Sivilisaation ansioita, primitivismin varjopuolia

Mark Henson - New Pioneers. Taiteilijan luvalla osoitteesta markhensonart.com.

Globaalin yhteiskuntajärjestelmämme tilanne on vaikea ja useat merkit viittaavat siihen, että se saavuttaa kaatumispisteensä ennemmin tai myöhemmin vielä tämän vuosisadan aikana. Synkät tulevaisuudenkuvat saavat mielen helposti etsimään täydellisiä ratkaisuja, unelmia paremmasta maailmasta, jossa elämä on auvoista ja ongelmatonta. Kuitenkaan sokeaan uskoon ei pidä tuudittautua vaan realistinen ote pitää säilyttää, jotta voisi oikeasti tiedostaa, mitä sivilisaation tuolla puolen on odotettavissa. On täysin selvää, että lukemattomista ongelmistaan huolimatta sivilisaatioon perustuvassa järjestelmässä on hyviäkin puolia, jotka ovat puolustettavia verrattuna primitiiviseen yhteiskuntamalliin. Kaikki seuraavaksi esittämäni kysymykset vaatisivat paljon tarkempaa syventymistä ja tutkimusta, mutta tässä joitakin päätelmiä, joihin itse olen päätynyt, ja joita pitäisi vielä kehittää eteenpäin. Keskustelu näistä asioista onkin siksi hedelmällistä.

Käymissäni keskusteluissa heimoyhteiskuntaa on yleisimmin ja vakavimmin arvosteltu seuraavin perustein:

• lapsenmurhat
• vammaisten asema
• naisen asema
• terveydenhoito

Sivilisaation hyvät puolet kulminoituvat nähtävästi siis ennen kaikkea yksilön arvon nousuun sekä varmempaan pitkään elinikään. Primitiivisessä elämäntavassa on monia muitakin ongelmakohtia, joihin pureudun varmaankin myöhemmin. Kaiken kaikkiaan suurin virhe anarkoprimitivistisessä ajattelussa on se, että heimoelämää käsitellään jonain yhdenlaisena ihmiselle ihanteellisena elämäntapana, eikä heimoja käsitellä niin monimuotoisina kuin ne oikeasti ovat. Jossain heimossa voi olla ihanteellisen hyviä puolia, mutta joskus myös kauhistuttavan julmia puolia, jotka eivät millään mahdu "paratiisin" käsitteen alle. Yleistykseen ja turhan kritiikittömään romantisointiin olen itsekin alkuinnostuksessani sortunut ja sitä pitää nyt lähteä vähitellen purkamaan.

Lapsenmurha on ollut heimoyhteiskunnissa yleinen keino hallita populaatiota. Erilaisia arvioita metsästäjä-keräilijöiden suorittamista lapsenmurhista on tehty. Melko vaihtelevasti on arvioitu, että 15-50% syntyneistä lapsista on jollain tavalla tapettu tai jätetty kuolemaan. Tämä on ollut välttämätöntä heimon populaation säilyttämiseksi sellaisena, että heimon käyttämät resurssit riittävät. Vammaisuus on varmasti ollut myös tekijä, joka on voinut johtaa yksilön hylkäämiseen. Varmastikin yksilö, josta on heimon selviämisen kannalta ainoastaan haittaa, joudutaan joissain tapauksissa hylkäämään. Toisaalta esimerkiksi lievästi kehitysvammaiset tai jollakin tavalla fyysisesti rajoittuneet henkilöt voivat todennäköisesti toimia kykyjensä mukaan heimon jäsenenä, mutta ainakin vaikeasti vammaiset on ollut ainakin huonoina aikoina pakko jättää, jotta heimo selviää. Ei kuulosta kovin mukavalta.

Primitivistisessä kirjallisuudessa viitataan usein miesten ja naisten väliseen tasa-arvoon ennen maanviljelykseen perustuvaan järjestelmään siirtymistä. Itse en näe, että miesten ja naisten välinen tasa-arvo on sellainen tekijä, joka vaikuttaa heimon selviytymiseen ja kestävyyteen. On todistettavasti olemassa heimoja, joissa vallitsee miesten ja naisten välinen tasa-arvo, mutta on myös paljon merkkejä toimivista heimoista, joissa tasa-arvoa ei ole ollut ja nainen on ollut hyvinkin räikeästi alistetussa asemassa. Jos miettii hypoteettisesti "tulevaisuuden heimoja" ei niissä näyttäisi olevan mitään pakkoa luopua sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Sivilisaatiossakin nainen oli pitkään selvästi alistetussa asemassa, ehkä alistetummassa asemassa kuin koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa, mutta nykyisen tasa-arvokehityksen myötä näyttää siltä, että naisen alistettu asema ei ole edellytys sivilisaationkaan toiminnalle. Globaalilla tasolla tasa-arvoa ei tosin olla vielä saatu toimimaan, joten lopullisia johtopäätöksiä ei ehkä voi tässä vaiheessa tehdä.

Perinteisiin perustuva luonnonlääketiede pystyy varmastikin hoitamaan joitakin sairauksia ja elimistön tai mielen häiriötiloja, mutta vakavasti otettavaa kilpailijaa modernille lääketieteelle siitä tuskin on. On kuitenkin muistettava, että iso osa lääketieteestämme vastaa sellaisiin terveydellisiin ongelmiin ja sairauksiin, jotka ovat sivilisoituneen elämäntavan luomuksia. Mm. väärästä ruokavaliosta ja liikunnanpuutteesta johtuvat elintasosairaudet, monet mielenterveysongelmat, kulkutaudit sekä alkoholismi ja päihteiden väärinkäyttö ovat pitkälti sivilisaation luoman ihmisen elimistölle ja psyykelle sopimattoman elämäntavan, korkean väestötiheyden ja intensiivisen liikkuvuuden peruja. On myös muistettava se tosiseikka, että lääketieteemme menestys perustuu monilla osa-alueilla lähes kauttaaltaan antibiootteihin, joiden teho ei ole enää tulevaisuudessa taattu. Primitiivisessä mallissa puolestaan on mitä luultavimmin ollut vähemmän hoidettavaa, mutta esimerkiksi tapaturmiin ja perinnöllisyyteen liittyvät terveydelliset ongelmat ovat olleet jopa mahdottomia hoitaa. Sivilisaatiossa on puolestaan luotu paljon uusia ongelmia ja siten jouduttu keksimään niihin ratkaisuja. Jotkut selvät edistysaskeleet, kuten antibiootit, saattavat hyvinkin olla tulevaisuudessa historiaa. Moderni lääketiede on toisaalta saanut pitkän eliniänodotteen varmemmaksi kuin koskaan aiemmin. Voiko tällainen kehitys olla pysyvää?

Tässä vaiheessa on taas syytä muistuttaa, että pohditojeni tarkoituksena ei ole "metsään palaaminen" tai 10 000 vuoden takaisen elämäntavan täydellinen omaksuminen. Se on mahdotonta. Tarkoitus on herättää keskustelua siitä, mitä voimme oppia kestävästä elämästä kulttuureilta, jotka ovat kestävästi eläneet, ja kuinka voimme yhdistää tämän hetken tietämyksemme ja hyvinä pitämämme arvot tuohon oppimaamme. Kaiken kaikkiaan kysymys on myös siitä, minkä hinnan joudumme maksamaan sivilisaation luoman elämäntavan eduista. Ovatko nämä edut mahdollisia kestävästi? Vai onko niin, että ihminen ei voi erottaa itseään elämää ylläpitävistä laeista, joita olemme nyt voineet keksinnöillämme historiankulussa hetkellisesti kiertää? Näyttää siltä, että pitkällä aikavälillä olemme aina sidottuja noihin lakeihin. "Luonto iskee takaisin", joku voisi sanoa. Ovatko nämä humaanit, sivilisaation puolesta puhuvat ja meidän kannattamamme arvot vain osa sitä ihmisen ja luonnon erottavaa illuusiota, jonka olemme viimeisen kymmenentuhannen vuoden aikana kulttuurissamme luoneet? Paluu primitiivisempään elämään voi olla ihmiskunnan tulevaisuudessa vääjäämätön, ja silloin olisi myös hyväksyttävä, että nämä perustavanlaatuiset humaanit arvomme voivat joutua ainakin osittain väistymään. Ennemmin tai myöhemmin meidän on ehkä hyväksyttävä "luonnon julmuus" ja asetuttava takaisin osaksi elämän yhteisöä ilman minkäänlaisia etuoikeuksia. Tämä on primitivismin varjopuoli ja sitä on loppujen lopuksi turha yrittää siloitella romantisoiduilla puheilla paratiisista.

Dokumenttivinkki: The Crisis of Civilization

Kirjoitin joitakin viikkoja sitten dokumenttielokuvasta nimeltä What a Way to Go. Näemmä näitä päteviä sivilisaation ongelmista kertovia dokkareita on enemmänkin, sillä löysin nyt toisen moisen, joka on nimeltään The Crisis of Civilization.

The Crisis of Civilization lähtee liikkeelle siitä, että teemme tällä hetkellä pahimman virheen ajattelussamme: Näemme maailmanlaajuiset ongelmat toisistaan erillisinä kokonaisuuksina, vaikka ilmastonmuutos, öljyhuippu, ruuantuotannon ongelmat, finanssikriisi, luonnon monimuotoisuuden hupeneminen, väestönkasvu, taloudellinen epätasa-arvoisuus ym. pitäisi nähdä osana yhtä ja samaa prosessia, jota teollistunut sivilisaatiomme ruokkii, ja johon koko järjestelmämme perustuu. Ongelmat nivoutuvat yhteen hyvin perustavalla tasolla, ja jos emme huomaa tätä yhteyttä, emme myöskään huomaa, että eri ongelmien hienosäätö ei todellakaan riitä. Kun näemme kokonaisuuden, josta kyseiset ongelmat juontavat juurensa, voimme pureutua niiden todelliseen aiheuttajaan. Systeemiin, joka ei ole kestävä, ja joka tulee ennemmin tai myöhemmin jollain tavalla katoamaan, vaikka meille onkin opetettu Fukuyaman End of History -oppien mukaisesti, että nykyinen kapitalistinen järjestelmämme on sivilisaation huippu ja paras ihmiselon järjestäytyneisyyden muoto, mitä voimme koskaan keksiä. Onneksi tämä ajatus on alkanut vääjäämättä murtua.

Teollistunut sivilisaatio, joka perustuu jatkuvaan kasvuun ja rajoittamattomaan luonnon hyväksikäyttöön, tulee muuttumaan tulevaisuudessa. Monesti olen miettinyt, miksi näistä asioista kannattaa ylipäätään puhua. Mitä nyt on edes tehtävissä? Tärkein vaikutus näiden ajatusten pyörittelyllä on ehkä se, että mitä nopeammin ja enemmän alamme näistä asioista vakavasti keskustella, sitä vapaammin voimme lopulta valita seuraavista vaihtoehdoista: Hallittu teollistuneen sivilisaation purkaminen tai romahdus. On aika itsestäänselvää, kummalla tavalla ihmiskunta voi humaanimmin ja kestävämmin siirtyä eteenpäin.

What a Way to Go on siinä mielessä parempi leffa, että se tonkii ongelmien juuret vielä syvemmältä, ei ainoastaan teollistuneen sivilisaation, vaan koko sivilisaation perustuksista. The Crisis of Civilization tuntuu pelkistävän järjestelmämme ongelmat neo-liberaaliin politiikkaan ja ajatteluun, vaikka se on lopulta vain pieni osa hiekkaa siinä sivilisaation tiimalasissa, joka voi hyvinkin olla pohjastaan haljennut ja valumassa tyhjiin. Ongelmien todelliset juuret todennäköisesti ovat paljon vanhempia ja vielä perustavanlaatuisempia. The Crisis of Civilization ei myöskään käsittele ollenkaan väestönkasvua ja sen dynamiikkaa, mikä on kuitenkin melkeinpä merkittävimpänä osana sivilisaation kehityksessä ja ongelmissa.

Dokumentin johtopäätös on se, että elämme murroskautta, jonka aikana teollisuuteen ja jatkuvaan talouskasvuun perustuva sivilisaatio on muuttumassa uudenlaiseksi, ja ongelmat, joita tänä päivänä kohtaamme, ovat osa tuota murrosprosessia. Tuossa muutosprosessissa voimme dokumentin sanoman mukaan valita suunnan: Romahdus tai hallittu alasajo. Itse en kuitenkaan ole kovin optimistinen sivilisaation tulevaisuuden suhteen. Todennäköisemmältä vaikuttaa, että olemme keskellä muutosprosessia, jonka jälkeen palaamme jälleen heimoyhteiskuntaan. Hallitusti tai romahduksen kautta. Valitettavasti muutos sivilisaatiosta takaisin heimoyhteiskuntaan on niin valtava, että jonkinasteinen romahdus tuntuu vääjäämättömältä. Sitäkin voimme kuitenkin alkaa pehmentää, ja kuten todettua, siinä on ehkä kaiken tämän sivilisaatiokriittisen keskustelun syvin tarkoitusperä.

The Crisis of Civilization tuntuu peräänkuuluttavan uudenlaista sosiaalista systeemiä, jota se ei vain osaa nimetä. Se systeemi ei välttämättä ole enää sivilisaatiota, vaan sen nimi saattaa hyvinkin olla heimo. Olisiko sivilisaation ja heimoyhteiskunnan välissä olisi löydettävissä jonkinlainen välimalli, hybridi, josta The Crisis of Civilization antaa pieniä viitteitä? Enemmän paikallisuutta, kasvun ja kehityksen huomioiminen vain, mikäli sillä on muutakin kuin materialistista arvoa, vähän ja vain tarpeellista kulutusta. Tällaista tulevaisuudenkuvaa en voi täysin lytätä, mutta tämäkään vaihtoehto ei poistaisi vielä joitain sivilisaation suurimpia ongelmakohtia, joista merkittävin on nimeltään Valta: Sivilisaatiolle ominaiset suuret yksiköt ja keskittäminen luovat erikoistuneisuutta ja epätasa-arvoa. Luulen, että vain tarpeeksi pienissä sosiaalisissa yksiköissä ihminen voi elää tasa-arvoista ja ihmismieltä syvästi tyydyttävää elämää. Tällainen sosiaalinen järjestyshän on anarkiaa, jota heimoyhteiskunta edustaa, mutta suuressa, sivilisaation mittakaavassa anarkian on vaikea nähdä toimivan.

Painajaiseen herääminen

For my part, whatever anguish of spirit it may cost, I am willing to know the whole truth; to know the worst and provide for it.
- Patrick Henry

Maailma menee kohti taloudellista tasa-arvoa. Eriarvoisuus ja tuloerot poistuvat vähitellen. Köyhyys lakkaa olemasta ongelma. Kaikki ihmiset saavat vettä sekä ruokaa, mutta silti väestönkasvu pysähtyy ja väkiluku alkaa hiljalleen taantua. Uudet antibiootit kääntävät taistelun resistenttikantoja vastaan ihmisten voitoksi. Uusiutuva energia ratkaisee ympäristöongelmat. Demokratia jalostuu lopulta timanttiseksi yhteiskuntajärjestelmäksi, joka saa tavallisten kansalaisten huolet ja toiveet äänekkäästi kuuluville. Tätä kaikkea varten poliitikkomme ja tiedemiehemme paiskivat joka päivä ankarasti töitä ja on vain ajan kysymys, milloin ongelmamme ovat eilispäivää. Saamme edelleen tyydytyksen materialistisille tarpeillemme, joista olemme nykyään henkisesti riippuvaisia. Talous kasvaa, mutta luonto ei kärsi ja resurssit riittävät. Opimme elämään suurissa sosiaalisissa yksiköissä ilman niitä haitallisia lieveilmiöitä, joita se tällä hetkellä aiheuttaa.

Valitettavasti tämä taitaa olla vain hyvää unta. Ja lopulta unesta on herättävä.

Painajaiseen herääminen ei ole helppoa eikä miellyttävää. Silloin kaikki ympärillämme alkaa muistuttaa toimiemme mielettömyydestä joka päivä. On kuin maailma olisi täynnä isoja ja kirkkaita post-it -lappuja, jotka huutavat asioiden todellista tolaa joka nurkan takana. Niiltä ei voi millään välttyä, sillä ne ovat aina läsnä elämän joka osa-alueella. Kodissa, kaupungilla, "luonnossa". Televisiossa, lehdissä, internetissä. Ihmisten puheissa ja käyttäytymisessä. Tästä on erittäin helppoa vetää yhtymäkohta Matrix-elokuvaan ja Neon heräämiseen robottien limatankin sisältä. Punainen vai sininen pilleri jne. Tästä seuraa myös pieni henkilökohtainen sekä moraalinen ongelma. Onko minulla oikeutta yrittää herättää niitä ihmisiä, jotka vielä nautiskelevat hyvistä unista? Haluanko olla se krapula-aamujen häirikkö, joka herää ensimmäisenä ja alkaa kolistelemaan ja mölisemään herättäen muutkin järkyttävään päänsärkyyn ja oksetukseen? Ehkä tämä asia on kuitenkin niin tärkeä, että minun on asetettava henkilökohtainen minäni syrjään. Ja ehkä voisi myös kysyä, onko minulla ja muillakin velvollisuus yrittää saada mahdollisimman moni tietoiseksi näistä asioista ja keskustelemaan niistä, jos parhaan ja vilpittömän tietämyksemme mukaan nykyinen suuntamme on järjetön ja tuhoisa.

On olemassa myös riski siitä, että painajaisen nähneenä nostaa itsensä muiden yläpuolelle. On harmillista, miten kirjoittaessa on vaikeaa löytää sopivia sanoja asioille. "Herännyt" tai "tiedostava ihminen" kuulostaa nimittäin aivan elitistiselle paskalle, enkä missään tapauksessa pidä itseäni enkä muitakaan näitä asioita päässään pyöritteleviä sen parempina kuin muitakaan ihmisiä. Ehkäpä joillakuilla on persoonallisuudessaan ominaisuus, jonka vuoksi heidän on helpompi ottaa tällaisia asioita niskoilleen, mutta eipä se heistä tee sen parempia ihmisiä kuin muistakaan. Ehkä olemme edelläkävijöitä, mutta jokainen kantakoon kortensa kekoon omien resurssiensa, kiinnostuksensa ja taitojensa mukaisesti. Voimmehan olla lopulta myös väärässä. Tärkeintä on tehdä sitä, mitä sydän sanoo ja mikä tuntuu oikealta. Jos nämä ajatukset ja niiden puolesta puhuminen tuntuu oikealta, silloin toivon sinun tekevän niin.

Todellisuuteen herääminen mielenvikaisessa yhteiskunnassa johtaa todennäköisesti monien vallitsevien normien hylkäämiseen, jolloin ulkopuolisen silmin tällainen ihminen alkaa vaikuttaa oudolta, epäilyttävältä, häiritsevältä. Ehkä jopa mielipuolelta. Tämä voi saada monet epäilemään itseään. Olenko yhä järjissäni? Miksi tunnen itseni näin ulkopuoliseksi? Kuulin ystävältäni mainion ajatusleikin. Mitäpä jos osa ns. kylähulluista onkin aivan saamarin fiksuja ihmisiä, jotka ovat vain tajunneet kaiken tämän mielettömyyden, minkä keskellä me elämme, ja eivät enää välitä paskaakaan siitä, mitä muut heistä ajattelevat. Ovat muuttuneet sen vuoksi oman polun kulkijoiksi. Vallitsevassa ajatuskulttuurissa edelleen elävät näkevät nämä tyypit sitten kylähulluina, joille naureskellaan. Ehkäpä moni kylähullu tiedostaa senkin, mutta ei jaksa välittää saamastaan leimasta, koska sillä ei ole heidän henkilökohtaisessa elämässään enää minkäänlaista merkitystä. Ja loppujen lopuksi, jos hullu maailma tekee olosi ulkopuoliseksi leimaamalla sinut hulluksi, ehkä se onkin merkki terveestä järjestä.

Kuinka painajaisen sisällä voi parhaiten pärjätä? Liika ahdistuminen ja vellominen negatiivisissa ajatuksissa johtaa helposti ylitsepääsemättömään pessimismiin ja apatiaan. Ehkä jopa masentuneisuuteen ja pahimmassa tapauksessa ihmisvihaan sekä eristäytyneisyyteen. Paikalliseksi kylähulluksi muuntuminenkaan ei ole lopulta hyvä juttu, sillä herätyskellona toimivat ajatukset eivät silloin leviä enää yhtään pidemmälle. On varottava luisumasta liian kauaksi vallitsevasta kulttuurista. Tai ainakin pitää muistaa, millä keinoin voi edelleen saada ajatuksensa vakavasti otettavasti kuuluville, mikä vaatii usein myös vallitsevassa kulttuurissa vakavasti otettavaa persoonaa. Tästä syystä merkit ahdistuneisuudesta on hyvä tunnistaa ja silloin sitä kannattaa hoitaa. Etäännyttää itseään hetkeksi tästä painajaisesta, josta ei voi kuitenkaan herätä.

Selviämiseen on olemassa pari tilapäistä konstia. Särkylääkkeitä, joita voi napsia äkilliseen kolotukseen. Ensimmäinen on viihde, vaikka se onkin samalla yksi niistä suurimmista piruista, jotka ylläpitävät kulttuurisia ja kestämättömiä myyttejämme ja puuduttavat ajattelumme uneen. Erityisesti musiikki ja kirjallisuus mutta myös elokuvat ja tv-sarjat. On kuitenkin varottava vaipumasta takaisin uneen, sillä jokaista tarvitaan herättelemään kollektiivista tajuntaamme vallitsevaan tilanteeseen. Toinen nopea lääke on päihteet. Pitkällä aikavälillä päihteisiin turvautuminen voi kuitenkin viedä vain huonompaan suuntaan, joten niihin ei missään nimessä pidä turvautua jatkuvasti ja säännöllisesti.

Kestävämpiä konstejakin on onneksi olemassa, ja niitä minä suosittelen. Pitää oppia pysähtymään kuuntelemaan pikkulinnun keväistä liverrystä ja tuulta puiden latvastoissa, ihastelemaan avuliasta ihmistä tai erämaan hiljaisuutta. Pienistä asioista siellä täällä voi ammentaa itseensä uutta henkistä voimaa ja kauneutta, joiden avulla elämä tuntuu hyvältä sekä mielekkäältä ja joskus jopa ruusunpunaiseltakin. Näin voi välttyä niiden rumien post-it -lappujen ainaiselta tuijottelemislta ja kohdistaa katseensa siihen, mikä on kaunista. Toinen äärimmäisen tärkeä tuki ja voimavara on yhdessäolo rakkaiden ja läheisten ihmisten kanssa. Sellaisten ihmisten, jotka ymmärtävät, vaikkeivät aina olisikaan samaa mieltä kaikesta. He ovat meidän kaikkien paras tuki ja turva. Muistakaahan siis ennen kaikkea pitää itsestänne ja läheisistänne hyvä huoli!

Dokumenttivinkki: What a Way to Go - Life at the End of Empire

Olen aiemmin mainostanut blogissani erinäisiä kirjoja ja artikkeleita, joiden avulla saattaa löytää uusia tapoja käsittää todellisuutta ja yhteiskuntaa ympärillämme. Nyt löysin kuitenkin ehdottomasti nopeimman ja vaivattomimman tavan silmien avaamiseen ja kulttuuristen ajatuslukkojen murtamiseen. Törmäsin dokumenttifilmiin nimeltä What a Way to Go: Life at the End of Empire. Tässä on tiivis kahden tunnin paketti siitä, mitä ympärillämme tapahtuu, mihin meidän pitäisi havahtua, ja mistä meidän täytyy alkaa keskustella. Leffa ei ole mikään hyvän mielen konsertti, vaan se on paikoin jopa varsin masentava, mutta silti äärimmäisen tarpeellinen.

Dokumentissa keskitytään ensin joihinkin perusongelmiinn, jotka ovat hyvin ilmiselviä indikaattoreita siitä, että nykyinen elämänmenomme on pian tulossa tiensä päähän. Näiden lisäksi olemassa ovat tietenkin lukuisat muut uhkakuvat, mutta kahden tunnin mittaisella elokuvalla voidaan raapaista vain tärkeimpiä kysymyksiä. Sen jälkeen luodataan niitä syitä, jotka ovat tämän nykyisen kehityksen taustalla, ja niitä voimia, jotka pitävät meidät yhä tämän vinhasti kiihtyvän karusellin kyydissä, vaikka useimpia on jo alkanut oksettaa. Lopussa esitetään vielä perusajatuksia siitä, minkälainen elämä meidän hyppysissämme voisi olla sivilisaation takana. Ja se elämä on tavoittelemisen arvoista. Mutta sitä meidän on tavoiteltava yhdessä.

Päättäjät ja poliitikot eivät meitä enää pysty pelastamaan. Eivät olisi koskaan pystyneetkään. Meidän on tehtävä se itse. Tapamme elää maapallolla ei ole "normaali", "ihmiskunnan kohtalo" tai "menestystarina". Se on tuhoisa ja kestämätön tapa elää, jonka viimeistä vuosisataa luultavasti vietämme tällä hetkellä. Se on elämäntapa, joka ei suo meille arvokasta ihmiselämää, vaan saa meidät tuntemaan itsemme avuttomiksi, pelokkaiksi ja turvattomiksi. Meidän on heitettävä kulttuuriset myyttimme romukoppaan ja alettava puhumaan globaalia yhteiskuntajärjestelmäämme ravistelevista ongelmista auennein silmin ja avoimin mielin. Muutos parempaan ei tule pyramidin huipulla löhöäviltä hallitsijoiltamme, vaan sen on lähdettävä meistä itsestämme. Haluaisitko sinäkin tuntea itsesi vähemmän sivilisoituneeksi ja enemmän maan päällä kulkevaksi eläväksi olennoksi, joka on yhteydessä planeettaan, jolla elämme? Joka elää ja hengittää siitä. Varjelee sitä.

Vimeo

Youtube

What a Way to Go: Life at the end of Empire

Synopsis

Tim Bennett, middle-class white guy, started waking up to the global environmental nightmare in the mid-1980s. But life was so busy with raising kids and pursuing the American dream that he never got around to acting on his concerns. Until now…

Bennett journeys from complacency to consciousness in his feature-length documentary, What a Way To Go: Life at the End of Empire. He reviews his Midwestern roots, ruthlessly examines the stories he was raised with, and then details the grim realities humans now face: escalating climate change, resource shortages, degraded ecosystems, an exploding global population and teetering global economies.

Bennett identifies and calls into question the fundamental assumption that has led to this unprecedented crisis in human history: that humans were destined to dominate the rest of the community of life with the Culture of Empire.

He pushes the dialogue where Al Gore did not go.

Powerful interviews with well-known authors including Daniel Quinn, Derrick Jensen and Richard Heinberg, and noted scientists William Schlesinger and Stuart Pimm, fill in some important pieces. Scathing and humorous use of archival footage is balanced with very human snapshot comments from family and friends.

On Walkabout, Bennett ends with an invitation to join him with courage and consciousness on the unexplored shores of a future not yet written.

One path leads to despair and hopelessness. The other, to total extinction. Let us pray we have the wisdom to choose correctly.
~Woody Allen

Pyramidi on rakennettu

Mark Henson - Sharing the Wealth. Taiteilijan luvalla osoitteesta markhensonart.com.

Olen eräässä aiemmassa blogikirjoituksessani viitannut sivilisaatioon pyramidin rakentamisena. Sitä se todella onkin ja sellaisena meidän yhteiskuntajärjestelmämme tulisi nähdä, jotta havaitsisimme kaiken sen epätasa-arvon, mistä sivilisaatio elää ja hengittää. Egyptin pyramidit ovat mahtipontisia rakennelmia, mutta mistä saatiin resurssit moisiin ihmeisiin? Onneksi moni ei varmaankaan usko, että avaruusolennot olisivat tulleet faaraoiden avuksi, joten ihmisvoimin nämä hautamonumentit on pystytetty. Sellaisten ihmisten voimin, joilla ei todennäköisesti ollut muuta vaihtoehtoa elantonsa hankkimiseen kuin raahata päivästä toiseen suuria kiviä ja pinota niitä kasaan. Tällaista hyödytyntä työtä oli mahdollista sekä tarpeellista teettää, koska maanviljely tuotti suurta ruokaylijäämää sekä väestönkasvua. Mekin olemme omanlaisiamme pyramidinrakentajia. Sivilisaatio on tänä päivänä kuin globaali pyramidi, jossa rikkaudet ja hyvinvointi tihkuvat pohjakerroksien väeltä kohti pyramidin huippua.

Sivilisaatio synnytti hierarkkisen yhteiskunnan. Maanviljely mahdollisti asettumisen kaupunkeihin, joka puolestaan edellytti ihmisten erikoistumista eri ammatteihin. Osalle kertyi valtaa ja tuota valtaa he pystyivät käyttämään, koska ruoka oli nyt laitettu lukkojen (esim. raha) taakse, eikä ihmisillä ollut enää muita vaihtoehtoja elantonsa hankkimiseen kuin töiden paiskiminen hallitsijoidensa ehdoilla. Tässä tilanteessa elämme edelleen. Nyt joku voi varmasti alkaa ajatella, miten tilanne on muka ollut erilainen ennen sivilisaation syntyä. Heimoyhteiskunnassa hierarkialismi ei toimi. Heimoilla todennäköisesti on jonkin sortin päälliköitä tai "vanhimpia", jotka tekevät kiperiä päätöksiä ja johtavat, mutta se on ollut vain yksi tehtävä monien joukossa. Se ei ole suonut erityisasemaa, jonka avulla päällikkö voisi kerryttää varallisuutta itselleen ja elää muiden tekemän työn hedelmistä. Miksi? Siitä yksinkertaisesta syystä, että tyytymätön heimo jättäisi tällaiset päälliköt tai hallitsevan luokan oman onnensa nojaan, sillä ruoka ja elanto on aina kaikkien saatavilla. Tästä syystä heimoyhteiskuntaan ei synny yhteiskuntaluokkia, vaan kaikki työskentelevät voimavarojensa, ominaisuuksiensa ja taitojensa mukaisesti yhteisen päämäärän vuoksi.

Sivilisaation perustavanlaatuisia rakennuspalikoita ovat siis hierarkialismi ja luokkajako. Globaalin tasa-arvon tavoittelu voi olla mahdotonta näissä puitteissa, sillä näyttää siltä, että sivilisaatio vaatii pohjaluokan, kurjaliston, köyhälistön - orjat, jotta se toimii ja tuottaa hyvinvointia ylemmille yhteiskuntaluokille. Pyramidi ei voi leijua ilmassa, vaan se vaatii pohjarakenteet, jotka sitä kannattelevat. Ja noita pohjarakenteita väestönkasvu laajentaa jatkuvasti. Meistä ajatus orjuudesta tai sorretusta köyhälistöstä tuntuu kaukaiselta ajatukselta, sillä lähes jokainen suomalainen voi sijoittaa itsensä pyramidissa vähintäänkin ylempiin keskikerroksiin. Itse olen suomalainen opiskelija ja voin sanoa olevani materiaalisesti aivan naurettavan rikas. Mutta globaali pyramidi alkaa hahmottua, kun muistetaan, miten paljon köyhemmissä oloissa suurin osa maapallon väestöstä elää, ja että tuo köyhä väestö kasvaa jatkuvasti. Nämä köyhät mahdollistavat meidän materiaalisen hyvinvointimme tuottamalla meille halpaa kulutettavaa ja ottamalla vastaan meidän saastuttavan ja ympäristöä pilaavan teollisuutemme. Elämme heidän selkänahoistaan ja pyramidin huippu elää meidän kaikkien selkänahoista. Tämä on nykyajan sääty-yhteiskunta. Täysin samanlaisessa aatelisto, papisto, kauppiaat, talonpojat -hengessä kuin feodalismin aikoina, mutta paremmin naamioituna.

Ajatellaanpa 1800-luvun Eurooppaa. Teollistumisen myötä Euroopassa oli työväestö, joka eli todella kurjissa olosuhteissa kuin rakkikoirat. 16-tuntiset työpäivät olivat arkea. Kolonialismin ja imperialismin keinoin tämä kaikkein orjamaisin yhteiskuntaluokka on kuitenkin saatu heivattua pois meidän näkyviltämme. Kaukaisiin maihin, joiden asukkaiden todellisesta tilanteesta meillä ei ole oikein minkäänlaista käsitystä ellemme matkusta sinne, minne turistit eivät normaalisti mene. Poissa silmistä, poissa mielistä. Köyhyys on poistunut meidän elämänpiiristämme, mutta globaalin yhteiskunnan avulla se on saatu piilotettua muualle. Ja kuten sanottua, tuota köyhää pohjaluokkaa sivilisaation pyörittäminen tarvitsee aivan samalla tavalla kuin pyramidien rakentaminenkin.

Demokratia tarjoaa hienoa silmänlumetta siitä, että tämä pyramidin pohjakerros olisi mukamas vallassa. Kommunismi oli yritys käyttää demokratiaa pyramidin kääntämiseen päälaelleen. Pohjakerroksen väki oli tarkoitus nostaa vallan kahvaan. Tänä päivänä voimme lukea tulokset historiankirjoistamme. Usein kommunismin kieroutumista perustellaan ihmisen luonteella, joka ei sovellu kyseiseen järjestelmään. Tämä on aivan totta, mutta ihmisen luonne ei ole ainoastaan soveltumaton kommunismiin, vaan sivilisaatioon ylipäänsä. Kommunistinen järjestelmä ei muuttunut hierarkkiseksi diktatuuriksi ihmisen luonteen takia, vaan sivilisaation vuoksi. Sivilisaatio vaatii hierarkiaa toimiakseen. Hierarkialismi, sorto ja epätasa-arvo eivät ole ihmiselon välttämättömiä piirteitä, mutta ne kuuluvat olennaisesti sivilisaatioon.

Usein kuulee toisteltavan hokemaa "demokratia on huonoista yhteiskuntajärjestelmistä paras". Tämän olen kuullut ehkä ensimmäisen kerran yläasteen historianopettajaltani. Miten voi muka olla mahdollista, että kaikki yhteiskuntajärjestelmät ovat huonoja? Tämä antaa varsin lohduttoman ja surullisen kuvan ihmisten kyvyistä järjestää elämänsä. Onko yleinen tyytymättömyys välttämätön osa ihmiselämää? Kyseinen sanonta ja myytti perustuu kuitenkin aivan virheelliselle olettamalle siitä, että sivilisaatiolle ei ole vaihtoehtoja. Olemme unohtaneet vaihtoehdon ja uskomme, että sivilisaatio on aina ollut ihmiskunnan kohtalo ja ainoa oikea tapa elää. Tässä asiaa havainnollistava kaavio:

Muotoilisin siis peruskouluaikaisen historianopettajanikin toisteleman varsin näköalattoman hokeman uudella tavalla: "Demokratia voi olla huonoista vaihtoehdoista paras järjestämään sivilisaatiota." Ja jos sivilisaation todellakin voi järjestää vain huonoilla tavoilla, ei sillä ole paljon toivoa huomisesta. Heimo kehittyi satojentuhansien vuosien saatossa sekä biologisen että sosiaalisen evoluution myötä ihmiselle ominaiseksi tavaksi järjestää sosiaalinen ja yhteiskunnallinen elämä. Se ei olisi säilynyt näihin päiviin asti, jollei se olisi kestävä tapa. Ja miksi se ei olisi kestävä tapa, sillä eiväthän esimerkiksi mehiläiset tai sudetkaan elä kestämätöntä elämää? Mielemme ja ruumiimme on viritetty tuohon tapaan elää, ja siksipä edelleen sillä tavalla elävät ihmiset ovat maapallon onnellisinta ja tyytyväisintä väkeä. Materiaalisissa rikkauksissa köyhiä, mutta henkisesti tasapainoisia. He elävät aidosti ihmisarvoista elämää.

Mitä asialle voisi tehdä? Seitsenmiljardisen ihmispopulaation paluu heimoyhteiskuntaan ilman romahdusta herättää ainakin minussa pessimismiä. Maapallo ei ruoki näin montaa ihmistä ilman tehomaataloutta ja sivilisaation tuhoisaa kustannustehokkuutta. Ensiaskeleena olisi annettava mahdollisuus elää eri tavalla niille, jotka haluavat elää eri tavalla. Tämän kauaskantoisempia ratkaisuehdotuksia ei minun pääni juuri säteile, sillä olemme kulkeneet liian kauas juuriltamme, ja meitä on yksinkertaisesti liian paljon. Tilanne tuntuu välillä varsin epätoivoiselta umpisolmulta, joka aukeaa ehkä vasta nauhojen ratketessa.

The Fence

Kiirettä pukkaa tällä hetkellä elämän eri rintamilla, joten blogissa on ollut hiljaista. Lähiaikoina luvassa päivitystä mm. ulkoyöpymiskokemuksista sekä yöpymisvarusteista. Tässä kuitenkin oivallinen ja asian ytimessä oleva kuva kalenterin ja mielen tyhjentymistä odotellessa:

Daniel Quinn: The Fence

Syrjäytyneet

Vuosi vuodelta yhteiskuntamme on alkanut kantaa yhä suurempaa huolta syrjäytyneistä nuorista. Konstit on monet, kun näitä "komeroituneita" ihmisiä yritetään aktivoida työ- ja opiskeluelämään. Helsingin Sanomissa oli menneellä viikolla juttu 23-vuotiaasta "Sakarista". Artikkelin mukaan hän on kirjoittanut LAUDATUREITA ylioppilaskirjoituksissa, joten totta kai se on aivan älytön ihme ja kumma, ettei Sakarista ole tullut ennätysajassa lääkäriä, lakimiestä tai jotain muuta kovan statuksen rahakasta ammattimiestä. Sen sijaan Sakari tuntuu olevan hukassa elämänsä kanssa.

Minä en ihmettele tätä yhtään ja haluankin tarjota yhden selitysmallin tälle nykyiselle syrjäytymiskehitykselle. En kuitenkaan sano, että kaikki olisivat syrjäytyneitä tai pudokkaita esittämäni vuoksi, sillä totta kai porukassa on myös joitakin laiskoja ja saamattomia ihmisiä ja monista eri syistä "normaalin" yhteiskunnallisen elämän ulkopuolelle pudonneita. Uskon kuitenkin, että seuraavat seikat piilevät hyvin voimakkaasti syrjäytymisen taustalla, sillä useimmat haluavat kuitenkin elää tyydyttävää ja mielekästä elämää. Toimeentulotuen varassa notkuminen sitä tuskin tarjoaa, mutta uraputki voi olla monelle sitäkin huonompi vaihtoehto.

Isovanhempamme kävivät kuusivuotisen kansakoulun. Sitten he marssivat valitsemalleen työpaikalle, aloittivat työelämän joko koulutuksen kanssa tai ilman. Pohjalta. Sieltä he pystyivät etenemään työkokemuksen karttuessa parempaan asemaan. Sitten perustettiin perhe, rakennettiin talo ja alettiin odotella eläkepäiviä. Maailma oli toivoa ja kehitystä täynnä. Piti vain tehdä oma osansa, paiskia hommia ja maksaa veronsa. Tulevaisuudessa siinti ihmisten loistava tulevaisuus, joka oli kaikkea uutta ja ihmeellistä täynnä. Uusia keksintöjä ja mullistavaa teknologiaa alkoi vähitellen tulvia koteihin, liikenteeseen, sairaaloihin jne. Kehitys- ja tulevaisuudenusko oli voimissaan.

Vanhempamme kävivät kansa- tai peruskoulun. Jatkoivat lukioon tai ammattikouluun. Yhä suurempi osa myös korkeakouluttautui. Sitten he marssivat valitsemalleen työpaikalle ja aloittivat työelämän. Töiden löytyminen oli kuitenkin jo hieman kiperämpää kuin aikaisemmin, mutta kyllä niitä kuitenkin löytyi. Nyt vaadittiin vain entistä enemmän papereita. Silti he aloittivat työelämänsä yhtä pohjalta kuin heidän vanhempansakin. Työkokemuksen karttuessa parempipalkkaiset pestit tulivat mahdollisiksi. Sitten perustettiin perhe, otettiin iso asuntolaina, ostettiin yksi tai kaksi autoa ja alettiin odotella eläkepäiviä. Yksi merkittävä muutos oli kuitenkin jo tapahtunut. Oltiin huomattu, että ihminen ei ehkä olekaan maapallon voittamaton hallitsija. Maa ei mukisematta nielekään kaikkea sitä roskaa, minkä sinne työnnämme. Ihmisten mieliin alkoi piirtyä epäilyksen siemeniä: Voiko olla niin, että me emme voikaan hallita maapalloa? Tämän uuden ajatusmaailman myötä syntyi hippiliike, joka lopulta kuitenkin kuihtui päämäärättömyyteensä.

Sitten siirrymme omaan sukupolveemme, jossa syrjäytymisestä on tullut vakava yhteiskunnallinen ongelma. Käymme yhdeksänvuotisen peruskoulun. Sen jälkeen lähes kaikki jatkavat lukioon tai ammattikouluun. Yhä suurempi osa korkeakouluttautuu. Pidemmän koulutuksen jälkeen olemme kuitenkin vain entistä epävarmempia tulevan leipäpuun löytymisestä. Sillä ei ole väliä kouluttautuuko duunariksi tai maisteriksi, sillä useimmilla aloilla työpaikan löytymisestä ei voi enää olla varma. Ja lopulta se työpaikka löytyessäänkin on juuri siellä pohjalla. Ennätyspitkästä kouluttautumisesta huolimatta aloitamme aina pohjalta, jos sieltäkään. Tämän epävarmuuden lisäksi on käynyt yhä selvemmäksi, että toimemme maapallolla ovat tuhoisia. Työ mitä teemme, ruoka mitä syömme ja tavat joilla kulutamme ovat kaikki osoittautuneet kestämättömiksi. Koko elämäntapamme on osoittautumassa nuorelle sukupolvelle mädäksi. Ikäluokka ikäluokalta ja sukupolvi sukupolvelta tulevaisuudenusko on alkanut kaikota mielistämme. Edellisten sukupolvien maailma ei ole enää meidän maailmamme, vaan se näyttäytyy meille näin: Uraputki, jossa työllä ei useimmiten ole mielekästä tarkoitusta. Perhe, jonka lapset saattavat joutua elämään todella kurjassa maailmassa. Auto, joka on saastuttavan kulutuskapitalismin arkki-ilmentymä. Asuntolaina, jota ei maailmantalouden epävakaudesta johtuen ehkä koskaan pysty maksamaan pois. Eläke, jota ei välttämättä koskaan saa. Tämä kuulostaa yhä useammista elämänpolulta, joka on absurdi ja epätoivoinen, ja josta ei saa minkäänlaista tyydytystä.

Tuollaisen painolastin kanssa ei mielestäni ole mikään ihme, että jopa laudatureita kirjoittavat tulevaisuuden toivotkin putoavat kyydistä. Oikeastaan on erittäin kuvaavaa, että juuri tällaiset nuoret ottavat maailmantuskan harteilleen ja turhautuvat nähdessään kaiken sen mielettömyyden, minkä keskellä elämme. Osa hyppää siis kyydistä ihan omasta vapaasta tahdostaan, jolloin ei oikeastaan voi edes puhua syrjäytymisestä. Ja millä ihmeellä näitä syrjäytyneitä voi muka motivoida, kun tulevaisuuttamme uhkaava ekologinen katastrofi ja kärjistynyt globaali epätasa-arvo osoittavat, että missään, mitä teemme, ei ole oikeastaan mitään järkeä? Vanhat mielet elävät yhä menneessä maailmassa, jossa riitti uskoa ihmiskunnan loistavaan tulevaisuuteen. He haluavat käyttää vanhoja konsteja uudestaan ja uudestaan. Jos ne eivät toimi niin sitten niitä tehostetaan ja hakataan päätä seinään uudelleen. Jatkuvasti ehdotetaan erilaisten tukien pienentämistä, jotta saataisiin motivoitua nuoret töihin keppiä heiluttaen. Mutta entäpä, kun niitä töitä ei oikeasti ole kaikille? Entäpä, jos jotkut nuoret eivät yksinkertaisesti saa minkäänlaista tyydytystä elämälleen tästä suuresta pyramidinrakennuspelistä, jossa rikkaat rikastuvat, köyhät kurjistuvat ja siinä sivussa maailma kuolee käsiimme. Pitäisikö vihdoin kokeilla jotain uutta?

Restless Mind - Quiet Thoughts: A Personal Journal on päiväkirjatarina 29-vuotiaana itsemurhan tehneen Paul Eppingerin elämästä. Jokaisen syrjäytyneiden nuorten kanssa työskentelevän olisi hyvä lukea tämä kirja. Paul oli varakkaasta perheestä lähtöisin oleva lahjakas ja komea nuori mies, joka ei löytänyt elämälleen muuta tarkoitusta kuin kaverit, päiväkirjan kirjoittamisen ja kitaransoiton. Ystävät kannustivat Paulia etsimään suuntaa ja kunnianhimoa elämälleen. Paul ei kuitenkaan koskaan löytänyt itselleen paikkaa tästä maailmasta, ja vähitellen hän alkoi uskoa, että hän todellakin oli jotenkin epätavallinen tai erikoinen ihminen. Ilman minkäänlaista suurempaa hässäkkää hän lopulta riisti oman henkensä.

Olisiko Paulin tarinalla voinut olla onnellisempi loppu, jos olemassa olisi ollut todellisia vaihtoehtoja? Vaihtoehtoja kulutuskapitalistiselle sivilisaatiollemme, jossa inhimilliset ja henkiset arvot on tukahdutettu globaalin koneiston rattaisiin. Mitä Paul olisi tehnyt, jos hän olisi voinut valita elämälleen eri suunnan sellaisten ihmisten kanssa, joilla olisi ollut yhteinen päämäärä, ja jotka puhaltaisivat yhteen hiileen tuon päämäärän saavuttamiseksi? Mitä monet syrjäytyneet nuoret tekisivät, jos olisi mahdollista elää turvallista elämää eri tavalla? Tavalla, jossa tukea, turvaa ja mielekästä tekemistä saa ympäröivältä yhteisöltä eikä työvoimatoimiston sosiaalitanttojen tarjoamista orjatyöharjoitteluista? Olisiko aika antaa ihmisille mahdollisuus kulkea omia polkujaan?

Sivilisaatiokriittisyys – mistä on kyse?

Mark Henson - March of Progress. Taiteilijan luvalla osoitteesta markhensonart.com.

Blogini on alkanut purjehtia yhä selvemmin kohti sivilisaatiokriittisiä vesiä, mutta en kuitenkaan aio muita teemojakaan kokonaan hylätä. Sellainen pieni havahtuminen vain on tapahtunut, että nämä sivilisaatioon liittyvät ongelmat ovat se kaikkein isoin ja kovin pähkinä, josta kaikessa tässä loppujen lopuksi on kyse. Sivilisaatiokritiikki sisältyy yleensä sellaisiin ajattelun suuntauksiin kuin vihreä anarkismi, anarkoprimitivismi ja neotribalismi. En halua leimata itseäni minkään ideologian edustajaksi, mutta viime aikoina olen huomannut, että löydän em. suuntauksista erittäin paljon omaa maailmankuvaani vastaavia ajatuksia.

Sivilisaatiokritiikkiin liittyy niin monta kysymystä, että kaikkia niitä ei voi yhdessä lyhyessä blogikirjoituksessa selventää. Kysehän on 10 000 vuotta vanhan ja nykyään maailmanlaajuisen elämäntavan arvioinnista kaikilla sen osa-alueilla. Lähdetään kuitenkin liikkeelle aivan alusta, evoluutiosta. Evoluutio on saanut aikaan sen, että mehiläiset ja muurahaiset elävät yhdyskunnissa, sudet ja leijonat elävät laumoina. Jotkut eliöt viettävät elämänsä pääasiassa yksin. Kolme miljoonaa vuotta luonnonvalintaa kehitti heimon ihmiselle ominaiseksi ja toimivaksi tavaksi elää. Se on aikojen saatossa testattu ja kestäväksi todettu ihmisen yhdyskuntarakenteen muoto.

Jotain kuitenkin tapahtui n. 10 000 vuotta sitten. Joukko ihmisiä päätti kokeilla jotain uutta, sivilisaatiota. Heille ei vain riittänyt pelkkä kokeilu, vaan he vakuuttuivat siitä, että tämä on juuri oikea tapa elää, joka kaikkien maailman ihmisten on omaksuttava. Sen jälkeen olemme saaneet päällemme hierarkkisen yhteiskunnan, jossa rikas eliitti elää köyhien massojen selkänahoista ja laittaa heidät paiskimaan töitä ruokansa eteen. Paskat trickle down -teoriasta, sillä todellisuuttamme vastaa parhaiten trickle up. Itsemme voimme melkein laskea tuohon eliittiin kuuluviksi tai ainakin keskiluokkaan, minkä vuoksi tämä tuntuu meistä kaukaiselta ajatukselta. Mutta kun ajatellaan vaikka niitä thaimaalaisen ananasmehutehtaan työntekijöitä, niin ovatkohan he tyytyväisiä elämäänsä? Jatkaisivatkohan he mehutehtaalla vai eläisivätkö mieluummin kuin Kalaharin busmannit, jos todellinen mahdollisuus valita olisi olemassa? Tosiasia on, että suurin osa maapallon väestöstä elää todella kurjissa oloissa. Eikä planeettamme selviäisi siitä, että elintasomme ulotettaisiin kaikkialle, koska Maa on jo nyt pulassa meidän kanssamme.

Toisaalta meidänkin elämänlaatumme asettuu kyseenalaiseksi, kun tarkastelemme materiaalisen hyvinvoinnin sijaan henkistä hyvinvointiamme. Parhaiten elokuvana tunnetussa Fight Clubissa on useita lainauksia, joita voisi laittaa tähän kohtaan, mutta tässä yksi: Advertising has us chasing cars and clothes, working jobs we hate so we can buy shit we don't need. Kuitenkin muistamme aina silloin tällöin, mikä elämässä on tärkeintä: läheiset ihmiset. Sitten muistamme myös, missä sielumme rauhoittuu: luonnossa. Tämä ei ole ihme, sillä psykologiamme on rakentunut elämään heimoyhteiskunnassa osana muuta elonkehää. Materiaalisella tasolla elämämme on rikasta, mutta henkisen hyvinvoinnin tasolla olemme taatusti köyhempiä kuin luonnonkansat. Miltä tuntuisikaan elämä, jossa Kelan ja eläkevakuutusyhtiöiden sijaan turvaa saisi kehdosta hautaan olemalla osa ihmisjoukkoa, jolla on yhteiset tavoitteet, yhteiset ilot ja murheet sekä yhteinen tapa elää. Osa heimoa.

Meidät on opetettu ajattelemaan, että esihistorialliset ihmiset olivat luolamiehiä, jotka joutuivat henkensä edestä kamppailemaan ankaralla työllä raakaa luontoa vastaan. Meidät on opetettu ymmärtämään tuo elämä jokapäiväisenä selvitytymiskamppailuna. Kuitenkin erittäin säälittävä tosiseikka on, että me paiskimme vielä kaikkien teknologisten innovaatioidenkin jälkeen enemmän töitä kuin metsästäjä-keräilijöinä eläneet esi-isämme. Esimerkiksi vielä tänäkin päivänä esi-isiemme tapaan elävät busmannit käyttävät viikottain ainoastaan 12:desta 19:ään tuntia ajastaan ruuanhankintaan, vaikka maanviljely on ajanut heidät kaikkein hedelmällisimmiltä mailta pois (Diamond 1987). Aikaa rentoutumiseen ja sosiaaliseen elämään siis piisaa. Toki voidaan puhua myös siitä järjettömästä energiamäärästä, jonka saamme upotettua ruuantuotantokoneistoomme. Loppujen lopuksi suurin osa tekemästämme työstä kaikkine byrokratioineenhan on vain monimutkaistettua ruuantuotantoa. Kaikella työllämme rakennamme sivilisaation pyramidia yhä korkeammaksi. Sen huipulla eräät tulevat yhä rikkaammiksi, ja pohjakerroksen väki kasvaa ja muuttuu yhä nälkäisemmäksi ja kurjemmaksi. Milloin kävelemme pois ja tuumaamme, että emme kanna enää ainuttakaan kivipaasia tuohon pyramidiin?

Sivilisaatiokriittisyydessä ei ole kyse myöskään puhtaasti maailmanpelastamisesta, vaikka itse kannatankin syväekologista ajattelua ja pidän kaikkien elämänmuotojen itseisarvon tunnustamista toivottavana. Elämä maapallolla varmasti kestää pahimmankin keksimämme tuhokoneen jossain muodossa, joskin äärimmäisen köyhtyneenä. Kyse on pohjimmiltaan siis siitä, miten ihmiskunta selviää, eli kuinka pelastamme itsemme. Ja meillä alkaa olla kiire. Pelkkä pulkan kääntäminen ei riitä, kun rinteen alla odottaa syvä rotko ja vauhti kiihtyy jatkuvasti. Ainoa järkevä reaktio on kyydistä pois hyppääminen.

Tarkoitus ei ole, että alkaisimme elää kuin muinaiset metsästäjä-keräilijät. Se olisikin helppo tie, mutta se on valitettavasti suljettu meiltä pois miljardeja ihmisiä sitten. Ensiaskeleena meidän on hyväksyttävä se, että ei ole yhtä oikeaa tapaa elää. On annettava mahdollisuus muihin polkuihin. Tarkoituksena ei myöskään ole tehdä uhrauksia, vaan saavuttaa jotain, mikä on nykyistä parempaa. Vaihtaisitko sinä lauantai-iltaisen Putouksen, auton, muotivaatteet ja kaiken tarpeettoman roinan yhteisöllisyyteen ja tukeen sekä turvaan, jota saa aidosti ympärillä olevilta ihmisiltä? Tukeen, jota ei lasketa rahana tai tavaroina, vaan ihmisten välisenä kanssakäymisenä ja välittämisenä. Yhteisenä päämääränä.

Kuten totesin jo aiemmin, näin lyhyt kirjoitus jättää paljon aukkoja ja kysymyksiä. Jos asiaan perehtyminen kiinnostaa, suosittelen aina vain uudestaan lukemaan Daniel Quinnin Ishmaelin, joka luultavasti inspiroi etsimään lisää ja syvempiä vastauksia herääviin kysymyksiin. Blogini oikeassa laidassa on myös muutama lyhyt artikkeli (Heinberg, Diamond, Tainter), joita lukemalla voi päästä nopeasti jyvälle.