kanssa. Tarina on mennyt rikki.

Tämän vanhentuneen ja nykyisin järjettömältä kuulostavan tarinan mukaan maapallo, luonto ja kaikki sen elämänmuodot ovat ihmisistä irrallisia objekteja, jotka ovat olemassa ainoastaan ihmisiä varten. Tarinan mukaan ihmisillä on myös erityinen oikeus hallita näitä objekteja oman mielensä mukaan omiin tarkoitusperiinsä. Tarina ei opeta näiden objektien olemassaololle mitään muuta arvoa ja sen mukaan niitä voidaan myös tuhota, riistää tai kiduttaa, jos sellainen toiminta nähdään ihmisille tarpeellisena, tyydyttävänä tai viihdyttävänä. Ihminen on tarinan mukaan maapallon itseoikeutettu hallitsija.

Tarinan toinen osa kertoo meille palkinnosta, joka odottaa ihmiskuntaa, kun seuraamme sen ensimmäisen osan opetuksia. Kun ratkaisemme omaa järkeämme ja kykyjämme sekä meille tarkoitettuja resursseja käyttäen eteemme tulevat ongelmat, edessämme on loistelias tulevaisuus. Tuossa tulevaisuudessa siintää teknologian mahdollistama ihmemaailma, jossa keltään ei puutu mitään, kaikki voivat hyvin ja onni kukoistaa. Maanpäällisestä paratiisista tulee oman järkemme avulla totta. Ihminen ottaa maailmankaikkeuden voimat niin perusteellisesti käyttöönsä, että voimme tuossa mahtavuudessamme luoda itsellemme täydellisen maailman. Tämä on eräs voimakkaimmista ihmiskuntaan koskaan vaikuttaneista kulttuurisista voimista: kehityksen myytti, jota seuraamme objektiivisesti tarkasteltuna kiihkouskovaisella vimmalla. On ironista, että sekulaarina ylpeästi pitämämme kulttuuri perustuu sekin viime kädessä sokeaan uskoon.

Nämä myyttiset tarinat ovat edelleen kulttuurimme perusta, ja ne ohjaavat kulttuurimme pinnallisempia tasoja yhä mahtavalla voimalla. Viimeistään 60-luvulla yhä useampi alkoi kuitenkin havahtua siihen, että jokin on vialla. Toteutimme kulttuuristen myyttiemme meille luomaa tarkoitustamme kuuliaisesti, mutta lopputulos oli toisenlainen kuin olimme odottaneet: hupenevia luonnonvaroja, luonnon monimuotoisuuden hälyttävää köyhtymistä, muuttuvaa ilmastoa, saastuneita meriä ja vesistöjä, hallitsematonta väestönkasvua, epätasa-arvoa, kaukomaiden tehtaisiin piilotettua orjuutta, mielenterveysongelmia, sotimisen jatkumista ja nälänhätää. Kukin voi jatkaa listaa omassa mielessään. Yhä kovemmalla tarmolla olemme yrittäneet ratkaista näitä ongelmia ainoalla kulttuurimme opettamalla tavalla, järjellämme, tieteellämme ja teknologiallamme sekä käyttämällä kiihtyvällä tahdilla maapallon resursseja. Silti ongelmat tuntuvat kaikista yrityksistämme huolimatta kasaantuvan. Entiset pahentuvat ja uudet odottavat jokaisen voitetun takana. Miksi kaikki menee aina vain huonommin, vaikka luulemme tekevämme oikein? Siksi, että kulttuurimme taustalla on viallinen ja vanhentunut myytti.

Havainnoimalla todellisuutta huomaamme, ettei kulttuurimme myyttinen pohja luo enää elämäämme tarkoitusta. Havaitsemme, että se tapa elää, jota nuo myyttiset tarinat pitävät hyvänä, johtaakin pahaan. Ei siis ole ihme, että kulttuurimme pinnalla vallitsee eksyneisyyden, tarkoituksettomuuden ja tyhjyyden muodostama apatia, kun kulttuurimme syvemmissä kerroksissa vaikuttavat myytit aiheuttavat suurenmoista hämmennystä. Useimmiten vain tiedostamattomalla ja siksi niin tuhoisalla tasolla.

Tarvitsemme kipeästi uutta tarinaa.