Luonto-Suomi: Sininen hiljaisuus

Nyt alkaa olla jo se aika vuodesta, kun radiosta tulee ehdoton suosikkiohjelmani, Sininen hiljaisuus. Luonto-Suomi on muutenkin oikein mainiota keskiviikkoiltojen ajanvietettä, mutta tämä syksyn teemalähetys on aivan omaa luokkaansa. Tästä ohjelmasta on vähitellen alkanut muodostua minulle perinne, joka aloittaa laskeutumisen pimeään vuodenaikaan.

Suosittelen lämpimästi kynttilän sytyttämistä ja täydellistä rauhoittumista radion ääreen ensi keskiviikkona. Luvassa on erinomaisen innoittavaa keskustelua metsän siimeksestä, osanottajina Pirkka-Pekka Petelius, Asko Hauta-aho, Markus Turunen sekä tietenkin kuuntelijat omilla kokemuksilla ja kertomuksillaan.

Luonto-Suomen teemailta: Sininen hiljaisuus, Radio Suomessa keskiviikkona 3.10. klo 18.03-20.00.
Ja jos keskiviikkona ei pääse oikeaan aikaan taajuuksille, voi ohjelman tietysti kuunnella jälkikäteen myös Areenasta.

Puolukkakaan ei maksa mitään

Metsäntutkimuslaitoksen mukaan tänä vuonna on metsissä jopa ennätyksellinen puolukkasato odottamassa poimijoitaan. Kävin kotiseudulla viime viikolla ja säntäsinkin metsään katsomaan, onko se maa punaisenaan puolukkaa. Lähimetsistä en tällä kertaa kovin hyviä marja-apajia löytänyt ja olisikin varmaan pitänyt lähteä hieman kauemmaksi kunnon mäntykankaille poimimaan. Silti joidenkin siirtolohkareiden päällä oli tätä punaista herkkua aivan valtoimenaan, ja jonkin verran sainkin köyrittyä pakastimeeni viemisiä.

Junan perhana vaan oli marjojeni kohtaloksi hivenen myöhässä ja kotiin päästyäni puolukat olivat ehtineet sulaa (olivat jo kertaalleen pakastimessa vanhempieni luona). Piti siis eilen keittää osa puolukoista hilloksi. En ollut aiemmin hilloamista sen kummemmin kokeillutkaan ja se onkin aika helppoa ja vaivatonta. Sokeripaketin kyljestä löytyy simppelit ohjeet. Sainpa samalla pienen hilloinnostuksen ja ajattelin joku päivä hakea kävelytien pientareelta ruusunmarjojakin hillotettavaksi.

Yhden pussillisen marjoista käytin nyt puolukkapiirakkaan, joka tällä hetkellä paistuu uunissa. Leivoin piirakan samalla ohjeella kuin mustikkapiirakankin, mutta tein pari muutosta. Ensinnäkin laitoin pohjaan 2 desiä vehnäjauhoja ja 1,5 desiä ruisjauhoja. Tämä toimii varmasti mustikkaversionkin kanssa. Toisekseen korvasin kermaviilin mansikkajogurtilla. Siitä syystä sokeria ei kannatakaan laittaa täytteeseen ihan tuota 3/4 desiä.

Ulkoasupäivitys!

Kuten huomata saattaa, blogin ulkoasu on päivittynyt. Toivottavasti tämä on nyt paljon raikkaampi ja modernimpi muutenkin kuin vain omasta mielestäni. Vielä kun osaisin kunnollisen logon väkertää jotenkin. Hyvä idea hautuu jo takaraivossa, mutta graafinen design ei ole leipälajejani.

Nauttikaahan syyssateista. Kostea ja raikas syysmetsä tuoksuu ihanalta!

Liro

The Adventures of the Guy Who Just Started Paying Attention

sustainableman.org

Tulitteko kuuntelemaan pressaa?

"Tulitteko kuuntelemaan pressaa?" kysyi Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan kahvilanpitäjä minulta ja ystävältäni, kun olimme menossa kuuntelemaan tiedekunnalla järjestettyä paneelikeskustelua, jonka pääpuhujana oli Tarja Halonen. Aiheena oli vuoden alussa julkaistu YK:n korkean tason paneelin loppuraportti kestävästä kehityksestä. Eli en. En tullut kuuntelemaan pressaa, vaan asiaa, ja sanomaan myös oman mielipiteeni.

Tässä seminaarin lopussa esittämäni puheenvuoro kokonaisuudessaan:

"Arvoisa presidentti, hyvät panelistit sekä kuulijat,

Lueskelin tätä kyseistä raporttia ja se herätti minussa joitakin ajatuksia. Sellaisia ajatuksia, jotka ovat taas alkaneet nostaa päätään nuoressa sukupolvessa, ja joita haluan saada kuuluville tällä lyhyellä puheenvuorollani.

Niin kauan kuin jatkuvan talouskasvun järjestelmään ei puututa, voimme unohtaa kestävän kehityksen. Nykyisessä merkityksessään kestävä kehitys tuntuu antavan meille jonkinlaisen etäisen, mutta hyvin valheellisen lupauksen siitä, että voimme jatkaa tätä yltäkylläistä elämäämme ilman pelkoa huomisesta. Kestävästä kehityksestä on nyt puhuttu 25 vuotta, mutta silti kulutamme planeettamme resursseja ennenäkemättömällä ahneudella ja välinpitämättömyydellä. Uusi eliölajien sukupuuttoaalto kiihtyy. Ympäristössämme on tapahtumassa muutoksia, joita emme voi hallita. Raportin ensisivuilla todetaankin, että hienosäätö ei enää riitä, mikä pitää hyvinkin paikkansa. Mutta valitettavasti niin kauan kuin emme kykene järjestelmän ja kulttuurin tasoisiin muutoksiin, kyse on nimenomaan pelkästä nykyjärjestelmän hienosäädöstä, jota tämäkin raportti minulle lopulta edustaa. Olemme kuin veneessä, joka on jo uponnut veden alle, mutta yritämme silti yhä raivokkaammalla tarmolla äyskäröidä ja tilkitä valtoimenaan vuotavia reikiä, vaikka meidän olisi jo aikoja sitten pitänyt uida takaisin rantaan ja alkaa rakentaa uutta paattia. Kestävä kehitys tässä muodossaan ei ole ratkaisu, se on valheellinen toivo siitä, että tämä seula vielä jollain ihmeen kaupalla kelluisi.

Albert Einstein totesi: "Emme voi ratkaista ongelmia ajattelemalla samalla tavalla kuin silloin, kun loimme ne." On olemassa kasvava joukko ihmisiä, jotka uskaltavat katsoa tilannettamme oman kulttuurisen kontekstimme ulkopuolelta tajuten, että historia ei ehkä olekaan pysähtynyt, ja voisimme hyvinkin luoda kestävän yhteiskunnan kestämättömän tilalle. Mutta miten saada yhä useampi tajuamaan tämä, kun maailmantalous, talouskasvu ja sitä myöten koko järjestelmämme pyörii sen varassa, että kulutamme enemmän kuin viime vuonna. Ja tuota tarkoitusta palvellakseen monikansalliset jättikorporaatiot aivopesevät meitä ennenäkemättömällä intensiteetillä ja lainsäätäjän myötävaikutuksella luoden meille jatkuvasti uusia, entistäkin turhempia tarpeita. Mistä löytyy se voima, jonka avulla voimme kaiken tämän keskellä huutaa kollektiivisesti, että "NYT RIITTÄÄ!"

Talouskasvun lisäksi raportissa on toinenkin suuri heikkous – ihmiskeskeisyys. Emme voi toimia kestävästi niin kauan kuin alkeellinen moraalikäsityksemme sanoo meille, että tämä planeetta on ihmisen ja saamme kuluttaa sitä ihan miten lystäämme – ainoana todellisena huolenaiheenamme ehkä tulevat ihmissukupolvet ja oman lajimme tulevaisuus. Yritämme nostaa itsemme luonnon ja eläinten yläpuolelle, mutta käyttäydymme iljettävämmin kuin yksikään eläinlaji, vaikka meille on kehittynyt lahja, etiikka ja omatunto, joiden avulla voisimme valita toisen tien. Meillä ei ole tähän planeettaan sen suurempaa oikeutta kuin millään muullakaan eliölajilla. On ymmärrettävä muiden lajien itseisarvo ja niiden samanarvoinen oikeus nauttia tästä maailmasta ja kukoistaa. On ymmärrettävä, että luonto kaikkinaisuudessaan on olennainen osa meitä, mutta me emme ole olennainen osa luontoa.

Silloin, kun YK:n korkeat paneelit tulevat raporteissaan tämänkaltaisiin lopputuloksiin, on minulla taas uskoa ihmiskunnan tulevaisuuteen. Tiedän, että se on ehkä poliittisesti mahdotonta, mutta toivottavasti kestävä kehitys näyttää suuntaa tällaiselle todellisesti kestävälle ihmiskulttuurille."

Global Sustainability Report luettavissa myös suomenkielisenä täällä.

Etääntyvä ajatusmaailma

Sanomalehti Keskisuomalainen uutisoi susilauman raadelleen lampaita Äänekoskella. Uutista seurannut keskustelu on taattua nettilaatua, mutta itse uutinen tai siihen liittyvät keskustelu ei ole syynä tämänkertaiselle kirjoitukselleni. Tärkeämpää oli se, että huomasin jälleen omassa ajattelussani erään piirteen: se etääntyy muusta yhteiskunnasta. Havahduin kommenttiin, jonka mukaan susia ei tarvita Suomessa, koska niitä on paljon mm. Espanjassa.

Miksi susien olemassaoloa Suomen metsissä edes pitäisi perustella suojelulla, sukupuuttouhalla tai yhtään millään? Susilla on itseisarvonsa ja niillä on aivan sama oikeus asuttaa luontoamme kuin meilläkin. Niillä on oma paikkansa ja tarkoituksensa suomalaisessa luonnossa ja sitä meidän pitäisi kunnioittaa. On surullista, kuinka useat ihmiset olisivat valmiita tappamaan suden Suomesta jopa sukupuuttoon. Eivätkä tämän koulukunnan edustajat uhraa montaa ajatusta muillekaan lajeille, jotka saavat väistyä ja kuolla sukupuuttoon väkivaltaisen luontotuhoprojektimme tieltä. Tästä päästäänkin tämän artikkelin ytimeen: Mistä palikasta voi alkaa rakentaa siltaa näiden eri mielipiteiden välille, kun poterot ovat näin kaukana toisistaan?

Onko sen sillan rakentaminen edes mahdollista? Ehkäpä tämä on jälleen kerran sitä kulttuurista murrosta, johon pitäisi saada yhä useammat mukaan. Totisesti alkaa nimittäin tuntua siltä kuin eläisin itselleni vieraassa kulttuurissa, jossa valtavirran maailmankuva vastaa hyvin kehnosti omaani. Ja silloin esimerkin mukaiset susivastaiset kommentit menevät minulta täysin yli laidan - kuinka joku voi ajatella noin? Minun ajatukseni taas ovat vastapuolelle hullun jorinoita - saatanan hihhuli!

Luonnonsuojelijoiden pitäisi tiedostaa tämä seikka, sillä luulenpa, että yhä useampi luonnonsuojelija kantaa laillani sellaista maailmankuvaa, jolle ei vielä ole kovin vahvaa jalansijaa nyky-yhteiskunnassamme. Luonnonsuojelu on siis pohjimmiltaan kulttuurien välistä kanssakäymistä. Tilanne on vähän samanlainen kuin silloin, kun valkoinen mies ei voinut ymmärtää punanahkaa ja toisinpäin. Puhuttiin aivan eri kieltä.

www.coxandforkum.com

Kulttuurien välinen yhteiselo ei kuitenkaan ole tälläkään kertaa mahdollista. Pohjimmiltaan kyse on nimittäin siitä - niin raa'alta kuin se kuulostaakin - että meidän täytyy tavalla tai toisella kukistaa tuo toinen kulttuuri, jotta voimme elää ihmiskuntana kestävästi. Tehkäämme tuo kuitenkin ilolla ja hyvällä!

Pimeästä illasta teitä tervehtii,
Liro