Elämäntapamme on haitallinen kypsälle miehisyydelle

Olen pohtinut viime aikoina paljon miehuuden ja maskuliinisuuden saloja. Ajatustyöni tukena ja inspiraationa mainitsen erityisesti seuraavat kirjat:

Bly, Robert: Iron John
Moore & Gillette: King, Warrior, Magician, Lover - Rediscovering the Archetypes of the Mature Masculine
Turnbull, Colin: The Forest People

Lisäksi aihetta koskien heräsi ajatuksia Mary E. Gomesin ja Allen D. Kannerin artikkelista The Rape of the Well-Maidens: Feminist Psychology and the Environmental Crisis. Artikkeli löytyy kertakaikkisen loistavasta Ecopsychology-kirjasta (Toim. Roszak, Gomes, Kanner 1995). Tämän kirjan herättämiin ajatuksiin palaan varmasti jatkossakin. Mutta nyt itse asiaan.

Perinteisesti mies ja maskuliinisuus on kulttuurissamme nähty tietyn tyyppisenä 50-luvun miehenä. Hän käy töissä, tuo leivän pöytään, pitää naisen kurissa, saattaa olla vähän macho. Hän on perheelleen ja lapsilleen etäinen niin fyysisesti kuin emotionaalisestikin. Tällaisen stereotyyppisen mieshahmon lisäksi maskuliinisuuteen on pitkään yhdistetty yksinomaan sellaisia kovilta kuulostavia arvoja kuin voimakkuus, tehokkuus ja armottomuus. Ja sellaiseksi maskuliinisuus on pitkälti muodostunutkin teollisen vallankumouksen jälkeisen teknologistuvan kulttuurimme puristuksissa. Ongelma on siinä, että tällainen 50-luvun maskuliinisuus, jollaisena käsitämme paljolti kaiken maskuliinisuuden, ei ole täyttä, kypsää miehisyyttä, vaan epäkypsää ja poikamaista uhoa, pullistelua ja suojamuurien ylläpitoa. Ihmiselle haitallisen kehityksen vuoksi aina vain epäsopivammaksi muuttuva elämäntapamme on siten vaikuttanut ihmisyyteen haitallisesti myös rappeuttamalla maskuliinisuuden (ja feminiinisyyden). Miehisyydestä hävisi aimo annos sellaisia piirteitä kuin luovuus, herkkyys ja suojelevuus.

Käsitys maskuliinisuudesta on siis ollut ja on edelleen epätäydellinen ja yksipuolinen. Ja 70-luvulla alkoi tapahtua. Naiset voimaantuivat aivan oikeutetusti ja feminismistä tuli vaikutusvaltainen aate. Feminismi on tehnyt erinomaisen hienoa työtä sen eteen, että naisten asema on parantunut ja tasa-arvoistunut. Feminismi on kuitenkin mennyt vikaan siinä, että ongelmiksi on pitkälti nimetty miehet ja maskuliinisuus. Feministisessä kritiikissä tätä "50-luvun" vajavaista, haavoittunutta ja epäkypsää maskuliinisuutta on siis pidetty täytenä maskuliinisuutena, joten maskuliinisuutta ja miehisyyttä alettiin leimata negatiivisin määrein, mikä on vaikuttanut kielteisesti miehiseen itsetuntoon. Nyt osa miehistä alkoi olla uuden ongelman äärellä: "Jos miehisyys kerran on niin perseestä, niin minkälainen minun sitten pitäisi olla? En ainakaan halua olla tuollainen paska mies." Tästä on lähtenyt kehitys kohti feminiinistä miestä, joka hakee herkkyyden ja luovuuden arvoja liiaksi naisellisesta energiasta, koska oli jo kauan sitten unohdettu, että nämä puolet voi löytää myös miehisestä maailmasta. Tuloksena olemme saaneet liian uhrautuvia, liian kilttejä ja tyttöystävistään, puolisoistaan tai äideistään riippuvaisia poikia. Samalla toinen puoli miehistä tietenkin jatkoi ja jatkaa edelleen machon miehisyyden poikamaisessa maailmassa.

Tämä epäkypsä, macho maskuliinisuus ei ole haitallinen ainoastaan ihmisten hyvinvoinnin kannalta, vaan se vaikuttaa patriarkaalisessa yhteiskunnassamme voimakkaasti kehityksen suuntaan ja maailman tilaan. Ainoastaan kovien maskuliinisten ominaisuuksien mukaisesti kasvavat miehet, ja yhä enemmän myös naiset, eivät tunne oman itsen olevan osa suurempaa kokonaisuutta, ja ovat emotionaalisesti erkaantuneita maailmasta, luonnosta, eläimistä ja kasveista. Tunnesidettä elinympäristöön ja muuhun elämään ei muodostu, vaikka ne vaikuttuvat perustavanlaatuisesti meidän fyysiseen ja psyykkiseen elämänlaatuumme. Tällöin nykyisenlainen maapallon riisto on mahdollistunut ilman, että ihmiset oikeasti tuntisivat siitä hätää tai vastuuta. Tämän emotionaalisen erkaantuneisuuden vuoksi emme myöskään huomaa päivänselvää yhteyttä siinä, että maapallon kärsiessä myös me kärsimme. Elämäntapa, joka haavoittaa maapalloa, haavoittaa myös ihmistä. Miehisyys joka haavoittaa maapalloa, haavoittaa myös miestä.

Mitä meiltä puuttuu, jotta voisimme saavuttaa kypsän miehisyyden? Ensinnäkin meiltä puuttuu opastus. Monet feministit astuvat jälleen kerran harhaan olettamalla, että poikien erottaminen äideistään kovaan miesten maailmaan on kaiken pahan alku ja juuri. Näin ei ole, sillä pojan ero äidin maailmasta on tuiki tarpeellinen osa miehisen psyyken kehitystä. Ilman tätä vaihetta saamme riippuvaisia ja ylikilttejä poikia. Poikaa odottaa tämän eron jälkeen isän maailmaan astuminen initiaation kautta. Ja tässä on nyky-yhteiskuntamme ongelma: harva isä on sillä tavalla kypsä mies, että osaa ottaa pojan vastaan. Harvoin meillä on myöskään muita vanhoja, kypsiä miehiä elämässämme, jotka osaisivat opettaa meille kypsän miehuuden salat. Tietenkin toisilla on joissain suhteissa parempia isiä kuin toisilla, mutta harva isä pystyy nyky-yhteiskunnan puristuksessa antamaan pojalleen täyttä kokemusta kypsästä maskuliinisuudesta. Samalla meiltä puuttuu myös yhteisö, jossa olisi muita kypsiä miehiä, jotka ottaisivat pojan vastaan.



Kypsien miesten lisäksi meiltä puuttuu initiaatio: tapahtuma, jonka jälkeen emme enää ole poikia vaan olemme astuneet miesten maailmaan. Initiaatio pitäisi suorittaa pojille silloin, kun he ovat omalla, yksilöllisellä tavallaan valmiita siihen. Initiaatiolla ei kuulu olla tiukkaa ikärajaa, vaan sen kuuluu tapahtua, kun yhteisössä huomataan, että pojan on aika kulkea sen läpi ja syntyä uudelleen. Tällä kertaa yhteisön tasavertaisena jäsenenä. Miehenä muiden miesten joukossa. Mikäpä olisi ihmisen elämässä tärkeämpi ja merkittävämpi hetki riitille ja opastukselle? Sillä opastusta initiaatio pitkälti on. Vanhat miehet vievät pojat jonnekin pyhään paikkaan, jossa saatetaan olla päivistä viikkoihin. Siellä pojille opetetaan heiltä ennen salatut tarinat, laulut ja myytit, jotka selittävät uudella tavalla maailmaa ja ihmisen paikkaa siinä. Sieltä palatessa pojille on annettu eväät oman, kypsän miehuuden rakentamiseen. Toisaalta initiaation rituaalista merkitystäkään ei pidä väheksyä, sillä luulen, että rituaaliset virstanpylväät ovat meille tärkeitä tukirakenteita kulkiessamme elämämme läpi.

Kuinka initiaatio toimii meidän yhteiskunnassamme? Täytät 18 vuotta ja *pim*, olet aikuinen mies kypsyydestäsi riippumatta. Ei opastusta, ei rituaalia, ei mitään. Mutta mene toki ostamaan alkoholia ja sekoita sillä pääsi! Se on aikuistumisen merkki numero 1 meidän yhteiskunnassamme. Juo ja vapaudu elämisen sietämättömästä paskamyrskystä. Joku saattaa toki vielä nykypäivänäkin sanoa, että "armeijassa pojista tehdään miehiä." Että siinä on initiaatio. Paskanmarjat. Siellä pojista tehdään poikasotilaita. Ja sotilas on täysin eri asia kuin soturi, jota me kaikki tarvitsemme sisällemme. Sotilas tottelee käskyjä, soturi taistelee suuremman hyvän puolesta. Armeijan ainoa miehuuden kannalta ansiokas puoli on se, että se viimeistään repii monet pojat irti äitinsä helmoista. Mutta kukaan ei intissäkään ole ottamassa poikia kypsällä tavalla vastaan, joten lopullinen vaikutus pojan miehisyyteen saattaa olla hyvinkin haitallinen.

Toisin sanoen pojat jätetään meidän yhteiskunnassamme heitteille sillä hetkellä, kun he eniten kaipaavat ohjausta ja opastusta. Nyt kerron esimerkin omasta kokemuksestani: Olen pohtinut hyvin paljon, miksi olin teini-ikäisenä ja vielä vähän myöhemminkin aivan äärimmäinen rationalisti, materialisti ja ateisti. Kaikenlaiset hihhulit ja hipit ansaitsivat mielestäni lähinnä pamppua. Tämä on hyvin voimakkaasti vallalla olevaa kulttuuria mukaileva näkemys. Mitä minulle sitten on tapahtunut, kun nyt olen juurikin tuollainen luontoa suojeleva "hippi" ja mystiikkaan taipuvainen "hihhuli", jollaisena tunnen oloni paremmaksi kuin koskaan?

Sen tarkemmin asioita erittelemättä mainittakoon, että jäin itsenäistymisvaiheessa täysin heitteille miehisyyteni suhteen. Olen myöhemmin tajunnut, että olen aina ollut herkästi luontoon, kauneuteen ja mystiikkaan virittynyt. Mutta se, mikä teki minusta erityisen kärkkään materialistin ja ateisitin oli pelkoni. Koska en teini-ikäisenä tiennyt, että toisenkinlainen miehisyys on mahdollista, aloin imeä itseeni ympäröivän kulttuurin tarjoamaa miehen mallia, mitä myös useimmat isät pojilleen opettavat. Olin kuin homo, joka viimeiseen asti kiistää homoutensa ja on siksi pahimman sortin homofoobikko. Minulla ei ollut elämässäni vanhaa miestä, joka olisi sanonut minulle, että saan olla herkkä, saan olla luova, saan välittää luonnosta ja eläimistä, saan tuntea surua tai iloa luonnon puolesta, ja että maailmaa saa katsoa myös mielikuvituksella ja mystisesti. Ja joka olisi samalla muistuttanut myös miehisyyden toisista puolista: pitää olla tarpeeksi voimakas vetääkseen omat rajansa ja taistellakseen sen puolesta, minkä kokee hyvänä ja tärkeänä.

Uskallan sanoa, että olen oman kypsän miehuuteni jäljille päässyt. Mutta mistä se alkoi? Luonto on tässäkin paras opettaja, ja pidänkin luontosuhteeni vahvistumista merkittävimpänä yksittäisenä hyvinvointiini vaikuttavana tekijänä. Vaellusharrastuksen aloittaminen vei minut ympäristöön, jossa löysin vähitellen lapsuudestani tutun herkkyyden aistia ympäristöäni. Pystyin jälleen kokemaan asioita olemalla osa luontoa. Paikkani maailmassa alkoi vähitellen hahmottua ja se tietenkin jatkaa hahmottumistaan kokoajan. Yhtäaikaisesti syventyen ja laajentuen. Toisekseen tarvitsin mallioppimista sieltä täältä jollakin tavalla kypsiltä miehiltä. Sitä voisi kutsua eräänlaiseksi palapelin kokoamiseksi. Kolmantena ja ei ollenkaan vähäisimpänä tekijänä eteenpäin auttoi runsas lukeminen, pohtiminen ja itsetutkiskelu. Lopputuoksena eheä ja luonnon kanssa resonoiva identiteetti sekä äärimmäisen hyvä olo!

Sanotaan loppuun vielä, että samanlaisen tekstin voisi kirjoittaa myös feminiinisyydestä. Varmasti miehisyydestä kirjoittamani asiat koskevat osittain myös naiseutta, sillä maskuliinisuus ja feminiinisyys yhdistyvät jokaisessa meissä omanlaisekseen kokonaisuudeksi, ja vaikka ne ovatkin tietyllä tavalla vastakohtia, eivät ne ole käsitteinä kuitenkaan mustavalkoisia tai selvärajaisia. Uskon kuitenkin, että vaikka täysi miehisyys ja naiseus rakentuvat tietenkin pääpiirteittäin samanlaisista ihmisyyden palikoista, vaaditaan matkan varrella kohti kypsyyttä kuitenkin paikka paikoin erilaisia eväitä ja virstanpylväitä. Tämän aiheen feminiiniseen puoleen en ole kuitenkaan perehtynyt tarpeeksi paljon, joten jätän asian ainakin toistaiseksi käsittelemättä.

Rakkaus musiikissa ja kulttuurissamme

Mark Henson: Ravine Rapture. Taiteilijan luvalla osoitteesta markhensonart.com.

Viime aikoina olen musiikkia kuunnellessani havahtunut siihen, kuinka rakkaus kuvataan populaarikulttuurissamme usein hyvin oudolla ja kieroutuneella tavalla. Populaarikulttuurimme kuvastanee kulttuuriamme myös kokonaisuudessaan, ja ei olekaan ihme, että epätasapainoinen elämä ja elinympäristö vaikuttavat kulttuurissamme voimakkaasti sellaisiin elämän merkittävimpiin asioihin kuin rakkaus.

Love is the Devil and I am in love
I think I'm gonna be sad
Infinite moonlight now awakes me

Sólstafir - Love Is the Devil (And I am in Love)

Joskus nautin suunnattomasti tämän tyylisistä tarinoista, mutta silloin ryvinkin vielä omassa, haitallisessa itsesäälissäni. Melankolisia sävelmiä pidän edelleen hyvin kauniina, mutta sanoituksissa jokin on alkanut särähtää monesti korvaan. Totta kai olemassa on paljon rakkautta sen koko loistossaan esittäviä kappaleita, mutta tämä toinen puoli tuntuu olevan kulttuurissamme hyvin yleinen ja se on ollut osa sitä varmasti hyvin pitkään. Eivät esimerkiksi Kalevalan rakkaustarinat mitään malliesimerkkejä onnellisuudesta ole. Suru on varmasti tarpeellinen osa sitä tunteiden kokonaisuutta, josta muodostuu rakkaus. Mutta uutena piirteenä pitäisin musiikissa sellaisia sanoituksia, jotka tuntuvat kuvastavan myös elämäntapamme aiheuttamaa tyhjyyttä ja täyttymättömyyttä, joka saa meidät jatkuvasti etsimään elämäämme syvempää merkitystä ja kokonaisempaa kuvaa itsestä ja maailmasta.

You, hey you there, can you save my soul
I caught your eye and with it you let me know,
you won't bury me, you're the part that makes me whole 

Eisley - Save My Soul

Sielun pelastaminen ja kokonaiseksi tekeminen. Tuttuja teemoja musiikissamme. Jos tällainen suhtautuminen rakkauteen ja rakkaussuhteisiin on yleinen, ei runsaissa avioeroissa tai epäonnisissa parisuhteissa ole paljon ihmettelemistä. Tällaista suhtautumista luo voimakkaasti kehitys, jonka toinen puoli haavoittaa erityisesti naisia tehokkuuden ja suorittamisen paineillaan, ja toinen puoli riisuu miehet terveestä maskuliinisuudesta ja miehisestä itsetunnosta. Muutoinkaan kulttuurimme ei tarjoa ihmisille lähellekään riittäviä edellytyksiä ja valmiuksia ympäröivän maailman, muun elämän sekä oman itsen terveeseen rakastamiseen. Päinvastoin, kulttuurimme ja elämäntapamme parhaansa mukaan estää tuon tuiki tarpeellisen suhteen muodostumisen. Tuloksena on sieluiltaan haavoittuneita ihmisiä, jotka eivät osaa etsiä ratkaisuja ongelmiinsa niiden alkulähteiltä. Siitä ei pidä ketään moittia, sillä nuo alkulähteet on kätketty syvälle kulttuuriimme. Ensiapua haavoihin etsitään ylläolevan kappaleen kuvaamalla tavalla esimerkiksi toisista ihmisistä.

Rakkaus toiseen ihmiseen ei koskaan paranna kenenkään sisäisiä ongelmia. Se voi ehkä vuorata nuo ongelmat hetkellisesti tyynyillä ja muilla pehmikkeillä, mutta haavat säilyvät ja vuotavat yhä uudestaan pintaan saakka. Niistä ei voi päästä eroon ilman oikeaa työtä niiden parantamiseksi. Suhtautuminen rakkauteen ja parisuhteeseen parannuskeinona tai lääkkeenä aiheuttaa myös riippuvuutta. "Et voi jättää minua koska menen sirpaleiksi." Kun toisen vapautta yrittää tällä tavoin kahlita, on todellinen rakkaus jo menetetty, jos sitä koskaan olikaan. Kukaan ei voi rakkaudellaan myöskään parantaa toisen sisäistä maailmaa. Tällainen uhrautuminen on upottava suon silmä, josta voi olla raskasta nousta jälleen pinnalle. Haavojen sulkemisessa voi olla toisille tukena, mutta niiden parantuminen ei voi alkaa kenestäkään muusta kuin niiden kantajasta itsestään.

Graveyard on onnistunut kuvaamaan epäonnista parisuhdetta ja siitä vapautumista erittäin osuvasti kappaleellaan Uncomfortably Numb:

I've been leaving you since the day we met
And it feels like you have too
I remember when I met you
The day I saw your smile
And now it's time to let go, oh, it's time to feel alive

Rakkaus loistaa, kun molemmat osapuolet luottavat rakkauteensa, itseensä ja toisiinsa niin voimakkaasti, että toisen lähtöä ei tarvitse edes ajatella. Rakkaus puhkeaa täyteen kukkaansa, kun molemmat osapuolet tietävät omat heikkoutensa ja vahvuutensa, eivätkä sälytä vastuuta omien kipeiden ongelmiensa ratkaisusta kumppanilleen tai ylipäätään parisuhteelleen. Parhaassa tapauksessa molemmat ovat löytäneet oman olemassaolonsa ja totuutensa siemenet sisältään. Tällöin molemmat voivat olla vahvoja ja itsenäisiä ihmisiä, jotka auttavat toinen toistaan kasvattamaan noista siemenistä vihannoivan puutarhan. Silloin rakkaudesta jaetut kokemukset avaavat todellisuuden ihmeille ja elämän kauneudelle aivan uuden ulottuvuuden. Voimakkaita yksin, voimakkaampia yhdessä. Sellaisia rakkauslauluja minä haluaisin kuunnella.

Loppuun haluan laittaa Brant Bjorkin yksinkertaisella tavalla nerokkaan laulun Somewhere Some Woman. Minulle se kertoo optimistisesti siitä, että meille jokaiselle on tässä maailmassa joku, joka vain odottaa löytymistään. Mutta se, löydämmekö rakkautta ja minkälaista rakkautta löydämme, on hyvin paljon kiinni meistä itsestämme.

Somewhere in the world right now
some woman is loving you.
What you gonna do?
What you gonna do right now? 

Työpaikkoja uhkaava teknologia

Yle uutisoi eilen Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen raportista, jonka mukaan jopa joka kolmatta suomalaista työpaikkaa uhkaa tietotekniikan kehitys. Uutisessa tietotekniikan kehitys ja sen aiheuttama työpaikkakato otetaan antautuneesti vastaan ilman minkäänlaista keskustelua tai arvopohdintaa. Näin on asianlaita ja sille emme mitään voi. Juuri tällainen asenne osoittaa, että teknologia ei enää ole ihmisten hallinnassa. Siitä on tullut maailmanlaajuisen kulttuurimme jumala, jolle uhraamme kehityksen alttarilla jatkuvasti ihmisyyttämme ja yhä enemmän myös hyvinvointiamme. Aiemmin olen kirjoittanut teknologian ihmistä orjuuttavasta vaikutuksesta ja teknologisen kehityksen hallitsemattomuudesta mm. näin.

Miksi seuraamme ihmisille haitallista teknologista kehitystä kuin orjat? Miksi yhteiskunnallista keskustelua ei käydä siitä, onko kulloinkin kyseessä olevan teknologian omaksuminen meille hyväksi vai haitaksi? Voisimmeko tehdä jopa niin radikaalin ratkaisun, että hylkäisimme nykyisenlaisen "kehityksen"? Globaalissa, jatkuvasti tehostuvassa yhteiskunnassa tuo lienee mahdotonta ilman että maa putoaisi kilpailukyvyssään. Monien muiden maiden pitäisi tehdä vastaava päätös samanaikaisesti, mutta mitkä mahdollisuudet sille ovat, kun palautamme mieliimme esimerkiksi ilmastonmuutokseen varautumisen menestystarinan? Jälleen kerran edessä on umpikuja, joka osoittaa, että ihminen ei enää hallitse teknologiaa, vaan teknologia ihmistä.

Valitettavan harva tiedostaa, että teknologinen kehitys ei ole mikään luonnonvoima. Tämä tiedostamattomuus on yksi suuri syy sille, että teknologian ja ihmisen välinen hallintasuhde on kääntynyt päälaelleen. On harmillista, että näin voimakkaasti ihmiselämään vaikuttavasta asiasta ei ymmärretä puhua. Uutisen jälkeen on tietenkin jo alettu toistella "korvaavat työpaikat kyllä löytyvät" -mantraa ja poikapääministeri Katainen irvailee, että "sata vuotta sitten joku oli huolissaan, että hevoskuskin ammatti häviää." No varmasti oli ja aivan oikeutetusti, mutta silloin uusi teknologia oli monessa tapauksessa ihmisten hyvinvoinnin kannalta hyötysuhteeltaan perusteltua. Tällä hetkellä teknologisesta kehityksestä saatava hyöty ihmisten kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille ei kuitenkaan ole enää yhtä suuri kuin tuohon aikaan.

Olemme nyt tilanteessa, jossa kehitys ei enää paranna ihmisten elämänlaatua, vaan jopa heikentää sitä ja voimakkaasti. Teknologian kehityksestä saatava hyöty on muuttunut ihmiselle negatiiviseksi. Se ei enää ole keino, vaan siitä on tullut päämäärä itsessään, oli inhimillinen hinta mikä hyvänsä. Kannattaako tällaisessa tilanteessa puskea samoilla raiteilla eteenpäin kuten aina ennenkin? Ei kannattaisi, mutta kuten on todettu ja tässäkin todistettu, globaali yhteiskuntamme on teknologisen kehityksen sokaisema ja orjuuttama.

Ihmisillä on kuitenkin mahdollisuus tehdä henkilökohtaisia ratkaisuja, jotka voivat ainakin teoriassa viivyttää uutisessa kuvattua kehitystä. Etlan tutkimuksen mukaan tietotekniikka uhkaa vakavasti esimerkiksi myyjien työtä. S-ryhmän ruokakauppoihin onkin jo tullut itsepalvelupisteitä, joissa pitää maksamisen lisäksi tehdä itse kassatyö. Törkeää. Ja ihmiset menevät tähän halpaan. Miksi? Tuollaista ahnetta kauppaa ei ole syytä palkita siitä, että he eivät hyvin käyvästä kaupasta huolimatta palkkaa lisää työvoimaa, vaan pistävät asiakkaat hoitamaan kassatyöt itse. Viemällä tuotteet aina totuttuun tapaan kassalle varmistaisimme, että myyjien työpaikat säilyisivät. Meidän ei ole pakko suostua pikakassojen käyttöön. Valitettavasti kovinkaan moni ei kiireessään, lyhytjänteisyydessään tai mukavuudenhalussaan ehdi ajatella tällaisia asioita. Siispä kehitys kehittyy ja kohta kaupoissa ei enää ole tarpeeksi kassoja meille, jotka emme halua tukea sellaista yhteiskunnallista kehitystä, jossa teknologia ahdistaa ihmisen ja ihmisyyden jatkuvasti pienempään nurkkaan. Rautatieasemilla tämä on jo toteutunut, sillä VR:llä ei ole enää tarpeeksi kassoja palvelemaan ihmisiä jouhevasti.

Olemme kulkeneet kehityksen huumaamina ansaan, josta ei ole helppoa ulospääsyä. Teknologinen kehitys heikentää elämänlaatuamme ja nöyryyttää ihmisyyttämme, mutta jos yritämme päästä kehityksestä globaalisti kilpailevassa maailmassa eroon, elämänlaatu nykymittapuulla käsitettynä kärsisi vielä enemmän. Lisäksi meitä on liikaa, joten olemme syvästi riippuvaisia teknologian mahdollistamasta tehokkuudesta. Ylimukavaan ja yltiöturvalliseen elämään tottuneina emme uskalla tai edes pysty kuvittelemaan, että muuttaisimme elämäntapamme jälleen ihmislähtöisemmäksi ja inhimillisemmäksi. Olemmekin myös toisella tavalla riippuvaisia teknologiasta: Meillä ei ole enää tarvittavia taitoja tai tietoja elää toisenlaista elämää, sillä sukupolvelta toiselle kulkeneet ihmisen vapaalle elämälle elintärkeät taidot katoavat yhä kauemmas historiaan sukupolvien ketjussa. Mitä pidemmälle nyt etenemme, sitä riippuvaisemmiksi itsemme teemme. Voiko teknologiasta näin vaikeasti riippuvaista elämää kutsua vapaudeksi?

Timantiksi tiivistyneitä ajatuksia III

For me, trees have always been the most penetrating preachers. I revere them when they live in tribes and families, in forests and groves. And even more I revere them when they stand alone. They are like lonely persons. Not like hermits who have stolen away out of some weakness, but like great, solitary men, like Beethoven and Nietzsche. In their highest boughs the world rustles, their roots rest in infinity; but they do not lose themselves there, they struggle with all the force of their lives for one thing only: to fulfil themselves according to their own laws, to build up their own form, to represent themselves. Nothing is holier, nothing is more exemplary than a beautiful, strong tree. When a tree is cut down and reveals its naked death-wound to the sun, one can read its whole history in the luminous, inscribed disk of its trunk: in the rings of its years, its scars, all the struggle, all the suffering, all the sickness, all the happiness and prosperity stand truly written, the narrow years and the luxurious years, the attacks withstood, the storms endured. And every young farmboy knows that the hardest and noblest wood has the narrowest rings, that high on the mountains and in continuing danger the most indestructible, the strongest, the ideal trees grow.

Trees are sanctuaries. Whoever knows how to speak to them, whoever knows how to listen to them, can learn the truth. They do not preach learning and precepts, they preach, undeterred by particulars, the ancient law of life.

A tree says: A kernel is hidden in me, a spark, a thought, I am life from eternal life. The attempt and the risk that the eternal mother took with me is unique, unique the form and veins of my skin, unique the smallest play of leaves in my branches and the smallest scar on my bark. I was made to form and reveal the eternal in my smallest special detail.

A tree says: My strength is trust. I know nothing about my fathers, I know nothing about the thousand children that every year spring out of me. I live out the secret of my seed to the very end, and I care for nothing else. I trust that God is in me. I trust that my labor is holy. Out of this trust I live.

When we are stricken and cannot bear our lives any longer, then a tree has something to say to us: Be still! Be still! Look at me! Life is not easy, life is not difficult. Those are childish thoughts. Let God speak within you, and your thoughts will grow silent. You are anxious because your path leads away from mother and home. But every step and every day lead you back again to the mother. Home is neither here nor there. Home is within you, or home is nowhere at all.

A longing to wander tears my heart when I hear trees rustling in the wind at evening. If one listens to them silently for a long time, this longing reveals its kernel, its meaning. It is not so much a matter of escaping from one's suffering, though it may seem to be so. It is a longing for home, for a memory of the mother, for new metaphors for life. It leads home. Every path leads homeward, every step is birth, every step is death, every grave is mother.

So the tree rustles in the evening, when we stand uneasy before our own childish thoughts: Trees have long thoughts, long-breathing and restful, just as they have longer lives than ours. They are wiser than we are, as long as we do not listen to them. But when we have learned how to listen to trees, then the brevity and the quickness and the childlike hastiness of our thoughts achieve an incomparable joy. Whoever has learned how to listen to trees no longer wants to be a tree. He wants to be nothing except what he is. That is home. That is happiness.

-Hermann Hesse

Vieraskynä: Suomalaisuudesta

Aloitetaan uusi vuosi ja uudet kujeet vierailevan kujeilijan terveisillä. Luovutan siis puheenvuoron hetimiten rakkaalle ystävälleni, joka kertoo meille kokemuksiaan suomalaisuudesta sekä elämää voimistavasta ylpeydestä:

Aluksi muutama sana! En halua tehdä pilkkaa vaan kertoa kuinka itse koen. Tässä tekstissä ei ole tieteellistä tutkimusta vaan subjektiivista kokemusta.

Suomalaisuus, mitä se on? Suomalaisuus kansallisena itsetuntona näyttäytyy minulle muun muassa kaveriporukan ujona, eristäytyvänä tyyppinä ja Äiti Venäjän ja Isä Ruotsin välissä kyhjöttävänä, äkäpussina, teini-ikäisenä lapsena. Suomalaisuus on yhdistelmä epävarmuutta ja ylpeyttä: esim. suomalaista innovaatiota ja designiä, tuotteita, huudatetaan, mutta samalla vähätellään omaa henkistä suomalaisuuttamme. Olemme niin pieni maa suurten jättien keskellä, yritämme seurata muiden mallia ja unohdamme samalla keitä me itse olemme.

Kansallinen itsetunto heijastuu suoraan jokaiseen kyseisen kulttuuri-ilmentymän alaiseen jäseneen, toisin sanoen kaikkiin suomalaisiin. Olen koko elämäni ajan kuullut Suomen paskasta hallituksesta, kykenemättömistä politiikoista, surkeasta systeemistä, vitun Kelasta, kurjasta koulutuksesta ja silti samaan aikaan jotain täysin päinvastaista. Yleensä nuoremmat ihmiset ovat äärettömän närkästyneitä kaikkeen, mitä vanhemmat ovat antaneet ja ylpeänä esitelleet, ja haukkuvat sanoja säästelemättä kuitenkaan mitään itse antamatta. Moni haluaa lähteä Suomen 'oravanpyörästä' pois, minä mukaan lukien, jonnekin kauas lämpimään etsimään paratiisia. Samaan aikaan suomalaiset ovat yksi maailman vapaimmista kansoista, meillä on mahdollisuus mihin vain. Esimerkiksi ylipäänsä voimme matkustaa - ja kaiken lisäksi mihin vain tässä maailmassa. Meillä on myös hyvä maine minne tahansa menemmekin. Voimme halutessamme olla tekemättä mitään tai etsiä itseämme juuri niin pitkään kuin tarvitsemme ja meistä pidetään huolta valtion toimesta. Meillä on tilaa elää, meillä on elävä luonto, meillä on puhdasta vettä niin paljon kuin pystymme juomaan ja paljon enemmänkin. Suomessa on turvallista elää, eikä meidän tarvitse pelätä päivittäin elämämme puolesta. Toisin sanoen olemme äärimmäisen rikkaita.

Silti vähättelemme itseämme loputtomasti; 'Me vaan vähän tehään tämmöstä'. Esimerkiksi lähes kaikki suomalaiset puhuvat englantia, mutta suurin osa meistä menee täysin jäihin kohdatessaan englantia puhuvia ihmisiä ja hoemme itsellemme osaamattomuuttamme. Lähes kaikkia tuntemania ihmisiä vaivaa vaarallisen ankara itsekritiikki ja täydellisyydentavoittelu, enkä usko sen johtuvan hyvistä oloistamme vaan jostain syvemmästä, kenties juurikin heikosta kansallisesta itsetunnosta. Syvästä riittämättömyyden tunteesta sellaisella tasolla, jota suurin osa meistä ei elämänsä aikana tiedosta. Ihminen on laumaeläin, yhteisöllinen otus, joka toimii samanaikaisesti usealla fyysisellä, psyykkisellä ja sosiaalisella (ja lisättäköön vielä henkisellä) tasolla. Kansallinen itsevarmuus ja yhteenkuuluvuuden tunne on jotain, minkä me kaikki tunnemme ja koemme elämässämme hyvin syvällä ja samoin koemme sen puutteen.

Muistan ensimmäiset kerrat kun matkustin Euroopassa yksin, pienikokoisena miehenä ison rinkan kanssa etsimässä seikkailuja. Moni seikkailu jäi käymättä, koska en luottanut itseeni ja koska vähättelin omaa tarinaani, omaa maatani. Vertasin itseäni muihin, olin paljon hiljaisempi ja tyynempi kuin etelän latinoserkkumme, pienempi ja epäitsevarmempi kuin Hollannin jättiläiskansa, en niin runollinen kuin syksyisen Krakovan kirkoissa istuvat nuorukaiset. En puhunut näistä ajatuksista silloin ääneen, mutta olin ällistynyt jälkeen päin kun kuulin noilta samaisilta ihailemiltani 'ulkomaalaisilta' kuinka he arvostivat hiljaisuuttani ja rehellistä totuuttani, suoraselkäisyyttä ja tahdonvoimaa. Toisin sanoen vissiin Sisua, siinä oikeassa ja hyvässä muodossa. Se oli ensikosketukseni suomalaisuuden positiivisiin ominaisuuksiin, siihen asti (ja totuuden nimissä on myönnettävä, että vuosia vielä jälkeenkin päin) olin ollut yksi niistä, jotka valittivat ja näkivät vain kaiken mikä mätti suomalaisuudessa. Rakkaan ystäväni sanoin ”on hyvin suomalaista vihata suomalaisuutta” ja tämä tuntuu pätevän moneen ja tämä on jotain, minkä minä haluan nähdä muuttuvan.

Yksi heikon itsetunnon seurauksista on ylireagoiva puolustautuminen, tuntemattoman ja tuntemattomien pelko ja siitä seuraava A) pyllistäminen tai B) ylpistyminen.

Tähän väliin haluan sanoa muutaman sanan ylpeydestä. Ylpeydellä on äärimmäisen negatiivinen kaiku suomenkielessä ja meiltä puuttuu täysin sana terveelle itserakkaudelle. Itserakas, ylpeä ja egoisti on kaikki negatiivisia aspekteja hyvin positiivisesta asiasta. Ylpeys on täysin hyvästä, silloin kun se ei mene narsismiin. Se on jopa niin hyvästä, että on mahdotonta elää onnellista elämää olematta ylpeä itsestään ja minusta meidän olisi aika oppia olemaan ylpeitä siitä keitä me olemme, kansana ja yksilöinä. Tässä tekstissä käytän ylpeyden, tuon yhden hyveen, varjopuolesta nimeä ylpistyminen. Ylpistymisellä siis tarkoitan sitä itsekeskeisyyttä, mitä yleensä liitetään ylpeyteen. Ylpeydellä tarkoitan tervettä itsekunnioitusta.

Takaisin aiheeseen: Pyllistämisellä tarkoitan, että annetaan muiden kävellä ylitsemme. Muutumme lampaiksi, joita joku muu voi ohjata ja viedä, lopetamme omista päätöksistämme kiinnipitämisen, ehkä jopa niiden tekemisen täysin ja olemme jonkun toisen talutushihnassa. Ylpistyminen johtaa taas pullisteluun ja räjähtävään itsensä suojelemiseen jokaisesta pienestäkin vihjauksesta kohti heikkouksiamme, todellisiin tai kuviteltuihin. Kansallisella tasolla tämä on nähtävissä mm. muukalaiskammona/-vihana. Heikon (kansallisen) itsetunnon omaava yksilö, joka ylpistyy suomalaisuudestaan, haluaa ajaa kaikki ulkopuoliset pois ja pitää itsellään sen tilan, jonka kokee tarvitsevansa. Terveellä (kansallisella) itsetunnolla varustettu yksilö ei nää erilaisuutta uhkana itselleen, sillä hän tietää kuka hän on ja missä rajat menevät, eikä häntä pelota ottaa vastaan vierasta ja kuulla mitä hänellä on kerrottavanaan. Ylpistynyt ihminen pelkää menettävänsä itsensä kokonaan ja niin ollen puolustaa itseään.

Näen arjessani paljon negatiivista suomalaisuutta, mutta onneksi myös paljon positiivista. Positiivinen suomalaisuus on mielestäni jotain mitä kansamme kantaa. Tykkään nähdä suomalaiset eräänlaisena alkuperäiskansana, joka on toki vuosisatojen mittaan saanut geeni- ja kulttuuriperimää muualtakin. Uskon myös, että fyysisellä ympäristöllä eli luonnolla ja henkiolennoilla (henget ovat ehkä maallikolle helpommin ymmärrettävissä paikkoihin liittyvinä tuntemuksina) on vaikutuksensa myös ihmiseen, eli toisin sanoen ihmisillä, jotka asuvat samassa ympäristössä on samanlaisia piirteitä johtuen ympäröivästä luonnosta. Suomessa on elänyt ihmisiä tuhansia vuosia ja on käsittääkseni epäselvää mistä me olemme tänne tulleet. Mahdollisia viittauksia on aina Kauko-Itään asti, mutta idästä olemme tulleet. En usko, että tulemme koskaan olemaan eurooppalaisia tahi aasialaisia vaan olemme jotain siltä väliltä ja jotain aivan muuta.

Meissä on henkistä syvyyttä sekä herkkyyttä, rehellisyyttä ja suoraselkäistä voimaa. Meillä on yhteys luontoon vahvana ja aivan oma tapamme elää, jota minun mielestäni meidän tulisi rohkeasti etsiä ja tutkia virheitä pelkäämättä. Meillä on myös ainutlaatuinen tilaisuus koko maailmassa olla suunnannäyttäjiä monessa asiassa. Olemme teknologisesti ja ajatuksellisesti äärimmäisen edistyneitä, mutta silti nöyriä (ja meidän tulisi pitää kiinni siitä). Voimme näyttää mallia koko muulle maailmalle, kuinka elää ympäristömme kanssa harmonisesti, kuinka rehellisyydellä voi rakentaa kokonaisen kansakunnan, joka on avoin ja vieraanvarainen, mutta silti selvästi oma itsensä. En usko, että suomalaiset olisivat yksinäistä kansaa. Uskon, että eristäytyneisyytemme on myös varjopuoli, jonka positiivisella kääntöpuolella odottaa vahvasti yhteisöllinen ja rakastava suomalainen. Kaikki me tiedämme yksilöllisellä tasolla, että esittäminen on turhaa. Emme me voi olla ketään muita kuin me olemme, vaikka kuinka haluaisimme. Rohkenen väittää, että jokainen, joka rohkeasti seuraa omaa yksilöllisyyttään törmää jossain vaiheessa yhä kasvavaan yhteisöllisyyteen. Kun on sujut itsensä kanssa on helppo ja mukava olla toisten kanssa. Sama pätee myös kansallisella tasolla.

Autetaan siis Suomineitoa pysymään vahvana, kannustetaan häntä seisomaan selkä suorana ja avoin hymy kasvoilla näissä maailman tuulissa. Jokainen meistä voi tehdä osansa ja mitä useampi saa rakkaan maamme hymyilemään, sitä useammalle asukille se hymy tarttuu. Me olemme yhtä niin monella tasolla!

- ISLE