Heinäkuu on jo puolivälissä. Kesän kukoistavimmat hetket hiipivät ohi kuin tuulen henkäys. Kukat alkavat jo muuttua hedelmiksi sekä marjoiksi, ja linnut aloittavat vähitellen muuttopuuhiaan ja lopettavat lauluaan. Viime aikojen sadekelit sekä äskettäinen ajatus telttamajoituksesta sadesäällä herättivät mieleeni uskomattoman vahvan kaipuun ulos. Ajattelen oloani sateen rapisteleman telttakankaan alla. Ja se olo tuntuu autuaalta.
Tuo ajatus on ollut viime öinä toistuva, sillä sade on ropistellut ikkunoitani lähes joka yö. Tuntuu tuhlaukselta hukata kesäsateet nukkumalla sisätiloissa, vahvan katon alla. Sadetta ei täällä tunne. Sen saattaa juuri ja juuri kuulla, mutta se ei uhkaa eikä se ole läsnä. Toisin on teltan sisällä. Vain ohut kangas pitää telttailijan kuivana, ja tuo ohut kangas välittää sateen sanomaa ja tunnetta kuuntelijalleen paljon herkemmällä tavalla kuin katon läpi kuuluva kohina. Ropina rauhoittaa kuin kehtolaulu, mutta jos sade yltyy kunnon myräkäksi, alkaa makuupussiin käpertyneen kulkijan ajatuksiin hiipiä myös pelko. Luonto kertoo monia tarinoita, kunhan sitä vain osaa kuunnella.
Heinäkuussa 2009 olin vaeltelemassa Seitsemisen kansallispuistossa. Olin vielä aika aloittelija retkeilypuuhissa, joten yöllinen yksinäisyys metsässä aiheutti melko vahvoja pelkotiloja (ja aiheuttaa toki silloin tällöin vieläkin). Sade naputteli telttakangasta, kun yritin saada unen päästä kiinni. Tunnelma tallentui kännykkääni, jonka muistista löysin yöllä kirjoitetun runon:
Miljoona kristallia,
alas suveen.
Pään tyynyyn
painaa saan.
Hulluudelta ei välty kukaan.
Tallennettu:
02:00:40
12.07.2009
Tunnelmallisia kesäsateita toivoo,
Liro
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti