Viime viikonloppuna pääsin ystäväni kanssa viimein syysretkelle. Kohteenamme oli Vaskijärven luonnonpuisto, joka sijaitsee Kurjenrahkan kansallispuiston tuntumassa. Luonnonpuiston saavuttaa helposti Turusta Poriin ajavalla pikavuorolla, josta pitää jäädä Yläneellä pois. Yläneeltä on puistoon matkaa vain viitisen kilometriä.
Vaskijärven luonnonpuisto on viehättävä yhdistelmä erämaisia keidassoita ja vanhaa metsää, paksua sammalta ja tiheää jäkälää sekä naavaisia kuusia ja haapavanhuksia. Alueella vallitsee varsinkin ilta- ja yöaikaan lähes täysin rikkumaton hiljaisuus. On rauhoittavaa päästä aina syksyisin kuulemaan, kuinka kovaa ääntä puista putoavat lehdet hiljaisuudessa pitävät.
Ensimmäisellä lounaspaikallamme tapasimme pariskunnan, jonka olimme aiemmin kohdanneet pitkospuilla, joille olimme pysähtyneet noukkimaan karpaloita suuhumme. Nainen alkoi puhua meille alueella liikkuvista susilaumoista, ja siihen tuumasimme sen kummempia miettimättä, että sitähän me vähän toivottiinkin, että jospa yöllä kuulisi vaikka vähän ulvontaa. Pian hoksasimme, että näiden ihmisten silmissä sudet olivat jotain aivan muuta kuin erämaaluonnon villejä ja kunnioitettavia veljessieluja. Nimittäin karmeita petoja, jotka vaanivat koululaisia näiden koulutaipaleella. Lapset eivät kuulemma uskalla mennä kouluun ilman kyytejä susien takia. Luulenpa, että lapset kyllä uskaltaisivat, jos aikuiset eivät olisi ehtineet istuttaa heihin tuollaista täysin järjetöntä ja surullista petopelkoa.
Yritin pitää silmäni silloin tällöin auki suppilovahveroiden varalta. Olen vielä aika aloittelija sienestäjänä, ja suppilovahverot olivat minun tämän syksyn projektini. Ne eivät vain koskaan osuneet silmääni. Ystäväni silloin tällöin kyseli minulta, että "mikäs on tämä ja tämä sieni". Sitten hän taas kerran kysyi minulta jostain sienestä, ja näin jo kaukaa, että siinä se suppilo on! Silloin vahveroiden naamiointilaite lakkasi vaikuttamasta minun silmiini, ja kuten niin monesta paikasta olin lukenut, suppilovahveroiden löytämiseltä ei voinut enää välttyä. Keräsimme niitä tovin illallisen ryydikkeeksi ja sunnuntaina löysimme toisesta paikasta vielä isomman esiintymän, josta keräsimme molemmat kotiin kastike- ja keittotarpeita. Sienet toki keräsimme luonnonpuiston ulkopuolella, sillä puiston alueellahan poluilta ei saa poiketa. Suppilovahveroiden ja karpaloiden lisäksi luonto ruokki meitä tietenkin myös aivan ensiluokkaisilla puolukoilla!
Soittelimme puistossa tovin jonkin tikan kanssa. Aloin koputella puuhun kiinnitettyä reittimerkkiä kokeillakseni, josko joku tikka minulle vastaisi. Aivan takanamme oli vanha puu, josta tikka alkoi soittaa omaa sooloaan meidän rytmimme päälle. Muutoinkin teimme retkellä kaikenlaista, joka saattaisi leimata meidät ulkopuolisen silmin hieman hörhöiksi. Luonto vain on niin kaunis, kun sitä osaa katsoa avoimin mielin, ja kun sen syleilyyn uskaltaa kunnolla uppoutua.
Vietimme yön Vesiraumanmäen laavulla. Tuona yönä sattuivat olemaan tämän syksyn ensimmäiset yöpakkaset eteläisessä Suomessa, mutta eipä se pakkasukko päässyt makuupussin läpi puremaan. Vielä aamullakin oli niin kylmä, että makuupussista kuoriutuminen oli pienoinen shokki keholle. Maisema oli kuitenkin muuttunut yön aikana taianomaiseksi, sillä kuura oli peittänyt maan. Nyt eletään siis jo syksyn vaihetta, jossa kesän muistot alkavat vähitellen muuttua joulun lupaukseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti