Meinasin aluksi alkaa kirjoittaa
Talvivaarasta, mutta siitä on nyt liikkeellä niin paljon tietoa,
että minun kirjoitukseni eivät asialle enää lisäarvoa toisi.
Kirjoitin pari viikkoa sitten pahuudesta osana meidän kulttuuriamme. Minulla on lisääkin sanottavaa aiheesta. Eli mistä tuo tuhoava tunne yhteiskuntamme jäsenissä
lopulta kumpuaa?
Tarkastellaanpa yhteiskuntaamme. Tai
ei, tarkastellaan sivilisaatiotamme, ottajakulttuuriamme, joka kattaa
nykyään lähes koko maailman joitakin hajanaisia ja syrjäisiä
alkuperäiskulttuureja lukuunottamatta. Sivilisaatiomme on mm.
sotien, rikollisuuden, orjuuden (kyllä, minun ei tarvitse kuin
katsoa Indonesiassa valmistettuja Puman tennareitani, ja tiedän,
että orjuus elää ja voi hyvin), korruption, päihdeongelmien,
mielenterveysongelmien, masennuksen, itsemurhien ja
ympäristöongelmien kyllästämää. Elämme tällaisen todellisuuden keskellä, joten onko siis ihmekään, että tunnemme itsemme pahoiksi. Samalla emme ymmärrä, että me emme edusta koko ihmiskuntaa, vaan
ainoastaan yhtä kulttuuria. Ei siis ole ihme, että uskomme pahuuden olevan osa ihmisyyttä. Meidän sivilisaatiomme ei kuitenkaan ollut mikään
ihmiskunnan väistämätön kohtalo, vaan erinäisten
sattumanvaraisten seikkojen summa.
Totta kai
alkuperäiskulttuureillakin on ollut ja on yhä omat ongelmansa.
Totta kai ihmiset näissäkin kulttuureissa käyttäytyvät joskus
huonosti ja aiheuttavat välillä ongelmia toisilleen. Mutta heidän
ongelmansa eivät ole systemaattisia. Niiden kanssa heidän ei
tarvitse jatkuvasti painia. Juuri tämän vuoksi nämä kulttuurit
ovat säilyneet kestävinä vuosituhannesta toiseen. On noudatettu
toimivaksi osoittautunutta elämäntapaa, ongelmanratkaisukeinoja ja
esi-isien viisautta. Me olemme säilyneet näin pitkään elossa
ainoastaan kekseliäisyytemme vuoksi. Ongelman kohdatessamme emme
puutu sen syyhyn, vaan hoidamme sen oireita. Keksimme aina jonkin
lääkeen, joskus kirjaimellisestikin, jolla voimme pyyhkiä ongelman
todelliset syyt maton alle. Yleensä on kuitenkin vain ajan kysymys,
milloin tuo lääke osoittautuu riittämättömäksi tai uusia
ongelmia ilmaantuu sen rinnalle. Milloin kohtaamme ongelman, jota
emme voi enää hoitaa puuttumatta sen perussyyhyn: tapaamme elää
maapallolla? Olemmeko jo kohdanneet sen?
Kokonaisuutena ihmiskunta sekä
maapallo selvästikin kärsivät. Emme voi henkisesti hyvin, etsimme
elämällemme tarkoitusta, etsimme pelastusta. Nälkää näkevien
määrä kasvaa ja vesikriisi pahenee edelleen väestön kasvaessa.
Elämää ylläpitävät ekosysteemit kaatuvat. Silti pidämme
edelleen visusti kiinni työläästä elämäntavastamme, joka saa
meidät tuntemaan itsemme pahoiksi. Voikin kysyä, kuinka terveellä pohjalla on sivilisaatio, joka saa omat jäsenensä tuntemaan itsensä
sisäsyntyisesti pahoiksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti