Loppulamassa luonnonsuojelusta ei kannata tinkiä

Vaaleissa suurimman kannatuksen keränneet puolueet tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä, että ympäristöhallintoa ja -lainsäädäntöä on karsittava talouskasvun kiihdyttämiseksi. Puheet siitä, että ympäristöasiat olisivat menossa nykyisen järjestelmän keinoin parempaan, voidaan siis viimeistään nyt lopettaa. Vaikuttaa siltä, että luonnonsuojelu oli vain ylellistä silmänlumetta, johon talousjärjestelmällä oli hetkellisesti varaa panostaa, mutta nyt talouskasvuajattelu näyttää jälleen todelliset kasvonsa, kun luonto ja ihmiset sen mukana halutaan uhrata talouden nimissä.

Ihminen on välittömässä kohtalonyhteydessä luonnon kanssa. Ihmisten elinehdot eivät koskaan ole peräisin todellisuudesta irrallaan olevasta mielikuvituksellisesta rakenteesta, jota kutsumme taloudeksi, vaan taloudellekin rajat asettavasta luonnosta. Noita rajoja on rikottu fossiilienergian voimin kiihtyvällä tahdilla, ja sen mukaista satoa alamme nyt vähitellen korjata: meistä ihmisistäkin huolen pitävä luonto on maailmanlaajuisessa kriisitilassa. Silti uskottelemme itsellemme, että luonto on jokin ”toinen”, meistä erillinen kokonaisuus, jota voimme käyttää viimeiseen puuhun asti tuomitsematta samalla ihmiskuntaa tuntuvasti aiempaa karumpiin elinolosuhteisiin, jopa sukupuuttoon lukemattomien hävittämiemme lajien joukkoon.

Elämme jo nk. loppulaman aikaa. Ympäristön kantokyky ei enää kestä kuormitustamme ja riittävän kustannustehokkaan energian, käytännössä halvan öljyn, mahdollistama tilapäinen luonnonherruuskulttuuri on viimein saavuttamassa kasvun rajoja. Lukuisat tutkijat ja ajattelijat ympäri maailman ovat varoitelleet meitä jo tovin siitä, ettei nykyisen elämänmenomme taanneelle halvalle ja helposti hyödynnettävälle öljylle ole näköpiirissä talouskasvun mahdollistavaa korviketta. Siten nykyinen taantuma ei ole poliitikkojen päätöksillä korjattavissa oleva tila, vaan vääjäämätön suunta, kun energiaresurssit eivät enää mahdollista globaalia, kiihtyvää talouskasvua.

Tässä tilanteessa on itsetuhoista yrittää pitää status quo pystyssä luonnonsuojelusta tinkimällä. Tulevaisuudessa olemme jälleen riippuvaisempia paikallisista elinehdoista, siis elinvoimaisesta luonnosta, joka turvaa sadon sekä antaa keruutuotteita, riistaa ja kalaa. Tuosta elinvoimasta olemme menettäneet jo paljon, mutta meidän ja joukossamme olevien poliittisten toimijoiden on nyt puoluerajoista piittaamatta pidettävä parempaa huolta siitä, mitä on jäljellä. Ei vain luonnon itseisarvoon liittyvistä ”viherpiipertäjien” syistä, vaan myös itsekkäistä ihmisten elinolosuhteisiin liittyvistä syistä. Me emme ole elintärkeä osa luontoa, mutta luonto on elintärkeä osa meitä.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin useassa sanomalehdessä mielipidekirjoituksena.

Suomen kaivoshölmöläisyys saa huomiota Saksassa

Leif Rosas/Redstar/DER SPIEGEL

Suomea uhkaava kaivoskatastrofi on alkanut herättää huolta myös ulkomailla. Saksalainen Der Spiegel-lehti on julkaissut katsauksen kaivosyhtiöiden hyökkäyksestä Suomen Lappiin : Klondike in Lapland - Mining Companies Swarm to Finland's Far North. Artikkeli ei ole todellakaan kirjoitettu mairittelevaan sävyyn, ja siinä nostetaan esille juuri ne keskeisimmät huolenaiheet, joista suomalaiset luonnonsuojeluihmiset ovat yrittäneet ääntään korottaa:

• Kaivoksia perusteilla suojelualueiden läheisyyteen tai jopa suojelualueille,
• vesistöjen ja pohjavesien saastuminen kaivosten jätevesistä
• maisemaan jäävät arvet,
• kaivokset eivät luo työpaikkoja yhtä paljon kuin matkailuala, jota kaivokset uhkaavat,
• kuntien riski-investoinnit suhdanneherkän kaivosbisneksen houkuttelemiseksi,
• mineraalien luovuttaminen kaivosyhtiöille ilman kunnon korvausta sekä
• ympäristöhallinnon ja poliitikkojen kertakaikkinen kyvyttömyys asian kokonaisvaltaiseen ja pitkän aikavälin vaikutusten tarkasteluun.

Voinemme tunnustaa, että tällä hetkellä olemme häviämässä tätä taistelua, kuten artikkelissakin todetaan. Poliitikot eivät kuuntele, paikallispoliitikot ovat vauhtisokeita, ympäristöhallinto munaton ja me liian hiljaisia tai vaiennettuja. Väittäisin myös, että olemme liian hajanaisesti organisoituneita. Ehkäpä olisi paikallaan eri suojelujärjestöjen ja paikallistahojen yhteenliittymä yhdeksi liikkeeksi Pro Hanhikiven tavoin. Tällöin erilaisia mielenilmauksia ja puhdasta aktivismiakin voitaisiin koordinoida suuremmalle ihmisjoukolle ja laajempaan tietoisuuteen.

Lopuksi haluan esittää ison hatunnoston ja syvän kumarruksen artikkelissa haastatellulle Riikka Karppiselle, joka on ottanut asiakseen erityisesti Viiankiaavan puolustamisen, mutta myös laajemman vaikuttamisen kaivoskeskusteluun. Ihailtavaa ja inspiroivaa kansalaisrohkeutta, josta jokainen meistä voi ottaa mallia! Ja ehkäpä suomalaiset alkaisivat kiinnostua asiasta enemmän nyt, kun täytyy miettiä, että mitähän meistä muualla ajatellaan.

Pahuudesta

Turun ylioppilaslehden numerossa 12/2012 oli artikkeli Psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäristä, Hannu Lauermasta. Artikkelin sisältöön ei minulla ole aihetta sen suuremmin puuttua, mutta aloinpa kirjottaa, koska mieleni pääsi hieman kiihtymään jutun ingressistä: "Pahuus on osa ihmisyyttä, sanoo Psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäri Hannu Lauerma."

Ihmisen sisäsyntyinen pahuus on kulttuurimme suurimpia ja kyseenalaistamattomimpia myyttejä, ja juurensa tämä myytti on kaivanut syvälle kulttuuriperintöömme ja sitä myöten myös alitajuntaamme. Raamattukin opettaa, että ihminen kantaa sydämellään syntymästään saakka perisyntiä, joka täytyy oikein korkeammilta voimilta anoa anteeksi. Täyttä roskaa. Pahuus ei ole yleisinhimillinen ominaisuus, vaan meidän kulttuurimme surullinen erityispiirre.

Kulttuurista kirjoittaessani en suinkaan tarkoita suomalaista kulttuuria. En viittaa sillä myöskään laajempaan länsimaalaiseen kulttuuriin. Kulttuurilla tarkoitan sitä tänä päivänä globaaliksi muodostunutta kulttuuria ja sivilisaatiota, joka sai alkunsa yli 10 000 vuotta sitten, kun keksittiin, että maasta voidaan muokkaamalla tehdä ihmiselle otollisempi. Samalla alettiin kultivoida sellaista kerrassaan järjetöntä ideaa, että maapallo on annettu meille, ja voimme sitä parhaaksi katsomallamme tavalla käyttää omaksi hyödyksemme piittaamatta muista kulttuureista, muista eliölajeista, luonnon monimuotoisuudesta ja maapallon ekosysteemien elinvoimasta. Daniel Quinn on kirjassaan Ishmael (voinkohan mainostaa tätä teosta koskaan liikaa?) kutsunut meitä ja meidän kulttuuriamme osuvasti "ottajiksi".

Sisäsyntyinen ja voittamaton pahuus on oiva keino pitää status quo voimissaan ja vahvana. Sitä käytetään ketterästi myös ottajakulttuurin käsienpesuun ja vastuunpakoiluun. Aina kun tätä myyttiä joku Lauerman tavoin ajattelemattomasti toistelee, kollektiivinen tajuntamme lannistuu kohti tällaista pahuuden determinismiä: Eihän meidän kannata edes yrittää edistyä ihmiskuntana moraalisesti ja eettisesti, koska se on mahdotonta! Turha toivo. Ihmisillä on mustat sydämet ja niitä emme valkeiksi saa kuin valehtelemalla! Juuri tällaisten ajatusten voimistumisen vuoksi minua niin suunnattomasti ärsyttää, kun tuota myyttiä toistellaan ja vahvistetaan.

Jutun lopussa oli yllätys, josta iloitseminen kostautui ennenaikaiseksi. Pahuudesta puhuttiin tosiaan osana kulttuuriamme, joskin vain yhdessä lauseessa, jonka muotoilua ei ehkä ollutkaan sen tarkemmin harkittu. Lauerma nimittäin lyttää tuon näkökulman heti seuraavassa lauseessa: "Pahuutta on mahdotonta karsia ihmisestä menettämättä ihmisyyttä. Sen kanssa on vain opittava taiten elämään." Paskapuhetta. Haluammeko todella alistua tuollaiseen pessimismiin ja apatiaan vai voisimmeko yrittää voittaa kulttuurimme sisäsyntyisen pahuuden ja korostaa, että ihminen on sisimmiltään hyvä ja rakastava olento?

Ottakaamme siis oppia Dostojevskin Karamazovin veljesten viisaasta munkista: "Do not say 'Sin is mighty, wickedness is mighty, evil environment is mighty, and we are lonely and helpless
and evil environment is wearing us away and hindering our good work from being done.' Fly away from that dejection my children!" Ja ketäpä kannattasi kuunnella, jos ei viisaita ja vanhoja munkkeja?

Suomen Luonto: Suurikuusikon kultakaivoksen jätealtaiden pohja voi vuotaa

Suurikuusikon kultakaivos. www.gtk.fi

Taas kerran joudun kirjoittamaan masentavista kaivosasioista. Suomen Luonnon numerossa 8/2012 on artikkeli Kittilän Suurikuusikon kultakaivoksesta. Kanadalaisen Agnico-Eaglen omistama kaivos on ollut maineeltaan hyvä, mutta aihetta huoleen on silti.

Ensinnäkin Suurikuusikon kultakaivoksessa käytetään kultamalmin liuottamiseen kiviaineksesta syanidia, jonka käyttö on jo joissain EU-maissa kielletty, ja jonka käytön Euroopan parlamenttikin yritti kieltää. Vähemmän yllättäen EU:n komissio torppasi tuon hankkeen, sillä komission tehtävänähän on suuryritysten nuoleskelu ja niiden edessä nöyristely. Syanidi on yksi maailman vaarallisimmista ympäristömyrkyistä ja sen joutuminen ravintoverkkoon voi aiheuttaa ennalta-arvaamatonta ja laajaa vahinkoa. Suurikuusikon tapauksessa Seurujoessa, joka sattuu olemaan kalamiesten taivaan, Ounasjoen, latvajoki.

Vielä huolestuttavammaksi syanidin käytön tekee se, että Suurikuusikon kaivoksen jätevesialtaiden rakentamisessa on lievästi sanottuna vedetty mutkia suoriksi. Suomessa on tarkat laatuvaatimukset mm. kaatopaikkojen pohjarakentamiselle. Kaivosten jätevesialtaille ei ole tällaisia säännöksiä, vaikka niissä voi lillua paljon vaarallisempia aineita, jotka ovat valmiina vuotamaan pohjavessiin. Lupaviranomaiset siis harkitsevat tapauskohtaisesti, mikä on riittävän turvallinen taso jätevesialtaille, joissa voi olla siis jopa syanidia.

Suurikuusikon tapauksessa, ja eräissä muissakin vireillä olevissa kaivoshankkeissa, ympäristöluvat on annettu tai niitä ollaan antamassa sellaisin perustein, että kaivosten jätevesialtaiden pohjarakentaminen on laatutasoltaan selvästi heikompaa kuin uusilla kaatopaikoilla. Ensinnäkin kaivoksilla on oikaistu eristemuovista, jossa on tyydytty riippumattomasti testaamattomaan materiaaliin monissa tutkimuksissa hyväksi todetun materiaalin sijaan. Toisekseen on löydetty hyvä säästöniksi eristeen alla olevasta maakerroksesta. Modernien kaatopaikkojen pohja eristetään vielä bentoniitilla, joka soveltuisi hyvin myös kaivosten jätevesialtaiden eristämiseen, mutta Suurikuusikossa on ajateltu, että luomu on hyvä. Eli pelkkä moreeni riittää. Koska ympäristölupa on näillä aivan liian lepsuilla edellytyksillä mennyt läpi, halutaan monissa vireillä olevissa kaivoshankkeissa säästää myös tällaisissa ympäristön kannalta kriittisissä kohteissa.

Suomen Luonto kyseli parilta valtion virkamieheltä tämän tyyppisistä jätevesialtaiden pohjustusratkaisuista, mutta Suurikuusikon kaivosta ei kysymyksissä nimeltä mainittu. Molemmat virkamiehet pitivät pohjaratkaisua erittäin huonona ja toinen oli jopa varma siitä, että haitalliset aineet kulkeutuvat lopulta pohjaveteen. Suurikuusikon jätealtaiden lähellä sijaitsevissa pohjavesissä on jo haivaittu selvää nousua nikkeli-, typpi-, sekä sulfaattiarvoissa. Ja eräs kaunis päivä sieltä voi löytyä jäämiä myös syanidista. Pohjavettä siirtyy toki myös pintavesiin ja toisinpäin eli päästöt kulkeutuisivat lopulta myös Seurujoen kautta Ounasjokeen.

Olemmeko valmiit maksamaan tällaisia hintoja siitä, että monikansalliset kaivosyhtiöt saavat käyttää kansallisvarantojamme ilman todellista korvausta suomalaiselle yhteiskunnalle? Verotuloja syrjäseutujen kunnille juupa juu, mutta kattavatkohan nuo oletetut verotulot koskaan edes niitä lainoja ja riskejä, joita kunnat ottavat parantaakseen infrastruktuuriaan houkutellakseen kaivosyhtiöitä? Suomesta ei todellakaan ole mitään uutta Norjaa tulossa tällä tahdilla, sillä emme vaadi mineraaleistamme edes minkäänlaista korvausta! Nyt olisi korkea aika herätä vastarintaan, kun maahamme revitään kiihtyvällä tahdilla sellaisia reikiä, joista jää tulevaisuudessa meille muistoiksi likaisia rupia. Perse edellä mäntyyn on Suomi taas menossa, sillä minkäänlaista julkista keskustelua ei käyty silloin, kun jossain suljetuissa kabineteissa alettiin pohtia strategioita kaivosyhtiöiden houkuttelemiseksi Suomeen.

Lisäksi alkaa käydä entistäkin selvemmäksi, että suomalaisessa ympäristöhallinnossa  piilee ainakin jonkinlaista systemaattista korruptiota. Näitä järjettömiä lupapäätöksiä on aivan liikaa, jotta ne voisivat olla poikkeuksia. On nähtävissä, että ympäristökeskusten yhdistyminen osaksi ELY-keskuksia on saanut aikaan sen mitä pelättiinkin. Ympäristöhallinnolta katosi terävyys ja tahto toimia ympäristön puolesta. Ympäristövirkamiehemme tekevät järjestään päätöksiä, jotka ovat pitkällä aikavälillä tuhoisia luonnon ja ympäristömme kannalta. Mikään ei olisi mielestäni mielenkiintoisempaa kuin päästä kärpäsenä kattoon tuonne virkakoneiston sisälle ja nähdä, mitä kulissien takana oikeasti tapahtuu. Ja tähän minulla on toivottavasti jo lähitulevaisuudessa edellytykset. Suomalainen ympäristöhallinto tarvitsee aivan totaalista tuuletusta ja asenneilmapiirin muutosta, uutta puhtia toimia monikansallisia yrityksiä ja elinkeinoelämää nöyristelemättä.

Yle: Ely-keskuksia saatetaan lakkauttaa

Kylläpä näitä huolestuttavia uutisia ympäristöhallinnosta tulee nyt jatkuvalla syötöllä. Ympäristövalvonnalle olisi jatkuvasti huutavampi tarve eritoten kaivos- ja turvebisneksissä, mutta silti nämä nilkit virkamiehet työ- ja elinkeinoministeriössä puuhastelevat kovia leikkauksia ympäristöhallintoon. Ylen uutinen aiheesta tässä.

Uutisen väliotsikot kertovat paljon:

Kaikkiin lain vaatimiin tehtäviin ei väkeä

 

Ympäristöpuolelta tuplamäärä väkeä pois

 

"Ei ole enää ketään, joka osaisi hommat tehdä"

 

Pienet elyt pyyhittäisiin kartalta

Surullista luettavaa on myös uutiseen liittyvä kommentointi, jossa tätä kehitystä tunnutaan pidettävän hyvänä ja "viherhippeilyä" toivotaan ajettavaksi alas, jotta yrityksillä olisi paremmat toimintaedellytykset luonnon tuhoamiseen. Eiköhän näilläkin huutelijoilla ole toinen ääni kellossa sitten, kun heidän oman kesämökkinsä järvi saastuu kaivosten suolavesistä tai rehevöityy turvesoiden ravinnepäästöjen takia. Kunpa ihmiset näkisivät omaa napaansa pidemmälle. Huoh. Epätoivo iskee.

Ympäristöministerimme Ville Niinistö on kuitenkin sitä mieltä, että hallitusohjelma turvaa ympäristövalvonnan. Toivottavasti Niinistö pysyy tiukkana, sillä näyttää kovasti siltä, että työ- ja elinkeinoministeriön kasvottomalla virkamiesarmeijalla on vähän toisenlaisia suunnitelmia kuin mitä hallitusohjelmassa on sovittu. On muuten sangen mielipuolista, että työ- ja elinkeinoministeriössä valmistellaan ympäristöhallintoon liittyviä asioita... Luonnonsuojeluliiton Risto Sulkava kysyykin ihan aiheellisesti, että "voiko työ- ja elinkeinoministeriö, jonka tarkoituksena on vahvistaa ja lisätä kaivostoimintaa ja turpeenkäyttöä Suomessa, valvoa samojen toimialojen tuottamien haittojen ehkäisyä?" Mutta kuten aiemminkin todettua, Naomi Kleinin osoittamalla tuhokapitalismin raiteilla ollaan ja se juna puksuttaa Kataisen hallituksen käsissä päättäväisesti eteenpäin. Toivottavasti tajuamme vaihtaa raidetta ennen kuin on liian myöhäistä ja äänestämme nämä nykyiset suuryrityksiä ja kansainvälistä rahaa mielistelevät nyhveröt vallan kahvasta pois.

Koleat ovat muuten kesäkuun alun ilmat, mutta yrittäkäähän pärjäillä!

T: Liro

Konttisuo ja Vapon "erehdys"

Keskisuomalainen kirjoitti reilu viikko sitten eräiden keskisuomalaisten kalastuskuntien tekemästä kantelusta, jolla kalastuskunnat olivat kannelleet kahdesta Keski-Suomen ely-keskuksen virkamiehestä. Virkamiehet eivät olleet vaatineet Vapo Oy:tä toteuttamaan tarvittavia korjaustoimenpiteitä ennen kuin yhtiö oli ehtinyt aloittaa turpeenoton valmistelut Pylkönmäen Konttisuolla.

Vaasan hallinto-oikeus oli aiemmin kumonnut ympäristölupaa koskeneen päätöksen ja palauttanut sen käsiteltäväksi Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintovirastoon. Vapo ei ollut toimittanut ely-keskukselle päivitettyä tuotanto- ja vesiensuojelukarttaa eikä se ollut toteuttanut tavittavia vesienkäsittelyrakenteita ennen töiden aloittamista. Kantelun kohteena olevat virkamiehet eivät kantelijoiden mukaan siis vaatineet Vapolta korjaustoimia, vaan antoivat toiminnan jatkua, vaikka lainmukaista ympäristölupaa ei ollut voimassa.

Vapo kertoo, että töiden aloittaminen oli johtunut "erehdyksestä". Omien sanojensa mukaan yhtiö kaatoi siis erehdyksessä 20 hehtaaria metsää ja rakensi 580 metriä tierunkoa, jonka molemmille laidoille kaivettiin myös ojat. Ojia pitkin suon humuspitoista vettä on päässyt valumaan käsittelemättömänä alapuolella olevaan vesistöön.

Kovasti luulen, että tälläkään kertaa möhläyksestä ei lopulta kukaan ota vastuuta, eikä kenellekään anneta sanktioita. Ei virkamiehille, eikä yhtiöllekään. Piiri pieni pyörii ja tulokset konkretisoituvat sitten tällaisina uutisina. Kun muistamme vielä ely-keskusten sähläykset kaivosasioissa, voidaan todeta, että aluehallintouudistuksen jälkeinen huoli ympäristöhallinnon riippumattomuudesta ei ole ollut aiheetonta. Uudistuksessahan entiset alueelliset ympäristökeskukset siirrettiin osaksi näitä uusia elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksia.

Keurusseudun Luonnonystävät ry ja Saarijärvenseudun luonnonystävät ry kertovat Konttisuosta muuten seuraavaa: 

Konttisuo on keskeisiltä osiltaan luonnontilainen ja suotyypiltään varsin poikkeava. Alueen vanhat laitaojat ovat osin jo käytännössä umpeutuneet. Suo ei ole vanhojen ojien vaikutuksesta menettänyt luontoarvojaan, vaan on nopeasti palautumassa täysin luonnontilaan. Valtakunnallisten alueidenkäyttöohjeiden mukaan turvetuotantoa ei tule ohjata luonnontilaisille soille. Konttisuo täyttää luonnontilaisuuden kriteerit, joten sitä ei tule turpeenkaivuulla tuhota.

T: Liro

Korruptoitunut kaivosbisnes

© Nordic Mines

Suomen Luonto 4/2012

Palataanpa kaivoskeskusteluun, kuten lupasin jokunen päivä sitten. Suomen Luonto -lehden numerossa 4/2012 oli nimittäin varsin hälyttäviä paljastuksia ympäristöviranomaisten kytköksistä kaivosyhtiöihin. Ehkäpä räikein esimerkkitapaus liittyy Nordic Minesin Raahen Laivakankaan kultakaivokseen. Aikoinaan aluehallintovirastossa kyseisen kaivoksen ympäristöluvan esitellyt virkamies nimittäin siirtyi sattumoisin tämän nimenomaisen kaivosyhtiön ympäristöpäälliköksi.

Kyseinen virkamies oli muistuttanut Suomen Luonto -lehdelle, ettei hän ollut siirtynyt Nordic Minesin palvelukseen "heti", vaan yli vuosi luvan myöntämisen jälkeen. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Hän oli nimittäin ollut mukana myöntämässä kaivokselle vielä kahta jatkolupaa vain kahta kuukautta aiemmin ennen kuin hän oli siirtynyt yhtiön palvelukseen. Ja mitä tapahtuikaan puoli vuotta tämän jälkeen? Entinen virkamies, nyt kaivosyhtiön ympäristöpäällikkö, sai kaivosyhtiöltä 30 hopearahaa. Ensimmäiset optionsa.

Tämä ei ole yksittäistapaus, vaan samanlaisia loikkauksia on useita. Myös surullisenkuuluisassa Talvivaarassa, jonka ensimmäinen ympäristöpäällikkö kaapattiin Kainuun ympäristökeskuksesta. Eikä tässä vielä kaikki. Oman mausteensa tähän sulfaatinkatkuiseen keitokseen heittävät konsulttiyhtiöt, jotka tekevät kaivoksille ympäristövaikutusten arviointeja (tuttavallisemmin YVA). Onpa sattunut mm. niin, että Talvivaaran YVA:n tehneen konsulttiyhtiön silloinen toimitusjohtaja on myös yksi Talvivaaran omistajista ja hän on jopa yhtiön hallituksen jäsen. Ovatkohan lupamenettelyn pohjana olevat arvioinnit siis aina aivan puolueettomia? Jälki on ollut näissä kaivoksissa sen mukaista, että vastaan tähän kysymykseen tiukasti ei. Eivät ole.

Jälleen kerran ollaan Suomessa siis sellaisessa tilanteessa, jossa toimitaan lakien mukaan, mutta toiminta lähentelee siinä määrin korruptiota, ettei sitä oikein muuksikaan voi kutsua. Lisää tietoa aiheesta on saatavissa Juha Kauppisen artikkelissa "Kiitos Talvivaara", joka löytyy edellä mainitusta Suomen Luonnon numerosta. On kyllä muutenkin kaikin puolin suositeltavaa luettavaa tämä lehti!

Korruptoituneille virkamiehille sateista kesää toivoen,
Liro