torstai 8. marraskuuta 2012

Lisää pahuudesta


Meinasin aluksi alkaa kirjoittaa Talvivaarasta, mutta siitä on nyt liikkeellä niin paljon tietoa, että minun kirjoitukseni eivät asialle enää lisäarvoa toisi. Kirjoitin pari viikkoa sitten pahuudesta osana meidän kulttuuriamme. Minulla on lisääkin sanottavaa aiheesta. Eli mistä tuo tuhoava tunne yhteiskuntamme jäsenissä lopulta kumpuaa?

Tarkastellaanpa yhteiskuntaamme. Tai ei, tarkastellaan sivilisaatiotamme, ottajakulttuuriamme, joka kattaa nykyään lähes koko maailman joitakin hajanaisia ja syrjäisiä alkuperäiskulttuureja lukuunottamatta. Sivilisaatiomme on mm. sotien, rikollisuuden, orjuuden (kyllä, minun ei tarvitse kuin katsoa Indonesiassa valmistettuja Puman tennareitani, ja tiedän, että orjuus elää ja voi hyvin), korruption, päihdeongelmien, mielenterveysongelmien, masennuksen, itsemurhien ja ympäristöongelmien kyllästämää. Elämme tällaisen todellisuuden keskellä, joten onko siis ihmekään, että tunnemme itsemme pahoiksi. Samalla emme ymmärrä, että me emme edusta koko ihmiskuntaa, vaan ainoastaan yhtä kulttuuria. Ei siis ole ihme, että uskomme pahuuden olevan osa ihmisyyttä. Meidän sivilisaatiomme ei kuitenkaan ollut mikään ihmiskunnan väistämätön kohtalo, vaan erinäisten sattumanvaraisten seikkojen summa.

Totta kai alkuperäiskulttuureillakin on ollut ja on yhä omat ongelmansa. Totta kai ihmiset näissäkin kulttuureissa käyttäytyvät joskus huonosti ja aiheuttavat välillä ongelmia toisilleen. Mutta heidän ongelmansa eivät ole systemaattisia. Niiden kanssa heidän ei tarvitse jatkuvasti painia. Juuri tämän vuoksi nämä kulttuurit ovat säilyneet kestävinä vuosituhannesta toiseen. On noudatettu toimivaksi osoittautunutta elämäntapaa, ongelmanratkaisukeinoja ja esi-isien viisautta. Me olemme säilyneet näin pitkään elossa ainoastaan kekseliäisyytemme vuoksi. Ongelman kohdatessamme emme puutu sen syyhyn, vaan hoidamme sen oireita. Keksimme aina jonkin lääkeen, joskus kirjaimellisestikin, jolla voimme pyyhkiä ongelman todelliset syyt maton alle. Yleensä on kuitenkin vain ajan kysymys, milloin tuo lääke osoittautuu riittämättömäksi tai uusia ongelmia ilmaantuu sen rinnalle. Milloin kohtaamme ongelman, jota emme voi enää hoitaa puuttumatta sen perussyyhyn: tapaamme elää maapallolla? Olemmeko jo kohdanneet sen?

Kokonaisuutena ihmiskunta sekä maapallo selvästikin kärsivät. Emme voi henkisesti hyvin, etsimme elämällemme tarkoitusta, etsimme pelastusta. Nälkää näkevien määrä kasvaa ja vesikriisi pahenee edelleen väestön kasvaessa. Elämää ylläpitävät ekosysteemit kaatuvat. Silti pidämme edelleen visusti kiinni työläästä elämäntavastamme, joka saa meidät tuntemaan itsemme pahoiksi. Voikin kysyä, kuinka terveellä pohjalla on sivilisaatio, joka saa omat jäsenensä tuntemaan itsensä sisäsyntyisesti pahoiksi?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti