Kun kaupunkilaiset eivät mene ikimetsän luo, on ikimetsän tultava kaupunkilaisten luo. Kävin juuri katsomassa perjantaina ensi-iltansa saaneen Metsän tarinan elokuvateatterissa. Kyseessä on ensimmäinen suomalainen luontofilmi valkokangaslevityksessä sitten 60-luvun. Ilokseni huomasin, että kotimainen luontoelokuva näyttää myös kiinnostavan suomalaisia, sillä Finnkinon elokuvalle varaama pieni sali tuli lopulta aivan täyteen. Näytti siltä, että ehkäpä Finnkino oli jopa hivenen alivarvioinut elokuvan houkuttelevuutta. Ilahduttavaa oli nähdä myös lapsiperheiden sekä vanhemmankin väen löytäneen elokuvateatteriin.
Elokuva rakentuu enimmäkseen suomalaisen metsämytologian varaan, ja metsän tarinaa kerrotaan tätä kautta. Aivan perinteinen luontodokumentti ei siis ole kyseessä, sillä kaikkia valkokankaalla vilahtavia eläinlajeja ei esimerkiksi aleta nimeämään. Silloin tällöin kerrontaan on sekoitettu hieman perinteisiin luontodokumentteihin kuuluvaa tieteellistä faktaa, mikä ehkä turhaan hämmentää elokuvan kokonaisuutta.
Kokonaisuudessaan minua jäi kuitenkin harmittamaan se, että tässä ei käytetty hyväksi parasta mahdollista tilaisuutta suomalaisten metsätietoisuuden kasvattamiseen. Edes pienen pieni viittaus luonnontilaisten metsien ja niiden monimuotoisen eläimistön hätään olisi ollut paikallaan, sillä nyt Metsän tarina saattaa pahimmassa tapauksessa jopa tuudittaa kaupunkilaistuneita suomalaisia ajattelemaan entistä vahvemmin, että "onhan meillä tuolla tuota hienoa koskematonta luontoa, eikö vain!" Valitettavasti asian laita ei näin ole, vaan koko maassa metsien kokonaispinta-alasta luonnontilaista on 4-5 %. Tähän on laskettuna Lapin erämaat, mikä jättää eteläisen Suomen luonnontilaisten metsien osuudeksi vain alle prosentin eteläisen Suomen metsäpinta-alasta. Eli ei niitä koskemattomia salomaita aivan takapihalta nykyään löydä, ja tällä hetkellä luonnontilaisten metsien suojelussa onkin enää kyse lähinnä hajanaisten sirpaleiden löytämisestä ja metsätyökoneiden torjumisesta näillä alueilla. Siinä mielessä laaja suomalainen luonnontilainen metsä on jo menetetty vuosisadoiksi, mikä välillä meinaa pistää "vähän" vihaksi.
Toivon mukaan elokuva saa kuitenkin sytytettyä uutta kipinää suomalaiseen metsiensuojeluun. Uskoisin, että ainakin joku perhe päättää lähteä elokuvan katsottuaan keväämmällä pienelle luontoretkelle lastensa kanssa. Ehkäpä elokuva myös paljastaa joillekin katsojilleen, että ikimetsät eivät ole vain jotain ryteikköjä siellä jossain itärajalla, vaan että ne ovat arvossapidettäviä ja kunnioitettavia luonnon monimuotoisuuden tyyssijoja sekä ihmisen henkisen kasvun paikkoja, joiden hävittäminen ja kaataminen sellupuuksi on ollut ja on edelleen kammottava erhe.
Kannattaa siis joka tapauksessa käydä katsomassa ja tukemassa kotimaista luontoelokuvaa, sillä mahtipontisia otoksia ovat Hannu Siitonen ja Mikko Pöllänen saaneet filmille kaapattua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti