Terveisiä tammen oksalta

Joukkoon mahtuisi kyllä ihminenkin!

Enpä olisi arvannut perjantaisen työpäivän jälkeen kotiin saapuessani, minne intuitio minut tällä kertaa johdattelee. Postinkantaja oli livauttanut postiluukusta lattialleni tällä viikolla tilaamani kirjan, ja jääkaapissa helmeilee kylmä ja kutsuva vehnäoluttölkki. Päätän sen pitemmittä mietinnöittä lähteä ulos lukemaan ja nauttimaan olusesta. Kävelen joenvartta myötäilevää ulkoilureittiä kunnes saavun otolliselle penkille. Istahdan, sihautan nisuoluen auki ja alan tutustua Georg Henrik von Wrightin teokseen Tiede ja ihmisjärki. Tuumaan samantien, että tässäpä on perustavaa laatua olevaa tekstiä. Kukkakärpäset, nuo mainiot pikku kolibrit, pitävät minulle seuraa välillä iholleni laskeutuen.

Oluttölkin keventyessä huomioni kiinnittyy penkin takana olevaan tammeen, jonka oksisto näyttää kaikessa vänkyräisyydessään ja vahvuudessaan ihanteelliselta kiipeilylle. Päätän heti, että puussa lukeminen olisi varmasti hieno kokemus, joten kulautan väljähtyneet pohjakaljat kurkkuuni ja lähden kiipeämään kirja kainalossa ylöspäin. Tammenlehtien tuoksu ympäröi minut, kun kiipeän korkeammalle. Pian tunnen olevani riittävän korkealla ja nojaudun sopivaan oksaan. Silmiini osuu rungon keskelle savesta ja heinästä valettu pikkulinnun tyhjä pesä. Se on suorastaan mestarillinen taidonnäyte. Pienet kirvat ja monet muut ötökät kiipeilevät minussa ja kutittelevat ihoani samoin kuin minä kiipeilen tammessa ja kutittelen sen kaarnaa. Luen vielä hetkisen, mutta sitten mielenkiintoni alkaa kohdistua allani käveleviin, pyöräileviin ja lenkkeileviin ihmisiin. Olen mitä mainioimmissa tarkkailuasemissa. Asentoni ei kuitenkaan ole kovin mukava, joten alan kavuta alemmaksi, löytääkseni paremmin istumiseen soveltuvia oksia. Eikä vain istumiseen. Näen alempana sopivan pehmeästi ulkoilureitin viereen kaartuvan oksan hangan, jossa pystyisi ehkä jopa makaamaan. Aloin asetella itseäni oksalle ja etsin mukavaa asentoa. Lopulta kaikki senhetkiset toiveeni täyttyvät ja yllätyksekseni oloni on oksalla maatessa niin rento, että voisin vaikka nukahtaa. En vain osaa rentoutua tarpeeksi, koska pelkään putoavani, jos nukahdan ja näen jotain horjuttavaa unta. Tyydyn siis lepäilyyn ja ympärilläni ja allani olevan elämän tarkkailuun. Puun lehvästön luoma mikroilmasto viilentää kuumaa auringonpaistetta juuri sopivasti.

Empiirinen ihmistutkimus ottaa minussa vallan. Allani menee lenkkeilijöitä ja pyöräilijöitä. Jotkut yksin ja jotkut kahdestaan. Joku kulkee koiran kanssa. Joillakin on kaksi uskollista ystävää. Toiset juoksijoista ovat hyväkuntoisia ja toiset vähän vähemmän. Joidenkin käsivarteen on liitetty kone, josta menee ympäröivän aistitodellisuuden muokkaamiseen tarkoitetut johdot korviin, ja joka laskee, tallentaa ja analysoi väsymättömästi ihmisen suorituskykyä. Kaikilla on kengät, kukaan ei tunne maata. Ihmeellistä kolinaa aiheuttava ääni lähestyy, onko se juna? Ei, vaan mies, joka raahaa perässään autonrengasta, jonka sisälle on ladottu tiiliskiviä ja käsipainoja. Myöhemmin hän raahaa autonrenkaan samaa reittiä takaisin sinne mistä se tulikin. Vuoroin ihmisten ja vuoroin tammenlehtien tanssin tarkkailu on niin kiehtovaa, että aikaa on pian vierähtänyt oksanhangassa makoillen pitkälle toista tuntia.

Makoilen oksistossa omasta mielestäni kuitenkin sen verran näkyvällä paikalla, että jossain vaiheessa jonkun on pakko kiinnittää edes jonkinlaista huomiota puussa lonkkaa vetävään ihmiseen. Ei. Ei edes nopeaa vilkaisua. Tunnen oloni ninjaksi. Sitten kovempi tuulenvire pudottaa tieteen ja ihmisjärjen puusta. Georg Henrik mätkähtää ruohikkoon aika näkyvälle paikalle hiekkatien varteen. Ajattelen, että joku varmasti huomaa orpona maassa makaavan kirjan, mikä ohjaa kulkijan suoraan alleni. Mutta ei. Jos joku opuksen huomasikin, niin uteliaisuus ei silti riittänyt katsomaan, mikä se oikein on kirjojaan. Koira käveli suoraan alleni nuuhkimaan jotain. Hihnan toisessa päässä oleva nuori mies on aivan suorassa näköyhteydessä minuun, mutta katse ei lopulta nouse lippalakin alta tarpeeksi kohdatakseen puussa makaavaa miestä. Toinen nuori mies pysähtyy istumaan allani olevalle penkille. Hän vetäisee siinä syvän ja tehokkaan 10 sekunnin meditaation ja jatkaa matkaansa. Vähitellen ulkoilureitti hiljenee ja kulkijoiden virta harvenee. Ihmiset ovat jälleen nielleet maanantaista perjantaihin ulottuvan pakkopullan ja suorittaneet päälle vielä velvollisuutensa olla terveitä ja hyväkuntoisia Suomen kansalaisia, joten nyt he voivat lähteä leppoisin mielin valmistautumaan perjantai-iltaan. Viikonloppu on tullut, ja on aika nollata ne viisi päivää viikosta, jolloin omaa elämää ei voi sietää. Mieleeni alkaa valua yleistäviä, kärjistyneitä ja turhan negatiivisia ajatuksia, joissa voi kuitenkin itää pikkuriikkinen totuuden siemen. Päätän silti ottaa hatkat.

Rymäytän itseni karhumaisella keveydellä puusta alas, poimin tuulen pudottaman kirjan ruohikosta ja lähden lampsimaan kotia kohti. Vilkaisen taakseni enkä voi uskoa näkemääni: Oksa jolla makasin ei todellakaan ollut missään hyvässä piilossa, kun siihen suuntaan osaa katsoa! Ratkaisevaa näkymättömyydelleni oli varmasti se, että makoilin reilun metrin, melkein kahden verran keskivertoihmisen pään yläpuolella. Jos tämä ei siirtänyt kenenkään huomiota pois omista kengänkärjistä, pikkukivistä tai maassa lojuvista tupakantumpeista, voi alkaa miettiä mitä kaikkea muuta meiltä jää jatkuvasti kiireisen, harhailevan ja poissaolevan mielentilamme vuoksi huomaamatta. Tarinan opetus olkoon kahtalainen. Ensinnäkin, puissa pitää kiipeillä. Toisekseen, kannattaa oikeasti olla läsnä siinä hetkessä ja paikassa, missä kulloinkin sattuu olemaan. Vain olemalla utelias ja herkkä ympäristölleen voi todella kokea maailman kauneuden, ja siinä piilee oman kokemukseni mukaan jonkinlainen rauhan, merkityksellisyyden ja kirkkauden siemen. Sitä paitsi silloin voi päänsä yläpuolella nähdä vaikkapa tammen oksalla lepäilevän homo-suvun sapiensin. Päätän tämän kirjoituksen lainaamalla mieleeni palautunutta toista tositarinaa, joka kertoo viulunsoittajasta Washingtonin metrossa:

A Violinist in the Metro

A man sat at a metro station in Washington DC and started to play the violin; it was a cold January morning. He played six Bach pieces for about 45 minutes. During that time, since it was rush hour, it was calculated that thousand of people went through the station, most of them on their way to work.

Three minutes went by and a middle aged man noticed there was musician playing. He slowed his pace and stopped for a few seconds and then hurried up to meet his schedule.

A minute later, the violinist received his first dollar tip: a woman threw the money in the till and without stopping continued to walk.

A few minutes later, someone leaned against the wall to listen to him, but the man looked at his watch and started to walk again. Clearly he was late for work.

The one who paid the most attention was a 3 year old boy. His mother tagged him along, hurried but the kid stopped to look at the violinist. Finally the mother pushed hard and the child continued to walk turning his head all the time. This action was repeated by several other children. All the parents, without exception, forced them to move on.

In the 45 minutes the musician played, only 6 people stopped and stayed for a while. About 20 gave him money but continued to walk their normal pace. He collected $32. When he finished playing and silence took over, no one noticed it. No one applauded, nor was there any recognition.

No one knew this but the violinist was Joshua Bell, one of the best musicians in the world. He played one of the most intricate pieces ever written with a violin worth 3.5 million dollars.

Two days before his playing in the subway, Joshua Bell sold out at a theater in Boston and the seats average $100. (Tuntematon kirjoittaja)