Kuljettu ja kulkematon polku

Parin vuoden ajan olen sukeltanut syvemmälle ja syvemmälle sivilisaatio- ja teknologiakriittisiin vesiin. Huomaan samalla, että ympärilläni vallitseva kulttuuri on muuttunut aste asteelta absurdimmaksi ja oudommaksi. Kuitenkin joudun myöntämään, että olen edelleen sen lapsi ja vanki. Kalterit tiedostettuani tunnen oloni silti vapaammaksi ja paremmaksi kuin koskaan. Samanaikaisesti olen oppinut paljon itsestäni ja omasta elämänkaarestani. Kirjoitan nyt pienen koonnin ajatuksistani jonkinlaiseksi virstanpylvääksi tänä hetkenä, jona elämäni tuntuu ottavan uutta suuntaa. Kokoan samalla yhteen sitä kirjallisuutta, joka on pääasiallisesti ollut ajatustyöni tukena ja inspiraationi lähteenä, ja jota suosittelen lämpimästi kaikille näistä asioista kiinnostuneille luettavaksi.

Energia ja öljy

Nykyisen teollisen ja maailmanlaajuisen sivilisaatiomme voittokulku perustuu pohjimmiltaan halpaan ja helposti hyödynnettävään energianlähteeseen, jonka ihmiskunta valjasti omaan käyttöönsä 1800-luvun puolivälin kieppeillä. Öljy on siitä lähtien ollut "kehityksen" elinehto, ja sen avulla sivilisaatiomme on kasvanut yhä monimutkaisemmaksi pyramidiksi. Kompleksisuutta lisäämällä yhteiskunnat ovat voineet ratkaista eteen tulleita ongelmiaan. Kompleksisuuden lisääminen vaatii kuitenkin energiaa, ja seurauksena on yleensä myös koko liuta uusia ongelmia, joiden ratkaiseminen vaatii taas lisää energiaa. Nyt elämme pitkälti tilanteessa, jossa kompleksisuuden kasvattaminen on jo niin kallista, ettei siitä ole enää mitään hyötyä ongelmanratkaisussa, vaan päinvastoin se paikka paikoin ainoastaan lisää kustannuksia.

Toinen suuri ongelma tässä pelissä piilee siinä, että halvan öljyn ajat alkavat olla ohi. Jatkuvaan kasvuun eli typeryyteen perustuva maailmantalous tarvitsee nykyisillä edellytyksillä tarpeeksi halpaa öljyä välttääkseen taantuman. Öljyn kanssa sivilisaatiomme on elänyt törsäten ja tuhlaten, minkä vuoksi öljyhuippu näyttäisi olevan jo käsillä. Helpoiten ja halviten saatavilla olevat esiintymät on joko hyödynnetty tai ne ovat vähitellen taantumassa. Uudet esiintymät eivät ole hyötysuhteeltaan sitä, mitä nykyinen talousjärjestelmämme vaatisi, sillä öljyn saaminen maan pinnalle ja sen jälkeen jalostetuksi on jatkuvasti vaikeampaa ja energiaintensiivisempää askartelua. Öljylle on toki vaihtoehtoisia energianlähteitä, mutta mikään niistä ei vastaa ominaisuuksiltaan ja hyötysuhteeltaan halvalla tuotettavissa olevaa öljyä, jota sivilisaatiomme on rännännyt suoneensa pahan yliannostuksen. Tällä hetkellä näyttää siltä, että status quo pyritään säilyttämään hinnalla millä hyvänsä, vaikka laskun pehmentäminen olisi pitänyt aloittaa jo aikoja sitten. Vaihtoehdoista ei keskustella tai niitä ei edes pystytä näkemään.

Kirjallisuutta:

Diamond, Jared: Romahdus - Miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä
Partanen, Paloheimo, Waris: Suomi öljyn jälkeen
Homer-Dixon, Thomas: The Upside of Down - Catastrophe, Creativity, and the Renewal of Civilization
Tainter, Joseph A.: Problem Solving: Complexity, History, Sustainability
Akilleen kantapää -blogi 

Teknologia, kehitys ja luontosuhde

Edellä kuvattu energiavarojen törsäys on ollut yksi edellytys niin kutsutulle "kehitykselle", joka kulttuurissamme on muodostunut myyttiseksi ihmiskunnan kohtaloksi ja ainoaksi oikeaksi tieksi. Kehityksen toinen edellytys on ollut kulttuuri, jossa kaikki pyhä, emotionaalinen ja mystinen on syrjäytetty järjen ja tieteen tieltä. Valistuksen aikakaudella ihminen on korottanut itsensä maapallon herraksi ja siitä seuranneen paskan voi haistaa kuka tahansa normaalein aistein varustettu henkilö. Kehityksen tuhoisat vaikutukset näemme maapallon tilassa ja ihmisten henkisessä ja ruumiillisessa hyvinvoinnissa.

Olemme ajautuneet sellaisen ilmiön keskelle, jossa maapallon biosfääri joutuu luovuttamaan kiihtyvällä tahdilla tilaa ihmisen luomalle teknosfäärille. Tämä näkyy yksittäisen ihmisen elämässä luontosuhteen kapenemisena ja teknologiasuhteen vahvistumisena. Emotionaalisen siteen katkeaminen luontoon on omalta osaltaan mahdollistanut sen, että ihmiskunta riistää elonkehää edelleen törkeällä tavalla ja lopulta myös omaksi onnettomuudekseen. Luomamme teknosfäärikin on nimittäin loppujen lopuksi täysin riippuvainen siitä biosfääristä, jonka elinvoimaa jatkuvasti kuihdutamme.

Lisäksi olemme jo nyt tilanteessa, jossa suurin osa ihmisistä on TÄYSIN riippuvaisia teknologiasta hengissä pysyäkseen. Jos tätä teknologiaa ei enää voida pitää yllä esimerkiksi energiakriisin vuoksi, mitenkäs sitten suu pannaan? Kuinka monella on taidot selviytyä ilman korkeaa teknologiaa maapallolla, jonka elämä on täysin meidän takiamme köyhtynyt?

Kehityksen takia alati oheneva luontosuhde on myös pääsyyllinen nykyisessä kulttuurissamme vallitseville tyhjyyden, juurettomuuden ja tarkoituksettomuuden tunteille. Ihminen ei kehittynyt evoluution myötä elämään kuten me elämme. Meillä on edelleen mieli ja ruumis, jotka on viritetty pienyhteisöihin perustuvaan metsästäjä-keräilijän elämäntapaan. Mitä täysin ihmisluonnon vastaisessa ja luonnosta erkaantuneessa ympäristössä eläminen on saanut aikaan psyykellemme? Ei enempää eikä vähempää kuin massiivisen joukkopsykoosin, jonka oireita ovat mm. mielenterveysongelmat laidasta laitaan, kaiken ihmislähtöisen korostaminen, identiteetin rakentelu ostamalla tavaroita sekä tunteettomuus ympäröivää luontoa kohtaan.

Kirjallisuutta:

Berg, Lasse: Kalaharin aamunkoitto
Berry, Thomas: The Dream of the Earth
Diamond, Jared: Kolmas simpanssi
Ellul, Jacques: The Technological Society
Kaczynski, Theodore J.: Technological Slavery (sis. päivitettynä Industrial Society and Its Future -manifestin)
Naess, Arne: Ecology, Community, and Lifestyle
Roszak, Gomes, Kanner (toim.): Ecopsychology
Quinn, Daniel: Ishmael, The Story of B, My Ishmael, Beyond Civilization
von Wright, Georg Henrik: Tiede ja ihmisjärki
Wright, Ronald: A Short History of Progress

Onnellisuus, henkisyys ja vahva identiteetti

Myös useat edellisen osion kirjoista ovat auttaneet minua löytämään onnellisempaa ja vahvempaa minuutta. Erityisesti ekopsykologiaa sekä ihmisen villiä tilaa koskevat kirjoitukset antavat perspektiiviä siihen, mistä ihmisen henkinen hyvinvointi koostuu. Nyrkkisääntönä sanoisinkin, jos olet onneton, vahvista luontosuhdettasi. Seuraavaksi olen kuitenkin listannut kirjoja, joista on ollut minulle apua vahvemman, avoimemman ja rakastavamman identiteetin löytämisessä, mutta jotka eivät ota juurikaan kantaa maailman tilaan. Nämä kirjat ovat auttaneet minua vapautumaan monista henkisistä padoista ja lukoista, jotka saivat minut elämään elämääni puolivaloilla.

Kirjallisuutta:

Bly, Robert: Iron John - A Book about Men
de Mello, Anthony: Havahtuminen
Eppinger, Paul: Restless Mind, Quiet Thoughts
Estés, Clarissa Pinkola: Women Who Run with the Wolves - Myths and Stories of the Wild Woman Archetype
Horgan, John: Rational Mysticism
Moore, Gillette: King, Warrior, Magician, Lover - Rediscovering the Archetypes of the Mature Masculine
Takanen, Kimmo: Tunne lukkosi
Turnbull, Colin: The Forest People

Mutta mitä kaiken tämän tutkiskelun jälkeen? Nyt on alkanut tuntua siltä, että pelkkä henkinen itsensä kehittäminen ja tiedon ahtaminen päähän ei enää riitä. Tuntuu siltä, että on tullut aika alkaa purkaa kaikkea tätä paljon päämäärätietoisemmalla tavalla omaan ulkoiseen elämääni. Olenhan itsekin vielä hyvin pitkälti teknologian armoilla ja siten housut kintuissa. Haluan myös viedä elämäntapaani konkreettisemmin siihen suuntaan, mihin ajatukseni ja tunteeni ovat jo jonkin aikaa kulkeneet. Vanha ja turvallinen polku on alkanut kiertää ympyrää. Vaikka uuden polun valitseminen on aina myös pelottavaa, se on kuitenkin ainoa tyydyttävä vaihtoehto, sillä se vie jälleen eteenpäin. Sanomalla ei saa turvallisuutta. Sanomalla joo saa seikkailuja.

Blogi hiljenee nyt joksikin aikaa, sillä lähden pariksi kuukaudeksi viettämään kulkurielämää. Toivon mukaan se kirkastaa joitakin vanhoja ajatuksia, sammuttaa tarpeettomaksi jääneitä sekä avaa mielenmaisemaani uusia näkymiä. Näkemisiin taas kesän kynnyksellä!

Työpaikkoja uhkaava teknologia

Yle uutisoi eilen Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen raportista, jonka mukaan jopa joka kolmatta suomalaista työpaikkaa uhkaa tietotekniikan kehitys. Uutisessa tietotekniikan kehitys ja sen aiheuttama työpaikkakato otetaan antautuneesti vastaan ilman minkäänlaista keskustelua tai arvopohdintaa. Näin on asianlaita ja sille emme mitään voi. Juuri tällainen asenne osoittaa, että teknologia ei enää ole ihmisten hallinnassa. Siitä on tullut maailmanlaajuisen kulttuurimme jumala, jolle uhraamme kehityksen alttarilla jatkuvasti ihmisyyttämme ja yhä enemmän myös hyvinvointiamme. Aiemmin olen kirjoittanut teknologian ihmistä orjuuttavasta vaikutuksesta ja teknologisen kehityksen hallitsemattomuudesta mm. näin.

Miksi seuraamme ihmisille haitallista teknologista kehitystä kuin orjat? Miksi yhteiskunnallista keskustelua ei käydä siitä, onko kulloinkin kyseessä olevan teknologian omaksuminen meille hyväksi vai haitaksi? Voisimmeko tehdä jopa niin radikaalin ratkaisun, että hylkäisimme nykyisenlaisen "kehityksen"? Globaalissa, jatkuvasti tehostuvassa yhteiskunnassa tuo lienee mahdotonta ilman että maa putoaisi kilpailukyvyssään. Monien muiden maiden pitäisi tehdä vastaava päätös samanaikaisesti, mutta mitkä mahdollisuudet sille ovat, kun palautamme mieliimme esimerkiksi ilmastonmuutokseen varautumisen menestystarinan? Jälleen kerran edessä on umpikuja, joka osoittaa, että ihminen ei enää hallitse teknologiaa, vaan teknologia ihmistä.

Valitettavan harva tiedostaa, että teknologinen kehitys ei ole mikään luonnonvoima. Tämä tiedostamattomuus on yksi suuri syy sille, että teknologian ja ihmisen välinen hallintasuhde on kääntynyt päälaelleen. On harmillista, että näin voimakkaasti ihmiselämään vaikuttavasta asiasta ei ymmärretä puhua. Uutisen jälkeen on tietenkin jo alettu toistella "korvaavat työpaikat kyllä löytyvät" -mantraa ja poikapääministeri Katainen irvailee, että "sata vuotta sitten joku oli huolissaan, että hevoskuskin ammatti häviää." No varmasti oli ja aivan oikeutetusti, mutta silloin uusi teknologia oli monessa tapauksessa ihmisten hyvinvoinnin kannalta hyötysuhteeltaan perusteltua. Tällä hetkellä teknologisesta kehityksestä saatava hyöty ihmisten kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille ei kuitenkaan ole enää yhtä suuri kuin tuohon aikaan.

Olemme nyt tilanteessa, jossa kehitys ei enää paranna ihmisten elämänlaatua, vaan jopa heikentää sitä ja voimakkaasti. Teknologian kehityksestä saatava hyöty on muuttunut ihmiselle negatiiviseksi. Se ei enää ole keino, vaan siitä on tullut päämäärä itsessään, oli inhimillinen hinta mikä hyvänsä. Kannattaako tällaisessa tilanteessa puskea samoilla raiteilla eteenpäin kuten aina ennenkin? Ei kannattaisi, mutta kuten on todettu ja tässäkin todistettu, globaali yhteiskuntamme on teknologisen kehityksen sokaisema ja orjuuttama.

Ihmisillä on kuitenkin mahdollisuus tehdä henkilökohtaisia ratkaisuja, jotka voivat ainakin teoriassa viivyttää uutisessa kuvattua kehitystä. Etlan tutkimuksen mukaan tietotekniikka uhkaa vakavasti esimerkiksi myyjien työtä. S-ryhmän ruokakauppoihin onkin jo tullut itsepalvelupisteitä, joissa pitää maksamisen lisäksi tehdä itse kassatyö. Törkeää. Ja ihmiset menevät tähän halpaan. Miksi? Tuollaista ahnetta kauppaa ei ole syytä palkita siitä, että he eivät hyvin käyvästä kaupasta huolimatta palkkaa lisää työvoimaa, vaan pistävät asiakkaat hoitamaan kassatyöt itse. Viemällä tuotteet aina totuttuun tapaan kassalle varmistaisimme, että myyjien työpaikat säilyisivät. Meidän ei ole pakko suostua pikakassojen käyttöön. Valitettavasti kovinkaan moni ei kiireessään, lyhytjänteisyydessään tai mukavuudenhalussaan ehdi ajatella tällaisia asioita. Siispä kehitys kehittyy ja kohta kaupoissa ei enää ole tarpeeksi kassoja meille, jotka emme halua tukea sellaista yhteiskunnallista kehitystä, jossa teknologia ahdistaa ihmisen ja ihmisyyden jatkuvasti pienempään nurkkaan. Rautatieasemilla tämä on jo toteutunut, sillä VR:llä ei ole enää tarpeeksi kassoja palvelemaan ihmisiä jouhevasti.

Olemme kulkeneet kehityksen huumaamina ansaan, josta ei ole helppoa ulospääsyä. Teknologinen kehitys heikentää elämänlaatuamme ja nöyryyttää ihmisyyttämme, mutta jos yritämme päästä kehityksestä globaalisti kilpailevassa maailmassa eroon, elämänlaatu nykymittapuulla käsitettynä kärsisi vielä enemmän. Lisäksi meitä on liikaa, joten olemme syvästi riippuvaisia teknologian mahdollistamasta tehokkuudesta. Ylimukavaan ja yltiöturvalliseen elämään tottuneina emme uskalla tai edes pysty kuvittelemaan, että muuttaisimme elämäntapamme jälleen ihmislähtöisemmäksi ja inhimillisemmäksi. Olemmekin myös toisella tavalla riippuvaisia teknologiasta: Meillä ei ole enää tarvittavia taitoja tai tietoja elää toisenlaista elämää, sillä sukupolvelta toiselle kulkeneet ihmisen vapaalle elämälle elintärkeät taidot katoavat yhä kauemmas historiaan sukupolvien ketjussa. Mitä pidemmälle nyt etenemme, sitä riippuvaisemmiksi itsemme teemme. Voiko teknologiasta näin vaikeasti riippuvaista elämää kutsua vapaudeksi?

Romahdus ≠ ahdistus

Raavin joskus päätäni sen suhteen, onko oikein yrittää herätellä ihmisiä kohtaamaan nyky-yhteiskuntamme ongelmia, jotka todennäköisesti aiheuttavat lähivuosikymmeninä yhden laajimmista ja traagisimmista mullistuksista ihmiskunnan historiassa. Lähtökohtaisesti luulisi, että mm. ajatukset yhteiskunnan energiapohjan vähittäisestä rapautumisesta, hallitsemattomasta väestönkasvusta, luonnon monimuotoisuuden hupenemisesta ja ilmastonmuutoksesta sekä globaalista yhteiskunnallisesta romahduksesta eivät piristä kenenkään päivää. On ollut yllättävää huomata, että juuri onnellisuutta lisäävä vaikutus näillä perin pohjin ahdistavilla ajatuksilla on omassa elämässäni ollut. Osa seuraavaksi kirjoittamastani koskee myös muita ihmiselämään vääjäämättä sattuvia huolia, murheita ja suruja.

Pintatasolla kyse on kulttuuristen kahleiden murtumisesta. Kun teollisen ja teknologisen sivilisaatiomme mielettömyys alkaa vähitellen näyttää ja tuntua ilmiselvältä, eivät monet tuon järjestelmän yksilöihin kohdistamat normit enää tunnu noudattamisen arvoisilta. Ne muuttuvat kertakaikkisen typeriksi ja turhiksi. Tällaisilla normeilla tarkoitan sellaista yksilöihin kohdistuvaa kulttuurista painetta, joka saa ihmiset käyttäytymään kuin eläintarhan häkeissä elävät tylsistyneet eläimet. Sellaista elämää me elämme, mutta kun koko järjestelmän ja sen jäsenten mielipuolisuus on paljastunut, kalterit jotka estävät meitä olemasta kesyttämättömiä ihmisiä, alkavat murtua. Elämästä voikin nauttia tavoilla, joita ei ennen voinut kuvitellakaan! Tervettä ihmistä ohjaa tässäkin tilanteessa moraalinen koodisto, jonka evoluutio on kirjoittanut mieliimme. Mikä tahansa, mikä ei aiheuta oikeaa vahinkoa muille, on mahdollista! Henkisessä lukossa olevien hiekoittajien närkästyminen ja mielipaha on asia erikseen, eikä siitä tarvitse välittää tai ottaa itseensä.

Kulttuuristen kahleiden murtuminen on kuitenkin vain osatekijä siinä, miksi maailmanjärjestystämme uhkaavien tekijöiden tunnustaminen voi muuttaa suhtautumisen elämään kaikin puolin onnellisemmaksi, vapautuneemmaksi ja eloisammaksi. Pohjimmiltaan kyse on todellisuuden hyväksymisestä sellaisena kuin se on. Ihminen voi käyttää valtavat määrät henkistä energiaansa asioiden kieltämiseen. Mitä enemmän mielenvoimaa käyttää todellisuuden kieltämiseen tai sen muokkaamiseen itseään huijaamalla, sitä vähemmän resursseja jää jäljelle toimimiseen, luovaan ajatteluun, rakastamiseen, itsestään huolehtimiseen ja elämästä nauttimiseen. Henkisiä voimavaroja hyödyntämällä kannattaa muokata omaa suhtautumistaan todellisuuteen, mutta energiaa ei missään nimessä kannata tuhlata tosiseikkojen kieltämiseen. Tosiseikkoihin voi suhtautua kielteisesti tai myönteisesti, pessimistisesti tai optimistisesti, mutta tosiseikkoja ei voi ajatuksenvoimalla muuttaa muuksi kuin mitä ne ovat.

Todellisuuden molemmat puolet on lopulta kohdattava sellaisena kuin ne ovat. Vastaan on otettava sekä hyvä että paha. Jos mieli ei ole tarpeeksi rohkea kohtaamaan pelottavia ja uhkaavia asioita, se ei ole myöskään tarpeeksi uskalias antautumaan täydellisesti kauneudelle, rakkaudelle ja ilolle. Kun elämäntapaamme horjuttavat uhat kohtaa rohkealla ja avoimella mielellä, kapasiteetti avautua elämän kauniille puolille voimistuu, ja siitä jos mistä saa voimaa mennä eteenpäin.

Zombiemuurahaisista ja ihmisistä

Mark Henson: Land of the Free, Home of the Brave. Taiteilijan luvalla osoitteesta markhensonart.com.

Zombiemuurahaisiksi kutsutaan erään hevosmuurahaislajin yksilöitä, jotka ovat saaneet tartunnan Ophiocordyceps-loissienestä. Viittaus zombeihin juontaa juurensa siitä, että loissienen infektoima muurahainen muuttuu tahdottomaksi sienen "orjaksi", sillä näyttää siltä kuin sieni ottaisi muurahaisen mielen hallintaansa. Tällaisen kavalan, biologisen indoktrinaation uhriksi joutunut muurahainen hylkää yhdyskuntansa ja etsiytyy jonkin lehden alapinnalle. Siihen huono-onninen muurahainen pureutuu kiinni ja pysyy säntillisesti paikoillaan kuolemaansa saakka. Silloin sieni saa levitettyä itiönsä muurahaisen järsimästä haavasta kätevästi lehden sisään, jossa se pääsee jälleen leviämään.

Lähes täydellinen vertauskuva nykyiselle ihmiskunnalle! Vaan tässä metaforassa emme valitettavasti ole muurahaisen aivoissa isäntänä seikkaileva sieni, vaan osaksemme on langennut muurahaisparan kohtalo. Orjaherrammekin on eri maata, sillä se ei ole aivoihimme tavalla tai toisella tarttunut hiiva. Jätän myös folion kauppaan ja totean, etteivät reptiliaanit tai kehoomme asennetut mikrosirut kuulu lainkaan tähän asiaan. Naurettavuuksiin ei nimittäin tarvitse mennä, sillä totuus on tarua ihmeellisempää, kun siihen kunnolla havahtuu. Joku blogiani ennen lukenut osaa varmasti jo ennakoida, kun totean, että meitä orjuuttavat teknologia ja sen kehitys. Mitä enemmän ja herkemmin kiinnitän huomiota ympärilläni vallitsevaan todellisuuteen, sitä selvemmäksi tämä asian laita tulee: Ihmiskuntaan on pesiytynyt kulttuurinen loinen, joka saa ihmiset palvelemaan isäntänään koneiden kehitystä oman ja muiden elävien olentojen etujen kustannuksella. Kulttuurimme vaikuttaa ihmiskuntaan samalla tavalla kuin sieni-infektio muurahaiseen.

Tämä loinen ei tartu ihmiseen vielä syntymähetkellä, mutta se siirtyy mieleen "äidinmaidossa" erilaisina kulttuurimme kuiskailemina tarinoina ja myytteinä. Infektio leviää ja pahenee yksilön varttuessa vastuuntuntoiseksi yhteiskunnan jäseneksi. Tämä loinen saa ihmiset hylkäämään elämän yhdyskunnan, jolloin ihmiset alkavat tehdä töitä koneiden palvelijoina. Kulttuurisesta loisesta infektoitunut ihmiskunta alkaa progressiivisuuden myytin vankina riistää maapallon elämää ruokkiakseen alati elonkehän kustannuksella laajenevaa teknosfääriä. Ihmiskunnan päätarkoitukseksi muodostuu energian ja luonnonvarojen toimittaminen koneille, jotta ne toimisivat, kehittyisivät ja leviäisivät. Hinnalla millä hyvänsä.

Elämä kaikessa monimuotoisuudessaan saa kärsiä innolla loisisäntäänsä palvelevan ihmiskunnan ponnistuksista. Tiedämme, että elämäntapamme on tuhoisa luonnon monimuotoisuuden kannalta ja tiedämme, että henkemme ovat riippuvaisia vain ja ainoastaan tuosta monimuotoisuudesta. Tiedämme, että tuo monimuotoisuus on luhistumassa emmekä tiedä, milloin menemme vai olemmeko jopa jo menneet kriittisen kynnyksen yli. Tiedämme, että teknologisen kehityksen ruokkiminen fossiilisilla polttoaineilla muuttaa ilmastoa ja tiedämme, että kyseessä on koko elämän yhteisön tulevaisuutta vakavasti uhkaava ongelma. Silti jatkamme orjamaisesti loisisäntämme palvelemista ja ruokimme teknologisen kehityksen koneistoa, jotta se voi levitä ja kehittyä samalla, kun elämä ympärillämme hupenee hälyttävää vauhtia.

Eräs tämän loisen hienostuneimmista tempuista on se, että se saa ihmiskunnan uskomaan satuihin. Totta kai olet kuullut sadun siitä, että kehitys koituu aina ihmiskunnan parhaaksi? Tai siitä, että teknologia palvelee ihmistä? Ilakoimme esimerkiksi uusista liikenneyhteyksistä ja viestintävälineistä, mutta emme ymmärrä, että niiden perimmäinen lopputulos on ihmisten tiukempi kahliutuminen biosfääriä tuhoavaan teknologiseen koneistoon. Ja kaikesta tästä hienosta "kehityksestä" huolimatta pahoinvointia aiheuttava ylihyvinvointimme tuotetaan edelleen orjatyövoimalla ja enemmistö maapallon väestöstä joutuu elämään ihmisarvoa alentavissa olosuhteissa. Riistolla ansaitut ylellisyydet eivät ole tuoneet tänne pyramidin huipullekaan onnea, vaan mässäilevässä ja pröystäilevässä kulttuurissa eletään tyhjässä tarkoituksettomuudessa, onnettomina, addiktoituneina, mieli heikkona tai särkyneenä ja fyysisesti häpeällisen huonossa kunnossa. Olemme pelkkiä harmaita varjoja siitä loistokkaasta olennosta, joka ihminen terveimmillään voi olla. Talouskasvulla ja kehityksellä ei ole pitkään aikaan ollut minkäänlaista arvoa ihmiselon parantajana, vaan sen vaikutus on lähes poikkeuksetta teknologisen kehityksen edistys ihmisyyden kustannuksella. Näin ihminen ja ihmisluontokin joutuvat riutumaan loistartunnan aiheuttaman kehityspsykoosin vuoksi. Silti jatkamme orjamaisesti loisisäntämme palvelemista ja ruokimme koneistoa, jotta se voi levitä ja kehittyä samalla, kun ihminen sisällämme huutaa rikkinäisenä ja kahlittuna, ja yhä useampi aina vain kasvavasta väestöstä joutuu kamppailemaan elämänsä puolesta säälittävän surkeissa olosuhteissa.

Kulttuurisen loisen kaikkein ikävin temppu on ollut kiistämättä se, että se on saanut ihmiskunnan unohtamaan suhteensa todellisuuteen. Meillä ei ole enää suhdetta siihen, minkä vuoksi olemme ylipäätään olemassa. Vuosi vuodelta ohenee suhteemme veteen ja tuuleen, metsiin ja puihin, villieläimiin ja parantaviin kasveihin, pilviin ja tähtitaivaaseen sekä luontoon ja elämään ylipäänsä. Tämä tekee meistä henkisesti ja usein myös fyysisesti lamaantuneita koneiston osasia. Sen sijaan suhteemme isäntämme tarjoamaan "todellisuuteen" paranee jatkuvasti. Teknokratian kourissa pahasti vaurioituneen luontosuhteen tilalle kulttuurinen loinen tarjoaa psyykkisellä ja tulevaisuudessa yhä enemmän myös fyysisellä tasolla syvenevää suhdetta erilaisiin ruutuihin, johtoihin, kosketusnäyttöihin, tietoverkkoihin ja mikropiireihin. Tämä uusi suhde yhä edelleen järsii ihmiskunnan henkistä pääomaa täyttämällä puuttuvan luontosuhteen jättämän tyhjyyden aivotoimintaa sumentavalla ja turruttavalla viihteellä (Myönnän, että älykästä ja ajattelemaan kannustavaa viihdettäkin on, mutta nyt tarkoitan valtavirtaa.) ja ihmisen henkisiä ja ruumiillisia tarpeita aliarvioivina "helpotuksina". Huomaamattamme olemme zombiemuurahaisten tavoin pureutuneet kiinni lehteen. Erona vain se, että me raukkaparat olemme orjuuttaneet itse itsemme kulttuuriimme pesiytyneillä tuhoisilla harhaluuloilla.

Se suunta, mitä kohti ihmiskunta tällä hetkellä purjehtii, ei ole ihmiskunnan tai maapallon hyvinvoinnin kannalta millään järkevällä tai positiivisella tavalla perusteltavissa. Kulttuurimme loismaisuus ilmeneekin juuri siinä, että ihmiskunta on sen vaikutuksen alla kuin armeija zombiemuurahaisia, jotka kulkevat loisen ohjaamana kohti omaa ja liian monen muun elämänmuodon turmiota. Onneksi kulttuurista loista vastaan voi ainakin yksilötasolla taistella tiedonjanolla, luontosuhdetta syventämällä ja omien hengenlahjojensa harjoittamisella. Matokuurin jälkeen kulttuurissamme vallitsevan kehityspsykoosin järjettömyys on lopulta niin ilmiselvää, että hetken aikaa pitää melkein vakavissaan pohtia, kuka sinne hullujen huoneelle loppujen lopuksi oikein kuuluu.

Miksi pitää pelätä?

Oletko joskus halunnut makoilla aurinkoisena kesäpäivänä ruohikossa tuulen hiveltävänä ja antaa pienten ötököiden vipeltää ihollasi, mutta takaraivossa jyskyttää epävarmuus ja pelko? Siellä ruohikossahan voi nimittäin uutisten mukaan olla vaikka mitä. Vihamielisiä borrelioosipunkkeja, sadistisia kyykäärmeitä, tarkoituksella ruohikkoon heitettyjä HUUMERUISKUJA ja mitä näitä nyt olikaan. Entä oletko joskus halunnut kokeilla liftaamista tai sohvasurffausta, mutta sinua varoitellaan autoilevista ja erinäisten asuntojen sisällä lymyävistä psykopaattiraiskarinarkkareista? Ei pitäisi luottaa tuntemattomiin, sillä yhteyden luominen muihin ihmiseen voi kostautua. Jokaisen vastaantulijan sisällä on nimittäin pieni ja kieroutunut Josef Fritzl tai jonkin muun sortin sadomasoammattilainen. Ei myöskään kannata heittäytyä luonnossa niin vapautuneeksi, että siellä voisi todella tuntea olevansa sen kanssa yhtä. Sellaisista puuhista saa hirvittävän neurologisen sairauden tai ainakin jonkin sortin myrkytyksen. Voipi käydä niin, että sitä eksyy, hukkuu järveen tai muuten vaan kuolee. Vaatteisiinkin saattaa tulla likaa tai pahimmassa tapauksessa jotain ällöttävää limaa.

Meihin on iskostettu sanoinkuvaamaton määrä pelkoa ja inhoa toisia ihmisiä sekä luontoa kohtaan. Tilanne on hyvin absurdi, sillä elämämme on jopa sairaalloisen helppoa ja varmaa. Silti olemme jatkuvasti keksimässä ja ehdottelemassa uusia rajoituksia ja monimutkaisempaa sääntelyä, jotta voisimme elää jonkinlaisessa riskivapaassa ympäristössä. Varsinkin niin sanotuissa hyvinvointivaltioissa ihanteena tuntuu olevan kuplaihminen, jonka elämä on niin pumpulia, ettei hänelle koskaan voi tapahtua mitään pahaa. Kaikesta varmuudesta, sääntelystä, rajoituksista ja varovaisuudesta huolimatta ihmiset tuntuvat pelkäävän enemmän ja olevan epäluuloisempia toisiaan kohtaan kuin koskaan. Miksi?

Kun pelko merkitsee varovaisuutta ja valppautta oikeissa mittasuhteissa pelon kohteeseen nähden, se on totta kai hyvä juttu. Ihmiset, jotka eivät ennen muinoin tunteneet minkäänlaista pelkoa, voittivat Darwin-palkinnon kerta toisensa jälkeen. Mutta kun pelosta muodostuu elämää rajoittava ja hallitseva tekijä, ollaan menty aivan liian pitkälle. Luulen, että kun riskien ehkäisyn nimissä ihmisten vapauden rajoittaminen on mennyt liian pitkälle, uudet riskinhallintamekanismit luovat aina uutta pelkoa. Kun entiset riskit on "voitettu" esimerkiksi lainsäädännön keinoin, otetaan uusi kohde kiikariin. Yleensä vanhankaan riskin pienentäminen (missä ei usein edes onnistuta) ei ole kuitenkaan lopettanut sen aiheuttamaa pelkoa, joten tällä prosessilla yhteiskunta etsii meille aina uutta pelättävää. Ja media seuraa tietenkin perässä luoden uusia, iskeviä kauhukuvia.

Onko inhimillisen pelon määrä vakio? Onko ihmisen luonne sellainen, että etsimme aina uusia pelkäämisen kohteita, kun vanhat riskit on voitettu? Uskoisin, että näin ei ole, vaan että pelon määrä on kulttuurisidonnaista. Mieleeni juolahti loistava Life in a Day -dokumentti, jonka yhdessä osassa kysyttiin ihmisiltä, mitä he pelkäävät. Minuun teki erittäin suuren vaikutelman nainen, jonka olettaisin pukeutumisen perusteella olevan jonkin alkuperäiskansan edustaja. Hän vastaa äärimmäistä itsevarmuutta ja tyyneyttä huokuen "I fear nothing. God only." No, näin hataralta pohjalta ei voi vetää mitään sellaista johtopäätöstä, että metsästäjä-keräilijät pelkäävät vähemmän kuin me mammanpojat Suomessa. Kiinnostaisikin kovasti löytää jostain tutkimusta luonnonkansojen kokemasta pelosta. Ksenofobisia monet heimot kyllä olivat ja ovat, ja siitä mekin yritämme kovasti päästä eroon, mutta se on vaikeaa, sillä muukalaiskammo lienee muodostunut isoksi osaksi ihmisen reviiridynamiikkaa evoluution myötä. Tähän mennessä lukemieni esimerkkien perusteella ja ihan järjelläkin rohkenisin kuitenkin väittää, että metsästäjä-keräilijät eivät vahvan luontosuhteensa vuoksi pelkää ainakaan luontoa siinä mittakaavassa missä me. Tämä meni vähän sivuraiteille, mutta tekipä mieli kuitenkin pohtia.

Palataan siis asiaan. Pelon kulttuurisidonnaisuus seurannee siitä, minkälaisia riskejä kulttuurissa ollaan valmiita hyväksymään. Kulttuureissa, joissa riskit hyväksytään osaksi elämän kulkua ja elämä otetaan vastaan sellaisena kuin se on, on todennäköisesti vähän pelkoa. Tällöin pelosta ei muodostu elämää hallitsevaa ja stressaavaa mörköä. Sen sijaan kulttuureissa, joissa minkäänlaisia riskejä ei olla valmiita hyväksymään, ja jossa ne halutaan kaikki voittaa keinolla millä hyvänsä, ei voida koskaan olla pelottomia. On muistettava, että suurin osa riskeistä on yleensä pieniä, joten pelon suhteen tasapainoisessa kulttuurissa osataan eräänlainen maalaisjärjellinen riskien hallinta. Jos riski on tarpeeksi korkea, sitä vastaan kannattaa suunnata voimavaroja oikeassa suhteessa riskin vakavuuteen nähden. Jos riski on vähäpätöinen, kannattaa ennemmin hyväksyä se kuin uhrata sen voittamiseksi uuvuttavan paljon resursseja ja tahdonvoimaa. Monesti riskit ovat myös voittamattomia, jolloin niiden kukistamiseen suunnattu tarmo ja pelko on äärimmäisen typerää toimintaa.

Pelko on siis kulttuurinen konventio, josta on siten helppoa murtautua vapaaksi. Mutta miksi meidän kulttuurissamme hyväksytään aina vain vähemmän riskejä? Tämä juontanee juurensa alati ilmaa siipiensä alle saavasta individualismista, joka puolestaan pöhöttää egojamme. Tähän liittyen luin äskettäin jungilaisia arkkityyppejä käsittelevän teoksen*, jonka mukaan mielemme pääsee yhteyteen kuninkaan arkkityypin kanssa, kunhan erkaannutamme egomme siitä. Ego ei nimittäin ole kaiken keskipiste kuin aurinko, vaan sen on oltava kuin planeetta joka kiertää tuota elämää ylläpitävää tähteä. Egon on oltava itseä suuremman tarkoituksen palvelija. Kun ego on sille oikealla paikallaan palvelijana, voi itse kukin tuntea ykseyden kaiken muun olevaisen kanssa, jolloin oma olemassaolo  ei ole enää kaiken keskipiste. Silloin oma olemassaolo ei myöskään muodostu niin sanoinkuvaamattoman arvokkaaksi asiaksi, että sitä jaksaisi varjella pelokkaalla ja samalla sitä kaikkein rakkainta, omaa elämäänsä, vahingoittavalla tavalla.

Eli sitä vaan halusin sanoa, että ei kannata pelätä.

*Moore & Gillette: King, Warrior, Magician, Lover - Rediscovering the Archetypes of the Mature Masculine

Ken sivilisaatiossa asustaa on sivilisaation vanki

Palasin viikko sitten vaellukselta, jonka aikana tein itselleni osittain tarkoituksella ja osittain vahingossa joitakin ihmiskokeita. Näitä kokeiluja motivoi haluni tunnistaa ja murtaa teknologisen yhteiskunnan minuun asettamia kahleita, sillä ensiaskel vapauteen on tunnetusti itseään ympäröivien kaltereiden havaitseminen. Kuten Goethe on sanonut, "Ehdottomin orja on se, joka pitää itseään vapaana olematta sellainen." Vasta kahleet ja kalterit tunnistettuani voin alkaa viilata itseäni niistä asteittain vapaaksi, vaikka en uskokaan pystyväni koskaan pakenemaan vankilasta kokonaan. Muuri on nimittäin melko korkea ja varustettu kaikenlaisilla ikävyyksillä. Mutta miksipä en yrittäisi tehdä elämästäni vankilan sisällä niin vapaata kuin suinkin mahdollista? Loppujen lopuksi on jokaisen oma asia, haluaako pitää mm. teknologiasta ja typeristä konventioista kudottua pakkopaitaa päällään vai ei.

Vapautta?

Aloin ensin kirjoittaa noista tekemistäni ihmiskokeista, mutta tekstiä alkoikin tulla niin paljon vapaudesta, että päätin keskittyä tällä kertaa vielä siihen ja jättää nuo konkreettiset kokeilut myöhemmän kirjoittamisen varaan. Pääasiallisesti kokeiluni kuitenkin koskivat ja koskevat osittain edelleenkin uutisten, kellon ja kalenterin, kännykän ja kameran vaikutusta omaan elämääni.

Pääsin näillä ihmiskokeillani siis käsiksi vain muutamiin, hyvin pinnallisiin kahleisiin, joilla teknologinen sivilisaatio vangitsee villiä ja vapaata ihmistä. Monesti kuulen varsin erikoisen väitteen siitä, että ihminen on nykyään vapaampi kuin koskaan. Totta kai meillä on paljon vapauksia. Meillä on mm. erittäin suuri vapaus viihdyttää itseämme. Voimme esimerkiksi valita, katsommeko televisiosta CSI Miamin vai CSI New Yorkin vai menemmekö television katsomisen sijaan lenkille tai baariin. Voimme myös valita, mistä kaupasta ostamme ruokamme, joka kulkee usein täysin tuntemattomia polkuja ruokapöytäämme. Voimme parhaamme mukaan yrittää valita ammattimme, vaikka loppujen lopuksi suurin osa työstä, mitä teemme, on puhdasta käskyjen tottelemista.  Meillä on enemmän vapautta kuin koskaan, mutta vain selvitymisemme kannalta täysin merkityksettömissä ja triviaaleissa asioissa.

Kun kyseeseen tulee vapaus valita keinot, joilla elää ja selviytyä, kuva on hyvin toisenlainen. Olemme elämässämme enemmän tai vähemmän riippuvaisia meitä ympäröivästä seitsemän miljardia ihmistä kattavasta systeemistä ja sen byrokratiasta. Meillä ei myöskään ole vapautta olla olematta osa tätä systeemiä. Olemme jonkin maan kansalaisia. Meille on annettu numerot. Emme voi vapaasti asua ja liikkua siellä, missä haluamme, sillä maa on aina jonkun omistuksessa tai jotkin maastoon piirretyt mielikuvitukselliset rajat ja raha estävät meitä. Olemme kaikenlaisten kirjoitettujen lakien alamaisia. Joku voisi sanoa, että sivilisaatio on kuin suuri heimo, jonka jäsenet saavat yhteisöltään tukea noudattamalla yhteisön sääntöjä. Mutta meille ei yksinkertaisesti anneta mahdollisuutta irtautua sivilisaatioksi kutsutusta rakennelmasta, ja siten sivilisaatio ei vastaa lähellekään menneen ja nykyisen maailman heimoja. Heimoyhteiskunnissakin on totta kai sääntöjä, joita pitää noudattaa, ja juuri sääntöjä noudattamalla saa yhteisön tuen omaan elämäänsä. Mutta perustavanlaatuinen ero sivilisaatioon on se, että jos säännöt eivät miellytä, yksilöt ovat useimmiten vapaita lähtemään omille teilleen.

Konkreettisen muurin lisäksi pakomatkan estää se, että teknologia on jo orjuuttanut meidät hyvin perustavanlaatuisella tavalla. Olemme riippuvaisia korkean luokan teknologiasta ja säälittävän taitamattomia tulemaan toimeen ilman sitä. Valtaosa meistä olisi yksinkertaisesti kusessa, jos ja kun kehityksen meitä varten rakentama vankila luhistuu. Emme tiedä, kuinka selvitä vapaina. Selviytyminen ja jonkinasteinen vapautuminen on toki mahdollista ja siitä on useita esimerkkejä (esim. Richard Proenneken elämä Alaskassa, kts. video sivuston laidassa.), mutta se vaatii aikaa, vaivaa, opiskelua ja poikkeuksellista rohkeutta irrottautua sellaisista sosiaalisista yhteyksistä, jotka ovat ihmisen henkiselle terveydelle yleensä kullanarvoisia.

Teknologinen sivilisaatio on luonut ihmiselle todellisuuden, joka on sekä kehollemme että mielellemme vieras. Olemme saaneet elämäämme epäluonnollista mukavuutta ja turvallisuutta, mutta sen hintana on vapaus, onnellisuus ja ihmisarvoinen elämä. Elämä, jossa emme olisi voimattomia, sivilisaatioksi kutsuttuun koneeseen kahlittuja hammaspyöriä, vaan vapaita selviämään ja elämään omin neuvoinemme. Hinta mukavuudelle ja turvallisuudelle on siten mielestäni aivan liian korkea. Jokaisen on hyvä itse punnita näitä kysymyksiä vapaudesta ja pohtia, mikä loppujen lopuksi on tärkeää. Vapaus käyttää teknologiaa itsensä viihdyttämiseen vai vapaus selviytyä ja elää. Sairaalloiseen yhteiskuntaan johtava mukavuus ja turvallisuus vai ihmisen keholle ja mielelle tarkoituksenmukainen elämä?

Vapautta?