Tänään vietetään maailmanlaajuista merkkipäivää, jolla juhlistetaan ihmiskunnan etevyyttä ja ylivertaisuutta. Nostakaamme siis kuppia sille, että olemme onnistuneet kuluttamaan maapallon meille tarjoamat vuotuiset luonnonvarat yli neljä kuukautta ennen kuin saamme ampua lisää luonnonvaroja taivaan tuuliin uudenvuoden raketteina.
Tänään on siis maailman ylikulutuspäivä (Earth Overshoot Day) ja kalenteri näyttää päivämäärän olevan elokuun 22. Katsoinpa pikaisesti mikä oli tilanne vuonna 1990. Silloin ahmimme osuutemme samalla, kun availimme joulukalenterin luukkua numero 7! Miten on mahdollista, että tämä surullinen päivä siirtyy hälyttävästi kohti juhannusta, vaikka kaikki on nykyään olevinaan niin vihreää, vastuullista ja ekologista? Taidamme edelleen uskoa, että tiedemiehet ja teknologia pelastavat meidät, vaikka seisomme jalat tiukasti suonsilmäkkeessä edelleen vajoten. Kehitys kyllä kehittyy, mutta väärään suuntaan. Albert Einsteinkin totesi, että "emme voi ratkaista ongelmia ajattelemalla samalla tavalla kuin silloin, kun loimme ne."
Olemme siis kuluttaneet maapallo paran tarjoamat vuotuiset eväät ahmimalla ja nyt joudumme syömään yli neljä kuukautta tulevien vuosien kuormasta. Mietitäänpä muuten hetki tuota sanaa "kuluttaa". Arkipäiväisessä kielenkäytössä tällä sanalla on kovin neutraali, joskus jopa positiivinen kaiku. Olemme kuluttajia, kulutamme, elämme kulutusyhteiskunnassa ja kulttuurimme perustuu kulutukseen. Eihän tämä kuulosta ollenkaan kivalta. Kuluttaminenhan on hyvin negativiinen tekemisen muoto. Kuluttamisen seuraus on tavalla tai toisella kulutettavan objektin loppu. Ja me kulutamme maapalloa, ainoaa planeettaa, jolla voimme elää (tuskinpa kukaan oikeasti uskoo, että me avaruuteen voimme muuttaa). Sitten meille vielä syötetään ajatusta siitä, että paras keino vaikuttaa asioihin on kulutus. Pelasta maailma, valitse mitä kulutat. Kunhan kulutat.
Kävinpä tänään terveydenhoitajan vastaanotolla ja odotellessani käteeni sattui Suomen Kuvalehden numero alkukesältä. Lehdessä oli artikkeli pullokuonodelfiinien kommunikaatiosta. Aivokapasiteetiltaan he (mieluummin kuin ne?) pystyvät samantasoiseen viestintään kuin ihmiset. Ja niin he luultavasti tekevätkin. Tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, että nämä delfiinit kutsuvat toisiaan nimillä, ja kukin delfiini keksii nimen itselleen. He muodostavat sosiaalisia verkostoja ja mm. valitsevat itselleen kalakaverit eivätkä yleensä saalista muussa seurassa. Kalastusta he koordinoivat monimutkaisella kielellään tarkasti. Miksi emme anna muille lajeille mahdollisuutta kukoistaa? Miten me muka olemme ylivertaisia? Miten edes kehtaamme?
Mitä vastaisimme, jos tulevien sukupolvien edustaja haluaisi meiltä selityksen toimillemme? Miten vastaisimme, jos sukupuuton partaalla oleva oranki osaisi puhua ja vaatisi kollektiivista päätämme vadille? Jos olemassa olisi jokin planetaarinen oikeusistuin, meidän olisi luultavasti mahdotonta voittaa valamiehistöä puolellemme. Olemme siis tiellä, jolla ihmisen sukupuutto olisi hyvä asia. Masentavaa.
Tulipas tästä piristävää ja maailmanloppua enteilevää tekstiä, joten vietetäänpä kuitenkin vielä hetki ratkaisua ajatellen. Tottakai pienilläkin teoilla on merkitystä, mutta piimätölkkien kierrätyksestä vaahtoaminen on pelkkä savuverho todellisten ongelmien edessä, kun elämme ytimestään mädäntyneessä systeemissä. Vaaditaan siis sitä Einsteininkin painottamaa uutta ajattelua, uutta systeemiä ja kokonaisvaltaisesti uutta kulttuuria. Puhutaan siis näistä asioista ja levitetään tietoisuutta. Ei meidän heti tarvitse elää jollain uudella tavalla, mutta kun tarpeeksi moni on siihen valmis, voimme siirtyä eteenpäin. Ehkä jonain päivänä nämä uudenlaiset ajatusrakennelmat saavuttavat kriittisen massan ja jalostuvat timanttiseksi kokonaisuudeksi, joka mahdollistaan kestävän elämän Maassa.
Olisimmeko kuluttajien sijaan suojelijoita?
Kuumehoureisin terveisin,
Liro
P.S. Satuin äsken vilkaisemaan Yleltä ajankohtaisohjelmaa tunturipeurojen suojelusta Norjassa. Pahin ongelma on matkailu eli käytännössä uudet lomamökit ja uudet hiihtokeskukset. Eikö meillä muka ole jo tarpeeksi? Emmekö ole jo vieneet elintilaa muilta lajeilta tarpeeksi? KUKA OIKEASTI KAIPAA UUSIA HIIHTOKESKUKSIA? Kaikessa tässä on loppujen lopuksi kyse siitä, että mikään ei riitä jatkuvan talouskasvun koneistolle. Aloin jälleen ajatella Money as Debt -dokumenttia. Sitä minun pitää mainostaa vielä uudelleenkin, sillä tästä nimenomaan on kyse!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti