Miksi pitää pelätä?

Oletko joskus halunnut makoilla aurinkoisena kesäpäivänä ruohikossa tuulen hiveltävänä ja antaa pienten ötököiden vipeltää ihollasi, mutta takaraivossa jyskyttää epävarmuus ja pelko? Siellä ruohikossahan voi nimittäin uutisten mukaan olla vaikka mitä. Vihamielisiä borrelioosipunkkeja, sadistisia kyykäärmeitä, tarkoituksella ruohikkoon heitettyjä HUUMERUISKUJA ja mitä näitä nyt olikaan. Entä oletko joskus halunnut kokeilla liftaamista tai sohvasurffausta, mutta sinua varoitellaan autoilevista ja erinäisten asuntojen sisällä lymyävistä psykopaattiraiskarinarkkareista? Ei pitäisi luottaa tuntemattomiin, sillä yhteyden luominen muihin ihmiseen voi kostautua. Jokaisen vastaantulijan sisällä on nimittäin pieni ja kieroutunut Josef Fritzl tai jonkin muun sortin sadomasoammattilainen. Ei myöskään kannata heittäytyä luonnossa niin vapautuneeksi, että siellä voisi todella tuntea olevansa sen kanssa yhtä. Sellaisista puuhista saa hirvittävän neurologisen sairauden tai ainakin jonkin sortin myrkytyksen. Voipi käydä niin, että sitä eksyy, hukkuu järveen tai muuten vaan kuolee. Vaatteisiinkin saattaa tulla likaa tai pahimmassa tapauksessa jotain ällöttävää limaa.

Meihin on iskostettu sanoinkuvaamaton määrä pelkoa ja inhoa toisia ihmisiä sekä luontoa kohtaan. Tilanne on hyvin absurdi, sillä elämämme on jopa sairaalloisen helppoa ja varmaa. Silti olemme jatkuvasti keksimässä ja ehdottelemassa uusia rajoituksia ja monimutkaisempaa sääntelyä, jotta voisimme elää jonkinlaisessa riskivapaassa ympäristössä. Varsinkin niin sanotuissa hyvinvointivaltioissa ihanteena tuntuu olevan kuplaihminen, jonka elämä on niin pumpulia, ettei hänelle koskaan voi tapahtua mitään pahaa. Kaikesta varmuudesta, sääntelystä, rajoituksista ja varovaisuudesta huolimatta ihmiset tuntuvat pelkäävän enemmän ja olevan epäluuloisempia toisiaan kohtaan kuin koskaan. Miksi?

Kun pelko merkitsee varovaisuutta ja valppautta oikeissa mittasuhteissa pelon kohteeseen nähden, se on totta kai hyvä juttu. Ihmiset, jotka eivät ennen muinoin tunteneet minkäänlaista pelkoa, voittivat Darwin-palkinnon kerta toisensa jälkeen. Mutta kun pelosta muodostuu elämää rajoittava ja hallitseva tekijä, ollaan menty aivan liian pitkälle. Luulen, että kun riskien ehkäisyn nimissä ihmisten vapauden rajoittaminen on mennyt liian pitkälle, uudet riskinhallintamekanismit luovat aina uutta pelkoa. Kun entiset riskit on "voitettu" esimerkiksi lainsäädännön keinoin, otetaan uusi kohde kiikariin. Yleensä vanhankaan riskin pienentäminen (missä ei usein edes onnistuta) ei ole kuitenkaan lopettanut sen aiheuttamaa pelkoa, joten tällä prosessilla yhteiskunta etsii meille aina uutta pelättävää. Ja media seuraa tietenkin perässä luoden uusia, iskeviä kauhukuvia.

Onko inhimillisen pelon määrä vakio? Onko ihmisen luonne sellainen, että etsimme aina uusia pelkäämisen kohteita, kun vanhat riskit on voitettu? Uskoisin, että näin ei ole, vaan että pelon määrä on kulttuurisidonnaista. Mieleeni juolahti loistava Life in a Day -dokumentti, jonka yhdessä osassa kysyttiin ihmisiltä, mitä he pelkäävät. Minuun teki erittäin suuren vaikutelman nainen, jonka olettaisin pukeutumisen perusteella olevan jonkin alkuperäiskansan edustaja. Hän vastaa äärimmäistä itsevarmuutta ja tyyneyttä huokuen "I fear nothing. God only." No, näin hataralta pohjalta ei voi vetää mitään sellaista johtopäätöstä, että metsästäjä-keräilijät pelkäävät vähemmän kuin me mammanpojat Suomessa. Kiinnostaisikin kovasti löytää jostain tutkimusta luonnonkansojen kokemasta pelosta. Ksenofobisia monet heimot kyllä olivat ja ovat, ja siitä mekin yritämme kovasti päästä eroon, mutta se on vaikeaa, sillä muukalaiskammo lienee muodostunut isoksi osaksi ihmisen reviiridynamiikkaa evoluution myötä. Tähän mennessä lukemieni esimerkkien perusteella ja ihan järjelläkin rohkenisin kuitenkin väittää, että metsästäjä-keräilijät eivät vahvan luontosuhteensa vuoksi pelkää ainakaan luontoa siinä mittakaavassa missä me. Tämä meni vähän sivuraiteille, mutta tekipä mieli kuitenkin pohtia.

Palataan siis asiaan. Pelon kulttuurisidonnaisuus seurannee siitä, minkälaisia riskejä kulttuurissa ollaan valmiita hyväksymään. Kulttuureissa, joissa riskit hyväksytään osaksi elämän kulkua ja elämä otetaan vastaan sellaisena kuin se on, on todennäköisesti vähän pelkoa. Tällöin pelosta ei muodostu elämää hallitsevaa ja stressaavaa mörköä. Sen sijaan kulttuureissa, joissa minkäänlaisia riskejä ei olla valmiita hyväksymään, ja jossa ne halutaan kaikki voittaa keinolla millä hyvänsä, ei voida koskaan olla pelottomia. On muistettava, että suurin osa riskeistä on yleensä pieniä, joten pelon suhteen tasapainoisessa kulttuurissa osataan eräänlainen maalaisjärjellinen riskien hallinta. Jos riski on tarpeeksi korkea, sitä vastaan kannattaa suunnata voimavaroja oikeassa suhteessa riskin vakavuuteen nähden. Jos riski on vähäpätöinen, kannattaa ennemmin hyväksyä se kuin uhrata sen voittamiseksi uuvuttavan paljon resursseja ja tahdonvoimaa. Monesti riskit ovat myös voittamattomia, jolloin niiden kukistamiseen suunnattu tarmo ja pelko on äärimmäisen typerää toimintaa.

Pelko on siis kulttuurinen konventio, josta on siten helppoa murtautua vapaaksi. Mutta miksi meidän kulttuurissamme hyväksytään aina vain vähemmän riskejä? Tämä juontanee juurensa alati ilmaa siipiensä alle saavasta individualismista, joka puolestaan pöhöttää egojamme. Tähän liittyen luin äskettäin jungilaisia arkkityyppejä käsittelevän teoksen*, jonka mukaan mielemme pääsee yhteyteen kuninkaan arkkityypin kanssa, kunhan erkaannutamme egomme siitä. Ego ei nimittäin ole kaiken keskipiste kuin aurinko, vaan sen on oltava kuin planeetta joka kiertää tuota elämää ylläpitävää tähteä. Egon on oltava itseä suuremman tarkoituksen palvelija. Kun ego on sille oikealla paikallaan palvelijana, voi itse kukin tuntea ykseyden kaiken muun olevaisen kanssa, jolloin oma olemassaolo  ei ole enää kaiken keskipiste. Silloin oma olemassaolo ei myöskään muodostu niin sanoinkuvaamattoman arvokkaaksi asiaksi, että sitä jaksaisi varjella pelokkaalla ja samalla sitä kaikkein rakkainta, omaa elämäänsä, vahingoittavalla tavalla.

Eli sitä vaan halusin sanoa, että ei kannata pelätä.

*Moore & Gillette: King, Warrior, Magician, Lover - Rediscovering the Archetypes of the Mature Masculine

Dokumenttivinkki: Collapse - The End of the Age of Oil

Chris Smithin elokuva Collapse lähtee liikkeelle öljyhuipun selittämisestä ja päätyy romahduksen vaikutusten arviointiin ja niistä selvitymiseen. Tässä on siis dokumentti, joka povaa oikeasti romahdusta ja esittää jopa väitteen siitä, että se on käynnissä jo nyt. Se tarjoaa ihmisille myös pienimuotoista osviittaa siitä, miten tuohon romahdukseen kannattaa varautua. Collapse on mielenkiintoinen dokumenttielokuva, sillä se on rakennettu päällisin puolin näyttämään Michael Ruppertin haastattelulta ja puolittaiselta elämäntarinalta. Ruppert on entinen huumepoliisi, nykyinen kirjailija ja tutkiva journalisti, joka on aiemminkin pyrkinyt tuomaan virallisesta totuudesta poikkeavia näkemyksiä maailmasta ja yhteiskunnastamme ihmisten tietoon. Tietenkin monet pitävät häntä salaliittoteoreettikkona ja tuomiopäivänprofeettana, mutta tällaiset arvostelmat on jokaisen katsojan tehtävä itse. Viestinkantajan arvostelu on sitä paitsi yksi käytetyimmistä harhautustekniikoista, joten annetaan asian puhua puolestaan.

Dokumentin katsomisen jälkeen halusin sanoa muutaman sanasen, jotka ovat muutoinkin pyörineet mielessäni viime aikoina. Loppujen lopuksi on aivan se ja sama, mitä Suomen hallitus tekee talouskriisiä lievittääkseen ja hyvinvointiyhteiskunnan palveluja säilyttääkseen. Uutta, vuosikausia kestävää kiihtyvää talouskasvua ei enää yksinkertaisesti tule, sillä sitä varten ei ole olemassa tarpeeksi energiaa. Tankissa ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi bensaa, jotta moottori lähtisi taas kunnolla rykimään. Toimenpiteet, joilla taloutta yritetään tällä hetkellä saada käynnistettyä, ovat täysin turhia ja vain paisuttavat sitä pullataikinaa, joka kohta lässähtää lattialle. Suurin talouskasvua elvyttävä tekijä tällä hetkellä lienee se seikka, että laman iskiessä öljyn kysyntä laskee, jolloin sen hintakin hetkeksi halpenee. Sitten öljyn kysyntä jälleen nousee, jolloin hintakin alkaa nousta, ja kaikki tietävät mitä siitä taas seuraa. Jossain vaiheessa seinä tulee tällaisellekin kasvukäyrälle vastaan ja öljyn hinta ampaisee lopullisesti taivaisiin. Siksi näiden talouden "elvytystoimenpiteiden" sijaan huomio olisi jo aikoja sitten pitänyt kiinnittää siihen, kuinka voimme mahdollisimman hyvin sopeutua vääjäämättömään keskitetyn ja teollisen sekä öljy- ja teknologiariippuvaisen järjestelmän hiipumiseen. Tuo hiipuminen on jo alkanut, ja Collapse-dokumentti puhuu selvää kieltä siitä, että paluuta loputtoman talouskasvun polulle ei mitä todennäköisimmin enää ole. Eikä tarvitse miettiä kuin pieni hetki meidänkin mediassamme melkein päivittäin pyöriviä asioita, niin voi huomata merkkejä asteittaisesta romahduksesta:

• Sahaava talouden kasvukäyrä
• Euro- ja finanssikriisi
• Rappeutuva infrastruktuuri (esim. tieverkko, jota ei enää ole varaa korjata tarpeeksi)
• Hyvinvointipalveluiden karsiminen (kuntien lakisääteisten palveluiden vähentäminen)

Jälleen kerran dokumentissa päädytään johtopäätöksiin, jotka ovat pyörineet useastikin monissa muissa yhteyksissä ja omassa mielessäni. Romahduksen jälkeen vastuu ihmisten elämästä siirtyy taas paikallistasolle ja pienet yhteisöt alkavat selviytyä omin neuvoinensa. Mutta onko meidän pakko yrittää pitää kiinni jostain, jota kutsutaan sivilisaatioksi? Ruppert elättelee toiveita "jonkinlaisesta sivilisoituneesta elämästä" lapsillemme. Emmekö voi rehellisesti kutsua paikallista, yhteisöllistä elämää, joka tulevaisuudessa meitä luultavasti odottaa, heimoyhteiskunnaksi? Tietenkin tuo yhteiskunta voi saada jonkinlaisen sivilisaation hahmon, mutta en itse usko, että sivilisaatio on mahdollinen ilman keskitettyä valtakoneistoa sekä tuota keskitettyä järjestelmää vaativaa kovaa teknologiaa. Miksi elämän täytyisi olla sivilisoitunutta? Onko sivilisaatiolla jokin itseisarvo? Minun vastaukseni on ei. Pienimuotoinenkin sivilisaatio kätkee taskuihinsa aina keskitetyn, laajentumiseen pyrkivän ja ihmistä alistavan valtakoneiston siemenet. Jos teollistunut sivilisaatio romahtaa joskus meidän elinaikanamme, mikä ei ole ollenkaan epätodennäköistä, niin annetaan sen romahtaa kunnolla ja jatketaan ilman sitä virhettä, jonka esi-isämme reilut 10 000 vuotta sitten tekivät.

Ilahduttavaa oli nähdä Ruppertin suhtautuvan kalseisiin tulevaisuudenkuviin iloisella ja positiivisella elämänasenteella. Juuri näin sen pitääkin olla. Kaikista uhkaavista merkeistä huolimatta meidän pitää jatkaa kauneuden ihailemista sieltä, missä sitä on jäljellä. Nautitaan toistemme seurasta ja autetaan toinen toisiamme. Hymyillään ja ollaan entistäkin avoimemmin ihmisiä, sillä meihin lukitut kahleet ovat alkaneet ruostua. Stressiin ja masennukseen vaipumisesta ei ole kenellekään mitään iloa, vaan positiivisen ja onnellisen elämänasenteen kautta voi takoa avaimet menestyksekkääseen elämään tulevaisuudessa. Oli se tulevaisuus minkälainen hyvänsä.

Katso dokumentti tästä.

Ken sivilisaatiossa asustaa on sivilisaation vanki

Palasin viikko sitten vaellukselta, jonka aikana tein itselleni osittain tarkoituksella ja osittain vahingossa joitakin ihmiskokeita. Näitä kokeiluja motivoi haluni tunnistaa ja murtaa teknologisen yhteiskunnan minuun asettamia kahleita, sillä ensiaskel vapauteen on tunnetusti itseään ympäröivien kaltereiden havaitseminen. Kuten Goethe on sanonut, "Ehdottomin orja on se, joka pitää itseään vapaana olematta sellainen." Vasta kahleet ja kalterit tunnistettuani voin alkaa viilata itseäni niistä asteittain vapaaksi, vaikka en uskokaan pystyväni koskaan pakenemaan vankilasta kokonaan. Muuri on nimittäin melko korkea ja varustettu kaikenlaisilla ikävyyksillä. Mutta miksipä en yrittäisi tehdä elämästäni vankilan sisällä niin vapaata kuin suinkin mahdollista? Loppujen lopuksi on jokaisen oma asia, haluaako pitää mm. teknologiasta ja typeristä konventioista kudottua pakkopaitaa päällään vai ei.

Vapautta?

Aloin ensin kirjoittaa noista tekemistäni ihmiskokeista, mutta tekstiä alkoikin tulla niin paljon vapaudesta, että päätin keskittyä tällä kertaa vielä siihen ja jättää nuo konkreettiset kokeilut myöhemmän kirjoittamisen varaan. Pääasiallisesti kokeiluni kuitenkin koskivat ja koskevat osittain edelleenkin uutisten, kellon ja kalenterin, kännykän ja kameran vaikutusta omaan elämääni.

Pääsin näillä ihmiskokeillani siis käsiksi vain muutamiin, hyvin pinnallisiin kahleisiin, joilla teknologinen sivilisaatio vangitsee villiä ja vapaata ihmistä. Monesti kuulen varsin erikoisen väitteen siitä, että ihminen on nykyään vapaampi kuin koskaan. Totta kai meillä on paljon vapauksia. Meillä on mm. erittäin suuri vapaus viihdyttää itseämme. Voimme esimerkiksi valita, katsommeko televisiosta CSI Miamin vai CSI New Yorkin vai menemmekö television katsomisen sijaan lenkille tai baariin. Voimme myös valita, mistä kaupasta ostamme ruokamme, joka kulkee usein täysin tuntemattomia polkuja ruokapöytäämme. Voimme parhaamme mukaan yrittää valita ammattimme, vaikka loppujen lopuksi suurin osa työstä, mitä teemme, on puhdasta käskyjen tottelemista.  Meillä on enemmän vapautta kuin koskaan, mutta vain selvitymisemme kannalta täysin merkityksettömissä ja triviaaleissa asioissa.

Kun kyseeseen tulee vapaus valita keinot, joilla elää ja selviytyä, kuva on hyvin toisenlainen. Olemme elämässämme enemmän tai vähemmän riippuvaisia meitä ympäröivästä seitsemän miljardia ihmistä kattavasta systeemistä ja sen byrokratiasta. Meillä ei myöskään ole vapautta olla olematta osa tätä systeemiä. Olemme jonkin maan kansalaisia. Meille on annettu numerot. Emme voi vapaasti asua ja liikkua siellä, missä haluamme, sillä maa on aina jonkun omistuksessa tai jotkin maastoon piirretyt mielikuvitukselliset rajat ja raha estävät meitä. Olemme kaikenlaisten kirjoitettujen lakien alamaisia. Joku voisi sanoa, että sivilisaatio on kuin suuri heimo, jonka jäsenet saavat yhteisöltään tukea noudattamalla yhteisön sääntöjä. Mutta meille ei yksinkertaisesti anneta mahdollisuutta irtautua sivilisaatioksi kutsutusta rakennelmasta, ja siten sivilisaatio ei vastaa lähellekään menneen ja nykyisen maailman heimoja. Heimoyhteiskunnissakin on totta kai sääntöjä, joita pitää noudattaa, ja juuri sääntöjä noudattamalla saa yhteisön tuen omaan elämäänsä. Mutta perustavanlaatuinen ero sivilisaatioon on se, että jos säännöt eivät miellytä, yksilöt ovat useimmiten vapaita lähtemään omille teilleen.

Konkreettisen muurin lisäksi pakomatkan estää se, että teknologia on jo orjuuttanut meidät hyvin perustavanlaatuisella tavalla. Olemme riippuvaisia korkean luokan teknologiasta ja säälittävän taitamattomia tulemaan toimeen ilman sitä. Valtaosa meistä olisi yksinkertaisesti kusessa, jos ja kun kehityksen meitä varten rakentama vankila luhistuu. Emme tiedä, kuinka selvitä vapaina. Selviytyminen ja jonkinasteinen vapautuminen on toki mahdollista ja siitä on useita esimerkkejä (esim. Richard Proenneken elämä Alaskassa, kts. video sivuston laidassa.), mutta se vaatii aikaa, vaivaa, opiskelua ja poikkeuksellista rohkeutta irrottautua sellaisista sosiaalisista yhteyksistä, jotka ovat ihmisen henkiselle terveydelle yleensä kullanarvoisia.

Teknologinen sivilisaatio on luonut ihmiselle todellisuuden, joka on sekä kehollemme että mielellemme vieras. Olemme saaneet elämäämme epäluonnollista mukavuutta ja turvallisuutta, mutta sen hintana on vapaus, onnellisuus ja ihmisarvoinen elämä. Elämä, jossa emme olisi voimattomia, sivilisaatioksi kutsuttuun koneeseen kahlittuja hammaspyöriä, vaan vapaita selviämään ja elämään omin neuvoinemme. Hinta mukavuudelle ja turvallisuudelle on siten mielestäni aivan liian korkea. Jokaisen on hyvä itse punnita näitä kysymyksiä vapaudesta ja pohtia, mikä loppujen lopuksi on tärkeää. Vapaus käyttää teknologiaa itsensä viihdyttämiseen vai vapaus selviytyä ja elää. Sairaalloiseen yhteiskuntaan johtava mukavuus ja turvallisuus vai ihmisen keholle ja mielelle tarkoituksenmukainen elämä?

Vapautta?

Ennen seikkailua (feat. Syksykin saapuu)

Enpä ole pitkään aikaan kirjoittanut retkikokemuksista, vaikka kovasti blogini esittelytekstissä mainostan, että niitäkin täältä löytyy. Huomenna koittaa lähtö UKK-puistoon ja erämaahan. Tänä suvena olenkin saanut pohjoista mahan täydeltä, sillä kyseessä on kesän toinen Lapin vaellus. Lähtöä edeltävän illan koittaessa aloin pohtia omaa valmistautumistani ennen erämaahan suuntaamista. Konkreettinen valmistautuminen ja suunnitteleminen ei ole niin viimeisen päälle nuukaa, mutta  huomasin, että ajatuksienkaan tasolla en ollut ennen tätä iltaa liiemmin pohtinut, minkälaisia aarteita haluan kairasta löytää. Tiedän nimittäin vahvasta kokemuksestani, että miltään vaellukselta en palaa kotiin kantaen samoja ajatuksia ja ajatusmalleja kuin sinne lähtiessäni.

Ennen Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon suuntautunutta keskikesän vaellusta ajatukseni olivat erinäisistä syistä johtuen olleet jo jonkin aikaa lievästi sanottuna eksyksissä. Hyvin ajoitettu retki, matkalle osuneet pyhät paikat ja mietiskelyhetket niissä saivat kuitenkin aikaan suuren oivalluksen itsessäni. En silloin edes pyytänyt vaellukselta mitään konkreettista, mutta löysin sieltä uudenlaisen ja kokonaisvaltaiselta tuntuvan eheyden omaan elämääni. Koko kesä oli muutenkin mitä ihmeellisimpiä kokemuksia täynnä, enkä koskaan ole tuntenut minkään vuodenajan jälkeen yhtä syvää tyydytystä. Edes kesän haihtuminen lintujen sekä lämmön mukana ja syksyn väistämätön laskeutuminen elonkehän ylle ei taikonut mieleeni aiemmilta vuosilta tuttua menetyksenkatkuista haikeutta.

Elokuun alussa tunsin selvästi, kuinka jälleen yksi jakso elämästäni on ohi. Uusi vuodenaika aloittaa kohta uuden jakson, joka on jo odotellut tovin, että tarttuisin siihen. Olen keikkunut tuon uuden tarinan luvun kynnyksellä nyt pari viikkoa. Kynnyksen toisella puolella ei ole odotettavissa mitään yllättävää, vaan haasteita, joihin olen itseni suunnannut, ja joita odotan innolla ja motivoituneena. Haluan kuitenkin viettää vielä hetkisen tällä "väliajalla" ja valmistautua tulevaan. Kerrata, mitä olen loppujen lopuksi oppinut. Mistä asioista olen nyt varma? Entä mistä asioista en edelleenkään ole varma? Voisinko löytää joihinkin kysymyksiin jälleen vastauksia? Aiempien kokemuksieni vuoksi kykenen havaitsemaan aivan uudenlaista potentiaalia jokapäiväisessä elämässäni. En siksi osaa edes uneksia, mitä kaikkea erämaa voi minulle nyt tarjota. Odotan siis kovasti sitä tajunnan laajentumista, jonka erämaan hiljaisuus, ykseys luonnon kanssa, mietiskely jylhissä maisemissa sekä nuotiokeskustelut rakkaiden ystävien kanssa saavat aikaan. Tiedän, että palatessani olen jälleen kerran uudella tavalla minä.


Olet minulle rakkain ja tärkein.
Sillä kun lintu lentää aurinkoon,
ja mieli vajoaa varvikkoon.
Silloin väistyy vehmas vehreys, virnainen vimma, ja villapää.
Nyt saa tuli hetken roihuta,
hiljaa hiillokseen hiipua,
ja helman alle haihtua.

Vahvempi visio - Nemesis Naturalis

Blogini on nyt reilun vuoden ikäinen. Kun palaan noihin vuoden takaisiin aatoksiini voin huomata, että olen kulkenut valtavan matkan eteenpäin, korkeammalle ja syvemmälle. Tie on kuljettanut minut sekalaisesta luontoon ja ympäristöön liittyvästä kirjoittelusta turhan romanttisten anarko-primitivististen ajatusten kautta sivilisaatio- ja teknologiakritiikkiin, joka saa kirjoittamisen ja lukemisen myötä jatkuvasti uutta pontta. Kaiken aikaa taustalla on vaikuttanut ja edelleen voimistuu nykyisenlaisen järjen ja rationaalisuuden aikakauden kyseenalaistaminen sekä ihmisen henkisten voimavarojen pohtiminen. Blogilla ei siis alun alken ollut selvää linjaa, mikä on tietysti monessakin tapauksessa aivan luonnollinen lähtökohta. On halu kirjoittaa ja jakaa ajatuksia, muttei vielä selvää käsitystä siitä, mihin suurempaan kokonaisuuteen ne omat ajatukset oikein kutoutuvat. Kirjoittamisessa piilee siis valtava voima, jonka sain onnekseni valjastettua oman ajatteluni kehittämiseen.

Sain eilen kahlattua loppuun Georg Henrik von Wrightin teoksen Tiede ja ihmisjärki: Suunnistusyritys. von Wright toisti teoksessa joitakin kertoja käsitteen nemesis naturalis, luonnon kosto. Kirjoituksieni kantavaksi teemaksi on muodostunut kahdenlainen luonnonvastaisuus, johon sivilisaatio ja teknologia ovat ihmiskunnan ajaneet. Suppeassa, ulkoisessa kontekstissa luonnonvastaisuus on johtanut ekologiseen katastrofiin, jonka syövereihin olemme syöksymässä. Muiden muassa siihen liittyvät niin luonnon monimuotoisuuden hupeneminen kuin ilmastonmuutos ja uusiutumattomien luonnonvarojen vääjäämätön riittämättömyys. Laajassa, sisäisessä kontekstissa luonnonvastaisuus on ihmisluonnon vastaisuutta. Se on johtanut inhimilliseen katastrofiin, johon sidomme kohtaloamme yhä tiukemmin. Einsteinkin on todennut, että "modernin ihmisen tragiikka on yleisesti ottaen siinä, että hän on luonut itselleen elinehdot, joihin hän fylogeneettisen kehityksensä perusteella itse ei ole kasvanut." Viimeisten vuosikymmenten aikana on yhä useammille ihmisille tullut selvemmäksi ja selvemmäksi, että jossain vaiheessa luonto "kostaa" ihmiselle tämän ylimielisyydestä.

En toisaalta ole myöskään mikään niminikkari, ja minulla on aina jotain luodessani suuria vaikeuksia keksiä asioille houkuttelevia ja kuvaavia nimiä, joten en ollut blogini nimeen missään vaiheessa kovin tyytyväinen, vaikka viittaus omaan lempinimeeni olikin mukava. Nemesis Naturalis kalskahtaa kuitenkin huomattavasti komeammalta kuin Liro Lintunen. Nörttimäisenä vertauksena voisi ajatella, että Nemesis Naturalis kuulostaa aivan joltain Batmanin vastustajalta, kenties Ra's al Ghulin oppipojalta, joka on saapunut Gothamiin aiheuttaakseen kuolettavan iskun tuonne sivilisaation ja teknologisen kehityksen kuvottavaan emäpesäkkeeseen. Liro Lintunen on puolestaan enemmänkin kuin luontoharrastukseen höpsähtänyt Aku Ankan kylähullu serkku.

Nemesis naturalis ei kuitenkaan tarkoita tässä yhteydessä kostoa ainoastaan kielteisessä ja tuhoavassa sävyssä. Se on kostoa myös myönteisten tekojen ja uuden luomisen kautta. Kostoa rikkomalla sivilisoituneen ja sivistyneen elämän konventioita ja jonninjoutavia sääntöjä sekä rajoituksia. Se on kostoa käyttämällä mahdollisimman vähän kenkiä, kiipeilemällä puissa sekä olemalla välittämättä normatiivisesta "aikuistumisesta". Se on kostoa vetämällä omaan elämäänsä teknologisen kehityksen rajat, ja vieroittamalla itseään tietokoneesta, internetistä sekä jatkuvasta tavoitettavana olemisesta (Prosessi, joka on jatkuvasti mielessäni ja joka pitäisi toden teolla aloittaa). Se on kostoa olemalla kanssaihmisille sielultaan avoin ja sydämellinen, ja voittamalla omia sisäisiä pelkoja sekä epäluulojaan. Se on kostoa harjoittelemalla omavaraisuutta, kulkemalla siellä, missä ei ole polkuja ja uimalla siellä, missä ei ole yleistä uimarantaa. Se on kostoa elämällä ympäristön ja luonnon kanssa luovassa ja villissä suhteessa ihmetellen ja ihastellen ympärillä olevaa kauneutta sekä kaiken olevaisen merkillisyyttä.

Nemesis ei myöskään ole pelkkää kostoa. Nemesis on myös vanha, kreikkalainen tasapainon jumala. von Wright ottaa kirjassaan asiaankuuluvasti esille myytin Prometheuksesta: Prometheus oli titaani, joka varasti tulen jumalilta ja antoi sen ihmisten käyttöön. Tätä uutta mahtia ja Prometheuksen oppeja hyödyntämällä ihmiset loivat uutta tekniikkaa. Tämän "prometheisen hengen" alaisena ihmisen valtaa herkästi itsekorostus eli hybris, jonka vuoksi ihminen joutuu kiusaukseen ylittää soveliaan elämäntavan mitta. Hybriksen myötä asioiden luonnollinen järjestys järkkyy, jolloin Nemesis, tasapainon jumala, palauttaa järjestyksen ja antaa ylimieliselle ihmiselle opetuksen.

Kaiken tämän vuoksi nemesis naturalis on kirjoituksilleni täydellinen, ajatukset yhteen nivova teema. Sillä minä olen Nemesis Naturalis, sinä olet Nemesis Naturalis, ja

me olemme Nemesis Naturalis.

HUOM! Muutan luultavasti jossain vaiheessa blogini osoitteen vastaamaan uutta nimeä. En ole varma, mitä vanhalla osoitteelle silloin käy, joten jos lirolintunen.blogspot.com ei toimi, yritä osoitteeseen nemesisnaturalis.blogspot.com!

Terveisiä tammen oksalta

Joukkoon mahtuisi kyllä ihminenkin!

Enpä olisi arvannut perjantaisen työpäivän jälkeen kotiin saapuessani, minne intuitio minut tällä kertaa johdattelee. Postinkantaja oli livauttanut postiluukusta lattialleni tällä viikolla tilaamani kirjan, ja jääkaapissa helmeilee kylmä ja kutsuva vehnäoluttölkki. Päätän sen pitemmittä mietinnöittä lähteä ulos lukemaan ja nauttimaan olusesta. Kävelen joenvartta myötäilevää ulkoilureittiä kunnes saavun otolliselle penkille. Istahdan, sihautan nisuoluen auki ja alan tutustua Georg Henrik von Wrightin teokseen Tiede ja ihmisjärki. Tuumaan samantien, että tässäpä on perustavaa laatua olevaa tekstiä. Kukkakärpäset, nuo mainiot pikku kolibrit, pitävät minulle seuraa välillä iholleni laskeutuen.

Oluttölkin keventyessä huomioni kiinnittyy penkin takana olevaan tammeen, jonka oksisto näyttää kaikessa vänkyräisyydessään ja vahvuudessaan ihanteelliselta kiipeilylle. Päätän heti, että puussa lukeminen olisi varmasti hieno kokemus, joten kulautan väljähtyneet pohjakaljat kurkkuuni ja lähden kiipeämään kirja kainalossa ylöspäin. Tammenlehtien tuoksu ympäröi minut, kun kiipeän korkeammalle. Pian tunnen olevani riittävän korkealla ja nojaudun sopivaan oksaan. Silmiini osuu rungon keskelle savesta ja heinästä valettu pikkulinnun tyhjä pesä. Se on suorastaan mestarillinen taidonnäyte. Pienet kirvat ja monet muut ötökät kiipeilevät minussa ja kutittelevat ihoani samoin kuin minä kiipeilen tammessa ja kutittelen sen kaarnaa. Luen vielä hetkisen, mutta sitten mielenkiintoni alkaa kohdistua allani käveleviin, pyöräileviin ja lenkkeileviin ihmisiin. Olen mitä mainioimmissa tarkkailuasemissa. Asentoni ei kuitenkaan ole kovin mukava, joten alan kavuta alemmaksi, löytääkseni paremmin istumiseen soveltuvia oksia. Eikä vain istumiseen. Näen alempana sopivan pehmeästi ulkoilureitin viereen kaartuvan oksan hangan, jossa pystyisi ehkä jopa makaamaan. Aloin asetella itseäni oksalle ja etsin mukavaa asentoa. Lopulta kaikki senhetkiset toiveeni täyttyvät ja yllätyksekseni oloni on oksalla maatessa niin rento, että voisin vaikka nukahtaa. En vain osaa rentoutua tarpeeksi, koska pelkään putoavani, jos nukahdan ja näen jotain horjuttavaa unta. Tyydyn siis lepäilyyn ja ympärilläni ja allani olevan elämän tarkkailuun. Puun lehvästön luoma mikroilmasto viilentää kuumaa auringonpaistetta juuri sopivasti.

Empiirinen ihmistutkimus ottaa minussa vallan. Allani menee lenkkeilijöitä ja pyöräilijöitä. Jotkut yksin ja jotkut kahdestaan. Joku kulkee koiran kanssa. Joillakin on kaksi uskollista ystävää. Toiset juoksijoista ovat hyväkuntoisia ja toiset vähän vähemmän. Joidenkin käsivarteen on liitetty kone, josta menee ympäröivän aistitodellisuuden muokkaamiseen tarkoitetut johdot korviin, ja joka laskee, tallentaa ja analysoi väsymättömästi ihmisen suorituskykyä. Kaikilla on kengät, kukaan ei tunne maata. Ihmeellistä kolinaa aiheuttava ääni lähestyy, onko se juna? Ei, vaan mies, joka raahaa perässään autonrengasta, jonka sisälle on ladottu tiiliskiviä ja käsipainoja. Myöhemmin hän raahaa autonrenkaan samaa reittiä takaisin sinne mistä se tulikin. Vuoroin ihmisten ja vuoroin tammenlehtien tanssin tarkkailu on niin kiehtovaa, että aikaa on pian vierähtänyt oksanhangassa makoillen pitkälle toista tuntia.

Makoilen oksistossa omasta mielestäni kuitenkin sen verran näkyvällä paikalla, että jossain vaiheessa jonkun on pakko kiinnittää edes jonkinlaista huomiota puussa lonkkaa vetävään ihmiseen. Ei. Ei edes nopeaa vilkaisua. Tunnen oloni ninjaksi. Sitten kovempi tuulenvire pudottaa tieteen ja ihmisjärjen puusta. Georg Henrik mätkähtää ruohikkoon aika näkyvälle paikalle hiekkatien varteen. Ajattelen, että joku varmasti huomaa orpona maassa makaavan kirjan, mikä ohjaa kulkijan suoraan alleni. Mutta ei. Jos joku opuksen huomasikin, niin uteliaisuus ei silti riittänyt katsomaan, mikä se oikein on kirjojaan. Koira käveli suoraan alleni nuuhkimaan jotain. Hihnan toisessa päässä oleva nuori mies on aivan suorassa näköyhteydessä minuun, mutta katse ei lopulta nouse lippalakin alta tarpeeksi kohdatakseen puussa makaavaa miestä. Toinen nuori mies pysähtyy istumaan allani olevalle penkille. Hän vetäisee siinä syvän ja tehokkaan 10 sekunnin meditaation ja jatkaa matkaansa. Vähitellen ulkoilureitti hiljenee ja kulkijoiden virta harvenee. Ihmiset ovat jälleen nielleet maanantaista perjantaihin ulottuvan pakkopullan ja suorittaneet päälle vielä velvollisuutensa olla terveitä ja hyväkuntoisia Suomen kansalaisia, joten nyt he voivat lähteä leppoisin mielin valmistautumaan perjantai-iltaan. Viikonloppu on tullut, ja on aika nollata ne viisi päivää viikosta, jolloin omaa elämää ei voi sietää. Mieleeni alkaa valua yleistäviä, kärjistyneitä ja turhan negatiivisia ajatuksia, joissa voi kuitenkin itää pikkuriikkinen totuuden siemen. Päätän silti ottaa hatkat.

Rymäytän itseni karhumaisella keveydellä puusta alas, poimin tuulen pudottaman kirjan ruohikosta ja lähden lampsimaan kotia kohti. Vilkaisen taakseni enkä voi uskoa näkemääni: Oksa jolla makasin ei todellakaan ollut missään hyvässä piilossa, kun siihen suuntaan osaa katsoa! Ratkaisevaa näkymättömyydelleni oli varmasti se, että makoilin reilun metrin, melkein kahden verran keskivertoihmisen pään yläpuolella. Jos tämä ei siirtänyt kenenkään huomiota pois omista kengänkärjistä, pikkukivistä tai maassa lojuvista tupakantumpeista, voi alkaa miettiä mitä kaikkea muuta meiltä jää jatkuvasti kiireisen, harhailevan ja poissaolevan mielentilamme vuoksi huomaamatta. Tarinan opetus olkoon kahtalainen. Ensinnäkin, puissa pitää kiipeillä. Toisekseen, kannattaa oikeasti olla läsnä siinä hetkessä ja paikassa, missä kulloinkin sattuu olemaan. Vain olemalla utelias ja herkkä ympäristölleen voi todella kokea maailman kauneuden, ja siinä piilee oman kokemukseni mukaan jonkinlainen rauhan, merkityksellisyyden ja kirkkauden siemen. Sitä paitsi silloin voi päänsä yläpuolella nähdä vaikkapa tammen oksalla lepäilevän homo-suvun sapiensin. Päätän tämän kirjoituksen lainaamalla mieleeni palautunutta toista tositarinaa, joka kertoo viulunsoittajasta Washingtonin metrossa:

A Violinist in the Metro

A man sat at a metro station in Washington DC and started to play the violin; it was a cold January morning. He played six Bach pieces for about 45 minutes. During that time, since it was rush hour, it was calculated that thousand of people went through the station, most of them on their way to work.

Three minutes went by and a middle aged man noticed there was musician playing. He slowed his pace and stopped for a few seconds and then hurried up to meet his schedule.

A minute later, the violinist received his first dollar tip: a woman threw the money in the till and without stopping continued to walk.

A few minutes later, someone leaned against the wall to listen to him, but the man looked at his watch and started to walk again. Clearly he was late for work.

The one who paid the most attention was a 3 year old boy. His mother tagged him along, hurried but the kid stopped to look at the violinist. Finally the mother pushed hard and the child continued to walk turning his head all the time. This action was repeated by several other children. All the parents, without exception, forced them to move on.

In the 45 minutes the musician played, only 6 people stopped and stayed for a while. About 20 gave him money but continued to walk their normal pace. He collected $32. When he finished playing and silence took over, no one noticed it. No one applauded, nor was there any recognition.

No one knew this but the violinist was Joshua Bell, one of the best musicians in the world. He played one of the most intricate pieces ever written with a violin worth 3.5 million dollars.

Two days before his playing in the subway, Joshua Bell sold out at a theater in Boston and the seats average $100. (Tuntematon kirjoittaja)

Timantiksi tiivistyneitä ajatuksia I

"Joka ainoa on niin täydellisesti, niin syvällisesti jotakin muuta kuin oma itsensä että teistä tulee automaattisesti koko ihmissuvun henkilöitymä, puristatte kättä tuhansien ihmiskäsien kanssa, leperrätte tuhansilla eri ihmiskielillä, kiroilette, läpytätte, vihellätte, hyräilette, höpisette, mahtailette, elehditte, virtsaatte, siitätte, liehakoitte, puijaatte, vikisette, kauppaatte, paritatte, mouruatte ja isän ja pojan ja niin edelleen. Olette kaikki ne ihmiset jotka elävät Moosekseen mukaan ja lisäksi olette nainen joka ostaa hatun tai linnunhäkin tai pelkän rotanloukun. Voitte lojua näyteikkunassa kuin neljäntoista karaatin kultasormus tai voitte kiivetä rakennuksen seinää ylös kuin ihmiskärpänen, mutta mikään ei tule pysäyttämään kulkuetta, eivät salamannopeasti kiitävät sateenvarjot eivätkä edes kaksikantiset mursut jotka tyynesti marssivat osterisärkille. Broadway - sellaisena kuin näen sen nyt ja olen sen nähnyt kahdenkymmenenviiden vuoden ajan - on liukurata, jonka pyhä Tuomas Akvinolainen suunnitteli yhä kohdussa ollessaan. Alun perin se oli tarkoitettu käärmeiden liskojen, sammakoiden ja haikaroiden käyttöön, mutta Espanjan voittamaton armada oli upotettu, ihmisoliot luikersivat esiin alusten ruumasta ja valuivat yli partaiden sekä synnyttivät eräänlaisella riettaalla, häpeämättömällä kiemurtelullaan ja vääntelyllään sen vitunnäköisen repeämän, joka ulottuu Batterysta etelään golfkentille ja jatkuu pohjoiseen Manhattan Islandin mahon ja matoisen ytimen kautta. Kaikki minkä Tuomas Akvinolainen unohti sisällyttää magnum opukseensa on sullottu tähän Times Squaren ja 50. kadun väliseen pätkään, toisin sanoen muun muassa jauhelihapihvit, kauluksennapit, villakoirat, levyautomaatit, knallihatut, kirjoituskoneennauhat, tikkukaramellit, maksuttomat käymälät, terveyssiteet, minttupastillit, biljardipallot, silputut sipulit, ruttuiset lautasliinat, viemärinaukot, purukumit, kyytipojat ja kuulalaakerit, sellofaanikelmut, kumirenkaat, magneetot, hevoslinimentit, yskäntipat ja jäätelöbaariin poikkisahattu haulikko haarojensa välissä tallustelevan hysteerisen eunukin kissamainen tylsyys. Päivällistä edeltävä tunnelma, patšulin, lämmitetyn pikivälkkeen, pakastetun sähkön, sokeroidun hien ja hienonnetun kusen sekoitus villitsee teidät mielipuolisen odotuksen kiihkoon. Kristus ei tule enää koskaan laskeutumaan maan päälle eikä tule olemaan lainlaatijaa eivätkä murhat tule loppumaan, eivät varkaudet, eivät raiskaukset, mutta silti... silti te odotatte jotakin, jotakin hirvittävän ihanaa ja mieletöntä, kenties majoneesikastikkeen höystämää kylmää hummeria joka tarjotaan ilmaiseksi, kenties jotain keksintöä, sellaista kuin sähkövalo tai televisio mutta vain paljon tuhoavampaa, järkyttävämpää; keksintöä jota ette pysty kuvittelemaan mutta joka saa aikaan säröilevän tyyneyden ja tyhjyyden, ei kuoleman tyyneyttä ja tyhjyyttä vaan elämän, sen elämän josta munkit uneksivat, josta uneksitaan yhä Himalajalla, Tiibetissä, Lahoressa, Aleuteilla, Polynesiassa, Pääsiäissaarilla; ennen vedenpaisumusta, ennen lihaksi tullutta sanaa eläneiden ihmisten unelma, luolaihmisten ja ihmissyöjien unelma, niiden unelma jotka ovat kaksineuvoisia ja lyhythäntäisiä, niiden joita sanotaan hulluiksi ja jotka eivät pysty puolustautumaan, koska ovat lukumääränsä puolesta alakynnessä verrattuina niihin, jotka eivät ole hulluja."

"Ennen kuin muutun jälleen täydelliseksi ihmiseksi, minusta tulee todennäköisesti joksikin aikaa puisto, eräänlainen luonnonpuisto johon ihmiset tulevat lepäämään, kuluttamaan aikaansa. Heidän sanoillaan tai teoillaan ei tule olemaan suurtakaan merkitystä, sillä he tuovat mukanaan vain väsymyksensä, ikävystymisensä, toivottomuutensa. Minusta tulee puskuri valkoisen täin ja punaisen verisolun väliin. Minusta tulee tuuletin, joka poistaa myrkyt, jotka ovat keräytyneet yritettäessä täydellistää sitä mikä on täydellistämätöntä. Minusta tulee laki ja järjestys, se laki ja järjestys joka vallitsee unen kuvastamassa luonnossa. Minusta tulee raivaamaton puisto keskelle täydellisyyden painajaista, äänetön värähtämätön uni keskelle kuumeista toimintaa, umpimähkäinen huitaisu logiikan valkoiseen biljardipeliin. Minä en tule itkemään enkä vastustamaan, mutta tulen odottamaan koko ajan ehdottoman hiljaisena ja olemaan valmiina kuuntelemaan ja parantamaan. Minä en tule sanomaan mitään ennen kuin tulee aika olla jälleen ihminen. Minä en tule yrittämään minkään säilyttämistä enkä tuhoamista. Minä en tule langettamaan tuomiota enkä arvosteluja. Ne jotka ovat saaneet tarpeekseen tulevat luokseni ajattelemaan ja mietiskelemään; ne jotka eivät ole saaneet tarpeekseen tulevat kuolemaan niin kuin ovat eläneet, hämmentyneinä, epätoivoisina, pääsemättä perille pelastuksen totuudesta. Jos joku sanoo minulle - sinun on oltava uskovainen, minä en tule vastaamaan. Jos joku sanoo minulle - en jouda nyt, huora odottaa minua, minä en tule vastaamaan. Kulman takana tulee aina olemaan huora tai vallankumous, mutta äiti joka synnytti minut kääntyi monesta kulmasta eikä vastannut, ja lopulta hän käänsi itsensä nurinpäin j a  m i n ä  o l e n  v a s t a u s ."

-Henry Miller, Kauriin kääntöpiiri.

Henkinen suhtautuminen todellisuuteen

Mark Henson - Django's Tree. Taiteilijan luvalla osoitteesta markhensonart.com.

Onpas ollut taukoa kirjoittamisesta! Kirjoittamattomuuteni johtuu pitkälti siitä, että leipätyöni on tällä hetkellä hyvin paljolti kirjoittamista ja siihen liittyvää ajatustyötä, joten puhti ei ole oikein riittänyt enää kotikoneelle. Inspiraation kaivo on siis kumissut tyhjyyttään. Lisäksi kesä tietenkin vie mennessään. Vaan nytpä sain taas voimia kirjoitaa jotain! Ja tulipa siitä suht korkealentoista, koska lähdin taas hengen poluille. Olen aiemmin kirjoittanut ihmismielen kaksijakoisesta rakenteesta. Toinen puoli on järki, toinen henki. Haluan nyt edelleen syventää tätä ajatuskokonaisuutta. Tällä hetkellä käytämme siis yhteiskunnassamme voimakkaasti rationaalista kapasiteettiamme, mutta jätämme samalla mielemme spirituaaliset kyvyt lähes tyystin huomiotta. Tästä kärsii niin oma elämänlaatumme, kanssaeläjämme kuin maailmammekin.

Jotenkin tulin intuitiivisesti siihen lopputulokseen, että

järki on kovaa, tehokasta, aineellista, objektiivista, suoraviivaista, turvallisuushakuista, perinteistä kumpuavaa ja maskuliinista,

ja henki on pehmeää, luovaa, aineetonta, subjektiivista, kokeilevaa, seikkailevaa, intuitiivista ja feminiinistä.

Okei, myöhemmin minulle heräsi kysymys, miksi sitten suurin osa lapsista tuntuu vielä hallitsevan nuo henkeen liittyvät ominaisuudet monesti järjen kustannuksella, mutta myöhemmin suurin osa sekä tytöistä että pojista unohtaa feminiinisen hengen? Lapsi on luonnostaan enemmän henkeä kuin järkeä, sillä mitä kauemmaksi syntymästään lapsi kulkee, sitä etäämmälle äidistään ja intuitiostaan hän myös erkanee. Ympäröivä yhteisö ja sen perinteet alkavat tasapainottaa lapsen mieltä todellisuuteen maskuliinisella ominaisuudella, järjellä. Järjen kuuluukin olla se, mitä ympäröivä yhteisö lapselle opettaa. Opetuksen tehtävänä on tasapainottaa lapsen feminiininen henki maskuliinisella järjellä, jolloin lapsi sopeutuu ympäröivään yhteisöön. Mutta nykyinen yhteisö vaatii liian paljon järkeä, joten sitä opetetaan liian paljon ja hengen kustannuksella.  Lapset siis ehdollistuvat ympäröivälle todellisuudelle, joka tällä hetkellä sattuu olemaan arvoiltaan voimakkaan rationaalinen ja maskuliininen. Vain kulttuuriset totuudet ja myytit kyseenalaistamalla ja mieleen luotua todellisuutta "vinksahtaneesti" katsomalla tuon unohduksen jälkeen voi päästä takaisin polulle, jota myöten ihmisen mieli sille tarkoitetuissa olosuhteissa kasvaisi. Löytää uudestaan unelma siitä, millaista on olla tasapainossa järjen ja hengen kanssa. Elää elämää ilman turhia huolia ja murheita.

Ongelma henkisyydestä keskustellessa on aina se, että nykyään monet ovat niin syvästi uskonnonvastaisia, että he leimaavat samassa syssyssä kaiken henkisyyden uskonnollisuudeksi. Henkisyydessä ei kuitenkaan ole välttämättä kyse ollenkaan uskosta tai epäuskosta. Kyse on siitä, missä tilanteessa käyttää mitäkin ihmismielen puolta. Jos työkalupakissa on vain vasara, millä saa ruuvin ruuvattua? Jos samaisessa pakissa on vain ruuvimeisseli, millä saa naulan naulattua? Voihan ruuvimeisselilläkin yrittää, mutta ei siitä yhtä hyvä tule. Mielen työkalupakissa on kyse aivan samasta asiasta. Ei ole mitään syytä unohtaa työkaluista toista. Henki voi unohtua nykyaikaisen, voimakkaan rationaalisen ja materialistisen tendenssin vuoksi. Järki voi puolestaan unohtua esimerkiksi äärimmäisyyksiin menevän uskonnollisuuden takia. Näistä esimerkeistä voi huomata, että kun toisen työkalun unohtaa, ei lopputulos välttämättä ole ihanteellinen. Liian henkisyyden aikakaudella pystyttiin mm. mitä epärationaalisimpiin ja hirveimpiin ihmisyksilöitä loukkaaviin brutaaliuksiin. Liian järjellisyyden aikakaudella ollaan puolestaan tuhoamassa maapallon ekosysteemejä. Näiden välissä olisi siis herkästi tasapainoiltava. Tietenkin on huomattava, että mielen eri puolien vahvuus ja tasapainosuhteet voivat olla ja luultavasti ovatkin yksilökohtaisia. Joillakuilla toinen puoli voi olla sevästi vahvempi kuin toinen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sitä toistakin puolta kannattaisi kehittää.

Miten henkisyys sitten voi parantaa itse kunkin elämänlaatua. Yksi keskeisimmistä vaikutuksista on mielenhallinnan helpottuminen. Järki auttaa meitä käsittelemään meistä riippumattomia ulkoisia olosuhteita sekä tapahtumia, ja se auttaa meitä muovaamaan niitä. Järki jättää kuitenkin sisimpämme oman onnensa nojaan, joten sisimmän käsittelemiseen on käytettävä mielen toista puolta, henkeä. Tätä tekee jokainen, mutta yleensä vain murto-osalla siitä kapasiteetista, jota mielessämme olisi hengen varalle. Henkisiä ominaisuuksia käyttämällä voi päättää suhtautuuko ulkoisiin olosuhteisiin kielteisesti vai myönteisesti. Kielteiset ajatukset vievät mieleltä voimia ja kalvavat sitä nakertaen samalla itsetuntoa sekä mielen ja kehon yleistä hyvinvointia. Kielteiset ajatukset häivyttämällä ja keskittymällä myönteisiin elämä alkaa oikeasti hymyillä ja näyttää päivä päivältä valoisammalta. Lisäksi elämä näyttää antavan palautteen takaisin melkeinpä välittömästi! Maailma onkin tulvillaan hyvyyttä ja kauneutta! Ja kaikki se, mitä siitä hyvyydestä ja kauneudesta uskaltaa päästää sisäänsä, vahvistaa vain entisestään. Itseään ruokkiva kierre on valmis.

Kyky hallita omaa mieltään luo puolestaan erään toisen keskeisen vaikutuksen: Rohkeuden. Rohkeuden olla oma itsensä, tilanteessa missä hyvänsä, josta elämä antaa jälleen lähes välittömän positiivisen palautteen. Rohkeuteen liittyy myös uskallus. Mielemme kahlitsee meitä lukusilla turhilla peloilla, jotka monesti ovat ylilyödyn järjen luomia. Henkisyyden avulla näistä pelkoa aiheuttavista lukoista voi kuitenkin päästä nopeastikin eroon. Kun kynnys on lopulta tarpeeksi monta kertaa henkisyyttä apuna käyttäen ylitetty, pelko katoaa kokonaan, sillä sen voittamisesta on tullut spontaania ja pelon voittavasta henkisestä voimasta vahva ja ilman tietoista ajattelua toimiva. Rohkeudella on monesti myös heijastevaikutuksia muihin ihmisiin. Itse olen ollut useasti tällaisen vaikutuksen alainen ja olenkin kiitollinen niille ihmisille, jotka ovat rohkeudellaan minua inspiroineet ja vahvistaneet.

Henki antaa myös mahdollisuuden kokea asioita syvemmin ja herkemmin, sillä henki vapauttaa tunteita. Järjen tehtävä on tarvittaessa padota niitä. Näitä patoja luodaan mieliimme kuitenkin liikaa, kuten pelkojakin, joten henki auttaa niiden purkamisessa. Tunteiden voi antaa tarpeen tullen tulvahdella ja viedä mennessään. Henkisyys antaa luvan rakastaa enemmän ja syvemmin, unelmoida kauniimmin ja tavoitella tähtiä. Se vahvistaa luottamusta omaan intuitioon, joka osoittaa elämässä erikoisen usein oikeaan suuntaan, ja vie joskus mitä suurenmoisimpiin seikkailuihin.

Nämä ovat vasta joitakin esimerkkejä. Ja kaiken tämän jälkeen totean vielä kerran, että en siltikään puhu järjen unohtamisesta. En kirjoittanut mielen valtaamisesta hengellä, vaan hengen ja järjen tasapainoituksesta. Realiteetit on muistettava ja niihin on puututtava, sillä tavoitteena ei ole elää jossain "onnellisuuden kuplassa" tai jonkin sortin kylähulluna. Kouriintuntuviin tosiseikkoihinkin on vain paljon enemmän voimaa, kykyä ja tarmoa puuttua, kun muistaa huoltaa ja vahvistaa mielen toistakin puoliskoa.