Luonto meissä, me luonnossa - Sammalsielu.fi on avattu

Kuluneen vuoden aikana en ole keskittynyt kovinkaan ahkerasti blogini päivittämiseen. Tämä on johtunut pitkälti siitä, että olen opiskellut erä- ja luonto-oppaaksi ja kypsytellyt pelkkää kirjoittelua konkreettisempaa toimintaa luonnon hyväksi. Tuo kypsyttely alkaa nyt kantaa hedelmää, kun koulu on taputuksia vaille käyty, ja netti- ja Facebook-sivuni ovat julkaistu.

Tutustu toimintaani osoitteessa www.sammalsielu.fi. Facebookissa voit seurata tekemisiäni sivulla www.facebook.com/sammalsielu.

Tässä selostus toimintafilosofiastani nettisivuiltani:

Luonto meissä, me luonnossa

Herkistyminen nykyajan kiireen ja tehokkuuden arvoille ei ole merkki heikkoudesta, vaan elossa olevasta ihmisyydestä, joka kaipaa syvempää ja aidompaa kokemusta omasta tarkoituksestaan, paikastaan sekä olemassaolostaan. Vallitsevasta ihmis- ja yksilökeskeisestä, luontoa hyväksikäyttävästä ja henkistä luontosuhdetta laiminlyövästä kulutuskulttuuristamme tuollainen merkityksellisyys jää pitkälti uupumaan. Sen sijaan se kasvattaa meidät olemaan yksilöinä vapaita, mutta tuossa vapaudessa olemme auttamatta eristäytyneitä meitä ympäröivästä elämästä, myös muista ihmisistä. Tällaiset olosuhteet eivät sovi luontaisesti elämää rakastavalle ihmismielelle.

 

Suhdettamme omaan itseemme, omaan luontoomme, ei voida erottaa meitä ympäröivästä luonnosta, sillä olemme katkaisemattomassa kohtalonyhteydessä sen kanssa ja osa sitä. Ehjän minuuden ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin taustalla on tasapainoinen luontosuhde, joka tarkoittaa syvimmillään herkkää ja tunteellista yhteyttä ympäröivään luontoon sekä osallistumista luonnon kiertokulkuun ja olemassaolon juhlaan muun elämän rinnalla.

 

Iät ja ajat useimpien luonnonkansojen kokemus elämästä ja maailmasta on ollut tällainen, mutta modernin kulttuurimme alati kiihtyvä kehitys on saanut meidät unohtamaan juuremme. Onneksemme voimme kuitenkin elvyttää ja löytää ikiaikaista luontoviisautta uudestaan tutkimalla avoimin mielin sekä ulkoista että sisäistä luontoamme. Sammalsielun retkillä pyrimme juuri tähän. Herkistymällä luonnossa ja avautumalla ihmisinä.

 

Tarjoamiini palveluihin olen saanut vaikutteita lukuisilta eri alojen ajattelijoilta, ekopsykologiasta, alkuperäiskansojen luontoviisaudesta, sekä muinaissuomalaisen, samanistisen maailmankuvan jäänteistä. Tärkeimpänä luovuuden lähteenä ja perustana kaikille tekemisilleni on kuitenkin luonto, joka on minut kasvattanut ja johon olen juurtunut. Olen järvien ja metsien lapsi.

 

Koko toimintani perustuu avoimelle, tasavertaiselle ja aidolle ihmisten väliselle vuorovaikutukselle, jossa jokainen voi oppia toinen toiseltaan ja opettaa toinen toistaan.

 

Tervetuloa kanssani luonnon ja sielun poluille.

 

Sammalsielun toiminnan tarkoitus

- Lämminhenkisen ja syvän ihmisten sekä ihmisten ja luonnon välisen vuorovaikutuksen mahdollistaminen.
- Ihmisten kannustaminen oman luontonsa kuuntelemiseen, seuraamiseen ja toteuttamiseen.
- Ihmisten luontosuhteen vahvistaminen ja ihmisten sekä luonnon hyvinvoinnista huolehtiminen.
- Luontokeskeisen maailmankuvan edistäminen.

Tavoitteisiin pyritään retkeillessä ja luonnossa ollessa mm. seuraavanlaisia toimintamuotoja hyödyntämällä:
  
- Luonnon aistiminen, luonnolle herkistyminen, vuoropuhelu luonnon kanssa
- Ryhmäkeskustelut
- Meditaatio
- Sauna
- Rummutus ja laulu
- Runous
- Unityöskentely
- Päiväkirjatyöskentely

Sielun kutsu

Maapallon kriisi näyttää olevan suurelta osin ihmiskunnan sielun kriisi. Kun olemme teknologiaan ja kehitykseen luottamalla erottaneet itsemme luonnosta, olemme samalla joutuneet eroon omasta syvimmästä luonnostamme, sielustamme. Emme kuule sen ääntä kuten emme kuule luontoakaan. Ja vaikka kuulisimme, emme kuuntele, vaan yritämme peittää sielun ja luonnon yhteisen huudon aina uusin häiriötekijöin.

Ihminen, joka ei ole yhtedessä sieluunsa, omaan syvimpään olemukseensa, kokee olevansa vailla tarkoitusta ja merkitystä maailmankaikkeuden kudelmassa. Tällainen ihminen tuntee juurettomuutta ja levottomuutta, jatkuvaa tarvetta uusille, hetkellisille elämän tyydykkeille. Tämä on maailmanlaajuisen kulutuskulttuurin patologinen diagnoosi.

Sieluunsa yhteyden muodostanut ihminen on yhteydessä myös kaikkeen ympärillä olevaan. Kaikkeuteen. Maailmassa vellova epätasapainon aiheuttama häiriötila on hänelle häkellyttävä ja usein ainakin hetkellisesti lamaannuttava kokemus. Mutta sieluaan kuunteleva ihminen löytää myös tarkoituksensa ja merkityksensä, hän ammentaa voimaa kaikesta, mikä on vielä kaunista ja villiä. Puolustaa sitä. Hänen egonsa ei palvele itseään, vaan sielun hänelle langettamaa tehtävää, kutsumusta. Aito elämäntehtävä kumpuaa ihmisestä itsestään. Ei kulttuurisesta ehdollistumisesta eikä ulkopuolisista paineista tai odotuksista. Sielun antamaa tehtävää täyttämällä ihminen voi tehdä oman pienen mutta merkityksellisen osansa muiden ihmisten, elämän, luonnon, maapallon ja lopulta maailmankaikkeuden hyväksi.

Tällainen ihminen ei voi olla voimaton. Hän on sielunsa virtaan kiinni päässeenä voittamaton ja lannistumaton. Hän on löytänyt oman elämänsä tarkoituksen ja merkityksen. Hän ei ole eksyksissä, vaan tietää paikkansa ajan virrassa. Jos hänenlaisiaan ihmisiä olisi useampia, voisimme vielä pelastaa sen mitä pelastettavissa on. Olemme jo nyt pahasti myöhässä, mutta mitä ripeämmin toimimme, sitä helpompi on tulevaisuutemme.

Sielun ja luonnon kutsuun ei ole helppoa vastata. Olemme ajelehtineet kehityksen vietävinä niistä niin kauas pois. Kutsua ei ole helppo kuulla saati kuunnella. Eikä sielun polku ole helppo polku. Se on täynnä kauheita piruja omassa itsessämme sekä meitä ympäröivässä kulttuurissa. Mutta se on myös täynnä esi-isien ja luonnon viisautta, jotka auttavat meitä kohti syvyyksiä. Se on sankarin polku. Se on kunnian polku. Se on niiden polku, jotka vielä uskaltavat tuntea ja välittää.

Kaikki ne, jotka ovat tälle polulle lopullisesti päätyneet, voivat taata, että kun vauhtiin on päästy, paluuta entiseen, kulttuuristen normien ja ajattelutapojen muodostamaan petolliseen turvallisuuteen ja mukavuuteen ei enää ole. Mutta sielun kanssa muodostettu yhteys vapauttaa elämään voimia, joita ei ennen voinut kuvitellakaan, ja joita ilman ei enää haluaisikaan elää.

Kuuntele sieluasi. Kuuntele luontoa. Unohda normit, tavat ja tottumukset, jotka ovat tähän asti olleet elämäsi tuki ja turva. Ne eivät vie sinua elämän sinulle tarkoittamaan suuntaan, vaan kahlitsevat sinut näköalattomaan kulttuuriseen laatikkoon, jossa joudut myymään kykysi ja taipumuksesi hyvään maapallon kauneutta ja elinvoimaa kuluttavalle yhtenäiskulttuurille. Kiipeä tuon laatikon reunalle ja näe ihmistä laajempi maailma. Ja kun olet valmis

hyppää.

Uusi tarina

Mark Henson: Light Voyagers. Taiteilijan luvalla osoitteesta markhensonart.com.

Jatkoa kirjoitukselle Vanha tarina (4.5.2014).

Kun tarkastelee tämän hetken todellisuutta maapallolla objektiivisesti ja rehellisesti, rationaalinen ihminen voi myöntää, että meillä on ennenkokemattoman suuria ongelmia. Kriisitilanteissa ihmiset etsivät yleensä ratkaisuja ja opastusta kulttuuriperimästään. Valitettavasti perustavanlaatuisin ongelmamme tällä hetkellä on kuitenkin suhteemme maapalloon, ja sen alkulähde on edellisen kirjoituksen viitoittamalla tavalla kulttuurinen ja myyttinen. Tällaisessa tilanteessa opastusta on ymmärrettävä ja uskallettava hakea kulttuuristen myyttien ja normien ulkopuolelta. Ensiksi opastusta on haettava lihastamme, geneettisestä perimästämme: keitä me olemme ihmisinä? Toiseksi sitä on haettava maapallolta: mikä on meidän paikkamme ja funktiomme kotiplaneetallamme? Lopuksi mahtavimpana oppaanamme on itse maailmankaikkeus: mikä on maapallon ja elämän rooli kosmoksen suuressa kudelmassa eli mikä tämän kaiken tarkoitus on? Näihin kysymyksiin vastaamalla rakentuu uusi tarina, joka muodostuu vastavoimaksi valtakulttuurin myyttien aiheuttamalle haitalliselle ehdollistumiselle.

Ihminen

Modernin ihmisen tragiikka on yleisesti ottaen siinä, että hän on luonut itselleen elinehdot, joihin hän fylogeneettisen kehityksensä perusteella itse ei ole kasvanut.
Albert Einstein

Keitä me olemme ihmisinä? Mistä olemme tulleet? Millaista elämää kehomme ja mielemme on virittynyt elämään? Geneettinen perimämme tarjoaa kulttuurillemme ensiaskeleen kohti uutta tarinaa ja kestävämpää myyttistä pohjaa. Olemme usein ällistyttävän epätietoisia siitä, kuinka suuri vaikutus perimämme ja elinolosuhteidemme ristiriidalla on hyvinvointiimme. Kulttuurimme aiheuttama ehdollistuminen ja transsitila vaikeuttavat tämän havaitsemista. Mutta kun selvällä järjellä ajatellaan, informaatiotulvaa tarjoavien näyttöjen vahtaaminen päivästä toiseen, tuhansien tai jopa miljoonien ihmisten sosiaalisissa yksiköissä eläminen sekä luonnonympäristöjen katoaminen päivittäisestä arjesta ei kuulosta sellaiselta elämältä, johon olemme miljoonien vuosien aikana kehittyneet. Meillä on edelleen sama kehon ja mielen muodostama kokonaisuus, joka haluaa elää pienessä yhteisössä, luonnonympäristön välittömässä vaikutuspiirissä, tukena ja turvanaan toiset ihmiset.

Terveys- ja mielenterveysongelmat, päihderiippuvuudet, väkivalta ja rikollisuus, syrjäytyminen, yksinäisyys ja muut sosiaaliset ongelmat. Yleinen tyytymättömyys ja hukassa oleminen. Pakonomainen kuluttaminen. Näitä oireita on pyritty monesti selittämään ties millä perisynnillä tai ihmisen sisäsyntyisellä pahuudella ja viallisuudella. Vallalla olevan myytin johdattamalla tavalla oirehtivat pyritään joko eristämään tai lääkitsemään vallitsevan kulttuurisen koodiston edellyttämään tilaan. Alkaa kuitenkin olla päivänselvää, että ihmiskunnan oireilu johtuu ihmisen keholle ja mielelle vääränlaisesta elämäntavasta, joka on muodostunut syväksi, kollektiiviseksi traumaksi. 90-luvulla lopullisesti muotoutunut ekopsykologia tarjoaa yksinkertaisimman ja kaikkein kattavimman näkemyksen elämäntapamme aiheuttamista ongelmista ja niiden nykyisestä väärinymmärryksestä. Ihminen ei elä missään ihmisten luomassa kuplassa, josta ulkoisen maailman vaikutukset olisi eristetty. Olemme jatkuvasti elinympäristömme ja tekojemme sekä tekemättä jättämistemme vaikutuksille alttiita.

Maapallo

Evolution is a tightly coupled dance, with life and the material environment as partners. From the dance emerges the entity Gaia.
James Lovelock

Meidän täytyy siis toiseksi selvittää, mikä on paikkamme maapallolla. Nykyisen valtakulttuurin tarjoama myytti kertoo meille, että olemme maapallosta irrallisia subjekteja, ja maapallo on meidän käytettäväksemme tarkoitettu objekti. Ympärillämme tapahtuvien huolestuttavien muutosten takia olemme kuitenkin alkaneet nähdä tällaisen luonnonherruusmyytin tuhoisat seuraukset elinympäristössämme sekä sen aiheuttamat ristiriidat ihmisten psyykessä.

Tuhoamalla ja riistämällä maapalloa tuhoamme ja riistämme itseämme. "Mieli ei voi olla terve, jos luonto ympäriltä on tuhottu" sanotaan suomalaisessa ekopsykologiaa käsittelevässä kirjassa. Uudessa tarinassa näemme roolimme maapallolla ottajuuden sijaan osallisuutena ja kumppanuutena. Ihmistä ei voi erottaa luonnosta ja elinympäristöstään. Olemme jatkuvassa vuorovaikutussuhteessa ympäristöömme eikä ehdotonta "minän" ja "muun" rajaa ole. Ympäröivä luontokin on subjekti, ja se on myös osa meitä itseämme, joten meidän pitää kohdella sitä sen mukaisesti: kunnioittaen, yhteyttä pitäen sekä noudattaen vastavuoroisuutta. Viime vuosikymmeninä tiedekin on vähitellen alkanut myöntää esimerkiksi eläinten ja kasvien subjektiiviteettia koskevia seikkoja. Alkuperäiskulttuurit ovat sen sijaan vuodenkiertoon osallistavissa rituaaleissaan, riiteissään ja kosmologiassaan ottaneet nämä asiat huomioon iätajat, ja näiden kulttuurien perinteisestä viisaudesta moderni länsimaalainen voi löytää syvän inspiraation maailmankuvansa eheyttämiseen.

Kosmos

The excitement of life is in the numinous experience wherein we are given to each other in that larger celebration of existence in which all things attain their highest expression, for the universe, by definition, is a single gorgeous celebratory event.
Thomas Berry

Entä mikä on kaiken tarkoitus? Miksi olemme olemassa? Tiede antaa meille luonnonlakeihin perustuvan mekaanisen vastauksen, mutta se ei tyydytä merkityksellisyyden kaipuutamme. On hivenen huvittavaa, että rationaalinen tieteemme ei pysty vastaamaan siihen, "mitä järkeä tässä kaikessa on?"

Me ihmiset olemme samaa tähtisumua kuin mikä tahansa aine maailmankaikkeudessa. Maailmankaikkeuden alati avautuva prosessi on vienyt tuota ainetta jatkuvasti kohti monimutkaisempaa rakennetta ja ilmenemistapaa. Galaksien, tähtien ja planeettojen järjestyttyä aine alkoi suotuisissa olosuhteissa järjestyä yhä monimutkaisemmaksi. Syntyi molekyylejä ja lopulta alkeellista elämää, joka sekin alkoi pyrkiä kohti monimutkaisempaa luonnetta. Elämästä syntyi lopulta erilaisia tietoisuuksia. Tutkiessamme maailmankaikkeutta huomaamme tulleemme tietoisiksi itsestämme ja tutkivamme itseämme sen laajemmassa olomuodossa. Emme ole kuitenkaan saavuttaneet mitään päätepysäkkiä, vaikka vallalla olevan vanhan tarinan mukaan olemme jokin kehityksen kulminoituma ja jumalan kuva.

Tähän laajempaan, universumin evolutiiviseen prosessiin me voimme osallistua ilolla. Juhlimalla ja kunnioittamalla sitä taikaa ja niitä ihmeitä, joita ympärillämme on, ja joiden lopullista luonnetta emme voi koskaan rationaalisesti selittää. Me olemme maailmankaikkeus tietoisena itsestään. Kun tutkimme ja pohdiskelemme maailmankaikkeutta, kaikkea mitä ympärillämme on, tutkimme itseämme. Kun unohdamme rationaalisen ja tiedeuskon kyllästämän ehdollistumisemme, voimme viimein osallistua. Löydämme merkityksen ja tarkoituksen, kun annamme itsellemme mahdollisuuden olla osa maailmankaikkeuden kukkaan puhkeamista, emmekä eristäydy siitä vanhan tarinan opettamalla tavalla.

Uusi tarina

Scientific analysis points, curiously, toward the need for a quasi-religious transformation of contemporary cultures.
Paul R. Ehrlich

Olemme rationaalisen tieteen keinoin saaneet avaimet erittäin kokonaisvaltaisen kosmologian luomiselle, mutta emme vieläkään ole osanneet valjastaa löytämäämme tietoa vastaamaan perimmäisiin kysymyksiin: Keitä me olemme? Mikä on meidän paikkamme? Mikä on kaiken tämän tarkoitus? Se on yksi yltiörationaalisen kulttuurimme suurimmista puutteista ja heikkouksista. Uudessa tarinassa tieteelliset löydöksemme lyövät kättä alkuperäiskulttuurien viitoittaman mystisen ja perinteisen kosmologian kanssa. Näin ne luovat kulttuurillemme terveen ja merkityksellisen kosmologian, joka ei ole jatkuvassa kamppailussa ja ristiriidassa ympärillämme vallitsevan todellisuuden kanssa.

Vanha tarina

Mark Henson: Headscape. Taiteilijan luvalla osoitteesta markhensonart.com.

Seuraavassa kirjoituksessa esiintyviä ajatuksia on inspiroinut erityisesti Thomas Berryn kirja The Dream of the Earth. Oma vaikutuksensa on ollut myös Daniel Quinnin tuotannolla sekä teoksella Ecopsychology: Restoring the Earth, Healing the Mind.

Globaalissa kulttuurissamme ja erityisesti länsimaisessa ajattelussamme olemme tottuneet ajattelemaan, ettei meidän kulttuurimme taustalla ole myyttejä tai mytologiaa. Mytologia kuulostaa sanalta, joka kuuluu historianopettajan suuhun hänen luennoidessaan antiikin Kreikasta, ja myyttejä pidetään lähinnä entisajoilta periytyvinä satuina. Kuitenkin jokaisen kulttuurin syvimpänä kerroksena on myyttinen taso. Tuon myyttisen tason tehtävänä on välittää tarinaa ihmisen tarkoituksesta ja paikasta tässä maailmassa. Kulttuuri tarvitsee siten myyttien muodostamaa pohjavirtaa, sillä se luo kulttuurille merkityksellisyyttä. Kyse ei ole siis siitä, ettei meidän kulttuurissamme olisi myyttistä perustaa. Olemme vain tulleet sokeiksi sille.

Kun kulttuurin perustavimmat myytit ihmisen paikasta ja tarkoituksesta maailmassa ja maailmankaikkeudessa eivät ole ristiriidassa objektiivisen todellisuuden kanssa, ihmiset tuntevat elävänsä merkityksellistä elämää. Elämää, jolla on tarkoitus. Meidän kulttuurimme myyttinen tarina on valitettavasti ristiriidassa havaitsemamme todellisuuden kanssa. Tarina on mennyt rikki.

Tämän vanhentuneen ja nykyisin järjettömältä kuulostavan tarinan mukaan maapallo, luonto ja kaikki sen elämänmuodot ovat ihmisistä irrallisia objekteja, jotka ovat olemassa ainoastaan ihmisiä varten. Tarinan mukaan ihmisillä on myös erityinen oikeus hallita näitä objekteja oman mielensä mukaan omiin tarkoitusperiinsä. Tarina ei opeta näiden objektien olemassaololle mitään muuta arvoa ja sen mukaan niitä voidaan myös tuhota, riistää tai kiduttaa, jos sellainen toiminta nähdään ihmisille tarpeellisena, tyydyttävänä tai viihdyttävänä. Ihminen on tarinan mukaan maapallon itseoikeutettu hallitsija.

Tarinan toinen osa kertoo meille palkinnosta, joka odottaa ihmiskuntaa, kun seuraamme sen ensimmäisen osan opetuksia. Kun ratkaisemme omaa järkeämme ja kykyjämme sekä meille tarkoitettuja resursseja käyttäen eteemme tulevat ongelmat, edessämme on loistelias tulevaisuus. Tuossa tulevaisuudessa siintää teknologian mahdollistama ihmemaailma, jossa keltään ei puutu mitään, kaikki voivat hyvin ja onni kukoistaa. Maanpäällisestä paratiisista tulee oman järkemme avulla totta. Ihminen ottaa maailmankaikkeuden voimat niin perusteellisesti käyttöönsä, että voimme tuossa mahtavuudessamme luoda itsellemme täydellisen maailman. Tämä on eräs voimakkaimmista ihmiskuntaan koskaan vaikuttaneista kulttuurisista voimista: kehityksen myytti, jota seuraamme objektiivisesti tarkasteltuna kiihkouskovaisella vimmalla. On ironista, että sekulaarina ylpeästi pitämämme kulttuuri perustuu sekin viime kädessä sokeaan uskoon.

Nämä myyttiset tarinat ovat edelleen kulttuurimme perusta, ja ne ohjaavat kulttuurimme pinnallisempia tasoja yhä mahtavalla voimalla. Viimeistään 60-luvulla yhä useampi alkoi kuitenkin havahtua siihen, että jokin on vialla. Toteutimme kulttuuristen myyttiemme meille luomaa tarkoitustamme kuuliaisesti, mutta lopputulos oli toisenlainen kuin olimme odottaneet: hupenevia luonnonvaroja, luonnon monimuotoisuuden hälyttävää köyhtymistä, muuttuvaa ilmastoa, saastuneita meriä ja vesistöjä, hallitsematonta väestönkasvua, epätasa-arvoa, kaukomaiden tehtaisiin piilotettua orjuutta, mielenterveysongelmia, sotimisen jatkumista ja nälänhätää. Kukin voi jatkaa listaa omassa mielessään. Yhä kovemmalla tarmolla olemme yrittäneet ratkaista näitä ongelmia ainoalla kulttuurimme opettamalla tavalla, järjellämme, tieteellämme ja teknologiallamme sekä käyttämällä kiihtyvällä tahdilla maapallon resursseja. Silti ongelmat tuntuvat kaikista yrityksistämme huolimatta kasaantuvan. Entiset pahentuvat ja uudet odottavat jokaisen voitetun takana. Miksi kaikki menee aina vain huonommin, vaikka luulemme tekevämme oikein? Siksi, että kulttuurimme taustalla on viallinen ja vanhentunut myytti.

Havainnoimalla todellisuutta huomaamme, ettei kulttuurimme myyttinen pohja luo enää elämäämme tarkoitusta. Havaitsemme, että se tapa elää, jota nuo myyttiset tarinat pitävät hyvänä, johtaakin pahaan. Ei siis ole ihme, että kulttuurimme pinnalla vallitsee eksyneisyyden, tarkoituksettomuuden ja tyhjyyden muodostama apatia, kun kulttuurimme syvemmissä kerroksissa vaikuttavat myytit aiheuttavat suurenmoista hämmennystä. Useimmiten vain tiedostamattomalla ja siksi niin tuhoisalla tasolla.

Tarvitsemme kipeästi uutta tarinaa.

Kuljettu ja kulkematon polku

Parin vuoden ajan olen sukeltanut syvemmälle ja syvemmälle sivilisaatio- ja teknologiakriittisiin vesiin. Huomaan samalla, että ympärilläni vallitseva kulttuuri on muuttunut aste asteelta absurdimmaksi ja oudommaksi. Kuitenkin joudun myöntämään, että olen edelleen sen lapsi ja vanki. Kalterit tiedostettuani tunnen oloni silti vapaammaksi ja paremmaksi kuin koskaan. Samanaikaisesti olen oppinut paljon itsestäni ja omasta elämänkaarestani. Kirjoitan nyt pienen koonnin ajatuksistani jonkinlaiseksi virstanpylvääksi tänä hetkenä, jona elämäni tuntuu ottavan uutta suuntaa. Kokoan samalla yhteen sitä kirjallisuutta, joka on pääasiallisesti ollut ajatustyöni tukena ja inspiraationi lähteenä, ja jota suosittelen lämpimästi kaikille näistä asioista kiinnostuneille luettavaksi.

Energia ja öljy

Nykyisen teollisen ja maailmanlaajuisen sivilisaatiomme voittokulku perustuu pohjimmiltaan halpaan ja helposti hyödynnettävään energianlähteeseen, jonka ihmiskunta valjasti omaan käyttöönsä 1800-luvun puolivälin kieppeillä. Öljy on siitä lähtien ollut "kehityksen" elinehto, ja sen avulla sivilisaatiomme on kasvanut yhä monimutkaisemmaksi pyramidiksi. Kompleksisuutta lisäämällä yhteiskunnat ovat voineet ratkaista eteen tulleita ongelmiaan. Kompleksisuuden lisääminen vaatii kuitenkin energiaa, ja seurauksena on yleensä myös koko liuta uusia ongelmia, joiden ratkaiseminen vaatii taas lisää energiaa. Nyt elämme pitkälti tilanteessa, jossa kompleksisuuden kasvattaminen on jo niin kallista, ettei siitä ole enää mitään hyötyä ongelmanratkaisussa, vaan päinvastoin se paikka paikoin ainoastaan lisää kustannuksia.

Toinen suuri ongelma tässä pelissä piilee siinä, että halvan öljyn ajat alkavat olla ohi. Jatkuvaan kasvuun eli typeryyteen perustuva maailmantalous tarvitsee nykyisillä edellytyksillä tarpeeksi halpaa öljyä välttääkseen taantuman. Öljyn kanssa sivilisaatiomme on elänyt törsäten ja tuhlaten, minkä vuoksi öljyhuippu näyttäisi olevan jo käsillä. Helpoiten ja halviten saatavilla olevat esiintymät on joko hyödynnetty tai ne ovat vähitellen taantumassa. Uudet esiintymät eivät ole hyötysuhteeltaan sitä, mitä nykyinen talousjärjestelmämme vaatisi, sillä öljyn saaminen maan pinnalle ja sen jälkeen jalostetuksi on jatkuvasti vaikeampaa ja energiaintensiivisempää askartelua. Öljylle on toki vaihtoehtoisia energianlähteitä, mutta mikään niistä ei vastaa ominaisuuksiltaan ja hyötysuhteeltaan halvalla tuotettavissa olevaa öljyä, jota sivilisaatiomme on rännännyt suoneensa pahan yliannostuksen. Tällä hetkellä näyttää siltä, että status quo pyritään säilyttämään hinnalla millä hyvänsä, vaikka laskun pehmentäminen olisi pitänyt aloittaa jo aikoja sitten. Vaihtoehdoista ei keskustella tai niitä ei edes pystytä näkemään.

Kirjallisuutta:

Diamond, Jared: Romahdus - Miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä
Partanen, Paloheimo, Waris: Suomi öljyn jälkeen
Homer-Dixon, Thomas: The Upside of Down - Catastrophe, Creativity, and the Renewal of Civilization
Tainter, Joseph A.: Problem Solving: Complexity, History, Sustainability
Akilleen kantapää -blogi 

Teknologia, kehitys ja luontosuhde

Edellä kuvattu energiavarojen törsäys on ollut yksi edellytys niin kutsutulle "kehitykselle", joka kulttuurissamme on muodostunut myyttiseksi ihmiskunnan kohtaloksi ja ainoaksi oikeaksi tieksi. Kehityksen toinen edellytys on ollut kulttuuri, jossa kaikki pyhä, emotionaalinen ja mystinen on syrjäytetty järjen ja tieteen tieltä. Valistuksen aikakaudella ihminen on korottanut itsensä maapallon herraksi ja siitä seuranneen paskan voi haistaa kuka tahansa normaalein aistein varustettu henkilö. Kehityksen tuhoisat vaikutukset näemme maapallon tilassa ja ihmisten henkisessä ja ruumiillisessa hyvinvoinnissa.

Olemme ajautuneet sellaisen ilmiön keskelle, jossa maapallon biosfääri joutuu luovuttamaan kiihtyvällä tahdilla tilaa ihmisen luomalle teknosfäärille. Tämä näkyy yksittäisen ihmisen elämässä luontosuhteen kapenemisena ja teknologiasuhteen vahvistumisena. Emotionaalisen siteen katkeaminen luontoon on omalta osaltaan mahdollistanut sen, että ihmiskunta riistää elonkehää edelleen törkeällä tavalla ja lopulta myös omaksi onnettomuudekseen. Luomamme teknosfäärikin on nimittäin loppujen lopuksi täysin riippuvainen siitä biosfääristä, jonka elinvoimaa jatkuvasti kuihdutamme.

Lisäksi olemme jo nyt tilanteessa, jossa suurin osa ihmisistä on TÄYSIN riippuvaisia teknologiasta hengissä pysyäkseen. Jos tätä teknologiaa ei enää voida pitää yllä esimerkiksi energiakriisin vuoksi, mitenkäs sitten suu pannaan? Kuinka monella on taidot selviytyä ilman korkeaa teknologiaa maapallolla, jonka elämä on täysin meidän takiamme köyhtynyt?

Kehityksen takia alati oheneva luontosuhde on myös pääsyyllinen nykyisessä kulttuurissamme vallitseville tyhjyyden, juurettomuuden ja tarkoituksettomuuden tunteille. Ihminen ei kehittynyt evoluution myötä elämään kuten me elämme. Meillä on edelleen mieli ja ruumis, jotka on viritetty pienyhteisöihin perustuvaan metsästäjä-keräilijän elämäntapaan. Mitä täysin ihmisluonnon vastaisessa ja luonnosta erkaantuneessa ympäristössä eläminen on saanut aikaan psyykellemme? Ei enempää eikä vähempää kuin massiivisen joukkopsykoosin, jonka oireita ovat mm. mielenterveysongelmat laidasta laitaan, kaiken ihmislähtöisen korostaminen, identiteetin rakentelu ostamalla tavaroita sekä tunteettomuus ympäröivää luontoa kohtaan.

Kirjallisuutta:

Berg, Lasse: Kalaharin aamunkoitto
Berry, Thomas: The Dream of the Earth
Diamond, Jared: Kolmas simpanssi
Ellul, Jacques: The Technological Society
Kaczynski, Theodore J.: Technological Slavery (sis. päivitettynä Industrial Society and Its Future -manifestin)
Naess, Arne: Ecology, Community, and Lifestyle
Roszak, Gomes, Kanner (toim.): Ecopsychology
Quinn, Daniel: Ishmael, The Story of B, My Ishmael, Beyond Civilization
von Wright, Georg Henrik: Tiede ja ihmisjärki
Wright, Ronald: A Short History of Progress

Onnellisuus, henkisyys ja vahva identiteetti

Myös useat edellisen osion kirjoista ovat auttaneet minua löytämään onnellisempaa ja vahvempaa minuutta. Erityisesti ekopsykologiaa sekä ihmisen villiä tilaa koskevat kirjoitukset antavat perspektiiviä siihen, mistä ihmisen henkinen hyvinvointi koostuu. Nyrkkisääntönä sanoisinkin, jos olet onneton, vahvista luontosuhdettasi. Seuraavaksi olen kuitenkin listannut kirjoja, joista on ollut minulle apua vahvemman, avoimemman ja rakastavamman identiteetin löytämisessä, mutta jotka eivät ota juurikaan kantaa maailman tilaan. Nämä kirjat ovat auttaneet minua vapautumaan monista henkisistä padoista ja lukoista, jotka saivat minut elämään elämääni puolivaloilla.

Kirjallisuutta:

Bly, Robert: Iron John - A Book about Men
de Mello, Anthony: Havahtuminen
Eppinger, Paul: Restless Mind, Quiet Thoughts
Estés, Clarissa Pinkola: Women Who Run with the Wolves - Myths and Stories of the Wild Woman Archetype
Horgan, John: Rational Mysticism
Moore, Gillette: King, Warrior, Magician, Lover - Rediscovering the Archetypes of the Mature Masculine
Takanen, Kimmo: Tunne lukkosi
Turnbull, Colin: The Forest People

Mutta mitä kaiken tämän tutkiskelun jälkeen? Nyt on alkanut tuntua siltä, että pelkkä henkinen itsensä kehittäminen ja tiedon ahtaminen päähän ei enää riitä. Tuntuu siltä, että on tullut aika alkaa purkaa kaikkea tätä paljon päämäärätietoisemmalla tavalla omaan ulkoiseen elämääni. Olenhan itsekin vielä hyvin pitkälti teknologian armoilla ja siten housut kintuissa. Haluan myös viedä elämäntapaani konkreettisemmin siihen suuntaan, mihin ajatukseni ja tunteeni ovat jo jonkin aikaa kulkeneet. Vanha ja turvallinen polku on alkanut kiertää ympyrää. Vaikka uuden polun valitseminen on aina myös pelottavaa, se on kuitenkin ainoa tyydyttävä vaihtoehto, sillä se vie jälleen eteenpäin. Sanomalla ei saa turvallisuutta. Sanomalla joo saa seikkailuja.

Blogi hiljenee nyt joksikin aikaa, sillä lähden pariksi kuukaudeksi viettämään kulkurielämää. Toivon mukaan se kirkastaa joitakin vanhoja ajatuksia, sammuttaa tarpeettomaksi jääneitä sekä avaa mielenmaisemaani uusia näkymiä. Näkemisiin taas kesän kynnyksellä!

Elämäntapamme on haitallinen kypsälle miehisyydelle

Olen pohtinut viime aikoina paljon miehuuden ja maskuliinisuuden saloja. Ajatustyöni tukena ja inspiraationa mainitsen erityisesti seuraavat kirjat:

Bly, Robert: Iron John
Moore & Gillette: King, Warrior, Magician, Lover - Rediscovering the Archetypes of the Mature Masculine
Turnbull, Colin: The Forest People

Lisäksi aihetta koskien heräsi ajatuksia Mary E. Gomesin ja Allen D. Kannerin artikkelista The Rape of the Well-Maidens: Feminist Psychology and the Environmental Crisis. Artikkeli löytyy kertakaikkisen loistavasta Ecopsychology-kirjasta (Toim. Roszak, Gomes, Kanner 1995). Tämän kirjan herättämiin ajatuksiin palaan varmasti jatkossakin. Mutta nyt itse asiaan.

Perinteisesti mies ja maskuliinisuus on kulttuurissamme nähty tietyn tyyppisenä 50-luvun miehenä. Hän käy töissä, tuo leivän pöytään, pitää naisen kurissa, saattaa olla vähän macho. Hän on perheelleen ja lapsilleen etäinen niin fyysisesti kuin emotionaalisestikin. Tällaisen stereotyyppisen mieshahmon lisäksi maskuliinisuuteen on pitkään yhdistetty yksinomaan sellaisia kovilta kuulostavia arvoja kuin voimakkuus, tehokkuus ja armottomuus. Ja sellaiseksi maskuliinisuus on pitkälti muodostunutkin teollisen vallankumouksen jälkeisen teknologistuvan kulttuurimme puristuksissa. Ongelma on siinä, että tällainen 50-luvun maskuliinisuus, jollaisena käsitämme paljolti kaiken maskuliinisuuden, ei ole täyttä, kypsää miehisyyttä, vaan epäkypsää ja poikamaista uhoa, pullistelua ja suojamuurien ylläpitoa. Ihmiselle haitallisen kehityksen vuoksi aina vain epäsopivammaksi muuttuva elämäntapamme on siten vaikuttanut ihmisyyteen haitallisesti myös rappeuttamalla maskuliinisuuden (ja feminiinisyyden). Miehisyydestä hävisi aimo annos sellaisia piirteitä kuin luovuus, herkkyys ja suojelevuus.

Käsitys maskuliinisuudesta on siis ollut ja on edelleen epätäydellinen ja yksipuolinen. Ja 70-luvulla alkoi tapahtua. Naiset voimaantuivat aivan oikeutetusti ja feminismistä tuli vaikutusvaltainen aate. Feminismi on tehnyt erinomaisen hienoa työtä sen eteen, että naisten asema on parantunut ja tasa-arvoistunut. Feminismi on kuitenkin mennyt vikaan siinä, että ongelmiksi on pitkälti nimetty miehet ja maskuliinisuus. Feministisessä kritiikissä tätä "50-luvun" vajavaista, haavoittunutta ja epäkypsää maskuliinisuutta on siis pidetty täytenä maskuliinisuutena, joten maskuliinisuutta ja miehisyyttä alettiin leimata negatiivisin määrein, mikä on vaikuttanut kielteisesti miehiseen itsetuntoon. Nyt osa miehistä alkoi olla uuden ongelman äärellä: "Jos miehisyys kerran on niin perseestä, niin minkälainen minun sitten pitäisi olla? En ainakaan halua olla tuollainen paska mies." Tästä on lähtenyt kehitys kohti feminiinistä miestä, joka hakee herkkyyden ja luovuuden arvoja liiaksi naisellisesta energiasta, koska oli jo kauan sitten unohdettu, että nämä puolet voi löytää myös miehisestä maailmasta. Tuloksena olemme saaneet liian uhrautuvia, liian kilttejä ja tyttöystävistään, puolisoistaan tai äideistään riippuvaisia poikia. Samalla toinen puoli miehistä tietenkin jatkoi ja jatkaa edelleen machon miehisyyden poikamaisessa maailmassa.

Tämä epäkypsä, macho maskuliinisuus ei ole haitallinen ainoastaan ihmisten hyvinvoinnin kannalta, vaan se vaikuttaa patriarkaalisessa yhteiskunnassamme voimakkaasti kehityksen suuntaan ja maailman tilaan. Ainoastaan kovien maskuliinisten ominaisuuksien mukaisesti kasvavat miehet, ja yhä enemmän myös naiset, eivät tunne oman itsen olevan osa suurempaa kokonaisuutta, ja ovat emotionaalisesti erkaantuneita maailmasta, luonnosta, eläimistä ja kasveista. Tunnesidettä elinympäristöön ja muuhun elämään ei muodostu, vaikka ne vaikuttuvat perustavanlaatuisesti meidän fyysiseen ja psyykkiseen elämänlaatuumme. Tällöin nykyisenlainen maapallon riisto on mahdollistunut ilman, että ihmiset oikeasti tuntisivat siitä hätää tai vastuuta. Tämän emotionaalisen erkaantuneisuuden vuoksi emme myöskään huomaa päivänselvää yhteyttä siinä, että maapallon kärsiessä myös me kärsimme. Elämäntapa, joka haavoittaa maapalloa, haavoittaa myös ihmistä. Miehisyys joka haavoittaa maapalloa, haavoittaa myös miestä.

Mitä meiltä puuttuu, jotta voisimme saavuttaa kypsän miehisyyden? Ensinnäkin meiltä puuttuu opastus. Monet feministit astuvat jälleen kerran harhaan olettamalla, että poikien erottaminen äideistään kovaan miesten maailmaan on kaiken pahan alku ja juuri. Näin ei ole, sillä pojan ero äidin maailmasta on tuiki tarpeellinen osa miehisen psyyken kehitystä. Ilman tätä vaihetta saamme riippuvaisia ja ylikilttejä poikia. Poikaa odottaa tämän eron jälkeen isän maailmaan astuminen initiaation kautta. Ja tässä on nyky-yhteiskuntamme ongelma: harva isä on sillä tavalla kypsä mies, että osaa ottaa pojan vastaan. Harvoin meillä on myöskään muita vanhoja, kypsiä miehiä elämässämme, jotka osaisivat opettaa meille kypsän miehuuden salat. Tietenkin toisilla on joissain suhteissa parempia isiä kuin toisilla, mutta harva isä pystyy nyky-yhteiskunnan puristuksessa antamaan pojalleen täyttä kokemusta kypsästä maskuliinisuudesta. Samalla meiltä puuttuu myös yhteisö, jossa olisi muita kypsiä miehiä, jotka ottaisivat pojan vastaan.



Kypsien miesten lisäksi meiltä puuttuu initiaatio: tapahtuma, jonka jälkeen emme enää ole poikia vaan olemme astuneet miesten maailmaan. Initiaatio pitäisi suorittaa pojille silloin, kun he ovat omalla, yksilöllisellä tavallaan valmiita siihen. Initiaatiolla ei kuulu olla tiukkaa ikärajaa, vaan sen kuuluu tapahtua, kun yhteisössä huomataan, että pojan on aika kulkea sen läpi ja syntyä uudelleen. Tällä kertaa yhteisön tasavertaisena jäsenenä. Miehenä muiden miesten joukossa. Mikäpä olisi ihmisen elämässä tärkeämpi ja merkittävämpi hetki riitille ja opastukselle? Sillä opastusta initiaatio pitkälti on. Vanhat miehet vievät pojat jonnekin pyhään paikkaan, jossa saatetaan olla päivistä viikkoihin. Siellä pojille opetetaan heiltä ennen salatut tarinat, laulut ja myytit, jotka selittävät uudella tavalla maailmaa ja ihmisen paikkaa siinä. Sieltä palatessa pojille on annettu eväät oman, kypsän miehuuden rakentamiseen. Toisaalta initiaation rituaalista merkitystäkään ei pidä väheksyä, sillä luulen, että rituaaliset virstanpylväät ovat meille tärkeitä tukirakenteita kulkiessamme elämämme läpi.

Kuinka initiaatio toimii meidän yhteiskunnassamme? Täytät 18 vuotta ja *pim*, olet aikuinen mies kypsyydestäsi riippumatta. Ei opastusta, ei rituaalia, ei mitään. Mutta mene toki ostamaan alkoholia ja sekoita sillä pääsi! Se on aikuistumisen merkki numero 1 meidän yhteiskunnassamme. Juo ja vapaudu elämisen sietämättömästä paskamyrskystä. Joku saattaa toki vielä nykypäivänäkin sanoa, että "armeijassa pojista tehdään miehiä." Että siinä on initiaatio. Paskanmarjat. Siellä pojista tehdään poikasotilaita. Ja sotilas on täysin eri asia kuin soturi, jota me kaikki tarvitsemme sisällemme. Sotilas tottelee käskyjä, soturi taistelee suuremman hyvän puolesta. Armeijan ainoa miehuuden kannalta ansiokas puoli on se, että se viimeistään repii monet pojat irti äitinsä helmoista. Mutta kukaan ei intissäkään ole ottamassa poikia kypsällä tavalla vastaan, joten lopullinen vaikutus pojan miehisyyteen saattaa olla hyvinkin haitallinen.

Toisin sanoen pojat jätetään meidän yhteiskunnassamme heitteille sillä hetkellä, kun he eniten kaipaavat ohjausta ja opastusta. Nyt kerron esimerkin omasta kokemuksestani: Olen pohtinut hyvin paljon, miksi olin teini-ikäisenä ja vielä vähän myöhemminkin aivan äärimmäinen rationalisti, materialisti ja ateisti. Kaikenlaiset hihhulit ja hipit ansaitsivat mielestäni lähinnä pamppua. Tämä on hyvin voimakkaasti vallalla olevaa kulttuuria mukaileva näkemys. Mitä minulle sitten on tapahtunut, kun nyt olen juurikin tuollainen luontoa suojeleva "hippi" ja mystiikkaan taipuvainen "hihhuli", jollaisena tunnen oloni paremmaksi kuin koskaan?

Sen tarkemmin asioita erittelemättä mainittakoon, että jäin itsenäistymisvaiheessa täysin heitteille miehisyyteni suhteen. Olen myöhemmin tajunnut, että olen aina ollut herkästi luontoon, kauneuteen ja mystiikkaan virittynyt. Mutta se, mikä teki minusta erityisen kärkkään materialistin ja ateisitin oli pelkoni. Koska en teini-ikäisenä tiennyt, että toisenkinlainen miehisyys on mahdollista, aloin imeä itseeni ympäröivän kulttuurin tarjoamaa miehen mallia, mitä myös useimmat isät pojilleen opettavat. Olin kuin homo, joka viimeiseen asti kiistää homoutensa ja on siksi pahimman sortin homofoobikko. Minulla ei ollut elämässäni vanhaa miestä, joka olisi sanonut minulle, että saan olla herkkä, saan olla luova, saan välittää luonnosta ja eläimistä, saan tuntea surua tai iloa luonnon puolesta, ja että maailmaa saa katsoa myös mielikuvituksella ja mystisesti. Ja joka olisi samalla muistuttanut myös miehisyyden toisista puolista: pitää olla tarpeeksi voimakas vetääkseen omat rajansa ja taistellakseen sen puolesta, minkä kokee hyvänä ja tärkeänä.

Uskallan sanoa, että olen oman kypsän miehuuteni jäljille päässyt. Mutta mistä se alkoi? Luonto on tässäkin paras opettaja, ja pidänkin luontosuhteeni vahvistumista merkittävimpänä yksittäisenä hyvinvointiini vaikuttavana tekijänä. Vaellusharrastuksen aloittaminen vei minut ympäristöön, jossa löysin vähitellen lapsuudestani tutun herkkyyden aistia ympäristöäni. Pystyin jälleen kokemaan asioita olemalla osa luontoa. Paikkani maailmassa alkoi vähitellen hahmottua ja se tietenkin jatkaa hahmottumistaan kokoajan. Yhtäaikaisesti syventyen ja laajentuen. Toisekseen tarvitsin mallioppimista sieltä täältä jollakin tavalla kypsiltä miehiltä. Sitä voisi kutsua eräänlaiseksi palapelin kokoamiseksi. Kolmantena ja ei ollenkaan vähäisimpänä tekijänä eteenpäin auttoi runsas lukeminen, pohtiminen ja itsetutkiskelu. Lopputuoksena eheä ja luonnon kanssa resonoiva identiteetti sekä äärimmäisen hyvä olo!

Sanotaan loppuun vielä, että samanlaisen tekstin voisi kirjoittaa myös feminiinisyydestä. Varmasti miehisyydestä kirjoittamani asiat koskevat osittain myös naiseutta, sillä maskuliinisuus ja feminiinisyys yhdistyvät jokaisessa meissä omanlaisekseen kokonaisuudeksi, ja vaikka ne ovatkin tietyllä tavalla vastakohtia, eivät ne ole käsitteinä kuitenkaan mustavalkoisia tai selvärajaisia. Uskon kuitenkin, että vaikka täysi miehisyys ja naiseus rakentuvat tietenkin pääpiirteittäin samanlaisista ihmisyyden palikoista, vaaditaan matkan varrella kohti kypsyyttä kuitenkin paikka paikoin erilaisia eväitä ja virstanpylväitä. Tämän aiheen feminiiniseen puoleen en ole kuitenkaan perehtynyt tarpeeksi paljon, joten jätän asian ainakin toistaiseksi käsittelemättä.

Rakkaus musiikissa ja kulttuurissamme

Mark Henson: Ravine Rapture. Taiteilijan luvalla osoitteesta markhensonart.com.

Viime aikoina olen musiikkia kuunnellessani havahtunut siihen, kuinka rakkaus kuvataan populaarikulttuurissamme usein hyvin oudolla ja kieroutuneella tavalla. Populaarikulttuurimme kuvastanee kulttuuriamme myös kokonaisuudessaan, ja ei olekaan ihme, että epätasapainoinen elämä ja elinympäristö vaikuttavat kulttuurissamme voimakkaasti sellaisiin elämän merkittävimpiin asioihin kuin rakkaus.

Love is the Devil and I am in love
I think I'm gonna be sad
Infinite moonlight now awakes me

Sólstafir - Love Is the Devil (And I am in Love)

Joskus nautin suunnattomasti tämän tyylisistä tarinoista, mutta silloin ryvinkin vielä omassa, haitallisessa itsesäälissäni. Melankolisia sävelmiä pidän edelleen hyvin kauniina, mutta sanoituksissa jokin on alkanut särähtää monesti korvaan. Totta kai olemassa on paljon rakkautta sen koko loistossaan esittäviä kappaleita, mutta tämä toinen puoli tuntuu olevan kulttuurissamme hyvin yleinen ja se on ollut osa sitä varmasti hyvin pitkään. Eivät esimerkiksi Kalevalan rakkaustarinat mitään malliesimerkkejä onnellisuudesta ole. Suru on varmasti tarpeellinen osa sitä tunteiden kokonaisuutta, josta muodostuu rakkaus. Mutta uutena piirteenä pitäisin musiikissa sellaisia sanoituksia, jotka tuntuvat kuvastavan myös elämäntapamme aiheuttamaa tyhjyyttä ja täyttymättömyyttä, joka saa meidät jatkuvasti etsimään elämäämme syvempää merkitystä ja kokonaisempaa kuvaa itsestä ja maailmasta.

You, hey you there, can you save my soul
I caught your eye and with it you let me know,
you won't bury me, you're the part that makes me whole 

Eisley - Save My Soul

Sielun pelastaminen ja kokonaiseksi tekeminen. Tuttuja teemoja musiikissamme. Jos tällainen suhtautuminen rakkauteen ja rakkaussuhteisiin on yleinen, ei runsaissa avioeroissa tai epäonnisissa parisuhteissa ole paljon ihmettelemistä. Tällaista suhtautumista luo voimakkaasti kehitys, jonka toinen puoli haavoittaa erityisesti naisia tehokkuuden ja suorittamisen paineillaan, ja toinen puoli riisuu miehet terveestä maskuliinisuudesta ja miehisestä itsetunnosta. Muutoinkaan kulttuurimme ei tarjoa ihmisille lähellekään riittäviä edellytyksiä ja valmiuksia ympäröivän maailman, muun elämän sekä oman itsen terveeseen rakastamiseen. Päinvastoin, kulttuurimme ja elämäntapamme parhaansa mukaan estää tuon tuiki tarpeellisen suhteen muodostumisen. Tuloksena on sieluiltaan haavoittuneita ihmisiä, jotka eivät osaa etsiä ratkaisuja ongelmiinsa niiden alkulähteiltä. Siitä ei pidä ketään moittia, sillä nuo alkulähteet on kätketty syvälle kulttuuriimme. Ensiapua haavoihin etsitään ylläolevan kappaleen kuvaamalla tavalla esimerkiksi toisista ihmisistä.

Rakkaus toiseen ihmiseen ei koskaan paranna kenenkään sisäisiä ongelmia. Se voi ehkä vuorata nuo ongelmat hetkellisesti tyynyillä ja muilla pehmikkeillä, mutta haavat säilyvät ja vuotavat yhä uudestaan pintaan saakka. Niistä ei voi päästä eroon ilman oikeaa työtä niiden parantamiseksi. Suhtautuminen rakkauteen ja parisuhteeseen parannuskeinona tai lääkkeenä aiheuttaa myös riippuvuutta. "Et voi jättää minua koska menen sirpaleiksi." Kun toisen vapautta yrittää tällä tavoin kahlita, on todellinen rakkaus jo menetetty, jos sitä koskaan olikaan. Kukaan ei voi rakkaudellaan myöskään parantaa toisen sisäistä maailmaa. Tällainen uhrautuminen on upottava suon silmä, josta voi olla raskasta nousta jälleen pinnalle. Haavojen sulkemisessa voi olla toisille tukena, mutta niiden parantuminen ei voi alkaa kenestäkään muusta kuin niiden kantajasta itsestään.

Graveyard on onnistunut kuvaamaan epäonnista parisuhdetta ja siitä vapautumista erittäin osuvasti kappaleellaan Uncomfortably Numb:

I've been leaving you since the day we met
And it feels like you have too
I remember when I met you
The day I saw your smile
And now it's time to let go, oh, it's time to feel alive

Rakkaus loistaa, kun molemmat osapuolet luottavat rakkauteensa, itseensä ja toisiinsa niin voimakkaasti, että toisen lähtöä ei tarvitse edes ajatella. Rakkaus puhkeaa täyteen kukkaansa, kun molemmat osapuolet tietävät omat heikkoutensa ja vahvuutensa, eivätkä sälytä vastuuta omien kipeiden ongelmiensa ratkaisusta kumppanilleen tai ylipäätään parisuhteelleen. Parhaassa tapauksessa molemmat ovat löytäneet oman olemassaolonsa ja totuutensa siemenet sisältään. Tällöin molemmat voivat olla vahvoja ja itsenäisiä ihmisiä, jotka auttavat toinen toistaan kasvattamaan noista siemenistä vihannoivan puutarhan. Silloin rakkaudesta jaetut kokemukset avaavat todellisuuden ihmeille ja elämän kauneudelle aivan uuden ulottuvuuden. Voimakkaita yksin, voimakkaampia yhdessä. Sellaisia rakkauslauluja minä haluaisin kuunnella.

Loppuun haluan laittaa Brant Bjorkin yksinkertaisella tavalla nerokkaan laulun Somewhere Some Woman. Minulle se kertoo optimistisesti siitä, että meille jokaiselle on tässä maailmassa joku, joka vain odottaa löytymistään. Mutta se, löydämmekö rakkautta ja minkälaista rakkautta löydämme, on hyvin paljon kiinni meistä itsestämme.

Somewhere in the world right now
some woman is loving you.
What you gonna do?
What you gonna do right now? 

Työpaikkoja uhkaava teknologia

Yle uutisoi eilen Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen raportista, jonka mukaan jopa joka kolmatta suomalaista työpaikkaa uhkaa tietotekniikan kehitys. Uutisessa tietotekniikan kehitys ja sen aiheuttama työpaikkakato otetaan antautuneesti vastaan ilman minkäänlaista keskustelua tai arvopohdintaa. Näin on asianlaita ja sille emme mitään voi. Juuri tällainen asenne osoittaa, että teknologia ei enää ole ihmisten hallinnassa. Siitä on tullut maailmanlaajuisen kulttuurimme jumala, jolle uhraamme kehityksen alttarilla jatkuvasti ihmisyyttämme ja yhä enemmän myös hyvinvointiamme. Aiemmin olen kirjoittanut teknologian ihmistä orjuuttavasta vaikutuksesta ja teknologisen kehityksen hallitsemattomuudesta mm. näin.

Miksi seuraamme ihmisille haitallista teknologista kehitystä kuin orjat? Miksi yhteiskunnallista keskustelua ei käydä siitä, onko kulloinkin kyseessä olevan teknologian omaksuminen meille hyväksi vai haitaksi? Voisimmeko tehdä jopa niin radikaalin ratkaisun, että hylkäisimme nykyisenlaisen "kehityksen"? Globaalissa, jatkuvasti tehostuvassa yhteiskunnassa tuo lienee mahdotonta ilman että maa putoaisi kilpailukyvyssään. Monien muiden maiden pitäisi tehdä vastaava päätös samanaikaisesti, mutta mitkä mahdollisuudet sille ovat, kun palautamme mieliimme esimerkiksi ilmastonmuutokseen varautumisen menestystarinan? Jälleen kerran edessä on umpikuja, joka osoittaa, että ihminen ei enää hallitse teknologiaa, vaan teknologia ihmistä.

Valitettavan harva tiedostaa, että teknologinen kehitys ei ole mikään luonnonvoima. Tämä tiedostamattomuus on yksi suuri syy sille, että teknologian ja ihmisen välinen hallintasuhde on kääntynyt päälaelleen. On harmillista, että näin voimakkaasti ihmiselämään vaikuttavasta asiasta ei ymmärretä puhua. Uutisen jälkeen on tietenkin jo alettu toistella "korvaavat työpaikat kyllä löytyvät" -mantraa ja poikapääministeri Katainen irvailee, että "sata vuotta sitten joku oli huolissaan, että hevoskuskin ammatti häviää." No varmasti oli ja aivan oikeutetusti, mutta silloin uusi teknologia oli monessa tapauksessa ihmisten hyvinvoinnin kannalta hyötysuhteeltaan perusteltua. Tällä hetkellä teknologisesta kehityksestä saatava hyöty ihmisten kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille ei kuitenkaan ole enää yhtä suuri kuin tuohon aikaan.

Olemme nyt tilanteessa, jossa kehitys ei enää paranna ihmisten elämänlaatua, vaan jopa heikentää sitä ja voimakkaasti. Teknologian kehityksestä saatava hyöty on muuttunut ihmiselle negatiiviseksi. Se ei enää ole keino, vaan siitä on tullut päämäärä itsessään, oli inhimillinen hinta mikä hyvänsä. Kannattaako tällaisessa tilanteessa puskea samoilla raiteilla eteenpäin kuten aina ennenkin? Ei kannattaisi, mutta kuten on todettu ja tässäkin todistettu, globaali yhteiskuntamme on teknologisen kehityksen sokaisema ja orjuuttama.

Ihmisillä on kuitenkin mahdollisuus tehdä henkilökohtaisia ratkaisuja, jotka voivat ainakin teoriassa viivyttää uutisessa kuvattua kehitystä. Etlan tutkimuksen mukaan tietotekniikka uhkaa vakavasti esimerkiksi myyjien työtä. S-ryhmän ruokakauppoihin onkin jo tullut itsepalvelupisteitä, joissa pitää maksamisen lisäksi tehdä itse kassatyö. Törkeää. Ja ihmiset menevät tähän halpaan. Miksi? Tuollaista ahnetta kauppaa ei ole syytä palkita siitä, että he eivät hyvin käyvästä kaupasta huolimatta palkkaa lisää työvoimaa, vaan pistävät asiakkaat hoitamaan kassatyöt itse. Viemällä tuotteet aina totuttuun tapaan kassalle varmistaisimme, että myyjien työpaikat säilyisivät. Meidän ei ole pakko suostua pikakassojen käyttöön. Valitettavasti kovinkaan moni ei kiireessään, lyhytjänteisyydessään tai mukavuudenhalussaan ehdi ajatella tällaisia asioita. Siispä kehitys kehittyy ja kohta kaupoissa ei enää ole tarpeeksi kassoja meille, jotka emme halua tukea sellaista yhteiskunnallista kehitystä, jossa teknologia ahdistaa ihmisen ja ihmisyyden jatkuvasti pienempään nurkkaan. Rautatieasemilla tämä on jo toteutunut, sillä VR:llä ei ole enää tarpeeksi kassoja palvelemaan ihmisiä jouhevasti.

Olemme kulkeneet kehityksen huumaamina ansaan, josta ei ole helppoa ulospääsyä. Teknologinen kehitys heikentää elämänlaatuamme ja nöyryyttää ihmisyyttämme, mutta jos yritämme päästä kehityksestä globaalisti kilpailevassa maailmassa eroon, elämänlaatu nykymittapuulla käsitettynä kärsisi vielä enemmän. Lisäksi meitä on liikaa, joten olemme syvästi riippuvaisia teknologian mahdollistamasta tehokkuudesta. Ylimukavaan ja yltiöturvalliseen elämään tottuneina emme uskalla tai edes pysty kuvittelemaan, että muuttaisimme elämäntapamme jälleen ihmislähtöisemmäksi ja inhimillisemmäksi. Olemmekin myös toisella tavalla riippuvaisia teknologiasta: Meillä ei ole enää tarvittavia taitoja tai tietoja elää toisenlaista elämää, sillä sukupolvelta toiselle kulkeneet ihmisen vapaalle elämälle elintärkeät taidot katoavat yhä kauemmas historiaan sukupolvien ketjussa. Mitä pidemmälle nyt etenemme, sitä riippuvaisemmiksi itsemme teemme. Voiko teknologiasta näin vaikeasti riippuvaista elämää kutsua vapaudeksi?

Vieraskynä: Suomalaisuudesta

Aloitetaan uusi vuosi ja uudet kujeet vierailevan kujeilijan terveisillä. Luovutan siis puheenvuoron hetimiten rakkaalle ystävälleni, joka kertoo meille kokemuksiaan suomalaisuudesta sekä elämää voimistavasta ylpeydestä:

Aluksi muutama sana! En halua tehdä pilkkaa vaan kertoa kuinka itse koen. Tässä tekstissä ei ole tieteellistä tutkimusta vaan subjektiivista kokemusta.

Suomalaisuus, mitä se on? Suomalaisuus kansallisena itsetuntona näyttäytyy minulle muun muassa kaveriporukan ujona, eristäytyvänä tyyppinä ja Äiti Venäjän ja Isä Ruotsin välissä kyhjöttävänä, äkäpussina, teini-ikäisenä lapsena. Suomalaisuus on yhdistelmä epävarmuutta ja ylpeyttä: esim. suomalaista innovaatiota ja designiä, tuotteita, huudatetaan, mutta samalla vähätellään omaa henkistä suomalaisuuttamme. Olemme niin pieni maa suurten jättien keskellä, yritämme seurata muiden mallia ja unohdamme samalla keitä me itse olemme.

Kansallinen itsetunto heijastuu suoraan jokaiseen kyseisen kulttuuri-ilmentymän alaiseen jäseneen, toisin sanoen kaikkiin suomalaisiin. Olen koko elämäni ajan kuullut Suomen paskasta hallituksesta, kykenemättömistä politiikoista, surkeasta systeemistä, vitun Kelasta, kurjasta koulutuksesta ja silti samaan aikaan jotain täysin päinvastaista. Yleensä nuoremmat ihmiset ovat äärettömän närkästyneitä kaikkeen, mitä vanhemmat ovat antaneet ja ylpeänä esitelleet, ja haukkuvat sanoja säästelemättä kuitenkaan mitään itse antamatta. Moni haluaa lähteä Suomen 'oravanpyörästä' pois, minä mukaan lukien, jonnekin kauas lämpimään etsimään paratiisia. Samaan aikaan suomalaiset ovat yksi maailman vapaimmista kansoista, meillä on mahdollisuus mihin vain. Esimerkiksi ylipäänsä voimme matkustaa - ja kaiken lisäksi mihin vain tässä maailmassa. Meillä on myös hyvä maine minne tahansa menemmekin. Voimme halutessamme olla tekemättä mitään tai etsiä itseämme juuri niin pitkään kuin tarvitsemme ja meistä pidetään huolta valtion toimesta. Meillä on tilaa elää, meillä on elävä luonto, meillä on puhdasta vettä niin paljon kuin pystymme juomaan ja paljon enemmänkin. Suomessa on turvallista elää, eikä meidän tarvitse pelätä päivittäin elämämme puolesta. Toisin sanoen olemme äärimmäisen rikkaita.

Silti vähättelemme itseämme loputtomasti; 'Me vaan vähän tehään tämmöstä'. Esimerkiksi lähes kaikki suomalaiset puhuvat englantia, mutta suurin osa meistä menee täysin jäihin kohdatessaan englantia puhuvia ihmisiä ja hoemme itsellemme osaamattomuuttamme. Lähes kaikkia tuntemania ihmisiä vaivaa vaarallisen ankara itsekritiikki ja täydellisyydentavoittelu, enkä usko sen johtuvan hyvistä oloistamme vaan jostain syvemmästä, kenties juurikin heikosta kansallisesta itsetunnosta. Syvästä riittämättömyyden tunteesta sellaisella tasolla, jota suurin osa meistä ei elämänsä aikana tiedosta. Ihminen on laumaeläin, yhteisöllinen otus, joka toimii samanaikaisesti usealla fyysisellä, psyykkisellä ja sosiaalisella (ja lisättäköön vielä henkisellä) tasolla. Kansallinen itsevarmuus ja yhteenkuuluvuuden tunne on jotain, minkä me kaikki tunnemme ja koemme elämässämme hyvin syvällä ja samoin koemme sen puutteen.

Muistan ensimmäiset kerrat kun matkustin Euroopassa yksin, pienikokoisena miehenä ison rinkan kanssa etsimässä seikkailuja. Moni seikkailu jäi käymättä, koska en luottanut itseeni ja koska vähättelin omaa tarinaani, omaa maatani. Vertasin itseäni muihin, olin paljon hiljaisempi ja tyynempi kuin etelän latinoserkkumme, pienempi ja epäitsevarmempi kuin Hollannin jättiläiskansa, en niin runollinen kuin syksyisen Krakovan kirkoissa istuvat nuorukaiset. En puhunut näistä ajatuksista silloin ääneen, mutta olin ällistynyt jälkeen päin kun kuulin noilta samaisilta ihailemiltani 'ulkomaalaisilta' kuinka he arvostivat hiljaisuuttani ja rehellistä totuuttani, suoraselkäisyyttä ja tahdonvoimaa. Toisin sanoen vissiin Sisua, siinä oikeassa ja hyvässä muodossa. Se oli ensikosketukseni suomalaisuuden positiivisiin ominaisuuksiin, siihen asti (ja totuuden nimissä on myönnettävä, että vuosia vielä jälkeenkin päin) olin ollut yksi niistä, jotka valittivat ja näkivät vain kaiken mikä mätti suomalaisuudessa. Rakkaan ystäväni sanoin ”on hyvin suomalaista vihata suomalaisuutta” ja tämä tuntuu pätevän moneen ja tämä on jotain, minkä minä haluan nähdä muuttuvan.

Yksi heikon itsetunnon seurauksista on ylireagoiva puolustautuminen, tuntemattoman ja tuntemattomien pelko ja siitä seuraava A) pyllistäminen tai B) ylpistyminen.

Tähän väliin haluan sanoa muutaman sanan ylpeydestä. Ylpeydellä on äärimmäisen negatiivinen kaiku suomenkielessä ja meiltä puuttuu täysin sana terveelle itserakkaudelle. Itserakas, ylpeä ja egoisti on kaikki negatiivisia aspekteja hyvin positiivisesta asiasta. Ylpeys on täysin hyvästä, silloin kun se ei mene narsismiin. Se on jopa niin hyvästä, että on mahdotonta elää onnellista elämää olematta ylpeä itsestään ja minusta meidän olisi aika oppia olemaan ylpeitä siitä keitä me olemme, kansana ja yksilöinä. Tässä tekstissä käytän ylpeyden, tuon yhden hyveen, varjopuolesta nimeä ylpistyminen. Ylpistymisellä siis tarkoitan sitä itsekeskeisyyttä, mitä yleensä liitetään ylpeyteen. Ylpeydellä tarkoitan tervettä itsekunnioitusta.

Takaisin aiheeseen: Pyllistämisellä tarkoitan, että annetaan muiden kävellä ylitsemme. Muutumme lampaiksi, joita joku muu voi ohjata ja viedä, lopetamme omista päätöksistämme kiinnipitämisen, ehkä jopa niiden tekemisen täysin ja olemme jonkun toisen talutushihnassa. Ylpistyminen johtaa taas pullisteluun ja räjähtävään itsensä suojelemiseen jokaisesta pienestäkin vihjauksesta kohti heikkouksiamme, todellisiin tai kuviteltuihin. Kansallisella tasolla tämä on nähtävissä mm. muukalaiskammona/-vihana. Heikon (kansallisen) itsetunnon omaava yksilö, joka ylpistyy suomalaisuudestaan, haluaa ajaa kaikki ulkopuoliset pois ja pitää itsellään sen tilan, jonka kokee tarvitsevansa. Terveellä (kansallisella) itsetunnolla varustettu yksilö ei nää erilaisuutta uhkana itselleen, sillä hän tietää kuka hän on ja missä rajat menevät, eikä häntä pelota ottaa vastaan vierasta ja kuulla mitä hänellä on kerrottavanaan. Ylpistynyt ihminen pelkää menettävänsä itsensä kokonaan ja niin ollen puolustaa itseään.

Näen arjessani paljon negatiivista suomalaisuutta, mutta onneksi myös paljon positiivista. Positiivinen suomalaisuus on mielestäni jotain mitä kansamme kantaa. Tykkään nähdä suomalaiset eräänlaisena alkuperäiskansana, joka on toki vuosisatojen mittaan saanut geeni- ja kulttuuriperimää muualtakin. Uskon myös, että fyysisellä ympäristöllä eli luonnolla ja henkiolennoilla (henget ovat ehkä maallikolle helpommin ymmärrettävissä paikkoihin liittyvinä tuntemuksina) on vaikutuksensa myös ihmiseen, eli toisin sanoen ihmisillä, jotka asuvat samassa ympäristössä on samanlaisia piirteitä johtuen ympäröivästä luonnosta. Suomessa on elänyt ihmisiä tuhansia vuosia ja on käsittääkseni epäselvää mistä me olemme tänne tulleet. Mahdollisia viittauksia on aina Kauko-Itään asti, mutta idästä olemme tulleet. En usko, että tulemme koskaan olemaan eurooppalaisia tahi aasialaisia vaan olemme jotain siltä väliltä ja jotain aivan muuta.

Meissä on henkistä syvyyttä sekä herkkyyttä, rehellisyyttä ja suoraselkäistä voimaa. Meillä on yhteys luontoon vahvana ja aivan oma tapamme elää, jota minun mielestäni meidän tulisi rohkeasti etsiä ja tutkia virheitä pelkäämättä. Meillä on myös ainutlaatuinen tilaisuus koko maailmassa olla suunnannäyttäjiä monessa asiassa. Olemme teknologisesti ja ajatuksellisesti äärimmäisen edistyneitä, mutta silti nöyriä (ja meidän tulisi pitää kiinni siitä). Voimme näyttää mallia koko muulle maailmalle, kuinka elää ympäristömme kanssa harmonisesti, kuinka rehellisyydellä voi rakentaa kokonaisen kansakunnan, joka on avoin ja vieraanvarainen, mutta silti selvästi oma itsensä. En usko, että suomalaiset olisivat yksinäistä kansaa. Uskon, että eristäytyneisyytemme on myös varjopuoli, jonka positiivisella kääntöpuolella odottaa vahvasti yhteisöllinen ja rakastava suomalainen. Kaikki me tiedämme yksilöllisellä tasolla, että esittäminen on turhaa. Emme me voi olla ketään muita kuin me olemme, vaikka kuinka haluaisimme. Rohkenen väittää, että jokainen, joka rohkeasti seuraa omaa yksilöllisyyttään törmää jossain vaiheessa yhä kasvavaan yhteisöllisyyteen. Kun on sujut itsensä kanssa on helppo ja mukava olla toisten kanssa. Sama pätee myös kansallisella tasolla.

Autetaan siis Suomineitoa pysymään vahvana, kannustetaan häntä seisomaan selkä suorana ja avoin hymy kasvoilla näissä maailman tuulissa. Jokainen meistä voi tehdä osansa ja mitä useampi saa rakkaan maamme hymyilemään, sitä useammalle asukille se hymy tarttuu. Me olemme yhtä niin monella tasolla!

- ISLE

Arvotonta arvokeskustelua

www.theupsideofdown.com

Viime aikoina olen kirjoittanut aika paljon lonkalta ja pieni pilke silmäkulmassa, joten yritetäänpä vaihteeksi vähän asiapitoisempaa tuotosta. Valkkasin muutama viikko sitten luettavakseni Thomas Homer-Dixonin kirjan The Upside of Down - Catastrophe, Creativity, and the Renewal of Civilization. Jos joku vielä kuvittelee, että ainoastaan hörhöt, hihhulit ja hullut huru-ukot kirjoittavat odotettavissa olevasta yhteiskunnallisesta romahduksesta tai jonkinasteisesta luhistumisesta, suosittelen kurkkaamaan herran meriitit vaikka Wikipedista. Kirja tarjoilee erittäin hyvän kattauksen siitä, miksi hommat tulevat suurella varmuudella lähitulevaisuudessa niin sanotusti kusemaan ja pahasti. Kiinnostuin teoksesta, kun olin lukenut sen pohjalta kirjoitetun mielenkiintoisen ja suositeltavan artikkelin Akilleen kantapää -blogista.

Kun monet muut blogistit kirjoittavat ansiokkaasti mahdolliseen yhteiskunnalliseen romahdukseen liittyvistä teknisemmistä seikoista, omaa mielenkiintoani kutkuttavat eniten yhteiskuntajärjestelmämme taustalla piilevät kulttuuriset ja henkiset tekijät. Siksi haluan nyt pohtia nyky-yhteiskunnassamme käytävää arvokeskustelua Homer-Dixonin ajatusten pohjalta. Myöhemmin kirjoittanen Homer-Dixonin näkemyksistä koskien denialismia ja kieltomekanismeja.

Arvokeskustelu on nyky-yhteiskunnassa köyhää ja näivettynyttä. Arvokeskustelua käydään silloin tällöin esimerkiksi sellaisista tunteita ja ristiriitoja herättävistä asioista kuin eutanasia, huumeet tai korruptio, mutta elämäntapaamme ja kulttuuriamme koskevia ajatuksellisia peruspilareita pidetään virheellisesti jokseenkin arvovapaina asioina: elämämme on sellaista kuin se on, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Kuitenkin juuri arvot ohjaavat voimakkaasti elämäntapamme perusvirettä, josta progressiivisuus on saanut valitettavasti yliotteen.

Homer-Dixon jakaa arvot utilitaarisiin, moraalisiin ja eksistentialistisiin arvoihin. En tiedä, onko tämä jaottelu omaksuttu jostakin muualta, mutta lähdeviitteitä sille ei anneta, joten oletetaan, että se on satoa Homer-Dixonin omasta puutarhasta. Utilitaariset arvot ovat kulttuurin pintatason arvoja ja nykyinen arvokeskustelumme on hyvin pitkälti tätä. Homer-Dixonin mukaan utilitaariset arvot ovat yksinkertaisia mieltymyksiä, joista varsinkin taloustieteilijät ovat hänen mukaansa yhteiskunnassamme innoissaan. Homer-Dixon ei tästä kirjassaan mainitse, mutta itse käsittäisin termin utilitaarinen arvo arvona, jota mitataan hyötynä. Ja nykyisen kulttuurimme tuntien tuo hyöty lasketaan rahana, työpaikkoina ja talouskasvuna.

Moraalinen arvokeskustelu porautuu hivenen syvempään kulttuuriseen kerrokseen ja koskee oikeaan ja väärään sekä hyvään ja pahaan liittyviä kysymyksiä. Eläinoikeuskeskustelu on hyvä esimerkki tästä. Moraalista arvokeskustelua ovat myös eräät norjalaisen syväekologin Arne Naessin ajatukset: Onko ihmisillä oikeutta tyydyttää toissijaisia (ei-elintärkeitä) tarpeitaan muiden elämänmuotojen ensisijaisten (elintärkeiden) tarpeiden kustannuksella? Nämä ovat tärkeitä aiheita, mutta moraalinen arvokeskustelu painottuu yhteiskunnassamme hyvin pitkälti ihmisoikeuksiin. Ihmisellä on oikeuksia, millään muulla ei ole oikeuksia. Tämä on luultavasti seurausta eksistentialistisen arvokeskustelun puutteesta, minkä vuoksi olemme kulttuurimme vietävinä paisuttaneet ihmisen oikeudet ulos kaikista mahdollisista mittasuhteista verrattuna luonnon tai eläinten oikeuksiin.

Eksistentialistiset arvot ovat kaikkein syvintä kerrosta kulttuurissamme, ja ne koskevat kaikkea sitä, mikä antaa elämäämme merkitystä ja merkittävyyttä. Eksistentialistisessa arvokeskustelussa pohditaan, mikä on ihmisen paikka maailmassa ja maailmankaikkeudessa. Mitä ihmisyys edes on? Olemmeko osa jotain suurempaa? Mikä on elämän tarkoitus vai onko sillä edes tarkoitusta? Jos maapallo on vain mitätön hiekanjyvänen maailmankaikkeuden loputtomuudessa, niin onko silloin millään mitään väliä? Vai onko elämä maapallolla juuri siksi arvokasta?

Tiede pyrkii selvittämään joitain maailmankaikkeuteen liittyviä kysymyksiä, mutta valitettavasti muunlaiselle pohdinnalle ei tukahduttavan rationalismin valtaamassa kulttuurissamme anneta enää vakavasti otettavaa sijaa. Tiede rajoittuu kuitenkin vain tosiseikkojen todistamiseen ja esittämiseen, joten siinä ei ole koskaan kysymys arvoista. Tiede ei siis pohjimmiltaan pysty antamaan lopullisia vastauksia eksistentialistisiin kysymyksiin, joskin se voi tarjota tällaiselle keskustelulle loistavia virikkeitä, suuntaviivoja ja uusia sfäärejä. Tässä vaiheessa olisi siten suuri tarve sellaiselle piirretyistä tutulle pitkälle, päästä käyristetylle kepille, jolla voisi nykäistä tieteen pois teatterin näyttämöltä. Nyt mytologian ja mystiikan pitäisi astua vuorostaan lavalle, mutta ne on työnnetty kulttuurissamme häpeällisesti teatterin rekvisiittavarastoon. Tiede ja rationalismi jatkavat puuduttavaa ja sivuraiteilla kulkevaa dialogiaan. Hohhoijaa.

Kulttuurimme kuitenkin perustuu pohjimmiltaan mytologiaan ja myytteihin, ja juuri siksi eksistentialistinen arvokeskustelu olisi ensisijaisen tärkeää. Tämän keskustelun puuttuessa kulttuurimme pohjalla olevaa mytologiaa ja myyttejä ei nimittäin osata edes havaita. Kun ne ovat näkymättömiä ja äänettömiä kulttuurimme kuiskauksia, niitä ei voi arvioida eikä niiden suhteen voida tehdä minkäänlaisia valintoja. Lopputuloksena olemme täysin kulttuurimme kahleissa ilman minkäänlaista aavistusta siitä, onko kyseinen kulttuuri meille hyväksi vai haitaksi. "None are more hopelessly enslaved than those who falsely believe they are free."

Eksistentialistisessa arvokeskustelussa voitaisiin väitellä esimerkiksi siitä, onko ihmisen paikka maapallon herrana vai muun elonkehän osana. Tai siitä, onko historia todella pysähtynyt kehityksen jatkuessa loputtomiin. Elämmekö nyt sellaista ihmiskulttuurin huippua, jossa kehitys vie meitä kohti alati parempaa ja loisteliaampaa tulevaisuutta? Onko nykyinen elämäntapamme sellainen, mihin ihminen on alusta asti tarkoitettu, ja johon kohtalo vääjäämättä ihmisen kuljetti? Onko tämä ainoa oikea tapa elää? Kulttuurimme taustalla piilevistä myyteistä ja tarinoista kirjoittaa valaisevasti mm. Daniel Quinn kirjoissaan.

Kaikki tämä kutsuu luoksemme Nemesis Naturalista, luonnon kostoa ja sen tuomaa tasapainoa. Vääränlaiset eksistentialistiset olettamukset kuljettavat meitä ekologisen kuilun partaalle, emmekä edes piittaa siitä, että tuhoamme omaa kotiamme ja elinehtojamme. Piittaamattomuus on suoraa seurausta siitä, että kulttuuristen myyttiemme mukaan olemme aivan oikealla polulla, ja arvokeskustelun heiveröisyyden vuoksi tuosta polusta ei edes tajuta keskustella.

Kunnollisen arvokeskustelun puute näkyy konkreettisesti myös ihmisten hyvinvoinnissa ja henkisessä vahvuudessa. Kun elämällä ei ole tarkoitusta, paikka maailmankaikkeudessa on hukassa ja omista juurista ei ole tietoakaan, etsitään vastauksia vääriltä jumalilta: materialismista ja narsismista. Sen sijaan, että kysyttäisiin syvästi "kuka minä olen", kysytään pinnallisesti "kuka minä olen muiden silmissä." Oman identiteetin olemattomuutta ja heikkoutta laastaroidaan sosiaalisella medialla, tavaroilla ja vaatteilla, joilla yritetään koota jonkinlainen kuva ja rakenne sirpaleisesta itsestä. Tätä kuvaa itsestä katsellaan käyttäen muita ihmisiä peileinä. Tuota kuvaa ei voi kuitenkaan koskaan saada valmiiksi, sillä syvän ja todellisen identiteetin puuttuessa sen kaipuu ja etsintä jatkuu ikuisesti. Tätä haavoittuvaisuutta kulutuskapitalismi käyttää härskisti hyväkseen.

Lopputulos on ollut se, että nykyisenlaisella arvokeskustelullamme ei ole minkäänlaista arvoa hyvinvointimme tai paremman tulevaisuuden kannalta. Kunnollisen arvokeskustelun puuttuminen on myös yksi niistä merkeistä, jotka osoittavat, että kulttuurimme on täydellisen lapsellinen ja epäkypsä. Mutta miksi kulttuurimme on lapsellinen ja täynnä lapsia, jotka lain mukaan ja ikänsä puolesta ovat aikuisia? Se on jo kokonaan toinen tarina...

Voiman pimeä puoli

"Fear leads to anger; anger leads to hate; hate leads to suffering."

Kävin pitkästä aikaa kävelyllä upeassa lapsuudenmetsässäni. Metsä on luonnonarvoiltaan hieno. Järeitä kuusia, isoja koivupökkelöitä, haavikoita ja kilpikaarnaisia mäntyjä. Ehdin ihastella tuota kauneutta ja taianomaista tunnetta hetken aikaa, kunnes näin jotain pysäyttävää: metsänhoitoyhdistyksen kuitunauhat. Raivostuin, huusin epätoivoisena ja vajosin syvään, syvään suruun. Kokosin itseni ja aloin kartoittaa aluetta, ja hyvin pian jouduin toteamaan, että mikään ei säästy. Hädissäni selvittelin mahdollisuuksia metsän pelastamiselle, mutta oli jo liian myöhäistä. Koko parinkymmenen hehtaarin alue, oman luontosuhteeni juuret, on tuomittu siemenpuita lukuunottamatta avohakkuuksi. Avasin sydämeni vihalle.

Olen aiemmin ajatellut, että nykyinen, maailmanlaajuinen valtakulttuurimme ja järjestelmämme on viallinen ja huono. Kun käsitin lapsuudenmetsääni odottavan tuhon laajuuden ja totaalisuuden, huomasin, että sydämeeni virtasi surun lisäksi puhdas ja raivokas viha. Huomasin lopullisesti eläväni täysin vinoutuneessa, läpeensä sairaassa, sydäntäni kylmäävässä ja kuvottavassa kulttuurissa. Haluaisin oksentaa tämän kulttuurin itsestäni ulos. Oksentaa sen niiden vihoviimeisten kunnaninsinöörien päälle, jotka metsän kohtalon sinetöivät. He edustavat maailmassamme todellisia terroristeja ja kaikkein vihoviimeisintä roskasakkia. He ovat etulinjan taistelijoita luonnon ja ihmisyyden vastaisessa totaalisessa sodassa. Heitä avustavat teknologikot, kehityspellet, talousimperialistit ja markkinointikoneisto, joiden kutsumus on ihmisten luontosuhteen kaventaminen ja maapallon tuhoaminen. Alati oheneva luontosuhde takaa sen, että ihmiset eivät ymmärrä ryhtyä eivätkä edes kykene kapinaan ennen kuin on liian myöhäistä. Ja luulen, että kello on jo lyönyt keskiyötä.

Olemme kaikki vinoutuneen kulttuurimme lapsia.

Siirtykäämme Star Wars -maailmaan, sillä sieltä on löydettävissä mytologiaa ja arkkityyppejä, jotka auttavat purkamaan tätä asiaa. Näitte juuri Voiman pimeän puolen minussa. Normaalisti ajattelen, että valtaosa ihmisistä ei sille paljon mahda, että arvoiltaan tyly, kieroutunut sekä luonnon ja ihmisyyden kannalta tuhoisa kulttuuri tekee heistä tyhjiä, voimattomia ja kesytettyjä. He ovat tahdottomia kloonisotilaita, jotka tottelevat Keisari Palpatinen käskyjä sokeasti ja ajattelematta. Tähän on hyvä siteerata vähän Raamattua, jossa Jeesus, viimeisen päälle kova jediritari muuten, näyttää oivaa esimerkkiä: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät."

Tunsin ensimmäistä kertaa, kuinka pimeä puoli antaa kieroutunutta voimaa, joka syö samalla kantajansa sisältä ontoksi ja katkeraksi. Esimerkin vihalle ja surulle antautuneesta sielusta voi mielestäni nähdä Pentti Linkolassa, jonka kirjoituksista säteilee viisauden lisäksi syvä viha ja halveksunta. Linkola on myös avoimesti kirjoittanut kokemastaan masennuksesta. Samoja piirteitä havaitsen mm. Unabomberissa, jolle viimeinen pisara oli ennen kuuluisaa kirjepommikampanjaa ja elinkautista vankeusrangaistusta hänen piilopirttinsä liepeille tunkeutuneet metsätuhokoneet.

“…You’ve failed, your highness. I am a Jedi, as my father was before me.”

En ole aiemmin täysin käsittänyt, mistä noin voimakas viha, mutta myös tuosta vihasta ammennettava rohkeus, saavat alkunsa. Nyt tiedän ja huomaan olevani Luke Skywalkerin kengissä kohtaamassa Dagobahin synkkiä hallusinaatioita, jotka kuvastavat omaa pimeää puoltani. Kuinka pimeälle puolelle astumisen voi välttää? Kuinka voin löytää rohkeuden vastustaa Imperiumia siten, että oma ajatus- ja tunnemaailma pysyy tasapainoisena ja valon puolella? Onko meillä minkäänlaisia mahdollisuuksia Imperiumin ylivoimaa vastaan?  Joudummeko jossain vaiheessa luovuttamaan ja lähtemään maanpakoon - kuka vuoristoon kuin Obi-Wan Kenobi, kuka soille ja metsiin kuin Yoda? Kantaen sydämissämme toivoa siitä, että keskiyön jälkeen koittaa vielä uusi päivä. Ehkä, mutta vielä on katteettomaan optimismiin sortumatta muistettava, että jedit eivät ole mitään ylikilttejä ja naiiveja pasifisteja, vaan oman voimansa ja sisäisen kuninkaansa löytäneitä sotureita.

Romahdus ≠ ahdistus

Raavin joskus päätäni sen suhteen, onko oikein yrittää herätellä ihmisiä kohtaamaan nyky-yhteiskuntamme ongelmia, jotka todennäköisesti aiheuttavat lähivuosikymmeninä yhden laajimmista ja traagisimmista mullistuksista ihmiskunnan historiassa. Lähtökohtaisesti luulisi, että mm. ajatukset yhteiskunnan energiapohjan vähittäisestä rapautumisesta, hallitsemattomasta väestönkasvusta, luonnon monimuotoisuuden hupenemisesta ja ilmastonmuutoksesta sekä globaalista yhteiskunnallisesta romahduksesta eivät piristä kenenkään päivää. On ollut yllättävää huomata, että juuri onnellisuutta lisäävä vaikutus näillä perin pohjin ahdistavilla ajatuksilla on omassa elämässäni ollut. Osa seuraavaksi kirjoittamastani koskee myös muita ihmiselämään vääjäämättä sattuvia huolia, murheita ja suruja.

Pintatasolla kyse on kulttuuristen kahleiden murtumisesta. Kun teollisen ja teknologisen sivilisaatiomme mielettömyys alkaa vähitellen näyttää ja tuntua ilmiselvältä, eivät monet tuon järjestelmän yksilöihin kohdistamat normit enää tunnu noudattamisen arvoisilta. Ne muuttuvat kertakaikkisen typeriksi ja turhiksi. Tällaisilla normeilla tarkoitan sellaista yksilöihin kohdistuvaa kulttuurista painetta, joka saa ihmiset käyttäytymään kuin eläintarhan häkeissä elävät tylsistyneet eläimet. Sellaista elämää me elämme, mutta kun koko järjestelmän ja sen jäsenten mielipuolisuus on paljastunut, kalterit jotka estävät meitä olemasta kesyttämättömiä ihmisiä, alkavat murtua. Elämästä voikin nauttia tavoilla, joita ei ennen voinut kuvitellakaan! Tervettä ihmistä ohjaa tässäkin tilanteessa moraalinen koodisto, jonka evoluutio on kirjoittanut mieliimme. Mikä tahansa, mikä ei aiheuta oikeaa vahinkoa muille, on mahdollista! Henkisessä lukossa olevien hiekoittajien närkästyminen ja mielipaha on asia erikseen, eikä siitä tarvitse välittää tai ottaa itseensä.

Kulttuuristen kahleiden murtuminen on kuitenkin vain osatekijä siinä, miksi maailmanjärjestystämme uhkaavien tekijöiden tunnustaminen voi muuttaa suhtautumisen elämään kaikin puolin onnellisemmaksi, vapautuneemmaksi ja eloisammaksi. Pohjimmiltaan kyse on todellisuuden hyväksymisestä sellaisena kuin se on. Ihminen voi käyttää valtavat määrät henkistä energiaansa asioiden kieltämiseen. Mitä enemmän mielenvoimaa käyttää todellisuuden kieltämiseen tai sen muokkaamiseen itseään huijaamalla, sitä vähemmän resursseja jää jäljelle toimimiseen, luovaan ajatteluun, rakastamiseen, itsestään huolehtimiseen ja elämästä nauttimiseen. Henkisiä voimavaroja hyödyntämällä kannattaa muokata omaa suhtautumistaan todellisuuteen, mutta energiaa ei missään nimessä kannata tuhlata tosiseikkojen kieltämiseen. Tosiseikkoihin voi suhtautua kielteisesti tai myönteisesti, pessimistisesti tai optimistisesti, mutta tosiseikkoja ei voi ajatuksenvoimalla muuttaa muuksi kuin mitä ne ovat.

Todellisuuden molemmat puolet on lopulta kohdattava sellaisena kuin ne ovat. Vastaan on otettava sekä hyvä että paha. Jos mieli ei ole tarpeeksi rohkea kohtaamaan pelottavia ja uhkaavia asioita, se ei ole myöskään tarpeeksi uskalias antautumaan täydellisesti kauneudelle, rakkaudelle ja ilolle. Kun elämäntapaamme horjuttavat uhat kohtaa rohkealla ja avoimella mielellä, kapasiteetti avautua elämän kauniille puolille voimistuu, ja siitä jos mistä saa voimaa mennä eteenpäin.

Zombiemuurahaisista ja ihmisistä

Mark Henson: Land of the Free, Home of the Brave. Taiteilijan luvalla osoitteesta markhensonart.com.

Zombiemuurahaisiksi kutsutaan erään hevosmuurahaislajin yksilöitä, jotka ovat saaneet tartunnan Ophiocordyceps-loissienestä. Viittaus zombeihin juontaa juurensa siitä, että loissienen infektoima muurahainen muuttuu tahdottomaksi sienen "orjaksi", sillä näyttää siltä kuin sieni ottaisi muurahaisen mielen hallintaansa. Tällaisen kavalan, biologisen indoktrinaation uhriksi joutunut muurahainen hylkää yhdyskuntansa ja etsiytyy jonkin lehden alapinnalle. Siihen huono-onninen muurahainen pureutuu kiinni ja pysyy säntillisesti paikoillaan kuolemaansa saakka. Silloin sieni saa levitettyä itiönsä muurahaisen järsimästä haavasta kätevästi lehden sisään, jossa se pääsee jälleen leviämään.

Lähes täydellinen vertauskuva nykyiselle ihmiskunnalle! Vaan tässä metaforassa emme valitettavasti ole muurahaisen aivoissa isäntänä seikkaileva sieni, vaan osaksemme on langennut muurahaisparan kohtalo. Orjaherrammekin on eri maata, sillä se ei ole aivoihimme tavalla tai toisella tarttunut hiiva. Jätän myös folion kauppaan ja totean, etteivät reptiliaanit tai kehoomme asennetut mikrosirut kuulu lainkaan tähän asiaan. Naurettavuuksiin ei nimittäin tarvitse mennä, sillä totuus on tarua ihmeellisempää, kun siihen kunnolla havahtuu. Joku blogiani ennen lukenut osaa varmasti jo ennakoida, kun totean, että meitä orjuuttavat teknologia ja sen kehitys. Mitä enemmän ja herkemmin kiinnitän huomiota ympärilläni vallitsevaan todellisuuteen, sitä selvemmäksi tämä asian laita tulee: Ihmiskuntaan on pesiytynyt kulttuurinen loinen, joka saa ihmiset palvelemaan isäntänään koneiden kehitystä oman ja muiden elävien olentojen etujen kustannuksella. Kulttuurimme vaikuttaa ihmiskuntaan samalla tavalla kuin sieni-infektio muurahaiseen.

Tämä loinen ei tartu ihmiseen vielä syntymähetkellä, mutta se siirtyy mieleen "äidinmaidossa" erilaisina kulttuurimme kuiskailemina tarinoina ja myytteinä. Infektio leviää ja pahenee yksilön varttuessa vastuuntuntoiseksi yhteiskunnan jäseneksi. Tämä loinen saa ihmiset hylkäämään elämän yhdyskunnan, jolloin ihmiset alkavat tehdä töitä koneiden palvelijoina. Kulttuurisesta loisesta infektoitunut ihmiskunta alkaa progressiivisuuden myytin vankina riistää maapallon elämää ruokkiakseen alati elonkehän kustannuksella laajenevaa teknosfääriä. Ihmiskunnan päätarkoitukseksi muodostuu energian ja luonnonvarojen toimittaminen koneille, jotta ne toimisivat, kehittyisivät ja leviäisivät. Hinnalla millä hyvänsä.

Elämä kaikessa monimuotoisuudessaan saa kärsiä innolla loisisäntäänsä palvelevan ihmiskunnan ponnistuksista. Tiedämme, että elämäntapamme on tuhoisa luonnon monimuotoisuuden kannalta ja tiedämme, että henkemme ovat riippuvaisia vain ja ainoastaan tuosta monimuotoisuudesta. Tiedämme, että tuo monimuotoisuus on luhistumassa emmekä tiedä, milloin menemme vai olemmeko jopa jo menneet kriittisen kynnyksen yli. Tiedämme, että teknologisen kehityksen ruokkiminen fossiilisilla polttoaineilla muuttaa ilmastoa ja tiedämme, että kyseessä on koko elämän yhteisön tulevaisuutta vakavasti uhkaava ongelma. Silti jatkamme orjamaisesti loisisäntämme palvelemista ja ruokimme teknologisen kehityksen koneistoa, jotta se voi levitä ja kehittyä samalla, kun elämä ympärillämme hupenee hälyttävää vauhtia.

Eräs tämän loisen hienostuneimmista tempuista on se, että se saa ihmiskunnan uskomaan satuihin. Totta kai olet kuullut sadun siitä, että kehitys koituu aina ihmiskunnan parhaaksi? Tai siitä, että teknologia palvelee ihmistä? Ilakoimme esimerkiksi uusista liikenneyhteyksistä ja viestintävälineistä, mutta emme ymmärrä, että niiden perimmäinen lopputulos on ihmisten tiukempi kahliutuminen biosfääriä tuhoavaan teknologiseen koneistoon. Ja kaikesta tästä hienosta "kehityksestä" huolimatta pahoinvointia aiheuttava ylihyvinvointimme tuotetaan edelleen orjatyövoimalla ja enemmistö maapallon väestöstä joutuu elämään ihmisarvoa alentavissa olosuhteissa. Riistolla ansaitut ylellisyydet eivät ole tuoneet tänne pyramidin huipullekaan onnea, vaan mässäilevässä ja pröystäilevässä kulttuurissa eletään tyhjässä tarkoituksettomuudessa, onnettomina, addiktoituneina, mieli heikkona tai särkyneenä ja fyysisesti häpeällisen huonossa kunnossa. Olemme pelkkiä harmaita varjoja siitä loistokkaasta olennosta, joka ihminen terveimmillään voi olla. Talouskasvulla ja kehityksellä ei ole pitkään aikaan ollut minkäänlaista arvoa ihmiselon parantajana, vaan sen vaikutus on lähes poikkeuksetta teknologisen kehityksen edistys ihmisyyden kustannuksella. Näin ihminen ja ihmisluontokin joutuvat riutumaan loistartunnan aiheuttaman kehityspsykoosin vuoksi. Silti jatkamme orjamaisesti loisisäntämme palvelemista ja ruokimme koneistoa, jotta se voi levitä ja kehittyä samalla, kun ihminen sisällämme huutaa rikkinäisenä ja kahlittuna, ja yhä useampi aina vain kasvavasta väestöstä joutuu kamppailemaan elämänsä puolesta säälittävän surkeissa olosuhteissa.

Kulttuurisen loisen kaikkein ikävin temppu on ollut kiistämättä se, että se on saanut ihmiskunnan unohtamaan suhteensa todellisuuteen. Meillä ei ole enää suhdetta siihen, minkä vuoksi olemme ylipäätään olemassa. Vuosi vuodelta ohenee suhteemme veteen ja tuuleen, metsiin ja puihin, villieläimiin ja parantaviin kasveihin, pilviin ja tähtitaivaaseen sekä luontoon ja elämään ylipäänsä. Tämä tekee meistä henkisesti ja usein myös fyysisesti lamaantuneita koneiston osasia. Sen sijaan suhteemme isäntämme tarjoamaan "todellisuuteen" paranee jatkuvasti. Teknokratian kourissa pahasti vaurioituneen luontosuhteen tilalle kulttuurinen loinen tarjoaa psyykkisellä ja tulevaisuudessa yhä enemmän myös fyysisellä tasolla syvenevää suhdetta erilaisiin ruutuihin, johtoihin, kosketusnäyttöihin, tietoverkkoihin ja mikropiireihin. Tämä uusi suhde yhä edelleen järsii ihmiskunnan henkistä pääomaa täyttämällä puuttuvan luontosuhteen jättämän tyhjyyden aivotoimintaa sumentavalla ja turruttavalla viihteellä (Myönnän, että älykästä ja ajattelemaan kannustavaa viihdettäkin on, mutta nyt tarkoitan valtavirtaa.) ja ihmisen henkisiä ja ruumiillisia tarpeita aliarvioivina "helpotuksina". Huomaamattamme olemme zombiemuurahaisten tavoin pureutuneet kiinni lehteen. Erona vain se, että me raukkaparat olemme orjuuttaneet itse itsemme kulttuuriimme pesiytyneillä tuhoisilla harhaluuloilla.

Se suunta, mitä kohti ihmiskunta tällä hetkellä purjehtii, ei ole ihmiskunnan tai maapallon hyvinvoinnin kannalta millään järkevällä tai positiivisella tavalla perusteltavissa. Kulttuurimme loismaisuus ilmeneekin juuri siinä, että ihmiskunta on sen vaikutuksen alla kuin armeija zombiemuurahaisia, jotka kulkevat loisen ohjaamana kohti omaa ja liian monen muun elämänmuodon turmiota. Onneksi kulttuurista loista vastaan voi ainakin yksilötasolla taistella tiedonjanolla, luontosuhdetta syventämällä ja omien hengenlahjojensa harjoittamisella. Matokuurin jälkeen kulttuurissamme vallitsevan kehityspsykoosin järjettömyys on lopulta niin ilmiselvää, että hetken aikaa pitää melkein vakavissaan pohtia, kuka sinne hullujen huoneelle loppujen lopuksi oikein kuuluu.