Loppulamassa luonnonsuojelusta ei kannata tinkiä

Vaaleissa suurimman kannatuksen keränneet puolueet tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä, että ympäristöhallintoa ja -lainsäädäntöä on karsittava talouskasvun kiihdyttämiseksi. Puheet siitä, että ympäristöasiat olisivat menossa nykyisen järjestelmän keinoin parempaan, voidaan siis viimeistään nyt lopettaa. Vaikuttaa siltä, että luonnonsuojelu oli vain ylellistä silmänlumetta, johon talousjärjestelmällä oli hetkellisesti varaa panostaa, mutta nyt talouskasvuajattelu näyttää jälleen todelliset kasvonsa, kun luonto ja ihmiset sen mukana halutaan uhrata talouden nimissä.

Ihminen on välittömässä kohtalonyhteydessä luonnon kanssa. Ihmisten elinehdot eivät koskaan ole peräisin todellisuudesta irrallaan olevasta mielikuvituksellisesta rakenteesta, jota kutsumme taloudeksi, vaan taloudellekin rajat asettavasta luonnosta. Noita rajoja on rikottu fossiilienergian voimin kiihtyvällä tahdilla, ja sen mukaista satoa alamme nyt vähitellen korjata: meistä ihmisistäkin huolen pitävä luonto on maailmanlaajuisessa kriisitilassa. Silti uskottelemme itsellemme, että luonto on jokin ”toinen”, meistä erillinen kokonaisuus, jota voimme käyttää viimeiseen puuhun asti tuomitsematta samalla ihmiskuntaa tuntuvasti aiempaa karumpiin elinolosuhteisiin, jopa sukupuuttoon lukemattomien hävittämiemme lajien joukkoon.

Elämme jo nk. loppulaman aikaa. Ympäristön kantokyky ei enää kestä kuormitustamme ja riittävän kustannustehokkaan energian, käytännössä halvan öljyn, mahdollistama tilapäinen luonnonherruuskulttuuri on viimein saavuttamassa kasvun rajoja. Lukuisat tutkijat ja ajattelijat ympäri maailman ovat varoitelleet meitä jo tovin siitä, ettei nykyisen elämänmenomme taanneelle halvalle ja helposti hyödynnettävälle öljylle ole näköpiirissä talouskasvun mahdollistavaa korviketta. Siten nykyinen taantuma ei ole poliitikkojen päätöksillä korjattavissa oleva tila, vaan vääjäämätön suunta, kun energiaresurssit eivät enää mahdollista globaalia, kiihtyvää talouskasvua.

Tässä tilanteessa on itsetuhoista yrittää pitää status quo pystyssä luonnonsuojelusta tinkimällä. Tulevaisuudessa olemme jälleen riippuvaisempia paikallisista elinehdoista, siis elinvoimaisesta luonnosta, joka turvaa sadon sekä antaa keruutuotteita, riistaa ja kalaa. Tuosta elinvoimasta olemme menettäneet jo paljon, mutta meidän ja joukossamme olevien poliittisten toimijoiden on nyt puoluerajoista piittaamatta pidettävä parempaa huolta siitä, mitä on jäljellä. Ei vain luonnon itseisarvoon liittyvistä ”viherpiipertäjien” syistä, vaan myös itsekkäistä ihmisten elinolosuhteisiin liittyvistä syistä. Me emme ole elintärkeä osa luontoa, mutta luonto on elintärkeä osa meitä.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin useassa sanomalehdessä mielipidekirjoituksena.

Osallistuisinko luonnonsuojelutyöhön?

Ajattelin esitellä lyhykäisesti joitakin minulle tutuksi tulleita suomalaisia luonnonsuojelujärjestöjä sekä niiden toimintaa. Tässä siis sellaisia esimerkkejä, joihin olen päässyt vähän lähemmin tutustumaan, ja joiden toimintaa voin lämpimästi suositella ja kannattaa.

Suomen luonnonsuojeluliitto

Suomen luonnonsuojeluliitto rakentuu valtakunnallisesta kattojärjestöstä sekä sen alla toimivista luonnonsuojelupiireistä, jotka jakaantuvat kokolailla maakunnittain. Piirejä on 15, ja niissä on kaiken kaikkiaan 180 paikallisyhdistystä, joissa varsinainen ruohonjuuritason työ tehdään.

Ehkäpä näkyvimmin SLL on viime vuosina pyrkinyt vaikuttamaan kaivostoimintaan sekä soidensuojeluun. SLL tekee nimensä mukaisesti pääasiallisesti työtä suomalaisen luonnon puolesta, mutta se ottaa tietenkin myös voimakkaasti kantaa maailmanlaajuisiin ympäristöongelmiin. SLL onkin varmasti yksi maamme vaikutusvaltaisimmista luonnonsuojeluvaikuttajista, sillä järjestö osallistuu lausunnoillaan myös lainvalmistelutyöhön. Paikallistasolla SLL järjestää mm. retkiä sekä talkoita ja pyrkii vaikuttamaan esimerkiksi alueiden kaavoitukseen luonnolle edullisella tavalla. Erityisesti talkoot ovat matalan kynnyksen osallistumismuoto luonnonsuojelutoimintaan. Talkoissa saatetaan esimerkiksi poistaa vieraslajeja luonnosta, ennallistaa soita tukkimalla metsäojia tai kunnostaa perinnemaisemia. Reippaan työn lomassa tapaa tietenkin paljon samanhenkisiä ihmisiä!

Paras mahdollinen tuki liitolle on tietenkin osallistuminen paikallistason toimintaan. Tietenkin pelkkä jäsenmaksun maksaminenkin kartuttaa luonnonsuojeluliiton varoja ja parantaa sen toimintamahdollisuuksia. Jäsenet saavat kotiinsa Luonnonsuojelija-lehden, joka sisältää kattavasti ajankohtaista tietoa luonnonsuojelukysymyksistä, luontoharrastuksesta sekä paikallistoiminnasta. Lisäksi jäsenet saavat alennuksen SLL:n julkaisemasta Suomen luonto -aikakauslehdestä, joka on eittämättä laadukkainta luontojournalismia Suomessa. Opiskelijat voivat liittyä SLL:n opiskelijajäseniksi, johon sisältyy myös Luonto-Liiton jäsenyys.

Toinen osallistumismahdollisuus on lahjoittaminen. Voit tehdä kertalahjoituksen, mutta kaikkein tehokkain tuki yhdistyksille tulee kuitenkin kuukausilahjoituksista, sillä ne mahdollistavat toiminnan pitkäjänteisyyden ja suunnitelmallisuuden. Lahjoittajillekin kuukausilahjoitus on yleensä paras vaihtoehto, sillä omaan tilanteeseen sopiva kuukausittainen tukisumma tuskin tuntuu omassa taloudessa. SLL:n kuukausilahjoittaja voi liittyä mukaan metsän, veden tai saimaannorppien suojelijaksi.

Luonto-Liitto

Luonto-Liitto on Suomen luonnonsuojeluliiton nuorisojärjestö, ja se rinnastuu SLL:n hierarkiassa luonnonsuojelupiireihin. Luonto-Liitto jakautuu maantieteellisesti kahdeksaan eri piiriin, jotka koordinoivat järjestön toimintaa paikallisesti. Lisäksi Luonto-Liitolla on valtakunnallisia ryhmiä, joiden toiminta keskittyy tiettyyn aihepiiriin. Tunnetuimmat valtakunnalliset ryhmät ovat luultavasti Metsä- ja Susiryhmä.

Luonto-Liiton toiminta on nuorten omaehtoista luonnonharrastustoimintaa, aktivismia sekä ympäristökasvatustyötä. Järjestöllä on toimintaa niin lapsille kuin alle kolmekymppisille nuorille aikuisillekin. Tärkeitä toimintamuotoja ovat esimerkiksi lasten luontokerhot ja -leirit sekä vanhemman jäsenistön pidemmätkin retket ja vaellukset. Luonto-Liitto järjestää myös monenlaisia tempauksia ja jäsenet ovat mukana järjestämässä kaikenlaista ympäristöaktivismia. Viime vuonna Luonto-Liitto oli monien muiden järjestöjen mukana koordinoimassa turkistarhauksen kieltoa ajavan kansalaisaloitteen nimienkeruuta.

Luonto-Liitto on ehkäpä äänekkäimmillään ja tehokkaimmillaan juurikin metsiensuojelussa sekä suurpetojen puolestapuhujana. Luonto-Liiton Metsäryhmä inventoi vanhoja ja luonnontilaisia metsiä ja pyrkii saamaan niitä suojelluiksi. Luontoliittolaiset ovat aktiivisilla toimenpiteillään ja joskus myös rohkealla kansalaistottelemattomuudellaan pelastaneet monia arvokkaita metsiä niitä uhanneilta hakkuilta. Susiryhmä puolestaan tekee arvokasta työtä maassamme, jossa asenneilmapiiri on jopa kiihkoilevan susivastainen. Valtakunnallista huomiota herättää myös jokavuotinen Luonto-Liiton kevätseuranta, jolla kerätään hyödyllistä tietoa kevään etenemisestä ja kannustetaan ihmisiä luonnonharrastustoimintaan.

Luonto-Liitto kaipaa erityisesti uusia aktiiveja toimintaansa. Jos olet kiinnostunut osallistumisesta, ota ihmeessä yhteyttä asuinpaikkasi piirin puheenjohtajaan tai lähde tutustumaan toimintaan vaikkapa Luonto-Liiton järjestämälle retkelle. Lisäksi voit tukea Luonto-Liiton toimintaa rahallisesti jäseneksi liittymällä, kertalahjoituksella tai kuukausilahjoittajana. Vanhemmat jäsenet saavat neljä kertaa vuodessa ilmestyvän Nuorten luonto -lehden. Lapsille lähetetään hauska ja arvostettu Sieppo-lehti. Myös perhejäsenyys on mahdollinen.

Luonnonperintösäätiö

Luonnonperintösäätiön tarkoituksena on suojella ensisijaisesti suomalaista metsäluontoa. Säätiö ostaa lahjoitusvaroilla luontoarvoiltaan arvokkaiksi todettuja kohteita, jotka suojellaan pysyvästi. Vaikka vanha metsäluonto on varsinkin Etelä-Suomessa äärimmäisen sirpaloitunutta, on tärkeää säilyttää ainakin nämä viimeiset palaset uhanalaisten lajien ja luonnon monimuotoisuuden turvapaikoiksi. Vuonna 2012 Luonnonperintösäätiö oli ehdokkaana Pohjoismaiden neuvoston luonto- ja ympäristöpalkinnon saajaksi yhdessä ruotsalaisen Naturarvet-säätiön kanssa.

Metsien ostamisen lisäksi Luonnonperintösäätiö etsii ja inventoi suojelunarvoisia metsiä. Tätä tarkoitusta varten on perustettu myös oma yhdistyksensä, Ikimetsän ystävät ry, joka kartoittaa metsiä, järjestää retkiä sekä tekee Luonnonperintösäätiön toimintaa ihmisille ja metsänomistajille tutuksi.

Voit tehdä Luonnonperintösäätiölle kertalahjoituksen tai liittyä metsän kummiksi. Metsän kummina maksat ilmoittamasti summan Luonnonperintösäätiölle joko kerran kuukaudessa tai kerran vuodessa. Monien muiden järjestöjen kuukausilahjoituksista poiketen kyse ei ole suoraveloituksesta tai e-laskusta, mutta maksaminen onnistuu tietenkin kätevästi laittamalla maksu verkkopankissa toistuvaksi. Voit myös mm. ostaa jollekulle lahjaksi "palan ikimetsää". Kaikki varat käytetään metsien ostoon luonnonsuojelualueiksi sekä tuon prosessin vaatimaan työhön.

Suomen kaivoshölmöläisyys saa huomiota Saksassa

Leif Rosas/Redstar/DER SPIEGEL

Suomea uhkaava kaivoskatastrofi on alkanut herättää huolta myös ulkomailla. Saksalainen Der Spiegel-lehti on julkaissut katsauksen kaivosyhtiöiden hyökkäyksestä Suomen Lappiin : Klondike in Lapland - Mining Companies Swarm to Finland's Far North. Artikkeli ei ole todellakaan kirjoitettu mairittelevaan sävyyn, ja siinä nostetaan esille juuri ne keskeisimmät huolenaiheet, joista suomalaiset luonnonsuojeluihmiset ovat yrittäneet ääntään korottaa:

• Kaivoksia perusteilla suojelualueiden läheisyyteen tai jopa suojelualueille,
• vesistöjen ja pohjavesien saastuminen kaivosten jätevesistä
• maisemaan jäävät arvet,
• kaivokset eivät luo työpaikkoja yhtä paljon kuin matkailuala, jota kaivokset uhkaavat,
• kuntien riski-investoinnit suhdanneherkän kaivosbisneksen houkuttelemiseksi,
• mineraalien luovuttaminen kaivosyhtiöille ilman kunnon korvausta sekä
• ympäristöhallinnon ja poliitikkojen kertakaikkinen kyvyttömyys asian kokonaisvaltaiseen ja pitkän aikavälin vaikutusten tarkasteluun.

Voinemme tunnustaa, että tällä hetkellä olemme häviämässä tätä taistelua, kuten artikkelissakin todetaan. Poliitikot eivät kuuntele, paikallispoliitikot ovat vauhtisokeita, ympäristöhallinto munaton ja me liian hiljaisia tai vaiennettuja. Väittäisin myös, että olemme liian hajanaisesti organisoituneita. Ehkäpä olisi paikallaan eri suojelujärjestöjen ja paikallistahojen yhteenliittymä yhdeksi liikkeeksi Pro Hanhikiven tavoin. Tällöin erilaisia mielenilmauksia ja puhdasta aktivismiakin voitaisiin koordinoida suuremmalle ihmisjoukolle ja laajempaan tietoisuuteen.

Lopuksi haluan esittää ison hatunnoston ja syvän kumarruksen artikkelissa haastatellulle Riikka Karppiselle, joka on ottanut asiakseen erityisesti Viiankiaavan puolustamisen, mutta myös laajemman vaikuttamisen kaivoskeskusteluun. Ihailtavaa ja inspiroivaa kansalaisrohkeutta, josta jokainen meistä voi ottaa mallia! Ja ehkäpä suomalaiset alkaisivat kiinnostua asiasta enemmän nyt, kun täytyy miettiä, että mitähän meistä muualla ajatellaan.

Suomen Luonto: Suurikuusikon kultakaivoksen jätealtaiden pohja voi vuotaa

Suurikuusikon kultakaivos. www.gtk.fi

Taas kerran joudun kirjoittamaan masentavista kaivosasioista. Suomen Luonnon numerossa 8/2012 on artikkeli Kittilän Suurikuusikon kultakaivoksesta. Kanadalaisen Agnico-Eaglen omistama kaivos on ollut maineeltaan hyvä, mutta aihetta huoleen on silti.

Ensinnäkin Suurikuusikon kultakaivoksessa käytetään kultamalmin liuottamiseen kiviaineksesta syanidia, jonka käyttö on jo joissain EU-maissa kielletty, ja jonka käytön Euroopan parlamenttikin yritti kieltää. Vähemmän yllättäen EU:n komissio torppasi tuon hankkeen, sillä komission tehtävänähän on suuryritysten nuoleskelu ja niiden edessä nöyristely. Syanidi on yksi maailman vaarallisimmista ympäristömyrkyistä ja sen joutuminen ravintoverkkoon voi aiheuttaa ennalta-arvaamatonta ja laajaa vahinkoa. Suurikuusikon tapauksessa Seurujoessa, joka sattuu olemaan kalamiesten taivaan, Ounasjoen, latvajoki.

Vielä huolestuttavammaksi syanidin käytön tekee se, että Suurikuusikon kaivoksen jätevesialtaiden rakentamisessa on lievästi sanottuna vedetty mutkia suoriksi. Suomessa on tarkat laatuvaatimukset mm. kaatopaikkojen pohjarakentamiselle. Kaivosten jätevesialtaille ei ole tällaisia säännöksiä, vaikka niissä voi lillua paljon vaarallisempia aineita, jotka ovat valmiina vuotamaan pohjavessiin. Lupaviranomaiset siis harkitsevat tapauskohtaisesti, mikä on riittävän turvallinen taso jätevesialtaille, joissa voi olla siis jopa syanidia.

Suurikuusikon tapauksessa, ja eräissä muissakin vireillä olevissa kaivoshankkeissa, ympäristöluvat on annettu tai niitä ollaan antamassa sellaisin perustein, että kaivosten jätevesialtaiden pohjarakentaminen on laatutasoltaan selvästi heikompaa kuin uusilla kaatopaikoilla. Ensinnäkin kaivoksilla on oikaistu eristemuovista, jossa on tyydytty riippumattomasti testaamattomaan materiaaliin monissa tutkimuksissa hyväksi todetun materiaalin sijaan. Toisekseen on löydetty hyvä säästöniksi eristeen alla olevasta maakerroksesta. Modernien kaatopaikkojen pohja eristetään vielä bentoniitilla, joka soveltuisi hyvin myös kaivosten jätevesialtaiden eristämiseen, mutta Suurikuusikossa on ajateltu, että luomu on hyvä. Eli pelkkä moreeni riittää. Koska ympäristölupa on näillä aivan liian lepsuilla edellytyksillä mennyt läpi, halutaan monissa vireillä olevissa kaivoshankkeissa säästää myös tällaisissa ympäristön kannalta kriittisissä kohteissa.

Suomen Luonto kyseli parilta valtion virkamieheltä tämän tyyppisistä jätevesialtaiden pohjustusratkaisuista, mutta Suurikuusikon kaivosta ei kysymyksissä nimeltä mainittu. Molemmat virkamiehet pitivät pohjaratkaisua erittäin huonona ja toinen oli jopa varma siitä, että haitalliset aineet kulkeutuvat lopulta pohjaveteen. Suurikuusikon jätealtaiden lähellä sijaitsevissa pohjavesissä on jo haivaittu selvää nousua nikkeli-, typpi-, sekä sulfaattiarvoissa. Ja eräs kaunis päivä sieltä voi löytyä jäämiä myös syanidista. Pohjavettä siirtyy toki myös pintavesiin ja toisinpäin eli päästöt kulkeutuisivat lopulta myös Seurujoen kautta Ounasjokeen.

Olemmeko valmiit maksamaan tällaisia hintoja siitä, että monikansalliset kaivosyhtiöt saavat käyttää kansallisvarantojamme ilman todellista korvausta suomalaiselle yhteiskunnalle? Verotuloja syrjäseutujen kunnille juupa juu, mutta kattavatkohan nuo oletetut verotulot koskaan edes niitä lainoja ja riskejä, joita kunnat ottavat parantaakseen infrastruktuuriaan houkutellakseen kaivosyhtiöitä? Suomesta ei todellakaan ole mitään uutta Norjaa tulossa tällä tahdilla, sillä emme vaadi mineraaleistamme edes minkäänlaista korvausta! Nyt olisi korkea aika herätä vastarintaan, kun maahamme revitään kiihtyvällä tahdilla sellaisia reikiä, joista jää tulevaisuudessa meille muistoiksi likaisia rupia. Perse edellä mäntyyn on Suomi taas menossa, sillä minkäänlaista julkista keskustelua ei käyty silloin, kun jossain suljetuissa kabineteissa alettiin pohtia strategioita kaivosyhtiöiden houkuttelemiseksi Suomeen.

Lisäksi alkaa käydä entistäkin selvemmäksi, että suomalaisessa ympäristöhallinnossa  piilee ainakin jonkinlaista systemaattista korruptiota. Näitä järjettömiä lupapäätöksiä on aivan liikaa, jotta ne voisivat olla poikkeuksia. On nähtävissä, että ympäristökeskusten yhdistyminen osaksi ELY-keskuksia on saanut aikaan sen mitä pelättiinkin. Ympäristöhallinnolta katosi terävyys ja tahto toimia ympäristön puolesta. Ympäristövirkamiehemme tekevät järjestään päätöksiä, jotka ovat pitkällä aikavälillä tuhoisia luonnon ja ympäristömme kannalta. Mikään ei olisi mielestäni mielenkiintoisempaa kuin päästä kärpäsenä kattoon tuonne virkakoneiston sisälle ja nähdä, mitä kulissien takana oikeasti tapahtuu. Ja tähän minulla on toivottavasti jo lähitulevaisuudessa edellytykset. Suomalainen ympäristöhallinto tarvitsee aivan totaalista tuuletusta ja asenneilmapiirin muutosta, uutta puhtia toimia monikansallisia yrityksiä ja elinkeinoelämää nöyristelemättä.

Etääntyvä ajatusmaailma

Sanomalehti Keskisuomalainen uutisoi susilauman raadelleen lampaita Äänekoskella. Uutista seurannut keskustelu on taattua nettilaatua, mutta itse uutinen tai siihen liittyvät keskustelu ei ole syynä tämänkertaiselle kirjoitukselleni. Tärkeämpää oli se, että huomasin jälleen omassa ajattelussani erään piirteen: se etääntyy muusta yhteiskunnasta. Havahduin kommenttiin, jonka mukaan susia ei tarvita Suomessa, koska niitä on paljon mm. Espanjassa.

Miksi susien olemassaoloa Suomen metsissä edes pitäisi perustella suojelulla, sukupuuttouhalla tai yhtään millään? Susilla on itseisarvonsa ja niillä on aivan sama oikeus asuttaa luontoamme kuin meilläkin. Niillä on oma paikkansa ja tarkoituksensa suomalaisessa luonnossa ja sitä meidän pitäisi kunnioittaa. On surullista, kuinka useat ihmiset olisivat valmiita tappamaan suden Suomesta jopa sukupuuttoon. Eivätkä tämän koulukunnan edustajat uhraa montaa ajatusta muillekaan lajeille, jotka saavat väistyä ja kuolla sukupuuttoon väkivaltaisen luontotuhoprojektimme tieltä. Tästä päästäänkin tämän artikkelin ytimeen: Mistä palikasta voi alkaa rakentaa siltaa näiden eri mielipiteiden välille, kun poterot ovat näin kaukana toisistaan?

Onko sen sillan rakentaminen edes mahdollista? Ehkäpä tämä on jälleen kerran sitä kulttuurista murrosta, johon pitäisi saada yhä useammat mukaan. Totisesti alkaa nimittäin tuntua siltä kuin eläisin itselleni vieraassa kulttuurissa, jossa valtavirran maailmankuva vastaa hyvin kehnosti omaani. Ja silloin esimerkin mukaiset susivastaiset kommentit menevät minulta täysin yli laidan - kuinka joku voi ajatella noin? Minun ajatukseni taas ovat vastapuolelle hullun jorinoita - saatanan hihhuli!

Luonnonsuojelijoiden pitäisi tiedostaa tämä seikka, sillä luulenpa, että yhä useampi luonnonsuojelija kantaa laillani sellaista maailmankuvaa, jolle ei vielä ole kovin vahvaa jalansijaa nyky-yhteiskunnassamme. Luonnonsuojelu on siis pohjimmiltaan kulttuurien välistä kanssakäymistä. Tilanne on vähän samanlainen kuin silloin, kun valkoinen mies ei voinut ymmärtää punanahkaa ja toisinpäin. Puhuttiin aivan eri kieltä.

www.coxandforkum.com

Kulttuurien välinen yhteiselo ei kuitenkaan ole tälläkään kertaa mahdollista. Pohjimmiltaan kyse on nimittäin siitä - niin raa'alta kuin se kuulostaakin - että meidän täytyy tavalla tai toisella kukistaa tuo toinen kulttuuri, jotta voimme elää ihmiskuntana kestävästi. Tehkäämme tuo kuitenkin ilolla ja hyvällä!

Pimeästä illasta teitä tervehtii,
Liro

Miksi suojella luontoa?

Luonnon suhteen välinpitämättömiin asenteisiin sekä apaattiseen käyttäytymiseen ei voi olla törmäämättä päivittäin. Mikä voisi olla se tekijä, joka saisi kaikki kiinnostumaan ja innostumaan luonnosta ja sen suojelusta niin olennaisena osana itse kunkin elämää, että saisimme aikaan kouriintuntuvan muutoksen? Ihmisten patistaminen "vihreisiin" ympäristötekoihin ja ylhäältä käsin tapahtuva valistus tuntuvat vain vahvistavan ihmisten negatiivisia mielikuvia ja asenteita ympärisönsuojelua kohtaan. Valistuksella voidaankin kyllä lisätä informaatiota, mutta ihmisten syvimpiin tuntoihin ja asenteisiin sillä ei kovin helposti päästä kajoamaan.

Luonto on ollut aina läsnä elämässäni ja olen ollut siitä kiinnostunut, mutta aina en ollut kovinkaan innostunut sen suojelusta. Saatoinpa joitakin vuosia sitten jopa kirjoittaa ylioppilasaineeseenikin hieman kärjistetysti, ettei minua oikeastaan kiinnosta, vaikka sadan vuoden kuluttua taivaalta sataisi happoa ja meret olisivat sulaa laavaa, kunhan minulla on nyt hyvä olla. Asenteeni muuttuivat, kun aloitin vaellusharrastuksen ja aloin viettää enemmän aikaa luonnossa. Kansallispuistojen jylhyys ja yksinäiset yöt keskellä metsää olivat mahtipontisia kokemuksia, jotka alkoivat jättää sieluuni jälkiä. Luonto alkoi rakentaa minuun hengellistä yhteyttä ja luontoa seuratessani aloin tuntea ympärilläni sen syleilevän ja rakastavan voiman. Lopulta huomasin rakastavani sitä ja sen olevan osa minua. Jos en rakastaisi luontoa, en rakastaisi itseänikään. Jos teen pahaa luonnolle, teen pahaa itselleni.

Kuitenkin maaseudulla on monia luonnon lähellä asuvia ihmisiä, joiden mielestä kaikenlainen vihrepiiperrys ja suojelu on suorastaan saatanasta, joten pelkkä yhteys luontoon ei selvästikään riitä. Luontoa katsotaan näissä tapauksissa ehkä hyvin käytännöllisin silmin ilman minkäänlaista hengellistä yhteyttä. Voi olla, että luonnon hyväksikäyttö ja muokkaus takaavat elannon tai vihamielisyys voi johtua myös turhasta ja typerästä "äijämäisyydestä". Luonnonsuojeluhan on hintelien hippien eikä raavaitten miesten puuhaa. Kaiken kaikkiaan hengellisyys vaikuttaisi siis olevan avainasemassa ihmisten luontosuhdetta määrittävänä tekijänä.

Olisiko uskonnolla siis jotain tekemistä asian kanssa? Voi olla, että kristinusko tai jokin muu uskonto täyttää ihmisen hengelliset tarpeet, eikä luonto pääse siten herättämään tuollaisia tuntoja. Sitten kun nuo uskonnot saattavat vielä kertoa meille, että luonto on annettu meille hallittavaksi ja nautittavaksi, niin ei tarvitse kummastella, mistä juontaa joskus jopa vihamielinen suhtautuminen luonnonsuojeluun. Ehkäpä juuri teini-iän ateismini oli omiaan auttamaan minua rakentamaan yhteyttäni luontoon, sillä sisälläni oli hengellinen tyhjiö, joka odotti täyttymistään. Toki monet kuitenkin osaavat yhdistää esimerkiksi kristinuskon Jumalan luontoon ja hengellisiin kokemuksiin luonnossa. Uskonto voisi toisaalta olla myös voimallinen työkalu asennemaaperän muokkauksessa: uskontoja pitäisi alkaa tulkita luonnonsuojelun näkökulmasta. Valitettavasti taitaa kuitenkin olla niin, että uskonnot ovat vain kulttuurinsa tuotteita, joten ihmiskeskeisessä kulttuurissa palvotaan ihmiskeskeisiä jumalia. Luontokeskeinen kulttuuri tuottaisi siten luontokeskeisiä uskontoja.

Uskonto taitaa siis olla tässä tapauksessa väärä syntipukki. Luultavasti minkälainen uskonnollisuus tahansa herkistää ihmisen hengellisille kokemuksille, sillä hengellinen ihminen antaa itselleen luvan kokea hengellisyyttä. Syypäätä pitää siis todennäköisesti lähteä etsimään materialistisesta, edistysuskoisesta ja ihmiskeskeisestä kulttuurista, jossa kaikenlainen henkisyys on alettu nähdä heikkoutena tai jopa suoranaisena tyhmyytenä. Kaikki on nykyään niin rationalisoitua, tieteellistä ja järkeiltyä, ettei mikään enää ihmetytä, mutta nimenomaan ihmettely on kaiken henkisyyden perusta. Tähän minulla ei ole muuta sanottavaa kuin että poimikaapa käteenne mikä tahansa kukka. Enempää ei tarvita, kunhan osaa rauhoittua ja asettua ihmettelemään.

Kirjoittaessani olen nyt päässyt jonkinlaiseen lopputulokseen siitä, mitä vaaditaan, jotta ihmiset kiinnostuisivat luonnonsuojelusta osana päivittäistä rutiinia. Aivan ensimmäiseksi on palautettava konkreettinen yhteys koskemattomaan luontoon. Toiseksi tarvitaan kyky ja halu ihmetellä. Lopuksi on annettava itselle lupa olla hengellinen. Totta kai moni luonnonsuojelija jättäisi tämän allekirjoittamatta ja monet ovat varmasti meiningeissä mukana ilman hengellisyyden hiventäkään: jos emme suojele, kuolemme. Itse ajattelen tässä kuitenkin sitä suurempaa kulttuurista murrosta, jota kohti pitäisi pyrkiä, jotta saisimme järjestelmämme kestävälle polulle. Me emme ole elintärkeä osa luontoa, mutta luonto on elintärkeä osa meitä.

Pimenevässä illassa hyvää alkavaa viikkoa toivoo,

Liro

Yle: Ely-keskuksia saatetaan lakkauttaa

Kylläpä näitä huolestuttavia uutisia ympäristöhallinnosta tulee nyt jatkuvalla syötöllä. Ympäristövalvonnalle olisi jatkuvasti huutavampi tarve eritoten kaivos- ja turvebisneksissä, mutta silti nämä nilkit virkamiehet työ- ja elinkeinoministeriössä puuhastelevat kovia leikkauksia ympäristöhallintoon. Ylen uutinen aiheesta tässä.

Uutisen väliotsikot kertovat paljon:

Kaikkiin lain vaatimiin tehtäviin ei väkeä

 

Ympäristöpuolelta tuplamäärä väkeä pois

 

"Ei ole enää ketään, joka osaisi hommat tehdä"

 

Pienet elyt pyyhittäisiin kartalta

Surullista luettavaa on myös uutiseen liittyvä kommentointi, jossa tätä kehitystä tunnutaan pidettävän hyvänä ja "viherhippeilyä" toivotaan ajettavaksi alas, jotta yrityksillä olisi paremmat toimintaedellytykset luonnon tuhoamiseen. Eiköhän näilläkin huutelijoilla ole toinen ääni kellossa sitten, kun heidän oman kesämökkinsä järvi saastuu kaivosten suolavesistä tai rehevöityy turvesoiden ravinnepäästöjen takia. Kunpa ihmiset näkisivät omaa napaansa pidemmälle. Huoh. Epätoivo iskee.

Ympäristöministerimme Ville Niinistö on kuitenkin sitä mieltä, että hallitusohjelma turvaa ympäristövalvonnan. Toivottavasti Niinistö pysyy tiukkana, sillä näyttää kovasti siltä, että työ- ja elinkeinoministeriön kasvottomalla virkamiesarmeijalla on vähän toisenlaisia suunnitelmia kuin mitä hallitusohjelmassa on sovittu. On muuten sangen mielipuolista, että työ- ja elinkeinoministeriössä valmistellaan ympäristöhallintoon liittyviä asioita... Luonnonsuojeluliiton Risto Sulkava kysyykin ihan aiheellisesti, että "voiko työ- ja elinkeinoministeriö, jonka tarkoituksena on vahvistaa ja lisätä kaivostoimintaa ja turpeenkäyttöä Suomessa, valvoa samojen toimialojen tuottamien haittojen ehkäisyä?" Mutta kuten aiemminkin todettua, Naomi Kleinin osoittamalla tuhokapitalismin raiteilla ollaan ja se juna puksuttaa Kataisen hallituksen käsissä päättäväisesti eteenpäin. Toivottavasti tajuamme vaihtaa raidetta ennen kuin on liian myöhäistä ja äänestämme nämä nykyiset suuryrityksiä ja kansainvälistä rahaa mielistelevät nyhveröt vallan kahvasta pois.

Koleat ovat muuten kesäkuun alun ilmat, mutta yrittäkäähän pärjäillä!

T: Liro

Konttisuo ja Vapon "erehdys"

Keskisuomalainen kirjoitti reilu viikko sitten eräiden keskisuomalaisten kalastuskuntien tekemästä kantelusta, jolla kalastuskunnat olivat kannelleet kahdesta Keski-Suomen ely-keskuksen virkamiehestä. Virkamiehet eivät olleet vaatineet Vapo Oy:tä toteuttamaan tarvittavia korjaustoimenpiteitä ennen kuin yhtiö oli ehtinyt aloittaa turpeenoton valmistelut Pylkönmäen Konttisuolla.

Vaasan hallinto-oikeus oli aiemmin kumonnut ympäristölupaa koskeneen päätöksen ja palauttanut sen käsiteltäväksi Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintovirastoon. Vapo ei ollut toimittanut ely-keskukselle päivitettyä tuotanto- ja vesiensuojelukarttaa eikä se ollut toteuttanut tavittavia vesienkäsittelyrakenteita ennen töiden aloittamista. Kantelun kohteena olevat virkamiehet eivät kantelijoiden mukaan siis vaatineet Vapolta korjaustoimia, vaan antoivat toiminnan jatkua, vaikka lainmukaista ympäristölupaa ei ollut voimassa.

Vapo kertoo, että töiden aloittaminen oli johtunut "erehdyksestä". Omien sanojensa mukaan yhtiö kaatoi siis erehdyksessä 20 hehtaaria metsää ja rakensi 580 metriä tierunkoa, jonka molemmille laidoille kaivettiin myös ojat. Ojia pitkin suon humuspitoista vettä on päässyt valumaan käsittelemättömänä alapuolella olevaan vesistöön.

Kovasti luulen, että tälläkään kertaa möhläyksestä ei lopulta kukaan ota vastuuta, eikä kenellekään anneta sanktioita. Ei virkamiehille, eikä yhtiöllekään. Piiri pieni pyörii ja tulokset konkretisoituvat sitten tällaisina uutisina. Kun muistamme vielä ely-keskusten sähläykset kaivosasioissa, voidaan todeta, että aluehallintouudistuksen jälkeinen huoli ympäristöhallinnon riippumattomuudesta ei ole ollut aiheetonta. Uudistuksessahan entiset alueelliset ympäristökeskukset siirrettiin osaksi näitä uusia elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksia.

Keurusseudun Luonnonystävät ry ja Saarijärvenseudun luonnonystävät ry kertovat Konttisuosta muuten seuraavaa: 

Konttisuo on keskeisiltä osiltaan luonnontilainen ja suotyypiltään varsin poikkeava. Alueen vanhat laitaojat ovat osin jo käytännössä umpeutuneet. Suo ei ole vanhojen ojien vaikutuksesta menettänyt luontoarvojaan, vaan on nopeasti palautumassa täysin luonnontilaan. Valtakunnallisten alueidenkäyttöohjeiden mukaan turvetuotantoa ei tule ohjata luonnontilaisille soille. Konttisuo täyttää luonnontilaisuuden kriteerit, joten sitä ei tule turpeenkaivuulla tuhota.

T: Liro