Loppulamassa luonnonsuojelusta ei kannata tinkiä

Vaaleissa suurimman kannatuksen keränneet puolueet tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä, että ympäristöhallintoa ja -lainsäädäntöä on karsittava talouskasvun kiihdyttämiseksi. Puheet siitä, että ympäristöasiat olisivat menossa nykyisen järjestelmän keinoin parempaan, voidaan siis viimeistään nyt lopettaa. Vaikuttaa siltä, että luonnonsuojelu oli vain ylellistä silmänlumetta, johon talousjärjestelmällä oli hetkellisesti varaa panostaa, mutta nyt talouskasvuajattelu näyttää jälleen todelliset kasvonsa, kun luonto ja ihmiset sen mukana halutaan uhrata talouden nimissä.

Ihminen on välittömässä kohtalonyhteydessä luonnon kanssa. Ihmisten elinehdot eivät koskaan ole peräisin todellisuudesta irrallaan olevasta mielikuvituksellisesta rakenteesta, jota kutsumme taloudeksi, vaan taloudellekin rajat asettavasta luonnosta. Noita rajoja on rikottu fossiilienergian voimin kiihtyvällä tahdilla, ja sen mukaista satoa alamme nyt vähitellen korjata: meistä ihmisistäkin huolen pitävä luonto on maailmanlaajuisessa kriisitilassa. Silti uskottelemme itsellemme, että luonto on jokin ”toinen”, meistä erillinen kokonaisuus, jota voimme käyttää viimeiseen puuhun asti tuomitsematta samalla ihmiskuntaa tuntuvasti aiempaa karumpiin elinolosuhteisiin, jopa sukupuuttoon lukemattomien hävittämiemme lajien joukkoon.

Elämme jo nk. loppulaman aikaa. Ympäristön kantokyky ei enää kestä kuormitustamme ja riittävän kustannustehokkaan energian, käytännössä halvan öljyn, mahdollistama tilapäinen luonnonherruuskulttuuri on viimein saavuttamassa kasvun rajoja. Lukuisat tutkijat ja ajattelijat ympäri maailman ovat varoitelleet meitä jo tovin siitä, ettei nykyisen elämänmenomme taanneelle halvalle ja helposti hyödynnettävälle öljylle ole näköpiirissä talouskasvun mahdollistavaa korviketta. Siten nykyinen taantuma ei ole poliitikkojen päätöksillä korjattavissa oleva tila, vaan vääjäämätön suunta, kun energiaresurssit eivät enää mahdollista globaalia, kiihtyvää talouskasvua.

Tässä tilanteessa on itsetuhoista yrittää pitää status quo pystyssä luonnonsuojelusta tinkimällä. Tulevaisuudessa olemme jälleen riippuvaisempia paikallisista elinehdoista, siis elinvoimaisesta luonnosta, joka turvaa sadon sekä antaa keruutuotteita, riistaa ja kalaa. Tuosta elinvoimasta olemme menettäneet jo paljon, mutta meidän ja joukossamme olevien poliittisten toimijoiden on nyt puoluerajoista piittaamatta pidettävä parempaa huolta siitä, mitä on jäljellä. Ei vain luonnon itseisarvoon liittyvistä ”viherpiipertäjien” syistä, vaan myös itsekkäistä ihmisten elinolosuhteisiin liittyvistä syistä. Me emme ole elintärkeä osa luontoa, mutta luonto on elintärkeä osa meitä.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin useassa sanomalehdessä mielipidekirjoituksena.

Kuljettu ja kulkematon polku

Parin vuoden ajan olen sukeltanut syvemmälle ja syvemmälle sivilisaatio- ja teknologiakriittisiin vesiin. Huomaan samalla, että ympärilläni vallitseva kulttuuri on muuttunut aste asteelta absurdimmaksi ja oudommaksi. Kuitenkin joudun myöntämään, että olen edelleen sen lapsi ja vanki. Kalterit tiedostettuani tunnen oloni silti vapaammaksi ja paremmaksi kuin koskaan. Samanaikaisesti olen oppinut paljon itsestäni ja omasta elämänkaarestani. Kirjoitan nyt pienen koonnin ajatuksistani jonkinlaiseksi virstanpylvääksi tänä hetkenä, jona elämäni tuntuu ottavan uutta suuntaa. Kokoan samalla yhteen sitä kirjallisuutta, joka on pääasiallisesti ollut ajatustyöni tukena ja inspiraationi lähteenä, ja jota suosittelen lämpimästi kaikille näistä asioista kiinnostuneille luettavaksi.

Energia ja öljy

Nykyisen teollisen ja maailmanlaajuisen sivilisaatiomme voittokulku perustuu pohjimmiltaan halpaan ja helposti hyödynnettävään energianlähteeseen, jonka ihmiskunta valjasti omaan käyttöönsä 1800-luvun puolivälin kieppeillä. Öljy on siitä lähtien ollut "kehityksen" elinehto, ja sen avulla sivilisaatiomme on kasvanut yhä monimutkaisemmaksi pyramidiksi. Kompleksisuutta lisäämällä yhteiskunnat ovat voineet ratkaista eteen tulleita ongelmiaan. Kompleksisuuden lisääminen vaatii kuitenkin energiaa, ja seurauksena on yleensä myös koko liuta uusia ongelmia, joiden ratkaiseminen vaatii taas lisää energiaa. Nyt elämme pitkälti tilanteessa, jossa kompleksisuuden kasvattaminen on jo niin kallista, ettei siitä ole enää mitään hyötyä ongelmanratkaisussa, vaan päinvastoin se paikka paikoin ainoastaan lisää kustannuksia.

Toinen suuri ongelma tässä pelissä piilee siinä, että halvan öljyn ajat alkavat olla ohi. Jatkuvaan kasvuun eli typeryyteen perustuva maailmantalous tarvitsee nykyisillä edellytyksillä tarpeeksi halpaa öljyä välttääkseen taantuman. Öljyn kanssa sivilisaatiomme on elänyt törsäten ja tuhlaten, minkä vuoksi öljyhuippu näyttäisi olevan jo käsillä. Helpoiten ja halviten saatavilla olevat esiintymät on joko hyödynnetty tai ne ovat vähitellen taantumassa. Uudet esiintymät eivät ole hyötysuhteeltaan sitä, mitä nykyinen talousjärjestelmämme vaatisi, sillä öljyn saaminen maan pinnalle ja sen jälkeen jalostetuksi on jatkuvasti vaikeampaa ja energiaintensiivisempää askartelua. Öljylle on toki vaihtoehtoisia energianlähteitä, mutta mikään niistä ei vastaa ominaisuuksiltaan ja hyötysuhteeltaan halvalla tuotettavissa olevaa öljyä, jota sivilisaatiomme on rännännyt suoneensa pahan yliannostuksen. Tällä hetkellä näyttää siltä, että status quo pyritään säilyttämään hinnalla millä hyvänsä, vaikka laskun pehmentäminen olisi pitänyt aloittaa jo aikoja sitten. Vaihtoehdoista ei keskustella tai niitä ei edes pystytä näkemään.

Kirjallisuutta:

Diamond, Jared: Romahdus - Miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä
Partanen, Paloheimo, Waris: Suomi öljyn jälkeen
Homer-Dixon, Thomas: The Upside of Down - Catastrophe, Creativity, and the Renewal of Civilization
Tainter, Joseph A.: Problem Solving: Complexity, History, Sustainability
Akilleen kantapää -blogi 

Teknologia, kehitys ja luontosuhde

Edellä kuvattu energiavarojen törsäys on ollut yksi edellytys niin kutsutulle "kehitykselle", joka kulttuurissamme on muodostunut myyttiseksi ihmiskunnan kohtaloksi ja ainoaksi oikeaksi tieksi. Kehityksen toinen edellytys on ollut kulttuuri, jossa kaikki pyhä, emotionaalinen ja mystinen on syrjäytetty järjen ja tieteen tieltä. Valistuksen aikakaudella ihminen on korottanut itsensä maapallon herraksi ja siitä seuranneen paskan voi haistaa kuka tahansa normaalein aistein varustettu henkilö. Kehityksen tuhoisat vaikutukset näemme maapallon tilassa ja ihmisten henkisessä ja ruumiillisessa hyvinvoinnissa.

Olemme ajautuneet sellaisen ilmiön keskelle, jossa maapallon biosfääri joutuu luovuttamaan kiihtyvällä tahdilla tilaa ihmisen luomalle teknosfäärille. Tämä näkyy yksittäisen ihmisen elämässä luontosuhteen kapenemisena ja teknologiasuhteen vahvistumisena. Emotionaalisen siteen katkeaminen luontoon on omalta osaltaan mahdollistanut sen, että ihmiskunta riistää elonkehää edelleen törkeällä tavalla ja lopulta myös omaksi onnettomuudekseen. Luomamme teknosfäärikin on nimittäin loppujen lopuksi täysin riippuvainen siitä biosfääristä, jonka elinvoimaa jatkuvasti kuihdutamme.

Lisäksi olemme jo nyt tilanteessa, jossa suurin osa ihmisistä on TÄYSIN riippuvaisia teknologiasta hengissä pysyäkseen. Jos tätä teknologiaa ei enää voida pitää yllä esimerkiksi energiakriisin vuoksi, mitenkäs sitten suu pannaan? Kuinka monella on taidot selviytyä ilman korkeaa teknologiaa maapallolla, jonka elämä on täysin meidän takiamme köyhtynyt?

Kehityksen takia alati oheneva luontosuhde on myös pääsyyllinen nykyisessä kulttuurissamme vallitseville tyhjyyden, juurettomuuden ja tarkoituksettomuuden tunteille. Ihminen ei kehittynyt evoluution myötä elämään kuten me elämme. Meillä on edelleen mieli ja ruumis, jotka on viritetty pienyhteisöihin perustuvaan metsästäjä-keräilijän elämäntapaan. Mitä täysin ihmisluonnon vastaisessa ja luonnosta erkaantuneessa ympäristössä eläminen on saanut aikaan psyykellemme? Ei enempää eikä vähempää kuin massiivisen joukkopsykoosin, jonka oireita ovat mm. mielenterveysongelmat laidasta laitaan, kaiken ihmislähtöisen korostaminen, identiteetin rakentelu ostamalla tavaroita sekä tunteettomuus ympäröivää luontoa kohtaan.

Kirjallisuutta:

Berg, Lasse: Kalaharin aamunkoitto
Berry, Thomas: The Dream of the Earth
Diamond, Jared: Kolmas simpanssi
Ellul, Jacques: The Technological Society
Kaczynski, Theodore J.: Technological Slavery (sis. päivitettynä Industrial Society and Its Future -manifestin)
Naess, Arne: Ecology, Community, and Lifestyle
Roszak, Gomes, Kanner (toim.): Ecopsychology
Quinn, Daniel: Ishmael, The Story of B, My Ishmael, Beyond Civilization
von Wright, Georg Henrik: Tiede ja ihmisjärki
Wright, Ronald: A Short History of Progress

Onnellisuus, henkisyys ja vahva identiteetti

Myös useat edellisen osion kirjoista ovat auttaneet minua löytämään onnellisempaa ja vahvempaa minuutta. Erityisesti ekopsykologiaa sekä ihmisen villiä tilaa koskevat kirjoitukset antavat perspektiiviä siihen, mistä ihmisen henkinen hyvinvointi koostuu. Nyrkkisääntönä sanoisinkin, jos olet onneton, vahvista luontosuhdettasi. Seuraavaksi olen kuitenkin listannut kirjoja, joista on ollut minulle apua vahvemman, avoimemman ja rakastavamman identiteetin löytämisessä, mutta jotka eivät ota juurikaan kantaa maailman tilaan. Nämä kirjat ovat auttaneet minua vapautumaan monista henkisistä padoista ja lukoista, jotka saivat minut elämään elämääni puolivaloilla.

Kirjallisuutta:

Bly, Robert: Iron John - A Book about Men
de Mello, Anthony: Havahtuminen
Eppinger, Paul: Restless Mind, Quiet Thoughts
Estés, Clarissa Pinkola: Women Who Run with the Wolves - Myths and Stories of the Wild Woman Archetype
Horgan, John: Rational Mysticism
Moore, Gillette: King, Warrior, Magician, Lover - Rediscovering the Archetypes of the Mature Masculine
Takanen, Kimmo: Tunne lukkosi
Turnbull, Colin: The Forest People

Mutta mitä kaiken tämän tutkiskelun jälkeen? Nyt on alkanut tuntua siltä, että pelkkä henkinen itsensä kehittäminen ja tiedon ahtaminen päähän ei enää riitä. Tuntuu siltä, että on tullut aika alkaa purkaa kaikkea tätä paljon päämäärätietoisemmalla tavalla omaan ulkoiseen elämääni. Olenhan itsekin vielä hyvin pitkälti teknologian armoilla ja siten housut kintuissa. Haluan myös viedä elämäntapaani konkreettisemmin siihen suuntaan, mihin ajatukseni ja tunteeni ovat jo jonkin aikaa kulkeneet. Vanha ja turvallinen polku on alkanut kiertää ympyrää. Vaikka uuden polun valitseminen on aina myös pelottavaa, se on kuitenkin ainoa tyydyttävä vaihtoehto, sillä se vie jälleen eteenpäin. Sanomalla ei saa turvallisuutta. Sanomalla joo saa seikkailuja.

Blogi hiljenee nyt joksikin aikaa, sillä lähden pariksi kuukaudeksi viettämään kulkurielämää. Toivon mukaan se kirkastaa joitakin vanhoja ajatuksia, sammuttaa tarpeettomaksi jääneitä sekä avaa mielenmaisemaani uusia näkymiä. Näkemisiin taas kesän kynnyksellä!

Romahdus ≠ ahdistus

Raavin joskus päätäni sen suhteen, onko oikein yrittää herätellä ihmisiä kohtaamaan nyky-yhteiskuntamme ongelmia, jotka todennäköisesti aiheuttavat lähivuosikymmeninä yhden laajimmista ja traagisimmista mullistuksista ihmiskunnan historiassa. Lähtökohtaisesti luulisi, että mm. ajatukset yhteiskunnan energiapohjan vähittäisestä rapautumisesta, hallitsemattomasta väestönkasvusta, luonnon monimuotoisuuden hupenemisesta ja ilmastonmuutoksesta sekä globaalista yhteiskunnallisesta romahduksesta eivät piristä kenenkään päivää. On ollut yllättävää huomata, että juuri onnellisuutta lisäävä vaikutus näillä perin pohjin ahdistavilla ajatuksilla on omassa elämässäni ollut. Osa seuraavaksi kirjoittamastani koskee myös muita ihmiselämään vääjäämättä sattuvia huolia, murheita ja suruja.

Pintatasolla kyse on kulttuuristen kahleiden murtumisesta. Kun teollisen ja teknologisen sivilisaatiomme mielettömyys alkaa vähitellen näyttää ja tuntua ilmiselvältä, eivät monet tuon järjestelmän yksilöihin kohdistamat normit enää tunnu noudattamisen arvoisilta. Ne muuttuvat kertakaikkisen typeriksi ja turhiksi. Tällaisilla normeilla tarkoitan sellaista yksilöihin kohdistuvaa kulttuurista painetta, joka saa ihmiset käyttäytymään kuin eläintarhan häkeissä elävät tylsistyneet eläimet. Sellaista elämää me elämme, mutta kun koko järjestelmän ja sen jäsenten mielipuolisuus on paljastunut, kalterit jotka estävät meitä olemasta kesyttämättömiä ihmisiä, alkavat murtua. Elämästä voikin nauttia tavoilla, joita ei ennen voinut kuvitellakaan! Tervettä ihmistä ohjaa tässäkin tilanteessa moraalinen koodisto, jonka evoluutio on kirjoittanut mieliimme. Mikä tahansa, mikä ei aiheuta oikeaa vahinkoa muille, on mahdollista! Henkisessä lukossa olevien hiekoittajien närkästyminen ja mielipaha on asia erikseen, eikä siitä tarvitse välittää tai ottaa itseensä.

Kulttuuristen kahleiden murtuminen on kuitenkin vain osatekijä siinä, miksi maailmanjärjestystämme uhkaavien tekijöiden tunnustaminen voi muuttaa suhtautumisen elämään kaikin puolin onnellisemmaksi, vapautuneemmaksi ja eloisammaksi. Pohjimmiltaan kyse on todellisuuden hyväksymisestä sellaisena kuin se on. Ihminen voi käyttää valtavat määrät henkistä energiaansa asioiden kieltämiseen. Mitä enemmän mielenvoimaa käyttää todellisuuden kieltämiseen tai sen muokkaamiseen itseään huijaamalla, sitä vähemmän resursseja jää jäljelle toimimiseen, luovaan ajatteluun, rakastamiseen, itsestään huolehtimiseen ja elämästä nauttimiseen. Henkisiä voimavaroja hyödyntämällä kannattaa muokata omaa suhtautumistaan todellisuuteen, mutta energiaa ei missään nimessä kannata tuhlata tosiseikkojen kieltämiseen. Tosiseikkoihin voi suhtautua kielteisesti tai myönteisesti, pessimistisesti tai optimistisesti, mutta tosiseikkoja ei voi ajatuksenvoimalla muuttaa muuksi kuin mitä ne ovat.

Todellisuuden molemmat puolet on lopulta kohdattava sellaisena kuin ne ovat. Vastaan on otettava sekä hyvä että paha. Jos mieli ei ole tarpeeksi rohkea kohtaamaan pelottavia ja uhkaavia asioita, se ei ole myöskään tarpeeksi uskalias antautumaan täydellisesti kauneudelle, rakkaudelle ja ilolle. Kun elämäntapaamme horjuttavat uhat kohtaa rohkealla ja avoimella mielellä, kapasiteetti avautua elämän kauniille puolille voimistuu, ja siitä jos mistä saa voimaa mennä eteenpäin.

Koyaanisqatsin ja Docventuresin jälkimainingeissa

Seurasin monien muiden tavoin televisiosta mainiota Docventures-dokumenttielokuvasarjaa. Pääosin elokuvat olivat hyviä, jotkut jopa erinomaisia, ja "jälkiliukkaat" vähän vieraasta tai aiheesta riippuen loistavia, kehnoja tai jotain siltä väliltä. Sarjan päättänyt Koyaanisqatsi oli kaikista esitetyistä dokumenteista ehdottomasti tärkein. Näin Koyaanisqatsin muuten ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten, ja silloin elokuvan lopussa tuhoutuva raketti oli minusta varoitus. Nyt joitakin vuosia vanhempana ja monia minua viisaampien ajattelijoiden kirjoja lukeneena huomasin, että se ei ollutkaan enää varoitus, vaan vertauskuva yhteiskuntajärjestelmämme vääjäämättömälle romahdukselle.

Koyaanisqatsin jälkeinen keskustelu oli pääosin mainiota ja ihmiskunnan tämänhetkisessä tilanteessa elintärkeää. Roope Mokan ajatuksista löysin paljon samaistumispintaa, mutta paikoin ne jäivät silti puolitiehen tai olivat toiveikkaan optimismin kyllästämiä. Erityisesti yhteen seikkaan haluaisin nyt sanoa sanaseni.

Studiokeskustelussa Mokka muistaakseni ennakoi, että energiaresurssien ehtymisen vuoksi ihmiskunnan edessä on suuri muutos 10-15 vuoden kuluttua. Tämä on mielestäni varsin realistinen arvio. En kuitenkaan pidä mahdottomana, että tuo muutos tulee vasta 20-30 vuoden kuluttua, mutta ehkä tämä on vain omaa ylilyötyä optimismiani tai tietämättömyyttäni. Lisäksi keskustelussa mainittiin sellainen seikka, että ihmiskunnan nykyinen väestömäärä ja sen kasvu perustuu fossiilisten polttoaineiden mahdollistamaan halpaan energiaan, joka tekee meidän puolestamme aivan käsittämättömän määrän töitä.

Otetaan sitten huomioon sellainen asia, että öljylle vaihtoehtoiset energianlähteet eivät ole hyötysuhteeltaan tai edullisuudeltaan lähellekään yhtä hyviä kuin öljy. Ne eivät siis kykene tuottamaan yhtä halvalla yhtä paljon energiaa kuin öljy, mihin Mokkakin taisi keskustelussa pikaisesti viitata. Ja otetaanpa vielä huomioon sellainen studiossa mainitsematta jäänyt seikka, että näiden vaihtoehtoistenkin energianlähteiden rakentaminen, huolto ja toiminta vaatii rutkasti öljyä.

Keskustelun myöhemmässä vaiheessa Mokka otti esiin tulevaisuuden väestöennusteen. Jos muistan oikein, niin Mokka mainitsi, että vuonna 2050 maapallolla on jonkin ennusteen mukaan 10 miljardia ihmistä, joista meidänlaisiamme "keskiluokkaisia" rohmuja on noihin aikoihin maailmassa nelisen miljardia ihmistä.

Ongelma tässä yhtälössä on varmaan kaikille aika ilmiselvä, mutta väännetään se tähän vaikka valokaapelista. Tämän hetkinen, täysin kaikista populaatiodynamiikan laeista paennut ihmisväestö on elossa fossiilisten polttoaineiden tuottaman energian ansiosta. 10-15 vuoden kuluttua näiden energiaresurssien ehtymisen vuoksi energiaa ei voida tuottaa enää yhtä paljon. Millä ilveellä ja resursseilla maailman väestö sitten jatkaa kasvuaan aina vuoden 2050 10 miljardiin saakka? Tyydyttiinkö tässä joihinkin YK:n väestölaskelmiin, jotka ilmeisesti pohjautuvat sellaiselle ajatukselle, että kehitys kehittyy vastaisuudessakin ilman koko yhteiskuntajärjestelmään vaikuttavia häiriöitä (kuten energiakriisi) ainakin vuoteen 2050 saakka?

Mitä tuon sijaan sitten saattaa tapahtua? Mikä on se tapahtumasarja, jonka myötä väkimäärä vääjäämättä vähenee? Mihinkään hallittuihin ratkaisuihin en usko, ja samanlaisia äänensävyjä oli myös studiokeskustelussa, kun puhuttiin demokratiasta ja sen munattomuudesta. Näistä asioista ei jumalauta olla edes tietoisia siellä, missä päätöksiä tehdään. Saattaakin siis hyvin olla, että jonkinlaisia kaikuja tulevaisuudesta voi kuulla katsomalla The Road -elokuvan. Itse löisinkin lanttini likoon traumaattisen ja anarkistisen* eloonjäämiskamppailun puolesta. Voi olla, että omavaraisuustaidot sekä yhteisöt tulevat olemaan arvokkainta varallisuutta, mitä ihmisillä voi olla.

Niin, ja muistakaamme lopuksi, että luonnon monimuotoisuus reagoi hupenemisellaan teknologiahulluudessa piehtaroivan ihmiskunnan aiheuttamiin muutoksiin pitkälläkin viiveellä. Toivokaamme parasta, ettemme ole menneet liian pitkälle, ja että tulevaisuuden jäljelle jääneellä ihmiskunnalla olisi käytettävissään edes kurjaa käyttökelpoisemmat resurssit uudessa maailmassa selviämiseen.

*Anarkia ei ole mielestäni silti lainkaan huono juttu, vaan ihmisille ihanteellisin yhteiskuntamalli. Se ei valitettavasti vaan toimi näissä reippaasti yli sadan henkilön yksiköissä.

Dokumenttivinkki: Collapse - The End of the Age of Oil

Chris Smithin elokuva Collapse lähtee liikkeelle öljyhuipun selittämisestä ja päätyy romahduksen vaikutusten arviointiin ja niistä selvitymiseen. Tässä on siis dokumentti, joka povaa oikeasti romahdusta ja esittää jopa väitteen siitä, että se on käynnissä jo nyt. Se tarjoaa ihmisille myös pienimuotoista osviittaa siitä, miten tuohon romahdukseen kannattaa varautua. Collapse on mielenkiintoinen dokumenttielokuva, sillä se on rakennettu päällisin puolin näyttämään Michael Ruppertin haastattelulta ja puolittaiselta elämäntarinalta. Ruppert on entinen huumepoliisi, nykyinen kirjailija ja tutkiva journalisti, joka on aiemminkin pyrkinyt tuomaan virallisesta totuudesta poikkeavia näkemyksiä maailmasta ja yhteiskunnastamme ihmisten tietoon. Tietenkin monet pitävät häntä salaliittoteoreettikkona ja tuomiopäivänprofeettana, mutta tällaiset arvostelmat on jokaisen katsojan tehtävä itse. Viestinkantajan arvostelu on sitä paitsi yksi käytetyimmistä harhautustekniikoista, joten annetaan asian puhua puolestaan.

Dokumentin katsomisen jälkeen halusin sanoa muutaman sanasen, jotka ovat muutoinkin pyörineet mielessäni viime aikoina. Loppujen lopuksi on aivan se ja sama, mitä Suomen hallitus tekee talouskriisiä lievittääkseen ja hyvinvointiyhteiskunnan palveluja säilyttääkseen. Uutta, vuosikausia kestävää kiihtyvää talouskasvua ei enää yksinkertaisesti tule, sillä sitä varten ei ole olemassa tarpeeksi energiaa. Tankissa ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi bensaa, jotta moottori lähtisi taas kunnolla rykimään. Toimenpiteet, joilla taloutta yritetään tällä hetkellä saada käynnistettyä, ovat täysin turhia ja vain paisuttavat sitä pullataikinaa, joka kohta lässähtää lattialle. Suurin talouskasvua elvyttävä tekijä tällä hetkellä lienee se seikka, että laman iskiessä öljyn kysyntä laskee, jolloin sen hintakin hetkeksi halpenee. Sitten öljyn kysyntä jälleen nousee, jolloin hintakin alkaa nousta, ja kaikki tietävät mitä siitä taas seuraa. Jossain vaiheessa seinä tulee tällaisellekin kasvukäyrälle vastaan ja öljyn hinta ampaisee lopullisesti taivaisiin. Siksi näiden talouden "elvytystoimenpiteiden" sijaan huomio olisi jo aikoja sitten pitänyt kiinnittää siihen, kuinka voimme mahdollisimman hyvin sopeutua vääjäämättömään keskitetyn ja teollisen sekä öljy- ja teknologiariippuvaisen järjestelmän hiipumiseen. Tuo hiipuminen on jo alkanut, ja Collapse-dokumentti puhuu selvää kieltä siitä, että paluuta loputtoman talouskasvun polulle ei mitä todennäköisimmin enää ole. Eikä tarvitse miettiä kuin pieni hetki meidänkin mediassamme melkein päivittäin pyöriviä asioita, niin voi huomata merkkejä asteittaisesta romahduksesta:

• Sahaava talouden kasvukäyrä
• Euro- ja finanssikriisi
• Rappeutuva infrastruktuuri (esim. tieverkko, jota ei enää ole varaa korjata tarpeeksi)
• Hyvinvointipalveluiden karsiminen (kuntien lakisääteisten palveluiden vähentäminen)

Jälleen kerran dokumentissa päädytään johtopäätöksiin, jotka ovat pyörineet useastikin monissa muissa yhteyksissä ja omassa mielessäni. Romahduksen jälkeen vastuu ihmisten elämästä siirtyy taas paikallistasolle ja pienet yhteisöt alkavat selviytyä omin neuvoinensa. Mutta onko meidän pakko yrittää pitää kiinni jostain, jota kutsutaan sivilisaatioksi? Ruppert elättelee toiveita "jonkinlaisesta sivilisoituneesta elämästä" lapsillemme. Emmekö voi rehellisesti kutsua paikallista, yhteisöllistä elämää, joka tulevaisuudessa meitä luultavasti odottaa, heimoyhteiskunnaksi? Tietenkin tuo yhteiskunta voi saada jonkinlaisen sivilisaation hahmon, mutta en itse usko, että sivilisaatio on mahdollinen ilman keskitettyä valtakoneistoa sekä tuota keskitettyä järjestelmää vaativaa kovaa teknologiaa. Miksi elämän täytyisi olla sivilisoitunutta? Onko sivilisaatiolla jokin itseisarvo? Minun vastaukseni on ei. Pienimuotoinenkin sivilisaatio kätkee taskuihinsa aina keskitetyn, laajentumiseen pyrkivän ja ihmistä alistavan valtakoneiston siemenet. Jos teollistunut sivilisaatio romahtaa joskus meidän elinaikanamme, mikä ei ole ollenkaan epätodennäköistä, niin annetaan sen romahtaa kunnolla ja jatketaan ilman sitä virhettä, jonka esi-isämme reilut 10 000 vuotta sitten tekivät.

Ilahduttavaa oli nähdä Ruppertin suhtautuvan kalseisiin tulevaisuudenkuviin iloisella ja positiivisella elämänasenteella. Juuri näin sen pitääkin olla. Kaikista uhkaavista merkeistä huolimatta meidän pitää jatkaa kauneuden ihailemista sieltä, missä sitä on jäljellä. Nautitaan toistemme seurasta ja autetaan toinen toisiamme. Hymyillään ja ollaan entistäkin avoimemmin ihmisiä, sillä meihin lukitut kahleet ovat alkaneet ruostua. Stressiin ja masennukseen vaipumisesta ei ole kenellekään mitään iloa, vaan positiivisen ja onnellisen elämänasenteen kautta voi takoa avaimet menestyksekkääseen elämään tulevaisuudessa. Oli se tulevaisuus minkälainen hyvänsä.

Katso dokumentti tästä.