Timantiksi tiivistyneitä ajatuksia I

"Joka ainoa on niin täydellisesti, niin syvällisesti jotakin muuta kuin oma itsensä että teistä tulee automaattisesti koko ihmissuvun henkilöitymä, puristatte kättä tuhansien ihmiskäsien kanssa, leperrätte tuhansilla eri ihmiskielillä, kiroilette, läpytätte, vihellätte, hyräilette, höpisette, mahtailette, elehditte, virtsaatte, siitätte, liehakoitte, puijaatte, vikisette, kauppaatte, paritatte, mouruatte ja isän ja pojan ja niin edelleen. Olette kaikki ne ihmiset jotka elävät Moosekseen mukaan ja lisäksi olette nainen joka ostaa hatun tai linnunhäkin tai pelkän rotanloukun. Voitte lojua näyteikkunassa kuin neljäntoista karaatin kultasormus tai voitte kiivetä rakennuksen seinää ylös kuin ihmiskärpänen, mutta mikään ei tule pysäyttämään kulkuetta, eivät salamannopeasti kiitävät sateenvarjot eivätkä edes kaksikantiset mursut jotka tyynesti marssivat osterisärkille. Broadway - sellaisena kuin näen sen nyt ja olen sen nähnyt kahdenkymmenenviiden vuoden ajan - on liukurata, jonka pyhä Tuomas Akvinolainen suunnitteli yhä kohdussa ollessaan. Alun perin se oli tarkoitettu käärmeiden liskojen, sammakoiden ja haikaroiden käyttöön, mutta Espanjan voittamaton armada oli upotettu, ihmisoliot luikersivat esiin alusten ruumasta ja valuivat yli partaiden sekä synnyttivät eräänlaisella riettaalla, häpeämättömällä kiemurtelullaan ja vääntelyllään sen vitunnäköisen repeämän, joka ulottuu Batterysta etelään golfkentille ja jatkuu pohjoiseen Manhattan Islandin mahon ja matoisen ytimen kautta. Kaikki minkä Tuomas Akvinolainen unohti sisällyttää magnum opukseensa on sullottu tähän Times Squaren ja 50. kadun väliseen pätkään, toisin sanoen muun muassa jauhelihapihvit, kauluksennapit, villakoirat, levyautomaatit, knallihatut, kirjoituskoneennauhat, tikkukaramellit, maksuttomat käymälät, terveyssiteet, minttupastillit, biljardipallot, silputut sipulit, ruttuiset lautasliinat, viemärinaukot, purukumit, kyytipojat ja kuulalaakerit, sellofaanikelmut, kumirenkaat, magneetot, hevoslinimentit, yskäntipat ja jäätelöbaariin poikkisahattu haulikko haarojensa välissä tallustelevan hysteerisen eunukin kissamainen tylsyys. Päivällistä edeltävä tunnelma, patšulin, lämmitetyn pikivälkkeen, pakastetun sähkön, sokeroidun hien ja hienonnetun kusen sekoitus villitsee teidät mielipuolisen odotuksen kiihkoon. Kristus ei tule enää koskaan laskeutumaan maan päälle eikä tule olemaan lainlaatijaa eivätkä murhat tule loppumaan, eivät varkaudet, eivät raiskaukset, mutta silti... silti te odotatte jotakin, jotakin hirvittävän ihanaa ja mieletöntä, kenties majoneesikastikkeen höystämää kylmää hummeria joka tarjotaan ilmaiseksi, kenties jotain keksintöä, sellaista kuin sähkövalo tai televisio mutta vain paljon tuhoavampaa, järkyttävämpää; keksintöä jota ette pysty kuvittelemaan mutta joka saa aikaan säröilevän tyyneyden ja tyhjyyden, ei kuoleman tyyneyttä ja tyhjyyttä vaan elämän, sen elämän josta munkit uneksivat, josta uneksitaan yhä Himalajalla, Tiibetissä, Lahoressa, Aleuteilla, Polynesiassa, Pääsiäissaarilla; ennen vedenpaisumusta, ennen lihaksi tullutta sanaa eläneiden ihmisten unelma, luolaihmisten ja ihmissyöjien unelma, niiden unelma jotka ovat kaksineuvoisia ja lyhythäntäisiä, niiden joita sanotaan hulluiksi ja jotka eivät pysty puolustautumaan, koska ovat lukumääränsä puolesta alakynnessä verrattuina niihin, jotka eivät ole hulluja."

"Ennen kuin muutun jälleen täydelliseksi ihmiseksi, minusta tulee todennäköisesti joksikin aikaa puisto, eräänlainen luonnonpuisto johon ihmiset tulevat lepäämään, kuluttamaan aikaansa. Heidän sanoillaan tai teoillaan ei tule olemaan suurtakaan merkitystä, sillä he tuovat mukanaan vain väsymyksensä, ikävystymisensä, toivottomuutensa. Minusta tulee puskuri valkoisen täin ja punaisen verisolun väliin. Minusta tulee tuuletin, joka poistaa myrkyt, jotka ovat keräytyneet yritettäessä täydellistää sitä mikä on täydellistämätöntä. Minusta tulee laki ja järjestys, se laki ja järjestys joka vallitsee unen kuvastamassa luonnossa. Minusta tulee raivaamaton puisto keskelle täydellisyyden painajaista, äänetön värähtämätön uni keskelle kuumeista toimintaa, umpimähkäinen huitaisu logiikan valkoiseen biljardipeliin. Minä en tule itkemään enkä vastustamaan, mutta tulen odottamaan koko ajan ehdottoman hiljaisena ja olemaan valmiina kuuntelemaan ja parantamaan. Minä en tule sanomaan mitään ennen kuin tulee aika olla jälleen ihminen. Minä en tule yrittämään minkään säilyttämistä enkä tuhoamista. Minä en tule langettamaan tuomiota enkä arvosteluja. Ne jotka ovat saaneet tarpeekseen tulevat luokseni ajattelemaan ja mietiskelemään; ne jotka eivät ole saaneet tarpeekseen tulevat kuolemaan niin kuin ovat eläneet, hämmentyneinä, epätoivoisina, pääsemättä perille pelastuksen totuudesta. Jos joku sanoo minulle - sinun on oltava uskovainen, minä en tule vastaamaan. Jos joku sanoo minulle - en jouda nyt, huora odottaa minua, minä en tule vastaamaan. Kulman takana tulee aina olemaan huora tai vallankumous, mutta äiti joka synnytti minut kääntyi monesta kulmasta eikä vastannut, ja lopulta hän käänsi itsensä nurinpäin j a  m i n ä  o l e n  v a s t a u s ."

-Henry Miller, Kauriin kääntöpiiri.

Henkinen suhtautuminen todellisuuteen

Mark Henson - Django's Tree. Taiteilijan luvalla osoitteesta markhensonart.com.

Onpas ollut taukoa kirjoittamisesta! Kirjoittamattomuuteni johtuu pitkälti siitä, että leipätyöni on tällä hetkellä hyvin paljolti kirjoittamista ja siihen liittyvää ajatustyötä, joten puhti ei ole oikein riittänyt enää kotikoneelle. Inspiraation kaivo on siis kumissut tyhjyyttään. Lisäksi kesä tietenkin vie mennessään. Vaan nytpä sain taas voimia kirjoitaa jotain! Ja tulipa siitä suht korkealentoista, koska lähdin taas hengen poluille. Olen aiemmin kirjoittanut ihmismielen kaksijakoisesta rakenteesta. Toinen puoli on järki, toinen henki. Haluan nyt edelleen syventää tätä ajatuskokonaisuutta. Tällä hetkellä käytämme siis yhteiskunnassamme voimakkaasti rationaalista kapasiteettiamme, mutta jätämme samalla mielemme spirituaaliset kyvyt lähes tyystin huomiotta. Tästä kärsii niin oma elämänlaatumme, kanssaeläjämme kuin maailmammekin.

Jotenkin tulin intuitiivisesti siihen lopputulokseen, että

järki on kovaa, tehokasta, aineellista, objektiivista, suoraviivaista, turvallisuushakuista, perinteistä kumpuavaa ja maskuliinista,

ja henki on pehmeää, luovaa, aineetonta, subjektiivista, kokeilevaa, seikkailevaa, intuitiivista ja feminiinistä.

Okei, myöhemmin minulle heräsi kysymys, miksi sitten suurin osa lapsista tuntuu vielä hallitsevan nuo henkeen liittyvät ominaisuudet monesti järjen kustannuksella, mutta myöhemmin suurin osa sekä tytöistä että pojista unohtaa feminiinisen hengen? Lapsi on luonnostaan enemmän henkeä kuin järkeä, sillä mitä kauemmaksi syntymästään lapsi kulkee, sitä etäämmälle äidistään ja intuitiostaan hän myös erkanee. Ympäröivä yhteisö ja sen perinteet alkavat tasapainottaa lapsen mieltä todellisuuteen maskuliinisella ominaisuudella, järjellä. Järjen kuuluukin olla se, mitä ympäröivä yhteisö lapselle opettaa. Opetuksen tehtävänä on tasapainottaa lapsen feminiininen henki maskuliinisella järjellä, jolloin lapsi sopeutuu ympäröivään yhteisöön. Mutta nykyinen yhteisö vaatii liian paljon järkeä, joten sitä opetetaan liian paljon ja hengen kustannuksella.  Lapset siis ehdollistuvat ympäröivälle todellisuudelle, joka tällä hetkellä sattuu olemaan arvoiltaan voimakkaan rationaalinen ja maskuliininen. Vain kulttuuriset totuudet ja myytit kyseenalaistamalla ja mieleen luotua todellisuutta "vinksahtaneesti" katsomalla tuon unohduksen jälkeen voi päästä takaisin polulle, jota myöten ihmisen mieli sille tarkoitetuissa olosuhteissa kasvaisi. Löytää uudestaan unelma siitä, millaista on olla tasapainossa järjen ja hengen kanssa. Elää elämää ilman turhia huolia ja murheita.

Ongelma henkisyydestä keskustellessa on aina se, että nykyään monet ovat niin syvästi uskonnonvastaisia, että he leimaavat samassa syssyssä kaiken henkisyyden uskonnollisuudeksi. Henkisyydessä ei kuitenkaan ole välttämättä kyse ollenkaan uskosta tai epäuskosta. Kyse on siitä, missä tilanteessa käyttää mitäkin ihmismielen puolta. Jos työkalupakissa on vain vasara, millä saa ruuvin ruuvattua? Jos samaisessa pakissa on vain ruuvimeisseli, millä saa naulan naulattua? Voihan ruuvimeisselilläkin yrittää, mutta ei siitä yhtä hyvä tule. Mielen työkalupakissa on kyse aivan samasta asiasta. Ei ole mitään syytä unohtaa työkaluista toista. Henki voi unohtua nykyaikaisen, voimakkaan rationaalisen ja materialistisen tendenssin vuoksi. Järki voi puolestaan unohtua esimerkiksi äärimmäisyyksiin menevän uskonnollisuuden takia. Näistä esimerkeistä voi huomata, että kun toisen työkalun unohtaa, ei lopputulos välttämättä ole ihanteellinen. Liian henkisyyden aikakaudella pystyttiin mm. mitä epärationaalisimpiin ja hirveimpiin ihmisyksilöitä loukkaaviin brutaaliuksiin. Liian järjellisyyden aikakaudella ollaan puolestaan tuhoamassa maapallon ekosysteemejä. Näiden välissä olisi siis herkästi tasapainoiltava. Tietenkin on huomattava, että mielen eri puolien vahvuus ja tasapainosuhteet voivat olla ja luultavasti ovatkin yksilökohtaisia. Joillakuilla toinen puoli voi olla sevästi vahvempi kuin toinen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sitä toistakin puolta kannattaisi kehittää.

Miten henkisyys sitten voi parantaa itse kunkin elämänlaatua. Yksi keskeisimmistä vaikutuksista on mielenhallinnan helpottuminen. Järki auttaa meitä käsittelemään meistä riippumattomia ulkoisia olosuhteita sekä tapahtumia, ja se auttaa meitä muovaamaan niitä. Järki jättää kuitenkin sisimpämme oman onnensa nojaan, joten sisimmän käsittelemiseen on käytettävä mielen toista puolta, henkeä. Tätä tekee jokainen, mutta yleensä vain murto-osalla siitä kapasiteetista, jota mielessämme olisi hengen varalle. Henkisiä ominaisuuksia käyttämällä voi päättää suhtautuuko ulkoisiin olosuhteisiin kielteisesti vai myönteisesti. Kielteiset ajatukset vievät mieleltä voimia ja kalvavat sitä nakertaen samalla itsetuntoa sekä mielen ja kehon yleistä hyvinvointia. Kielteiset ajatukset häivyttämällä ja keskittymällä myönteisiin elämä alkaa oikeasti hymyillä ja näyttää päivä päivältä valoisammalta. Lisäksi elämä näyttää antavan palautteen takaisin melkeinpä välittömästi! Maailma onkin tulvillaan hyvyyttä ja kauneutta! Ja kaikki se, mitä siitä hyvyydestä ja kauneudesta uskaltaa päästää sisäänsä, vahvistaa vain entisestään. Itseään ruokkiva kierre on valmis.

Kyky hallita omaa mieltään luo puolestaan erään toisen keskeisen vaikutuksen: Rohkeuden. Rohkeuden olla oma itsensä, tilanteessa missä hyvänsä, josta elämä antaa jälleen lähes välittömän positiivisen palautteen. Rohkeuteen liittyy myös uskallus. Mielemme kahlitsee meitä lukusilla turhilla peloilla, jotka monesti ovat ylilyödyn järjen luomia. Henkisyyden avulla näistä pelkoa aiheuttavista lukoista voi kuitenkin päästä nopeastikin eroon. Kun kynnys on lopulta tarpeeksi monta kertaa henkisyyttä apuna käyttäen ylitetty, pelko katoaa kokonaan, sillä sen voittamisesta on tullut spontaania ja pelon voittavasta henkisestä voimasta vahva ja ilman tietoista ajattelua toimiva. Rohkeudella on monesti myös heijastevaikutuksia muihin ihmisiin. Itse olen ollut useasti tällaisen vaikutuksen alainen ja olenkin kiitollinen niille ihmisille, jotka ovat rohkeudellaan minua inspiroineet ja vahvistaneet.

Henki antaa myös mahdollisuuden kokea asioita syvemmin ja herkemmin, sillä henki vapauttaa tunteita. Järjen tehtävä on tarvittaessa padota niitä. Näitä patoja luodaan mieliimme kuitenkin liikaa, kuten pelkojakin, joten henki auttaa niiden purkamisessa. Tunteiden voi antaa tarpeen tullen tulvahdella ja viedä mennessään. Henkisyys antaa luvan rakastaa enemmän ja syvemmin, unelmoida kauniimmin ja tavoitella tähtiä. Se vahvistaa luottamusta omaan intuitioon, joka osoittaa elämässä erikoisen usein oikeaan suuntaan, ja vie joskus mitä suurenmoisimpiin seikkailuihin.

Nämä ovat vasta joitakin esimerkkejä. Ja kaiken tämän jälkeen totean vielä kerran, että en siltikään puhu järjen unohtamisesta. En kirjoittanut mielen valtaamisesta hengellä, vaan hengen ja järjen tasapainoituksesta. Realiteetit on muistettava ja niihin on puututtava, sillä tavoitteena ei ole elää jossain "onnellisuuden kuplassa" tai jonkin sortin kylähulluna. Kouriintuntuviin tosiseikkoihinkin on vain paljon enemmän voimaa, kykyä ja tarmoa puuttua, kun muistaa huoltaa ja vahvistaa mielen toistakin puoliskoa.

Onko mikään enää pyhää?

Kautta aikain on ollut leimallista kysellä, onko mikään enää pyhää. Samalla haikaillaan vanhojen hyvien aikojen perään ja ihmetellään, miten nykyaika voi olla niin pinnallista ja tarkoituksetonta. Tuota kysymystä ruodinkin jo edellisessä kirjoituksessani, joten nyt voisin kuljettaa kirjoitukseni pyhän äärelle. Ihminen on siitä harvinainen elukka, että osaamme tulkita symboleita, joihin kielenkäyttömmekin pitkälti perustuu. Pystymme myös antamaan aistimillemme asioille moninaisia merkityksiä ja ajatellemaan tulevaisuutta ja menneisyyttä. Pyhä liittyy juuri tähän ihmisen poikkeukselliseen lahjakkuuteen ajatella symbolisesti. Pitkään tärkein ihmisen pyhänä pitämä asia oli luonto eli loppujen lopuksi kaikki se, mistä pohjimmiltaan elämme. Sivilisaation myötä pyhää alkoivat luoda järjestäytyneet uskonnot, joiden ohella luonnon kunnioitus toki säilyi vielä pitkään. Esimerkiksi vielä ennen 1800-lukua Suomessa ei laajamittaiseen ja järjestelmälliseen petoeläinten tappamiseen ryhdytty, koska petoja pidettiin luonnonvoimana, jolle ihminen ei mahda mitään. Vähitellen asenteet kuitenkin muuttuivat ja alettiin havaita, että voimme kontrolloida luontoa aina vain voimallisemmin keinoin ja jopa hävittää lajeja sukupuuttoon niin halutessamme. Pyhä on yleensä luonut ihmiselämään pidäkkeitä. Tietyt asiat ovat olleet tabuja, joita ei ole saanut tehdä tai ottaa esille. Joitain asioita on pitänyt kunnioittaa ja olla puuttumatta niiden kulkuun. Luonnon pyhyys on estänyt ihmistä tuhoamasta omaa elinympäristöään. Sivilisoituneiden kansojen jumalat ja kirjauskonnot ovat luoneet pidäkkeitä ja yhtenäiskulttuuria, joilla sivilisaation päälle rakentuva yhteiskunta ja sen hierarkia on ylipäätään pysynyt kasassa.

Tänä päivänä tilanne on hyvin erilainen. Luonto on minulle ja monille muillekin pyhistä pyhin asia, mutta kun katsomme, mitä järjestelmämme saa luonnossa ja ympäristössä aikaan, on todettava, että kokonaisuudessaan luonto ei ole ollut ihmisille pyhä asia pitkiin aikoihin. Tai jos on, niin se on itse asiassa hyvin surullinen ja konkreettinen todiste siitä, että suurin osa ihmisistä on alistunut teknologisen järjestelmän orjiksi esittäen vain hiljaista jupinaa, kun heidän pyhinä pitämiänsä asioita raiskataan. Toisaalta yhteiskunnassamme yleinen talouskasvua ja kehitystä puolustava ja "viherpiipertäjiä" vastustava asenne kertoo siitä, ettei biosfäärin massiivista tuhoa teknosfäärin kourissa edes ajatuksen tasolla kovin laajalti vastusteta.

Jotakin pyhää siis vielä on jäljellä ja se onkin sitten aika irvokasta: Oi suuri ja mahtava teknologinen ja tieteellinen kehitys. Päästä meidät pahasta ja anna meille iankaikkinen elämä! Teknologinen kehitys on korvannut kaiken pyhän, mitä ihmiskunnalla on taipaleensa aikana ollut, ja se tuhoaa tuota aiempaa pyhän perintöä hallitsemattomasti ja totaalisesti. Kehityksen arvostelu on yksi suurimmista tabuista yhteiskunnassamme, sillä koskaan ei pohdita, mitkä ovat jonkin uuden teknologian hyödyt ja haitat ihmiselle tulevaisuudessa. Koska kehitys on kaiken arvostelun yläpuolella, yhteiskuntamme hyppää aina uusien teknologioiden varaan ajattelematta hetkeäkään, mitkä ovat tuon loikan mahdolliset seuraukset. Kukapa olisi arvannut, että viestintä- ja liikenneteknologian kehitys johtaa perheiden sekä sosiaalisten verkostojen maantieteelliseen sirpaloitumiseen, joka on yksi selvä syy ennennäkemättömälle yksinäisyydelle ja mielenterveysongelmille yhteiskunnassamme? Ehkä joku olisikin aavistellut jotain tämänsuuntaista, jos ennen uusien teknologioiden varaan heittäytymistä oltaisiin joskus pysähdytty miettimään, mitkä ovat tuon teknologian käyttöönoton laajamittaiset seuraukset. Nyt voi alkaa pohtia esimerkiksi sitä, mitä nykyteknologian aikaansaama informaatiotulva ja sen jatkuva läsnäolo älypuhelimissa ym. värkeissä saa aikaan, kun vaikutukset mm. ihmisten väliseen sosiaaliseen kanssakäymiseen, huomiokykyyn ja oma-aloitteisuuteen on jo nyt havaittavissa. Mutta pyhää ei saa kyseenalaistaa tai kritisoida. Jos kaikkivoipaa kehitystä arvostelee, saa helposti päälleen höpsähtäneen luddiittin leiman ja paskaa niskaan. Teknologisen kehityksen arvostelijat ovat aikamme kerettiläisiä ja rienaajia.

Teknologisen kehityksen arvostelu on tällä hetkellä hyvin samassa asemassa kuin missä Kopernikuksen esittämä väite siitä, että Maa kiertää aurinkoa, oli keskiajalla. Kaikkien kehitysuskoisten olisi siis hyvä hetkeksi pysähtyä miettimään, mitä leimaamisella ja oman maailmankuvan vastaisten ajatusten tyrmäämisellä ilman sen syvempää tarkastelua on koskaan saatu aikaan. Tästä voisivat ottaa onkeensa erityisesti "vapaa-ajattelijat" ja muut äänekkäät ja hyvin intellektuelleina itseään pitävät kehityksen kritiikittömät puolestapuhujat, jotka yleensä suhtautuvat uskontoihin ivallisesti, vaan eivät huomaa, että heidän kuten koko yhteiskuntamme suhtautuminen kehitykseen on hyvin uskonnonomaista kaikessa pyhyydessään. Progressiivisuuden myytin kriittinen tarkastelu ansaitsee sijansa yhteiskunnallisessa keskustelussa, ja se on aloitettava ennemmin tai myöhemmin. Mieluummin siis ennemmin.

Nykyaikaisen elämän tarkoituksettomuus

Monta kertaa olen sivunnut yhteiskunnassamme yleistä tunnetta elämän tarkoituksettomuudesta kirjoittamalla, että monista elämä tuntuu pinnalliselta ja tarkoituksettomalta tai jotain muuta yhtä ympäripyöreää. Enpä ole aiemmin rohjennut sen enempää pureutua kysymykseen siitä, miksi näin on. Miksi meidän täytyy jatkuvasti keksiä itsellemme jotain tekemistä, emmekä voi vain olla ja nauttia olemisesta, kuten villit veljemme, jotka ovat useissa alkuperäiskulttuureissa päivän aherruksen jälkeen täysin tyytyväisiä pelkkään oleskeluun ilman sen kummempaa tekemistä? Näihin kysymyksiin liittyen tutustuin mielenkiintoiseen ja ajatuksia herättävään teoriaan modernin, teknologiariippuvaisen ihmisen häiriintyneestä valtaprosessista (Disruption of the Power Process). Tekstistä tuli paikoin aika korkealentoista, mutta toivottavasti onnistuin selittämään asian edes joten kuten ymmärrettävällä tavalla. Eli ei kun menoksi:

Viime päivinä olen ahertanut vuokraviljelypalstallani, jollaisen päätin tämän kesän pieneksi hankkeekseni vuokrata. Olin eilen matkalla palstalleni, kun teoria valtaprosessista palautui taas mieleeni. Aloin pohtia, miksi ihmeessä niin monet, minä muiden muassa, raatavat vapaaehtoisesti ja nautiskellen plänteillään raskaan työpäivän jälkeen, kun särvin olisi saatavilla lähimmästä kaupasta minimivaivalla ja sitä pitää joka tapauksessa hakea sieltäkin. Miksi kotipuutarhurit eivät tyydy tällaiseen mukavuuteen? Totta kai on selvää, että puutarhaharrastajat saavat viljelyistään syvää tyydytystä ja se on erityisen palkitseva harrastus, mutta vasta valtaprosessista luettuani minulle valkeni, mikä tekee siitä erityisen palkitsevaa. Sama koskee periaatteessa kaikkia harrastuksia, mutta kalastus, marjastus, sienestys, metsästys ym. omavaraisuuteen liittyvät harrastukset ovat tietyllä tavalla erityisessä asemassa.

Valtaprosessiteorian lähtökohtana on se, että aikojen saatossa psyykeemme on kehittynyt järjestelmä, jossa ihmistä motivoivat tavoitteet, tavoitteiden saavuttamiseksi nähty vaiva, tavoitteen saavuttaminen sekä tavoitteen saavuttaminen omin ehdoin itsenäisesti tai jonkin ryhmän jäsenenä. Ilman näitä tekijöitä ihmiselle muodostuu erilaisia psykologisia ongelmia, jotka lievinä voivat olla tylsyyttä, rankempina esim. masennusta. Tavoitteista ihminen saa motivaatiota ja niiden saavuttamisesta mielihyvää ja tarkoitusta elämälleen. Tavoitteet ovat kolmitasoisia: 1) Tavoitteet, jotka ovat saavutettavissa minimaalisella vaivalla, 2) tavoitteet, jotka ovat saavutettavissa, mutta vain kunnollisella vaivalla ja 3) tavoitteet, jotka eivät ole koskaan saavutettavissa, vaikka niiden vuoksi näkisi kuinka paljon vaivaa tahansa. Teorian mukaan valtaprosessi häiriintyy 3-tason tavoitteista ja 2-tason tavoitteiden puuttumisesta.

Olennaista on se, että valtaprosessin täyttymys ja sen vuoksi koettava mielihyvä koituvat ainoastaan 2-tason tavoitteiden saavuttamisesta. 1-tason tavoitteiden eteen ei tarvitse tehdä juuri mitään, joten valtaprosessi ei täyty, ja 3-tason tavoitteita ei voi saavuttaa, joten ne turhauttavat ja saavat suuttumaan, jolloin valtaprosessi ei myöskään täyty. Yksi erittäin konkreettinen esimerkki valtaprosessin tavoitteiden eri tasoista on tarjolla videopelien ystäville (Pelien pelaaminenhan on muiden muassa hyvin leimallisesti harrastus, jolla nyky-yhteiskunnassamme yritetään keinotekoisesti tilkitä kunnollisten 2-tason tavoitteiden puuttumista.). Miltä sinusta tuntuu, kun olet läpäissyt jonkin pelin helpoimmalla mahdollisella vaikeusasteella? Hekumallisia fiiliksiä? Tuskin, oli varmaan tylsä peli. Entäpä keskivaikealla? Varmasti tyydyttävämpää kuin pelin juokseminen läpi ilman minkäänlaisia hankaluuksia. Yleensä tuntuu siltä kuin olisi saavuttanut jotain. Mutta mitäpä jos vaikein vaikeusaste on niin tappava, ettet pääse peliä edes läpi? Lenteleekö ohjain välillä kenties seinille? Näin valtaprosessi toimii myös oikean elämän tavoitteiden kanssa.

Jos teoria pitää vähänkään kutinsa, olisi se jälleen aikamoinen evoluution taidonnäyte. Ihmisen mieleen olisi siis rakentunut ominaisuus, joka saa aikaan mitä juurevimman mielihyvän tunteen siitä, kun on omaehtoisesti onnistunut hankkimaan itselleen elannon. Tämähän on vähän samantyyppinen juttu kuin seksistä saatava mielihyvä. Ne, jotka ovat nauttineet seksistä eniten, ovat sitä todennäköisesti harrastaneet eniten ja näin saaneet eniten jälkeläisiä (Kiitos heille, sillä heitä saamme kiittää siitä, että orgasmi tuntuu niin hyvältä.). Siten ne, jotka ovat nauttineet elannon hankkimisen onnistumisesta eniten, ovat todennäköisesti olleet kaikkein motivoituneimpia hankkimaan elannon itselleen eivätkä luovuttaneet yhtä helposti kuin ne, joilta vastaava ominaisuus on puuttunut tai se on ollut heikompi. Melkoista. En tosin ole evoluutiobiologi, joten tämä on vain omaa loogista päättelyäni.

Modernissa sivilisaatiossa tavoitteet lipsuvat kiihtyvällä tahdilla 1- ja 3-tasoille. Varsinkin elämisen kannalta välttämättömät tavoitteet (ruoka, vesi, lämpö) ovat siirtyneet tasolle 1. Ruokaa saadaksemme lampsimme lähimpään monopolikauppaan, ja jos katto vuotaa, voimme vilkaista älypuhelimesta kattomiehen numeron ja pirauttaa hänet paikalle. Elämämme kannalta tärkeimmät tavoitteet ovat siis luisuneet 1-tasolle, jolloin emme saa valtaprosessin täyttymyksen tuottamaa mielihyvää siitä, että järjestämme itsellemme elinehdot. Toisin on primitiivisissä yhteiskunnissa, joissa elanto pitää hankkia uurastamalla omia taitoja ja voimia käyttäen, yksin tai ryhmän jäsenenä, ja kas kummaa, kun näissä yhteiskunnissa ihmiset ovat muuten monesti tyytyväisempiä elämäänsä kuin me. Oikeiden 2-tason tavoitteiden siirryttyä tasolle 1 olemme alkaneet etsiä valtaprosessin täyttymystä keinotekoisten sijaistoimintojen avulla. 2-tason tavoitteet ovatkin nykyään hyvin pitkälti harrastuksia, ja kulttuurissamme oleva tarve harrastella ja puuhastella kaikenlaista pikkukivaa juontaa juurensa pitkälti tähän. Ilman puuhaa tylsistyisimme kuoliaiksi, sillä elämisen kannalta välttämättömät tavoitteet katetaan meille kuin manulle illallinen. 2-tason tavoitteiden puute saa jotkut myös havittelemaan jotain, mitä ei voi koskaan täysin saavuttaa: 3-tason tavoitteista voin esimerkkinä mainita esimerkiksi tavaran haalimisen, korkean statuksen tavoittelun tai äärimmäisyyksiin menevän kauneudenhoidon. Valtaprosessin häiriintymisellä on monia muitakin haitallisia vaikutuksia, joita selventää Wikipediasta löydetty varsin ruma kaavio, jota en laiskana jaksanut suomentaa:

Käypi järkeen, että monet teknologis-sivilisoituneen yhteiskunnan ongelmat voivat hyvinkin johtua häiriintyneestä valtaprosessista.

No joku voi tietysti huomauttaa, että eikös töiden tekeminen ja ansioiden tienaaminen ole 2-tason tavoite ja nimenomaan elannon hankkimista. Kyllä on, mutta olemme yleensä jonkun alaisia ja teemme mitä meidän käsketään tehdä. Vaiva, jota joutuu näkemään, on totteleminen ja työ useimmiten kaikenlaista papereiden pyörittelyä, josta ei ole näkyvää eikä merkittävää hyötyä kenellekään reaaliselvitymisen kannalta. Tällainen työ ei siis tuo vielä varsinaista elantoa pöytään, vaan antaa ainoastaan paalua käteen, jotta voimme hakea toisten työnään tuottaman ruuan, jonka joku on työkseen pakannut, rakennuksesta, jonka joku on työkseen rakentanut, ja jonne joku on työkseen ruuan rahdannut, ja jossa jonkun työ on pistää se tarjolle ja antaa ruoka meille rahoja vastaan. Systeemin osasena toimiminen ja vapauden sekä omaehtoisuuden puuttuminen häiritsevät myös valtaprosessin täyttymistä. Kuvittelepa vaikka, että otat tavoitteeksesi maratonin juoksemisen, mutta sitten joku sanoo, että tänä vuonna maraton juostaan kymmenen hengen joukkueissa. Jokainen joukkueen jäsen juoksee yhden kymmenesosan matkasta, mutta silti kaikki saavat kunnian koko maratonin juoksemisesta. Tuntuuko tavoitteen saavuttaminen hyvältä? Täyttyykö valtaprosessi?

Näyttää siltä, että 2-tason tavoitteista elämiselle välttämättömien tavoitteiden saavuttaminen saa aikaan voimakkaamman impulssin kuin sitä korvaamaan keksityt sijaistoiminnot. Tällaisten tavoitteiden saavuttaminen saa aikaan tunteen siitä, että elämä on omissa, eikä sosiaaliturvajärjestelmän tai työnantajan käsissä. Tästä syystä myös omavaraisuuteen liittyvät harrasteet, kuten kasvimaan hoito ja kalastus tuntuvat motivoivan ihmisiä erinomaisen hyvin ja tuottavan erityisen suurta mielihyvää silloin, kun tavoite on saavutettu ja itse tuotettu ruoka saadaan pöytään. Tästä syystä monet tykkäävät myös rakennella kaikkea itse, vaikka nämäkin hommat voisi ulkoistaa aina ammattimiehelle, jolloin ei itse tarvitsisi nähdä vaivaa. Mutta kun se vaivannäkö palkitsee ja on kivaa! Valtaprosessi täyttyy hetkellisesti, mutta sitten täytyykin jo etsiä seuraava 2-tason sijaiskohde, jolla täyttymykseen voi päästä uudestaan. Niin kauan kuin elämän perusedellytysten hankkiminen ei vaadi 2-tason vaivaa ei tule myöskään eteen sellaista tilannetta, jossa voi vain tyytyväisenä olla ja röllötellä, vaan aina mieleen hiipii vaivihkaa eräs kysymys: "Mitähän sitä tekis?" Ja juuri tästä syystä me etsimme, mutta emme koskaan löydä elämän tarkoitusta.

Teknologinen kehitys on aina isäntä eikä renki

Luin juuri varsin mielenkiintoisen artikkelin teknologisen kehityksemme riskeistä. Wired-lehdessä vuonna 2000 julkaistun artikkelin "Why the Future Doesn't Need Us" on kirjoittanut pitkän linjan tietokonemies, Sun Microsystemsilläkin töitä tehnyt Bill Joy. Muutoinkin olen viime aikoina päätynyt pohtimaan nimenomaan teknologian osuutta yhteiskuntajärjestelmämme ongelmissa. Sivilisaatio on jo aiemmin osoittautunut mielessäni kestämättömäksi, mutta mikä tärkeämpää, sivilisaatio, saati sitten teollistunut sivilisaatio, ei olisi mahdollinen ilman teknologiaa. Joten onko niin, että kaikista nykyisistä ongelmistamme ja tulevaisuuden uhkakuvistamme saamme lopulta syyttää teknologiaa?  Sen perusteella, miten ongelmat ovat viime vuosikymmeninä kärjistyneet, voimme ainakin todeta, että teknologialla emme ole onnistuneet ihmiskunnan ongelmia ratkaisemaan. Minä olen menettänyt uskoni teknologisen kehityksen pelastavaan voimaan täysin. Näyttää nimittäin siltä, että teknologian avulla olemme luoneet historiallisessa silmänräpäyksessä järjestelmän, joka uhkaa ennennäkemättömässä mittakaavassa koko maapallon biosfääriä. Sekä inhimillistä vapautta.

Joy pohtii artikkelissaan erityisesti ydinaseiden, nano- ja geenitekniikan sekä robotiikan mukanaan tuomia riskejä ja on aidosti ja aiheellisesti peloissaan siitä, miten vähän ihmiset käsittävät jo lähitulevaisuudessa mahdollisesti häämöttävistä riskeistä. Silti Joy tuntuu luottavaiselta sen suhteen, että kunhan vain alamme keskustella näistä uhkista, voimme asettaa teknologiselle kehitykselle rajat. Mutta kun idea jostain teknologisesta innovaatiosta on kerran saatu, sitä ei enää voida tehdä tekemättömäksi. Kuinka kauan suitset pysyvät riskaabelin teknologian yllä? Esimerkiksi poliittisen ilmapiirin tai taloudellisen tilanteen muuttuessa nämä rajoitukset voidaan hyvinkin heppoisin perustein poistaa, jolloin teknologiajuna puksuttaa jälleen eteenpäin kohti riskejä, joita emme pysty käsittämään, saati sitten hallitsemaan.

Artikkelissa Joy esittää aika raflaavia tulevaisuuden uhkakuvia, jotka kuulostavat monien korviin varmasti tieteiskirjallisuudelta. Ja tieteiskirjallisuudessa näitä uhkakuvia on ennenkin käsitelty. Kai esimerkiksi älykkäät koneet, jotka eivät enää tarvitse ihmisiä toimiakseen, kuulostavat monessakin suhteessa tutulta? Mutta uhka ei mielestäni ole niin radikaali ja ilmeinen kuin mitä ajatukset terminaattoriroboteista tai Gray goo -skenaariosta antavat ymmärtää. En tietenkään voi kieltää, etteivätkö sanotunlaiset uhkakuvat tulevaisuudessa voi toteutua, mutta on tärkeää huomata, että teknologialla on myös paljon hienovaraisempi ja salakavalampi vaikutus ihmiskunnan kehitykseen ja tulevaisuuteen. Ja että tämä prosessi on ollut käynnissä jo pitkään.

Perustavanlaatuinen kysymys kuuluu: Toimiiko teknologiaan perustuva yhteiskuntajärjestelmämme ihmisen ehdoilla vai pakottaako se ihmiset toimimaan teknologisen systeemin ehdoilla? Olemmeko vain pieniä hammasrattaita pyörittämässä eteenpäin kehitystä, joka ei loppujen lopuksi huomioi inhimillisiä tarpeita? Vankka fakta on, että ihmisen perusbiologia ja -psykologia on kehittynyt evoluution myötä aivan toisenlaisiin olosuhteisiin kuin millaisissa nykyään elämme. Ongelma piilee tässä: Kun kehollemme ja mielellemme luonnoton, teknologiaan perustuva elämäntapa ja järjestelmä aiheuttaa ihmisessä psykologisia tai biologisia ongelmia, systeemi ei mukaudu ihmisen tarpeisiin. Päinvastoin. Ihminen kehittää lisää teknologiaa, joka saa ihmisen sopeutumaan yhä syvemmin ja tehokkaammin osaksi systeemiä. Ehkäpä konkreettisin ja selvin esimerkki tällaisesta kehityksestä ovat mielenterveyslääkkeet (esim. masennuslääkkeiden kulutus kasvaa tasaisesti joka vuosi: Kela ja Fimea 2012, s. 313), joilla tässä epäluonnollisessa elinympäristössä oirehtiva ihminen sopeutetaan osaksi ihmisen psyykelle epäluonnollista elämää. Muita voimallisia keinoja sopeuttamiseen ovat esim. propaganda ja koululaitos. Ja ongelman pelottavuus piilee tässä: Kyse on voimalla eteenpäin menevästä kehityksestä, joka integroi ihmistä yhä syvemmin osaksi teknologista järjestelmää, ja uusia teknologisia innovaatioita tullaan käyttämään saman prosessin jatkamiseen. Voi vain miettiä, mitä juuri nano- tai geeniteknologialla voidaan ihmiskunnan tulevaisuudessa "saavuttaa".

Toinen pelottava osa tätä kehitystä on riippuvuutemme teknologiasta. Ani harva meistä pystyisi selviämään ilman sivilisaatioon perustuvaa kovaa teknologiaa, joka vaatii saumattoman ja hyvin voidellun systeemin pysyäkseen toiminnassa. Tästä syystä emme myöskään halua ajatella vaihtoehtoja, sillä useimmat meistä eivät tulisi toimeen ilman teknologiaa. Ihmiskunta on vaivihkaa integroitunut niin menestyksekkäästi ja perusteellisesti teknologiseen järjestelmään, että se on kahlinnut oman kohtalonsa tuon pahasti yskivän koneiston armoille. Olemme kuin pikku muttereita, joille pitää saada tarpeeksi ruokaa polttoaineeksi.

Tietenkin voimme asettaa ihmiskunnan onnistumisen mittapuuksi ihmisten onnellisuuden. Voihan hyvin epätodennäköisesti käydä niin, että saamme teknologian keinoin ratkaistua uhkaavan ekologisen katastrofin ja väestöräjähdyksen, ja tulevaisuuden ihmiset ovat suorastaan paratiisimaisessa onnellisuuden tilassa. "Onnellisuuslääke" suoraan Valion maidosta? Tai mitäpä jos alkaisimme muokata ihmistä geneettisesti sopeutuvaisemmaksi teknologiseen ympäristöön ja taipuvaisemmaksi onnellisuuteen? Totta kai tällaisen muokkauksen kautta syntyneet yksilöt pärjäisivät paremmin vallitsevissa olosuhteissa, joten kukapa ei haluaisi päästä pitoihin osalliseksi? Aldous Huxleyn Brave New World näyttää aina vaan todenmukaisemmalta. Ja kuten aiemmin totesin, pysyviä rajoituksia teknologiselle kehitykselle on lähes mahdotonta luoda. Se, jonka mielestä tämä olisi toivottavaa kehitystä, voi nostaa käden pystyyn ja todeta hakuna matata, mutta ainakin itse haluaisin onnistumisemme mittapuuksi ennemmin ihmisen vapauden ja villiyden, jotka ovat saaneet jo kauan kärsiä kahleista.

Sivilisaation ansioita, primitivismin varjopuolia

Mark Henson - New Pioneers. Taiteilijan luvalla osoitteesta markhensonart.com.

Globaalin yhteiskuntajärjestelmämme tilanne on vaikea ja useat merkit viittaavat siihen, että se saavuttaa kaatumispisteensä ennemmin tai myöhemmin vielä tämän vuosisadan aikana. Synkät tulevaisuudenkuvat saavat mielen helposti etsimään täydellisiä ratkaisuja, unelmia paremmasta maailmasta, jossa elämä on auvoista ja ongelmatonta. Kuitenkaan sokeaan uskoon ei pidä tuudittautua vaan realistinen ote pitää säilyttää, jotta voisi oikeasti tiedostaa, mitä sivilisaation tuolla puolen on odotettavissa. On täysin selvää, että lukemattomista ongelmistaan huolimatta sivilisaatioon perustuvassa järjestelmässä on hyviäkin puolia, jotka ovat puolustettavia verrattuna primitiiviseen yhteiskuntamalliin. Kaikki seuraavaksi esittämäni kysymykset vaatisivat paljon tarkempaa syventymistä ja tutkimusta, mutta tässä joitakin päätelmiä, joihin itse olen päätynyt, ja joita pitäisi vielä kehittää eteenpäin. Keskustelu näistä asioista onkin siksi hedelmällistä.

Käymissäni keskusteluissa heimoyhteiskuntaa on yleisimmin ja vakavimmin arvosteltu seuraavin perustein:

• lapsenmurhat
• vammaisten asema
• naisen asema
• terveydenhoito

Sivilisaation hyvät puolet kulminoituvat nähtävästi siis ennen kaikkea yksilön arvon nousuun sekä varmempaan pitkään elinikään. Primitiivisessä elämäntavassa on monia muitakin ongelmakohtia, joihin pureudun varmaankin myöhemmin. Kaiken kaikkiaan suurin virhe anarkoprimitivistisessä ajattelussa on se, että heimoelämää käsitellään jonain yhdenlaisena ihmiselle ihanteellisena elämäntapana, eikä heimoja käsitellä niin monimuotoisina kuin ne oikeasti ovat. Jossain heimossa voi olla ihanteellisen hyviä puolia, mutta joskus myös kauhistuttavan julmia puolia, jotka eivät millään mahdu "paratiisin" käsitteen alle. Yleistykseen ja turhan kritiikittömään romantisointiin olen itsekin alkuinnostuksessani sortunut ja sitä pitää nyt lähteä vähitellen purkamaan.

Lapsenmurha on ollut heimoyhteiskunnissa yleinen keino hallita populaatiota. Erilaisia arvioita metsästäjä-keräilijöiden suorittamista lapsenmurhista on tehty. Melko vaihtelevasti on arvioitu, että 15-50% syntyneistä lapsista on jollain tavalla tapettu tai jätetty kuolemaan. Tämä on ollut välttämätöntä heimon populaation säilyttämiseksi sellaisena, että heimon käyttämät resurssit riittävät. Vammaisuus on varmasti ollut myös tekijä, joka on voinut johtaa yksilön hylkäämiseen. Varmastikin yksilö, josta on heimon selviämisen kannalta ainoastaan haittaa, joudutaan joissain tapauksissa hylkäämään. Toisaalta esimerkiksi lievästi kehitysvammaiset tai jollakin tavalla fyysisesti rajoittuneet henkilöt voivat todennäköisesti toimia kykyjensä mukaan heimon jäsenenä, mutta ainakin vaikeasti vammaiset on ollut ainakin huonoina aikoina pakko jättää, jotta heimo selviää. Ei kuulosta kovin mukavalta.

Primitivistisessä kirjallisuudessa viitataan usein miesten ja naisten väliseen tasa-arvoon ennen maanviljelykseen perustuvaan järjestelmään siirtymistä. Itse en näe, että miesten ja naisten välinen tasa-arvo on sellainen tekijä, joka vaikuttaa heimon selviytymiseen ja kestävyyteen. On todistettavasti olemassa heimoja, joissa vallitsee miesten ja naisten välinen tasa-arvo, mutta on myös paljon merkkejä toimivista heimoista, joissa tasa-arvoa ei ole ollut ja nainen on ollut hyvinkin räikeästi alistetussa asemassa. Jos miettii hypoteettisesti "tulevaisuuden heimoja" ei niissä näyttäisi olevan mitään pakkoa luopua sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Sivilisaatiossakin nainen oli pitkään selvästi alistetussa asemassa, ehkä alistetummassa asemassa kuin koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa, mutta nykyisen tasa-arvokehityksen myötä näyttää siltä, että naisen alistettu asema ei ole edellytys sivilisaationkaan toiminnalle. Globaalilla tasolla tasa-arvoa ei tosin olla vielä saatu toimimaan, joten lopullisia johtopäätöksiä ei ehkä voi tässä vaiheessa tehdä.

Perinteisiin perustuva luonnonlääketiede pystyy varmastikin hoitamaan joitakin sairauksia ja elimistön tai mielen häiriötiloja, mutta vakavasti otettavaa kilpailijaa modernille lääketieteelle siitä tuskin on. On kuitenkin muistettava, että iso osa lääketieteestämme vastaa sellaisiin terveydellisiin ongelmiin ja sairauksiin, jotka ovat sivilisoituneen elämäntavan luomuksia. Mm. väärästä ruokavaliosta ja liikunnanpuutteesta johtuvat elintasosairaudet, monet mielenterveysongelmat, kulkutaudit sekä alkoholismi ja päihteiden väärinkäyttö ovat pitkälti sivilisaation luoman ihmisen elimistölle ja psyykelle sopimattoman elämäntavan, korkean väestötiheyden ja intensiivisen liikkuvuuden peruja. On myös muistettava se tosiseikka, että lääketieteemme menestys perustuu monilla osa-alueilla lähes kauttaaltaan antibiootteihin, joiden teho ei ole enää tulevaisuudessa taattu. Primitiivisessä mallissa puolestaan on mitä luultavimmin ollut vähemmän hoidettavaa, mutta esimerkiksi tapaturmiin ja perinnöllisyyteen liittyvät terveydelliset ongelmat ovat olleet jopa mahdottomia hoitaa. Sivilisaatiossa on puolestaan luotu paljon uusia ongelmia ja siten jouduttu keksimään niihin ratkaisuja. Jotkut selvät edistysaskeleet, kuten antibiootit, saattavat hyvinkin olla tulevaisuudessa historiaa. Moderni lääketiede on toisaalta saanut pitkän eliniänodotteen varmemmaksi kuin koskaan aiemmin. Voiko tällainen kehitys olla pysyvää?

Tässä vaiheessa on taas syytä muistuttaa, että pohditojeni tarkoituksena ei ole "metsään palaaminen" tai 10 000 vuoden takaisen elämäntavan täydellinen omaksuminen. Se on mahdotonta. Tarkoitus on herättää keskustelua siitä, mitä voimme oppia kestävästä elämästä kulttuureilta, jotka ovat kestävästi eläneet, ja kuinka voimme yhdistää tämän hetken tietämyksemme ja hyvinä pitämämme arvot tuohon oppimaamme. Kaiken kaikkiaan kysymys on myös siitä, minkä hinnan joudumme maksamaan sivilisaation luoman elämäntavan eduista. Ovatko nämä edut mahdollisia kestävästi? Vai onko niin, että ihminen ei voi erottaa itseään elämää ylläpitävistä laeista, joita olemme nyt voineet keksinnöillämme historiankulussa hetkellisesti kiertää? Näyttää siltä, että pitkällä aikavälillä olemme aina sidottuja noihin lakeihin. "Luonto iskee takaisin", joku voisi sanoa. Ovatko nämä humaanit, sivilisaation puolesta puhuvat ja meidän kannattamamme arvot vain osa sitä ihmisen ja luonnon erottavaa illuusiota, jonka olemme viimeisen kymmenentuhannen vuoden aikana kulttuurissamme luoneet? Paluu primitiivisempään elämään voi olla ihmiskunnan tulevaisuudessa vääjäämätön, ja silloin olisi myös hyväksyttävä, että nämä perustavanlaatuiset humaanit arvomme voivat joutua ainakin osittain väistymään. Ennemmin tai myöhemmin meidän on ehkä hyväksyttävä "luonnon julmuus" ja asetuttava takaisin osaksi elämän yhteisöä ilman minkäänlaisia etuoikeuksia. Tämä on primitivismin varjopuoli ja sitä on loppujen lopuksi turha yrittää siloitella romantisoiduilla puheilla paratiisista.

Dokumenttivinkki: The Crisis of Civilization

Kirjoitin joitakin viikkoja sitten dokumenttielokuvasta nimeltä What a Way to Go. Näemmä näitä päteviä sivilisaation ongelmista kertovia dokkareita on enemmänkin, sillä löysin nyt toisen moisen, joka on nimeltään The Crisis of Civilization.

The Crisis of Civilization lähtee liikkeelle siitä, että teemme tällä hetkellä pahimman virheen ajattelussamme: Näemme maailmanlaajuiset ongelmat toisistaan erillisinä kokonaisuuksina, vaikka ilmastonmuutos, öljyhuippu, ruuantuotannon ongelmat, finanssikriisi, luonnon monimuotoisuuden hupeneminen, väestönkasvu, taloudellinen epätasa-arvoisuus ym. pitäisi nähdä osana yhtä ja samaa prosessia, jota teollistunut sivilisaatiomme ruokkii, ja johon koko järjestelmämme perustuu. Ongelmat nivoutuvat yhteen hyvin perustavalla tasolla, ja jos emme huomaa tätä yhteyttä, emme myöskään huomaa, että eri ongelmien hienosäätö ei todellakaan riitä. Kun näemme kokonaisuuden, josta kyseiset ongelmat juontavat juurensa, voimme pureutua niiden todelliseen aiheuttajaan. Systeemiin, joka ei ole kestävä, ja joka tulee ennemmin tai myöhemmin jollain tavalla katoamaan, vaikka meille onkin opetettu Fukuyaman End of History -oppien mukaisesti, että nykyinen kapitalistinen järjestelmämme on sivilisaation huippu ja paras ihmiselon järjestäytyneisyyden muoto, mitä voimme koskaan keksiä. Onneksi tämä ajatus on alkanut vääjäämättä murtua.

Teollistunut sivilisaatio, joka perustuu jatkuvaan kasvuun ja rajoittamattomaan luonnon hyväksikäyttöön, tulee muuttumaan tulevaisuudessa. Monesti olen miettinyt, miksi näistä asioista kannattaa ylipäätään puhua. Mitä nyt on edes tehtävissä? Tärkein vaikutus näiden ajatusten pyörittelyllä on ehkä se, että mitä nopeammin ja enemmän alamme näistä asioista vakavasti keskustella, sitä vapaammin voimme lopulta valita seuraavista vaihtoehdoista: Hallittu teollistuneen sivilisaation purkaminen tai romahdus. On aika itsestäänselvää, kummalla tavalla ihmiskunta voi humaanimmin ja kestävämmin siirtyä eteenpäin.

What a Way to Go on siinä mielessä parempi leffa, että se tonkii ongelmien juuret vielä syvemmältä, ei ainoastaan teollistuneen sivilisaation, vaan koko sivilisaation perustuksista. The Crisis of Civilization tuntuu pelkistävän järjestelmämme ongelmat neo-liberaaliin politiikkaan ja ajatteluun, vaikka se on lopulta vain pieni osa hiekkaa siinä sivilisaation tiimalasissa, joka voi hyvinkin olla pohjastaan haljennut ja valumassa tyhjiin. Ongelmien todelliset juuret todennäköisesti ovat paljon vanhempia ja vielä perustavanlaatuisempia. The Crisis of Civilization ei myöskään käsittele ollenkaan väestönkasvua ja sen dynamiikkaa, mikä on kuitenkin melkeinpä merkittävimpänä osana sivilisaation kehityksessä ja ongelmissa.

Dokumentin johtopäätös on se, että elämme murroskautta, jonka aikana teollisuuteen ja jatkuvaan talouskasvuun perustuva sivilisaatio on muuttumassa uudenlaiseksi, ja ongelmat, joita tänä päivänä kohtaamme, ovat osa tuota murrosprosessia. Tuossa muutosprosessissa voimme dokumentin sanoman mukaan valita suunnan: Romahdus tai hallittu alasajo. Itse en kuitenkaan ole kovin optimistinen sivilisaation tulevaisuuden suhteen. Todennäköisemmältä vaikuttaa, että olemme keskellä muutosprosessia, jonka jälkeen palaamme jälleen heimoyhteiskuntaan. Hallitusti tai romahduksen kautta. Valitettavasti muutos sivilisaatiosta takaisin heimoyhteiskuntaan on niin valtava, että jonkinasteinen romahdus tuntuu vääjäämättömältä. Sitäkin voimme kuitenkin alkaa pehmentää, ja kuten todettua, siinä on ehkä kaiken tämän sivilisaatiokriittisen keskustelun syvin tarkoitusperä.

The Crisis of Civilization tuntuu peräänkuuluttavan uudenlaista sosiaalista systeemiä, jota se ei vain osaa nimetä. Se systeemi ei välttämättä ole enää sivilisaatiota, vaan sen nimi saattaa hyvinkin olla heimo. Olisiko sivilisaation ja heimoyhteiskunnan välissä olisi löydettävissä jonkinlainen välimalli, hybridi, josta The Crisis of Civilization antaa pieniä viitteitä? Enemmän paikallisuutta, kasvun ja kehityksen huomioiminen vain, mikäli sillä on muutakin kuin materialistista arvoa, vähän ja vain tarpeellista kulutusta. Tällaista tulevaisuudenkuvaa en voi täysin lytätä, mutta tämäkään vaihtoehto ei poistaisi vielä joitain sivilisaation suurimpia ongelmakohtia, joista merkittävin on nimeltään Valta: Sivilisaatiolle ominaiset suuret yksiköt ja keskittäminen luovat erikoistuneisuutta ja epätasa-arvoa. Luulen, että vain tarpeeksi pienissä sosiaalisissa yksiköissä ihminen voi elää tasa-arvoista ja ihmismieltä syvästi tyydyttävää elämää. Tällainen sosiaalinen järjestyshän on anarkiaa, jota heimoyhteiskunta edustaa, mutta suuressa, sivilisaation mittakaavassa anarkian on vaikea nähdä toimivan.

Painajaiseen herääminen

For my part, whatever anguish of spirit it may cost, I am willing to know the whole truth; to know the worst and provide for it.
- Patrick Henry

Maailma menee kohti taloudellista tasa-arvoa. Eriarvoisuus ja tuloerot poistuvat vähitellen. Köyhyys lakkaa olemasta ongelma. Kaikki ihmiset saavat vettä sekä ruokaa, mutta silti väestönkasvu pysähtyy ja väkiluku alkaa hiljalleen taantua. Uudet antibiootit kääntävät taistelun resistenttikantoja vastaan ihmisten voitoksi. Uusiutuva energia ratkaisee ympäristöongelmat. Demokratia jalostuu lopulta timanttiseksi yhteiskuntajärjestelmäksi, joka saa tavallisten kansalaisten huolet ja toiveet äänekkäästi kuuluville. Tätä kaikkea varten poliitikkomme ja tiedemiehemme paiskivat joka päivä ankarasti töitä ja on vain ajan kysymys, milloin ongelmamme ovat eilispäivää. Saamme edelleen tyydytyksen materialistisille tarpeillemme, joista olemme nykyään henkisesti riippuvaisia. Talous kasvaa, mutta luonto ei kärsi ja resurssit riittävät. Opimme elämään suurissa sosiaalisissa yksiköissä ilman niitä haitallisia lieveilmiöitä, joita se tällä hetkellä aiheuttaa.

Valitettavasti tämä taitaa olla vain hyvää unta. Ja lopulta unesta on herättävä.

Painajaiseen herääminen ei ole helppoa eikä miellyttävää. Silloin kaikki ympärillämme alkaa muistuttaa toimiemme mielettömyydestä joka päivä. On kuin maailma olisi täynnä isoja ja kirkkaita post-it -lappuja, jotka huutavat asioiden todellista tolaa joka nurkan takana. Niiltä ei voi millään välttyä, sillä ne ovat aina läsnä elämän joka osa-alueella. Kodissa, kaupungilla, "luonnossa". Televisiossa, lehdissä, internetissä. Ihmisten puheissa ja käyttäytymisessä. Tästä on erittäin helppoa vetää yhtymäkohta Matrix-elokuvaan ja Neon heräämiseen robottien limatankin sisältä. Punainen vai sininen pilleri jne. Tästä seuraa myös pieni henkilökohtainen sekä moraalinen ongelma. Onko minulla oikeutta yrittää herättää niitä ihmisiä, jotka vielä nautiskelevat hyvistä unista? Haluanko olla se krapula-aamujen häirikkö, joka herää ensimmäisenä ja alkaa kolistelemaan ja mölisemään herättäen muutkin järkyttävään päänsärkyyn ja oksetukseen? Ehkä tämä asia on kuitenkin niin tärkeä, että minun on asetettava henkilökohtainen minäni syrjään. Ja ehkä voisi myös kysyä, onko minulla ja muillakin velvollisuus yrittää saada mahdollisimman moni tietoiseksi näistä asioista ja keskustelemaan niistä, jos parhaan ja vilpittömän tietämyksemme mukaan nykyinen suuntamme on järjetön ja tuhoisa.

On olemassa myös riski siitä, että painajaisen nähneenä nostaa itsensä muiden yläpuolelle. On harmillista, miten kirjoittaessa on vaikeaa löytää sopivia sanoja asioille. "Herännyt" tai "tiedostava ihminen" kuulostaa nimittäin aivan elitistiselle paskalle, enkä missään tapauksessa pidä itseäni enkä muitakaan näitä asioita päässään pyöritteleviä sen parempina kuin muitakaan ihmisiä. Ehkäpä joillakuilla on persoonallisuudessaan ominaisuus, jonka vuoksi heidän on helpompi ottaa tällaisia asioita niskoilleen, mutta eipä se heistä tee sen parempia ihmisiä kuin muistakaan. Ehkä olemme edelläkävijöitä, mutta jokainen kantakoon kortensa kekoon omien resurssiensa, kiinnostuksensa ja taitojensa mukaisesti. Voimmehan olla lopulta myös väärässä. Tärkeintä on tehdä sitä, mitä sydän sanoo ja mikä tuntuu oikealta. Jos nämä ajatukset ja niiden puolesta puhuminen tuntuu oikealta, silloin toivon sinun tekevän niin.

Todellisuuteen herääminen mielenvikaisessa yhteiskunnassa johtaa todennäköisesti monien vallitsevien normien hylkäämiseen, jolloin ulkopuolisen silmin tällainen ihminen alkaa vaikuttaa oudolta, epäilyttävältä, häiritsevältä. Ehkä jopa mielipuolelta. Tämä voi saada monet epäilemään itseään. Olenko yhä järjissäni? Miksi tunnen itseni näin ulkopuoliseksi? Kuulin ystävältäni mainion ajatusleikin. Mitäpä jos osa ns. kylähulluista onkin aivan saamarin fiksuja ihmisiä, jotka ovat vain tajunneet kaiken tämän mielettömyyden, minkä keskellä me elämme, ja eivät enää välitä paskaakaan siitä, mitä muut heistä ajattelevat. Ovat muuttuneet sen vuoksi oman polun kulkijoiksi. Vallitsevassa ajatuskulttuurissa edelleen elävät näkevät nämä tyypit sitten kylähulluina, joille naureskellaan. Ehkäpä moni kylähullu tiedostaa senkin, mutta ei jaksa välittää saamastaan leimasta, koska sillä ei ole heidän henkilökohtaisessa elämässään enää minkäänlaista merkitystä. Ja loppujen lopuksi, jos hullu maailma tekee olosi ulkopuoliseksi leimaamalla sinut hulluksi, ehkä se onkin merkki terveestä järjestä.

Kuinka painajaisen sisällä voi parhaiten pärjätä? Liika ahdistuminen ja vellominen negatiivisissa ajatuksissa johtaa helposti ylitsepääsemättömään pessimismiin ja apatiaan. Ehkä jopa masentuneisuuteen ja pahimmassa tapauksessa ihmisvihaan sekä eristäytyneisyyteen. Paikalliseksi kylähulluksi muuntuminenkaan ei ole lopulta hyvä juttu, sillä herätyskellona toimivat ajatukset eivät silloin leviä enää yhtään pidemmälle. On varottava luisumasta liian kauaksi vallitsevasta kulttuurista. Tai ainakin pitää muistaa, millä keinoin voi edelleen saada ajatuksensa vakavasti otettavasti kuuluville, mikä vaatii usein myös vallitsevassa kulttuurissa vakavasti otettavaa persoonaa. Tästä syystä merkit ahdistuneisuudesta on hyvä tunnistaa ja silloin sitä kannattaa hoitaa. Etäännyttää itseään hetkeksi tästä painajaisesta, josta ei voi kuitenkaan herätä.

Selviämiseen on olemassa pari tilapäistä konstia. Särkylääkkeitä, joita voi napsia äkilliseen kolotukseen. Ensimmäinen on viihde, vaikka se onkin samalla yksi niistä suurimmista piruista, jotka ylläpitävät kulttuurisia ja kestämättömiä myyttejämme ja puuduttavat ajattelumme uneen. Erityisesti musiikki ja kirjallisuus mutta myös elokuvat ja tv-sarjat. On kuitenkin varottava vaipumasta takaisin uneen, sillä jokaista tarvitaan herättelemään kollektiivista tajuntaamme vallitsevaan tilanteeseen. Toinen nopea lääke on päihteet. Pitkällä aikavälillä päihteisiin turvautuminen voi kuitenkin viedä vain huonompaan suuntaan, joten niihin ei missään nimessä pidä turvautua jatkuvasti ja säännöllisesti.

Kestävämpiä konstejakin on onneksi olemassa, ja niitä minä suosittelen. Pitää oppia pysähtymään kuuntelemaan pikkulinnun keväistä liverrystä ja tuulta puiden latvastoissa, ihastelemaan avuliasta ihmistä tai erämaan hiljaisuutta. Pienistä asioista siellä täällä voi ammentaa itseensä uutta henkistä voimaa ja kauneutta, joiden avulla elämä tuntuu hyvältä sekä mielekkäältä ja joskus jopa ruusunpunaiseltakin. Näin voi välttyä niiden rumien post-it -lappujen ainaiselta tuijottelemislta ja kohdistaa katseensa siihen, mikä on kaunista. Toinen äärimmäisen tärkeä tuki ja voimavara on yhdessäolo rakkaiden ja läheisten ihmisten kanssa. Sellaisten ihmisten, jotka ymmärtävät, vaikkeivät aina olisikaan samaa mieltä kaikesta. He ovat meidän kaikkien paras tuki ja turva. Muistakaahan siis ennen kaikkea pitää itsestänne ja läheisistänne hyvä huoli!