Seisaus

On vuoden pimein hetki, silti kylven valossa.
Aurinko nousee vain vaivoin puiden latvojen taakse.
Se nukkuu sikeintä untaan syvällä talvipesässään.
Silmiäni ei häikäise eikä ihoani lämmitä.
Silti siitä hehkun, sillä joku nauraa sisälläni.

Kuuraiset koivut säkenöivät päivän lyhyimmässä kajossa.
Ne ovat kuin runopuut, jotka on valettu valkoisesta kullasta.
Onko kirkkaampaa enkeliä olemassakaan, mietin,
kun vitivalkea salama lyö läpi kehoni, ja saa minut huutamaan.

Puhdistumaan.

Järven jäällä kuljen pitkin pitkää siltaa,
jonka takanani kuultava aurinko polukseni maalaa.
Edessäni seisoo jättiläinen täynnä venyneitä ajatuksia.
Mutta puhdas lumihanki on peitellyt Vellamon uneen,
ja saan huokaista rauhan laskeutuessa samoina hiutaleina ylleni.
Viimein voin nukahtaa, kun sieluni hiilloksella palaa.

Hopeinen vuohenputkimeri kohoaa jääpuikkoina maan povesta.
Ne keihästävät hangen kuin muinaisten luonnonhaltijoiden lauluvaltikat
kauniisti aseteltuina heidän viimeisille leposijoilleen.
Mutta tämä ei ole hautausmaa,
sillä täältä uusi aurinko nostaa henget taas kukoistamaan.
Sitä elämää voin levänneenä sisääni hengittää, ulos puhaltaa,
ja saada liekin roihuamaan.