Miksi pitää pelätä?

Oletko joskus halunnut makoilla aurinkoisena kesäpäivänä ruohikossa tuulen hiveltävänä ja antaa pienten ötököiden vipeltää ihollasi, mutta takaraivossa jyskyttää epävarmuus ja pelko? Siellä ruohikossahan voi nimittäin uutisten mukaan olla vaikka mitä. Vihamielisiä borrelioosipunkkeja, sadistisia kyykäärmeitä, tarkoituksella ruohikkoon heitettyjä HUUMERUISKUJA ja mitä näitä nyt olikaan. Entä oletko joskus halunnut kokeilla liftaamista tai sohvasurffausta, mutta sinua varoitellaan autoilevista ja erinäisten asuntojen sisällä lymyävistä psykopaattiraiskarinarkkareista? Ei pitäisi luottaa tuntemattomiin, sillä yhteyden luominen muihin ihmiseen voi kostautua. Jokaisen vastaantulijan sisällä on nimittäin pieni ja kieroutunut Josef Fritzl tai jonkin muun sortin sadomasoammattilainen. Ei myöskään kannata heittäytyä luonnossa niin vapautuneeksi, että siellä voisi todella tuntea olevansa sen kanssa yhtä. Sellaisista puuhista saa hirvittävän neurologisen sairauden tai ainakin jonkin sortin myrkytyksen. Voipi käydä niin, että sitä eksyy, hukkuu järveen tai muuten vaan kuolee. Vaatteisiinkin saattaa tulla likaa tai pahimmassa tapauksessa jotain ällöttävää limaa.

Meihin on iskostettu sanoinkuvaamaton määrä pelkoa ja inhoa toisia ihmisiä sekä luontoa kohtaan. Tilanne on hyvin absurdi, sillä elämämme on jopa sairaalloisen helppoa ja varmaa. Silti olemme jatkuvasti keksimässä ja ehdottelemassa uusia rajoituksia ja monimutkaisempaa sääntelyä, jotta voisimme elää jonkinlaisessa riskivapaassa ympäristössä. Varsinkin niin sanotuissa hyvinvointivaltioissa ihanteena tuntuu olevan kuplaihminen, jonka elämä on niin pumpulia, ettei hänelle koskaan voi tapahtua mitään pahaa. Kaikesta varmuudesta, sääntelystä, rajoituksista ja varovaisuudesta huolimatta ihmiset tuntuvat pelkäävän enemmän ja olevan epäluuloisempia toisiaan kohtaan kuin koskaan. Miksi?

Kun pelko merkitsee varovaisuutta ja valppautta oikeissa mittasuhteissa pelon kohteeseen nähden, se on totta kai hyvä juttu. Ihmiset, jotka eivät ennen muinoin tunteneet minkäänlaista pelkoa, voittivat Darwin-palkinnon kerta toisensa jälkeen. Mutta kun pelosta muodostuu elämää rajoittava ja hallitseva tekijä, ollaan menty aivan liian pitkälle. Luulen, että kun riskien ehkäisyn nimissä ihmisten vapauden rajoittaminen on mennyt liian pitkälle, uudet riskinhallintamekanismit luovat aina uutta pelkoa. Kun entiset riskit on "voitettu" esimerkiksi lainsäädännön keinoin, otetaan uusi kohde kiikariin. Yleensä vanhankaan riskin pienentäminen (missä ei usein edes onnistuta) ei ole kuitenkaan lopettanut sen aiheuttamaa pelkoa, joten tällä prosessilla yhteiskunta etsii meille aina uutta pelättävää. Ja media seuraa tietenkin perässä luoden uusia, iskeviä kauhukuvia.

Onko inhimillisen pelon määrä vakio? Onko ihmisen luonne sellainen, että etsimme aina uusia pelkäämisen kohteita, kun vanhat riskit on voitettu? Uskoisin, että näin ei ole, vaan että pelon määrä on kulttuurisidonnaista. Mieleeni juolahti loistava Life in a Day -dokumentti, jonka yhdessä osassa kysyttiin ihmisiltä, mitä he pelkäävät. Minuun teki erittäin suuren vaikutelman nainen, jonka olettaisin pukeutumisen perusteella olevan jonkin alkuperäiskansan edustaja. Hän vastaa äärimmäistä itsevarmuutta ja tyyneyttä huokuen "I fear nothing. God only." No, näin hataralta pohjalta ei voi vetää mitään sellaista johtopäätöstä, että metsästäjä-keräilijät pelkäävät vähemmän kuin me mammanpojat Suomessa. Kiinnostaisikin kovasti löytää jostain tutkimusta luonnonkansojen kokemasta pelosta. Ksenofobisia monet heimot kyllä olivat ja ovat, ja siitä mekin yritämme kovasti päästä eroon, mutta se on vaikeaa, sillä muukalaiskammo lienee muodostunut isoksi osaksi ihmisen reviiridynamiikkaa evoluution myötä. Tähän mennessä lukemieni esimerkkien perusteella ja ihan järjelläkin rohkenisin kuitenkin väittää, että metsästäjä-keräilijät eivät vahvan luontosuhteensa vuoksi pelkää ainakaan luontoa siinä mittakaavassa missä me. Tämä meni vähän sivuraiteille, mutta tekipä mieli kuitenkin pohtia.

Palataan siis asiaan. Pelon kulttuurisidonnaisuus seurannee siitä, minkälaisia riskejä kulttuurissa ollaan valmiita hyväksymään. Kulttuureissa, joissa riskit hyväksytään osaksi elämän kulkua ja elämä otetaan vastaan sellaisena kuin se on, on todennäköisesti vähän pelkoa. Tällöin pelosta ei muodostu elämää hallitsevaa ja stressaavaa mörköä. Sen sijaan kulttuureissa, joissa minkäänlaisia riskejä ei olla valmiita hyväksymään, ja jossa ne halutaan kaikki voittaa keinolla millä hyvänsä, ei voida koskaan olla pelottomia. On muistettava, että suurin osa riskeistä on yleensä pieniä, joten pelon suhteen tasapainoisessa kulttuurissa osataan eräänlainen maalaisjärjellinen riskien hallinta. Jos riski on tarpeeksi korkea, sitä vastaan kannattaa suunnata voimavaroja oikeassa suhteessa riskin vakavuuteen nähden. Jos riski on vähäpätöinen, kannattaa ennemmin hyväksyä se kuin uhrata sen voittamiseksi uuvuttavan paljon resursseja ja tahdonvoimaa. Monesti riskit ovat myös voittamattomia, jolloin niiden kukistamiseen suunnattu tarmo ja pelko on äärimmäisen typerää toimintaa.

Pelko on siis kulttuurinen konventio, josta on siten helppoa murtautua vapaaksi. Mutta miksi meidän kulttuurissamme hyväksytään aina vain vähemmän riskejä? Tämä juontanee juurensa alati ilmaa siipiensä alle saavasta individualismista, joka puolestaan pöhöttää egojamme. Tähän liittyen luin äskettäin jungilaisia arkkityyppejä käsittelevän teoksen*, jonka mukaan mielemme pääsee yhteyteen kuninkaan arkkityypin kanssa, kunhan erkaannutamme egomme siitä. Ego ei nimittäin ole kaiken keskipiste kuin aurinko, vaan sen on oltava kuin planeetta joka kiertää tuota elämää ylläpitävää tähteä. Egon on oltava itseä suuremman tarkoituksen palvelija. Kun ego on sille oikealla paikallaan palvelijana, voi itse kukin tuntea ykseyden kaiken muun olevaisen kanssa, jolloin oma olemassaolo  ei ole enää kaiken keskipiste. Silloin oma olemassaolo ei myöskään muodostu niin sanoinkuvaamattoman arvokkaaksi asiaksi, että sitä jaksaisi varjella pelokkaalla ja samalla sitä kaikkein rakkainta, omaa elämäänsä, vahingoittavalla tavalla.

Eli sitä vaan halusin sanoa, että ei kannata pelätä.

*Moore & Gillette: King, Warrior, Magician, Lover - Rediscovering the Archetypes of the Mature Masculine