Syrjäytyneet

Vuosi vuodelta yhteiskuntamme on alkanut kantaa yhä suurempaa huolta syrjäytyneistä nuorista. Konstit on monet, kun näitä "komeroituneita" ihmisiä yritetään aktivoida työ- ja opiskeluelämään. Helsingin Sanomissa oli menneellä viikolla juttu 23-vuotiaasta "Sakarista". Artikkelin mukaan hän on kirjoittanut LAUDATUREITA ylioppilaskirjoituksissa, joten totta kai se on aivan älytön ihme ja kumma, ettei Sakarista ole tullut ennätysajassa lääkäriä, lakimiestä tai jotain muuta kovan statuksen rahakasta ammattimiestä. Sen sijaan Sakari tuntuu olevan hukassa elämänsä kanssa.

Minä en ihmettele tätä yhtään ja haluankin tarjota yhden selitysmallin tälle nykyiselle syrjäytymiskehitykselle. En kuitenkaan sano, että kaikki olisivat syrjäytyneitä tai pudokkaita esittämäni vuoksi, sillä totta kai porukassa on myös joitakin laiskoja ja saamattomia ihmisiä ja monista eri syistä "normaalin" yhteiskunnallisen elämän ulkopuolelle pudonneita. Uskon kuitenkin, että seuraavat seikat piilevät hyvin voimakkaasti syrjäytymisen taustalla, sillä useimmat haluavat kuitenkin elää tyydyttävää ja mielekästä elämää. Toimeentulotuen varassa notkuminen sitä tuskin tarjoaa, mutta uraputki voi olla monelle sitäkin huonompi vaihtoehto.

Isovanhempamme kävivät kuusivuotisen kansakoulun. Sitten he marssivat valitsemalleen työpaikalle, aloittivat työelämän joko koulutuksen kanssa tai ilman. Pohjalta. Sieltä he pystyivät etenemään työkokemuksen karttuessa parempaan asemaan. Sitten perustettiin perhe, rakennettiin talo ja alettiin odotella eläkepäiviä. Maailma oli toivoa ja kehitystä täynnä. Piti vain tehdä oma osansa, paiskia hommia ja maksaa veronsa. Tulevaisuudessa siinti ihmisten loistava tulevaisuus, joka oli kaikkea uutta ja ihmeellistä täynnä. Uusia keksintöjä ja mullistavaa teknologiaa alkoi vähitellen tulvia koteihin, liikenteeseen, sairaaloihin jne. Kehitys- ja tulevaisuudenusko oli voimissaan.

Vanhempamme kävivät kansa- tai peruskoulun. Jatkoivat lukioon tai ammattikouluun. Yhä suurempi osa myös korkeakouluttautui. Sitten he marssivat valitsemalleen työpaikalle ja aloittivat työelämän. Töiden löytyminen oli kuitenkin jo hieman kiperämpää kuin aikaisemmin, mutta kyllä niitä kuitenkin löytyi. Nyt vaadittiin vain entistä enemmän papereita. Silti he aloittivat työelämänsä yhtä pohjalta kuin heidän vanhempansakin. Työkokemuksen karttuessa parempipalkkaiset pestit tulivat mahdollisiksi. Sitten perustettiin perhe, otettiin iso asuntolaina, ostettiin yksi tai kaksi autoa ja alettiin odotella eläkepäiviä. Yksi merkittävä muutos oli kuitenkin jo tapahtunut. Oltiin huomattu, että ihminen ei ehkä olekaan maapallon voittamaton hallitsija. Maa ei mukisematta nielekään kaikkea sitä roskaa, minkä sinne työnnämme. Ihmisten mieliin alkoi piirtyä epäilyksen siemeniä: Voiko olla niin, että me emme voikaan hallita maapalloa? Tämän uuden ajatusmaailman myötä syntyi hippiliike, joka lopulta kuitenkin kuihtui päämäärättömyyteensä.

Sitten siirrymme omaan sukupolveemme, jossa syrjäytymisestä on tullut vakava yhteiskunnallinen ongelma. Käymme yhdeksänvuotisen peruskoulun. Sen jälkeen lähes kaikki jatkavat lukioon tai ammattikouluun. Yhä suurempi osa korkeakouluttautuu. Pidemmän koulutuksen jälkeen olemme kuitenkin vain entistä epävarmempia tulevan leipäpuun löytymisestä. Sillä ei ole väliä kouluttautuuko duunariksi tai maisteriksi, sillä useimmilla aloilla työpaikan löytymisestä ei voi enää olla varma. Ja lopulta se työpaikka löytyessäänkin on juuri siellä pohjalla. Ennätyspitkästä kouluttautumisesta huolimatta aloitamme aina pohjalta, jos sieltäkään. Tämän epävarmuuden lisäksi on käynyt yhä selvemmäksi, että toimemme maapallolla ovat tuhoisia. Työ mitä teemme, ruoka mitä syömme ja tavat joilla kulutamme ovat kaikki osoittautuneet kestämättömiksi. Koko elämäntapamme on osoittautumassa nuorelle sukupolvelle mädäksi. Ikäluokka ikäluokalta ja sukupolvi sukupolvelta tulevaisuudenusko on alkanut kaikota mielistämme. Edellisten sukupolvien maailma ei ole enää meidän maailmamme, vaan se näyttäytyy meille näin: Uraputki, jossa työllä ei useimmiten ole mielekästä tarkoitusta. Perhe, jonka lapset saattavat joutua elämään todella kurjassa maailmassa. Auto, joka on saastuttavan kulutuskapitalismin arkki-ilmentymä. Asuntolaina, jota ei maailmantalouden epävakaudesta johtuen ehkä koskaan pysty maksamaan pois. Eläke, jota ei välttämättä koskaan saa. Tämä kuulostaa yhä useammista elämänpolulta, joka on absurdi ja epätoivoinen, ja josta ei saa minkäänlaista tyydytystä.

Tuollaisen painolastin kanssa ei mielestäni ole mikään ihme, että jopa laudatureita kirjoittavat tulevaisuuden toivotkin putoavat kyydistä. Oikeastaan on erittäin kuvaavaa, että juuri tällaiset nuoret ottavat maailmantuskan harteilleen ja turhautuvat nähdessään kaiken sen mielettömyyden, minkä keskellä elämme. Osa hyppää siis kyydistä ihan omasta vapaasta tahdostaan, jolloin ei oikeastaan voi edes puhua syrjäytymisestä. Ja millä ihmeellä näitä syrjäytyneitä voi muka motivoida, kun tulevaisuuttamme uhkaava ekologinen katastrofi ja kärjistynyt globaali epätasa-arvo osoittavat, että missään, mitä teemme, ei ole oikeastaan mitään järkeä? Vanhat mielet elävät yhä menneessä maailmassa, jossa riitti uskoa ihmiskunnan loistavaan tulevaisuuteen. He haluavat käyttää vanhoja konsteja uudestaan ja uudestaan. Jos ne eivät toimi niin sitten niitä tehostetaan ja hakataan päätä seinään uudelleen. Jatkuvasti ehdotetaan erilaisten tukien pienentämistä, jotta saataisiin motivoitua nuoret töihin keppiä heiluttaen. Mutta entäpä, kun niitä töitä ei oikeasti ole kaikille? Entäpä, jos jotkut nuoret eivät yksinkertaisesti saa minkäänlaista tyydytystä elämälleen tästä suuresta pyramidinrakennuspelistä, jossa rikkaat rikastuvat, köyhät kurjistuvat ja siinä sivussa maailma kuolee käsiimme. Pitäisikö vihdoin kokeilla jotain uutta?

Restless Mind - Quiet Thoughts: A Personal Journal on päiväkirjatarina 29-vuotiaana itsemurhan tehneen Paul Eppingerin elämästä. Jokaisen syrjäytyneiden nuorten kanssa työskentelevän olisi hyvä lukea tämä kirja. Paul oli varakkaasta perheestä lähtöisin oleva lahjakas ja komea nuori mies, joka ei löytänyt elämälleen muuta tarkoitusta kuin kaverit, päiväkirjan kirjoittamisen ja kitaransoiton. Ystävät kannustivat Paulia etsimään suuntaa ja kunnianhimoa elämälleen. Paul ei kuitenkaan koskaan löytänyt itselleen paikkaa tästä maailmasta, ja vähitellen hän alkoi uskoa, että hän todellakin oli jotenkin epätavallinen tai erikoinen ihminen. Ilman minkäänlaista suurempaa hässäkkää hän lopulta riisti oman henkensä.

Olisiko Paulin tarinalla voinut olla onnellisempi loppu, jos olemassa olisi ollut todellisia vaihtoehtoja? Vaihtoehtoja kulutuskapitalistiselle sivilisaatiollemme, jossa inhimilliset ja henkiset arvot on tukahdutettu globaalin koneiston rattaisiin. Mitä Paul olisi tehnyt, jos hän olisi voinut valita elämälleen eri suunnan sellaisten ihmisten kanssa, joilla olisi ollut yhteinen päämäärä, ja jotka puhaltaisivat yhteen hiileen tuon päämäärän saavuttamiseksi? Mitä monet syrjäytyneet nuoret tekisivät, jos olisi mahdollista elää turvallista elämää eri tavalla? Tavalla, jossa tukea, turvaa ja mielekästä tekemistä saa ympäröivältä yhteisöltä eikä työvoimatoimiston sosiaalitanttojen tarjoamista orjatyöharjoitteluista? Olisiko aika antaa ihmisille mahdollisuus kulkea omia polkujaan?