Nykyaikaisen elämän tarkoituksettomuus

Monta kertaa olen sivunnut yhteiskunnassamme yleistä tunnetta elämän tarkoituksettomuudesta kirjoittamalla, että monista elämä tuntuu pinnalliselta ja tarkoituksettomalta tai jotain muuta yhtä ympäripyöreää. Enpä ole aiemmin rohjennut sen enempää pureutua kysymykseen siitä, miksi näin on. Miksi meidän täytyy jatkuvasti keksiä itsellemme jotain tekemistä, emmekä voi vain olla ja nauttia olemisesta, kuten villit veljemme, jotka ovat useissa alkuperäiskulttuureissa päivän aherruksen jälkeen täysin tyytyväisiä pelkkään oleskeluun ilman sen kummempaa tekemistä? Näihin kysymyksiin liittyen tutustuin mielenkiintoiseen ja ajatuksia herättävään teoriaan modernin, teknologiariippuvaisen ihmisen häiriintyneestä valtaprosessista (Disruption of the Power Process). Tekstistä tuli paikoin aika korkealentoista, mutta toivottavasti onnistuin selittämään asian edes joten kuten ymmärrettävällä tavalla. Eli ei kun menoksi:

Viime päivinä olen ahertanut vuokraviljelypalstallani, jollaisen päätin tämän kesän pieneksi hankkeekseni vuokrata. Olin eilen matkalla palstalleni, kun teoria valtaprosessista palautui taas mieleeni. Aloin pohtia, miksi ihmeessä niin monet, minä muiden muassa, raatavat vapaaehtoisesti ja nautiskellen plänteillään raskaan työpäivän jälkeen, kun särvin olisi saatavilla lähimmästä kaupasta minimivaivalla ja sitä pitää joka tapauksessa hakea sieltäkin. Miksi kotipuutarhurit eivät tyydy tällaiseen mukavuuteen? Totta kai on selvää, että puutarhaharrastajat saavat viljelyistään syvää tyydytystä ja se on erityisen palkitseva harrastus, mutta vasta valtaprosessista luettuani minulle valkeni, mikä tekee siitä erityisen palkitsevaa. Sama koskee periaatteessa kaikkia harrastuksia, mutta kalastus, marjastus, sienestys, metsästys ym. omavaraisuuteen liittyvät harrastukset ovat tietyllä tavalla erityisessä asemassa.

Valtaprosessiteorian lähtökohtana on se, että aikojen saatossa psyykeemme on kehittynyt järjestelmä, jossa ihmistä motivoivat tavoitteet, tavoitteiden saavuttamiseksi nähty vaiva, tavoitteen saavuttaminen sekä tavoitteen saavuttaminen omin ehdoin itsenäisesti tai jonkin ryhmän jäsenenä. Ilman näitä tekijöitä ihmiselle muodostuu erilaisia psykologisia ongelmia, jotka lievinä voivat olla tylsyyttä, rankempina esim. masennusta. Tavoitteista ihminen saa motivaatiota ja niiden saavuttamisesta mielihyvää ja tarkoitusta elämälleen. Tavoitteet ovat kolmitasoisia: 1) Tavoitteet, jotka ovat saavutettavissa minimaalisella vaivalla, 2) tavoitteet, jotka ovat saavutettavissa, mutta vain kunnollisella vaivalla ja 3) tavoitteet, jotka eivät ole koskaan saavutettavissa, vaikka niiden vuoksi näkisi kuinka paljon vaivaa tahansa. Teorian mukaan valtaprosessi häiriintyy 3-tason tavoitteista ja 2-tason tavoitteiden puuttumisesta.

Olennaista on se, että valtaprosessin täyttymys ja sen vuoksi koettava mielihyvä koituvat ainoastaan 2-tason tavoitteiden saavuttamisesta. 1-tason tavoitteiden eteen ei tarvitse tehdä juuri mitään, joten valtaprosessi ei täyty, ja 3-tason tavoitteita ei voi saavuttaa, joten ne turhauttavat ja saavat suuttumaan, jolloin valtaprosessi ei myöskään täyty. Yksi erittäin konkreettinen esimerkki valtaprosessin tavoitteiden eri tasoista on tarjolla videopelien ystäville (Pelien pelaaminenhan on muiden muassa hyvin leimallisesti harrastus, jolla nyky-yhteiskunnassamme yritetään keinotekoisesti tilkitä kunnollisten 2-tason tavoitteiden puuttumista.). Miltä sinusta tuntuu, kun olet läpäissyt jonkin pelin helpoimmalla mahdollisella vaikeusasteella? Hekumallisia fiiliksiä? Tuskin, oli varmaan tylsä peli. Entäpä keskivaikealla? Varmasti tyydyttävämpää kuin pelin juokseminen läpi ilman minkäänlaisia hankaluuksia. Yleensä tuntuu siltä kuin olisi saavuttanut jotain. Mutta mitäpä jos vaikein vaikeusaste on niin tappava, ettet pääse peliä edes läpi? Lenteleekö ohjain välillä kenties seinille? Näin valtaprosessi toimii myös oikean elämän tavoitteiden kanssa.

Jos teoria pitää vähänkään kutinsa, olisi se jälleen aikamoinen evoluution taidonnäyte. Ihmisen mieleen olisi siis rakentunut ominaisuus, joka saa aikaan mitä juurevimman mielihyvän tunteen siitä, kun on omaehtoisesti onnistunut hankkimaan itselleen elannon. Tämähän on vähän samantyyppinen juttu kuin seksistä saatava mielihyvä. Ne, jotka ovat nauttineet seksistä eniten, ovat sitä todennäköisesti harrastaneet eniten ja näin saaneet eniten jälkeläisiä (Kiitos heille, sillä heitä saamme kiittää siitä, että orgasmi tuntuu niin hyvältä.). Siten ne, jotka ovat nauttineet elannon hankkimisen onnistumisesta eniten, ovat todennäköisesti olleet kaikkein motivoituneimpia hankkimaan elannon itselleen eivätkä luovuttaneet yhtä helposti kuin ne, joilta vastaava ominaisuus on puuttunut tai se on ollut heikompi. Melkoista. En tosin ole evoluutiobiologi, joten tämä on vain omaa loogista päättelyäni.

Modernissa sivilisaatiossa tavoitteet lipsuvat kiihtyvällä tahdilla 1- ja 3-tasoille. Varsinkin elämisen kannalta välttämättömät tavoitteet (ruoka, vesi, lämpö) ovat siirtyneet tasolle 1. Ruokaa saadaksemme lampsimme lähimpään monopolikauppaan, ja jos katto vuotaa, voimme vilkaista älypuhelimesta kattomiehen numeron ja pirauttaa hänet paikalle. Elämämme kannalta tärkeimmät tavoitteet ovat siis luisuneet 1-tasolle, jolloin emme saa valtaprosessin täyttymyksen tuottamaa mielihyvää siitä, että järjestämme itsellemme elinehdot. Toisin on primitiivisissä yhteiskunnissa, joissa elanto pitää hankkia uurastamalla omia taitoja ja voimia käyttäen, yksin tai ryhmän jäsenenä, ja kas kummaa, kun näissä yhteiskunnissa ihmiset ovat muuten monesti tyytyväisempiä elämäänsä kuin me. Oikeiden 2-tason tavoitteiden siirryttyä tasolle 1 olemme alkaneet etsiä valtaprosessin täyttymystä keinotekoisten sijaistoimintojen avulla. 2-tason tavoitteet ovatkin nykyään hyvin pitkälti harrastuksia, ja kulttuurissamme oleva tarve harrastella ja puuhastella kaikenlaista pikkukivaa juontaa juurensa pitkälti tähän. Ilman puuhaa tylsistyisimme kuoliaiksi, sillä elämisen kannalta välttämättömät tavoitteet katetaan meille kuin manulle illallinen. 2-tason tavoitteiden puute saa jotkut myös havittelemaan jotain, mitä ei voi koskaan täysin saavuttaa: 3-tason tavoitteista voin esimerkkinä mainita esimerkiksi tavaran haalimisen, korkean statuksen tavoittelun tai äärimmäisyyksiin menevän kauneudenhoidon. Valtaprosessin häiriintymisellä on monia muitakin haitallisia vaikutuksia, joita selventää Wikipediasta löydetty varsin ruma kaavio, jota en laiskana jaksanut suomentaa:

Käypi järkeen, että monet teknologis-sivilisoituneen yhteiskunnan ongelmat voivat hyvinkin johtua häiriintyneestä valtaprosessista.

No joku voi tietysti huomauttaa, että eikös töiden tekeminen ja ansioiden tienaaminen ole 2-tason tavoite ja nimenomaan elannon hankkimista. Kyllä on, mutta olemme yleensä jonkun alaisia ja teemme mitä meidän käsketään tehdä. Vaiva, jota joutuu näkemään, on totteleminen ja työ useimmiten kaikenlaista papereiden pyörittelyä, josta ei ole näkyvää eikä merkittävää hyötyä kenellekään reaaliselvitymisen kannalta. Tällainen työ ei siis tuo vielä varsinaista elantoa pöytään, vaan antaa ainoastaan paalua käteen, jotta voimme hakea toisten työnään tuottaman ruuan, jonka joku on työkseen pakannut, rakennuksesta, jonka joku on työkseen rakentanut, ja jonne joku on työkseen ruuan rahdannut, ja jossa jonkun työ on pistää se tarjolle ja antaa ruoka meille rahoja vastaan. Systeemin osasena toimiminen ja vapauden sekä omaehtoisuuden puuttuminen häiritsevät myös valtaprosessin täyttymistä. Kuvittelepa vaikka, että otat tavoitteeksesi maratonin juoksemisen, mutta sitten joku sanoo, että tänä vuonna maraton juostaan kymmenen hengen joukkueissa. Jokainen joukkueen jäsen juoksee yhden kymmenesosan matkasta, mutta silti kaikki saavat kunnian koko maratonin juoksemisesta. Tuntuuko tavoitteen saavuttaminen hyvältä? Täyttyykö valtaprosessi?

Näyttää siltä, että 2-tason tavoitteista elämiselle välttämättömien tavoitteiden saavuttaminen saa aikaan voimakkaamman impulssin kuin sitä korvaamaan keksityt sijaistoiminnot. Tällaisten tavoitteiden saavuttaminen saa aikaan tunteen siitä, että elämä on omissa, eikä sosiaaliturvajärjestelmän tai työnantajan käsissä. Tästä syystä myös omavaraisuuteen liittyvät harrasteet, kuten kasvimaan hoito ja kalastus tuntuvat motivoivan ihmisiä erinomaisen hyvin ja tuottavan erityisen suurta mielihyvää silloin, kun tavoite on saavutettu ja itse tuotettu ruoka saadaan pöytään. Tästä syystä monet tykkäävät myös rakennella kaikkea itse, vaikka nämäkin hommat voisi ulkoistaa aina ammattimiehelle, jolloin ei itse tarvitsisi nähdä vaivaa. Mutta kun se vaivannäkö palkitsee ja on kivaa! Valtaprosessi täyttyy hetkellisesti, mutta sitten täytyykin jo etsiä seuraava 2-tason sijaiskohde, jolla täyttymykseen voi päästä uudestaan. Niin kauan kuin elämän perusedellytysten hankkiminen ei vaadi 2-tason vaivaa ei tule myöskään eteen sellaista tilannetta, jossa voi vain tyytyväisenä olla ja röllötellä, vaan aina mieleen hiipii vaivihkaa eräs kysymys: "Mitähän sitä tekis?" Ja juuri tästä syystä me etsimme, mutta emme koskaan löydä elämän tarkoitusta.

Teknologinen kehitys on aina isäntä eikä renki

Luin juuri varsin mielenkiintoisen artikkelin teknologisen kehityksemme riskeistä. Wired-lehdessä vuonna 2000 julkaistun artikkelin "Why the Future Doesn't Need Us" on kirjoittanut pitkän linjan tietokonemies, Sun Microsystemsilläkin töitä tehnyt Bill Joy. Muutoinkin olen viime aikoina päätynyt pohtimaan nimenomaan teknologian osuutta yhteiskuntajärjestelmämme ongelmissa. Sivilisaatio on jo aiemmin osoittautunut mielessäni kestämättömäksi, mutta mikä tärkeämpää, sivilisaatio, saati sitten teollistunut sivilisaatio, ei olisi mahdollinen ilman teknologiaa. Joten onko niin, että kaikista nykyisistä ongelmistamme ja tulevaisuuden uhkakuvistamme saamme lopulta syyttää teknologiaa?  Sen perusteella, miten ongelmat ovat viime vuosikymmeninä kärjistyneet, voimme ainakin todeta, että teknologialla emme ole onnistuneet ihmiskunnan ongelmia ratkaisemaan. Minä olen menettänyt uskoni teknologisen kehityksen pelastavaan voimaan täysin. Näyttää nimittäin siltä, että teknologian avulla olemme luoneet historiallisessa silmänräpäyksessä järjestelmän, joka uhkaa ennennäkemättömässä mittakaavassa koko maapallon biosfääriä. Sekä inhimillistä vapautta.

Joy pohtii artikkelissaan erityisesti ydinaseiden, nano- ja geenitekniikan sekä robotiikan mukanaan tuomia riskejä ja on aidosti ja aiheellisesti peloissaan siitä, miten vähän ihmiset käsittävät jo lähitulevaisuudessa mahdollisesti häämöttävistä riskeistä. Silti Joy tuntuu luottavaiselta sen suhteen, että kunhan vain alamme keskustella näistä uhkista, voimme asettaa teknologiselle kehitykselle rajat. Mutta kun idea jostain teknologisesta innovaatiosta on kerran saatu, sitä ei enää voida tehdä tekemättömäksi. Kuinka kauan suitset pysyvät riskaabelin teknologian yllä? Esimerkiksi poliittisen ilmapiirin tai taloudellisen tilanteen muuttuessa nämä rajoitukset voidaan hyvinkin heppoisin perustein poistaa, jolloin teknologiajuna puksuttaa jälleen eteenpäin kohti riskejä, joita emme pysty käsittämään, saati sitten hallitsemaan.

Artikkelissa Joy esittää aika raflaavia tulevaisuuden uhkakuvia, jotka kuulostavat monien korviin varmasti tieteiskirjallisuudelta. Ja tieteiskirjallisuudessa näitä uhkakuvia on ennenkin käsitelty. Kai esimerkiksi älykkäät koneet, jotka eivät enää tarvitse ihmisiä toimiakseen, kuulostavat monessakin suhteessa tutulta? Mutta uhka ei mielestäni ole niin radikaali ja ilmeinen kuin mitä ajatukset terminaattoriroboteista tai Gray goo -skenaariosta antavat ymmärtää. En tietenkään voi kieltää, etteivätkö sanotunlaiset uhkakuvat tulevaisuudessa voi toteutua, mutta on tärkeää huomata, että teknologialla on myös paljon hienovaraisempi ja salakavalampi vaikutus ihmiskunnan kehitykseen ja tulevaisuuteen. Ja että tämä prosessi on ollut käynnissä jo pitkään.

Perustavanlaatuinen kysymys kuuluu: Toimiiko teknologiaan perustuva yhteiskuntajärjestelmämme ihmisen ehdoilla vai pakottaako se ihmiset toimimaan teknologisen systeemin ehdoilla? Olemmeko vain pieniä hammasrattaita pyörittämässä eteenpäin kehitystä, joka ei loppujen lopuksi huomioi inhimillisiä tarpeita? Vankka fakta on, että ihmisen perusbiologia ja -psykologia on kehittynyt evoluution myötä aivan toisenlaisiin olosuhteisiin kuin millaisissa nykyään elämme. Ongelma piilee tässä: Kun kehollemme ja mielellemme luonnoton, teknologiaan perustuva elämäntapa ja järjestelmä aiheuttaa ihmisessä psykologisia tai biologisia ongelmia, systeemi ei mukaudu ihmisen tarpeisiin. Päinvastoin. Ihminen kehittää lisää teknologiaa, joka saa ihmisen sopeutumaan yhä syvemmin ja tehokkaammin osaksi systeemiä. Ehkäpä konkreettisin ja selvin esimerkki tällaisesta kehityksestä ovat mielenterveyslääkkeet (esim. masennuslääkkeiden kulutus kasvaa tasaisesti joka vuosi: Kela ja Fimea 2012, s. 313), joilla tässä epäluonnollisessa elinympäristössä oirehtiva ihminen sopeutetaan osaksi ihmisen psyykelle epäluonnollista elämää. Muita voimallisia keinoja sopeuttamiseen ovat esim. propaganda ja koululaitos. Ja ongelman pelottavuus piilee tässä: Kyse on voimalla eteenpäin menevästä kehityksestä, joka integroi ihmistä yhä syvemmin osaksi teknologista järjestelmää, ja uusia teknologisia innovaatioita tullaan käyttämään saman prosessin jatkamiseen. Voi vain miettiä, mitä juuri nano- tai geeniteknologialla voidaan ihmiskunnan tulevaisuudessa "saavuttaa".

Toinen pelottava osa tätä kehitystä on riippuvuutemme teknologiasta. Ani harva meistä pystyisi selviämään ilman sivilisaatioon perustuvaa kovaa teknologiaa, joka vaatii saumattoman ja hyvin voidellun systeemin pysyäkseen toiminnassa. Tästä syystä emme myöskään halua ajatella vaihtoehtoja, sillä useimmat meistä eivät tulisi toimeen ilman teknologiaa. Ihmiskunta on vaivihkaa integroitunut niin menestyksekkäästi ja perusteellisesti teknologiseen järjestelmään, että se on kahlinnut oman kohtalonsa tuon pahasti yskivän koneiston armoille. Olemme kuin pikku muttereita, joille pitää saada tarpeeksi ruokaa polttoaineeksi.

Tietenkin voimme asettaa ihmiskunnan onnistumisen mittapuuksi ihmisten onnellisuuden. Voihan hyvin epätodennäköisesti käydä niin, että saamme teknologian keinoin ratkaistua uhkaavan ekologisen katastrofin ja väestöräjähdyksen, ja tulevaisuuden ihmiset ovat suorastaan paratiisimaisessa onnellisuuden tilassa. "Onnellisuuslääke" suoraan Valion maidosta? Tai mitäpä jos alkaisimme muokata ihmistä geneettisesti sopeutuvaisemmaksi teknologiseen ympäristöön ja taipuvaisemmaksi onnellisuuteen? Totta kai tällaisen muokkauksen kautta syntyneet yksilöt pärjäisivät paremmin vallitsevissa olosuhteissa, joten kukapa ei haluaisi päästä pitoihin osalliseksi? Aldous Huxleyn Brave New World näyttää aina vaan todenmukaisemmalta. Ja kuten aiemmin totesin, pysyviä rajoituksia teknologiselle kehitykselle on lähes mahdotonta luoda. Se, jonka mielestä tämä olisi toivottavaa kehitystä, voi nostaa käden pystyyn ja todeta hakuna matata, mutta ainakin itse haluaisin onnistumisemme mittapuuksi ennemmin ihmisen vapauden ja villiyden, jotka ovat saaneet jo kauan kärsiä kahleista.