Loppulamassa luonnonsuojelusta ei kannata tinkiä

Vaaleissa suurimman kannatuksen keränneet puolueet tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä, että ympäristöhallintoa ja -lainsäädäntöä on karsittava talouskasvun kiihdyttämiseksi. Puheet siitä, että ympäristöasiat olisivat menossa nykyisen järjestelmän keinoin parempaan, voidaan siis viimeistään nyt lopettaa. Vaikuttaa siltä, että luonnonsuojelu oli vain ylellistä silmänlumetta, johon talousjärjestelmällä oli hetkellisesti varaa panostaa, mutta nyt talouskasvuajattelu näyttää jälleen todelliset kasvonsa, kun luonto ja ihmiset sen mukana halutaan uhrata talouden nimissä.

Ihminen on välittömässä kohtalonyhteydessä luonnon kanssa. Ihmisten elinehdot eivät koskaan ole peräisin todellisuudesta irrallaan olevasta mielikuvituksellisesta rakenteesta, jota kutsumme taloudeksi, vaan taloudellekin rajat asettavasta luonnosta. Noita rajoja on rikottu fossiilienergian voimin kiihtyvällä tahdilla, ja sen mukaista satoa alamme nyt vähitellen korjata: meistä ihmisistäkin huolen pitävä luonto on maailmanlaajuisessa kriisitilassa. Silti uskottelemme itsellemme, että luonto on jokin ”toinen”, meistä erillinen kokonaisuus, jota voimme käyttää viimeiseen puuhun asti tuomitsematta samalla ihmiskuntaa tuntuvasti aiempaa karumpiin elinolosuhteisiin, jopa sukupuuttoon lukemattomien hävittämiemme lajien joukkoon.

Elämme jo nk. loppulaman aikaa. Ympäristön kantokyky ei enää kestä kuormitustamme ja riittävän kustannustehokkaan energian, käytännössä halvan öljyn, mahdollistama tilapäinen luonnonherruuskulttuuri on viimein saavuttamassa kasvun rajoja. Lukuisat tutkijat ja ajattelijat ympäri maailman ovat varoitelleet meitä jo tovin siitä, ettei nykyisen elämänmenomme taanneelle halvalle ja helposti hyödynnettävälle öljylle ole näköpiirissä talouskasvun mahdollistavaa korviketta. Siten nykyinen taantuma ei ole poliitikkojen päätöksillä korjattavissa oleva tila, vaan vääjäämätön suunta, kun energiaresurssit eivät enää mahdollista globaalia, kiihtyvää talouskasvua.

Tässä tilanteessa on itsetuhoista yrittää pitää status quo pystyssä luonnonsuojelusta tinkimällä. Tulevaisuudessa olemme jälleen riippuvaisempia paikallisista elinehdoista, siis elinvoimaisesta luonnosta, joka turvaa sadon sekä antaa keruutuotteita, riistaa ja kalaa. Tuosta elinvoimasta olemme menettäneet jo paljon, mutta meidän ja joukossamme olevien poliittisten toimijoiden on nyt puoluerajoista piittaamatta pidettävä parempaa huolta siitä, mitä on jäljellä. Ei vain luonnon itseisarvoon liittyvistä ”viherpiipertäjien” syistä, vaan myös itsekkäistä ihmisten elinolosuhteisiin liittyvistä syistä. Me emme ole elintärkeä osa luontoa, mutta luonto on elintärkeä osa meitä.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin useassa sanomalehdessä mielipidekirjoituksena.

Kuljettu ja kulkematon polku

Parin vuoden ajan olen sukeltanut syvemmälle ja syvemmälle sivilisaatio- ja teknologiakriittisiin vesiin. Huomaan samalla, että ympärilläni vallitseva kulttuuri on muuttunut aste asteelta absurdimmaksi ja oudommaksi. Kuitenkin joudun myöntämään, että olen edelleen sen lapsi ja vanki. Kalterit tiedostettuani tunnen oloni silti vapaammaksi ja paremmaksi kuin koskaan. Samanaikaisesti olen oppinut paljon itsestäni ja omasta elämänkaarestani. Kirjoitan nyt pienen koonnin ajatuksistani jonkinlaiseksi virstanpylvääksi tänä hetkenä, jona elämäni tuntuu ottavan uutta suuntaa. Kokoan samalla yhteen sitä kirjallisuutta, joka on pääasiallisesti ollut ajatustyöni tukena ja inspiraationi lähteenä, ja jota suosittelen lämpimästi kaikille näistä asioista kiinnostuneille luettavaksi.

Energia ja öljy

Nykyisen teollisen ja maailmanlaajuisen sivilisaatiomme voittokulku perustuu pohjimmiltaan halpaan ja helposti hyödynnettävään energianlähteeseen, jonka ihmiskunta valjasti omaan käyttöönsä 1800-luvun puolivälin kieppeillä. Öljy on siitä lähtien ollut "kehityksen" elinehto, ja sen avulla sivilisaatiomme on kasvanut yhä monimutkaisemmaksi pyramidiksi. Kompleksisuutta lisäämällä yhteiskunnat ovat voineet ratkaista eteen tulleita ongelmiaan. Kompleksisuuden lisääminen vaatii kuitenkin energiaa, ja seurauksena on yleensä myös koko liuta uusia ongelmia, joiden ratkaiseminen vaatii taas lisää energiaa. Nyt elämme pitkälti tilanteessa, jossa kompleksisuuden kasvattaminen on jo niin kallista, ettei siitä ole enää mitään hyötyä ongelmanratkaisussa, vaan päinvastoin se paikka paikoin ainoastaan lisää kustannuksia.

Toinen suuri ongelma tässä pelissä piilee siinä, että halvan öljyn ajat alkavat olla ohi. Jatkuvaan kasvuun eli typeryyteen perustuva maailmantalous tarvitsee nykyisillä edellytyksillä tarpeeksi halpaa öljyä välttääkseen taantuman. Öljyn kanssa sivilisaatiomme on elänyt törsäten ja tuhlaten, minkä vuoksi öljyhuippu näyttäisi olevan jo käsillä. Helpoiten ja halviten saatavilla olevat esiintymät on joko hyödynnetty tai ne ovat vähitellen taantumassa. Uudet esiintymät eivät ole hyötysuhteeltaan sitä, mitä nykyinen talousjärjestelmämme vaatisi, sillä öljyn saaminen maan pinnalle ja sen jälkeen jalostetuksi on jatkuvasti vaikeampaa ja energiaintensiivisempää askartelua. Öljylle on toki vaihtoehtoisia energianlähteitä, mutta mikään niistä ei vastaa ominaisuuksiltaan ja hyötysuhteeltaan halvalla tuotettavissa olevaa öljyä, jota sivilisaatiomme on rännännyt suoneensa pahan yliannostuksen. Tällä hetkellä näyttää siltä, että status quo pyritään säilyttämään hinnalla millä hyvänsä, vaikka laskun pehmentäminen olisi pitänyt aloittaa jo aikoja sitten. Vaihtoehdoista ei keskustella tai niitä ei edes pystytä näkemään.

Kirjallisuutta:

Diamond, Jared: Romahdus - Miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä
Partanen, Paloheimo, Waris: Suomi öljyn jälkeen
Homer-Dixon, Thomas: The Upside of Down - Catastrophe, Creativity, and the Renewal of Civilization
Tainter, Joseph A.: Problem Solving: Complexity, History, Sustainability
Akilleen kantapää -blogi 

Teknologia, kehitys ja luontosuhde

Edellä kuvattu energiavarojen törsäys on ollut yksi edellytys niin kutsutulle "kehitykselle", joka kulttuurissamme on muodostunut myyttiseksi ihmiskunnan kohtaloksi ja ainoaksi oikeaksi tieksi. Kehityksen toinen edellytys on ollut kulttuuri, jossa kaikki pyhä, emotionaalinen ja mystinen on syrjäytetty järjen ja tieteen tieltä. Valistuksen aikakaudella ihminen on korottanut itsensä maapallon herraksi ja siitä seuranneen paskan voi haistaa kuka tahansa normaalein aistein varustettu henkilö. Kehityksen tuhoisat vaikutukset näemme maapallon tilassa ja ihmisten henkisessä ja ruumiillisessa hyvinvoinnissa.

Olemme ajautuneet sellaisen ilmiön keskelle, jossa maapallon biosfääri joutuu luovuttamaan kiihtyvällä tahdilla tilaa ihmisen luomalle teknosfäärille. Tämä näkyy yksittäisen ihmisen elämässä luontosuhteen kapenemisena ja teknologiasuhteen vahvistumisena. Emotionaalisen siteen katkeaminen luontoon on omalta osaltaan mahdollistanut sen, että ihmiskunta riistää elonkehää edelleen törkeällä tavalla ja lopulta myös omaksi onnettomuudekseen. Luomamme teknosfäärikin on nimittäin loppujen lopuksi täysin riippuvainen siitä biosfääristä, jonka elinvoimaa jatkuvasti kuihdutamme.

Lisäksi olemme jo nyt tilanteessa, jossa suurin osa ihmisistä on TÄYSIN riippuvaisia teknologiasta hengissä pysyäkseen. Jos tätä teknologiaa ei enää voida pitää yllä esimerkiksi energiakriisin vuoksi, mitenkäs sitten suu pannaan? Kuinka monella on taidot selviytyä ilman korkeaa teknologiaa maapallolla, jonka elämä on täysin meidän takiamme köyhtynyt?

Kehityksen takia alati oheneva luontosuhde on myös pääsyyllinen nykyisessä kulttuurissamme vallitseville tyhjyyden, juurettomuuden ja tarkoituksettomuuden tunteille. Ihminen ei kehittynyt evoluution myötä elämään kuten me elämme. Meillä on edelleen mieli ja ruumis, jotka on viritetty pienyhteisöihin perustuvaan metsästäjä-keräilijän elämäntapaan. Mitä täysin ihmisluonnon vastaisessa ja luonnosta erkaantuneessa ympäristössä eläminen on saanut aikaan psyykellemme? Ei enempää eikä vähempää kuin massiivisen joukkopsykoosin, jonka oireita ovat mm. mielenterveysongelmat laidasta laitaan, kaiken ihmislähtöisen korostaminen, identiteetin rakentelu ostamalla tavaroita sekä tunteettomuus ympäröivää luontoa kohtaan.

Kirjallisuutta:

Berg, Lasse: Kalaharin aamunkoitto
Berry, Thomas: The Dream of the Earth
Diamond, Jared: Kolmas simpanssi
Ellul, Jacques: The Technological Society
Kaczynski, Theodore J.: Technological Slavery (sis. päivitettynä Industrial Society and Its Future -manifestin)
Naess, Arne: Ecology, Community, and Lifestyle
Roszak, Gomes, Kanner (toim.): Ecopsychology
Quinn, Daniel: Ishmael, The Story of B, My Ishmael, Beyond Civilization
von Wright, Georg Henrik: Tiede ja ihmisjärki
Wright, Ronald: A Short History of Progress

Onnellisuus, henkisyys ja vahva identiteetti

Myös useat edellisen osion kirjoista ovat auttaneet minua löytämään onnellisempaa ja vahvempaa minuutta. Erityisesti ekopsykologiaa sekä ihmisen villiä tilaa koskevat kirjoitukset antavat perspektiiviä siihen, mistä ihmisen henkinen hyvinvointi koostuu. Nyrkkisääntönä sanoisinkin, jos olet onneton, vahvista luontosuhdettasi. Seuraavaksi olen kuitenkin listannut kirjoja, joista on ollut minulle apua vahvemman, avoimemman ja rakastavamman identiteetin löytämisessä, mutta jotka eivät ota juurikaan kantaa maailman tilaan. Nämä kirjat ovat auttaneet minua vapautumaan monista henkisistä padoista ja lukoista, jotka saivat minut elämään elämääni puolivaloilla.

Kirjallisuutta:

Bly, Robert: Iron John - A Book about Men
de Mello, Anthony: Havahtuminen
Eppinger, Paul: Restless Mind, Quiet Thoughts
Estés, Clarissa Pinkola: Women Who Run with the Wolves - Myths and Stories of the Wild Woman Archetype
Horgan, John: Rational Mysticism
Moore, Gillette: King, Warrior, Magician, Lover - Rediscovering the Archetypes of the Mature Masculine
Takanen, Kimmo: Tunne lukkosi
Turnbull, Colin: The Forest People

Mutta mitä kaiken tämän tutkiskelun jälkeen? Nyt on alkanut tuntua siltä, että pelkkä henkinen itsensä kehittäminen ja tiedon ahtaminen päähän ei enää riitä. Tuntuu siltä, että on tullut aika alkaa purkaa kaikkea tätä paljon päämäärätietoisemmalla tavalla omaan ulkoiseen elämääni. Olenhan itsekin vielä hyvin pitkälti teknologian armoilla ja siten housut kintuissa. Haluan myös viedä elämäntapaani konkreettisemmin siihen suuntaan, mihin ajatukseni ja tunteeni ovat jo jonkin aikaa kulkeneet. Vanha ja turvallinen polku on alkanut kiertää ympyrää. Vaikka uuden polun valitseminen on aina myös pelottavaa, se on kuitenkin ainoa tyydyttävä vaihtoehto, sillä se vie jälleen eteenpäin. Sanomalla ei saa turvallisuutta. Sanomalla joo saa seikkailuja.

Blogi hiljenee nyt joksikin aikaa, sillä lähden pariksi kuukaudeksi viettämään kulkurielämää. Toivon mukaan se kirkastaa joitakin vanhoja ajatuksia, sammuttaa tarpeettomaksi jääneitä sekä avaa mielenmaisemaani uusia näkymiä. Näkemisiin taas kesän kynnyksellä!

Työpaikkoja uhkaava teknologia

Yle uutisoi eilen Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen raportista, jonka mukaan jopa joka kolmatta suomalaista työpaikkaa uhkaa tietotekniikan kehitys. Uutisessa tietotekniikan kehitys ja sen aiheuttama työpaikkakato otetaan antautuneesti vastaan ilman minkäänlaista keskustelua tai arvopohdintaa. Näin on asianlaita ja sille emme mitään voi. Juuri tällainen asenne osoittaa, että teknologia ei enää ole ihmisten hallinnassa. Siitä on tullut maailmanlaajuisen kulttuurimme jumala, jolle uhraamme kehityksen alttarilla jatkuvasti ihmisyyttämme ja yhä enemmän myös hyvinvointiamme. Aiemmin olen kirjoittanut teknologian ihmistä orjuuttavasta vaikutuksesta ja teknologisen kehityksen hallitsemattomuudesta mm. näin.

Miksi seuraamme ihmisille haitallista teknologista kehitystä kuin orjat? Miksi yhteiskunnallista keskustelua ei käydä siitä, onko kulloinkin kyseessä olevan teknologian omaksuminen meille hyväksi vai haitaksi? Voisimmeko tehdä jopa niin radikaalin ratkaisun, että hylkäisimme nykyisenlaisen "kehityksen"? Globaalissa, jatkuvasti tehostuvassa yhteiskunnassa tuo lienee mahdotonta ilman että maa putoaisi kilpailukyvyssään. Monien muiden maiden pitäisi tehdä vastaava päätös samanaikaisesti, mutta mitkä mahdollisuudet sille ovat, kun palautamme mieliimme esimerkiksi ilmastonmuutokseen varautumisen menestystarinan? Jälleen kerran edessä on umpikuja, joka osoittaa, että ihminen ei enää hallitse teknologiaa, vaan teknologia ihmistä.

Valitettavan harva tiedostaa, että teknologinen kehitys ei ole mikään luonnonvoima. Tämä tiedostamattomuus on yksi suuri syy sille, että teknologian ja ihmisen välinen hallintasuhde on kääntynyt päälaelleen. On harmillista, että näin voimakkaasti ihmiselämään vaikuttavasta asiasta ei ymmärretä puhua. Uutisen jälkeen on tietenkin jo alettu toistella "korvaavat työpaikat kyllä löytyvät" -mantraa ja poikapääministeri Katainen irvailee, että "sata vuotta sitten joku oli huolissaan, että hevoskuskin ammatti häviää." No varmasti oli ja aivan oikeutetusti, mutta silloin uusi teknologia oli monessa tapauksessa ihmisten hyvinvoinnin kannalta hyötysuhteeltaan perusteltua. Tällä hetkellä teknologisesta kehityksestä saatava hyöty ihmisten kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille ei kuitenkaan ole enää yhtä suuri kuin tuohon aikaan.

Olemme nyt tilanteessa, jossa kehitys ei enää paranna ihmisten elämänlaatua, vaan jopa heikentää sitä ja voimakkaasti. Teknologian kehityksestä saatava hyöty on muuttunut ihmiselle negatiiviseksi. Se ei enää ole keino, vaan siitä on tullut päämäärä itsessään, oli inhimillinen hinta mikä hyvänsä. Kannattaako tällaisessa tilanteessa puskea samoilla raiteilla eteenpäin kuten aina ennenkin? Ei kannattaisi, mutta kuten on todettu ja tässäkin todistettu, globaali yhteiskuntamme on teknologisen kehityksen sokaisema ja orjuuttama.

Ihmisillä on kuitenkin mahdollisuus tehdä henkilökohtaisia ratkaisuja, jotka voivat ainakin teoriassa viivyttää uutisessa kuvattua kehitystä. Etlan tutkimuksen mukaan tietotekniikka uhkaa vakavasti esimerkiksi myyjien työtä. S-ryhmän ruokakauppoihin onkin jo tullut itsepalvelupisteitä, joissa pitää maksamisen lisäksi tehdä itse kassatyö. Törkeää. Ja ihmiset menevät tähän halpaan. Miksi? Tuollaista ahnetta kauppaa ei ole syytä palkita siitä, että he eivät hyvin käyvästä kaupasta huolimatta palkkaa lisää työvoimaa, vaan pistävät asiakkaat hoitamaan kassatyöt itse. Viemällä tuotteet aina totuttuun tapaan kassalle varmistaisimme, että myyjien työpaikat säilyisivät. Meidän ei ole pakko suostua pikakassojen käyttöön. Valitettavasti kovinkaan moni ei kiireessään, lyhytjänteisyydessään tai mukavuudenhalussaan ehdi ajatella tällaisia asioita. Siispä kehitys kehittyy ja kohta kaupoissa ei enää ole tarpeeksi kassoja meille, jotka emme halua tukea sellaista yhteiskunnallista kehitystä, jossa teknologia ahdistaa ihmisen ja ihmisyyden jatkuvasti pienempään nurkkaan. Rautatieasemilla tämä on jo toteutunut, sillä VR:llä ei ole enää tarpeeksi kassoja palvelemaan ihmisiä jouhevasti.

Olemme kulkeneet kehityksen huumaamina ansaan, josta ei ole helppoa ulospääsyä. Teknologinen kehitys heikentää elämänlaatuamme ja nöyryyttää ihmisyyttämme, mutta jos yritämme päästä kehityksestä globaalisti kilpailevassa maailmassa eroon, elämänlaatu nykymittapuulla käsitettynä kärsisi vielä enemmän. Lisäksi meitä on liikaa, joten olemme syvästi riippuvaisia teknologian mahdollistamasta tehokkuudesta. Ylimukavaan ja yltiöturvalliseen elämään tottuneina emme uskalla tai edes pysty kuvittelemaan, että muuttaisimme elämäntapamme jälleen ihmislähtöisemmäksi ja inhimillisemmäksi. Olemmekin myös toisella tavalla riippuvaisia teknologiasta: Meillä ei ole enää tarvittavia taitoja tai tietoja elää toisenlaista elämää, sillä sukupolvelta toiselle kulkeneet ihmisen vapaalle elämälle elintärkeät taidot katoavat yhä kauemmas historiaan sukupolvien ketjussa. Mitä pidemmälle nyt etenemme, sitä riippuvaisemmiksi itsemme teemme. Voiko teknologiasta näin vaikeasti riippuvaista elämää kutsua vapaudeksi?

Vieraskynä: Suomalaisuudesta

Aloitetaan uusi vuosi ja uudet kujeet vierailevan kujeilijan terveisillä. Luovutan siis puheenvuoron hetimiten rakkaalle ystävälleni, joka kertoo meille kokemuksiaan suomalaisuudesta sekä elämää voimistavasta ylpeydestä:

Aluksi muutama sana! En halua tehdä pilkkaa vaan kertoa kuinka itse koen. Tässä tekstissä ei ole tieteellistä tutkimusta vaan subjektiivista kokemusta.

Suomalaisuus, mitä se on? Suomalaisuus kansallisena itsetuntona näyttäytyy minulle muun muassa kaveriporukan ujona, eristäytyvänä tyyppinä ja Äiti Venäjän ja Isä Ruotsin välissä kyhjöttävänä, äkäpussina, teini-ikäisenä lapsena. Suomalaisuus on yhdistelmä epävarmuutta ja ylpeyttä: esim. suomalaista innovaatiota ja designiä, tuotteita, huudatetaan, mutta samalla vähätellään omaa henkistä suomalaisuuttamme. Olemme niin pieni maa suurten jättien keskellä, yritämme seurata muiden mallia ja unohdamme samalla keitä me itse olemme.

Kansallinen itsetunto heijastuu suoraan jokaiseen kyseisen kulttuuri-ilmentymän alaiseen jäseneen, toisin sanoen kaikkiin suomalaisiin. Olen koko elämäni ajan kuullut Suomen paskasta hallituksesta, kykenemättömistä politiikoista, surkeasta systeemistä, vitun Kelasta, kurjasta koulutuksesta ja silti samaan aikaan jotain täysin päinvastaista. Yleensä nuoremmat ihmiset ovat äärettömän närkästyneitä kaikkeen, mitä vanhemmat ovat antaneet ja ylpeänä esitelleet, ja haukkuvat sanoja säästelemättä kuitenkaan mitään itse antamatta. Moni haluaa lähteä Suomen 'oravanpyörästä' pois, minä mukaan lukien, jonnekin kauas lämpimään etsimään paratiisia. Samaan aikaan suomalaiset ovat yksi maailman vapaimmista kansoista, meillä on mahdollisuus mihin vain. Esimerkiksi ylipäänsä voimme matkustaa - ja kaiken lisäksi mihin vain tässä maailmassa. Meillä on myös hyvä maine minne tahansa menemmekin. Voimme halutessamme olla tekemättä mitään tai etsiä itseämme juuri niin pitkään kuin tarvitsemme ja meistä pidetään huolta valtion toimesta. Meillä on tilaa elää, meillä on elävä luonto, meillä on puhdasta vettä niin paljon kuin pystymme juomaan ja paljon enemmänkin. Suomessa on turvallista elää, eikä meidän tarvitse pelätä päivittäin elämämme puolesta. Toisin sanoen olemme äärimmäisen rikkaita.

Silti vähättelemme itseämme loputtomasti; 'Me vaan vähän tehään tämmöstä'. Esimerkiksi lähes kaikki suomalaiset puhuvat englantia, mutta suurin osa meistä menee täysin jäihin kohdatessaan englantia puhuvia ihmisiä ja hoemme itsellemme osaamattomuuttamme. Lähes kaikkia tuntemania ihmisiä vaivaa vaarallisen ankara itsekritiikki ja täydellisyydentavoittelu, enkä usko sen johtuvan hyvistä oloistamme vaan jostain syvemmästä, kenties juurikin heikosta kansallisesta itsetunnosta. Syvästä riittämättömyyden tunteesta sellaisella tasolla, jota suurin osa meistä ei elämänsä aikana tiedosta. Ihminen on laumaeläin, yhteisöllinen otus, joka toimii samanaikaisesti usealla fyysisellä, psyykkisellä ja sosiaalisella (ja lisättäköön vielä henkisellä) tasolla. Kansallinen itsevarmuus ja yhteenkuuluvuuden tunne on jotain, minkä me kaikki tunnemme ja koemme elämässämme hyvin syvällä ja samoin koemme sen puutteen.

Muistan ensimmäiset kerrat kun matkustin Euroopassa yksin, pienikokoisena miehenä ison rinkan kanssa etsimässä seikkailuja. Moni seikkailu jäi käymättä, koska en luottanut itseeni ja koska vähättelin omaa tarinaani, omaa maatani. Vertasin itseäni muihin, olin paljon hiljaisempi ja tyynempi kuin etelän latinoserkkumme, pienempi ja epäitsevarmempi kuin Hollannin jättiläiskansa, en niin runollinen kuin syksyisen Krakovan kirkoissa istuvat nuorukaiset. En puhunut näistä ajatuksista silloin ääneen, mutta olin ällistynyt jälkeen päin kun kuulin noilta samaisilta ihailemiltani 'ulkomaalaisilta' kuinka he arvostivat hiljaisuuttani ja rehellistä totuuttani, suoraselkäisyyttä ja tahdonvoimaa. Toisin sanoen vissiin Sisua, siinä oikeassa ja hyvässä muodossa. Se oli ensikosketukseni suomalaisuuden positiivisiin ominaisuuksiin, siihen asti (ja totuuden nimissä on myönnettävä, että vuosia vielä jälkeenkin päin) olin ollut yksi niistä, jotka valittivat ja näkivät vain kaiken mikä mätti suomalaisuudessa. Rakkaan ystäväni sanoin ”on hyvin suomalaista vihata suomalaisuutta” ja tämä tuntuu pätevän moneen ja tämä on jotain, minkä minä haluan nähdä muuttuvan.

Yksi heikon itsetunnon seurauksista on ylireagoiva puolustautuminen, tuntemattoman ja tuntemattomien pelko ja siitä seuraava A) pyllistäminen tai B) ylpistyminen.

Tähän väliin haluan sanoa muutaman sanan ylpeydestä. Ylpeydellä on äärimmäisen negatiivinen kaiku suomenkielessä ja meiltä puuttuu täysin sana terveelle itserakkaudelle. Itserakas, ylpeä ja egoisti on kaikki negatiivisia aspekteja hyvin positiivisesta asiasta. Ylpeys on täysin hyvästä, silloin kun se ei mene narsismiin. Se on jopa niin hyvästä, että on mahdotonta elää onnellista elämää olematta ylpeä itsestään ja minusta meidän olisi aika oppia olemaan ylpeitä siitä keitä me olemme, kansana ja yksilöinä. Tässä tekstissä käytän ylpeyden, tuon yhden hyveen, varjopuolesta nimeä ylpistyminen. Ylpistymisellä siis tarkoitan sitä itsekeskeisyyttä, mitä yleensä liitetään ylpeyteen. Ylpeydellä tarkoitan tervettä itsekunnioitusta.

Takaisin aiheeseen: Pyllistämisellä tarkoitan, että annetaan muiden kävellä ylitsemme. Muutumme lampaiksi, joita joku muu voi ohjata ja viedä, lopetamme omista päätöksistämme kiinnipitämisen, ehkä jopa niiden tekemisen täysin ja olemme jonkun toisen talutushihnassa. Ylpistyminen johtaa taas pullisteluun ja räjähtävään itsensä suojelemiseen jokaisesta pienestäkin vihjauksesta kohti heikkouksiamme, todellisiin tai kuviteltuihin. Kansallisella tasolla tämä on nähtävissä mm. muukalaiskammona/-vihana. Heikon (kansallisen) itsetunnon omaava yksilö, joka ylpistyy suomalaisuudestaan, haluaa ajaa kaikki ulkopuoliset pois ja pitää itsellään sen tilan, jonka kokee tarvitsevansa. Terveellä (kansallisella) itsetunnolla varustettu yksilö ei nää erilaisuutta uhkana itselleen, sillä hän tietää kuka hän on ja missä rajat menevät, eikä häntä pelota ottaa vastaan vierasta ja kuulla mitä hänellä on kerrottavanaan. Ylpistynyt ihminen pelkää menettävänsä itsensä kokonaan ja niin ollen puolustaa itseään.

Näen arjessani paljon negatiivista suomalaisuutta, mutta onneksi myös paljon positiivista. Positiivinen suomalaisuus on mielestäni jotain mitä kansamme kantaa. Tykkään nähdä suomalaiset eräänlaisena alkuperäiskansana, joka on toki vuosisatojen mittaan saanut geeni- ja kulttuuriperimää muualtakin. Uskon myös, että fyysisellä ympäristöllä eli luonnolla ja henkiolennoilla (henget ovat ehkä maallikolle helpommin ymmärrettävissä paikkoihin liittyvinä tuntemuksina) on vaikutuksensa myös ihmiseen, eli toisin sanoen ihmisillä, jotka asuvat samassa ympäristössä on samanlaisia piirteitä johtuen ympäröivästä luonnosta. Suomessa on elänyt ihmisiä tuhansia vuosia ja on käsittääkseni epäselvää mistä me olemme tänne tulleet. Mahdollisia viittauksia on aina Kauko-Itään asti, mutta idästä olemme tulleet. En usko, että tulemme koskaan olemaan eurooppalaisia tahi aasialaisia vaan olemme jotain siltä väliltä ja jotain aivan muuta.

Meissä on henkistä syvyyttä sekä herkkyyttä, rehellisyyttä ja suoraselkäistä voimaa. Meillä on yhteys luontoon vahvana ja aivan oma tapamme elää, jota minun mielestäni meidän tulisi rohkeasti etsiä ja tutkia virheitä pelkäämättä. Meillä on myös ainutlaatuinen tilaisuus koko maailmassa olla suunnannäyttäjiä monessa asiassa. Olemme teknologisesti ja ajatuksellisesti äärimmäisen edistyneitä, mutta silti nöyriä (ja meidän tulisi pitää kiinni siitä). Voimme näyttää mallia koko muulle maailmalle, kuinka elää ympäristömme kanssa harmonisesti, kuinka rehellisyydellä voi rakentaa kokonaisen kansakunnan, joka on avoin ja vieraanvarainen, mutta silti selvästi oma itsensä. En usko, että suomalaiset olisivat yksinäistä kansaa. Uskon, että eristäytyneisyytemme on myös varjopuoli, jonka positiivisella kääntöpuolella odottaa vahvasti yhteisöllinen ja rakastava suomalainen. Kaikki me tiedämme yksilöllisellä tasolla, että esittäminen on turhaa. Emme me voi olla ketään muita kuin me olemme, vaikka kuinka haluaisimme. Rohkenen väittää, että jokainen, joka rohkeasti seuraa omaa yksilöllisyyttään törmää jossain vaiheessa yhä kasvavaan yhteisöllisyyteen. Kun on sujut itsensä kanssa on helppo ja mukava olla toisten kanssa. Sama pätee myös kansallisella tasolla.

Autetaan siis Suomineitoa pysymään vahvana, kannustetaan häntä seisomaan selkä suorana ja avoin hymy kasvoilla näissä maailman tuulissa. Jokainen meistä voi tehdä osansa ja mitä useampi saa rakkaan maamme hymyilemään, sitä useammalle asukille se hymy tarttuu. Me olemme yhtä niin monella tasolla!

- ISLE

Arvotonta arvokeskustelua

www.theupsideofdown.com

Viime aikoina olen kirjoittanut aika paljon lonkalta ja pieni pilke silmäkulmassa, joten yritetäänpä vaihteeksi vähän asiapitoisempaa tuotosta. Valkkasin muutama viikko sitten luettavakseni Thomas Homer-Dixonin kirjan The Upside of Down - Catastrophe, Creativity, and the Renewal of Civilization. Jos joku vielä kuvittelee, että ainoastaan hörhöt, hihhulit ja hullut huru-ukot kirjoittavat odotettavissa olevasta yhteiskunnallisesta romahduksesta tai jonkinasteisesta luhistumisesta, suosittelen kurkkaamaan herran meriitit vaikka Wikipedista. Kirja tarjoilee erittäin hyvän kattauksen siitä, miksi hommat tulevat suurella varmuudella lähitulevaisuudessa niin sanotusti kusemaan ja pahasti. Kiinnostuin teoksesta, kun olin lukenut sen pohjalta kirjoitetun mielenkiintoisen ja suositeltavan artikkelin Akilleen kantapää -blogista.

Kun monet muut blogistit kirjoittavat ansiokkaasti mahdolliseen yhteiskunnalliseen romahdukseen liittyvistä teknisemmistä seikoista, omaa mielenkiintoani kutkuttavat eniten yhteiskuntajärjestelmämme taustalla piilevät kulttuuriset ja henkiset tekijät. Siksi haluan nyt pohtia nyky-yhteiskunnassamme käytävää arvokeskustelua Homer-Dixonin ajatusten pohjalta. Myöhemmin kirjoittanen Homer-Dixonin näkemyksistä koskien denialismia ja kieltomekanismeja.

Arvokeskustelu on nyky-yhteiskunnassa köyhää ja näivettynyttä. Arvokeskustelua käydään silloin tällöin esimerkiksi sellaisista tunteita ja ristiriitoja herättävistä asioista kuin eutanasia, huumeet tai korruptio, mutta elämäntapaamme ja kulttuuriamme koskevia ajatuksellisia peruspilareita pidetään virheellisesti jokseenkin arvovapaina asioina: elämämme on sellaista kuin se on, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Kuitenkin juuri arvot ohjaavat voimakkaasti elämäntapamme perusvirettä, josta progressiivisuus on saanut valitettavasti yliotteen.

Homer-Dixon jakaa arvot utilitaarisiin, moraalisiin ja eksistentialistisiin arvoihin. En tiedä, onko tämä jaottelu omaksuttu jostakin muualta, mutta lähdeviitteitä sille ei anneta, joten oletetaan, että se on satoa Homer-Dixonin omasta puutarhasta. Utilitaariset arvot ovat kulttuurin pintatason arvoja ja nykyinen arvokeskustelumme on hyvin pitkälti tätä. Homer-Dixonin mukaan utilitaariset arvot ovat yksinkertaisia mieltymyksiä, joista varsinkin taloustieteilijät ovat hänen mukaansa yhteiskunnassamme innoissaan. Homer-Dixon ei tästä kirjassaan mainitse, mutta itse käsittäisin termin utilitaarinen arvo arvona, jota mitataan hyötynä. Ja nykyisen kulttuurimme tuntien tuo hyöty lasketaan rahana, työpaikkoina ja talouskasvuna.

Moraalinen arvokeskustelu porautuu hivenen syvempään kulttuuriseen kerrokseen ja koskee oikeaan ja väärään sekä hyvään ja pahaan liittyviä kysymyksiä. Eläinoikeuskeskustelu on hyvä esimerkki tästä. Moraalista arvokeskustelua ovat myös eräät norjalaisen syväekologin Arne Naessin ajatukset: Onko ihmisillä oikeutta tyydyttää toissijaisia (ei-elintärkeitä) tarpeitaan muiden elämänmuotojen ensisijaisten (elintärkeiden) tarpeiden kustannuksella? Nämä ovat tärkeitä aiheita, mutta moraalinen arvokeskustelu painottuu yhteiskunnassamme hyvin pitkälti ihmisoikeuksiin. Ihmisellä on oikeuksia, millään muulla ei ole oikeuksia. Tämä on luultavasti seurausta eksistentialistisen arvokeskustelun puutteesta, minkä vuoksi olemme kulttuurimme vietävinä paisuttaneet ihmisen oikeudet ulos kaikista mahdollisista mittasuhteista verrattuna luonnon tai eläinten oikeuksiin.

Eksistentialistiset arvot ovat kaikkein syvintä kerrosta kulttuurissamme, ja ne koskevat kaikkea sitä, mikä antaa elämäämme merkitystä ja merkittävyyttä. Eksistentialistisessa arvokeskustelussa pohditaan, mikä on ihmisen paikka maailmassa ja maailmankaikkeudessa. Mitä ihmisyys edes on? Olemmeko osa jotain suurempaa? Mikä on elämän tarkoitus vai onko sillä edes tarkoitusta? Jos maapallo on vain mitätön hiekanjyvänen maailmankaikkeuden loputtomuudessa, niin onko silloin millään mitään väliä? Vai onko elämä maapallolla juuri siksi arvokasta?

Tiede pyrkii selvittämään joitain maailmankaikkeuteen liittyviä kysymyksiä, mutta valitettavasti muunlaiselle pohdinnalle ei tukahduttavan rationalismin valtaamassa kulttuurissamme anneta enää vakavasti otettavaa sijaa. Tiede rajoittuu kuitenkin vain tosiseikkojen todistamiseen ja esittämiseen, joten siinä ei ole koskaan kysymys arvoista. Tiede ei siis pohjimmiltaan pysty antamaan lopullisia vastauksia eksistentialistisiin kysymyksiin, joskin se voi tarjota tällaiselle keskustelulle loistavia virikkeitä, suuntaviivoja ja uusia sfäärejä. Tässä vaiheessa olisi siten suuri tarve sellaiselle piirretyistä tutulle pitkälle, päästä käyristetylle kepille, jolla voisi nykäistä tieteen pois teatterin näyttämöltä. Nyt mytologian ja mystiikan pitäisi astua vuorostaan lavalle, mutta ne on työnnetty kulttuurissamme häpeällisesti teatterin rekvisiittavarastoon. Tiede ja rationalismi jatkavat puuduttavaa ja sivuraiteilla kulkevaa dialogiaan. Hohhoijaa.

Kulttuurimme kuitenkin perustuu pohjimmiltaan mytologiaan ja myytteihin, ja juuri siksi eksistentialistinen arvokeskustelu olisi ensisijaisen tärkeää. Tämän keskustelun puuttuessa kulttuurimme pohjalla olevaa mytologiaa ja myyttejä ei nimittäin osata edes havaita. Kun ne ovat näkymättömiä ja äänettömiä kulttuurimme kuiskauksia, niitä ei voi arvioida eikä niiden suhteen voida tehdä minkäänlaisia valintoja. Lopputuloksena olemme täysin kulttuurimme kahleissa ilman minkäänlaista aavistusta siitä, onko kyseinen kulttuuri meille hyväksi vai haitaksi. "None are more hopelessly enslaved than those who falsely believe they are free."

Eksistentialistisessa arvokeskustelussa voitaisiin väitellä esimerkiksi siitä, onko ihmisen paikka maapallon herrana vai muun elonkehän osana. Tai siitä, onko historia todella pysähtynyt kehityksen jatkuessa loputtomiin. Elämmekö nyt sellaista ihmiskulttuurin huippua, jossa kehitys vie meitä kohti alati parempaa ja loisteliaampaa tulevaisuutta? Onko nykyinen elämäntapamme sellainen, mihin ihminen on alusta asti tarkoitettu, ja johon kohtalo vääjäämättä ihmisen kuljetti? Onko tämä ainoa oikea tapa elää? Kulttuurimme taustalla piilevistä myyteistä ja tarinoista kirjoittaa valaisevasti mm. Daniel Quinn kirjoissaan.

Kaikki tämä kutsuu luoksemme Nemesis Naturalista, luonnon kostoa ja sen tuomaa tasapainoa. Vääränlaiset eksistentialistiset olettamukset kuljettavat meitä ekologisen kuilun partaalle, emmekä edes piittaa siitä, että tuhoamme omaa kotiamme ja elinehtojamme. Piittaamattomuus on suoraa seurausta siitä, että kulttuuristen myyttiemme mukaan olemme aivan oikealla polulla, ja arvokeskustelun heiveröisyyden vuoksi tuosta polusta ei edes tajuta keskustella.

Kunnollisen arvokeskustelun puute näkyy konkreettisesti myös ihmisten hyvinvoinnissa ja henkisessä vahvuudessa. Kun elämällä ei ole tarkoitusta, paikka maailmankaikkeudessa on hukassa ja omista juurista ei ole tietoakaan, etsitään vastauksia vääriltä jumalilta: materialismista ja narsismista. Sen sijaan, että kysyttäisiin syvästi "kuka minä olen", kysytään pinnallisesti "kuka minä olen muiden silmissä." Oman identiteetin olemattomuutta ja heikkoutta laastaroidaan sosiaalisella medialla, tavaroilla ja vaatteilla, joilla yritetään koota jonkinlainen kuva ja rakenne sirpaleisesta itsestä. Tätä kuvaa itsestä katsellaan käyttäen muita ihmisiä peileinä. Tuota kuvaa ei voi kuitenkaan koskaan saada valmiiksi, sillä syvän ja todellisen identiteetin puuttuessa sen kaipuu ja etsintä jatkuu ikuisesti. Tätä haavoittuvaisuutta kulutuskapitalismi käyttää härskisti hyväkseen.

Lopputulos on ollut se, että nykyisenlaisella arvokeskustelullamme ei ole minkäänlaista arvoa hyvinvointimme tai paremman tulevaisuuden kannalta. Kunnollisen arvokeskustelun puuttuminen on myös yksi niistä merkeistä, jotka osoittavat, että kulttuurimme on täydellisen lapsellinen ja epäkypsä. Mutta miksi kulttuurimme on lapsellinen ja täynnä lapsia, jotka lain mukaan ja ikänsä puolesta ovat aikuisia? Se on jo kokonaan toinen tarina...

Romahdus ≠ ahdistus

Raavin joskus päätäni sen suhteen, onko oikein yrittää herätellä ihmisiä kohtaamaan nyky-yhteiskuntamme ongelmia, jotka todennäköisesti aiheuttavat lähivuosikymmeninä yhden laajimmista ja traagisimmista mullistuksista ihmiskunnan historiassa. Lähtökohtaisesti luulisi, että mm. ajatukset yhteiskunnan energiapohjan vähittäisestä rapautumisesta, hallitsemattomasta väestönkasvusta, luonnon monimuotoisuuden hupenemisesta ja ilmastonmuutoksesta sekä globaalista yhteiskunnallisesta romahduksesta eivät piristä kenenkään päivää. On ollut yllättävää huomata, että juuri onnellisuutta lisäävä vaikutus näillä perin pohjin ahdistavilla ajatuksilla on omassa elämässäni ollut. Osa seuraavaksi kirjoittamastani koskee myös muita ihmiselämään vääjäämättä sattuvia huolia, murheita ja suruja.

Pintatasolla kyse on kulttuuristen kahleiden murtumisesta. Kun teollisen ja teknologisen sivilisaatiomme mielettömyys alkaa vähitellen näyttää ja tuntua ilmiselvältä, eivät monet tuon järjestelmän yksilöihin kohdistamat normit enää tunnu noudattamisen arvoisilta. Ne muuttuvat kertakaikkisen typeriksi ja turhiksi. Tällaisilla normeilla tarkoitan sellaista yksilöihin kohdistuvaa kulttuurista painetta, joka saa ihmiset käyttäytymään kuin eläintarhan häkeissä elävät tylsistyneet eläimet. Sellaista elämää me elämme, mutta kun koko järjestelmän ja sen jäsenten mielipuolisuus on paljastunut, kalterit jotka estävät meitä olemasta kesyttämättömiä ihmisiä, alkavat murtua. Elämästä voikin nauttia tavoilla, joita ei ennen voinut kuvitellakaan! Tervettä ihmistä ohjaa tässäkin tilanteessa moraalinen koodisto, jonka evoluutio on kirjoittanut mieliimme. Mikä tahansa, mikä ei aiheuta oikeaa vahinkoa muille, on mahdollista! Henkisessä lukossa olevien hiekoittajien närkästyminen ja mielipaha on asia erikseen, eikä siitä tarvitse välittää tai ottaa itseensä.

Kulttuuristen kahleiden murtuminen on kuitenkin vain osatekijä siinä, miksi maailmanjärjestystämme uhkaavien tekijöiden tunnustaminen voi muuttaa suhtautumisen elämään kaikin puolin onnellisemmaksi, vapautuneemmaksi ja eloisammaksi. Pohjimmiltaan kyse on todellisuuden hyväksymisestä sellaisena kuin se on. Ihminen voi käyttää valtavat määrät henkistä energiaansa asioiden kieltämiseen. Mitä enemmän mielenvoimaa käyttää todellisuuden kieltämiseen tai sen muokkaamiseen itseään huijaamalla, sitä vähemmän resursseja jää jäljelle toimimiseen, luovaan ajatteluun, rakastamiseen, itsestään huolehtimiseen ja elämästä nauttimiseen. Henkisiä voimavaroja hyödyntämällä kannattaa muokata omaa suhtautumistaan todellisuuteen, mutta energiaa ei missään nimessä kannata tuhlata tosiseikkojen kieltämiseen. Tosiseikkoihin voi suhtautua kielteisesti tai myönteisesti, pessimistisesti tai optimistisesti, mutta tosiseikkoja ei voi ajatuksenvoimalla muuttaa muuksi kuin mitä ne ovat.

Todellisuuden molemmat puolet on lopulta kohdattava sellaisena kuin ne ovat. Vastaan on otettava sekä hyvä että paha. Jos mieli ei ole tarpeeksi rohkea kohtaamaan pelottavia ja uhkaavia asioita, se ei ole myöskään tarpeeksi uskalias antautumaan täydellisesti kauneudelle, rakkaudelle ja ilolle. Kun elämäntapaamme horjuttavat uhat kohtaa rohkealla ja avoimella mielellä, kapasiteetti avautua elämän kauniille puolille voimistuu, ja siitä jos mistä saa voimaa mennä eteenpäin.

Koyaanisqatsin ja Docventuresin jälkimainingeissa

Seurasin monien muiden tavoin televisiosta mainiota Docventures-dokumenttielokuvasarjaa. Pääosin elokuvat olivat hyviä, jotkut jopa erinomaisia, ja "jälkiliukkaat" vähän vieraasta tai aiheesta riippuen loistavia, kehnoja tai jotain siltä väliltä. Sarjan päättänyt Koyaanisqatsi oli kaikista esitetyistä dokumenteista ehdottomasti tärkein. Näin Koyaanisqatsin muuten ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten, ja silloin elokuvan lopussa tuhoutuva raketti oli minusta varoitus. Nyt joitakin vuosia vanhempana ja monia minua viisaampien ajattelijoiden kirjoja lukeneena huomasin, että se ei ollutkaan enää varoitus, vaan vertauskuva yhteiskuntajärjestelmämme vääjäämättömälle romahdukselle.

Koyaanisqatsin jälkeinen keskustelu oli pääosin mainiota ja ihmiskunnan tämänhetkisessä tilanteessa elintärkeää. Roope Mokan ajatuksista löysin paljon samaistumispintaa, mutta paikoin ne jäivät silti puolitiehen tai olivat toiveikkaan optimismin kyllästämiä. Erityisesti yhteen seikkaan haluaisin nyt sanoa sanaseni.

Studiokeskustelussa Mokka muistaakseni ennakoi, että energiaresurssien ehtymisen vuoksi ihmiskunnan edessä on suuri muutos 10-15 vuoden kuluttua. Tämä on mielestäni varsin realistinen arvio. En kuitenkaan pidä mahdottomana, että tuo muutos tulee vasta 20-30 vuoden kuluttua, mutta ehkä tämä on vain omaa ylilyötyä optimismiani tai tietämättömyyttäni. Lisäksi keskustelussa mainittiin sellainen seikka, että ihmiskunnan nykyinen väestömäärä ja sen kasvu perustuu fossiilisten polttoaineiden mahdollistamaan halpaan energiaan, joka tekee meidän puolestamme aivan käsittämättömän määrän töitä.

Otetaan sitten huomioon sellainen asia, että öljylle vaihtoehtoiset energianlähteet eivät ole hyötysuhteeltaan tai edullisuudeltaan lähellekään yhtä hyviä kuin öljy. Ne eivät siis kykene tuottamaan yhtä halvalla yhtä paljon energiaa kuin öljy, mihin Mokkakin taisi keskustelussa pikaisesti viitata. Ja otetaanpa vielä huomioon sellainen studiossa mainitsematta jäänyt seikka, että näiden vaihtoehtoistenkin energianlähteiden rakentaminen, huolto ja toiminta vaatii rutkasti öljyä.

Keskustelun myöhemmässä vaiheessa Mokka otti esiin tulevaisuuden väestöennusteen. Jos muistan oikein, niin Mokka mainitsi, että vuonna 2050 maapallolla on jonkin ennusteen mukaan 10 miljardia ihmistä, joista meidänlaisiamme "keskiluokkaisia" rohmuja on noihin aikoihin maailmassa nelisen miljardia ihmistä.

Ongelma tässä yhtälössä on varmaan kaikille aika ilmiselvä, mutta väännetään se tähän vaikka valokaapelista. Tämän hetkinen, täysin kaikista populaatiodynamiikan laeista paennut ihmisväestö on elossa fossiilisten polttoaineiden tuottaman energian ansiosta. 10-15 vuoden kuluttua näiden energiaresurssien ehtymisen vuoksi energiaa ei voida tuottaa enää yhtä paljon. Millä ilveellä ja resursseilla maailman väestö sitten jatkaa kasvuaan aina vuoden 2050 10 miljardiin saakka? Tyydyttiinkö tässä joihinkin YK:n väestölaskelmiin, jotka ilmeisesti pohjautuvat sellaiselle ajatukselle, että kehitys kehittyy vastaisuudessakin ilman koko yhteiskuntajärjestelmään vaikuttavia häiriöitä (kuten energiakriisi) ainakin vuoteen 2050 saakka?

Mitä tuon sijaan sitten saattaa tapahtua? Mikä on se tapahtumasarja, jonka myötä väkimäärä vääjäämättä vähenee? Mihinkään hallittuihin ratkaisuihin en usko, ja samanlaisia äänensävyjä oli myös studiokeskustelussa, kun puhuttiin demokratiasta ja sen munattomuudesta. Näistä asioista ei jumalauta olla edes tietoisia siellä, missä päätöksiä tehdään. Saattaakin siis hyvin olla, että jonkinlaisia kaikuja tulevaisuudesta voi kuulla katsomalla The Road -elokuvan. Itse löisinkin lanttini likoon traumaattisen ja anarkistisen* eloonjäämiskamppailun puolesta. Voi olla, että omavaraisuustaidot sekä yhteisöt tulevat olemaan arvokkainta varallisuutta, mitä ihmisillä voi olla.

Niin, ja muistakaamme lopuksi, että luonnon monimuotoisuus reagoi hupenemisellaan teknologiahulluudessa piehtaroivan ihmiskunnan aiheuttamiin muutoksiin pitkälläkin viiveellä. Toivokaamme parasta, ettemme ole menneet liian pitkälle, ja että tulevaisuuden jäljelle jääneellä ihmiskunnalla olisi käytettävissään edes kurjaa käyttökelpoisemmat resurssit uudessa maailmassa selviämiseen.

*Anarkia ei ole mielestäni silti lainkaan huono juttu, vaan ihmisille ihanteellisin yhteiskuntamalli. Se ei valitettavasti vaan toimi näissä reippaasti yli sadan henkilön yksiköissä.

Zombiemuurahaisista ja ihmisistä

Mark Henson: Land of the Free, Home of the Brave. Taiteilijan luvalla osoitteesta markhensonart.com.

Zombiemuurahaisiksi kutsutaan erään hevosmuurahaislajin yksilöitä, jotka ovat saaneet tartunnan Ophiocordyceps-loissienestä. Viittaus zombeihin juontaa juurensa siitä, että loissienen infektoima muurahainen muuttuu tahdottomaksi sienen "orjaksi", sillä näyttää siltä kuin sieni ottaisi muurahaisen mielen hallintaansa. Tällaisen kavalan, biologisen indoktrinaation uhriksi joutunut muurahainen hylkää yhdyskuntansa ja etsiytyy jonkin lehden alapinnalle. Siihen huono-onninen muurahainen pureutuu kiinni ja pysyy säntillisesti paikoillaan kuolemaansa saakka. Silloin sieni saa levitettyä itiönsä muurahaisen järsimästä haavasta kätevästi lehden sisään, jossa se pääsee jälleen leviämään.

Lähes täydellinen vertauskuva nykyiselle ihmiskunnalle! Vaan tässä metaforassa emme valitettavasti ole muurahaisen aivoissa isäntänä seikkaileva sieni, vaan osaksemme on langennut muurahaisparan kohtalo. Orjaherrammekin on eri maata, sillä se ei ole aivoihimme tavalla tai toisella tarttunut hiiva. Jätän myös folion kauppaan ja totean, etteivät reptiliaanit tai kehoomme asennetut mikrosirut kuulu lainkaan tähän asiaan. Naurettavuuksiin ei nimittäin tarvitse mennä, sillä totuus on tarua ihmeellisempää, kun siihen kunnolla havahtuu. Joku blogiani ennen lukenut osaa varmasti jo ennakoida, kun totean, että meitä orjuuttavat teknologia ja sen kehitys. Mitä enemmän ja herkemmin kiinnitän huomiota ympärilläni vallitsevaan todellisuuteen, sitä selvemmäksi tämä asian laita tulee: Ihmiskuntaan on pesiytynyt kulttuurinen loinen, joka saa ihmiset palvelemaan isäntänään koneiden kehitystä oman ja muiden elävien olentojen etujen kustannuksella. Kulttuurimme vaikuttaa ihmiskuntaan samalla tavalla kuin sieni-infektio muurahaiseen.

Tämä loinen ei tartu ihmiseen vielä syntymähetkellä, mutta se siirtyy mieleen "äidinmaidossa" erilaisina kulttuurimme kuiskailemina tarinoina ja myytteinä. Infektio leviää ja pahenee yksilön varttuessa vastuuntuntoiseksi yhteiskunnan jäseneksi. Tämä loinen saa ihmiset hylkäämään elämän yhdyskunnan, jolloin ihmiset alkavat tehdä töitä koneiden palvelijoina. Kulttuurisesta loisesta infektoitunut ihmiskunta alkaa progressiivisuuden myytin vankina riistää maapallon elämää ruokkiakseen alati elonkehän kustannuksella laajenevaa teknosfääriä. Ihmiskunnan päätarkoitukseksi muodostuu energian ja luonnonvarojen toimittaminen koneille, jotta ne toimisivat, kehittyisivät ja leviäisivät. Hinnalla millä hyvänsä.

Elämä kaikessa monimuotoisuudessaan saa kärsiä innolla loisisäntäänsä palvelevan ihmiskunnan ponnistuksista. Tiedämme, että elämäntapamme on tuhoisa luonnon monimuotoisuuden kannalta ja tiedämme, että henkemme ovat riippuvaisia vain ja ainoastaan tuosta monimuotoisuudesta. Tiedämme, että tuo monimuotoisuus on luhistumassa emmekä tiedä, milloin menemme vai olemmeko jopa jo menneet kriittisen kynnyksen yli. Tiedämme, että teknologisen kehityksen ruokkiminen fossiilisilla polttoaineilla muuttaa ilmastoa ja tiedämme, että kyseessä on koko elämän yhteisön tulevaisuutta vakavasti uhkaava ongelma. Silti jatkamme orjamaisesti loisisäntämme palvelemista ja ruokimme teknologisen kehityksen koneistoa, jotta se voi levitä ja kehittyä samalla, kun elämä ympärillämme hupenee hälyttävää vauhtia.

Eräs tämän loisen hienostuneimmista tempuista on se, että se saa ihmiskunnan uskomaan satuihin. Totta kai olet kuullut sadun siitä, että kehitys koituu aina ihmiskunnan parhaaksi? Tai siitä, että teknologia palvelee ihmistä? Ilakoimme esimerkiksi uusista liikenneyhteyksistä ja viestintävälineistä, mutta emme ymmärrä, että niiden perimmäinen lopputulos on ihmisten tiukempi kahliutuminen biosfääriä tuhoavaan teknologiseen koneistoon. Ja kaikesta tästä hienosta "kehityksestä" huolimatta pahoinvointia aiheuttava ylihyvinvointimme tuotetaan edelleen orjatyövoimalla ja enemmistö maapallon väestöstä joutuu elämään ihmisarvoa alentavissa olosuhteissa. Riistolla ansaitut ylellisyydet eivät ole tuoneet tänne pyramidin huipullekaan onnea, vaan mässäilevässä ja pröystäilevässä kulttuurissa eletään tyhjässä tarkoituksettomuudessa, onnettomina, addiktoituneina, mieli heikkona tai särkyneenä ja fyysisesti häpeällisen huonossa kunnossa. Olemme pelkkiä harmaita varjoja siitä loistokkaasta olennosta, joka ihminen terveimmillään voi olla. Talouskasvulla ja kehityksellä ei ole pitkään aikaan ollut minkäänlaista arvoa ihmiselon parantajana, vaan sen vaikutus on lähes poikkeuksetta teknologisen kehityksen edistys ihmisyyden kustannuksella. Näin ihminen ja ihmisluontokin joutuvat riutumaan loistartunnan aiheuttaman kehityspsykoosin vuoksi. Silti jatkamme orjamaisesti loisisäntämme palvelemista ja ruokimme koneistoa, jotta se voi levitä ja kehittyä samalla, kun ihminen sisällämme huutaa rikkinäisenä ja kahlittuna, ja yhä useampi aina vain kasvavasta väestöstä joutuu kamppailemaan elämänsä puolesta säälittävän surkeissa olosuhteissa.

Kulttuurisen loisen kaikkein ikävin temppu on ollut kiistämättä se, että se on saanut ihmiskunnan unohtamaan suhteensa todellisuuteen. Meillä ei ole enää suhdetta siihen, minkä vuoksi olemme ylipäätään olemassa. Vuosi vuodelta ohenee suhteemme veteen ja tuuleen, metsiin ja puihin, villieläimiin ja parantaviin kasveihin, pilviin ja tähtitaivaaseen sekä luontoon ja elämään ylipäänsä. Tämä tekee meistä henkisesti ja usein myös fyysisesti lamaantuneita koneiston osasia. Sen sijaan suhteemme isäntämme tarjoamaan "todellisuuteen" paranee jatkuvasti. Teknokratian kourissa pahasti vaurioituneen luontosuhteen tilalle kulttuurinen loinen tarjoaa psyykkisellä ja tulevaisuudessa yhä enemmän myös fyysisellä tasolla syvenevää suhdetta erilaisiin ruutuihin, johtoihin, kosketusnäyttöihin, tietoverkkoihin ja mikropiireihin. Tämä uusi suhde yhä edelleen järsii ihmiskunnan henkistä pääomaa täyttämällä puuttuvan luontosuhteen jättämän tyhjyyden aivotoimintaa sumentavalla ja turruttavalla viihteellä (Myönnän, että älykästä ja ajattelemaan kannustavaa viihdettäkin on, mutta nyt tarkoitan valtavirtaa.) ja ihmisen henkisiä ja ruumiillisia tarpeita aliarvioivina "helpotuksina". Huomaamattamme olemme zombiemuurahaisten tavoin pureutuneet kiinni lehteen. Erona vain se, että me raukkaparat olemme orjuuttaneet itse itsemme kulttuuriimme pesiytyneillä tuhoisilla harhaluuloilla.

Se suunta, mitä kohti ihmiskunta tällä hetkellä purjehtii, ei ole ihmiskunnan tai maapallon hyvinvoinnin kannalta millään järkevällä tai positiivisella tavalla perusteltavissa. Kulttuurimme loismaisuus ilmeneekin juuri siinä, että ihmiskunta on sen vaikutuksen alla kuin armeija zombiemuurahaisia, jotka kulkevat loisen ohjaamana kohti omaa ja liian monen muun elämänmuodon turmiota. Onneksi kulttuurista loista vastaan voi ainakin yksilötasolla taistella tiedonjanolla, luontosuhdetta syventämällä ja omien hengenlahjojensa harjoittamisella. Matokuurin jälkeen kulttuurissamme vallitsevan kehityspsykoosin järjettömyys on lopulta niin ilmiselvää, että hetken aikaa pitää melkein vakavissaan pohtia, kuka sinne hullujen huoneelle loppujen lopuksi oikein kuuluu.

Dokumenttivinkki: Collapse - The End of the Age of Oil

Chris Smithin elokuva Collapse lähtee liikkeelle öljyhuipun selittämisestä ja päätyy romahduksen vaikutusten arviointiin ja niistä selvitymiseen. Tässä on siis dokumentti, joka povaa oikeasti romahdusta ja esittää jopa väitteen siitä, että se on käynnissä jo nyt. Se tarjoaa ihmisille myös pienimuotoista osviittaa siitä, miten tuohon romahdukseen kannattaa varautua. Collapse on mielenkiintoinen dokumenttielokuva, sillä se on rakennettu päällisin puolin näyttämään Michael Ruppertin haastattelulta ja puolittaiselta elämäntarinalta. Ruppert on entinen huumepoliisi, nykyinen kirjailija ja tutkiva journalisti, joka on aiemminkin pyrkinyt tuomaan virallisesta totuudesta poikkeavia näkemyksiä maailmasta ja yhteiskunnastamme ihmisten tietoon. Tietenkin monet pitävät häntä salaliittoteoreettikkona ja tuomiopäivänprofeettana, mutta tällaiset arvostelmat on jokaisen katsojan tehtävä itse. Viestinkantajan arvostelu on sitä paitsi yksi käytetyimmistä harhautustekniikoista, joten annetaan asian puhua puolestaan.

Dokumentin katsomisen jälkeen halusin sanoa muutaman sanasen, jotka ovat muutoinkin pyörineet mielessäni viime aikoina. Loppujen lopuksi on aivan se ja sama, mitä Suomen hallitus tekee talouskriisiä lievittääkseen ja hyvinvointiyhteiskunnan palveluja säilyttääkseen. Uutta, vuosikausia kestävää kiihtyvää talouskasvua ei enää yksinkertaisesti tule, sillä sitä varten ei ole olemassa tarpeeksi energiaa. Tankissa ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi bensaa, jotta moottori lähtisi taas kunnolla rykimään. Toimenpiteet, joilla taloutta yritetään tällä hetkellä saada käynnistettyä, ovat täysin turhia ja vain paisuttavat sitä pullataikinaa, joka kohta lässähtää lattialle. Suurin talouskasvua elvyttävä tekijä tällä hetkellä lienee se seikka, että laman iskiessä öljyn kysyntä laskee, jolloin sen hintakin hetkeksi halpenee. Sitten öljyn kysyntä jälleen nousee, jolloin hintakin alkaa nousta, ja kaikki tietävät mitä siitä taas seuraa. Jossain vaiheessa seinä tulee tällaisellekin kasvukäyrälle vastaan ja öljyn hinta ampaisee lopullisesti taivaisiin. Siksi näiden talouden "elvytystoimenpiteiden" sijaan huomio olisi jo aikoja sitten pitänyt kiinnittää siihen, kuinka voimme mahdollisimman hyvin sopeutua vääjäämättömään keskitetyn ja teollisen sekä öljy- ja teknologiariippuvaisen järjestelmän hiipumiseen. Tuo hiipuminen on jo alkanut, ja Collapse-dokumentti puhuu selvää kieltä siitä, että paluuta loputtoman talouskasvun polulle ei mitä todennäköisimmin enää ole. Eikä tarvitse miettiä kuin pieni hetki meidänkin mediassamme melkein päivittäin pyöriviä asioita, niin voi huomata merkkejä asteittaisesta romahduksesta:

• Sahaava talouden kasvukäyrä
• Euro- ja finanssikriisi
• Rappeutuva infrastruktuuri (esim. tieverkko, jota ei enää ole varaa korjata tarpeeksi)
• Hyvinvointipalveluiden karsiminen (kuntien lakisääteisten palveluiden vähentäminen)

Jälleen kerran dokumentissa päädytään johtopäätöksiin, jotka ovat pyörineet useastikin monissa muissa yhteyksissä ja omassa mielessäni. Romahduksen jälkeen vastuu ihmisten elämästä siirtyy taas paikallistasolle ja pienet yhteisöt alkavat selviytyä omin neuvoinensa. Mutta onko meidän pakko yrittää pitää kiinni jostain, jota kutsutaan sivilisaatioksi? Ruppert elättelee toiveita "jonkinlaisesta sivilisoituneesta elämästä" lapsillemme. Emmekö voi rehellisesti kutsua paikallista, yhteisöllistä elämää, joka tulevaisuudessa meitä luultavasti odottaa, heimoyhteiskunnaksi? Tietenkin tuo yhteiskunta voi saada jonkinlaisen sivilisaation hahmon, mutta en itse usko, että sivilisaatio on mahdollinen ilman keskitettyä valtakoneistoa sekä tuota keskitettyä järjestelmää vaativaa kovaa teknologiaa. Miksi elämän täytyisi olla sivilisoitunutta? Onko sivilisaatiolla jokin itseisarvo? Minun vastaukseni on ei. Pienimuotoinenkin sivilisaatio kätkee taskuihinsa aina keskitetyn, laajentumiseen pyrkivän ja ihmistä alistavan valtakoneiston siemenet. Jos teollistunut sivilisaatio romahtaa joskus meidän elinaikanamme, mikä ei ole ollenkaan epätodennäköistä, niin annetaan sen romahtaa kunnolla ja jatketaan ilman sitä virhettä, jonka esi-isämme reilut 10 000 vuotta sitten tekivät.

Ilahduttavaa oli nähdä Ruppertin suhtautuvan kalseisiin tulevaisuudenkuviin iloisella ja positiivisella elämänasenteella. Juuri näin sen pitääkin olla. Kaikista uhkaavista merkeistä huolimatta meidän pitää jatkaa kauneuden ihailemista sieltä, missä sitä on jäljellä. Nautitaan toistemme seurasta ja autetaan toinen toisiamme. Hymyillään ja ollaan entistäkin avoimemmin ihmisiä, sillä meihin lukitut kahleet ovat alkaneet ruostua. Stressiin ja masennukseen vaipumisesta ei ole kenellekään mitään iloa, vaan positiivisen ja onnellisen elämänasenteen kautta voi takoa avaimet menestyksekkääseen elämään tulevaisuudessa. Oli se tulevaisuus minkälainen hyvänsä.

Katso dokumentti tästä.

Ken sivilisaatiossa asustaa on sivilisaation vanki

Palasin viikko sitten vaellukselta, jonka aikana tein itselleni osittain tarkoituksella ja osittain vahingossa joitakin ihmiskokeita. Näitä kokeiluja motivoi haluni tunnistaa ja murtaa teknologisen yhteiskunnan minuun asettamia kahleita, sillä ensiaskel vapauteen on tunnetusti itseään ympäröivien kaltereiden havaitseminen. Kuten Goethe on sanonut, "Ehdottomin orja on se, joka pitää itseään vapaana olematta sellainen." Vasta kahleet ja kalterit tunnistettuani voin alkaa viilata itseäni niistä asteittain vapaaksi, vaikka en uskokaan pystyväni koskaan pakenemaan vankilasta kokonaan. Muuri on nimittäin melko korkea ja varustettu kaikenlaisilla ikävyyksillä. Mutta miksipä en yrittäisi tehdä elämästäni vankilan sisällä niin vapaata kuin suinkin mahdollista? Loppujen lopuksi on jokaisen oma asia, haluaako pitää mm. teknologiasta ja typeristä konventioista kudottua pakkopaitaa päällään vai ei.

Vapautta?

Aloin ensin kirjoittaa noista tekemistäni ihmiskokeista, mutta tekstiä alkoikin tulla niin paljon vapaudesta, että päätin keskittyä tällä kertaa vielä siihen ja jättää nuo konkreettiset kokeilut myöhemmän kirjoittamisen varaan. Pääasiallisesti kokeiluni kuitenkin koskivat ja koskevat osittain edelleenkin uutisten, kellon ja kalenterin, kännykän ja kameran vaikutusta omaan elämääni.

Pääsin näillä ihmiskokeillani siis käsiksi vain muutamiin, hyvin pinnallisiin kahleisiin, joilla teknologinen sivilisaatio vangitsee villiä ja vapaata ihmistä. Monesti kuulen varsin erikoisen väitteen siitä, että ihminen on nykyään vapaampi kuin koskaan. Totta kai meillä on paljon vapauksia. Meillä on mm. erittäin suuri vapaus viihdyttää itseämme. Voimme esimerkiksi valita, katsommeko televisiosta CSI Miamin vai CSI New Yorkin vai menemmekö television katsomisen sijaan lenkille tai baariin. Voimme myös valita, mistä kaupasta ostamme ruokamme, joka kulkee usein täysin tuntemattomia polkuja ruokapöytäämme. Voimme parhaamme mukaan yrittää valita ammattimme, vaikka loppujen lopuksi suurin osa työstä, mitä teemme, on puhdasta käskyjen tottelemista.  Meillä on enemmän vapautta kuin koskaan, mutta vain selvitymisemme kannalta täysin merkityksettömissä ja triviaaleissa asioissa.

Kun kyseeseen tulee vapaus valita keinot, joilla elää ja selviytyä, kuva on hyvin toisenlainen. Olemme elämässämme enemmän tai vähemmän riippuvaisia meitä ympäröivästä seitsemän miljardia ihmistä kattavasta systeemistä ja sen byrokratiasta. Meillä ei myöskään ole vapautta olla olematta osa tätä systeemiä. Olemme jonkin maan kansalaisia. Meille on annettu numerot. Emme voi vapaasti asua ja liikkua siellä, missä haluamme, sillä maa on aina jonkun omistuksessa tai jotkin maastoon piirretyt mielikuvitukselliset rajat ja raha estävät meitä. Olemme kaikenlaisten kirjoitettujen lakien alamaisia. Joku voisi sanoa, että sivilisaatio on kuin suuri heimo, jonka jäsenet saavat yhteisöltään tukea noudattamalla yhteisön sääntöjä. Mutta meille ei yksinkertaisesti anneta mahdollisuutta irtautua sivilisaatioksi kutsutusta rakennelmasta, ja siten sivilisaatio ei vastaa lähellekään menneen ja nykyisen maailman heimoja. Heimoyhteiskunnissakin on totta kai sääntöjä, joita pitää noudattaa, ja juuri sääntöjä noudattamalla saa yhteisön tuen omaan elämäänsä. Mutta perustavanlaatuinen ero sivilisaatioon on se, että jos säännöt eivät miellytä, yksilöt ovat useimmiten vapaita lähtemään omille teilleen.

Konkreettisen muurin lisäksi pakomatkan estää se, että teknologia on jo orjuuttanut meidät hyvin perustavanlaatuisella tavalla. Olemme riippuvaisia korkean luokan teknologiasta ja säälittävän taitamattomia tulemaan toimeen ilman sitä. Valtaosa meistä olisi yksinkertaisesti kusessa, jos ja kun kehityksen meitä varten rakentama vankila luhistuu. Emme tiedä, kuinka selvitä vapaina. Selviytyminen ja jonkinasteinen vapautuminen on toki mahdollista ja siitä on useita esimerkkejä (esim. Richard Proenneken elämä Alaskassa, kts. video sivuston laidassa.), mutta se vaatii aikaa, vaivaa, opiskelua ja poikkeuksellista rohkeutta irrottautua sellaisista sosiaalisista yhteyksistä, jotka ovat ihmisen henkiselle terveydelle yleensä kullanarvoisia.

Teknologinen sivilisaatio on luonut ihmiselle todellisuuden, joka on sekä kehollemme että mielellemme vieras. Olemme saaneet elämäämme epäluonnollista mukavuutta ja turvallisuutta, mutta sen hintana on vapaus, onnellisuus ja ihmisarvoinen elämä. Elämä, jossa emme olisi voimattomia, sivilisaatioksi kutsuttuun koneeseen kahlittuja hammaspyöriä, vaan vapaita selviämään ja elämään omin neuvoinemme. Hinta mukavuudelle ja turvallisuudelle on siten mielestäni aivan liian korkea. Jokaisen on hyvä itse punnita näitä kysymyksiä vapaudesta ja pohtia, mikä loppujen lopuksi on tärkeää. Vapaus käyttää teknologiaa itsensä viihdyttämiseen vai vapaus selviytyä ja elää. Sairaalloiseen yhteiskuntaan johtava mukavuus ja turvallisuus vai ihmisen keholle ja mielelle tarkoituksenmukainen elämä?

Vapautta?

Onko mikään enää pyhää?

Kautta aikain on ollut leimallista kysellä, onko mikään enää pyhää. Samalla haikaillaan vanhojen hyvien aikojen perään ja ihmetellään, miten nykyaika voi olla niin pinnallista ja tarkoituksetonta. Tuota kysymystä ruodinkin jo edellisessä kirjoituksessani, joten nyt voisin kuljettaa kirjoitukseni pyhän äärelle. Ihminen on siitä harvinainen elukka, että osaamme tulkita symboleita, joihin kielenkäyttömmekin pitkälti perustuu. Pystymme myös antamaan aistimillemme asioille moninaisia merkityksiä ja ajatellemaan tulevaisuutta ja menneisyyttä. Pyhä liittyy juuri tähän ihmisen poikkeukselliseen lahjakkuuteen ajatella symbolisesti. Pitkään tärkein ihmisen pyhänä pitämä asia oli luonto eli loppujen lopuksi kaikki se, mistä pohjimmiltaan elämme. Sivilisaation myötä pyhää alkoivat luoda järjestäytyneet uskonnot, joiden ohella luonnon kunnioitus toki säilyi vielä pitkään. Esimerkiksi vielä ennen 1800-lukua Suomessa ei laajamittaiseen ja järjestelmälliseen petoeläinten tappamiseen ryhdytty, koska petoja pidettiin luonnonvoimana, jolle ihminen ei mahda mitään. Vähitellen asenteet kuitenkin muuttuivat ja alettiin havaita, että voimme kontrolloida luontoa aina vain voimallisemmin keinoin ja jopa hävittää lajeja sukupuuttoon niin halutessamme. Pyhä on yleensä luonut ihmiselämään pidäkkeitä. Tietyt asiat ovat olleet tabuja, joita ei ole saanut tehdä tai ottaa esille. Joitain asioita on pitänyt kunnioittaa ja olla puuttumatta niiden kulkuun. Luonnon pyhyys on estänyt ihmistä tuhoamasta omaa elinympäristöään. Sivilisoituneiden kansojen jumalat ja kirjauskonnot ovat luoneet pidäkkeitä ja yhtenäiskulttuuria, joilla sivilisaation päälle rakentuva yhteiskunta ja sen hierarkia on ylipäätään pysynyt kasassa.

Tänä päivänä tilanne on hyvin erilainen. Luonto on minulle ja monille muillekin pyhistä pyhin asia, mutta kun katsomme, mitä järjestelmämme saa luonnossa ja ympäristössä aikaan, on todettava, että kokonaisuudessaan luonto ei ole ollut ihmisille pyhä asia pitkiin aikoihin. Tai jos on, niin se on itse asiassa hyvin surullinen ja konkreettinen todiste siitä, että suurin osa ihmisistä on alistunut teknologisen järjestelmän orjiksi esittäen vain hiljaista jupinaa, kun heidän pyhinä pitämiänsä asioita raiskataan. Toisaalta yhteiskunnassamme yleinen talouskasvua ja kehitystä puolustava ja "viherpiipertäjiä" vastustava asenne kertoo siitä, ettei biosfäärin massiivista tuhoa teknosfäärin kourissa edes ajatuksen tasolla kovin laajalti vastusteta.

Jotakin pyhää siis vielä on jäljellä ja se onkin sitten aika irvokasta: Oi suuri ja mahtava teknologinen ja tieteellinen kehitys. Päästä meidät pahasta ja anna meille iankaikkinen elämä! Teknologinen kehitys on korvannut kaiken pyhän, mitä ihmiskunnalla on taipaleensa aikana ollut, ja se tuhoaa tuota aiempaa pyhän perintöä hallitsemattomasti ja totaalisesti. Kehityksen arvostelu on yksi suurimmista tabuista yhteiskunnassamme, sillä koskaan ei pohdita, mitkä ovat jonkin uuden teknologian hyödyt ja haitat ihmiselle tulevaisuudessa. Koska kehitys on kaiken arvostelun yläpuolella, yhteiskuntamme hyppää aina uusien teknologioiden varaan ajattelematta hetkeäkään, mitkä ovat tuon loikan mahdolliset seuraukset. Kukapa olisi arvannut, että viestintä- ja liikenneteknologian kehitys johtaa perheiden sekä sosiaalisten verkostojen maantieteelliseen sirpaloitumiseen, joka on yksi selvä syy ennennäkemättömälle yksinäisyydelle ja mielenterveysongelmille yhteiskunnassamme? Ehkä joku olisikin aavistellut jotain tämänsuuntaista, jos ennen uusien teknologioiden varaan heittäytymistä oltaisiin joskus pysähdytty miettimään, mitkä ovat tuon teknologian käyttöönoton laajamittaiset seuraukset. Nyt voi alkaa pohtia esimerkiksi sitä, mitä nykyteknologian aikaansaama informaatiotulva ja sen jatkuva läsnäolo älypuhelimissa ym. värkeissä saa aikaan, kun vaikutukset mm. ihmisten väliseen sosiaaliseen kanssakäymiseen, huomiokykyyn ja oma-aloitteisuuteen on jo nyt havaittavissa. Mutta pyhää ei saa kyseenalaistaa tai kritisoida. Jos kaikkivoipaa kehitystä arvostelee, saa helposti päälleen höpsähtäneen luddiittin leiman ja paskaa niskaan. Teknologisen kehityksen arvostelijat ovat aikamme kerettiläisiä ja rienaajia.

Teknologisen kehityksen arvostelu on tällä hetkellä hyvin samassa asemassa kuin missä Kopernikuksen esittämä väite siitä, että Maa kiertää aurinkoa, oli keskiajalla. Kaikkien kehitysuskoisten olisi siis hyvä hetkeksi pysähtyä miettimään, mitä leimaamisella ja oman maailmankuvan vastaisten ajatusten tyrmäämisellä ilman sen syvempää tarkastelua on koskaan saatu aikaan. Tästä voisivat ottaa onkeensa erityisesti "vapaa-ajattelijat" ja muut äänekkäät ja hyvin intellektuelleina itseään pitävät kehityksen kritiikittömät puolestapuhujat, jotka yleensä suhtautuvat uskontoihin ivallisesti, vaan eivät huomaa, että heidän kuten koko yhteiskuntamme suhtautuminen kehitykseen on hyvin uskonnonomaista kaikessa pyhyydessään. Progressiivisuuden myytin kriittinen tarkastelu ansaitsee sijansa yhteiskunnallisessa keskustelussa, ja se on aloitettava ennemmin tai myöhemmin. Mieluummin siis ennemmin.

Teknologinen kehitys on aina isäntä eikä renki

Luin juuri varsin mielenkiintoisen artikkelin teknologisen kehityksemme riskeistä. Wired-lehdessä vuonna 2000 julkaistun artikkelin "Why the Future Doesn't Need Us" on kirjoittanut pitkän linjan tietokonemies, Sun Microsystemsilläkin töitä tehnyt Bill Joy. Muutoinkin olen viime aikoina päätynyt pohtimaan nimenomaan teknologian osuutta yhteiskuntajärjestelmämme ongelmissa. Sivilisaatio on jo aiemmin osoittautunut mielessäni kestämättömäksi, mutta mikä tärkeämpää, sivilisaatio, saati sitten teollistunut sivilisaatio, ei olisi mahdollinen ilman teknologiaa. Joten onko niin, että kaikista nykyisistä ongelmistamme ja tulevaisuuden uhkakuvistamme saamme lopulta syyttää teknologiaa?  Sen perusteella, miten ongelmat ovat viime vuosikymmeninä kärjistyneet, voimme ainakin todeta, että teknologialla emme ole onnistuneet ihmiskunnan ongelmia ratkaisemaan. Minä olen menettänyt uskoni teknologisen kehityksen pelastavaan voimaan täysin. Näyttää nimittäin siltä, että teknologian avulla olemme luoneet historiallisessa silmänräpäyksessä järjestelmän, joka uhkaa ennennäkemättömässä mittakaavassa koko maapallon biosfääriä. Sekä inhimillistä vapautta.

Joy pohtii artikkelissaan erityisesti ydinaseiden, nano- ja geenitekniikan sekä robotiikan mukanaan tuomia riskejä ja on aidosti ja aiheellisesti peloissaan siitä, miten vähän ihmiset käsittävät jo lähitulevaisuudessa mahdollisesti häämöttävistä riskeistä. Silti Joy tuntuu luottavaiselta sen suhteen, että kunhan vain alamme keskustella näistä uhkista, voimme asettaa teknologiselle kehitykselle rajat. Mutta kun idea jostain teknologisesta innovaatiosta on kerran saatu, sitä ei enää voida tehdä tekemättömäksi. Kuinka kauan suitset pysyvät riskaabelin teknologian yllä? Esimerkiksi poliittisen ilmapiirin tai taloudellisen tilanteen muuttuessa nämä rajoitukset voidaan hyvinkin heppoisin perustein poistaa, jolloin teknologiajuna puksuttaa jälleen eteenpäin kohti riskejä, joita emme pysty käsittämään, saati sitten hallitsemaan.

Artikkelissa Joy esittää aika raflaavia tulevaisuuden uhkakuvia, jotka kuulostavat monien korviin varmasti tieteiskirjallisuudelta. Ja tieteiskirjallisuudessa näitä uhkakuvia on ennenkin käsitelty. Kai esimerkiksi älykkäät koneet, jotka eivät enää tarvitse ihmisiä toimiakseen, kuulostavat monessakin suhteessa tutulta? Mutta uhka ei mielestäni ole niin radikaali ja ilmeinen kuin mitä ajatukset terminaattoriroboteista tai Gray goo -skenaariosta antavat ymmärtää. En tietenkään voi kieltää, etteivätkö sanotunlaiset uhkakuvat tulevaisuudessa voi toteutua, mutta on tärkeää huomata, että teknologialla on myös paljon hienovaraisempi ja salakavalampi vaikutus ihmiskunnan kehitykseen ja tulevaisuuteen. Ja että tämä prosessi on ollut käynnissä jo pitkään.

Perustavanlaatuinen kysymys kuuluu: Toimiiko teknologiaan perustuva yhteiskuntajärjestelmämme ihmisen ehdoilla vai pakottaako se ihmiset toimimaan teknologisen systeemin ehdoilla? Olemmeko vain pieniä hammasrattaita pyörittämässä eteenpäin kehitystä, joka ei loppujen lopuksi huomioi inhimillisiä tarpeita? Vankka fakta on, että ihmisen perusbiologia ja -psykologia on kehittynyt evoluution myötä aivan toisenlaisiin olosuhteisiin kuin millaisissa nykyään elämme. Ongelma piilee tässä: Kun kehollemme ja mielellemme luonnoton, teknologiaan perustuva elämäntapa ja järjestelmä aiheuttaa ihmisessä psykologisia tai biologisia ongelmia, systeemi ei mukaudu ihmisen tarpeisiin. Päinvastoin. Ihminen kehittää lisää teknologiaa, joka saa ihmisen sopeutumaan yhä syvemmin ja tehokkaammin osaksi systeemiä. Ehkäpä konkreettisin ja selvin esimerkki tällaisesta kehityksestä ovat mielenterveyslääkkeet (esim. masennuslääkkeiden kulutus kasvaa tasaisesti joka vuosi: Kela ja Fimea 2012, s. 313), joilla tässä epäluonnollisessa elinympäristössä oirehtiva ihminen sopeutetaan osaksi ihmisen psyykelle epäluonnollista elämää. Muita voimallisia keinoja sopeuttamiseen ovat esim. propaganda ja koululaitos. Ja ongelman pelottavuus piilee tässä: Kyse on voimalla eteenpäin menevästä kehityksestä, joka integroi ihmistä yhä syvemmin osaksi teknologista järjestelmää, ja uusia teknologisia innovaatioita tullaan käyttämään saman prosessin jatkamiseen. Voi vain miettiä, mitä juuri nano- tai geeniteknologialla voidaan ihmiskunnan tulevaisuudessa "saavuttaa".

Toinen pelottava osa tätä kehitystä on riippuvuutemme teknologiasta. Ani harva meistä pystyisi selviämään ilman sivilisaatioon perustuvaa kovaa teknologiaa, joka vaatii saumattoman ja hyvin voidellun systeemin pysyäkseen toiminnassa. Tästä syystä emme myöskään halua ajatella vaihtoehtoja, sillä useimmat meistä eivät tulisi toimeen ilman teknologiaa. Ihmiskunta on vaivihkaa integroitunut niin menestyksekkäästi ja perusteellisesti teknologiseen järjestelmään, että se on kahlinnut oman kohtalonsa tuon pahasti yskivän koneiston armoille. Olemme kuin pikku muttereita, joille pitää saada tarpeeksi ruokaa polttoaineeksi.

Tietenkin voimme asettaa ihmiskunnan onnistumisen mittapuuksi ihmisten onnellisuuden. Voihan hyvin epätodennäköisesti käydä niin, että saamme teknologian keinoin ratkaistua uhkaavan ekologisen katastrofin ja väestöräjähdyksen, ja tulevaisuuden ihmiset ovat suorastaan paratiisimaisessa onnellisuuden tilassa. "Onnellisuuslääke" suoraan Valion maidosta? Tai mitäpä jos alkaisimme muokata ihmistä geneettisesti sopeutuvaisemmaksi teknologiseen ympäristöön ja taipuvaisemmaksi onnellisuuteen? Totta kai tällaisen muokkauksen kautta syntyneet yksilöt pärjäisivät paremmin vallitsevissa olosuhteissa, joten kukapa ei haluaisi päästä pitoihin osalliseksi? Aldous Huxleyn Brave New World näyttää aina vaan todenmukaisemmalta. Ja kuten aiemmin totesin, pysyviä rajoituksia teknologiselle kehitykselle on lähes mahdotonta luoda. Se, jonka mielestä tämä olisi toivottavaa kehitystä, voi nostaa käden pystyyn ja todeta hakuna matata, mutta ainakin itse haluaisin onnistumisemme mittapuuksi ennemmin ihmisen vapauden ja villiyden, jotka ovat saaneet jo kauan kärsiä kahleista.