Elokuvavinkki: Metsän tarina

Kun kaupunkilaiset eivät mene ikimetsän luo, on ikimetsän tultava kaupunkilaisten luo. Kävin juuri katsomassa perjantaina ensi-iltansa saaneen Metsän tarinan elokuvateatterissa. Kyseessä on ensimmäinen suomalainen luontofilmi valkokangaslevityksessä sitten 60-luvun. Ilokseni huomasin, että kotimainen luontoelokuva näyttää myös kiinnostavan suomalaisia, sillä Finnkinon elokuvalle varaama pieni sali tuli lopulta aivan täyteen. Näytti siltä, että ehkäpä Finnkino oli jopa hivenen alivarvioinut elokuvan houkuttelevuutta. Ilahduttavaa oli nähdä myös lapsiperheiden sekä vanhemmankin väen löytäneen elokuvateatteriin.

Elokuva rakentuu enimmäkseen suomalaisen metsämytologian varaan, ja metsän tarinaa kerrotaan tätä kautta. Aivan perinteinen luontodokumentti ei siis ole kyseessä, sillä kaikkia valkokankaalla vilahtavia eläinlajeja ei esimerkiksi aleta nimeämään. Silloin tällöin kerrontaan on sekoitettu hieman perinteisiin luontodokumentteihin kuuluvaa tieteellistä faktaa, mikä ehkä turhaan hämmentää elokuvan kokonaisuutta.

Kokonaisuudessaan minua jäi kuitenkin harmittamaan se, että tässä ei käytetty hyväksi parasta mahdollista tilaisuutta suomalaisten metsätietoisuuden kasvattamiseen. Edes pienen pieni viittaus luonnontilaisten metsien ja niiden monimuotoisen eläimistön hätään olisi ollut paikallaan, sillä nyt Metsän tarina saattaa pahimmassa tapauksessa jopa tuudittaa kaupunkilaistuneita suomalaisia ajattelemaan entistä vahvemmin, että "onhan meillä tuolla tuota hienoa koskematonta luontoa, eikö vain!" Valitettavasti asian laita ei näin ole, vaan koko maassa metsien kokonaispinta-alasta luonnontilaista on 4-5 %. Tähän on laskettuna Lapin erämaat, mikä jättää eteläisen Suomen luonnontilaisten metsien osuudeksi vain alle prosentin eteläisen Suomen metsäpinta-alasta. Eli ei niitä koskemattomia salomaita aivan takapihalta nykyään löydä, ja tällä hetkellä luonnontilaisten metsien suojelussa onkin enää kyse lähinnä hajanaisten sirpaleiden löytämisestä ja metsätyökoneiden torjumisesta näillä alueilla. Siinä mielessä laaja suomalainen luonnontilainen metsä on jo menetetty vuosisadoiksi, mikä välillä meinaa pistää "vähän" vihaksi.

Toivon mukaan elokuva saa kuitenkin sytytettyä uutta kipinää suomalaiseen metsiensuojeluun. Uskoisin, että ainakin joku perhe päättää lähteä elokuvan katsottuaan keväämmällä pienelle luontoretkelle lastensa kanssa. Ehkäpä elokuva myös paljastaa joillekin katsojilleen, että ikimetsät eivät ole vain jotain ryteikköjä siellä jossain itärajalla, vaan että ne ovat arvossapidettäviä ja kunnioitettavia luonnon monimuotoisuuden tyyssijoja sekä ihmisen henkisen kasvun paikkoja, joiden hävittäminen ja kaataminen sellupuuksi on ollut ja on edelleen kammottava erhe.

Kannattaa siis joka tapauksessa käydä katsomassa ja tukemassa kotimaista luontoelokuvaa, sillä mahtipontisia otoksia ovat Hannu Siitonen ja Mikko Pöllänen saaneet filmille kaapattua.

Seisaus

On vuoden pimein hetki, silti kylven valossa.
Aurinko nousee vain vaivoin puiden latvojen taakse.
Se nukkuu sikeintä untaan syvällä talvipesässään.
Silmiäni ei häikäise eikä ihoani lämmitä.
Silti siitä hehkun, sillä joku nauraa sisälläni.

Kuuraiset koivut säkenöivät päivän lyhyimmässä kajossa.
Ne ovat kuin runopuut, jotka on valettu valkoisesta kullasta.
Onko kirkkaampaa enkeliä olemassakaan, mietin,
kun vitivalkea salama lyö läpi kehoni, ja saa minut huutamaan.

Puhdistumaan.

Järven jäällä kuljen pitkin pitkää siltaa,
jonka takanani kuultava aurinko polukseni maalaa.
Edessäni seisoo jättiläinen täynnä venyneitä ajatuksia.
Mutta puhdas lumihanki on peitellyt Vellamon uneen,
ja saan huokaista rauhan laskeutuessa samoina hiutaleina ylleni.
Viimein voin nukahtaa, kun sieluni hiilloksella palaa.

Hopeinen vuohenputkimeri kohoaa jääpuikkoina maan povesta.
Ne keihästävät hangen kuin muinaisten luonnonhaltijoiden lauluvaltikat
kauniisti aseteltuina heidän viimeisille leposijoilleen.
Mutta tämä ei ole hautausmaa,
sillä täältä uusi aurinko nostaa henget taas kukoistamaan.
Sitä elämää voin levänneenä sisääni hengittää, ulos puhaltaa,
ja saada liekin roihuamaan.

Järki ja henki

Mark Henson - Dualities. Taiteilijan luvalla osoitteesta markhensonart.com.

Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, mistä ihmiset voisivat löytää motivaatiota luonnonsuojeluun ja uuteen, kestävämpään elämäntapaan (Tässä). Päädyin siihen, että meidän on löydettävä henkiset arvot uudelleen osaksi elämäämme. Mieleni tekee nyt jatkaa tuota teemaa hieman pidemmälle.

Tieteellis-rationaalinen ja materialistinen maailmankuva on loppujen lopuksi hyvin fundamentalistinen. Periaatteellisella tasolla tieteentekijät yleensä myöntävätkin, että tässä ovat nyt vain parhaat teoriat, joita voimme esittää todellisuudesta, mutta muitakin mahdollisuuksia on, ja tiede mukautuu uusilla teorioilla uusimpien tutkimustulosten osoittamaan suuntaan. Tämä on hieno pohja tieteelliselle työlle, mutta valitettavasti äänekkäimmät tiedemiehet edustavat silti hyvin fundamentalistista ajattelutapaa todellisuudesta. Ajatellaan positivistisesti, ettei todellisuus ole mitään muuta kuin sitä, mitä kykenemme todistamaan. Samansuuntaisesti ajattelevat myös vapaa-ajattelijat ja muut raivokkaat ateistit. Vapaata ajattelua ja edistystä rummutettaessa kavennetaan samalla ihmisen ajattelu loppujen lopuksi hyvin suppeaksi kokonaisuudeksi, joka pelkistyy aisti- ja teknologisiin havaintoihin.

Moderni kulttuurimme sivuuttaa lähes täysin eräitä ihmismielen valtavimmista potentiaaleista, nimittäin hengen, tunteet ja intuition. Mitä me loppujen lopuksi kykenemme todellisuudesta aisteinemme havaitsemaan? Mm. tietyt valon aaltopituudet silmillämme, ääniaallot korvillamme, maku- ja hajupartikkeleita suullamme ja nenällämme. Teknologian avulla löydämme kuitenkin jatkuvasti uusia ulottuvuuksia todellisuudestamme, mutta kuinka syvälle todellisuuteen teknologiallakaan voimme päästä? Tämän lisäksi ihmisen mieli on vielä niin suuri mysteeri tieteelle, että pystytäänköhän suurinta osaa senkään salaisuuksista koskaan selvittämään?

Kun olemme kulttuurissamme takertuneet rationaalisiin ja materiaalisiin totuuksiin, olemme unohtaneet sisällämme olevan eläimen nimeltä ihminen. Olemme ehkä vaientaneet sellaisia mielemme kykyjä, joista nyt osaamme vain haaveilla tai joita kutsumme humpuukiksi ja hölynpölyksi. Olemme unohtaneet sen ihmisen, jonka intuitio ja vaistot ovat huippuluokkaa, ja jonka aivokapasiteetti mahdollistaa syvällisen pohdinnan olemassaolosta ja yhteenkuuluvuudesta ympäröivään todellisuuteen. Millä tavalla voisimmekaan kehittää ihmiskuntaa eteenpäin, jos antaisimme itsellemme mahdollisuuden yhdistää tiede ja henki?

Katselen ikkunasta ulos ja näen ja kuulen taloni edessä olevassa pensasaidassa pakkaspäivänä sirkuttavat pikkulinnut. Syvä yhteenkuuluvuus valtaa minut. Samassa veneessä nimeltä maapallo olemme, ja yhtä elämää kaikki. Tämä rakkaus ja yhteenkuuluvuus saa minussa aikaan syvän rauhan. Olisin vielä joitakin vuosia sitten tuominnut tällaisen ajattelun täysin, mutta lopulta annoin itselleni mahdollisuuden kokea jotain, mitä rationaalinen järki ei minulle sanele. Ja se kokemus on kasvanut kasvamistaan, lähemmäs todelliselta tuntuvaa minää. Ei minää pienellä m-kirjaimella, vaan kohti suurempaa Minää, joka käsittää kaiken elämän ympärillämme.

Joka tapauksessa, jotta voimme elää kestävällä tavalla osana maapallon elämää, meidän on nähtävä itsemme osana maapallon elämää. Maapallosta kokonaisuudessaan tulee osa meitä ja meillä on silloin vahvempi intressi säilyttää planeetta elinkelpoisena tulevillekin sukupolville ja muulle elämälle. Meidän täytyy nähdä ekosysteemit ja muut eliölajit osana meitä itseämme, jolloin suojelu ja kestävä elämä on ainoastaan meidän etujemme mukaista. Asiahan on jo toki järjelläkin ajateltavissa näin, mutta edelleen laitamme toissijaiset materialistiset etumme ihmisen ja muiden eliolajien pitkän linjan selviytymisen edelle. Tästä on kirjoittanut myös norjalainen syväekologi Arne Næss, joskin ehkä ilman sen suurempia viittauksia henkisiin kokemuksiin.

Olemme takertuneet numeroihin, laskukaavoihin ja materiaalisiin totuuksiin, vaikka todellisuus tuskin on pelkistettävissä ihmisjärjen ymmärtämään muotoon. Millainen maailma olisi, jos antaisimme henkisille voimavaroillemme saman arvon kuin rationaaliselle järjelle? Luultavasti ainakin ihmisten tunteille ja ihmisyydelle annettaisiin enemmän arvoa, kun tarkastellaan nykymaailmaamme, jossa yksilö on vain pieni ratas globaalissa koneistossa, joka pyörii lähinnä koneiston itsensä tähden. Luultavasti kauneus ja muut tunteisiin perustuvat arvot saisivat vahvemman jalansijan tehokkuuden kilpailijoina. Todennäköisesti kunnioittaisimme ympäröivää maailmaamme syvempien tunteiden vuoksi enemmän.

Rationaalisuuden edustamassa materiassa ja tunteiden edustamassa hengessä on kuitenkin kyse vain saman kolikon, ihmismielen, kahdesta eri puolesta, joista toista emme hyödynnä lähellekään potentiaalisella tavalla, koska se on leimattu rationaalistetussa maailmassamme hulluksi. Samalla tavalla kuin uskonnot aikoinaan leimasivat järjen, nyt tiede leimaa hengen. Osat ovat siis vain vaihtuneet, joten fundamentalistisuus sekä kapeakatseisuus vaivaavat kulttuuriamme edelleen. Todellinen vapaa-ajattelu ei näkisi maailmaa kummallakaan tavalla mustavalkoisena, vaan hyödyntäisi ihmismielen koko potentiaalia yhdistämällä rationaalisen ja hengellisen ajattelun tasapainoiseksi kokonaisuudeksi.

Itsenäisyyspäivänä

Itsenäisyyspäivänä ajattelin muistuttaa kaikkia arvoisan presidenttimme hienosta arvomaailmasta ja vahvasta luontosuhteesta:

Onko nyt viimeinenkin puu jätettävä pystyyn niin, että kaikki metsämme rymettyvät läpipääsemättömiksi ryteiköiksi, joita kauniisti kutsutaan aarniometsiksi? Ja kaikki tämä vain sen takia, että jokainen tupajumi ja torakka saisi viettää monimuotoista ja onnellista elämää.

Sauli Niinistö, 1997.

Toivottavaa olisi, että presidenttimme olisi 15 vuodessa kasvanut henkisesti ainakin hieman noista ajoista. Sen pitemmittä puheitta hyvää itsenäisyyspäivää!

Kirjailija, jota jokaisen olisi hyvä lukea - Daniel Quinn

Tässäpä kirjoja sinulle, joka olet edes joskus miettinyt, että jokin mättää. Jokin mättää tässä elämäntavassamme ja jokin siinä hiertää ja tuntuu perin huonolta. Minulla oli juuri tuollainen olo ennen kuin muutama vuosi sitten luin Daniel Quinnin teoksen Ishmael (suom. Ismael - Tarina, jonka vankeja me olemme). Sen jälkeen minun ei ole enää tarvinnut arvuutella, onko jokin pielessä vai ei, vaan todellisuus rävähti silmieni eteen sellaisella voimalla, että olin viikon verran suorastaan lamaantunut. Nyt minusta ei ainoastaan tunnu siltä, että jokin mättää, vaan tiedän, mikä mättää. Kaikkiin tämä kirja ei välttämättä yhtä voimallisesti vaikuta, sillä saatoinpa olla muutoinkin tuolloin herkässä tilassa, nuorena ihmisenä ja jo valmiiksi uuden identiteetin kynnyksellä. Joka tapauksessa näistä kirjoista olen maininnut pari sanaa blogissani ennenkin ja ne ansaitsevat täyden huomioni ainakin yhdessä kirjoituksessani.

Luin siis Ishmaelin muutama vuosi sitten. Aikaa vieri ja asteittain hieman unohdin, mitä olin Ishmaelia lukemalla oppinut. Kuitenkin kirjan ydinajatukset säilyivät syvällä minussa ja nuo ajatukset muuttivat vähitellen minun käsitystäni ihmisestä, sivilisaatiosta sekä maailmastamme. Kirja antoi minulle kyvyn lukea ympäröivää maailmaa erilaisin silmin kuin mitä kulttuurimme on minulle pienestä pitäen opettanut. Luin kirjan toistamiseen tänä kesänä ja kokemus oli aivan yhtä vahva kuin aiemminkin. Samat tunteet ulkopuolisuudesta ja kaiken ympärillä olevan järjettömyydestä valtasivat minut taas. Nyt muistin, että Quinn on kirjoittanut Ishmaelille myös jatko-osat, The Story of B:n ja My Ishmaelin. Tänä syksynä luin viimein nekin. Kirjoissa Quinn soveltaa ajatustensa esittämisessä opettajan ja oppilaan välistä sokraattista dialogia, jolloin opettajan tehtäväksi ei ole langenut tiedon opettaminen, vaan sen esille kaivaminen oppilaastaan. Tämä sopii kirjoihin mainiosti, sillä ajatukset, joita Quinn esittää, ovat läsnä meissä jokaisessa. Emme vain tule ajatelleeksi asioita niin! Opettajan henkilöhahmo voi olla näissä kirjoissa hieman yllättävä, mutta tarkoituksessaan se toimii kuitenkin hyvin, jos nyt ei hyvin pienestä epärealistisuudesta hätkähdä. Jos jonkinlaisen tiivistelmän Quinnin ajatuksista tähän laittaisin, niin keskeisin ajatus olisi ehkä seuraavanlainen: Meidän tapamme elää maapallolla ei ole ainoa tapa elää emmekä me sivilisaatioinemme edusta koko ihmiskuntaa.

Quinnin kirjoja ei tarvitse pitää absoluuttisina totuuksina, joiden perusteella meidän olisi hypättävä johonkin suureen tuntemattomaan jonkin mystisen sensein johdolla. Ei. Kirjat tarjoavat ajatusmateriaalia kaikille meille, jotta voimme alkaa itse miettiä sitä, minkälainen askel meidän tulisi seuraavaksi ottaa. Ne kannustavat lukijaa löytämään ajatuksensa omista lähtökohdistaan käsin ja rohkaisee jokaista meitä kehittämään ja kuljettamaan noita ajatuksia eteenpäin, jalostamaan Quinnin esittämiä ajatuksia entisestään. Kirjojen erinomaisen loogiset päättelyketjut ja järkeenkäyvät johtopäätökset saavat paatuneimmankin lukijan ajatusmaailman ainakin hivenen nyrjähtämään. Kyseenalaistamaan tarkoituksemme, kohtalomme ja tulevaisuutemme maapallolla. Kyseenalaistamaan sen käsityksen ihmisen historiasta, jota myyttimme ja tarinamme meille opettavat, ja minkä koululaitos ja media meihin iskostaa.

Nämä ovat kirjoja, joita jokaisen kannattaisi lukea ja mielestäni olisikin toivottavaa, että Ishmael otettaisiin esimerkiksi yläasteiden lukemistoon. Esimerkiksi Yhdysvalloissa koululaiset "joutuvat" sen paikoin lukemaan. Harmi vain, että suomenkielinen painos on ollut jo iät ja ajat loppu, eikä Tammella välttämättä ole kiinnostusta uusintapainokseen. Itse yritin kustantajaa jo hieman herätellä, mutta taitaa olla turha toivo. Kirjastoissa teos on kuitenkin varsin kattavasti saatavilla, eikä englanninkielisten laitosten saaminen käsiin ole mahdotonta.

Kirjat siis pursuavat itsestäänselvyyksiä, joita ei ympäröivässä todellisuudessa ole helppo tajuta ennen kuin joku tonkii ne aivoistamme esille. Nämä itsestäänselvyydet ovat kaikkialla elämässämme, mutta kulttuurimme on vaeintanut ne ja kulttuurimme on opettanut meille toisen tien. Tätä tietä seuraamalla olemme unohtaneet eräitä aivan perustavanlaatuisia viisauksia siitä, kuinka maapallolla on eletty, eletään ja kannattaisi elää, jotta elämä ja ihmiskunta sen osana kukoistaisivat jatkossakin. Lue, jos haluat taas muistaa.

Dokumenttivinkki: Pullovesibisnes

Yle näytti Ulkolinjassa mainion dokumentin Nestlén pullovesibisneksistä. Käytännössä kyse on siitä, että Nestlé etsii ympäri maailmaa uusia mahdollisuuksia paikallisten pohjavesivarantojen ryöväämiseen, jotta he voivat kaupata tuon saman veden sitten laajemmalle alueelle pullottettuna. Samalla pohjavesivarantoja tietenkin ehtyy ja paikalliset saattavat jäädä köyhillä alueilla kuivin suin tai likaisen veden varaan. Kaikilla kun ei ole varaa ostaa pullotettua vettä.

Olen aivan varma siitä, että Nestlé on jo aikoja sitten iskenyt silmänsä Suomen pohjavesivarantoihin. Täytyy vain toivoa, ettei joku osaamaton kokoomusministeri tulevaisuudessa häsellä vesivarojamme Nestlén kaltaiselle ryöväriyhtiölle. Joskushan kuulemma joku Häkämies mokasi jotain fosfaattikaivoksiakin norjalaiselle kaivosyhtiölle.

Joka tapauksessa lopettakaa viimeistään nyt kaikkien Nestlén tuotteiden ostaminen. Tällä yhtiöllä ei ole selvästikään mitään rakentavaa toimintaa yhteisen tulevaisuutemme eteen. Eli ei auta kuin laittaa ne Valion kivat pingviinijäätelötkin boikottiin.

Dokumentti on katseltavissa vielä jonkin aikaa Yle Areenassa. Ulkolinja: Pullovesibisnes.

Mom, Please Flush It All Away

Tool - Aenema

Some say the end is near.
Some say we'll see armageddon soon.
I certainly hope we will.
I sure could use a vacation from this

Bullshit three ring circus sideshow of
Freaks

Here in this hopeless fucking hole we call LA
The only way to fix it is to flush it all away.
Any fucking time. Any fucking day.
Learn to swim, I'll see you down in Arizona bay.

Fret for your figure and
Fret for your latte and
Fret for your hairpiece and
Fret for your lawsuit and
Fret for your prozac and
Fret for your pilot and
Fret for your contract and
Fret for your car.

It's a
Bullshit three ring circus sideshow of
Freaks

Here in this hopeless fucking hole we call LA
The only way to fix it is to flush it all away.
Any fucking time. Any fucking day.
Learn to swim, I'll see you down in Arizona bay.

Some say a comet will fall from the sky.
Followed by meteor showers and tidal waves.
Followed by faultlines that cannot sit still.
Followed by millions of dumbfounded dipshits.

Some say the end is near.
Some say we'll see armageddon soon.
I certainly hope we will cuz
I sure could use a vacation from this

Silly shit, stupid shit...

One great big festering neon distraction,
I've a suggestion to keep you all occupied.

Learn to swim.

Mom's gonna fix it all soon.
Mom's comin' round to put it back the way it ought to be.

Learn to swim.

Fuck L Ron Hubbard and
Fuck all his clones.
Fuck all those gun-toting
Hip gangster wannabes.

Learn to swim.

Fuck retro anything.
Fuck your tattoos.
Fuck all you junkies and
Fuck your short memory.

Learn to swim.

Fuck smiley glad-hands
With hidden agendas.
Fuck these dysfunctional,
Insecure actresses.

Learn to swim.

Cuz I'm praying for rain
And I'm praying for tidal waves
I wanna see the ground give way.
I wanna watch it all go down.
Mom please flush it all away.
I wanna watch it go right in and down.
I wanna watch it go right in.
Watch you flush it all away.

Time to bring it down again.
Don't just call me pessimist.
Try and read between the lines.

I can't imagine why you wouldn't
Welcome any change, my friend.

I wanna see it all come down.
suck it down.
flush it down.

Kirjavinkki: Syntynyt juoksemaan

Lainasin viikon alussa kirjastosta Christopher McDougallin kirjan Syntynyt juoksemaan (Born to Run). Muutamassa päivässä olinkin sitten jo lukenut tämän 300-sivuisen ja erittäin mukaansa tempaavan teoksen kannesta kanteen. Enkä ole koskaan ollut yhtä innokas lähtemään lenkkipolulle.

Kirjan punaisena lankana seurataan Meksikon Kuparikanjonissa asuvia Tarahumara-ihmisiä, jotka ovat tunnettuja ilmiömäisestä juoksukunnostaan. Sadankaan mailin juokseminen ei saa näitä ihmisiä pudottamaan hymynkaretta naamaltaan, vaan he silminnähden nauttivat tällaisten ultrapitkien matkojen juoksemisesta pelkät rimpulasandaalit jaloissaan. Heidän joukkoonsa on lyöttäytynyt myös mystinen amerikkalainen, jota kutsutaan "valkoiseksi hevoseksi", Caballo Blancoksi. Hänen suurena unelmanaan on toteuttaa maailman parhaiden ultrajuoksijoiden ja Tarahumaroiden välinen juoksukilpailu Tarahumarojen omalla kotikentällä Kuparikanjonissa.

Kirjassa on yksi seikkaperäinen luku paljain jaloin juoksemisen eduista verrattuna nykyaikaisilla lenkkikengillä tömistelemiseen. Nythän eletään jonkinlaista kevyiden juoksujalkineiden renesanssia ja markkinoille pukkaa "paljasjalkakenkiä" valmistajalta jos toiseltakin. Kirjassa esitetään hyvin aukottomat todisteet sen puolesta, että hyvin vaimennetut ja tuetut juoksukengät ovat vain lisänneet juoksijoiden urheiluvammoja 70-luvulta lähtien, jolloin Nike toi markkinoille ensimmäiset "edistykselliset" juoksukenkänsä. Pian tämän jälkeen juoksijat ympäri maailman alkoivat juosta epäluonnollisella tavalla. Ihmisen jalka on pitkän matkan juoksua ajatellen täydellinen biomekaaninen kokonaisuus, jota juoksukenkien teknologiset innovaatiot vain heikentävät ja häiritsevät.

Vivobarefoot EVO II

Olin jo aiemmin tänä syksynä saanut juoksemiseeni uutta puhtia vaihtamalla lenkkitossut tällaisiin "paljasjalkakenkiin". Päädyin valinnassani Vivobarefootin EVO II -kenkiin. Yhtiö jopa vaivautui vastaamaan kysymykseeni kenkien tuotantotavan eettisyydestä ja reiluudesta, kun esimerkiksi Vibramista ei ole vielä kahdenkaan kuukauden jälkeen kuulunut mitään. En kyllä muutenkaan pitänyt Vibram Fivefingersien varvasrakenteesta. Lisäksi Vivot ovat suhteellisen vedenpitävät. Joka tapauksessa kevytjalkineet toivat juoksulenkkeihini uutta innostusta. Aloin oppia päkiäaskellusta kanta-askeleen sijaan ja jalan hienot lihakset ja nivelet alkoivat vähitellen vahvistua. Aluksi en voinut kovin pitkiä lenkkejä tehdä lihasten ollessa vielä heikossa kunnossa, mutta vähitellen matkat pitenivät.

Toinen erityisen mielenkiintoinen luku kirjassa käsittelee ihmisen evoluutioita ja esittää erään teorian siitä, miksi nousimme seisomaan kahdelle jalalle. On aika hurjaa ajatella, että ihminen on kehittynyt aikojen saatossa yhdeksi maailman parhaista kestävyysjuoksukoneista. Siihen olemme vielä kaupanpäällisiksi saaneet eläinten jäljittämiseen soveltuvan älykkyyden.

Kaiken kaikkiaan kirjaa voi suositella aivan kaikille ei-juoksijat mukaan lukien, sillä tarina on hyvin mielenkiintoinen ja kirjoitustyyli varsin helppolukuinen. Eniten kirjaa suosittelen kuitenkin niille, jotka haluavat lisää tietoa siitä, mihin ihmiskeho on tarkoitettu ja miten uskomattomiin fyysisiin suoritukseen me kykenemme. Syntynyt juoksemaan on myös parasta mahdollista luettavaa, jos kaipaat juoksuharrastukseesi tai sen aloittamiseen lisää motivaatiota. Perse nousee nimittäin väkisinkin sohvalta, kun tämän teoksen on kahlannut läpi.

Kulttuurimme synty ja pahuus

 
Eräs mielenkiintoinen seikka jäi minulta vielä käsittelemättä edellisessä kirjoituksessani. Pahuudesta puhuttaessa laajempikin viittaus Raamattuun on paikallaan, sillä se pohjustaa meidän kulttuuriamme hyvin merkityksellisellä tavalla. Syntiinlankeemukseen sisältyy nimittäin oiva selitys kulttuurimme sisäsyntyiselle pahuudelle. Muistellaan ensin, minkä vuoksi ihmisestä tuli Vanhan testamentin mukaan perisyntinen eli nykykulttuurissamme sisäsyntyisesti paha. Siksi, että Aatami ja Eeva nauttivat Hyvän ja pahan tiedon puun hedelmiä.

Ajatellaanpa syntiinlankeemusta ja sitä hetkeä, kun Eeva syö puusta hedelmän, meidän kulttuurimme kuvainnollisena alkuhetkenä: Sinä ajanjaksona, jolloin eräät metsästäjä-keräilijät alkoivat siirtyä maanviljelykseen ja tämän uuden elämäntavan kannustamana heidän maailmankuvansa muuttui perustavanlaatuisesti: maapallo luotiin meille ja meidät on luotu valloittamaan ja hallitsemaan sitä. Mutta mitä siis on tuo hyvä ja paha tieto, joka sai kulttuurimme esi-isät ajattelemaan tällä tavalla? Minkälaista hedelmää he maistoivat? Tieto elämästä ja kuolemasta? Kenties päätösvalta siitä, mikä saa elää ja minkä pitää kuolla?

Päättäminen elämästä ja kuolemasta oli aiemmin kuulunut jumalille. Sen voi todeta mm. metsästäjä-keräilijä-uskontoja tarkastelemalla. Saalista pyydettiin jumalilta ja jumalille saatettiin uhrata osa saaliista, sillä oli jumalten asia päättää saammeko ylipäätään saaliin vai emme, siis kuoleeko saaliseläin vai ei. Kuitenkin aloittaessamme nykyisenlaisen maanviljelyksen, me aloimme myös päättää siitä, mitkä eliöt saavat elää ja mitkä kuolla ja väistyä tieltämme. Ainoastaan meidän kanssamme ruuasta kilpailevat lajit eivät saaneet alkaa väistyä, vaan myös meidän ruokamme kanssa kilpailevat lajit saisivat nyt luvan väistyä. Aloimme siis käyttää valtaa, joka aiemmin oli kuulunut jumalille. Ja tämän vallan käyttäminen on nyt tuonut meidät vuoteen 2012, jolloin joudumme kohtaamaan massiivisia ja tulevaisuuttamme uhkaavia ympäristöongelmia. Vain 10 000 vuotta kulttuurimme perimmäisten myyttien toteuttamista on kuljettanut meidät tähän pisteeseen.

Syntyikö perisynti siis siitä, että otimme jumalten vallan käsiimme? Kyllä, varsinkin jos ymmärrämme jumalat niinä lakeina, jotka ovat ylläpitäneet ja monimuotoistaneet maapallon elämää kautta aikain. Aloimme kantaa syntiä siitä, että emme enää noudattaneet näitä lakeja, jotka ovat ylläpitäneet elämää ja ekosysteemejä maapallolla miljardeja vuosia. Tämä on se omena, josta Aatami ja Eeva paratiisissa maistelivat. Viikunanlehdillään Aatami ja Eeva sitten hyvin konkreettisesti osoittivat, että he eivät enää tunteneet kuuluvansa siihen elämän yhteisöön, paratiisiin, johon ihminen oli aina tuntenut kuuluvansa, ja johon eräät kulttuurit vielä tänäkin päivänä kuuluvat. Aloimme puhua luonnosta kuin se olisi meistä jotenkin erillinen asia. Aloimme erottaa itseämme muusta elämästä. Nostimme itsemme muiden yläpuolelle, hallitsijaksi. Jumalaksi jumalten eli elämän lakien paikalle.

Rangaistukseksi meidät karkoitettiin paratiisista. Kuvitelkaapa paratiisia. Siellä Aatami ja Eeva köllöttelevät ilkoalasti, käyvät kalassa, syövät hedelmiä, metsästävät pari kaniinia, ihmettelevät kauniita kukkia ja perhosia sekä rakastelevat välillä hellästi, mutta intohimoisesti. Aah, sinne minäkin haluaisin, mutta sehän on vain jokin myyttinen paikka jossain taivaassa tai jotain. Eikun odotas hetki! Eikös tuo kuulosta jollain tavalla tutulta? Eivätkö jotkut ihmiset edelleen elä noin? Kyllä vain, vaikka tuo kuvaukseni kieltämättä antaakin liian ruusuisen kuvan alkuperäiskulttuurien elämästä. Mutta miksi me kutsumme tuota paratiisiksi, kun kuitenkin meidän mielestämme oma, työläs tapamme elää on paljon parempi? Eikä ainoastaan paljon parempi, vaan jopa ainoa oikea tapa elää.

Meitähän rankaistiin karkoituksen lisäksi myös "työn tuskilla". Ja toden totta, elämäntapamme on maapallon työläin. Työllä kannattaa tässä nyt ymmärtää sen fysiikanmukainen määritelmä, eli kuinka paljon energiaa kulutamme tietyn toimenpiteen suorittamiseksi, sillä vapaa-aikaa olemme kuitenkin onnistuneet hankkimaan viime vuosisatoina erilaisten teknologisten ratkaisujen avulla (tosin vain hyvin pienelle osalle maailman väestöstä). Miten paljon kulutammekaan energiaa hankkiaksemme ruokamme ja elääksemme? Aika työläs on elämäntapamme vai kuinka? Työ on hyvin leimallinen ominaispiirre meidän kulttuurillemme, mutta valitettavasti olemme unohtaneet, kuinka paratiisissa eletään, joten paratiisiin palaaminen on meille erittäin pelottava ajatus. Siksipä jatkamme puurtamista.

Pelottavista ajatuksista puheenollen, saavuin juuri sellaisten äärelle. Kylmät väreet laskettelivat selkäpiitäni pitkin, kun tämän tajusin: Paratiisissa oli myös Elämän puu. Elämän puun hedelmät antoivat syöjilleen kuolemattomuuden. Aatami ja Eeva, meidän sivilisaatiomme edustajat, karkotettiin paratiisista, jotta emme voisi enää syödä Elämän puusta ja elää ikuisesti. Kaikki muut maapallon eliölajit elävät elämää ylläpitävien lakien mukaisesti, mutta me emme. Siis: Kaikki muut maapallon eliölajit nauttivat Elämän puusta, joka takaa kuolemattomuuden ELÄMÄLLE KOKONAISUUDESSAAN, mutta me emme.

Kaiken tämän jälkeen voi todeta, että perisynti pitää siis hyvinkin paikkaansa, mutta vain meidän kulttuurimme osalta. Ei koko ihmiskunnan osalta, kuten ensimmäisessä pahuus-kirjoituksessani jo totesin. Eli meidän ei siis ole pakko olla kulttuurimme orjia, vaan voimme todellakin ajatella, että olemme hyviä! Syntiinlankeemus on lisäksi oiva kuvaus siitä tapahtumaketjusta, joka loi meidän sivilisaatiomme, johon tämä ihmisen sisäsyntyinen pahuus kuuluu vahvana myyttinä. Syntiinlankeemuksesta voi löytää myös oivan vertauksen siitä, mikä meidän sivilisaatiotamme odottaa.

Lopuksi tämän hieman apokalyptiseksi äityneen pohdinnan jälkeen vähän pähkinää purtavaksi, vaikka olen sitä tainnut jo aika hyvin pehmittää. Jotta tämä tulkinta syntiinlankeemuksesta tai tarina syntiinlankeemuksesta ylipäätään kävisi millään muotoa järkeen, kannattaa pohtia seuraavaa: Ketkä tätä tarinaa ovat alunperin kertoneet? Keiden kulttuuriperintöä tämä tarina Vanhassa testamentissakin edustaa?

Lisää pahuudesta

Meinasin aluksi alkaa kirjoittaa Talvivaarasta, mutta siitä on nyt liikkeellä niin paljon tietoa, että minun kirjoitukseni eivät asialle enää lisäarvoa toisi. Kirjoitin pari viikkoa sitten pahuudesta osana meidän kulttuuriamme. Minulla on lisääkin sanottavaa aiheesta. Eli mistä tuo tuhoava tunne yhteiskuntamme jäsenissä lopulta kumpuaa?

Tarkastellaanpa yhteiskuntaamme. Tai ei, tarkastellaan sivilisaatiotamme, ottajakulttuuriamme, joka kattaa nykyään lähes koko maailman joitakin hajanaisia ja syrjäisiä alkuperäiskulttuureja lukuunottamatta. Sivilisaatiomme on mm. sotien, rikollisuuden, orjuuden (kyllä, minun ei tarvitse kuin katsoa Indonesiassa valmistettuja Puman tennareitani, ja tiedän, että orjuus elää ja voi hyvin), korruption, päihdeongelmien, mielenterveysongelmien, masennuksen, itsemurhien ja ympäristöongelmien kyllästämää. Elämme tällaisen todellisuuden keskellä, joten onko siis ihmekään, että tunnemme itsemme pahoiksi. Samalla emme ymmärrä, että me emme edusta koko ihmiskuntaa, vaan ainoastaan yhtä kulttuuria. Ei siis ole ihme, että uskomme pahuuden olevan osa ihmisyyttä. Meidän sivilisaatiomme ei kuitenkaan ollut mikään ihmiskunnan väistämätön kohtalo, vaan erinäisten sattumanvaraisten seikkojen summa.

Totta kai alkuperäiskulttuureillakin on ollut ja on yhä omat ongelmansa. Totta kai ihmiset näissäkin kulttuureissa käyttäytyvät joskus huonosti ja aiheuttavat välillä ongelmia toisilleen. Mutta heidän ongelmansa eivät ole systemaattisia. Niiden kanssa heidän ei tarvitse jatkuvasti painia. Juuri tämän vuoksi nämä kulttuurit ovat säilyneet kestävinä vuosituhannesta toiseen. On noudatettu toimivaksi osoittautunutta elämäntapaa, ongelmanratkaisukeinoja ja esi-isien viisautta. Me olemme säilyneet näin pitkään elossa ainoastaan kekseliäisyytemme vuoksi. Ongelman kohdatessamme emme puutu sen syyhyn, vaan hoidamme sen oireita. Keksimme aina jonkin lääkeen, joskus kirjaimellisestikin, jolla voimme pyyhkiä ongelman todelliset syyt maton alle. Yleensä on kuitenkin vain ajan kysymys, milloin tuo lääke osoittautuu riittämättömäksi tai uusia ongelmia ilmaantuu sen rinnalle. Milloin kohtaamme ongelman, jota emme voi enää hoitaa puuttumatta sen perussyyhyn: tapaamme elää maapallolla? Olemmeko jo kohdanneet sen?

Kokonaisuutena ihmiskunta sekä maapallo selvästikin kärsivät. Emme voi henkisesti hyvin, etsimme elämällemme tarkoitusta, etsimme pelastusta. Nälkää näkevien määrä kasvaa ja vesikriisi pahenee edelleen väestön kasvaessa. Elämää ylläpitävät ekosysteemit kaatuvat. Silti pidämme edelleen visusti kiinni työläästä elämäntavastamme, joka saa meidät tuntemaan itsemme pahoiksi. Voikin kysyä, kuinka terveellä pohjalla on sivilisaatio, joka saa omat jäsenensä tuntemaan itsensä sisäsyntyisesti pahoiksi?

Suomen kaivoshölmöläisyys saa huomiota Saksassa

Leif Rosas/Redstar/DER SPIEGEL

Suomea uhkaava kaivoskatastrofi on alkanut herättää huolta myös ulkomailla. Saksalainen Der Spiegel-lehti on julkaissut katsauksen kaivosyhtiöiden hyökkäyksestä Suomen Lappiin : Klondike in Lapland - Mining Companies Swarm to Finland's Far North. Artikkeli ei ole todellakaan kirjoitettu mairittelevaan sävyyn, ja siinä nostetaan esille juuri ne keskeisimmät huolenaiheet, joista suomalaiset luonnonsuojeluihmiset ovat yrittäneet ääntään korottaa:

• Kaivoksia perusteilla suojelualueiden läheisyyteen tai jopa suojelualueille,
• vesistöjen ja pohjavesien saastuminen kaivosten jätevesistä
• maisemaan jäävät arvet,
• kaivokset eivät luo työpaikkoja yhtä paljon kuin matkailuala, jota kaivokset uhkaavat,
• kuntien riski-investoinnit suhdanneherkän kaivosbisneksen houkuttelemiseksi,
• mineraalien luovuttaminen kaivosyhtiöille ilman kunnon korvausta sekä
• ympäristöhallinnon ja poliitikkojen kertakaikkinen kyvyttömyys asian kokonaisvaltaiseen ja pitkän aikavälin vaikutusten tarkasteluun.

Voinemme tunnustaa, että tällä hetkellä olemme häviämässä tätä taistelua, kuten artikkelissakin todetaan. Poliitikot eivät kuuntele, paikallispoliitikot ovat vauhtisokeita, ympäristöhallinto munaton ja me liian hiljaisia tai vaiennettuja. Väittäisin myös, että olemme liian hajanaisesti organisoituneita. Ehkäpä olisi paikallaan eri suojelujärjestöjen ja paikallistahojen yhteenliittymä yhdeksi liikkeeksi Pro Hanhikiven tavoin. Tällöin erilaisia mielenilmauksia ja puhdasta aktivismiakin voitaisiin koordinoida suuremmalle ihmisjoukolle ja laajempaan tietoisuuteen.

Lopuksi haluan esittää ison hatunnoston ja syvän kumarruksen artikkelissa haastatellulle Riikka Karppiselle, joka on ottanut asiakseen erityisesti Viiankiaavan puolustamisen, mutta myös laajemman vaikuttamisen kaivoskeskusteluun. Ihailtavaa ja inspiroivaa kansalaisrohkeutta, josta jokainen meistä voi ottaa mallia! Ja ehkäpä suomalaiset alkaisivat kiinnostua asiasta enemmän nyt, kun täytyy miettiä, että mitähän meistä muualla ajatellaan.

Pahuudesta

Turun ylioppilaslehden numerossa 12/2012 oli artikkeli Psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäristä, Hannu Lauermasta. Artikkelin sisältöön ei minulla ole aihetta sen suuremmin puuttua, mutta aloinpa kirjottaa, koska mieleni pääsi hieman kiihtymään jutun ingressistä: "Pahuus on osa ihmisyyttä, sanoo Psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäri Hannu Lauerma."

Ihmisen sisäsyntyinen pahuus on kulttuurimme suurimpia ja kyseenalaistamattomimpia myyttejä, ja juurensa tämä myytti on kaivanut syvälle kulttuuriperintöömme ja sitä myöten myös alitajuntaamme. Raamattukin opettaa, että ihminen kantaa sydämellään syntymästään saakka perisyntiä, joka täytyy oikein korkeammilta voimilta anoa anteeksi. Täyttä roskaa. Pahuus ei ole yleisinhimillinen ominaisuus, vaan meidän kulttuurimme surullinen erityispiirre.

Kulttuurista kirjoittaessani en suinkaan tarkoita suomalaista kulttuuria. En viittaa sillä myöskään laajempaan länsimaalaiseen kulttuuriin. Kulttuurilla tarkoitan sitä tänä päivänä globaaliksi muodostunutta kulttuuria ja sivilisaatiota, joka sai alkunsa yli 10 000 vuotta sitten, kun keksittiin, että maasta voidaan muokkaamalla tehdä ihmiselle otollisempi. Samalla alettiin kultivoida sellaista kerrassaan järjetöntä ideaa, että maapallo on annettu meille, ja voimme sitä parhaaksi katsomallamme tavalla käyttää omaksi hyödyksemme piittaamatta muista kulttuureista, muista eliölajeista, luonnon monimuotoisuudesta ja maapallon ekosysteemien elinvoimasta. Daniel Quinn on kirjassaan Ishmael (voinkohan mainostaa tätä teosta koskaan liikaa?) kutsunut meitä ja meidän kulttuuriamme osuvasti "ottajiksi".

Sisäsyntyinen ja voittamaton pahuus on oiva keino pitää status quo voimissaan ja vahvana. Sitä käytetään ketterästi myös ottajakulttuurin käsienpesuun ja vastuunpakoiluun. Aina kun tätä myyttiä joku Lauerman tavoin ajattelemattomasti toistelee, kollektiivinen tajuntamme lannistuu kohti tällaista pahuuden determinismiä: Eihän meidän kannata edes yrittää edistyä ihmiskuntana moraalisesti ja eettisesti, koska se on mahdotonta! Turha toivo. Ihmisillä on mustat sydämet ja niitä emme valkeiksi saa kuin valehtelemalla! Juuri tällaisten ajatusten voimistumisen vuoksi minua niin suunnattomasti ärsyttää, kun tuota myyttiä toistellaan ja vahvistetaan.

Jutun lopussa oli yllätys, josta iloitseminen kostautui ennenaikaiseksi. Pahuudesta puhuttiin tosiaan osana kulttuuriamme, joskin vain yhdessä lauseessa, jonka muotoilua ei ehkä ollutkaan sen tarkemmin harkittu. Lauerma nimittäin lyttää tuon näkökulman heti seuraavassa lauseessa: "Pahuutta on mahdotonta karsia ihmisestä menettämättä ihmisyyttä. Sen kanssa on vain opittava taiten elämään." Paskapuhetta. Haluammeko todella alistua tuollaiseen pessimismiin ja apatiaan vai voisimmeko yrittää voittaa kulttuurimme sisäsyntyisen pahuuden ja korostaa, että ihminen on sisimmiltään hyvä ja rakastava olento?

Ottakaamme siis oppia Dostojevskin Karamazovin veljesten viisaasta munkista: "Do not say 'Sin is mighty, wickedness is mighty, evil environment is mighty, and we are lonely and helpless
and evil environment is wearing us away and hindering our good work from being done.' Fly away from that dejection my children!" Ja ketäpä kannattasi kuunnella, jos ei viisaita ja vanhoja munkkeja?

Dokumenttivinkki: The Corporation (2003)

Katsoinpa tänään suosituksesta 2000-luvun alkupuolella valmistuneen dokumentin The Corporation (suom. Tähtäimessä suuryhtiöt). Dokumentissa käydään seikkaperäisesti läpi, miten suuryhtiöt alkoivat aikoinaan saada valtaa, kuinka ne tuota valtaansa nykyään käyttävät ja mihin tuo vallankäyttö on viimein johtamassa. Lähtölaukauksena nykyiselle korpokraattiselle kehitykselle dokkari pitää 1800-lukua, jolloin Yhdysvaltain korkein oikeus myöntyi osakeyhtiöjuristien vaatimukseen, jonka mukaan osakeyhtiö on itseasiassa henkilö, jolla on samat perustuslailliset oikeudet kuin ihmisilläkin.

Dokumentin lähtökohta on se, että näillä "henkilöillä" ei ole tunteita, omatuntoa, moraalia, vastuuntuntoa eikä juuri mitään inhimillisen henkilön piirteitä. Juridisina henkilöinä osakeyhtiöt ovat kuitenkin oikeushenkilöitä ja ne voivat ostaa, omistaa ja tehdä monenlaisia oikeustoimia. Psykologisina henkilöinä ne olisivat psykopaatteja. Dokumentissa alleviivataan suuryhtiöiden psykopaattisista piirteistä seuraavat:

• Välinpitämättömyys muiden tunteita kohtaan,
• kyvyttömyys ylläpitää kestäviä suhteita,
• häikäilemätön piittaamattomuus muiden turvallisuudesta,
• petollisuus, valehtelu ja huijaaminen oman edun vuoksi,
• kyvyttömyys kokea syyllisyyttä ja
• kyvyttömyys sosiaalisten normien sekä lain noudattamiseen.

Huolestuttavan tästä tilanteesta tekee se, että tällaiset psykopaattiset yhtiöt ovat nykyään maailman vaikutusvaltaisimpia organisaatioita. Demokratia on tehokkaassa muodossaan jo hyvin pitkälti haudassa ja elämme monikansallisten suuryhtiöiden valtakautta. Osakeyhtiöt ovat vastuussa vain osakkeenomistajilleen. Eivät työntekijöilleen, yhteisöille, ympäristölle eivätkä edes poliitikoille. Ja kuinka tällaista kasvotonta ja despoottista valtaa vastaan voi taistella, kun sen hallussa on myös media?

The Corporation on oikeastaan mainio, elokuvallinen yhdistelmä Naomi Kleinin kirjoja No Logo ja The Shock Doctrine. Klein itsekin esiintyy tässä dokumentissa muutamaan otteeseen asiantuntijana. No Logohan keskittyy markkinoinnin härskiyteen ja läpitunkevuuteen yhteiskunnassamme sekä yritysten haluun päästä eroon kaikista sellaisista toiminnoista, jotka eivät maksimoi voittoa. The Shock Doctrine puolestaan on oiva esitys siitä, minkälaisia julmuuksia suuryhtiöt ja heidän palvelijansa ovat valmiita toteuttamaan kahmiakseen helppoja voittoja, ja kuinka nämä yhtiöt kontrolloivat valtioita ja poliitikkoja omien päämääriensä edistämiseksi.

Dokumentissa ilahduttavaa ja toivoa herättävää olivat maailman suurimman kumimattofirman perustajan, Ray Andersonin lausunnot. Hän on aika varmasti lukenut Daniel Quinnin Ishmaelin ja ottanut onkeensa. Hän käytti kirjasta löytyvää lentohärvelivertausta ja tuo puheenvuoro dokumentissa on oikeastaan sitaatin arvoinen:

"Drawing the metaphor of the early attempts to fly. The man going off of a very high cliff in his airplane, with the wings flapping, and the guys flapping the wings and the wind is in his face, and this poor fool thinks he's flying, but, in fact, he's in free fall, and he just doesn't know it yet because the ground is so far away, but, of course, the craft is doomed to crash. That's the way our civilization is, the very high cliff represents the virtually unlimited resources we seem to have when we began this journey. The craft isn't flying because it's not built according to the laws of aerodynamics and it's subject to the law of gravity. Our civilization is not flying because it's not built according to the laws of aerodynamics for civilizations that would fly.

And, of course, the ground is still a long way away, but some people have seen that ground rushing up sooner than the rest of us have. The visionaries have seen it and have told us it's coming. There's not a single scientific, peer-reviewed paper published in the last 25 years that would contradict this scenario: every living system of earth is in decline, every life support system of earth is in decline, and these together constitute the biosphere, the biosphere that supports and nurtures all of life, and not just our life but perhaps 30 million other species that share this planet with us. The typical company of the 20th century: extractive, wasteful, abusive, linear in all of its processes, taking from the earth, making, wasting, sending its products back to the biosphere, waste to a landfill. I, myself, was amazed to learn just how much stuff the earth has to produce through our extraction process to produce a dollar of revenue for our company. When I learned, I was flabbergasted.

We are leaving a terrible legacy of poison and diminishment of the environment for our grandchildren's grandchildren, generations not yet born. Some people have called that intergeneration tyranny, a form of taxation without representation, levied by us on generations yet to be. It's the wrong thing to do." 

Suomen osakeyhtiölain 1 luvun 5 §:n mukaan "yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille, jollei yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin". Tämä on se lainsäädännöllinen pohja, joka on osakeyhtiöiden toiminnan perustana. Ja siinä on myös demokratian mahdollisuus uuden niskalenkin ottamiseen näistä kasvottomista diktaattoreista. Mitäpä jos säätäisimme osakeyhtiölle muitakin tarkoituksia? Kuten kestävän, ympäristöä ja ihmisiä kunnioittavan toiminnan. Silloin osakeyhtiöt olisivat lain mukaan velvoitettuja ottamaan nämä kysymykset huomioon kaikessa toiminnassaan. Nyt olemme vapauttaneet pedon, jota kukaan ei saa lukittua takaisin kaltereiden taakse. Valikoidut toimitusjohtajatkin ovat dokumentissa sitä mieltä, että irtisanomiset ja luonnon riistäminen eivät heitä miellytä, mutta heidän kätensä ovat yhtiöiden johdossa sidotut. Kukaan ei tunnu myöskään tietävän, kuinka tämä tuomiopäivänkone pysäytettäisiin. Valta on kuitenkin edelleen ihmisillä. Meidän täytyy vain muistaa se ja alkaa taas käyttää sitä.

Suomen Luonto: Suurikuusikon kultakaivoksen jätealtaiden pohja voi vuotaa

Suurikuusikon kultakaivos. www.gtk.fi

Taas kerran joudun kirjoittamaan masentavista kaivosasioista. Suomen Luonnon numerossa 8/2012 on artikkeli Kittilän Suurikuusikon kultakaivoksesta. Kanadalaisen Agnico-Eaglen omistama kaivos on ollut maineeltaan hyvä, mutta aihetta huoleen on silti.

Ensinnäkin Suurikuusikon kultakaivoksessa käytetään kultamalmin liuottamiseen kiviaineksesta syanidia, jonka käyttö on jo joissain EU-maissa kielletty, ja jonka käytön Euroopan parlamenttikin yritti kieltää. Vähemmän yllättäen EU:n komissio torppasi tuon hankkeen, sillä komission tehtävänähän on suuryritysten nuoleskelu ja niiden edessä nöyristely. Syanidi on yksi maailman vaarallisimmista ympäristömyrkyistä ja sen joutuminen ravintoverkkoon voi aiheuttaa ennalta-arvaamatonta ja laajaa vahinkoa. Suurikuusikon tapauksessa Seurujoessa, joka sattuu olemaan kalamiesten taivaan, Ounasjoen, latvajoki.

Vielä huolestuttavammaksi syanidin käytön tekee se, että Suurikuusikon kaivoksen jätevesialtaiden rakentamisessa on lievästi sanottuna vedetty mutkia suoriksi. Suomessa on tarkat laatuvaatimukset mm. kaatopaikkojen pohjarakentamiselle. Kaivosten jätevesialtaille ei ole tällaisia säännöksiä, vaikka niissä voi lillua paljon vaarallisempia aineita, jotka ovat valmiina vuotamaan pohjavessiin. Lupaviranomaiset siis harkitsevat tapauskohtaisesti, mikä on riittävän turvallinen taso jätevesialtaille, joissa voi olla siis jopa syanidia.

Suurikuusikon tapauksessa, ja eräissä muissakin vireillä olevissa kaivoshankkeissa, ympäristöluvat on annettu tai niitä ollaan antamassa sellaisin perustein, että kaivosten jätevesialtaiden pohjarakentaminen on laatutasoltaan selvästi heikompaa kuin uusilla kaatopaikoilla. Ensinnäkin kaivoksilla on oikaistu eristemuovista, jossa on tyydytty riippumattomasti testaamattomaan materiaaliin monissa tutkimuksissa hyväksi todetun materiaalin sijaan. Toisekseen on löydetty hyvä säästöniksi eristeen alla olevasta maakerroksesta. Modernien kaatopaikkojen pohja eristetään vielä bentoniitilla, joka soveltuisi hyvin myös kaivosten jätevesialtaiden eristämiseen, mutta Suurikuusikossa on ajateltu, että luomu on hyvä. Eli pelkkä moreeni riittää. Koska ympäristölupa on näillä aivan liian lepsuilla edellytyksillä mennyt läpi, halutaan monissa vireillä olevissa kaivoshankkeissa säästää myös tällaisissa ympäristön kannalta kriittisissä kohteissa.

Suomen Luonto kyseli parilta valtion virkamieheltä tämän tyyppisistä jätevesialtaiden pohjustusratkaisuista, mutta Suurikuusikon kaivosta ei kysymyksissä nimeltä mainittu. Molemmat virkamiehet pitivät pohjaratkaisua erittäin huonona ja toinen oli jopa varma siitä, että haitalliset aineet kulkeutuvat lopulta pohjaveteen. Suurikuusikon jätealtaiden lähellä sijaitsevissa pohjavesissä on jo haivaittu selvää nousua nikkeli-, typpi-, sekä sulfaattiarvoissa. Ja eräs kaunis päivä sieltä voi löytyä jäämiä myös syanidista. Pohjavettä siirtyy toki myös pintavesiin ja toisinpäin eli päästöt kulkeutuisivat lopulta myös Seurujoen kautta Ounasjokeen.

Olemmeko valmiit maksamaan tällaisia hintoja siitä, että monikansalliset kaivosyhtiöt saavat käyttää kansallisvarantojamme ilman todellista korvausta suomalaiselle yhteiskunnalle? Verotuloja syrjäseutujen kunnille juupa juu, mutta kattavatkohan nuo oletetut verotulot koskaan edes niitä lainoja ja riskejä, joita kunnat ottavat parantaakseen infrastruktuuriaan houkutellakseen kaivosyhtiöitä? Suomesta ei todellakaan ole mitään uutta Norjaa tulossa tällä tahdilla, sillä emme vaadi mineraaleistamme edes minkäänlaista korvausta! Nyt olisi korkea aika herätä vastarintaan, kun maahamme revitään kiihtyvällä tahdilla sellaisia reikiä, joista jää tulevaisuudessa meille muistoiksi likaisia rupia. Perse edellä mäntyyn on Suomi taas menossa, sillä minkäänlaista julkista keskustelua ei käyty silloin, kun jossain suljetuissa kabineteissa alettiin pohtia strategioita kaivosyhtiöiden houkuttelemiseksi Suomeen.

Lisäksi alkaa käydä entistäkin selvemmäksi, että suomalaisessa ympäristöhallinnossa  piilee ainakin jonkinlaista systemaattista korruptiota. Näitä järjettömiä lupapäätöksiä on aivan liikaa, jotta ne voisivat olla poikkeuksia. On nähtävissä, että ympäristökeskusten yhdistyminen osaksi ELY-keskuksia on saanut aikaan sen mitä pelättiinkin. Ympäristöhallinnolta katosi terävyys ja tahto toimia ympäristön puolesta. Ympäristövirkamiehemme tekevät järjestään päätöksiä, jotka ovat pitkällä aikavälillä tuhoisia luonnon ja ympäristömme kannalta. Mikään ei olisi mielestäni mielenkiintoisempaa kuin päästä kärpäsenä kattoon tuonne virkakoneiston sisälle ja nähdä, mitä kulissien takana oikeasti tapahtuu. Ja tähän minulla on toivottavasti jo lähitulevaisuudessa edellytykset. Suomalainen ympäristöhallinto tarvitsee aivan totaalista tuuletusta ja asenneilmapiirin muutosta, uutta puhtia toimia monikansallisia yrityksiä ja elinkeinoelämää nöyristelemättä.

Kuuraa ja rauhaa Vaskijärvellä

Viime viikonloppuna pääsin ystäväni kanssa viimein syysretkelle. Kohteenamme oli Vaskijärven luonnonpuisto, joka sijaitsee Kurjenrahkan kansallispuiston tuntumassa. Luonnonpuiston saavuttaa helposti Turusta Poriin ajavalla pikavuorolla, josta pitää jäädä Yläneellä pois. Yläneeltä on puistoon matkaa vain viitisen kilometriä.

Vaskijärven luonnonpuisto on viehättävä yhdistelmä erämaisia keidassoita ja vanhaa metsää, paksua sammalta ja tiheää jäkälää sekä naavaisia kuusia ja haapavanhuksia. Alueella vallitsee varsinkin ilta- ja yöaikaan lähes täysin rikkumaton hiljaisuus. On rauhoittavaa päästä aina syksyisin kuulemaan, kuinka kovaa ääntä puista putoavat lehdet hiljaisuudessa pitävät.

 Ensimmäisellä lounaspaikallamme tapasimme pariskunnan, jonka olimme aiemmin kohdanneet pitkospuilla, joille olimme pysähtyneet noukkimaan karpaloita suuhumme. Nainen alkoi puhua meille alueella liikkuvista susilaumoista, ja siihen tuumasimme sen kummempia miettimättä, että sitähän me vähän toivottiinkin, että jospa yöllä kuulisi vaikka vähän ulvontaa. Pian hoksasimme, että näiden ihmisten silmissä sudet olivat jotain aivan muuta kuin erämaaluonnon villejä ja kunnioitettavia veljessieluja. Nimittäin karmeita petoja, jotka vaanivat koululaisia näiden koulutaipaleella. Lapset eivät kuulemma uskalla mennä kouluun ilman kyytejä susien takia. Luulenpa, että lapset kyllä uskaltaisivat, jos aikuiset eivät olisi ehtineet istuttaa heihin tuollaista täysin järjetöntä ja surullista petopelkoa.

Yritin pitää silmäni silloin tällöin auki suppilovahveroiden varalta. Olen vielä aika aloittelija sienestäjänä, ja suppilovahverot olivat minun tämän syksyn projektini. Ne eivät vain koskaan osuneet silmääni. Ystäväni silloin tällöin kyseli minulta, että "mikäs on tämä ja tämä sieni". Sitten hän taas kerran kysyi minulta jostain sienestä, ja näin jo kaukaa, että siinä se suppilo on! Silloin vahveroiden naamiointilaite lakkasi vaikuttamasta minun silmiini, ja kuten niin monesta paikasta olin lukenut, suppilovahveroiden löytämiseltä ei voinut enää välttyä. Keräsimme niitä tovin illallisen ryydikkeeksi ja sunnuntaina löysimme toisesta paikasta vielä isomman esiintymän, josta keräsimme molemmat kotiin kastike- ja keittotarpeita. Sienet toki keräsimme luonnonpuiston ulkopuolella, sillä puiston alueellahan poluilta ei saa poiketa. Suppilovahveroiden ja karpaloiden lisäksi luonto ruokki meitä tietenkin myös aivan ensiluokkaisilla puolukoilla!

Soittelimme puistossa tovin jonkin tikan kanssa. Aloin koputella puuhun kiinnitettyä reittimerkkiä kokeillakseni, josko joku tikka minulle vastaisi. Aivan takanamme oli vanha puu, josta tikka alkoi soittaa omaa sooloaan meidän rytmimme päälle. Muutoinkin teimme retkellä kaikenlaista, joka saattaisi leimata meidät ulkopuolisen silmin hieman hörhöiksi. Luonto vain on niin kaunis, kun sitä osaa katsoa avoimin mielin, ja kun sen syleilyyn uskaltaa kunnolla uppoutua.

Vietimme yön Vesiraumanmäen laavulla. Tuona yönä sattuivat olemaan tämän syksyn ensimmäiset yöpakkaset eteläisessä Suomessa, mutta eipä se pakkasukko päässyt makuupussin läpi puremaan. Vielä aamullakin oli niin kylmä, että makuupussista kuoriutuminen oli pienoinen shokki keholle. Maisema oli kuitenkin muuttunut yön aikana taianomaiseksi, sillä kuura oli peittänyt maan. Nyt eletään siis jo syksyn vaihetta, jossa kesän muistot alkavat vähitellen muuttua joulun lupaukseksi.

Retkeilyvälineeni osa I: Teltta

Vaikka kovin kulutuskriittinen olenkin, niin silloin tällöin täytyy jotain tavaraakin ostaa. Retkeilykamppeita ostaessani pyrin tietysti siihen, että hankin laadukkaita välineitä ja vaatteita, jotka takaavat mukavuuden sekä kymmenien vuosien keston. Vähitellen minulla alkaa olla sellainen tilanne, että tarvittavat ja laadukkaat kolmen vuodenajan välineet alkavat olla kasassa. Opiskelijana olen toki joutunut hinnan vuoksi laadusta välillä tinkimään, mutta ihan halpikseen en ole tyytynyt.

Aloitetaan yöpymistarpeista. Ensimmäisenä teltta:

Marmot Limelight 2P. Hintaa teltalla oli muistaakseni aikoinaan Jyväskylän Partioaitassa 189 euroa. Tämä kahden hengen teltta pakkautuu suhteellisen pieneen tilaan ja painoa sillä on noin 2,3 kiloa. Ei siis ehkä mikään aivan ihanteellinen kevytretkeilijän unelma, mutta päihittää kyllä kaiken maailman McKinleyt heittämällä. Oranssi väri heikentää mahdollisuuksia käyttää telttaa sissimajoittumiseen esimerkiksi kaupunkipusikoissa, mutta onnettomuuden sattuessa keskellä erämaata tällainen huomioväri voi olla pelastava enkeli (Uudessa mallissa väri on muuttunut näemmä oranssin-harmaaksi.). Itse pitäisin kuitenkin ehkä hivenen paremmin maastoutuvasta väristä.

Telttaa en ole päässyt missään äärimmäisen myrskyisissä olosuhteissa kokeilemaan, mutta perus kesä- ja syyskäytössä marmotti on toiminut moitteetta. Pystytys käy suhteellisen kätevästi, sillä mitään tunneleita pitkin ei rimoja tarvitse pujotella, vaan ne kiinnitetään sisätelttaan kätevillä klipseillä. Rimat ovat kiinni toisissaan keskeltä, mikä ainakin omasta mielestäni helpottaa pystytystä. Telttaan kuuluu myös irtonainen pohjan suojakangas, joka tietenkin lisää vedenpitävyyttä sekä suojaa teltan varsinaista pohjakangasta kulumiselta. Tätä lisäpohjaa on ollut kätevä käyttää myös makuualustan alla, kun nukkuminen on tapahtunut taivas kattona.

Muutaman vuoden käytön jälkeen teltan kulmissa olevat kiinnitysremmit ovat alkaneet hieman hapertua. Remmeissä on metallilla reunustetut reiät, joista tukikepit työnnetään maahan. Nämä metallirenkulat ovat remmin hapertumisen vuoksi hieman vaarassa irrota, ja olenkin joutunut niitä varmistamaan liimalla ja teipillä. Tällaisen yksityiskohdan rapistuminen muutamassa vuodessa pistää minut vähän epäilemään teltan materiaalien ja Kiinassa teetetyn työn laadukkuutta. Myös monet saumat ovat mielestäni jotenkin "suttuisesti" ommeltuja. Toivottavasti teltta kestää vielä lukuisia vuosia, mutta voi olla, että en enää seuraavaa telttaa valitessani kuitenkaan päädy Marmot'n majoihin.

Luonto-Suomi: Sininen hiljaisuus

Nyt alkaa olla jo se aika vuodesta, kun radiosta tulee ehdoton suosikkiohjelmani, Sininen hiljaisuus. Luonto-Suomi on muutenkin oikein mainiota keskiviikkoiltojen ajanvietettä, mutta tämä syksyn teemalähetys on aivan omaa luokkaansa. Tästä ohjelmasta on vähitellen alkanut muodostua minulle perinne, joka aloittaa laskeutumisen pimeään vuodenaikaan.

Suosittelen lämpimästi kynttilän sytyttämistä ja täydellistä rauhoittumista radion ääreen ensi keskiviikkona. Luvassa on erinomaisen innoittavaa keskustelua metsän siimeksestä, osanottajina Pirkka-Pekka Petelius, Asko Hauta-aho, Markus Turunen sekä tietenkin kuuntelijat omilla kokemuksilla ja kertomuksillaan.

Luonto-Suomen teemailta: Sininen hiljaisuus, Radio Suomessa keskiviikkona 3.10. klo 18.03-20.00.
Ja jos keskiviikkona ei pääse oikeaan aikaan taajuuksille, voi ohjelman tietysti kuunnella jälkikäteen myös Areenasta.

Puolukkakaan ei maksa mitään

Metsäntutkimuslaitoksen mukaan tänä vuonna on metsissä jopa ennätyksellinen puolukkasato odottamassa poimijoitaan. Kävin kotiseudulla viime viikolla ja säntäsinkin metsään katsomaan, onko se maa punaisenaan puolukkaa. Lähimetsistä en tällä kertaa kovin hyviä marja-apajia löytänyt ja olisikin varmaan pitänyt lähteä hieman kauemmaksi kunnon mäntykankaille poimimaan. Silti joidenkin siirtolohkareiden päällä oli tätä punaista herkkua aivan valtoimenaan, ja jonkin verran sainkin köyrittyä pakastimeeni viemisiä.

Junan perhana vaan oli marjojeni kohtaloksi hivenen myöhässä ja kotiin päästyäni puolukat olivat ehtineet sulaa (olivat jo kertaalleen pakastimessa vanhempieni luona). Piti siis eilen keittää osa puolukoista hilloksi. En ollut aiemmin hilloamista sen kummemmin kokeillutkaan ja se onkin aika helppoa ja vaivatonta. Sokeripaketin kyljestä löytyy simppelit ohjeet. Sainpa samalla pienen hilloinnostuksen ja ajattelin joku päivä hakea kävelytien pientareelta ruusunmarjojakin hillotettavaksi.

Yhden pussillisen marjoista käytin nyt puolukkapiirakkaan, joka tällä hetkellä paistuu uunissa. Leivoin piirakan samalla ohjeella kuin mustikkapiirakankin, mutta tein pari muutosta. Ensinnäkin laitoin pohjaan 2 desiä vehnäjauhoja ja 1,5 desiä ruisjauhoja. Tämä toimii varmasti mustikkaversionkin kanssa. Toisekseen korvasin kermaviilin mansikkajogurtilla. Siitä syystä sokeria ei kannatakaan laittaa täytteeseen ihan tuota 3/4 desiä.

Ulkoasupäivitys!

Kuten huomata saattaa, blogin ulkoasu on päivittynyt. Toivottavasti tämä on nyt paljon raikkaampi ja modernimpi muutenkin kuin vain omasta mielestäni. Vielä kun osaisin kunnollisen logon väkertää jotenkin. Hyvä idea hautuu jo takaraivossa, mutta graafinen design ei ole leipälajejani.

Nauttikaahan syyssateista. Kostea ja raikas syysmetsä tuoksuu ihanalta!

Liro

The Adventures of the Guy Who Just Started Paying Attention

sustainableman.org

Tulitteko kuuntelemaan pressaa?

"Tulitteko kuuntelemaan pressaa?" kysyi Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan kahvilanpitäjä minulta ja ystävältäni, kun olimme menossa kuuntelemaan tiedekunnalla järjestettyä paneelikeskustelua, jonka pääpuhujana oli Tarja Halonen. Aiheena oli vuoden alussa julkaistu YK:n korkean tason paneelin loppuraportti kestävästä kehityksestä. Eli en. En tullut kuuntelemaan pressaa, vaan asiaa, ja sanomaan myös oman mielipiteeni.

Tässä seminaarin lopussa esittämäni puheenvuoro kokonaisuudessaan:

"Arvoisa presidentti, hyvät panelistit sekä kuulijat,

Lueskelin tätä kyseistä raporttia ja se herätti minussa joitakin ajatuksia. Sellaisia ajatuksia, jotka ovat taas alkaneet nostaa päätään nuoressa sukupolvessa, ja joita haluan saada kuuluville tällä lyhyellä puheenvuorollani.

Niin kauan kuin jatkuvan talouskasvun järjestelmään ei puututa, voimme unohtaa kestävän kehityksen. Nykyisessä merkityksessään kestävä kehitys tuntuu antavan meille jonkinlaisen etäisen, mutta hyvin valheellisen lupauksen siitä, että voimme jatkaa tätä yltäkylläistä elämäämme ilman pelkoa huomisesta. Kestävästä kehityksestä on nyt puhuttu 25 vuotta, mutta silti kulutamme planeettamme resursseja ennenäkemättömällä ahneudella ja välinpitämättömyydellä. Uusi eliölajien sukupuuttoaalto kiihtyy. Ympäristössämme on tapahtumassa muutoksia, joita emme voi hallita. Raportin ensisivuilla todetaankin, että hienosäätö ei enää riitä, mikä pitää hyvinkin paikkansa. Mutta valitettavasti niin kauan kuin emme kykene järjestelmän ja kulttuurin tasoisiin muutoksiin, kyse on nimenomaan pelkästä nykyjärjestelmän hienosäädöstä, jota tämäkin raportti minulle lopulta edustaa. Olemme kuin veneessä, joka on jo uponnut veden alle, mutta yritämme silti yhä raivokkaammalla tarmolla äyskäröidä ja tilkitä valtoimenaan vuotavia reikiä, vaikka meidän olisi jo aikoja sitten pitänyt uida takaisin rantaan ja alkaa rakentaa uutta paattia. Kestävä kehitys tässä muodossaan ei ole ratkaisu, se on valheellinen toivo siitä, että tämä seula vielä jollain ihmeen kaupalla kelluisi.

Albert Einstein totesi: "Emme voi ratkaista ongelmia ajattelemalla samalla tavalla kuin silloin, kun loimme ne." On olemassa kasvava joukko ihmisiä, jotka uskaltavat katsoa tilannettamme oman kulttuurisen kontekstimme ulkopuolelta tajuten, että historia ei ehkä olekaan pysähtynyt, ja voisimme hyvinkin luoda kestävän yhteiskunnan kestämättömän tilalle. Mutta miten saada yhä useampi tajuamaan tämä, kun maailmantalous, talouskasvu ja sitä myöten koko järjestelmämme pyörii sen varassa, että kulutamme enemmän kuin viime vuonna. Ja tuota tarkoitusta palvellakseen monikansalliset jättikorporaatiot aivopesevät meitä ennenäkemättömällä intensiteetillä ja lainsäätäjän myötävaikutuksella luoden meille jatkuvasti uusia, entistäkin turhempia tarpeita. Mistä löytyy se voima, jonka avulla voimme kaiken tämän keskellä huutaa kollektiivisesti, että "NYT RIITTÄÄ!"

Talouskasvun lisäksi raportissa on toinenkin suuri heikkous – ihmiskeskeisyys. Emme voi toimia kestävästi niin kauan kuin alkeellinen moraalikäsityksemme sanoo meille, että tämä planeetta on ihmisen ja saamme kuluttaa sitä ihan miten lystäämme – ainoana todellisena huolenaiheenamme ehkä tulevat ihmissukupolvet ja oman lajimme tulevaisuus. Yritämme nostaa itsemme luonnon ja eläinten yläpuolelle, mutta käyttäydymme iljettävämmin kuin yksikään eläinlaji, vaikka meille on kehittynyt lahja, etiikka ja omatunto, joiden avulla voisimme valita toisen tien. Meillä ei ole tähän planeettaan sen suurempaa oikeutta kuin millään muullakaan eliölajilla. On ymmärrettävä muiden lajien itseisarvo ja niiden samanarvoinen oikeus nauttia tästä maailmasta ja kukoistaa. On ymmärrettävä, että luonto kaikkinaisuudessaan on olennainen osa meitä, mutta me emme ole olennainen osa luontoa.

Silloin, kun YK:n korkeat paneelit tulevat raporteissaan tämänkaltaisiin lopputuloksiin, on minulla taas uskoa ihmiskunnan tulevaisuuteen. Tiedän, että se on ehkä poliittisesti mahdotonta, mutta toivottavasti kestävä kehitys näyttää suuntaa tällaiselle todellisesti kestävälle ihmiskulttuurille."

Global Sustainability Report luettavissa myös suomenkielisenä täällä.

Etääntyvä ajatusmaailma

Sanomalehti Keskisuomalainen uutisoi susilauman raadelleen lampaita Äänekoskella. Uutista seurannut keskustelu on taattua nettilaatua, mutta itse uutinen tai siihen liittyvät keskustelu ei ole syynä tämänkertaiselle kirjoitukselleni. Tärkeämpää oli se, että huomasin jälleen omassa ajattelussani erään piirteen: se etääntyy muusta yhteiskunnasta. Havahduin kommenttiin, jonka mukaan susia ei tarvita Suomessa, koska niitä on paljon mm. Espanjassa.

Miksi susien olemassaoloa Suomen metsissä edes pitäisi perustella suojelulla, sukupuuttouhalla tai yhtään millään? Susilla on itseisarvonsa ja niillä on aivan sama oikeus asuttaa luontoamme kuin meilläkin. Niillä on oma paikkansa ja tarkoituksensa suomalaisessa luonnossa ja sitä meidän pitäisi kunnioittaa. On surullista, kuinka useat ihmiset olisivat valmiita tappamaan suden Suomesta jopa sukupuuttoon. Eivätkä tämän koulukunnan edustajat uhraa montaa ajatusta muillekaan lajeille, jotka saavat väistyä ja kuolla sukupuuttoon väkivaltaisen luontotuhoprojektimme tieltä. Tästä päästäänkin tämän artikkelin ytimeen: Mistä palikasta voi alkaa rakentaa siltaa näiden eri mielipiteiden välille, kun poterot ovat näin kaukana toisistaan?

Onko sen sillan rakentaminen edes mahdollista? Ehkäpä tämä on jälleen kerran sitä kulttuurista murrosta, johon pitäisi saada yhä useammat mukaan. Totisesti alkaa nimittäin tuntua siltä kuin eläisin itselleni vieraassa kulttuurissa, jossa valtavirran maailmankuva vastaa hyvin kehnosti omaani. Ja silloin esimerkin mukaiset susivastaiset kommentit menevät minulta täysin yli laidan - kuinka joku voi ajatella noin? Minun ajatukseni taas ovat vastapuolelle hullun jorinoita - saatanan hihhuli!

Luonnonsuojelijoiden pitäisi tiedostaa tämä seikka, sillä luulenpa, että yhä useampi luonnonsuojelija kantaa laillani sellaista maailmankuvaa, jolle ei vielä ole kovin vahvaa jalansijaa nyky-yhteiskunnassamme. Luonnonsuojelu on siis pohjimmiltaan kulttuurien välistä kanssakäymistä. Tilanne on vähän samanlainen kuin silloin, kun valkoinen mies ei voinut ymmärtää punanahkaa ja toisinpäin. Puhuttiin aivan eri kieltä.

www.coxandforkum.com

Kulttuurien välinen yhteiselo ei kuitenkaan ole tälläkään kertaa mahdollista. Pohjimmiltaan kyse on nimittäin siitä - niin raa'alta kuin se kuulostaakin - että meidän täytyy tavalla tai toisella kukistaa tuo toinen kulttuuri, jotta voimme elää ihmiskuntana kestävästi. Tehkäämme tuo kuitenkin ilolla ja hyvällä!

Pimeästä illasta teitä tervehtii,
Liro

MOT: Hullut päivät kaivoksilla

Ylen MOT-ohjelmassa esitettiin eilen mielenkiintoisia tietoja kaivosbisneksestä Suomessa. Me emme ainoastaan tarjoa malmivarantojamme ulkomaisille kaivosyrityksille aiemminkin mainitsemani valtausperiaatteen mukaisesti vastikkeetta, vaan me myös etsimme nuo esiintymät heille veronmaksajien kustannuksella kuin nöyrät hovipojat. Aivan uskomatonta hölmöilyä ja suuryritysten nuoleskelua.

GTK:n internetsivuilla kerrotaan seuraavaa: "Geologian tutkimuskeskus (GTK) on mineraalivarojen arvioinnin, tutkimuksen ja kestävän käytön eurooppalainen huippuosaaja. Tehtävänämme on tuottaa elinkeinoelämän ja yhteiskunnan tarvitsemaa geologista tietoa, jolla edistetään maankamaran ja sen luonnonvarojen hallittua ja kestävää käyttöä." Tällainen toiminta, jolla verovaroin etsitään yrityksille tietoa maaperän malmiesiintymistä, on MOTin mukaan eurooppalaisittain ainutlaatuista ja maailmanlaajuisestikin poikkeuksellista.

Toki tätä hölmöilyä puolustellaan jälleen sillä, että kaivosteollisuus tuo Suomeen muka aivan uskomattomat määrät työpaikkoja ja verotuloja. Ohjelmasta käy kuitenkin ilmi, että elinkeinoministeriö on arvioissaan rankasti yliarvioinut kaivosten tuottamia taloudellisia hyötyjä kaivospaikkakunnille. Lisäksi kunnat ottavat suuria riskejä investoidessaan kaivosbisnekseen. Kaivosyhtiöt kun saattavat laittaa kevyesti lapun luukulle, jos kaivoksen tuottaman metallin markkinahinta vajoaa kannattamattomaksi. Ei ole myöskään mahdotonta, että yhtiöt kierrättävät voittonsa erilaisin konsernijärjestelyin jonnekin veroparatiisiin, jolloin kaivosyhtiöihin investoineet kunnat jäävät ilman kaipaamiaan yhteisöverotuottoja.

Voin kuvitella, kuinka näitä ulkomaisia kaivosherroja naurattaa suomalaisten tolkuton typeryys ja nöyristely. Tämä on tuhokapitalismia aidoimmillaan ja sen sanansaattaja on Suomessa Kokoomus, tässä tapauksessa elinkeinoministeri Jyri Häkämiehen johdolla. Kuriositeettina mainittakoon jälleen eräs Häkämiehen aiempi kämmi, joka on varmasti eräs törkeimmistä suomalaisen ministerin tekemistä typeryyksistä. Häkämiehen siunauksella valtio myi 290 miljoonan euron arvoiset Kemira Growhow -osakkeensa 207 miljoonalla eurolla norjalaiselle Yaralle, joka osti sen jälkeen yhtiön koko osakekannan. Kaupanpäällisiksi Yaralle annettiin mm. Soklin kaivos ja sen fosfaattivarat, jotka on myöhemmin arvioitu ainakin 40 MILJARDIN euron arvoisiksi (ja fosfaatin hinta vain kipuaa). Samalla Suomi tietenkin menetti lannoiteomavaraisuutensa ja sen me maksamme suomalaisen ruoan hinnassa. Tällaisen miehen ja puolueen johdolla Suomessa järjestellään siis malmivarojemme "kestävää käyttöä". Hyi helvetti.

Linkki ohjelmaan Yle Areenassa.

Miksi suojella luontoa?

Luonnon suhteen välinpitämättömiin asenteisiin sekä apaattiseen käyttäytymiseen ei voi olla törmäämättä päivittäin. Mikä voisi olla se tekijä, joka saisi kaikki kiinnostumaan ja innostumaan luonnosta ja sen suojelusta niin olennaisena osana itse kunkin elämää, että saisimme aikaan kouriintuntuvan muutoksen? Ihmisten patistaminen "vihreisiin" ympäristötekoihin ja ylhäältä käsin tapahtuva valistus tuntuvat vain vahvistavan ihmisten negatiivisia mielikuvia ja asenteita ympärisönsuojelua kohtaan. Valistuksella voidaankin kyllä lisätä informaatiota, mutta ihmisten syvimpiin tuntoihin ja asenteisiin sillä ei kovin helposti päästä kajoamaan.

Luonto on ollut aina läsnä elämässäni ja olen ollut siitä kiinnostunut, mutta aina en ollut kovinkaan innostunut sen suojelusta. Saatoinpa joitakin vuosia sitten jopa kirjoittaa ylioppilasaineeseenikin hieman kärjistetysti, ettei minua oikeastaan kiinnosta, vaikka sadan vuoden kuluttua taivaalta sataisi happoa ja meret olisivat sulaa laavaa, kunhan minulla on nyt hyvä olla. Asenteeni muuttuivat, kun aloitin vaellusharrastuksen ja aloin viettää enemmän aikaa luonnossa. Kansallispuistojen jylhyys ja yksinäiset yöt keskellä metsää olivat mahtipontisia kokemuksia, jotka alkoivat jättää sieluuni jälkiä. Luonto alkoi rakentaa minuun hengellistä yhteyttä ja luontoa seuratessani aloin tuntea ympärilläni sen syleilevän ja rakastavan voiman. Lopulta huomasin rakastavani sitä ja sen olevan osa minua. Jos en rakastaisi luontoa, en rakastaisi itseänikään. Jos teen pahaa luonnolle, teen pahaa itselleni.

Kuitenkin maaseudulla on monia luonnon lähellä asuvia ihmisiä, joiden mielestä kaikenlainen vihrepiiperrys ja suojelu on suorastaan saatanasta, joten pelkkä yhteys luontoon ei selvästikään riitä. Luontoa katsotaan näissä tapauksissa ehkä hyvin käytännöllisin silmin ilman minkäänlaista hengellistä yhteyttä. Voi olla, että luonnon hyväksikäyttö ja muokkaus takaavat elannon tai vihamielisyys voi johtua myös turhasta ja typerästä "äijämäisyydestä". Luonnonsuojeluhan on hintelien hippien eikä raavaitten miesten puuhaa. Kaiken kaikkiaan hengellisyys vaikuttaisi siis olevan avainasemassa ihmisten luontosuhdetta määrittävänä tekijänä.

Olisiko uskonnolla siis jotain tekemistä asian kanssa? Voi olla, että kristinusko tai jokin muu uskonto täyttää ihmisen hengelliset tarpeet, eikä luonto pääse siten herättämään tuollaisia tuntoja. Sitten kun nuo uskonnot saattavat vielä kertoa meille, että luonto on annettu meille hallittavaksi ja nautittavaksi, niin ei tarvitse kummastella, mistä juontaa joskus jopa vihamielinen suhtautuminen luonnonsuojeluun. Ehkäpä juuri teini-iän ateismini oli omiaan auttamaan minua rakentamaan yhteyttäni luontoon, sillä sisälläni oli hengellinen tyhjiö, joka odotti täyttymistään. Toki monet kuitenkin osaavat yhdistää esimerkiksi kristinuskon Jumalan luontoon ja hengellisiin kokemuksiin luonnossa. Uskonto voisi toisaalta olla myös voimallinen työkalu asennemaaperän muokkauksessa: uskontoja pitäisi alkaa tulkita luonnonsuojelun näkökulmasta. Valitettavasti taitaa kuitenkin olla niin, että uskonnot ovat vain kulttuurinsa tuotteita, joten ihmiskeskeisessä kulttuurissa palvotaan ihmiskeskeisiä jumalia. Luontokeskeinen kulttuuri tuottaisi siten luontokeskeisiä uskontoja.

Uskonto taitaa siis olla tässä tapauksessa väärä syntipukki. Luultavasti minkälainen uskonnollisuus tahansa herkistää ihmisen hengellisille kokemuksille, sillä hengellinen ihminen antaa itselleen luvan kokea hengellisyyttä. Syypäätä pitää siis todennäköisesti lähteä etsimään materialistisesta, edistysuskoisesta ja ihmiskeskeisestä kulttuurista, jossa kaikenlainen henkisyys on alettu nähdä heikkoutena tai jopa suoranaisena tyhmyytenä. Kaikki on nykyään niin rationalisoitua, tieteellistä ja järkeiltyä, ettei mikään enää ihmetytä, mutta nimenomaan ihmettely on kaiken henkisyyden perusta. Tähän minulla ei ole muuta sanottavaa kuin että poimikaapa käteenne mikä tahansa kukka. Enempää ei tarvita, kunhan osaa rauhoittua ja asettua ihmettelemään.

Kirjoittaessani olen nyt päässyt jonkinlaiseen lopputulokseen siitä, mitä vaaditaan, jotta ihmiset kiinnostuisivat luonnonsuojelusta osana päivittäistä rutiinia. Aivan ensimmäiseksi on palautettava konkreettinen yhteys koskemattomaan luontoon. Toiseksi tarvitaan kyky ja halu ihmetellä. Lopuksi on annettava itselle lupa olla hengellinen. Totta kai moni luonnonsuojelija jättäisi tämän allekirjoittamatta ja monet ovat varmasti meiningeissä mukana ilman hengellisyyden hiventäkään: jos emme suojele, kuolemme. Itse ajattelen tässä kuitenkin sitä suurempaa kulttuurista murrosta, jota kohti pitäisi pyrkiä, jotta saisimme järjestelmämme kestävälle polulle. Me emme ole elintärkeä osa luontoa, mutta luonto on elintärkeä osa meitä.

Pimenevässä illassa hyvää alkavaa viikkoa toivoo,

Liro

Eväät on syöty

Tänään vietetään maailmanlaajuista merkkipäivää, jolla juhlistetaan ihmiskunnan etevyyttä ja ylivertaisuutta. Nostakaamme siis kuppia sille, että olemme onnistuneet kuluttamaan maapallon meille tarjoamat vuotuiset luonnonvarat yli neljä kuukautta ennen kuin saamme ampua lisää luonnonvaroja taivaan tuuliin uudenvuoden raketteina.

Tänään on siis maailman ylikulutuspäivä (Earth Overshoot Day) ja kalenteri näyttää päivämäärän olevan elokuun 22. Katsoinpa pikaisesti mikä oli tilanne vuonna 1990. Silloin ahmimme osuutemme samalla, kun availimme joulukalenterin luukkua numero 7! Miten on mahdollista, että tämä surullinen päivä siirtyy hälyttävästi kohti juhannusta, vaikka kaikki on nykyään olevinaan niin vihreää, vastuullista ja ekologista? Taidamme edelleen uskoa, että tiedemiehet ja teknologia pelastavat meidät, vaikka seisomme jalat tiukasti suonsilmäkkeessä edelleen vajoten. Kehitys kyllä kehittyy, mutta väärään suuntaan. Albert Einsteinkin totesi, että "emme voi ratkaista ongelmia ajattelemalla samalla tavalla kuin silloin, kun loimme ne."

Olemme siis kuluttaneet maapallo paran tarjoamat vuotuiset eväät ahmimalla ja nyt joudumme syömään yli neljä kuukautta tulevien vuosien kuormasta. Mietitäänpä muuten hetki tuota sanaa "kuluttaa". Arkipäiväisessä kielenkäytössä tällä sanalla on kovin neutraali, joskus jopa positiivinen kaiku. Olemme kuluttajia, kulutamme, elämme kulutusyhteiskunnassa ja kulttuurimme perustuu kulutukseen. Eihän tämä kuulosta ollenkaan kivalta. Kuluttaminenhan on hyvin negativiinen tekemisen muoto. Kuluttamisen seuraus on tavalla tai toisella kulutettavan objektin loppu. Ja me kulutamme maapalloa, ainoaa planeettaa, jolla voimme elää (tuskinpa kukaan oikeasti uskoo, että me avaruuteen voimme muuttaa). Sitten meille vielä syötetään ajatusta siitä, että paras keino vaikuttaa asioihin on kulutus. Pelasta maailma, valitse mitä kulutat. Kunhan kulutat.

Kävinpä tänään terveydenhoitajan vastaanotolla ja odotellessani käteeni sattui Suomen Kuvalehden numero alkukesältä. Lehdessä oli artikkeli pullokuonodelfiinien kommunikaatiosta. Aivokapasiteetiltaan he (mieluummin kuin ne?) pystyvät samantasoiseen viestintään kuin ihmiset. Ja niin he luultavasti tekevätkin. Tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, että nämä delfiinit kutsuvat toisiaan nimillä, ja kukin delfiini keksii nimen itselleen. He muodostavat sosiaalisia verkostoja ja mm. valitsevat itselleen kalakaverit eivätkä yleensä saalista muussa seurassa. Kalastusta he koordinoivat monimutkaisella kielellään tarkasti. Miksi emme anna muille lajeille mahdollisuutta kukoistaa? Miten me muka olemme ylivertaisia? Miten edes kehtaamme?

Mitä vastaisimme, jos tulevien sukupolvien edustaja haluaisi meiltä selityksen toimillemme? Miten vastaisimme, jos sukupuuton partaalla oleva oranki osaisi puhua ja vaatisi kollektiivista päätämme vadille? Jos olemassa olisi jokin planetaarinen oikeusistuin, meidän olisi luultavasti mahdotonta voittaa valamiehistöä puolellemme. Olemme siis tiellä, jolla ihmisen sukupuutto olisi hyvä asia. Masentavaa.

Tulipas tästä piristävää ja maailmanloppua enteilevää tekstiä, joten vietetäänpä kuitenkin vielä hetki ratkaisua ajatellen. Tottakai pienilläkin teoilla on merkitystä, mutta piimätölkkien kierrätyksestä vaahtoaminen on pelkkä savuverho todellisten ongelmien edessä, kun elämme ytimestään mädäntyneessä systeemissä. Vaaditaan siis sitä Einsteininkin painottamaa uutta ajattelua, uutta systeemiä ja kokonaisvaltaisesti uutta kulttuuria. Puhutaan siis näistä asioista ja levitetään tietoisuutta. Ei meidän heti tarvitse elää jollain uudella tavalla, mutta kun tarpeeksi moni on siihen valmis, voimme siirtyä eteenpäin. Ehkä jonain päivänä nämä uudenlaiset ajatusrakennelmat saavuttavat kriittisen massan ja jalostuvat timanttiseksi kokonaisuudeksi, joka mahdollistaan kestävän elämän Maassa.

Olisimmeko kuluttajien sijaan suojelijoita?

Kuumehoureisin terveisin,
Liro

P.S. Satuin äsken vilkaisemaan Yleltä ajankohtaisohjelmaa tunturipeurojen suojelusta Norjassa. Pahin ongelma on matkailu eli käytännössä uudet lomamökit ja uudet hiihtokeskukset. Eikö meillä muka ole jo tarpeeksi? Emmekö ole jo vieneet elintilaa muilta lajeilta tarpeeksi? KUKA OIKEASTI KAIPAA UUSIA HIIHTOKESKUKSIA? Kaikessa tässä on loppujen lopuksi kyse siitä, että mikään ei riitä jatkuvan talouskasvun koneistolle. Aloin jälleen ajatella Money as Debt -dokumenttia. Sitä minun pitää mainostaa vielä uudelleenkin, sillä tästä nimenomaan on kyse!