Arvotonta arvokeskustelua

www.theupsideofdown.com

Viime aikoina olen kirjoittanut aika paljon lonkalta ja pieni pilke silmäkulmassa, joten yritetäänpä vaihteeksi vähän asiapitoisempaa tuotosta. Valkkasin muutama viikko sitten luettavakseni Thomas Homer-Dixonin kirjan The Upside of Down - Catastrophe, Creativity, and the Renewal of Civilization. Jos joku vielä kuvittelee, että ainoastaan hörhöt, hihhulit ja hullut huru-ukot kirjoittavat odotettavissa olevasta yhteiskunnallisesta romahduksesta tai jonkinasteisesta luhistumisesta, suosittelen kurkkaamaan herran meriitit vaikka Wikipedista. Kirja tarjoilee erittäin hyvän kattauksen siitä, miksi hommat tulevat suurella varmuudella lähitulevaisuudessa niin sanotusti kusemaan ja pahasti. Kiinnostuin teoksesta, kun olin lukenut sen pohjalta kirjoitetun mielenkiintoisen ja suositeltavan artikkelin Akilleen kantapää -blogista.

Kun monet muut blogistit kirjoittavat ansiokkaasti mahdolliseen yhteiskunnalliseen romahdukseen liittyvistä teknisemmistä seikoista, omaa mielenkiintoani kutkuttavat eniten yhteiskuntajärjestelmämme taustalla piilevät kulttuuriset ja henkiset tekijät. Siksi haluan nyt pohtia nyky-yhteiskunnassamme käytävää arvokeskustelua Homer-Dixonin ajatusten pohjalta. Myöhemmin kirjoittanen Homer-Dixonin näkemyksistä koskien denialismia ja kieltomekanismeja.

Arvokeskustelu on nyky-yhteiskunnassa köyhää ja näivettynyttä. Arvokeskustelua käydään silloin tällöin esimerkiksi sellaisista tunteita ja ristiriitoja herättävistä asioista kuin eutanasia, huumeet tai korruptio, mutta elämäntapaamme ja kulttuuriamme koskevia ajatuksellisia peruspilareita pidetään virheellisesti jokseenkin arvovapaina asioina: elämämme on sellaista kuin se on, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Kuitenkin juuri arvot ohjaavat voimakkaasti elämäntapamme perusvirettä, josta progressiivisuus on saanut valitettavasti yliotteen.

Homer-Dixon jakaa arvot utilitaarisiin, moraalisiin ja eksistentialistisiin arvoihin. En tiedä, onko tämä jaottelu omaksuttu jostakin muualta, mutta lähdeviitteitä sille ei anneta, joten oletetaan, että se on satoa Homer-Dixonin omasta puutarhasta. Utilitaariset arvot ovat kulttuurin pintatason arvoja ja nykyinen arvokeskustelumme on hyvin pitkälti tätä. Homer-Dixonin mukaan utilitaariset arvot ovat yksinkertaisia mieltymyksiä, joista varsinkin taloustieteilijät ovat hänen mukaansa yhteiskunnassamme innoissaan. Homer-Dixon ei tästä kirjassaan mainitse, mutta itse käsittäisin termin utilitaarinen arvo arvona, jota mitataan hyötynä. Ja nykyisen kulttuurimme tuntien tuo hyöty lasketaan rahana, työpaikkoina ja talouskasvuna.

Moraalinen arvokeskustelu porautuu hivenen syvempään kulttuuriseen kerrokseen ja koskee oikeaan ja väärään sekä hyvään ja pahaan liittyviä kysymyksiä. Eläinoikeuskeskustelu on hyvä esimerkki tästä. Moraalista arvokeskustelua ovat myös eräät norjalaisen syväekologin Arne Naessin ajatukset: Onko ihmisillä oikeutta tyydyttää toissijaisia (ei-elintärkeitä) tarpeitaan muiden elämänmuotojen ensisijaisten (elintärkeiden) tarpeiden kustannuksella? Nämä ovat tärkeitä aiheita, mutta moraalinen arvokeskustelu painottuu yhteiskunnassamme hyvin pitkälti ihmisoikeuksiin. Ihmisellä on oikeuksia, millään muulla ei ole oikeuksia. Tämä on luultavasti seurausta eksistentialistisen arvokeskustelun puutteesta, minkä vuoksi olemme kulttuurimme vietävinä paisuttaneet ihmisen oikeudet ulos kaikista mahdollisista mittasuhteista verrattuna luonnon tai eläinten oikeuksiin.

Eksistentialistiset arvot ovat kaikkein syvintä kerrosta kulttuurissamme, ja ne koskevat kaikkea sitä, mikä antaa elämäämme merkitystä ja merkittävyyttä. Eksistentialistisessa arvokeskustelussa pohditaan, mikä on ihmisen paikka maailmassa ja maailmankaikkeudessa. Mitä ihmisyys edes on? Olemmeko osa jotain suurempaa? Mikä on elämän tarkoitus vai onko sillä edes tarkoitusta? Jos maapallo on vain mitätön hiekanjyvänen maailmankaikkeuden loputtomuudessa, niin onko silloin millään mitään väliä? Vai onko elämä maapallolla juuri siksi arvokasta?

Tiede pyrkii selvittämään joitain maailmankaikkeuteen liittyviä kysymyksiä, mutta valitettavasti muunlaiselle pohdinnalle ei tukahduttavan rationalismin valtaamassa kulttuurissamme anneta enää vakavasti otettavaa sijaa. Tiede rajoittuu kuitenkin vain tosiseikkojen todistamiseen ja esittämiseen, joten siinä ei ole koskaan kysymys arvoista. Tiede ei siis pohjimmiltaan pysty antamaan lopullisia vastauksia eksistentialistisiin kysymyksiin, joskin se voi tarjota tällaiselle keskustelulle loistavia virikkeitä, suuntaviivoja ja uusia sfäärejä. Tässä vaiheessa olisi siten suuri tarve sellaiselle piirretyistä tutulle pitkälle, päästä käyristetylle kepille, jolla voisi nykäistä tieteen pois teatterin näyttämöltä. Nyt mytologian ja mystiikan pitäisi astua vuorostaan lavalle, mutta ne on työnnetty kulttuurissamme häpeällisesti teatterin rekvisiittavarastoon. Tiede ja rationalismi jatkavat puuduttavaa ja sivuraiteilla kulkevaa dialogiaan. Hohhoijaa.

Kulttuurimme kuitenkin perustuu pohjimmiltaan mytologiaan ja myytteihin, ja juuri siksi eksistentialistinen arvokeskustelu olisi ensisijaisen tärkeää. Tämän keskustelun puuttuessa kulttuurimme pohjalla olevaa mytologiaa ja myyttejä ei nimittäin osata edes havaita. Kun ne ovat näkymättömiä ja äänettömiä kulttuurimme kuiskauksia, niitä ei voi arvioida eikä niiden suhteen voida tehdä minkäänlaisia valintoja. Lopputuloksena olemme täysin kulttuurimme kahleissa ilman minkäänlaista aavistusta siitä, onko kyseinen kulttuuri meille hyväksi vai haitaksi. "None are more hopelessly enslaved than those who falsely believe they are free."

Eksistentialistisessa arvokeskustelussa voitaisiin väitellä esimerkiksi siitä, onko ihmisen paikka maapallon herrana vai muun elonkehän osana. Tai siitä, onko historia todella pysähtynyt kehityksen jatkuessa loputtomiin. Elämmekö nyt sellaista ihmiskulttuurin huippua, jossa kehitys vie meitä kohti alati parempaa ja loisteliaampaa tulevaisuutta? Onko nykyinen elämäntapamme sellainen, mihin ihminen on alusta asti tarkoitettu, ja johon kohtalo vääjäämättä ihmisen kuljetti? Onko tämä ainoa oikea tapa elää? Kulttuurimme taustalla piilevistä myyteistä ja tarinoista kirjoittaa valaisevasti mm. Daniel Quinn kirjoissaan.

Kaikki tämä kutsuu luoksemme Nemesis Naturalista, luonnon kostoa ja sen tuomaa tasapainoa. Vääränlaiset eksistentialistiset olettamukset kuljettavat meitä ekologisen kuilun partaalle, emmekä edes piittaa siitä, että tuhoamme omaa kotiamme ja elinehtojamme. Piittaamattomuus on suoraa seurausta siitä, että kulttuuristen myyttiemme mukaan olemme aivan oikealla polulla, ja arvokeskustelun heiveröisyyden vuoksi tuosta polusta ei edes tajuta keskustella.

Kunnollisen arvokeskustelun puute näkyy konkreettisesti myös ihmisten hyvinvoinnissa ja henkisessä vahvuudessa. Kun elämällä ei ole tarkoitusta, paikka maailmankaikkeudessa on hukassa ja omista juurista ei ole tietoakaan, etsitään vastauksia vääriltä jumalilta: materialismista ja narsismista. Sen sijaan, että kysyttäisiin syvästi "kuka minä olen", kysytään pinnallisesti "kuka minä olen muiden silmissä." Oman identiteetin olemattomuutta ja heikkoutta laastaroidaan sosiaalisella medialla, tavaroilla ja vaatteilla, joilla yritetään koota jonkinlainen kuva ja rakenne sirpaleisesta itsestä. Tätä kuvaa itsestä katsellaan käyttäen muita ihmisiä peileinä. Tuota kuvaa ei voi kuitenkaan koskaan saada valmiiksi, sillä syvän ja todellisen identiteetin puuttuessa sen kaipuu ja etsintä jatkuu ikuisesti. Tätä haavoittuvaisuutta kulutuskapitalismi käyttää härskisti hyväkseen.

Lopputulos on ollut se, että nykyisenlaisella arvokeskustelullamme ei ole minkäänlaista arvoa hyvinvointimme tai paremman tulevaisuuden kannalta. Kunnollisen arvokeskustelun puuttuminen on myös yksi niistä merkeistä, jotka osoittavat, että kulttuurimme on täydellisen lapsellinen ja epäkypsä. Mutta miksi kulttuurimme on lapsellinen ja täynnä lapsia, jotka lain mukaan ja ikänsä puolesta ovat aikuisia? Se on jo kokonaan toinen tarina...

Voiman pimeä puoli

"Fear leads to anger; anger leads to hate; hate leads to suffering."

Kävin pitkästä aikaa kävelyllä upeassa lapsuudenmetsässäni. Metsä on luonnonarvoiltaan hieno. Järeitä kuusia, isoja koivupökkelöitä, haavikoita ja kilpikaarnaisia mäntyjä. Ehdin ihastella tuota kauneutta ja taianomaista tunnetta hetken aikaa, kunnes näin jotain pysäyttävää: metsänhoitoyhdistyksen kuitunauhat. Raivostuin, huusin epätoivoisena ja vajosin syvään, syvään suruun. Kokosin itseni ja aloin kartoittaa aluetta, ja hyvin pian jouduin toteamaan, että mikään ei säästy. Hädissäni selvittelin mahdollisuuksia metsän pelastamiselle, mutta oli jo liian myöhäistä. Koko parinkymmenen hehtaarin alue, oman luontosuhteeni juuret, on tuomittu siemenpuita lukuunottamatta avohakkuuksi. Avasin sydämeni vihalle.

Olen aiemmin ajatellut, että nykyinen, maailmanlaajuinen valtakulttuurimme ja järjestelmämme on viallinen ja huono. Kun käsitin lapsuudenmetsääni odottavan tuhon laajuuden ja totaalisuuden, huomasin, että sydämeeni virtasi surun lisäksi puhdas ja raivokas viha. Huomasin lopullisesti eläväni täysin vinoutuneessa, läpeensä sairaassa, sydäntäni kylmäävässä ja kuvottavassa kulttuurissa. Haluaisin oksentaa tämän kulttuurin itsestäni ulos. Oksentaa sen niiden vihoviimeisten kunnaninsinöörien päälle, jotka metsän kohtalon sinetöivät. He edustavat maailmassamme todellisia terroristeja ja kaikkein vihoviimeisintä roskasakkia. He ovat etulinjan taistelijoita luonnon ja ihmisyyden vastaisessa totaalisessa sodassa. Heitä avustavat teknologikot, kehityspellet, talousimperialistit ja markkinointikoneisto, joiden kutsumus on ihmisten luontosuhteen kaventaminen ja maapallon tuhoaminen. Alati oheneva luontosuhde takaa sen, että ihmiset eivät ymmärrä ryhtyä eivätkä edes kykene kapinaan ennen kuin on liian myöhäistä. Ja luulen, että kello on jo lyönyt keskiyötä.

Olemme kaikki vinoutuneen kulttuurimme lapsia.

Siirtykäämme Star Wars -maailmaan, sillä sieltä on löydettävissä mytologiaa ja arkkityyppejä, jotka auttavat purkamaan tätä asiaa. Näitte juuri Voiman pimeän puolen minussa. Normaalisti ajattelen, että valtaosa ihmisistä ei sille paljon mahda, että arvoiltaan tyly, kieroutunut sekä luonnon ja ihmisyyden kannalta tuhoisa kulttuuri tekee heistä tyhjiä, voimattomia ja kesytettyjä. He ovat tahdottomia kloonisotilaita, jotka tottelevat Keisari Palpatinen käskyjä sokeasti ja ajattelematta. Tähän on hyvä siteerata vähän Raamattua, jossa Jeesus, viimeisen päälle kova jediritari muuten, näyttää oivaa esimerkkiä: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät."

Tunsin ensimmäistä kertaa, kuinka pimeä puoli antaa kieroutunutta voimaa, joka syö samalla kantajansa sisältä ontoksi ja katkeraksi. Esimerkin vihalle ja surulle antautuneesta sielusta voi mielestäni nähdä Pentti Linkolassa, jonka kirjoituksista säteilee viisauden lisäksi syvä viha ja halveksunta. Linkola on myös avoimesti kirjoittanut kokemastaan masennuksesta. Samoja piirteitä havaitsen mm. Unabomberissa, jolle viimeinen pisara oli ennen kuuluisaa kirjepommikampanjaa ja elinkautista vankeusrangaistusta hänen piilopirttinsä liepeille tunkeutuneet metsätuhokoneet.

“…You’ve failed, your highness. I am a Jedi, as my father was before me.”

En ole aiemmin täysin käsittänyt, mistä noin voimakas viha, mutta myös tuosta vihasta ammennettava rohkeus, saavat alkunsa. Nyt tiedän ja huomaan olevani Luke Skywalkerin kengissä kohtaamassa Dagobahin synkkiä hallusinaatioita, jotka kuvastavat omaa pimeää puoltani. Kuinka pimeälle puolelle astumisen voi välttää? Kuinka voin löytää rohkeuden vastustaa Imperiumia siten, että oma ajatus- ja tunnemaailma pysyy tasapainoisena ja valon puolella? Onko meillä minkäänlaisia mahdollisuuksia Imperiumin ylivoimaa vastaan?  Joudummeko jossain vaiheessa luovuttamaan ja lähtemään maanpakoon - kuka vuoristoon kuin Obi-Wan Kenobi, kuka soille ja metsiin kuin Yoda? Kantaen sydämissämme toivoa siitä, että keskiyön jälkeen koittaa vielä uusi päivä. Ehkä, mutta vielä on katteettomaan optimismiin sortumatta muistettava, että jedit eivät ole mitään ylikilttejä ja naiiveja pasifisteja, vaan oman voimansa ja sisäisen kuninkaansa löytäneitä sotureita.

Romahdus ≠ ahdistus

Raavin joskus päätäni sen suhteen, onko oikein yrittää herätellä ihmisiä kohtaamaan nyky-yhteiskuntamme ongelmia, jotka todennäköisesti aiheuttavat lähivuosikymmeninä yhden laajimmista ja traagisimmista mullistuksista ihmiskunnan historiassa. Lähtökohtaisesti luulisi, että mm. ajatukset yhteiskunnan energiapohjan vähittäisestä rapautumisesta, hallitsemattomasta väestönkasvusta, luonnon monimuotoisuuden hupenemisesta ja ilmastonmuutoksesta sekä globaalista yhteiskunnallisesta romahduksesta eivät piristä kenenkään päivää. On ollut yllättävää huomata, että juuri onnellisuutta lisäävä vaikutus näillä perin pohjin ahdistavilla ajatuksilla on omassa elämässäni ollut. Osa seuraavaksi kirjoittamastani koskee myös muita ihmiselämään vääjäämättä sattuvia huolia, murheita ja suruja.

Pintatasolla kyse on kulttuuristen kahleiden murtumisesta. Kun teollisen ja teknologisen sivilisaatiomme mielettömyys alkaa vähitellen näyttää ja tuntua ilmiselvältä, eivät monet tuon järjestelmän yksilöihin kohdistamat normit enää tunnu noudattamisen arvoisilta. Ne muuttuvat kertakaikkisen typeriksi ja turhiksi. Tällaisilla normeilla tarkoitan sellaista yksilöihin kohdistuvaa kulttuurista painetta, joka saa ihmiset käyttäytymään kuin eläintarhan häkeissä elävät tylsistyneet eläimet. Sellaista elämää me elämme, mutta kun koko järjestelmän ja sen jäsenten mielipuolisuus on paljastunut, kalterit jotka estävät meitä olemasta kesyttämättömiä ihmisiä, alkavat murtua. Elämästä voikin nauttia tavoilla, joita ei ennen voinut kuvitellakaan! Tervettä ihmistä ohjaa tässäkin tilanteessa moraalinen koodisto, jonka evoluutio on kirjoittanut mieliimme. Mikä tahansa, mikä ei aiheuta oikeaa vahinkoa muille, on mahdollista! Henkisessä lukossa olevien hiekoittajien närkästyminen ja mielipaha on asia erikseen, eikä siitä tarvitse välittää tai ottaa itseensä.

Kulttuuristen kahleiden murtuminen on kuitenkin vain osatekijä siinä, miksi maailmanjärjestystämme uhkaavien tekijöiden tunnustaminen voi muuttaa suhtautumisen elämään kaikin puolin onnellisemmaksi, vapautuneemmaksi ja eloisammaksi. Pohjimmiltaan kyse on todellisuuden hyväksymisestä sellaisena kuin se on. Ihminen voi käyttää valtavat määrät henkistä energiaansa asioiden kieltämiseen. Mitä enemmän mielenvoimaa käyttää todellisuuden kieltämiseen tai sen muokkaamiseen itseään huijaamalla, sitä vähemmän resursseja jää jäljelle toimimiseen, luovaan ajatteluun, rakastamiseen, itsestään huolehtimiseen ja elämästä nauttimiseen. Henkisiä voimavaroja hyödyntämällä kannattaa muokata omaa suhtautumistaan todellisuuteen, mutta energiaa ei missään nimessä kannata tuhlata tosiseikkojen kieltämiseen. Tosiseikkoihin voi suhtautua kielteisesti tai myönteisesti, pessimistisesti tai optimistisesti, mutta tosiseikkoja ei voi ajatuksenvoimalla muuttaa muuksi kuin mitä ne ovat.

Todellisuuden molemmat puolet on lopulta kohdattava sellaisena kuin ne ovat. Vastaan on otettava sekä hyvä että paha. Jos mieli ei ole tarpeeksi rohkea kohtaamaan pelottavia ja uhkaavia asioita, se ei ole myöskään tarpeeksi uskalias antautumaan täydellisesti kauneudelle, rakkaudelle ja ilolle. Kun elämäntapaamme horjuttavat uhat kohtaa rohkealla ja avoimella mielellä, kapasiteetti avautua elämän kauniille puolille voimistuu, ja siitä jos mistä saa voimaa mennä eteenpäin.

Koyaanisqatsin ja Docventuresin jälkimainingeissa

Seurasin monien muiden tavoin televisiosta mainiota Docventures-dokumenttielokuvasarjaa. Pääosin elokuvat olivat hyviä, jotkut jopa erinomaisia, ja "jälkiliukkaat" vähän vieraasta tai aiheesta riippuen loistavia, kehnoja tai jotain siltä väliltä. Sarjan päättänyt Koyaanisqatsi oli kaikista esitetyistä dokumenteista ehdottomasti tärkein. Näin Koyaanisqatsin muuten ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten, ja silloin elokuvan lopussa tuhoutuva raketti oli minusta varoitus. Nyt joitakin vuosia vanhempana ja monia minua viisaampien ajattelijoiden kirjoja lukeneena huomasin, että se ei ollutkaan enää varoitus, vaan vertauskuva yhteiskuntajärjestelmämme vääjäämättömälle romahdukselle.

Koyaanisqatsin jälkeinen keskustelu oli pääosin mainiota ja ihmiskunnan tämänhetkisessä tilanteessa elintärkeää. Roope Mokan ajatuksista löysin paljon samaistumispintaa, mutta paikoin ne jäivät silti puolitiehen tai olivat toiveikkaan optimismin kyllästämiä. Erityisesti yhteen seikkaan haluaisin nyt sanoa sanaseni.

Studiokeskustelussa Mokka muistaakseni ennakoi, että energiaresurssien ehtymisen vuoksi ihmiskunnan edessä on suuri muutos 10-15 vuoden kuluttua. Tämä on mielestäni varsin realistinen arvio. En kuitenkaan pidä mahdottomana, että tuo muutos tulee vasta 20-30 vuoden kuluttua, mutta ehkä tämä on vain omaa ylilyötyä optimismiani tai tietämättömyyttäni. Lisäksi keskustelussa mainittiin sellainen seikka, että ihmiskunnan nykyinen väestömäärä ja sen kasvu perustuu fossiilisten polttoaineiden mahdollistamaan halpaan energiaan, joka tekee meidän puolestamme aivan käsittämättömän määrän töitä.

Otetaan sitten huomioon sellainen asia, että öljylle vaihtoehtoiset energianlähteet eivät ole hyötysuhteeltaan tai edullisuudeltaan lähellekään yhtä hyviä kuin öljy. Ne eivät siis kykene tuottamaan yhtä halvalla yhtä paljon energiaa kuin öljy, mihin Mokkakin taisi keskustelussa pikaisesti viitata. Ja otetaanpa vielä huomioon sellainen studiossa mainitsematta jäänyt seikka, että näiden vaihtoehtoistenkin energianlähteiden rakentaminen, huolto ja toiminta vaatii rutkasti öljyä.

Keskustelun myöhemmässä vaiheessa Mokka otti esiin tulevaisuuden väestöennusteen. Jos muistan oikein, niin Mokka mainitsi, että vuonna 2050 maapallolla on jonkin ennusteen mukaan 10 miljardia ihmistä, joista meidänlaisiamme "keskiluokkaisia" rohmuja on noihin aikoihin maailmassa nelisen miljardia ihmistä.

Ongelma tässä yhtälössä on varmaan kaikille aika ilmiselvä, mutta väännetään se tähän vaikka valokaapelista. Tämän hetkinen, täysin kaikista populaatiodynamiikan laeista paennut ihmisväestö on elossa fossiilisten polttoaineiden tuottaman energian ansiosta. 10-15 vuoden kuluttua näiden energiaresurssien ehtymisen vuoksi energiaa ei voida tuottaa enää yhtä paljon. Millä ilveellä ja resursseilla maailman väestö sitten jatkaa kasvuaan aina vuoden 2050 10 miljardiin saakka? Tyydyttiinkö tässä joihinkin YK:n väestölaskelmiin, jotka ilmeisesti pohjautuvat sellaiselle ajatukselle, että kehitys kehittyy vastaisuudessakin ilman koko yhteiskuntajärjestelmään vaikuttavia häiriöitä (kuten energiakriisi) ainakin vuoteen 2050 saakka?

Mitä tuon sijaan sitten saattaa tapahtua? Mikä on se tapahtumasarja, jonka myötä väkimäärä vääjäämättä vähenee? Mihinkään hallittuihin ratkaisuihin en usko, ja samanlaisia äänensävyjä oli myös studiokeskustelussa, kun puhuttiin demokratiasta ja sen munattomuudesta. Näistä asioista ei jumalauta olla edes tietoisia siellä, missä päätöksiä tehdään. Saattaakin siis hyvin olla, että jonkinlaisia kaikuja tulevaisuudesta voi kuulla katsomalla The Road -elokuvan. Itse löisinkin lanttini likoon traumaattisen ja anarkistisen* eloonjäämiskamppailun puolesta. Voi olla, että omavaraisuustaidot sekä yhteisöt tulevat olemaan arvokkainta varallisuutta, mitä ihmisillä voi olla.

Niin, ja muistakaamme lopuksi, että luonnon monimuotoisuus reagoi hupenemisellaan teknologiahulluudessa piehtaroivan ihmiskunnan aiheuttamiin muutoksiin pitkälläkin viiveellä. Toivokaamme parasta, ettemme ole menneet liian pitkälle, ja että tulevaisuuden jäljelle jääneellä ihmiskunnalla olisi käytettävissään edes kurjaa käyttökelpoisemmat resurssit uudessa maailmassa selviämiseen.

*Anarkia ei ole mielestäni silti lainkaan huono juttu, vaan ihmisille ihanteellisin yhteiskuntamalli. Se ei valitettavasti vaan toimi näissä reippaasti yli sadan henkilön yksiköissä.

Zombiemuurahaisista ja ihmisistä

Mark Henson: Land of the Free, Home of the Brave. Taiteilijan luvalla osoitteesta markhensonart.com.

Zombiemuurahaisiksi kutsutaan erään hevosmuurahaislajin yksilöitä, jotka ovat saaneet tartunnan Ophiocordyceps-loissienestä. Viittaus zombeihin juontaa juurensa siitä, että loissienen infektoima muurahainen muuttuu tahdottomaksi sienen "orjaksi", sillä näyttää siltä kuin sieni ottaisi muurahaisen mielen hallintaansa. Tällaisen kavalan, biologisen indoktrinaation uhriksi joutunut muurahainen hylkää yhdyskuntansa ja etsiytyy jonkin lehden alapinnalle. Siihen huono-onninen muurahainen pureutuu kiinni ja pysyy säntillisesti paikoillaan kuolemaansa saakka. Silloin sieni saa levitettyä itiönsä muurahaisen järsimästä haavasta kätevästi lehden sisään, jossa se pääsee jälleen leviämään.

Lähes täydellinen vertauskuva nykyiselle ihmiskunnalle! Vaan tässä metaforassa emme valitettavasti ole muurahaisen aivoissa isäntänä seikkaileva sieni, vaan osaksemme on langennut muurahaisparan kohtalo. Orjaherrammekin on eri maata, sillä se ei ole aivoihimme tavalla tai toisella tarttunut hiiva. Jätän myös folion kauppaan ja totean, etteivät reptiliaanit tai kehoomme asennetut mikrosirut kuulu lainkaan tähän asiaan. Naurettavuuksiin ei nimittäin tarvitse mennä, sillä totuus on tarua ihmeellisempää, kun siihen kunnolla havahtuu. Joku blogiani ennen lukenut osaa varmasti jo ennakoida, kun totean, että meitä orjuuttavat teknologia ja sen kehitys. Mitä enemmän ja herkemmin kiinnitän huomiota ympärilläni vallitsevaan todellisuuteen, sitä selvemmäksi tämä asian laita tulee: Ihmiskuntaan on pesiytynyt kulttuurinen loinen, joka saa ihmiset palvelemaan isäntänään koneiden kehitystä oman ja muiden elävien olentojen etujen kustannuksella. Kulttuurimme vaikuttaa ihmiskuntaan samalla tavalla kuin sieni-infektio muurahaiseen.

Tämä loinen ei tartu ihmiseen vielä syntymähetkellä, mutta se siirtyy mieleen "äidinmaidossa" erilaisina kulttuurimme kuiskailemina tarinoina ja myytteinä. Infektio leviää ja pahenee yksilön varttuessa vastuuntuntoiseksi yhteiskunnan jäseneksi. Tämä loinen saa ihmiset hylkäämään elämän yhdyskunnan, jolloin ihmiset alkavat tehdä töitä koneiden palvelijoina. Kulttuurisesta loisesta infektoitunut ihmiskunta alkaa progressiivisuuden myytin vankina riistää maapallon elämää ruokkiakseen alati elonkehän kustannuksella laajenevaa teknosfääriä. Ihmiskunnan päätarkoitukseksi muodostuu energian ja luonnonvarojen toimittaminen koneille, jotta ne toimisivat, kehittyisivät ja leviäisivät. Hinnalla millä hyvänsä.

Elämä kaikessa monimuotoisuudessaan saa kärsiä innolla loisisäntäänsä palvelevan ihmiskunnan ponnistuksista. Tiedämme, että elämäntapamme on tuhoisa luonnon monimuotoisuuden kannalta ja tiedämme, että henkemme ovat riippuvaisia vain ja ainoastaan tuosta monimuotoisuudesta. Tiedämme, että tuo monimuotoisuus on luhistumassa emmekä tiedä, milloin menemme vai olemmeko jopa jo menneet kriittisen kynnyksen yli. Tiedämme, että teknologisen kehityksen ruokkiminen fossiilisilla polttoaineilla muuttaa ilmastoa ja tiedämme, että kyseessä on koko elämän yhteisön tulevaisuutta vakavasti uhkaava ongelma. Silti jatkamme orjamaisesti loisisäntämme palvelemista ja ruokimme teknologisen kehityksen koneistoa, jotta se voi levitä ja kehittyä samalla, kun elämä ympärillämme hupenee hälyttävää vauhtia.

Eräs tämän loisen hienostuneimmista tempuista on se, että se saa ihmiskunnan uskomaan satuihin. Totta kai olet kuullut sadun siitä, että kehitys koituu aina ihmiskunnan parhaaksi? Tai siitä, että teknologia palvelee ihmistä? Ilakoimme esimerkiksi uusista liikenneyhteyksistä ja viestintävälineistä, mutta emme ymmärrä, että niiden perimmäinen lopputulos on ihmisten tiukempi kahliutuminen biosfääriä tuhoavaan teknologiseen koneistoon. Ja kaikesta tästä hienosta "kehityksestä" huolimatta pahoinvointia aiheuttava ylihyvinvointimme tuotetaan edelleen orjatyövoimalla ja enemmistö maapallon väestöstä joutuu elämään ihmisarvoa alentavissa olosuhteissa. Riistolla ansaitut ylellisyydet eivät ole tuoneet tänne pyramidin huipullekaan onnea, vaan mässäilevässä ja pröystäilevässä kulttuurissa eletään tyhjässä tarkoituksettomuudessa, onnettomina, addiktoituneina, mieli heikkona tai särkyneenä ja fyysisesti häpeällisen huonossa kunnossa. Olemme pelkkiä harmaita varjoja siitä loistokkaasta olennosta, joka ihminen terveimmillään voi olla. Talouskasvulla ja kehityksellä ei ole pitkään aikaan ollut minkäänlaista arvoa ihmiselon parantajana, vaan sen vaikutus on lähes poikkeuksetta teknologisen kehityksen edistys ihmisyyden kustannuksella. Näin ihminen ja ihmisluontokin joutuvat riutumaan loistartunnan aiheuttaman kehityspsykoosin vuoksi. Silti jatkamme orjamaisesti loisisäntämme palvelemista ja ruokimme koneistoa, jotta se voi levitä ja kehittyä samalla, kun ihminen sisällämme huutaa rikkinäisenä ja kahlittuna, ja yhä useampi aina vain kasvavasta väestöstä joutuu kamppailemaan elämänsä puolesta säälittävän surkeissa olosuhteissa.

Kulttuurisen loisen kaikkein ikävin temppu on ollut kiistämättä se, että se on saanut ihmiskunnan unohtamaan suhteensa todellisuuteen. Meillä ei ole enää suhdetta siihen, minkä vuoksi olemme ylipäätään olemassa. Vuosi vuodelta ohenee suhteemme veteen ja tuuleen, metsiin ja puihin, villieläimiin ja parantaviin kasveihin, pilviin ja tähtitaivaaseen sekä luontoon ja elämään ylipäänsä. Tämä tekee meistä henkisesti ja usein myös fyysisesti lamaantuneita koneiston osasia. Sen sijaan suhteemme isäntämme tarjoamaan "todellisuuteen" paranee jatkuvasti. Teknokratian kourissa pahasti vaurioituneen luontosuhteen tilalle kulttuurinen loinen tarjoaa psyykkisellä ja tulevaisuudessa yhä enemmän myös fyysisellä tasolla syvenevää suhdetta erilaisiin ruutuihin, johtoihin, kosketusnäyttöihin, tietoverkkoihin ja mikropiireihin. Tämä uusi suhde yhä edelleen järsii ihmiskunnan henkistä pääomaa täyttämällä puuttuvan luontosuhteen jättämän tyhjyyden aivotoimintaa sumentavalla ja turruttavalla viihteellä (Myönnän, että älykästä ja ajattelemaan kannustavaa viihdettäkin on, mutta nyt tarkoitan valtavirtaa.) ja ihmisen henkisiä ja ruumiillisia tarpeita aliarvioivina "helpotuksina". Huomaamattamme olemme zombiemuurahaisten tavoin pureutuneet kiinni lehteen. Erona vain se, että me raukkaparat olemme orjuuttaneet itse itsemme kulttuuriimme pesiytyneillä tuhoisilla harhaluuloilla.

Se suunta, mitä kohti ihmiskunta tällä hetkellä purjehtii, ei ole ihmiskunnan tai maapallon hyvinvoinnin kannalta millään järkevällä tai positiivisella tavalla perusteltavissa. Kulttuurimme loismaisuus ilmeneekin juuri siinä, että ihmiskunta on sen vaikutuksen alla kuin armeija zombiemuurahaisia, jotka kulkevat loisen ohjaamana kohti omaa ja liian monen muun elämänmuodon turmiota. Onneksi kulttuurista loista vastaan voi ainakin yksilötasolla taistella tiedonjanolla, luontosuhdetta syventämällä ja omien hengenlahjojensa harjoittamisella. Matokuurin jälkeen kulttuurissamme vallitsevan kehityspsykoosin järjettömyys on lopulta niin ilmiselvää, että hetken aikaa pitää melkein vakavissaan pohtia, kuka sinne hullujen huoneelle loppujen lopuksi oikein kuuluu.

Timantiksi tiivistyneitä ajatuksia II

 
Enlightenment, understood in the widest sense as the advance of thought, has always aimed at liberating human beings from fear and installing them as masters. Yet the wholly enlightened earth is radiant with triumphant calamity. Enlightment's program was the disenchantment of the world. It wanted to dispel myths, to overthrow fantasy with knowledge. The price human beings have paid for their increase in power is estrangement from that over which the power is exerted.

- Theodor Adorno

Miksi pitää pelätä?

Oletko joskus halunnut makoilla aurinkoisena kesäpäivänä ruohikossa tuulen hiveltävänä ja antaa pienten ötököiden vipeltää ihollasi, mutta takaraivossa jyskyttää epävarmuus ja pelko? Siellä ruohikossahan voi nimittäin uutisten mukaan olla vaikka mitä. Vihamielisiä borrelioosipunkkeja, sadistisia kyykäärmeitä, tarkoituksella ruohikkoon heitettyjä HUUMERUISKUJA ja mitä näitä nyt olikaan. Entä oletko joskus halunnut kokeilla liftaamista tai sohvasurffausta, mutta sinua varoitellaan autoilevista ja erinäisten asuntojen sisällä lymyävistä psykopaattiraiskarinarkkareista? Ei pitäisi luottaa tuntemattomiin, sillä yhteyden luominen muihin ihmiseen voi kostautua. Jokaisen vastaantulijan sisällä on nimittäin pieni ja kieroutunut Josef Fritzl tai jonkin muun sortin sadomasoammattilainen. Ei myöskään kannata heittäytyä luonnossa niin vapautuneeksi, että siellä voisi todella tuntea olevansa sen kanssa yhtä. Sellaisista puuhista saa hirvittävän neurologisen sairauden tai ainakin jonkin sortin myrkytyksen. Voipi käydä niin, että sitä eksyy, hukkuu järveen tai muuten vaan kuolee. Vaatteisiinkin saattaa tulla likaa tai pahimmassa tapauksessa jotain ällöttävää limaa.

Meihin on iskostettu sanoinkuvaamaton määrä pelkoa ja inhoa toisia ihmisiä sekä luontoa kohtaan. Tilanne on hyvin absurdi, sillä elämämme on jopa sairaalloisen helppoa ja varmaa. Silti olemme jatkuvasti keksimässä ja ehdottelemassa uusia rajoituksia ja monimutkaisempaa sääntelyä, jotta voisimme elää jonkinlaisessa riskivapaassa ympäristössä. Varsinkin niin sanotuissa hyvinvointivaltioissa ihanteena tuntuu olevan kuplaihminen, jonka elämä on niin pumpulia, ettei hänelle koskaan voi tapahtua mitään pahaa. Kaikesta varmuudesta, sääntelystä, rajoituksista ja varovaisuudesta huolimatta ihmiset tuntuvat pelkäävän enemmän ja olevan epäluuloisempia toisiaan kohtaan kuin koskaan. Miksi?

Kun pelko merkitsee varovaisuutta ja valppautta oikeissa mittasuhteissa pelon kohteeseen nähden, se on totta kai hyvä juttu. Ihmiset, jotka eivät ennen muinoin tunteneet minkäänlaista pelkoa, voittivat Darwin-palkinnon kerta toisensa jälkeen. Mutta kun pelosta muodostuu elämää rajoittava ja hallitseva tekijä, ollaan menty aivan liian pitkälle. Luulen, että kun riskien ehkäisyn nimissä ihmisten vapauden rajoittaminen on mennyt liian pitkälle, uudet riskinhallintamekanismit luovat aina uutta pelkoa. Kun entiset riskit on "voitettu" esimerkiksi lainsäädännön keinoin, otetaan uusi kohde kiikariin. Yleensä vanhankaan riskin pienentäminen (missä ei usein edes onnistuta) ei ole kuitenkaan lopettanut sen aiheuttamaa pelkoa, joten tällä prosessilla yhteiskunta etsii meille aina uutta pelättävää. Ja media seuraa tietenkin perässä luoden uusia, iskeviä kauhukuvia.

Onko inhimillisen pelon määrä vakio? Onko ihmisen luonne sellainen, että etsimme aina uusia pelkäämisen kohteita, kun vanhat riskit on voitettu? Uskoisin, että näin ei ole, vaan että pelon määrä on kulttuurisidonnaista. Mieleeni juolahti loistava Life in a Day -dokumentti, jonka yhdessä osassa kysyttiin ihmisiltä, mitä he pelkäävät. Minuun teki erittäin suuren vaikutelman nainen, jonka olettaisin pukeutumisen perusteella olevan jonkin alkuperäiskansan edustaja. Hän vastaa äärimmäistä itsevarmuutta ja tyyneyttä huokuen "I fear nothing. God only." No, näin hataralta pohjalta ei voi vetää mitään sellaista johtopäätöstä, että metsästäjä-keräilijät pelkäävät vähemmän kuin me mammanpojat Suomessa. Kiinnostaisikin kovasti löytää jostain tutkimusta luonnonkansojen kokemasta pelosta. Ksenofobisia monet heimot kyllä olivat ja ovat, ja siitä mekin yritämme kovasti päästä eroon, mutta se on vaikeaa, sillä muukalaiskammo lienee muodostunut isoksi osaksi ihmisen reviiridynamiikkaa evoluution myötä. Tähän mennessä lukemieni esimerkkien perusteella ja ihan järjelläkin rohkenisin kuitenkin väittää, että metsästäjä-keräilijät eivät vahvan luontosuhteensa vuoksi pelkää ainakaan luontoa siinä mittakaavassa missä me. Tämä meni vähän sivuraiteille, mutta tekipä mieli kuitenkin pohtia.

Palataan siis asiaan. Pelon kulttuurisidonnaisuus seurannee siitä, minkälaisia riskejä kulttuurissa ollaan valmiita hyväksymään. Kulttuureissa, joissa riskit hyväksytään osaksi elämän kulkua ja elämä otetaan vastaan sellaisena kuin se on, on todennäköisesti vähän pelkoa. Tällöin pelosta ei muodostu elämää hallitsevaa ja stressaavaa mörköä. Sen sijaan kulttuureissa, joissa minkäänlaisia riskejä ei olla valmiita hyväksymään, ja jossa ne halutaan kaikki voittaa keinolla millä hyvänsä, ei voida koskaan olla pelottomia. On muistettava, että suurin osa riskeistä on yleensä pieniä, joten pelon suhteen tasapainoisessa kulttuurissa osataan eräänlainen maalaisjärjellinen riskien hallinta. Jos riski on tarpeeksi korkea, sitä vastaan kannattaa suunnata voimavaroja oikeassa suhteessa riskin vakavuuteen nähden. Jos riski on vähäpätöinen, kannattaa ennemmin hyväksyä se kuin uhrata sen voittamiseksi uuvuttavan paljon resursseja ja tahdonvoimaa. Monesti riskit ovat myös voittamattomia, jolloin niiden kukistamiseen suunnattu tarmo ja pelko on äärimmäisen typerää toimintaa.

Pelko on siis kulttuurinen konventio, josta on siten helppoa murtautua vapaaksi. Mutta miksi meidän kulttuurissamme hyväksytään aina vain vähemmän riskejä? Tämä juontanee juurensa alati ilmaa siipiensä alle saavasta individualismista, joka puolestaan pöhöttää egojamme. Tähän liittyen luin äskettäin jungilaisia arkkityyppejä käsittelevän teoksen*, jonka mukaan mielemme pääsee yhteyteen kuninkaan arkkityypin kanssa, kunhan erkaannutamme egomme siitä. Ego ei nimittäin ole kaiken keskipiste kuin aurinko, vaan sen on oltava kuin planeetta joka kiertää tuota elämää ylläpitävää tähteä. Egon on oltava itseä suuremman tarkoituksen palvelija. Kun ego on sille oikealla paikallaan palvelijana, voi itse kukin tuntea ykseyden kaiken muun olevaisen kanssa, jolloin oma olemassaolo  ei ole enää kaiken keskipiste. Silloin oma olemassaolo ei myöskään muodostu niin sanoinkuvaamattoman arvokkaaksi asiaksi, että sitä jaksaisi varjella pelokkaalla ja samalla sitä kaikkein rakkainta, omaa elämäänsä, vahingoittavalla tavalla.

Eli sitä vaan halusin sanoa, että ei kannata pelätä.

*Moore & Gillette: King, Warrior, Magician, Lover - Rediscovering the Archetypes of the Mature Masculine

Dokumenttivinkki: Collapse - The End of the Age of Oil

Chris Smithin elokuva Collapse lähtee liikkeelle öljyhuipun selittämisestä ja päätyy romahduksen vaikutusten arviointiin ja niistä selvitymiseen. Tässä on siis dokumentti, joka povaa oikeasti romahdusta ja esittää jopa väitteen siitä, että se on käynnissä jo nyt. Se tarjoaa ihmisille myös pienimuotoista osviittaa siitä, miten tuohon romahdukseen kannattaa varautua. Collapse on mielenkiintoinen dokumenttielokuva, sillä se on rakennettu päällisin puolin näyttämään Michael Ruppertin haastattelulta ja puolittaiselta elämäntarinalta. Ruppert on entinen huumepoliisi, nykyinen kirjailija ja tutkiva journalisti, joka on aiemminkin pyrkinyt tuomaan virallisesta totuudesta poikkeavia näkemyksiä maailmasta ja yhteiskunnastamme ihmisten tietoon. Tietenkin monet pitävät häntä salaliittoteoreettikkona ja tuomiopäivänprofeettana, mutta tällaiset arvostelmat on jokaisen katsojan tehtävä itse. Viestinkantajan arvostelu on sitä paitsi yksi käytetyimmistä harhautustekniikoista, joten annetaan asian puhua puolestaan.

Dokumentin katsomisen jälkeen halusin sanoa muutaman sanasen, jotka ovat muutoinkin pyörineet mielessäni viime aikoina. Loppujen lopuksi on aivan se ja sama, mitä Suomen hallitus tekee talouskriisiä lievittääkseen ja hyvinvointiyhteiskunnan palveluja säilyttääkseen. Uutta, vuosikausia kestävää kiihtyvää talouskasvua ei enää yksinkertaisesti tule, sillä sitä varten ei ole olemassa tarpeeksi energiaa. Tankissa ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi bensaa, jotta moottori lähtisi taas kunnolla rykimään. Toimenpiteet, joilla taloutta yritetään tällä hetkellä saada käynnistettyä, ovat täysin turhia ja vain paisuttavat sitä pullataikinaa, joka kohta lässähtää lattialle. Suurin talouskasvua elvyttävä tekijä tällä hetkellä lienee se seikka, että laman iskiessä öljyn kysyntä laskee, jolloin sen hintakin hetkeksi halpenee. Sitten öljyn kysyntä jälleen nousee, jolloin hintakin alkaa nousta, ja kaikki tietävät mitä siitä taas seuraa. Jossain vaiheessa seinä tulee tällaisellekin kasvukäyrälle vastaan ja öljyn hinta ampaisee lopullisesti taivaisiin. Siksi näiden talouden "elvytystoimenpiteiden" sijaan huomio olisi jo aikoja sitten pitänyt kiinnittää siihen, kuinka voimme mahdollisimman hyvin sopeutua vääjäämättömään keskitetyn ja teollisen sekä öljy- ja teknologiariippuvaisen järjestelmän hiipumiseen. Tuo hiipuminen on jo alkanut, ja Collapse-dokumentti puhuu selvää kieltä siitä, että paluuta loputtoman talouskasvun polulle ei mitä todennäköisimmin enää ole. Eikä tarvitse miettiä kuin pieni hetki meidänkin mediassamme melkein päivittäin pyöriviä asioita, niin voi huomata merkkejä asteittaisesta romahduksesta:

• Sahaava talouden kasvukäyrä
• Euro- ja finanssikriisi
• Rappeutuva infrastruktuuri (esim. tieverkko, jota ei enää ole varaa korjata tarpeeksi)
• Hyvinvointipalveluiden karsiminen (kuntien lakisääteisten palveluiden vähentäminen)

Jälleen kerran dokumentissa päädytään johtopäätöksiin, jotka ovat pyörineet useastikin monissa muissa yhteyksissä ja omassa mielessäni. Romahduksen jälkeen vastuu ihmisten elämästä siirtyy taas paikallistasolle ja pienet yhteisöt alkavat selviytyä omin neuvoinensa. Mutta onko meidän pakko yrittää pitää kiinni jostain, jota kutsutaan sivilisaatioksi? Ruppert elättelee toiveita "jonkinlaisesta sivilisoituneesta elämästä" lapsillemme. Emmekö voi rehellisesti kutsua paikallista, yhteisöllistä elämää, joka tulevaisuudessa meitä luultavasti odottaa, heimoyhteiskunnaksi? Tietenkin tuo yhteiskunta voi saada jonkinlaisen sivilisaation hahmon, mutta en itse usko, että sivilisaatio on mahdollinen ilman keskitettyä valtakoneistoa sekä tuota keskitettyä järjestelmää vaativaa kovaa teknologiaa. Miksi elämän täytyisi olla sivilisoitunutta? Onko sivilisaatiolla jokin itseisarvo? Minun vastaukseni on ei. Pienimuotoinenkin sivilisaatio kätkee taskuihinsa aina keskitetyn, laajentumiseen pyrkivän ja ihmistä alistavan valtakoneiston siemenet. Jos teollistunut sivilisaatio romahtaa joskus meidän elinaikanamme, mikä ei ole ollenkaan epätodennäköistä, niin annetaan sen romahtaa kunnolla ja jatketaan ilman sitä virhettä, jonka esi-isämme reilut 10 000 vuotta sitten tekivät.

Ilahduttavaa oli nähdä Ruppertin suhtautuvan kalseisiin tulevaisuudenkuviin iloisella ja positiivisella elämänasenteella. Juuri näin sen pitääkin olla. Kaikista uhkaavista merkeistä huolimatta meidän pitää jatkaa kauneuden ihailemista sieltä, missä sitä on jäljellä. Nautitaan toistemme seurasta ja autetaan toinen toisiamme. Hymyillään ja ollaan entistäkin avoimemmin ihmisiä, sillä meihin lukitut kahleet ovat alkaneet ruostua. Stressiin ja masennukseen vaipumisesta ei ole kenellekään mitään iloa, vaan positiivisen ja onnellisen elämänasenteen kautta voi takoa avaimet menestyksekkääseen elämään tulevaisuudessa. Oli se tulevaisuus minkälainen hyvänsä.

Katso dokumentti tästä.

Ken sivilisaatiossa asustaa on sivilisaation vanki

Palasin viikko sitten vaellukselta, jonka aikana tein itselleni osittain tarkoituksella ja osittain vahingossa joitakin ihmiskokeita. Näitä kokeiluja motivoi haluni tunnistaa ja murtaa teknologisen yhteiskunnan minuun asettamia kahleita, sillä ensiaskel vapauteen on tunnetusti itseään ympäröivien kaltereiden havaitseminen. Kuten Goethe on sanonut, "Ehdottomin orja on se, joka pitää itseään vapaana olematta sellainen." Vasta kahleet ja kalterit tunnistettuani voin alkaa viilata itseäni niistä asteittain vapaaksi, vaikka en uskokaan pystyväni koskaan pakenemaan vankilasta kokonaan. Muuri on nimittäin melko korkea ja varustettu kaikenlaisilla ikävyyksillä. Mutta miksipä en yrittäisi tehdä elämästäni vankilan sisällä niin vapaata kuin suinkin mahdollista? Loppujen lopuksi on jokaisen oma asia, haluaako pitää mm. teknologiasta ja typeristä konventioista kudottua pakkopaitaa päällään vai ei.

Vapautta?

Aloin ensin kirjoittaa noista tekemistäni ihmiskokeista, mutta tekstiä alkoikin tulla niin paljon vapaudesta, että päätin keskittyä tällä kertaa vielä siihen ja jättää nuo konkreettiset kokeilut myöhemmän kirjoittamisen varaan. Pääasiallisesti kokeiluni kuitenkin koskivat ja koskevat osittain edelleenkin uutisten, kellon ja kalenterin, kännykän ja kameran vaikutusta omaan elämääni.

Pääsin näillä ihmiskokeillani siis käsiksi vain muutamiin, hyvin pinnallisiin kahleisiin, joilla teknologinen sivilisaatio vangitsee villiä ja vapaata ihmistä. Monesti kuulen varsin erikoisen väitteen siitä, että ihminen on nykyään vapaampi kuin koskaan. Totta kai meillä on paljon vapauksia. Meillä on mm. erittäin suuri vapaus viihdyttää itseämme. Voimme esimerkiksi valita, katsommeko televisiosta CSI Miamin vai CSI New Yorkin vai menemmekö television katsomisen sijaan lenkille tai baariin. Voimme myös valita, mistä kaupasta ostamme ruokamme, joka kulkee usein täysin tuntemattomia polkuja ruokapöytäämme. Voimme parhaamme mukaan yrittää valita ammattimme, vaikka loppujen lopuksi suurin osa työstä, mitä teemme, on puhdasta käskyjen tottelemista.  Meillä on enemmän vapautta kuin koskaan, mutta vain selvitymisemme kannalta täysin merkityksettömissä ja triviaaleissa asioissa.

Kun kyseeseen tulee vapaus valita keinot, joilla elää ja selviytyä, kuva on hyvin toisenlainen. Olemme elämässämme enemmän tai vähemmän riippuvaisia meitä ympäröivästä seitsemän miljardia ihmistä kattavasta systeemistä ja sen byrokratiasta. Meillä ei myöskään ole vapautta olla olematta osa tätä systeemiä. Olemme jonkin maan kansalaisia. Meille on annettu numerot. Emme voi vapaasti asua ja liikkua siellä, missä haluamme, sillä maa on aina jonkun omistuksessa tai jotkin maastoon piirretyt mielikuvitukselliset rajat ja raha estävät meitä. Olemme kaikenlaisten kirjoitettujen lakien alamaisia. Joku voisi sanoa, että sivilisaatio on kuin suuri heimo, jonka jäsenet saavat yhteisöltään tukea noudattamalla yhteisön sääntöjä. Mutta meille ei yksinkertaisesti anneta mahdollisuutta irtautua sivilisaatioksi kutsutusta rakennelmasta, ja siten sivilisaatio ei vastaa lähellekään menneen ja nykyisen maailman heimoja. Heimoyhteiskunnissakin on totta kai sääntöjä, joita pitää noudattaa, ja juuri sääntöjä noudattamalla saa yhteisön tuen omaan elämäänsä. Mutta perustavanlaatuinen ero sivilisaatioon on se, että jos säännöt eivät miellytä, yksilöt ovat useimmiten vapaita lähtemään omille teilleen.

Konkreettisen muurin lisäksi pakomatkan estää se, että teknologia on jo orjuuttanut meidät hyvin perustavanlaatuisella tavalla. Olemme riippuvaisia korkean luokan teknologiasta ja säälittävän taitamattomia tulemaan toimeen ilman sitä. Valtaosa meistä olisi yksinkertaisesti kusessa, jos ja kun kehityksen meitä varten rakentama vankila luhistuu. Emme tiedä, kuinka selvitä vapaina. Selviytyminen ja jonkinasteinen vapautuminen on toki mahdollista ja siitä on useita esimerkkejä (esim. Richard Proenneken elämä Alaskassa, kts. video sivuston laidassa.), mutta se vaatii aikaa, vaivaa, opiskelua ja poikkeuksellista rohkeutta irrottautua sellaisista sosiaalisista yhteyksistä, jotka ovat ihmisen henkiselle terveydelle yleensä kullanarvoisia.

Teknologinen sivilisaatio on luonut ihmiselle todellisuuden, joka on sekä kehollemme että mielellemme vieras. Olemme saaneet elämäämme epäluonnollista mukavuutta ja turvallisuutta, mutta sen hintana on vapaus, onnellisuus ja ihmisarvoinen elämä. Elämä, jossa emme olisi voimattomia, sivilisaatioksi kutsuttuun koneeseen kahlittuja hammaspyöriä, vaan vapaita selviämään ja elämään omin neuvoinemme. Hinta mukavuudelle ja turvallisuudelle on siten mielestäni aivan liian korkea. Jokaisen on hyvä itse punnita näitä kysymyksiä vapaudesta ja pohtia, mikä loppujen lopuksi on tärkeää. Vapaus käyttää teknologiaa itsensä viihdyttämiseen vai vapaus selviytyä ja elää. Sairaalloiseen yhteiskuntaan johtava mukavuus ja turvallisuus vai ihmisen keholle ja mielelle tarkoituksenmukainen elämä?

Vapautta?

Ennen seikkailua (feat. Syksykin saapuu)

Enpä ole pitkään aikaan kirjoittanut retkikokemuksista, vaikka kovasti blogini esittelytekstissä mainostan, että niitäkin täältä löytyy. Huomenna koittaa lähtö UKK-puistoon ja erämaahan. Tänä suvena olenkin saanut pohjoista mahan täydeltä, sillä kyseessä on kesän toinen Lapin vaellus. Lähtöä edeltävän illan koittaessa aloin pohtia omaa valmistautumistani ennen erämaahan suuntaamista. Konkreettinen valmistautuminen ja suunnitteleminen ei ole niin viimeisen päälle nuukaa, mutta  huomasin, että ajatuksienkaan tasolla en ollut ennen tätä iltaa liiemmin pohtinut, minkälaisia aarteita haluan kairasta löytää. Tiedän nimittäin vahvasta kokemuksestani, että miltään vaellukselta en palaa kotiin kantaen samoja ajatuksia ja ajatusmalleja kuin sinne lähtiessäni.

Ennen Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon suuntautunutta keskikesän vaellusta ajatukseni olivat erinäisistä syistä johtuen olleet jo jonkin aikaa lievästi sanottuna eksyksissä. Hyvin ajoitettu retki, matkalle osuneet pyhät paikat ja mietiskelyhetket niissä saivat kuitenkin aikaan suuren oivalluksen itsessäni. En silloin edes pyytänyt vaellukselta mitään konkreettista, mutta löysin sieltä uudenlaisen ja kokonaisvaltaiselta tuntuvan eheyden omaan elämääni. Koko kesä oli muutenkin mitä ihmeellisimpiä kokemuksia täynnä, enkä koskaan ole tuntenut minkään vuodenajan jälkeen yhtä syvää tyydytystä. Edes kesän haihtuminen lintujen sekä lämmön mukana ja syksyn väistämätön laskeutuminen elonkehän ylle ei taikonut mieleeni aiemmilta vuosilta tuttua menetyksenkatkuista haikeutta.

Elokuun alussa tunsin selvästi, kuinka jälleen yksi jakso elämästäni on ohi. Uusi vuodenaika aloittaa kohta uuden jakson, joka on jo odotellut tovin, että tarttuisin siihen. Olen keikkunut tuon uuden tarinan luvun kynnyksellä nyt pari viikkoa. Kynnyksen toisella puolella ei ole odotettavissa mitään yllättävää, vaan haasteita, joihin olen itseni suunnannut, ja joita odotan innolla ja motivoituneena. Haluan kuitenkin viettää vielä hetkisen tällä "väliajalla" ja valmistautua tulevaan. Kerrata, mitä olen loppujen lopuksi oppinut. Mistä asioista olen nyt varma? Entä mistä asioista en edelleenkään ole varma? Voisinko löytää joihinkin kysymyksiin jälleen vastauksia? Aiempien kokemuksieni vuoksi kykenen havaitsemaan aivan uudenlaista potentiaalia jokapäiväisessä elämässäni. En siksi osaa edes uneksia, mitä kaikkea erämaa voi minulle nyt tarjota. Odotan siis kovasti sitä tajunnan laajentumista, jonka erämaan hiljaisuus, ykseys luonnon kanssa, mietiskely jylhissä maisemissa sekä nuotiokeskustelut rakkaiden ystävien kanssa saavat aikaan. Tiedän, että palatessani olen jälleen kerran uudella tavalla minä.


Olet minulle rakkain ja tärkein.
Sillä kun lintu lentää aurinkoon,
ja mieli vajoaa varvikkoon.
Silloin väistyy vehmas vehreys, virnainen vimma, ja villapää.
Nyt saa tuli hetken roihuta,
hiljaa hiillokseen hiipua,
ja helman alle haihtua.

Vahvempi visio - Nemesis Naturalis

Blogini on nyt reilun vuoden ikäinen. Kun palaan noihin vuoden takaisiin aatoksiini voin huomata, että olen kulkenut valtavan matkan eteenpäin, korkeammalle ja syvemmälle. Tie on kuljettanut minut sekalaisesta luontoon ja ympäristöön liittyvästä kirjoittelusta turhan romanttisten anarko-primitivististen ajatusten kautta sivilisaatio- ja teknologiakritiikkiin, joka saa kirjoittamisen ja lukemisen myötä jatkuvasti uutta pontta. Kaiken aikaa taustalla on vaikuttanut ja edelleen voimistuu nykyisenlaisen järjen ja rationaalisuuden aikakauden kyseenalaistaminen sekä ihmisen henkisten voimavarojen pohtiminen. Blogilla ei siis alun alken ollut selvää linjaa, mikä on tietysti monessakin tapauksessa aivan luonnollinen lähtökohta. On halu kirjoittaa ja jakaa ajatuksia, muttei vielä selvää käsitystä siitä, mihin suurempaan kokonaisuuteen ne omat ajatukset oikein kutoutuvat. Kirjoittamisessa piilee siis valtava voima, jonka sain onnekseni valjastettua oman ajatteluni kehittämiseen.

Sain eilen kahlattua loppuun Georg Henrik von Wrightin teoksen Tiede ja ihmisjärki: Suunnistusyritys. von Wright toisti teoksessa joitakin kertoja käsitteen nemesis naturalis, luonnon kosto. Kirjoituksieni kantavaksi teemaksi on muodostunut kahdenlainen luonnonvastaisuus, johon sivilisaatio ja teknologia ovat ihmiskunnan ajaneet. Suppeassa, ulkoisessa kontekstissa luonnonvastaisuus on johtanut ekologiseen katastrofiin, jonka syövereihin olemme syöksymässä. Muiden muassa siihen liittyvät niin luonnon monimuotoisuuden hupeneminen kuin ilmastonmuutos ja uusiutumattomien luonnonvarojen vääjäämätön riittämättömyys. Laajassa, sisäisessä kontekstissa luonnonvastaisuus on ihmisluonnon vastaisuutta. Se on johtanut inhimilliseen katastrofiin, johon sidomme kohtaloamme yhä tiukemmin. Einsteinkin on todennut, että "modernin ihmisen tragiikka on yleisesti ottaen siinä, että hän on luonut itselleen elinehdot, joihin hän fylogeneettisen kehityksensä perusteella itse ei ole kasvanut." Viimeisten vuosikymmenten aikana on yhä useammille ihmisille tullut selvemmäksi ja selvemmäksi, että jossain vaiheessa luonto "kostaa" ihmiselle tämän ylimielisyydestä.

En toisaalta ole myöskään mikään niminikkari, ja minulla on aina jotain luodessani suuria vaikeuksia keksiä asioille houkuttelevia ja kuvaavia nimiä, joten en ollut blogini nimeen missään vaiheessa kovin tyytyväinen, vaikka viittaus omaan lempinimeeni olikin mukava. Nemesis Naturalis kalskahtaa kuitenkin huomattavasti komeammalta kuin Liro Lintunen. Nörttimäisenä vertauksena voisi ajatella, että Nemesis Naturalis kuulostaa aivan joltain Batmanin vastustajalta, kenties Ra's al Ghulin oppipojalta, joka on saapunut Gothamiin aiheuttaakseen kuolettavan iskun tuonne sivilisaation ja teknologisen kehityksen kuvottavaan emäpesäkkeeseen. Liro Lintunen on puolestaan enemmänkin kuin luontoharrastukseen höpsähtänyt Aku Ankan kylähullu serkku.

Nemesis naturalis ei kuitenkaan tarkoita tässä yhteydessä kostoa ainoastaan kielteisessä ja tuhoavassa sävyssä. Se on kostoa myös myönteisten tekojen ja uuden luomisen kautta. Kostoa rikkomalla sivilisoituneen ja sivistyneen elämän konventioita ja jonninjoutavia sääntöjä sekä rajoituksia. Se on kostoa käyttämällä mahdollisimman vähän kenkiä, kiipeilemällä puissa sekä olemalla välittämättä normatiivisesta "aikuistumisesta". Se on kostoa vetämällä omaan elämäänsä teknologisen kehityksen rajat, ja vieroittamalla itseään tietokoneesta, internetistä sekä jatkuvasta tavoitettavana olemisesta (Prosessi, joka on jatkuvasti mielessäni ja joka pitäisi toden teolla aloittaa). Se on kostoa olemalla kanssaihmisille sielultaan avoin ja sydämellinen, ja voittamalla omia sisäisiä pelkoja sekä epäluulojaan. Se on kostoa harjoittelemalla omavaraisuutta, kulkemalla siellä, missä ei ole polkuja ja uimalla siellä, missä ei ole yleistä uimarantaa. Se on kostoa elämällä ympäristön ja luonnon kanssa luovassa ja villissä suhteessa ihmetellen ja ihastellen ympärillä olevaa kauneutta sekä kaiken olevaisen merkillisyyttä.

Nemesis ei myöskään ole pelkkää kostoa. Nemesis on myös vanha, kreikkalainen tasapainon jumala. von Wright ottaa kirjassaan asiaankuuluvasti esille myytin Prometheuksesta: Prometheus oli titaani, joka varasti tulen jumalilta ja antoi sen ihmisten käyttöön. Tätä uutta mahtia ja Prometheuksen oppeja hyödyntämällä ihmiset loivat uutta tekniikkaa. Tämän "prometheisen hengen" alaisena ihmisen valtaa herkästi itsekorostus eli hybris, jonka vuoksi ihminen joutuu kiusaukseen ylittää soveliaan elämäntavan mitta. Hybriksen myötä asioiden luonnollinen järjestys järkkyy, jolloin Nemesis, tasapainon jumala, palauttaa järjestyksen ja antaa ylimieliselle ihmiselle opetuksen.

Kaiken tämän vuoksi nemesis naturalis on kirjoituksilleni täydellinen, ajatukset yhteen nivova teema. Sillä minä olen Nemesis Naturalis, sinä olet Nemesis Naturalis, ja

me olemme Nemesis Naturalis.

HUOM! Muutan luultavasti jossain vaiheessa blogini osoitteen vastaamaan uutta nimeä. En ole varma, mitä vanhalla osoitteelle silloin käy, joten jos lirolintunen.blogspot.com ei toimi, yritä osoitteeseen nemesisnaturalis.blogspot.com!

Terveisiä tammen oksalta

Joukkoon mahtuisi kyllä ihminenkin!

Enpä olisi arvannut perjantaisen työpäivän jälkeen kotiin saapuessani, minne intuitio minut tällä kertaa johdattelee. Postinkantaja oli livauttanut postiluukusta lattialleni tällä viikolla tilaamani kirjan, ja jääkaapissa helmeilee kylmä ja kutsuva vehnäoluttölkki. Päätän sen pitemmittä mietinnöittä lähteä ulos lukemaan ja nauttimaan olusesta. Kävelen joenvartta myötäilevää ulkoilureittiä kunnes saavun otolliselle penkille. Istahdan, sihautan nisuoluen auki ja alan tutustua Georg Henrik von Wrightin teokseen Tiede ja ihmisjärki. Tuumaan samantien, että tässäpä on perustavaa laatua olevaa tekstiä. Kukkakärpäset, nuo mainiot pikku kolibrit, pitävät minulle seuraa välillä iholleni laskeutuen.

Oluttölkin keventyessä huomioni kiinnittyy penkin takana olevaan tammeen, jonka oksisto näyttää kaikessa vänkyräisyydessään ja vahvuudessaan ihanteelliselta kiipeilylle. Päätän heti, että puussa lukeminen olisi varmasti hieno kokemus, joten kulautan väljähtyneet pohjakaljat kurkkuuni ja lähden kiipeämään kirja kainalossa ylöspäin. Tammenlehtien tuoksu ympäröi minut, kun kiipeän korkeammalle. Pian tunnen olevani riittävän korkealla ja nojaudun sopivaan oksaan. Silmiini osuu rungon keskelle savesta ja heinästä valettu pikkulinnun tyhjä pesä. Se on suorastaan mestarillinen taidonnäyte. Pienet kirvat ja monet muut ötökät kiipeilevät minussa ja kutittelevat ihoani samoin kuin minä kiipeilen tammessa ja kutittelen sen kaarnaa. Luen vielä hetkisen, mutta sitten mielenkiintoni alkaa kohdistua allani käveleviin, pyöräileviin ja lenkkeileviin ihmisiin. Olen mitä mainioimmissa tarkkailuasemissa. Asentoni ei kuitenkaan ole kovin mukava, joten alan kavuta alemmaksi, löytääkseni paremmin istumiseen soveltuvia oksia. Eikä vain istumiseen. Näen alempana sopivan pehmeästi ulkoilureitin viereen kaartuvan oksan hangan, jossa pystyisi ehkä jopa makaamaan. Aloin asetella itseäni oksalle ja etsin mukavaa asentoa. Lopulta kaikki senhetkiset toiveeni täyttyvät ja yllätyksekseni oloni on oksalla maatessa niin rento, että voisin vaikka nukahtaa. En vain osaa rentoutua tarpeeksi, koska pelkään putoavani, jos nukahdan ja näen jotain horjuttavaa unta. Tyydyn siis lepäilyyn ja ympärilläni ja allani olevan elämän tarkkailuun. Puun lehvästön luoma mikroilmasto viilentää kuumaa auringonpaistetta juuri sopivasti.

Empiirinen ihmistutkimus ottaa minussa vallan. Allani menee lenkkeilijöitä ja pyöräilijöitä. Jotkut yksin ja jotkut kahdestaan. Joku kulkee koiran kanssa. Joillakin on kaksi uskollista ystävää. Toiset juoksijoista ovat hyväkuntoisia ja toiset vähän vähemmän. Joidenkin käsivarteen on liitetty kone, josta menee ympäröivän aistitodellisuuden muokkaamiseen tarkoitetut johdot korviin, ja joka laskee, tallentaa ja analysoi väsymättömästi ihmisen suorituskykyä. Kaikilla on kengät, kukaan ei tunne maata. Ihmeellistä kolinaa aiheuttava ääni lähestyy, onko se juna? Ei, vaan mies, joka raahaa perässään autonrengasta, jonka sisälle on ladottu tiiliskiviä ja käsipainoja. Myöhemmin hän raahaa autonrenkaan samaa reittiä takaisin sinne mistä se tulikin. Vuoroin ihmisten ja vuoroin tammenlehtien tanssin tarkkailu on niin kiehtovaa, että aikaa on pian vierähtänyt oksanhangassa makoillen pitkälle toista tuntia.

Makoilen oksistossa omasta mielestäni kuitenkin sen verran näkyvällä paikalla, että jossain vaiheessa jonkun on pakko kiinnittää edes jonkinlaista huomiota puussa lonkkaa vetävään ihmiseen. Ei. Ei edes nopeaa vilkaisua. Tunnen oloni ninjaksi. Sitten kovempi tuulenvire pudottaa tieteen ja ihmisjärjen puusta. Georg Henrik mätkähtää ruohikkoon aika näkyvälle paikalle hiekkatien varteen. Ajattelen, että joku varmasti huomaa orpona maassa makaavan kirjan, mikä ohjaa kulkijan suoraan alleni. Mutta ei. Jos joku opuksen huomasikin, niin uteliaisuus ei silti riittänyt katsomaan, mikä se oikein on kirjojaan. Koira käveli suoraan alleni nuuhkimaan jotain. Hihnan toisessa päässä oleva nuori mies on aivan suorassa näköyhteydessä minuun, mutta katse ei lopulta nouse lippalakin alta tarpeeksi kohdatakseen puussa makaavaa miestä. Toinen nuori mies pysähtyy istumaan allani olevalle penkille. Hän vetäisee siinä syvän ja tehokkaan 10 sekunnin meditaation ja jatkaa matkaansa. Vähitellen ulkoilureitti hiljenee ja kulkijoiden virta harvenee. Ihmiset ovat jälleen nielleet maanantaista perjantaihin ulottuvan pakkopullan ja suorittaneet päälle vielä velvollisuutensa olla terveitä ja hyväkuntoisia Suomen kansalaisia, joten nyt he voivat lähteä leppoisin mielin valmistautumaan perjantai-iltaan. Viikonloppu on tullut, ja on aika nollata ne viisi päivää viikosta, jolloin omaa elämää ei voi sietää. Mieleeni alkaa valua yleistäviä, kärjistyneitä ja turhan negatiivisia ajatuksia, joissa voi kuitenkin itää pikkuriikkinen totuuden siemen. Päätän silti ottaa hatkat.

Rymäytän itseni karhumaisella keveydellä puusta alas, poimin tuulen pudottaman kirjan ruohikosta ja lähden lampsimaan kotia kohti. Vilkaisen taakseni enkä voi uskoa näkemääni: Oksa jolla makasin ei todellakaan ollut missään hyvässä piilossa, kun siihen suuntaan osaa katsoa! Ratkaisevaa näkymättömyydelleni oli varmasti se, että makoilin reilun metrin, melkein kahden verran keskivertoihmisen pään yläpuolella. Jos tämä ei siirtänyt kenenkään huomiota pois omista kengänkärjistä, pikkukivistä tai maassa lojuvista tupakantumpeista, voi alkaa miettiä mitä kaikkea muuta meiltä jää jatkuvasti kiireisen, harhailevan ja poissaolevan mielentilamme vuoksi huomaamatta. Tarinan opetus olkoon kahtalainen. Ensinnäkin, puissa pitää kiipeillä. Toisekseen, kannattaa oikeasti olla läsnä siinä hetkessä ja paikassa, missä kulloinkin sattuu olemaan. Vain olemalla utelias ja herkkä ympäristölleen voi todella kokea maailman kauneuden, ja siinä piilee oman kokemukseni mukaan jonkinlainen rauhan, merkityksellisyyden ja kirkkauden siemen. Sitä paitsi silloin voi päänsä yläpuolella nähdä vaikkapa tammen oksalla lepäilevän homo-suvun sapiensin. Päätän tämän kirjoituksen lainaamalla mieleeni palautunutta toista tositarinaa, joka kertoo viulunsoittajasta Washingtonin metrossa:

A Violinist in the Metro

A man sat at a metro station in Washington DC and started to play the violin; it was a cold January morning. He played six Bach pieces for about 45 minutes. During that time, since it was rush hour, it was calculated that thousand of people went through the station, most of them on their way to work.

Three minutes went by and a middle aged man noticed there was musician playing. He slowed his pace and stopped for a few seconds and then hurried up to meet his schedule.

A minute later, the violinist received his first dollar tip: a woman threw the money in the till and without stopping continued to walk.

A few minutes later, someone leaned against the wall to listen to him, but the man looked at his watch and started to walk again. Clearly he was late for work.

The one who paid the most attention was a 3 year old boy. His mother tagged him along, hurried but the kid stopped to look at the violinist. Finally the mother pushed hard and the child continued to walk turning his head all the time. This action was repeated by several other children. All the parents, without exception, forced them to move on.

In the 45 minutes the musician played, only 6 people stopped and stayed for a while. About 20 gave him money but continued to walk their normal pace. He collected $32. When he finished playing and silence took over, no one noticed it. No one applauded, nor was there any recognition.

No one knew this but the violinist was Joshua Bell, one of the best musicians in the world. He played one of the most intricate pieces ever written with a violin worth 3.5 million dollars.

Two days before his playing in the subway, Joshua Bell sold out at a theater in Boston and the seats average $100. (Tuntematon kirjoittaja)

Timantiksi tiivistyneitä ajatuksia I

"Joka ainoa on niin täydellisesti, niin syvällisesti jotakin muuta kuin oma itsensä että teistä tulee automaattisesti koko ihmissuvun henkilöitymä, puristatte kättä tuhansien ihmiskäsien kanssa, leperrätte tuhansilla eri ihmiskielillä, kiroilette, läpytätte, vihellätte, hyräilette, höpisette, mahtailette, elehditte, virtsaatte, siitätte, liehakoitte, puijaatte, vikisette, kauppaatte, paritatte, mouruatte ja isän ja pojan ja niin edelleen. Olette kaikki ne ihmiset jotka elävät Moosekseen mukaan ja lisäksi olette nainen joka ostaa hatun tai linnunhäkin tai pelkän rotanloukun. Voitte lojua näyteikkunassa kuin neljäntoista karaatin kultasormus tai voitte kiivetä rakennuksen seinää ylös kuin ihmiskärpänen, mutta mikään ei tule pysäyttämään kulkuetta, eivät salamannopeasti kiitävät sateenvarjot eivätkä edes kaksikantiset mursut jotka tyynesti marssivat osterisärkille. Broadway - sellaisena kuin näen sen nyt ja olen sen nähnyt kahdenkymmenenviiden vuoden ajan - on liukurata, jonka pyhä Tuomas Akvinolainen suunnitteli yhä kohdussa ollessaan. Alun perin se oli tarkoitettu käärmeiden liskojen, sammakoiden ja haikaroiden käyttöön, mutta Espanjan voittamaton armada oli upotettu, ihmisoliot luikersivat esiin alusten ruumasta ja valuivat yli partaiden sekä synnyttivät eräänlaisella riettaalla, häpeämättömällä kiemurtelullaan ja vääntelyllään sen vitunnäköisen repeämän, joka ulottuu Batterysta etelään golfkentille ja jatkuu pohjoiseen Manhattan Islandin mahon ja matoisen ytimen kautta. Kaikki minkä Tuomas Akvinolainen unohti sisällyttää magnum opukseensa on sullottu tähän Times Squaren ja 50. kadun väliseen pätkään, toisin sanoen muun muassa jauhelihapihvit, kauluksennapit, villakoirat, levyautomaatit, knallihatut, kirjoituskoneennauhat, tikkukaramellit, maksuttomat käymälät, terveyssiteet, minttupastillit, biljardipallot, silputut sipulit, ruttuiset lautasliinat, viemärinaukot, purukumit, kyytipojat ja kuulalaakerit, sellofaanikelmut, kumirenkaat, magneetot, hevoslinimentit, yskäntipat ja jäätelöbaariin poikkisahattu haulikko haarojensa välissä tallustelevan hysteerisen eunukin kissamainen tylsyys. Päivällistä edeltävä tunnelma, patšulin, lämmitetyn pikivälkkeen, pakastetun sähkön, sokeroidun hien ja hienonnetun kusen sekoitus villitsee teidät mielipuolisen odotuksen kiihkoon. Kristus ei tule enää koskaan laskeutumaan maan päälle eikä tule olemaan lainlaatijaa eivätkä murhat tule loppumaan, eivät varkaudet, eivät raiskaukset, mutta silti... silti te odotatte jotakin, jotakin hirvittävän ihanaa ja mieletöntä, kenties majoneesikastikkeen höystämää kylmää hummeria joka tarjotaan ilmaiseksi, kenties jotain keksintöä, sellaista kuin sähkövalo tai televisio mutta vain paljon tuhoavampaa, järkyttävämpää; keksintöä jota ette pysty kuvittelemaan mutta joka saa aikaan säröilevän tyyneyden ja tyhjyyden, ei kuoleman tyyneyttä ja tyhjyyttä vaan elämän, sen elämän josta munkit uneksivat, josta uneksitaan yhä Himalajalla, Tiibetissä, Lahoressa, Aleuteilla, Polynesiassa, Pääsiäissaarilla; ennen vedenpaisumusta, ennen lihaksi tullutta sanaa eläneiden ihmisten unelma, luolaihmisten ja ihmissyöjien unelma, niiden unelma jotka ovat kaksineuvoisia ja lyhythäntäisiä, niiden joita sanotaan hulluiksi ja jotka eivät pysty puolustautumaan, koska ovat lukumääränsä puolesta alakynnessä verrattuina niihin, jotka eivät ole hulluja."

"Ennen kuin muutun jälleen täydelliseksi ihmiseksi, minusta tulee todennäköisesti joksikin aikaa puisto, eräänlainen luonnonpuisto johon ihmiset tulevat lepäämään, kuluttamaan aikaansa. Heidän sanoillaan tai teoillaan ei tule olemaan suurtakaan merkitystä, sillä he tuovat mukanaan vain väsymyksensä, ikävystymisensä, toivottomuutensa. Minusta tulee puskuri valkoisen täin ja punaisen verisolun väliin. Minusta tulee tuuletin, joka poistaa myrkyt, jotka ovat keräytyneet yritettäessä täydellistää sitä mikä on täydellistämätöntä. Minusta tulee laki ja järjestys, se laki ja järjestys joka vallitsee unen kuvastamassa luonnossa. Minusta tulee raivaamaton puisto keskelle täydellisyyden painajaista, äänetön värähtämätön uni keskelle kuumeista toimintaa, umpimähkäinen huitaisu logiikan valkoiseen biljardipeliin. Minä en tule itkemään enkä vastustamaan, mutta tulen odottamaan koko ajan ehdottoman hiljaisena ja olemaan valmiina kuuntelemaan ja parantamaan. Minä en tule sanomaan mitään ennen kuin tulee aika olla jälleen ihminen. Minä en tule yrittämään minkään säilyttämistä enkä tuhoamista. Minä en tule langettamaan tuomiota enkä arvosteluja. Ne jotka ovat saaneet tarpeekseen tulevat luokseni ajattelemaan ja mietiskelemään; ne jotka eivät ole saaneet tarpeekseen tulevat kuolemaan niin kuin ovat eläneet, hämmentyneinä, epätoivoisina, pääsemättä perille pelastuksen totuudesta. Jos joku sanoo minulle - sinun on oltava uskovainen, minä en tule vastaamaan. Jos joku sanoo minulle - en jouda nyt, huora odottaa minua, minä en tule vastaamaan. Kulman takana tulee aina olemaan huora tai vallankumous, mutta äiti joka synnytti minut kääntyi monesta kulmasta eikä vastannut, ja lopulta hän käänsi itsensä nurinpäin j a  m i n ä  o l e n  v a s t a u s ."

-Henry Miller, Kauriin kääntöpiiri.

Henkinen suhtautuminen todellisuuteen

Mark Henson - Django's Tree. Taiteilijan luvalla osoitteesta markhensonart.com.

Onpas ollut taukoa kirjoittamisesta! Kirjoittamattomuuteni johtuu pitkälti siitä, että leipätyöni on tällä hetkellä hyvin paljolti kirjoittamista ja siihen liittyvää ajatustyötä, joten puhti ei ole oikein riittänyt enää kotikoneelle. Inspiraation kaivo on siis kumissut tyhjyyttään. Lisäksi kesä tietenkin vie mennessään. Vaan nytpä sain taas voimia kirjoitaa jotain! Ja tulipa siitä suht korkealentoista, koska lähdin taas hengen poluille. Olen aiemmin kirjoittanut ihmismielen kaksijakoisesta rakenteesta. Toinen puoli on järki, toinen henki. Haluan nyt edelleen syventää tätä ajatuskokonaisuutta. Tällä hetkellä käytämme siis yhteiskunnassamme voimakkaasti rationaalista kapasiteettiamme, mutta jätämme samalla mielemme spirituaaliset kyvyt lähes tyystin huomiotta. Tästä kärsii niin oma elämänlaatumme, kanssaeläjämme kuin maailmammekin.

Jotenkin tulin intuitiivisesti siihen lopputulokseen, että

järki on kovaa, tehokasta, aineellista, objektiivista, suoraviivaista, turvallisuushakuista, perinteistä kumpuavaa ja maskuliinista,

ja henki on pehmeää, luovaa, aineetonta, subjektiivista, kokeilevaa, seikkailevaa, intuitiivista ja feminiinistä.

Okei, myöhemmin minulle heräsi kysymys, miksi sitten suurin osa lapsista tuntuu vielä hallitsevan nuo henkeen liittyvät ominaisuudet monesti järjen kustannuksella, mutta myöhemmin suurin osa sekä tytöistä että pojista unohtaa feminiinisen hengen? Lapsi on luonnostaan enemmän henkeä kuin järkeä, sillä mitä kauemmaksi syntymästään lapsi kulkee, sitä etäämmälle äidistään ja intuitiostaan hän myös erkanee. Ympäröivä yhteisö ja sen perinteet alkavat tasapainottaa lapsen mieltä todellisuuteen maskuliinisella ominaisuudella, järjellä. Järjen kuuluukin olla se, mitä ympäröivä yhteisö lapselle opettaa. Opetuksen tehtävänä on tasapainottaa lapsen feminiininen henki maskuliinisella järjellä, jolloin lapsi sopeutuu ympäröivään yhteisöön. Mutta nykyinen yhteisö vaatii liian paljon järkeä, joten sitä opetetaan liian paljon ja hengen kustannuksella.  Lapset siis ehdollistuvat ympäröivälle todellisuudelle, joka tällä hetkellä sattuu olemaan arvoiltaan voimakkaan rationaalinen ja maskuliininen. Vain kulttuuriset totuudet ja myytit kyseenalaistamalla ja mieleen luotua todellisuutta "vinksahtaneesti" katsomalla tuon unohduksen jälkeen voi päästä takaisin polulle, jota myöten ihmisen mieli sille tarkoitetuissa olosuhteissa kasvaisi. Löytää uudestaan unelma siitä, millaista on olla tasapainossa järjen ja hengen kanssa. Elää elämää ilman turhia huolia ja murheita.

Ongelma henkisyydestä keskustellessa on aina se, että nykyään monet ovat niin syvästi uskonnonvastaisia, että he leimaavat samassa syssyssä kaiken henkisyyden uskonnollisuudeksi. Henkisyydessä ei kuitenkaan ole välttämättä kyse ollenkaan uskosta tai epäuskosta. Kyse on siitä, missä tilanteessa käyttää mitäkin ihmismielen puolta. Jos työkalupakissa on vain vasara, millä saa ruuvin ruuvattua? Jos samaisessa pakissa on vain ruuvimeisseli, millä saa naulan naulattua? Voihan ruuvimeisselilläkin yrittää, mutta ei siitä yhtä hyvä tule. Mielen työkalupakissa on kyse aivan samasta asiasta. Ei ole mitään syytä unohtaa työkaluista toista. Henki voi unohtua nykyaikaisen, voimakkaan rationaalisen ja materialistisen tendenssin vuoksi. Järki voi puolestaan unohtua esimerkiksi äärimmäisyyksiin menevän uskonnollisuuden takia. Näistä esimerkeistä voi huomata, että kun toisen työkalun unohtaa, ei lopputulos välttämättä ole ihanteellinen. Liian henkisyyden aikakaudella pystyttiin mm. mitä epärationaalisimpiin ja hirveimpiin ihmisyksilöitä loukkaaviin brutaaliuksiin. Liian järjellisyyden aikakaudella ollaan puolestaan tuhoamassa maapallon ekosysteemejä. Näiden välissä olisi siis herkästi tasapainoiltava. Tietenkin on huomattava, että mielen eri puolien vahvuus ja tasapainosuhteet voivat olla ja luultavasti ovatkin yksilökohtaisia. Joillakuilla toinen puoli voi olla sevästi vahvempi kuin toinen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sitä toistakin puolta kannattaisi kehittää.

Miten henkisyys sitten voi parantaa itse kunkin elämänlaatua. Yksi keskeisimmistä vaikutuksista on mielenhallinnan helpottuminen. Järki auttaa meitä käsittelemään meistä riippumattomia ulkoisia olosuhteita sekä tapahtumia, ja se auttaa meitä muovaamaan niitä. Järki jättää kuitenkin sisimpämme oman onnensa nojaan, joten sisimmän käsittelemiseen on käytettävä mielen toista puolta, henkeä. Tätä tekee jokainen, mutta yleensä vain murto-osalla siitä kapasiteetista, jota mielessämme olisi hengen varalle. Henkisiä ominaisuuksia käyttämällä voi päättää suhtautuuko ulkoisiin olosuhteisiin kielteisesti vai myönteisesti. Kielteiset ajatukset vievät mieleltä voimia ja kalvavat sitä nakertaen samalla itsetuntoa sekä mielen ja kehon yleistä hyvinvointia. Kielteiset ajatukset häivyttämällä ja keskittymällä myönteisiin elämä alkaa oikeasti hymyillä ja näyttää päivä päivältä valoisammalta. Lisäksi elämä näyttää antavan palautteen takaisin melkeinpä välittömästi! Maailma onkin tulvillaan hyvyyttä ja kauneutta! Ja kaikki se, mitä siitä hyvyydestä ja kauneudesta uskaltaa päästää sisäänsä, vahvistaa vain entisestään. Itseään ruokkiva kierre on valmis.

Kyky hallita omaa mieltään luo puolestaan erään toisen keskeisen vaikutuksen: Rohkeuden. Rohkeuden olla oma itsensä, tilanteessa missä hyvänsä, josta elämä antaa jälleen lähes välittömän positiivisen palautteen. Rohkeuteen liittyy myös uskallus. Mielemme kahlitsee meitä lukusilla turhilla peloilla, jotka monesti ovat ylilyödyn järjen luomia. Henkisyyden avulla näistä pelkoa aiheuttavista lukoista voi kuitenkin päästä nopeastikin eroon. Kun kynnys on lopulta tarpeeksi monta kertaa henkisyyttä apuna käyttäen ylitetty, pelko katoaa kokonaan, sillä sen voittamisesta on tullut spontaania ja pelon voittavasta henkisestä voimasta vahva ja ilman tietoista ajattelua toimiva. Rohkeudella on monesti myös heijastevaikutuksia muihin ihmisiin. Itse olen ollut useasti tällaisen vaikutuksen alainen ja olenkin kiitollinen niille ihmisille, jotka ovat rohkeudellaan minua inspiroineet ja vahvistaneet.

Henki antaa myös mahdollisuuden kokea asioita syvemmin ja herkemmin, sillä henki vapauttaa tunteita. Järjen tehtävä on tarvittaessa padota niitä. Näitä patoja luodaan mieliimme kuitenkin liikaa, kuten pelkojakin, joten henki auttaa niiden purkamisessa. Tunteiden voi antaa tarpeen tullen tulvahdella ja viedä mennessään. Henkisyys antaa luvan rakastaa enemmän ja syvemmin, unelmoida kauniimmin ja tavoitella tähtiä. Se vahvistaa luottamusta omaan intuitioon, joka osoittaa elämässä erikoisen usein oikeaan suuntaan, ja vie joskus mitä suurenmoisimpiin seikkailuihin.

Nämä ovat vasta joitakin esimerkkejä. Ja kaiken tämän jälkeen totean vielä kerran, että en siltikään puhu järjen unohtamisesta. En kirjoittanut mielen valtaamisesta hengellä, vaan hengen ja järjen tasapainoituksesta. Realiteetit on muistettava ja niihin on puututtava, sillä tavoitteena ei ole elää jossain "onnellisuuden kuplassa" tai jonkin sortin kylähulluna. Kouriintuntuviin tosiseikkoihinkin on vain paljon enemmän voimaa, kykyä ja tarmoa puuttua, kun muistaa huoltaa ja vahvistaa mielen toistakin puoliskoa.

Onko mikään enää pyhää?

Kautta aikain on ollut leimallista kysellä, onko mikään enää pyhää. Samalla haikaillaan vanhojen hyvien aikojen perään ja ihmetellään, miten nykyaika voi olla niin pinnallista ja tarkoituksetonta. Tuota kysymystä ruodinkin jo edellisessä kirjoituksessani, joten nyt voisin kuljettaa kirjoitukseni pyhän äärelle. Ihminen on siitä harvinainen elukka, että osaamme tulkita symboleita, joihin kielenkäyttömmekin pitkälti perustuu. Pystymme myös antamaan aistimillemme asioille moninaisia merkityksiä ja ajatellemaan tulevaisuutta ja menneisyyttä. Pyhä liittyy juuri tähän ihmisen poikkeukselliseen lahjakkuuteen ajatella symbolisesti. Pitkään tärkein ihmisen pyhänä pitämä asia oli luonto eli loppujen lopuksi kaikki se, mistä pohjimmiltaan elämme. Sivilisaation myötä pyhää alkoivat luoda järjestäytyneet uskonnot, joiden ohella luonnon kunnioitus toki säilyi vielä pitkään. Esimerkiksi vielä ennen 1800-lukua Suomessa ei laajamittaiseen ja järjestelmälliseen petoeläinten tappamiseen ryhdytty, koska petoja pidettiin luonnonvoimana, jolle ihminen ei mahda mitään. Vähitellen asenteet kuitenkin muuttuivat ja alettiin havaita, että voimme kontrolloida luontoa aina vain voimallisemmin keinoin ja jopa hävittää lajeja sukupuuttoon niin halutessamme. Pyhä on yleensä luonut ihmiselämään pidäkkeitä. Tietyt asiat ovat olleet tabuja, joita ei ole saanut tehdä tai ottaa esille. Joitain asioita on pitänyt kunnioittaa ja olla puuttumatta niiden kulkuun. Luonnon pyhyys on estänyt ihmistä tuhoamasta omaa elinympäristöään. Sivilisoituneiden kansojen jumalat ja kirjauskonnot ovat luoneet pidäkkeitä ja yhtenäiskulttuuria, joilla sivilisaation päälle rakentuva yhteiskunta ja sen hierarkia on ylipäätään pysynyt kasassa.

Tänä päivänä tilanne on hyvin erilainen. Luonto on minulle ja monille muillekin pyhistä pyhin asia, mutta kun katsomme, mitä järjestelmämme saa luonnossa ja ympäristössä aikaan, on todettava, että kokonaisuudessaan luonto ei ole ollut ihmisille pyhä asia pitkiin aikoihin. Tai jos on, niin se on itse asiassa hyvin surullinen ja konkreettinen todiste siitä, että suurin osa ihmisistä on alistunut teknologisen järjestelmän orjiksi esittäen vain hiljaista jupinaa, kun heidän pyhinä pitämiänsä asioita raiskataan. Toisaalta yhteiskunnassamme yleinen talouskasvua ja kehitystä puolustava ja "viherpiipertäjiä" vastustava asenne kertoo siitä, ettei biosfäärin massiivista tuhoa teknosfäärin kourissa edes ajatuksen tasolla kovin laajalti vastusteta.

Jotakin pyhää siis vielä on jäljellä ja se onkin sitten aika irvokasta: Oi suuri ja mahtava teknologinen ja tieteellinen kehitys. Päästä meidät pahasta ja anna meille iankaikkinen elämä! Teknologinen kehitys on korvannut kaiken pyhän, mitä ihmiskunnalla on taipaleensa aikana ollut, ja se tuhoaa tuota aiempaa pyhän perintöä hallitsemattomasti ja totaalisesti. Kehityksen arvostelu on yksi suurimmista tabuista yhteiskunnassamme, sillä koskaan ei pohdita, mitkä ovat jonkin uuden teknologian hyödyt ja haitat ihmiselle tulevaisuudessa. Koska kehitys on kaiken arvostelun yläpuolella, yhteiskuntamme hyppää aina uusien teknologioiden varaan ajattelematta hetkeäkään, mitkä ovat tuon loikan mahdolliset seuraukset. Kukapa olisi arvannut, että viestintä- ja liikenneteknologian kehitys johtaa perheiden sekä sosiaalisten verkostojen maantieteelliseen sirpaloitumiseen, joka on yksi selvä syy ennennäkemättömälle yksinäisyydelle ja mielenterveysongelmille yhteiskunnassamme? Ehkä joku olisikin aavistellut jotain tämänsuuntaista, jos ennen uusien teknologioiden varaan heittäytymistä oltaisiin joskus pysähdytty miettimään, mitkä ovat tuon teknologian käyttöönoton laajamittaiset seuraukset. Nyt voi alkaa pohtia esimerkiksi sitä, mitä nykyteknologian aikaansaama informaatiotulva ja sen jatkuva läsnäolo älypuhelimissa ym. värkeissä saa aikaan, kun vaikutukset mm. ihmisten väliseen sosiaaliseen kanssakäymiseen, huomiokykyyn ja oma-aloitteisuuteen on jo nyt havaittavissa. Mutta pyhää ei saa kyseenalaistaa tai kritisoida. Jos kaikkivoipaa kehitystä arvostelee, saa helposti päälleen höpsähtäneen luddiittin leiman ja paskaa niskaan. Teknologisen kehityksen arvostelijat ovat aikamme kerettiläisiä ja rienaajia.

Teknologisen kehityksen arvostelu on tällä hetkellä hyvin samassa asemassa kuin missä Kopernikuksen esittämä väite siitä, että Maa kiertää aurinkoa, oli keskiajalla. Kaikkien kehitysuskoisten olisi siis hyvä hetkeksi pysähtyä miettimään, mitä leimaamisella ja oman maailmankuvan vastaisten ajatusten tyrmäämisellä ilman sen syvempää tarkastelua on koskaan saatu aikaan. Tästä voisivat ottaa onkeensa erityisesti "vapaa-ajattelijat" ja muut äänekkäät ja hyvin intellektuelleina itseään pitävät kehityksen kritiikittömät puolestapuhujat, jotka yleensä suhtautuvat uskontoihin ivallisesti, vaan eivät huomaa, että heidän kuten koko yhteiskuntamme suhtautuminen kehitykseen on hyvin uskonnonomaista kaikessa pyhyydessään. Progressiivisuuden myytin kriittinen tarkastelu ansaitsee sijansa yhteiskunnallisessa keskustelussa, ja se on aloitettava ennemmin tai myöhemmin. Mieluummin siis ennemmin.

Nykyaikaisen elämän tarkoituksettomuus

Monta kertaa olen sivunnut yhteiskunnassamme yleistä tunnetta elämän tarkoituksettomuudesta kirjoittamalla, että monista elämä tuntuu pinnalliselta ja tarkoituksettomalta tai jotain muuta yhtä ympäripyöreää. Enpä ole aiemmin rohjennut sen enempää pureutua kysymykseen siitä, miksi näin on. Miksi meidän täytyy jatkuvasti keksiä itsellemme jotain tekemistä, emmekä voi vain olla ja nauttia olemisesta, kuten villit veljemme, jotka ovat useissa alkuperäiskulttuureissa päivän aherruksen jälkeen täysin tyytyväisiä pelkkään oleskeluun ilman sen kummempaa tekemistä? Näihin kysymyksiin liittyen tutustuin mielenkiintoiseen ja ajatuksia herättävään teoriaan modernin, teknologiariippuvaisen ihmisen häiriintyneestä valtaprosessista (Disruption of the Power Process). Tekstistä tuli paikoin aika korkealentoista, mutta toivottavasti onnistuin selittämään asian edes joten kuten ymmärrettävällä tavalla. Eli ei kun menoksi:

Viime päivinä olen ahertanut vuokraviljelypalstallani, jollaisen päätin tämän kesän pieneksi hankkeekseni vuokrata. Olin eilen matkalla palstalleni, kun teoria valtaprosessista palautui taas mieleeni. Aloin pohtia, miksi ihmeessä niin monet, minä muiden muassa, raatavat vapaaehtoisesti ja nautiskellen plänteillään raskaan työpäivän jälkeen, kun särvin olisi saatavilla lähimmästä kaupasta minimivaivalla ja sitä pitää joka tapauksessa hakea sieltäkin. Miksi kotipuutarhurit eivät tyydy tällaiseen mukavuuteen? Totta kai on selvää, että puutarhaharrastajat saavat viljelyistään syvää tyydytystä ja se on erityisen palkitseva harrastus, mutta vasta valtaprosessista luettuani minulle valkeni, mikä tekee siitä erityisen palkitsevaa. Sama koskee periaatteessa kaikkia harrastuksia, mutta kalastus, marjastus, sienestys, metsästys ym. omavaraisuuteen liittyvät harrastukset ovat tietyllä tavalla erityisessä asemassa.

Valtaprosessiteorian lähtökohtana on se, että aikojen saatossa psyykeemme on kehittynyt järjestelmä, jossa ihmistä motivoivat tavoitteet, tavoitteiden saavuttamiseksi nähty vaiva, tavoitteen saavuttaminen sekä tavoitteen saavuttaminen omin ehdoin itsenäisesti tai jonkin ryhmän jäsenenä. Ilman näitä tekijöitä ihmiselle muodostuu erilaisia psykologisia ongelmia, jotka lievinä voivat olla tylsyyttä, rankempina esim. masennusta. Tavoitteista ihminen saa motivaatiota ja niiden saavuttamisesta mielihyvää ja tarkoitusta elämälleen. Tavoitteet ovat kolmitasoisia: 1) Tavoitteet, jotka ovat saavutettavissa minimaalisella vaivalla, 2) tavoitteet, jotka ovat saavutettavissa, mutta vain kunnollisella vaivalla ja 3) tavoitteet, jotka eivät ole koskaan saavutettavissa, vaikka niiden vuoksi näkisi kuinka paljon vaivaa tahansa. Teorian mukaan valtaprosessi häiriintyy 3-tason tavoitteista ja 2-tason tavoitteiden puuttumisesta.

Olennaista on se, että valtaprosessin täyttymys ja sen vuoksi koettava mielihyvä koituvat ainoastaan 2-tason tavoitteiden saavuttamisesta. 1-tason tavoitteiden eteen ei tarvitse tehdä juuri mitään, joten valtaprosessi ei täyty, ja 3-tason tavoitteita ei voi saavuttaa, joten ne turhauttavat ja saavat suuttumaan, jolloin valtaprosessi ei myöskään täyty. Yksi erittäin konkreettinen esimerkki valtaprosessin tavoitteiden eri tasoista on tarjolla videopelien ystäville (Pelien pelaaminenhan on muiden muassa hyvin leimallisesti harrastus, jolla nyky-yhteiskunnassamme yritetään keinotekoisesti tilkitä kunnollisten 2-tason tavoitteiden puuttumista.). Miltä sinusta tuntuu, kun olet läpäissyt jonkin pelin helpoimmalla mahdollisella vaikeusasteella? Hekumallisia fiiliksiä? Tuskin, oli varmaan tylsä peli. Entäpä keskivaikealla? Varmasti tyydyttävämpää kuin pelin juokseminen läpi ilman minkäänlaisia hankaluuksia. Yleensä tuntuu siltä kuin olisi saavuttanut jotain. Mutta mitäpä jos vaikein vaikeusaste on niin tappava, ettet pääse peliä edes läpi? Lenteleekö ohjain välillä kenties seinille? Näin valtaprosessi toimii myös oikean elämän tavoitteiden kanssa.

Jos teoria pitää vähänkään kutinsa, olisi se jälleen aikamoinen evoluution taidonnäyte. Ihmisen mieleen olisi siis rakentunut ominaisuus, joka saa aikaan mitä juurevimman mielihyvän tunteen siitä, kun on omaehtoisesti onnistunut hankkimaan itselleen elannon. Tämähän on vähän samantyyppinen juttu kuin seksistä saatava mielihyvä. Ne, jotka ovat nauttineet seksistä eniten, ovat sitä todennäköisesti harrastaneet eniten ja näin saaneet eniten jälkeläisiä (Kiitos heille, sillä heitä saamme kiittää siitä, että orgasmi tuntuu niin hyvältä.). Siten ne, jotka ovat nauttineet elannon hankkimisen onnistumisesta eniten, ovat todennäköisesti olleet kaikkein motivoituneimpia hankkimaan elannon itselleen eivätkä luovuttaneet yhtä helposti kuin ne, joilta vastaava ominaisuus on puuttunut tai se on ollut heikompi. Melkoista. En tosin ole evoluutiobiologi, joten tämä on vain omaa loogista päättelyäni.

Modernissa sivilisaatiossa tavoitteet lipsuvat kiihtyvällä tahdilla 1- ja 3-tasoille. Varsinkin elämisen kannalta välttämättömät tavoitteet (ruoka, vesi, lämpö) ovat siirtyneet tasolle 1. Ruokaa saadaksemme lampsimme lähimpään monopolikauppaan, ja jos katto vuotaa, voimme vilkaista älypuhelimesta kattomiehen numeron ja pirauttaa hänet paikalle. Elämämme kannalta tärkeimmät tavoitteet ovat siis luisuneet 1-tasolle, jolloin emme saa valtaprosessin täyttymyksen tuottamaa mielihyvää siitä, että järjestämme itsellemme elinehdot. Toisin on primitiivisissä yhteiskunnissa, joissa elanto pitää hankkia uurastamalla omia taitoja ja voimia käyttäen, yksin tai ryhmän jäsenenä, ja kas kummaa, kun näissä yhteiskunnissa ihmiset ovat muuten monesti tyytyväisempiä elämäänsä kuin me. Oikeiden 2-tason tavoitteiden siirryttyä tasolle 1 olemme alkaneet etsiä valtaprosessin täyttymystä keinotekoisten sijaistoimintojen avulla. 2-tason tavoitteet ovatkin nykyään hyvin pitkälti harrastuksia, ja kulttuurissamme oleva tarve harrastella ja puuhastella kaikenlaista pikkukivaa juontaa juurensa pitkälti tähän. Ilman puuhaa tylsistyisimme kuoliaiksi, sillä elämisen kannalta välttämättömät tavoitteet katetaan meille kuin manulle illallinen. 2-tason tavoitteiden puute saa jotkut myös havittelemaan jotain, mitä ei voi koskaan täysin saavuttaa: 3-tason tavoitteista voin esimerkkinä mainita esimerkiksi tavaran haalimisen, korkean statuksen tavoittelun tai äärimmäisyyksiin menevän kauneudenhoidon. Valtaprosessin häiriintymisellä on monia muitakin haitallisia vaikutuksia, joita selventää Wikipediasta löydetty varsin ruma kaavio, jota en laiskana jaksanut suomentaa:

Käypi järkeen, että monet teknologis-sivilisoituneen yhteiskunnan ongelmat voivat hyvinkin johtua häiriintyneestä valtaprosessista.

No joku voi tietysti huomauttaa, että eikös töiden tekeminen ja ansioiden tienaaminen ole 2-tason tavoite ja nimenomaan elannon hankkimista. Kyllä on, mutta olemme yleensä jonkun alaisia ja teemme mitä meidän käsketään tehdä. Vaiva, jota joutuu näkemään, on totteleminen ja työ useimmiten kaikenlaista papereiden pyörittelyä, josta ei ole näkyvää eikä merkittävää hyötyä kenellekään reaaliselvitymisen kannalta. Tällainen työ ei siis tuo vielä varsinaista elantoa pöytään, vaan antaa ainoastaan paalua käteen, jotta voimme hakea toisten työnään tuottaman ruuan, jonka joku on työkseen pakannut, rakennuksesta, jonka joku on työkseen rakentanut, ja jonne joku on työkseen ruuan rahdannut, ja jossa jonkun työ on pistää se tarjolle ja antaa ruoka meille rahoja vastaan. Systeemin osasena toimiminen ja vapauden sekä omaehtoisuuden puuttuminen häiritsevät myös valtaprosessin täyttymistä. Kuvittelepa vaikka, että otat tavoitteeksesi maratonin juoksemisen, mutta sitten joku sanoo, että tänä vuonna maraton juostaan kymmenen hengen joukkueissa. Jokainen joukkueen jäsen juoksee yhden kymmenesosan matkasta, mutta silti kaikki saavat kunnian koko maratonin juoksemisesta. Tuntuuko tavoitteen saavuttaminen hyvältä? Täyttyykö valtaprosessi?

Näyttää siltä, että 2-tason tavoitteista elämiselle välttämättömien tavoitteiden saavuttaminen saa aikaan voimakkaamman impulssin kuin sitä korvaamaan keksityt sijaistoiminnot. Tällaisten tavoitteiden saavuttaminen saa aikaan tunteen siitä, että elämä on omissa, eikä sosiaaliturvajärjestelmän tai työnantajan käsissä. Tästä syystä myös omavaraisuuteen liittyvät harrasteet, kuten kasvimaan hoito ja kalastus tuntuvat motivoivan ihmisiä erinomaisen hyvin ja tuottavan erityisen suurta mielihyvää silloin, kun tavoite on saavutettu ja itse tuotettu ruoka saadaan pöytään. Tästä syystä monet tykkäävät myös rakennella kaikkea itse, vaikka nämäkin hommat voisi ulkoistaa aina ammattimiehelle, jolloin ei itse tarvitsisi nähdä vaivaa. Mutta kun se vaivannäkö palkitsee ja on kivaa! Valtaprosessi täyttyy hetkellisesti, mutta sitten täytyykin jo etsiä seuraava 2-tason sijaiskohde, jolla täyttymykseen voi päästä uudestaan. Niin kauan kuin elämän perusedellytysten hankkiminen ei vaadi 2-tason vaivaa ei tule myöskään eteen sellaista tilannetta, jossa voi vain tyytyväisenä olla ja röllötellä, vaan aina mieleen hiipii vaivihkaa eräs kysymys: "Mitähän sitä tekis?" Ja juuri tästä syystä me etsimme, mutta emme koskaan löydä elämän tarkoitusta.