Arvotonta arvokeskustelua

www.theupsideofdown.com

Viime aikoina olen kirjoittanut aika paljon lonkalta ja pieni pilke silmäkulmassa, joten yritetäänpä vaihteeksi vähän asiapitoisempaa tuotosta. Valkkasin muutama viikko sitten luettavakseni Thomas Homer-Dixonin kirjan The Upside of Down - Catastrophe, Creativity, and the Renewal of Civilization. Jos joku vielä kuvittelee, että ainoastaan hörhöt, hihhulit ja hullut huru-ukot kirjoittavat odotettavissa olevasta yhteiskunnallisesta romahduksesta tai jonkinasteisesta luhistumisesta, suosittelen kurkkaamaan herran meriitit vaikka Wikipedista. Kirja tarjoilee erittäin hyvän kattauksen siitä, miksi hommat tulevat suurella varmuudella lähitulevaisuudessa niin sanotusti kusemaan ja pahasti. Kiinnostuin teoksesta, kun olin lukenut sen pohjalta kirjoitetun mielenkiintoisen ja suositeltavan artikkelin Akilleen kantapää -blogista.

Kun monet muut blogistit kirjoittavat ansiokkaasti mahdolliseen yhteiskunnalliseen romahdukseen liittyvistä teknisemmistä seikoista, omaa mielenkiintoani kutkuttavat eniten yhteiskuntajärjestelmämme taustalla piilevät kulttuuriset ja henkiset tekijät. Siksi haluan nyt pohtia nyky-yhteiskunnassamme käytävää arvokeskustelua Homer-Dixonin ajatusten pohjalta. Myöhemmin kirjoittanen Homer-Dixonin näkemyksistä koskien denialismia ja kieltomekanismeja.

Arvokeskustelu on nyky-yhteiskunnassa köyhää ja näivettynyttä. Arvokeskustelua käydään silloin tällöin esimerkiksi sellaisista tunteita ja ristiriitoja herättävistä asioista kuin eutanasia, huumeet tai korruptio, mutta elämäntapaamme ja kulttuuriamme koskevia ajatuksellisia peruspilareita pidetään virheellisesti jokseenkin arvovapaina asioina: elämämme on sellaista kuin se on, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Kuitenkin juuri arvot ohjaavat voimakkaasti elämäntapamme perusvirettä, josta progressiivisuus on saanut valitettavasti yliotteen.

Homer-Dixon jakaa arvot utilitaarisiin, moraalisiin ja eksistentialistisiin arvoihin. En tiedä, onko tämä jaottelu omaksuttu jostakin muualta, mutta lähdeviitteitä sille ei anneta, joten oletetaan, että se on satoa Homer-Dixonin omasta puutarhasta. Utilitaariset arvot ovat kulttuurin pintatason arvoja ja nykyinen arvokeskustelumme on hyvin pitkälti tätä. Homer-Dixonin mukaan utilitaariset arvot ovat yksinkertaisia mieltymyksiä, joista varsinkin taloustieteilijät ovat hänen mukaansa yhteiskunnassamme innoissaan. Homer-Dixon ei tästä kirjassaan mainitse, mutta itse käsittäisin termin utilitaarinen arvo arvona, jota mitataan hyötynä. Ja nykyisen kulttuurimme tuntien tuo hyöty lasketaan rahana, työpaikkoina ja talouskasvuna.

Moraalinen arvokeskustelu porautuu hivenen syvempään kulttuuriseen kerrokseen ja koskee oikeaan ja väärään sekä hyvään ja pahaan liittyviä kysymyksiä. Eläinoikeuskeskustelu on hyvä esimerkki tästä. Moraalista arvokeskustelua ovat myös eräät norjalaisen syväekologin Arne Naessin ajatukset: Onko ihmisillä oikeutta tyydyttää toissijaisia (ei-elintärkeitä) tarpeitaan muiden elämänmuotojen ensisijaisten (elintärkeiden) tarpeiden kustannuksella? Nämä ovat tärkeitä aiheita, mutta moraalinen arvokeskustelu painottuu yhteiskunnassamme hyvin pitkälti ihmisoikeuksiin. Ihmisellä on oikeuksia, millään muulla ei ole oikeuksia. Tämä on luultavasti seurausta eksistentialistisen arvokeskustelun puutteesta, minkä vuoksi olemme kulttuurimme vietävinä paisuttaneet ihmisen oikeudet ulos kaikista mahdollisista mittasuhteista verrattuna luonnon tai eläinten oikeuksiin.

Eksistentialistiset arvot ovat kaikkein syvintä kerrosta kulttuurissamme, ja ne koskevat kaikkea sitä, mikä antaa elämäämme merkitystä ja merkittävyyttä. Eksistentialistisessa arvokeskustelussa pohditaan, mikä on ihmisen paikka maailmassa ja maailmankaikkeudessa. Mitä ihmisyys edes on? Olemmeko osa jotain suurempaa? Mikä on elämän tarkoitus vai onko sillä edes tarkoitusta? Jos maapallo on vain mitätön hiekanjyvänen maailmankaikkeuden loputtomuudessa, niin onko silloin millään mitään väliä? Vai onko elämä maapallolla juuri siksi arvokasta?

Tiede pyrkii selvittämään joitain maailmankaikkeuteen liittyviä kysymyksiä, mutta valitettavasti muunlaiselle pohdinnalle ei tukahduttavan rationalismin valtaamassa kulttuurissamme anneta enää vakavasti otettavaa sijaa. Tiede rajoittuu kuitenkin vain tosiseikkojen todistamiseen ja esittämiseen, joten siinä ei ole koskaan kysymys arvoista. Tiede ei siis pohjimmiltaan pysty antamaan lopullisia vastauksia eksistentialistisiin kysymyksiin, joskin se voi tarjota tällaiselle keskustelulle loistavia virikkeitä, suuntaviivoja ja uusia sfäärejä. Tässä vaiheessa olisi siten suuri tarve sellaiselle piirretyistä tutulle pitkälle, päästä käyristetylle kepille, jolla voisi nykäistä tieteen pois teatterin näyttämöltä. Nyt mytologian ja mystiikan pitäisi astua vuorostaan lavalle, mutta ne on työnnetty kulttuurissamme häpeällisesti teatterin rekvisiittavarastoon. Tiede ja rationalismi jatkavat puuduttavaa ja sivuraiteilla kulkevaa dialogiaan. Hohhoijaa.

Kulttuurimme kuitenkin perustuu pohjimmiltaan mytologiaan ja myytteihin, ja juuri siksi eksistentialistinen arvokeskustelu olisi ensisijaisen tärkeää. Tämän keskustelun puuttuessa kulttuurimme pohjalla olevaa mytologiaa ja myyttejä ei nimittäin osata edes havaita. Kun ne ovat näkymättömiä ja äänettömiä kulttuurimme kuiskauksia, niitä ei voi arvioida eikä niiden suhteen voida tehdä minkäänlaisia valintoja. Lopputuloksena olemme täysin kulttuurimme kahleissa ilman minkäänlaista aavistusta siitä, onko kyseinen kulttuuri meille hyväksi vai haitaksi. "None are more hopelessly enslaved than those who falsely believe they are free."

Eksistentialistisessa arvokeskustelussa voitaisiin väitellä esimerkiksi siitä, onko ihmisen paikka maapallon herrana vai muun elonkehän osana. Tai siitä, onko historia todella pysähtynyt kehityksen jatkuessa loputtomiin. Elämmekö nyt sellaista ihmiskulttuurin huippua, jossa kehitys vie meitä kohti alati parempaa ja loisteliaampaa tulevaisuutta? Onko nykyinen elämäntapamme sellainen, mihin ihminen on alusta asti tarkoitettu, ja johon kohtalo vääjäämättä ihmisen kuljetti? Onko tämä ainoa oikea tapa elää? Kulttuurimme taustalla piilevistä myyteistä ja tarinoista kirjoittaa valaisevasti mm. Daniel Quinn kirjoissaan.

Kaikki tämä kutsuu luoksemme Nemesis Naturalista, luonnon kostoa ja sen tuomaa tasapainoa. Vääränlaiset eksistentialistiset olettamukset kuljettavat meitä ekologisen kuilun partaalle, emmekä edes piittaa siitä, että tuhoamme omaa kotiamme ja elinehtojamme. Piittaamattomuus on suoraa seurausta siitä, että kulttuuristen myyttiemme mukaan olemme aivan oikealla polulla, ja arvokeskustelun heiveröisyyden vuoksi tuosta polusta ei edes tajuta keskustella.

Kunnollisen arvokeskustelun puute näkyy konkreettisesti myös ihmisten hyvinvoinnissa ja henkisessä vahvuudessa. Kun elämällä ei ole tarkoitusta, paikka maailmankaikkeudessa on hukassa ja omista juurista ei ole tietoakaan, etsitään vastauksia vääriltä jumalilta: materialismista ja narsismista. Sen sijaan, että kysyttäisiin syvästi "kuka minä olen", kysytään pinnallisesti "kuka minä olen muiden silmissä." Oman identiteetin olemattomuutta ja heikkoutta laastaroidaan sosiaalisella medialla, tavaroilla ja vaatteilla, joilla yritetään koota jonkinlainen kuva ja rakenne sirpaleisesta itsestä. Tätä kuvaa itsestä katsellaan käyttäen muita ihmisiä peileinä. Tuota kuvaa ei voi kuitenkaan koskaan saada valmiiksi, sillä syvän ja todellisen identiteetin puuttuessa sen kaipuu ja etsintä jatkuu ikuisesti. Tätä haavoittuvaisuutta kulutuskapitalismi käyttää härskisti hyväkseen.

Lopputulos on ollut se, että nykyisenlaisella arvokeskustelullamme ei ole minkäänlaista arvoa hyvinvointimme tai paremman tulevaisuuden kannalta. Kunnollisen arvokeskustelun puuttuminen on myös yksi niistä merkeistä, jotka osoittavat, että kulttuurimme on täydellisen lapsellinen ja epäkypsä. Mutta miksi kulttuurimme on lapsellinen ja täynnä lapsia, jotka lain mukaan ja ikänsä puolesta ovat aikuisia? Se on jo kokonaan toinen tarina...