Työpaikkoja uhkaava teknologia

Yle uutisoi eilen Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen raportista, jonka mukaan jopa joka kolmatta suomalaista työpaikkaa uhkaa tietotekniikan kehitys. Uutisessa tietotekniikan kehitys ja sen aiheuttama työpaikkakato otetaan antautuneesti vastaan ilman minkäänlaista keskustelua tai arvopohdintaa. Näin on asianlaita ja sille emme mitään voi. Juuri tällainen asenne osoittaa, että teknologia ei enää ole ihmisten hallinnassa. Siitä on tullut maailmanlaajuisen kulttuurimme jumala, jolle uhraamme kehityksen alttarilla jatkuvasti ihmisyyttämme ja yhä enemmän myös hyvinvointiamme. Aiemmin olen kirjoittanut teknologian ihmistä orjuuttavasta vaikutuksesta ja teknologisen kehityksen hallitsemattomuudesta mm. näin.

Miksi seuraamme ihmisille haitallista teknologista kehitystä kuin orjat? Miksi yhteiskunnallista keskustelua ei käydä siitä, onko kulloinkin kyseessä olevan teknologian omaksuminen meille hyväksi vai haitaksi? Voisimmeko tehdä jopa niin radikaalin ratkaisun, että hylkäisimme nykyisenlaisen "kehityksen"? Globaalissa, jatkuvasti tehostuvassa yhteiskunnassa tuo lienee mahdotonta ilman että maa putoaisi kilpailukyvyssään. Monien muiden maiden pitäisi tehdä vastaava päätös samanaikaisesti, mutta mitkä mahdollisuudet sille ovat, kun palautamme mieliimme esimerkiksi ilmastonmuutokseen varautumisen menestystarinan? Jälleen kerran edessä on umpikuja, joka osoittaa, että ihminen ei enää hallitse teknologiaa, vaan teknologia ihmistä.

Valitettavan harva tiedostaa, että teknologinen kehitys ei ole mikään luonnonvoima. Tämä tiedostamattomuus on yksi suuri syy sille, että teknologian ja ihmisen välinen hallintasuhde on kääntynyt päälaelleen. On harmillista, että näin voimakkaasti ihmiselämään vaikuttavasta asiasta ei ymmärretä puhua. Uutisen jälkeen on tietenkin jo alettu toistella "korvaavat työpaikat kyllä löytyvät" -mantraa ja poikapääministeri Katainen irvailee, että "sata vuotta sitten joku oli huolissaan, että hevoskuskin ammatti häviää." No varmasti oli ja aivan oikeutetusti, mutta silloin uusi teknologia oli monessa tapauksessa ihmisten hyvinvoinnin kannalta hyötysuhteeltaan perusteltua. Tällä hetkellä teknologisesta kehityksestä saatava hyöty ihmisten kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille ei kuitenkaan ole enää yhtä suuri kuin tuohon aikaan.

Olemme nyt tilanteessa, jossa kehitys ei enää paranna ihmisten elämänlaatua, vaan jopa heikentää sitä ja voimakkaasti. Teknologian kehityksestä saatava hyöty on muuttunut ihmiselle negatiiviseksi. Se ei enää ole keino, vaan siitä on tullut päämäärä itsessään, oli inhimillinen hinta mikä hyvänsä. Kannattaako tällaisessa tilanteessa puskea samoilla raiteilla eteenpäin kuten aina ennenkin? Ei kannattaisi, mutta kuten on todettu ja tässäkin todistettu, globaali yhteiskuntamme on teknologisen kehityksen sokaisema ja orjuuttama.

Ihmisillä on kuitenkin mahdollisuus tehdä henkilökohtaisia ratkaisuja, jotka voivat ainakin teoriassa viivyttää uutisessa kuvattua kehitystä. Etlan tutkimuksen mukaan tietotekniikka uhkaa vakavasti esimerkiksi myyjien työtä. S-ryhmän ruokakauppoihin onkin jo tullut itsepalvelupisteitä, joissa pitää maksamisen lisäksi tehdä itse kassatyö. Törkeää. Ja ihmiset menevät tähän halpaan. Miksi? Tuollaista ahnetta kauppaa ei ole syytä palkita siitä, että he eivät hyvin käyvästä kaupasta huolimatta palkkaa lisää työvoimaa, vaan pistävät asiakkaat hoitamaan kassatyöt itse. Viemällä tuotteet aina totuttuun tapaan kassalle varmistaisimme, että myyjien työpaikat säilyisivät. Meidän ei ole pakko suostua pikakassojen käyttöön. Valitettavasti kovinkaan moni ei kiireessään, lyhytjänteisyydessään tai mukavuudenhalussaan ehdi ajatella tällaisia asioita. Siispä kehitys kehittyy ja kohta kaupoissa ei enää ole tarpeeksi kassoja meille, jotka emme halua tukea sellaista yhteiskunnallista kehitystä, jossa teknologia ahdistaa ihmisen ja ihmisyyden jatkuvasti pienempään nurkkaan. Rautatieasemilla tämä on jo toteutunut, sillä VR:llä ei ole enää tarpeeksi kassoja palvelemaan ihmisiä jouhevasti.

Olemme kulkeneet kehityksen huumaamina ansaan, josta ei ole helppoa ulospääsyä. Teknologinen kehitys heikentää elämänlaatuamme ja nöyryyttää ihmisyyttämme, mutta jos yritämme päästä kehityksestä globaalisti kilpailevassa maailmassa eroon, elämänlaatu nykymittapuulla käsitettynä kärsisi vielä enemmän. Lisäksi meitä on liikaa, joten olemme syvästi riippuvaisia teknologian mahdollistamasta tehokkuudesta. Ylimukavaan ja yltiöturvalliseen elämään tottuneina emme uskalla tai edes pysty kuvittelemaan, että muuttaisimme elämäntapamme jälleen ihmislähtöisemmäksi ja inhimillisemmäksi. Olemmekin myös toisella tavalla riippuvaisia teknologiasta: Meillä ei ole enää tarvittavia taitoja tai tietoja elää toisenlaista elämää, sillä sukupolvelta toiselle kulkeneet ihmisen vapaalle elämälle elintärkeät taidot katoavat yhä kauemmas historiaan sukupolvien ketjussa. Mitä pidemmälle nyt etenemme, sitä riippuvaisemmiksi itsemme teemme. Voiko teknologiasta näin vaikeasti riippuvaista elämää kutsua vapaudeksi?

Timantiksi tiivistyneitä ajatuksia III

For me, trees have always been the most penetrating preachers. I revere them when they live in tribes and families, in forests and groves. And even more I revere them when they stand alone. They are like lonely persons. Not like hermits who have stolen away out of some weakness, but like great, solitary men, like Beethoven and Nietzsche. In their highest boughs the world rustles, their roots rest in infinity; but they do not lose themselves there, they struggle with all the force of their lives for one thing only: to fulfil themselves according to their own laws, to build up their own form, to represent themselves. Nothing is holier, nothing is more exemplary than a beautiful, strong tree. When a tree is cut down and reveals its naked death-wound to the sun, one can read its whole history in the luminous, inscribed disk of its trunk: in the rings of its years, its scars, all the struggle, all the suffering, all the sickness, all the happiness and prosperity stand truly written, the narrow years and the luxurious years, the attacks withstood, the storms endured. And every young farmboy knows that the hardest and noblest wood has the narrowest rings, that high on the mountains and in continuing danger the most indestructible, the strongest, the ideal trees grow.

Trees are sanctuaries. Whoever knows how to speak to them, whoever knows how to listen to them, can learn the truth. They do not preach learning and precepts, they preach, undeterred by particulars, the ancient law of life.

A tree says: A kernel is hidden in me, a spark, a thought, I am life from eternal life. The attempt and the risk that the eternal mother took with me is unique, unique the form and veins of my skin, unique the smallest play of leaves in my branches and the smallest scar on my bark. I was made to form and reveal the eternal in my smallest special detail.

A tree says: My strength is trust. I know nothing about my fathers, I know nothing about the thousand children that every year spring out of me. I live out the secret of my seed to the very end, and I care for nothing else. I trust that God is in me. I trust that my labor is holy. Out of this trust I live.

When we are stricken and cannot bear our lives any longer, then a tree has something to say to us: Be still! Be still! Look at me! Life is not easy, life is not difficult. Those are childish thoughts. Let God speak within you, and your thoughts will grow silent. You are anxious because your path leads away from mother and home. But every step and every day lead you back again to the mother. Home is neither here nor there. Home is within you, or home is nowhere at all.

A longing to wander tears my heart when I hear trees rustling in the wind at evening. If one listens to them silently for a long time, this longing reveals its kernel, its meaning. It is not so much a matter of escaping from one's suffering, though it may seem to be so. It is a longing for home, for a memory of the mother, for new metaphors for life. It leads home. Every path leads homeward, every step is birth, every step is death, every grave is mother.

So the tree rustles in the evening, when we stand uneasy before our own childish thoughts: Trees have long thoughts, long-breathing and restful, just as they have longer lives than ours. They are wiser than we are, as long as we do not listen to them. But when we have learned how to listen to trees, then the brevity and the quickness and the childlike hastiness of our thoughts achieve an incomparable joy. Whoever has learned how to listen to trees no longer wants to be a tree. He wants to be nothing except what he is. That is home. That is happiness.

-Hermann Hesse

Vieraskynä: Suomalaisuudesta

Aloitetaan uusi vuosi ja uudet kujeet vierailevan kujeilijan terveisillä. Luovutan siis puheenvuoron hetimiten rakkaalle ystävälleni, joka kertoo meille kokemuksiaan suomalaisuudesta sekä elämää voimistavasta ylpeydestä:

Aluksi muutama sana! En halua tehdä pilkkaa vaan kertoa kuinka itse koen. Tässä tekstissä ei ole tieteellistä tutkimusta vaan subjektiivista kokemusta.

Suomalaisuus, mitä se on? Suomalaisuus kansallisena itsetuntona näyttäytyy minulle muun muassa kaveriporukan ujona, eristäytyvänä tyyppinä ja Äiti Venäjän ja Isä Ruotsin välissä kyhjöttävänä, äkäpussina, teini-ikäisenä lapsena. Suomalaisuus on yhdistelmä epävarmuutta ja ylpeyttä: esim. suomalaista innovaatiota ja designiä, tuotteita, huudatetaan, mutta samalla vähätellään omaa henkistä suomalaisuuttamme. Olemme niin pieni maa suurten jättien keskellä, yritämme seurata muiden mallia ja unohdamme samalla keitä me itse olemme.

Kansallinen itsetunto heijastuu suoraan jokaiseen kyseisen kulttuuri-ilmentymän alaiseen jäseneen, toisin sanoen kaikkiin suomalaisiin. Olen koko elämäni ajan kuullut Suomen paskasta hallituksesta, kykenemättömistä politiikoista, surkeasta systeemistä, vitun Kelasta, kurjasta koulutuksesta ja silti samaan aikaan jotain täysin päinvastaista. Yleensä nuoremmat ihmiset ovat äärettömän närkästyneitä kaikkeen, mitä vanhemmat ovat antaneet ja ylpeänä esitelleet, ja haukkuvat sanoja säästelemättä kuitenkaan mitään itse antamatta. Moni haluaa lähteä Suomen 'oravanpyörästä' pois, minä mukaan lukien, jonnekin kauas lämpimään etsimään paratiisia. Samaan aikaan suomalaiset ovat yksi maailman vapaimmista kansoista, meillä on mahdollisuus mihin vain. Esimerkiksi ylipäänsä voimme matkustaa - ja kaiken lisäksi mihin vain tässä maailmassa. Meillä on myös hyvä maine minne tahansa menemmekin. Voimme halutessamme olla tekemättä mitään tai etsiä itseämme juuri niin pitkään kuin tarvitsemme ja meistä pidetään huolta valtion toimesta. Meillä on tilaa elää, meillä on elävä luonto, meillä on puhdasta vettä niin paljon kuin pystymme juomaan ja paljon enemmänkin. Suomessa on turvallista elää, eikä meidän tarvitse pelätä päivittäin elämämme puolesta. Toisin sanoen olemme äärimmäisen rikkaita.

Silti vähättelemme itseämme loputtomasti; 'Me vaan vähän tehään tämmöstä'. Esimerkiksi lähes kaikki suomalaiset puhuvat englantia, mutta suurin osa meistä menee täysin jäihin kohdatessaan englantia puhuvia ihmisiä ja hoemme itsellemme osaamattomuuttamme. Lähes kaikkia tuntemania ihmisiä vaivaa vaarallisen ankara itsekritiikki ja täydellisyydentavoittelu, enkä usko sen johtuvan hyvistä oloistamme vaan jostain syvemmästä, kenties juurikin heikosta kansallisesta itsetunnosta. Syvästä riittämättömyyden tunteesta sellaisella tasolla, jota suurin osa meistä ei elämänsä aikana tiedosta. Ihminen on laumaeläin, yhteisöllinen otus, joka toimii samanaikaisesti usealla fyysisellä, psyykkisellä ja sosiaalisella (ja lisättäköön vielä henkisellä) tasolla. Kansallinen itsevarmuus ja yhteenkuuluvuuden tunne on jotain, minkä me kaikki tunnemme ja koemme elämässämme hyvin syvällä ja samoin koemme sen puutteen.

Muistan ensimmäiset kerrat kun matkustin Euroopassa yksin, pienikokoisena miehenä ison rinkan kanssa etsimässä seikkailuja. Moni seikkailu jäi käymättä, koska en luottanut itseeni ja koska vähättelin omaa tarinaani, omaa maatani. Vertasin itseäni muihin, olin paljon hiljaisempi ja tyynempi kuin etelän latinoserkkumme, pienempi ja epäitsevarmempi kuin Hollannin jättiläiskansa, en niin runollinen kuin syksyisen Krakovan kirkoissa istuvat nuorukaiset. En puhunut näistä ajatuksista silloin ääneen, mutta olin ällistynyt jälkeen päin kun kuulin noilta samaisilta ihailemiltani 'ulkomaalaisilta' kuinka he arvostivat hiljaisuuttani ja rehellistä totuuttani, suoraselkäisyyttä ja tahdonvoimaa. Toisin sanoen vissiin Sisua, siinä oikeassa ja hyvässä muodossa. Se oli ensikosketukseni suomalaisuuden positiivisiin ominaisuuksiin, siihen asti (ja totuuden nimissä on myönnettävä, että vuosia vielä jälkeenkin päin) olin ollut yksi niistä, jotka valittivat ja näkivät vain kaiken mikä mätti suomalaisuudessa. Rakkaan ystäväni sanoin ”on hyvin suomalaista vihata suomalaisuutta” ja tämä tuntuu pätevän moneen ja tämä on jotain, minkä minä haluan nähdä muuttuvan.

Yksi heikon itsetunnon seurauksista on ylireagoiva puolustautuminen, tuntemattoman ja tuntemattomien pelko ja siitä seuraava A) pyllistäminen tai B) ylpistyminen.

Tähän väliin haluan sanoa muutaman sanan ylpeydestä. Ylpeydellä on äärimmäisen negatiivinen kaiku suomenkielessä ja meiltä puuttuu täysin sana terveelle itserakkaudelle. Itserakas, ylpeä ja egoisti on kaikki negatiivisia aspekteja hyvin positiivisesta asiasta. Ylpeys on täysin hyvästä, silloin kun se ei mene narsismiin. Se on jopa niin hyvästä, että on mahdotonta elää onnellista elämää olematta ylpeä itsestään ja minusta meidän olisi aika oppia olemaan ylpeitä siitä keitä me olemme, kansana ja yksilöinä. Tässä tekstissä käytän ylpeyden, tuon yhden hyveen, varjopuolesta nimeä ylpistyminen. Ylpistymisellä siis tarkoitan sitä itsekeskeisyyttä, mitä yleensä liitetään ylpeyteen. Ylpeydellä tarkoitan tervettä itsekunnioitusta.

Takaisin aiheeseen: Pyllistämisellä tarkoitan, että annetaan muiden kävellä ylitsemme. Muutumme lampaiksi, joita joku muu voi ohjata ja viedä, lopetamme omista päätöksistämme kiinnipitämisen, ehkä jopa niiden tekemisen täysin ja olemme jonkun toisen talutushihnassa. Ylpistyminen johtaa taas pullisteluun ja räjähtävään itsensä suojelemiseen jokaisesta pienestäkin vihjauksesta kohti heikkouksiamme, todellisiin tai kuviteltuihin. Kansallisella tasolla tämä on nähtävissä mm. muukalaiskammona/-vihana. Heikon (kansallisen) itsetunnon omaava yksilö, joka ylpistyy suomalaisuudestaan, haluaa ajaa kaikki ulkopuoliset pois ja pitää itsellään sen tilan, jonka kokee tarvitsevansa. Terveellä (kansallisella) itsetunnolla varustettu yksilö ei nää erilaisuutta uhkana itselleen, sillä hän tietää kuka hän on ja missä rajat menevät, eikä häntä pelota ottaa vastaan vierasta ja kuulla mitä hänellä on kerrottavanaan. Ylpistynyt ihminen pelkää menettävänsä itsensä kokonaan ja niin ollen puolustaa itseään.

Näen arjessani paljon negatiivista suomalaisuutta, mutta onneksi myös paljon positiivista. Positiivinen suomalaisuus on mielestäni jotain mitä kansamme kantaa. Tykkään nähdä suomalaiset eräänlaisena alkuperäiskansana, joka on toki vuosisatojen mittaan saanut geeni- ja kulttuuriperimää muualtakin. Uskon myös, että fyysisellä ympäristöllä eli luonnolla ja henkiolennoilla (henget ovat ehkä maallikolle helpommin ymmärrettävissä paikkoihin liittyvinä tuntemuksina) on vaikutuksensa myös ihmiseen, eli toisin sanoen ihmisillä, jotka asuvat samassa ympäristössä on samanlaisia piirteitä johtuen ympäröivästä luonnosta. Suomessa on elänyt ihmisiä tuhansia vuosia ja on käsittääkseni epäselvää mistä me olemme tänne tulleet. Mahdollisia viittauksia on aina Kauko-Itään asti, mutta idästä olemme tulleet. En usko, että tulemme koskaan olemaan eurooppalaisia tahi aasialaisia vaan olemme jotain siltä väliltä ja jotain aivan muuta.

Meissä on henkistä syvyyttä sekä herkkyyttä, rehellisyyttä ja suoraselkäistä voimaa. Meillä on yhteys luontoon vahvana ja aivan oma tapamme elää, jota minun mielestäni meidän tulisi rohkeasti etsiä ja tutkia virheitä pelkäämättä. Meillä on myös ainutlaatuinen tilaisuus koko maailmassa olla suunnannäyttäjiä monessa asiassa. Olemme teknologisesti ja ajatuksellisesti äärimmäisen edistyneitä, mutta silti nöyriä (ja meidän tulisi pitää kiinni siitä). Voimme näyttää mallia koko muulle maailmalle, kuinka elää ympäristömme kanssa harmonisesti, kuinka rehellisyydellä voi rakentaa kokonaisen kansakunnan, joka on avoin ja vieraanvarainen, mutta silti selvästi oma itsensä. En usko, että suomalaiset olisivat yksinäistä kansaa. Uskon, että eristäytyneisyytemme on myös varjopuoli, jonka positiivisella kääntöpuolella odottaa vahvasti yhteisöllinen ja rakastava suomalainen. Kaikki me tiedämme yksilöllisellä tasolla, että esittäminen on turhaa. Emme me voi olla ketään muita kuin me olemme, vaikka kuinka haluaisimme. Rohkenen väittää, että jokainen, joka rohkeasti seuraa omaa yksilöllisyyttään törmää jossain vaiheessa yhä kasvavaan yhteisöllisyyteen. Kun on sujut itsensä kanssa on helppo ja mukava olla toisten kanssa. Sama pätee myös kansallisella tasolla.

Autetaan siis Suomineitoa pysymään vahvana, kannustetaan häntä seisomaan selkä suorana ja avoin hymy kasvoilla näissä maailman tuulissa. Jokainen meistä voi tehdä osansa ja mitä useampi saa rakkaan maamme hymyilemään, sitä useammalle asukille se hymy tarttuu. Me olemme yhtä niin monella tasolla!

- ISLE

Arvotonta arvokeskustelua

www.theupsideofdown.com

Viime aikoina olen kirjoittanut aika paljon lonkalta ja pieni pilke silmäkulmassa, joten yritetäänpä vaihteeksi vähän asiapitoisempaa tuotosta. Valkkasin muutama viikko sitten luettavakseni Thomas Homer-Dixonin kirjan The Upside of Down - Catastrophe, Creativity, and the Renewal of Civilization. Jos joku vielä kuvittelee, että ainoastaan hörhöt, hihhulit ja hullut huru-ukot kirjoittavat odotettavissa olevasta yhteiskunnallisesta romahduksesta tai jonkinasteisesta luhistumisesta, suosittelen kurkkaamaan herran meriitit vaikka Wikipedista. Kirja tarjoilee erittäin hyvän kattauksen siitä, miksi hommat tulevat suurella varmuudella lähitulevaisuudessa niin sanotusti kusemaan ja pahasti. Kiinnostuin teoksesta, kun olin lukenut sen pohjalta kirjoitetun mielenkiintoisen ja suositeltavan artikkelin Akilleen kantapää -blogista.

Kun monet muut blogistit kirjoittavat ansiokkaasti mahdolliseen yhteiskunnalliseen romahdukseen liittyvistä teknisemmistä seikoista, omaa mielenkiintoani kutkuttavat eniten yhteiskuntajärjestelmämme taustalla piilevät kulttuuriset ja henkiset tekijät. Siksi haluan nyt pohtia nyky-yhteiskunnassamme käytävää arvokeskustelua Homer-Dixonin ajatusten pohjalta. Myöhemmin kirjoittanen Homer-Dixonin näkemyksistä koskien denialismia ja kieltomekanismeja.

Arvokeskustelu on nyky-yhteiskunnassa köyhää ja näivettynyttä. Arvokeskustelua käydään silloin tällöin esimerkiksi sellaisista tunteita ja ristiriitoja herättävistä asioista kuin eutanasia, huumeet tai korruptio, mutta elämäntapaamme ja kulttuuriamme koskevia ajatuksellisia peruspilareita pidetään virheellisesti jokseenkin arvovapaina asioina: elämämme on sellaista kuin se on, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Kuitenkin juuri arvot ohjaavat voimakkaasti elämäntapamme perusvirettä, josta progressiivisuus on saanut valitettavasti yliotteen.

Homer-Dixon jakaa arvot utilitaarisiin, moraalisiin ja eksistentialistisiin arvoihin. En tiedä, onko tämä jaottelu omaksuttu jostakin muualta, mutta lähdeviitteitä sille ei anneta, joten oletetaan, että se on satoa Homer-Dixonin omasta puutarhasta. Utilitaariset arvot ovat kulttuurin pintatason arvoja ja nykyinen arvokeskustelumme on hyvin pitkälti tätä. Homer-Dixonin mukaan utilitaariset arvot ovat yksinkertaisia mieltymyksiä, joista varsinkin taloustieteilijät ovat hänen mukaansa yhteiskunnassamme innoissaan. Homer-Dixon ei tästä kirjassaan mainitse, mutta itse käsittäisin termin utilitaarinen arvo arvona, jota mitataan hyötynä. Ja nykyisen kulttuurimme tuntien tuo hyöty lasketaan rahana, työpaikkoina ja talouskasvuna.

Moraalinen arvokeskustelu porautuu hivenen syvempään kulttuuriseen kerrokseen ja koskee oikeaan ja väärään sekä hyvään ja pahaan liittyviä kysymyksiä. Eläinoikeuskeskustelu on hyvä esimerkki tästä. Moraalista arvokeskustelua ovat myös eräät norjalaisen syväekologin Arne Naessin ajatukset: Onko ihmisillä oikeutta tyydyttää toissijaisia (ei-elintärkeitä) tarpeitaan muiden elämänmuotojen ensisijaisten (elintärkeiden) tarpeiden kustannuksella? Nämä ovat tärkeitä aiheita, mutta moraalinen arvokeskustelu painottuu yhteiskunnassamme hyvin pitkälti ihmisoikeuksiin. Ihmisellä on oikeuksia, millään muulla ei ole oikeuksia. Tämä on luultavasti seurausta eksistentialistisen arvokeskustelun puutteesta, minkä vuoksi olemme kulttuurimme vietävinä paisuttaneet ihmisen oikeudet ulos kaikista mahdollisista mittasuhteista verrattuna luonnon tai eläinten oikeuksiin.

Eksistentialistiset arvot ovat kaikkein syvintä kerrosta kulttuurissamme, ja ne koskevat kaikkea sitä, mikä antaa elämäämme merkitystä ja merkittävyyttä. Eksistentialistisessa arvokeskustelussa pohditaan, mikä on ihmisen paikka maailmassa ja maailmankaikkeudessa. Mitä ihmisyys edes on? Olemmeko osa jotain suurempaa? Mikä on elämän tarkoitus vai onko sillä edes tarkoitusta? Jos maapallo on vain mitätön hiekanjyvänen maailmankaikkeuden loputtomuudessa, niin onko silloin millään mitään väliä? Vai onko elämä maapallolla juuri siksi arvokasta?

Tiede pyrkii selvittämään joitain maailmankaikkeuteen liittyviä kysymyksiä, mutta valitettavasti muunlaiselle pohdinnalle ei tukahduttavan rationalismin valtaamassa kulttuurissamme anneta enää vakavasti otettavaa sijaa. Tiede rajoittuu kuitenkin vain tosiseikkojen todistamiseen ja esittämiseen, joten siinä ei ole koskaan kysymys arvoista. Tiede ei siis pohjimmiltaan pysty antamaan lopullisia vastauksia eksistentialistisiin kysymyksiin, joskin se voi tarjota tällaiselle keskustelulle loistavia virikkeitä, suuntaviivoja ja uusia sfäärejä. Tässä vaiheessa olisi siten suuri tarve sellaiselle piirretyistä tutulle pitkälle, päästä käyristetylle kepille, jolla voisi nykäistä tieteen pois teatterin näyttämöltä. Nyt mytologian ja mystiikan pitäisi astua vuorostaan lavalle, mutta ne on työnnetty kulttuurissamme häpeällisesti teatterin rekvisiittavarastoon. Tiede ja rationalismi jatkavat puuduttavaa ja sivuraiteilla kulkevaa dialogiaan. Hohhoijaa.

Kulttuurimme kuitenkin perustuu pohjimmiltaan mytologiaan ja myytteihin, ja juuri siksi eksistentialistinen arvokeskustelu olisi ensisijaisen tärkeää. Tämän keskustelun puuttuessa kulttuurimme pohjalla olevaa mytologiaa ja myyttejä ei nimittäin osata edes havaita. Kun ne ovat näkymättömiä ja äänettömiä kulttuurimme kuiskauksia, niitä ei voi arvioida eikä niiden suhteen voida tehdä minkäänlaisia valintoja. Lopputuloksena olemme täysin kulttuurimme kahleissa ilman minkäänlaista aavistusta siitä, onko kyseinen kulttuuri meille hyväksi vai haitaksi. "None are more hopelessly enslaved than those who falsely believe they are free."

Eksistentialistisessa arvokeskustelussa voitaisiin väitellä esimerkiksi siitä, onko ihmisen paikka maapallon herrana vai muun elonkehän osana. Tai siitä, onko historia todella pysähtynyt kehityksen jatkuessa loputtomiin. Elämmekö nyt sellaista ihmiskulttuurin huippua, jossa kehitys vie meitä kohti alati parempaa ja loisteliaampaa tulevaisuutta? Onko nykyinen elämäntapamme sellainen, mihin ihminen on alusta asti tarkoitettu, ja johon kohtalo vääjäämättä ihmisen kuljetti? Onko tämä ainoa oikea tapa elää? Kulttuurimme taustalla piilevistä myyteistä ja tarinoista kirjoittaa valaisevasti mm. Daniel Quinn kirjoissaan.

Kaikki tämä kutsuu luoksemme Nemesis Naturalista, luonnon kostoa ja sen tuomaa tasapainoa. Vääränlaiset eksistentialistiset olettamukset kuljettavat meitä ekologisen kuilun partaalle, emmekä edes piittaa siitä, että tuhoamme omaa kotiamme ja elinehtojamme. Piittaamattomuus on suoraa seurausta siitä, että kulttuuristen myyttiemme mukaan olemme aivan oikealla polulla, ja arvokeskustelun heiveröisyyden vuoksi tuosta polusta ei edes tajuta keskustella.

Kunnollisen arvokeskustelun puute näkyy konkreettisesti myös ihmisten hyvinvoinnissa ja henkisessä vahvuudessa. Kun elämällä ei ole tarkoitusta, paikka maailmankaikkeudessa on hukassa ja omista juurista ei ole tietoakaan, etsitään vastauksia vääriltä jumalilta: materialismista ja narsismista. Sen sijaan, että kysyttäisiin syvästi "kuka minä olen", kysytään pinnallisesti "kuka minä olen muiden silmissä." Oman identiteetin olemattomuutta ja heikkoutta laastaroidaan sosiaalisella medialla, tavaroilla ja vaatteilla, joilla yritetään koota jonkinlainen kuva ja rakenne sirpaleisesta itsestä. Tätä kuvaa itsestä katsellaan käyttäen muita ihmisiä peileinä. Tuota kuvaa ei voi kuitenkaan koskaan saada valmiiksi, sillä syvän ja todellisen identiteetin puuttuessa sen kaipuu ja etsintä jatkuu ikuisesti. Tätä haavoittuvaisuutta kulutuskapitalismi käyttää härskisti hyväkseen.

Lopputulos on ollut se, että nykyisenlaisella arvokeskustelullamme ei ole minkäänlaista arvoa hyvinvointimme tai paremman tulevaisuuden kannalta. Kunnollisen arvokeskustelun puuttuminen on myös yksi niistä merkeistä, jotka osoittavat, että kulttuurimme on täydellisen lapsellinen ja epäkypsä. Mutta miksi kulttuurimme on lapsellinen ja täynnä lapsia, jotka lain mukaan ja ikänsä puolesta ovat aikuisia? Se on jo kokonaan toinen tarina...

Voiman pimeä puoli

"Fear leads to anger; anger leads to hate; hate leads to suffering."

Kävin pitkästä aikaa kävelyllä upeassa lapsuudenmetsässäni. Metsä on luonnonarvoiltaan hieno. Järeitä kuusia, isoja koivupökkelöitä, haavikoita ja kilpikaarnaisia mäntyjä. Ehdin ihastella tuota kauneutta ja taianomaista tunnetta hetken aikaa, kunnes näin jotain pysäyttävää: metsänhoitoyhdistyksen kuitunauhat. Raivostuin, huusin epätoivoisena ja vajosin syvään, syvään suruun. Kokosin itseni ja aloin kartoittaa aluetta, ja hyvin pian jouduin toteamaan, että mikään ei säästy. Hädissäni selvittelin mahdollisuuksia metsän pelastamiselle, mutta oli jo liian myöhäistä. Koko parinkymmenen hehtaarin alue, oman luontosuhteeni juuret, on tuomittu siemenpuita lukuunottamatta avohakkuuksi. Avasin sydämeni vihalle.

Olen aiemmin ajatellut, että nykyinen, maailmanlaajuinen valtakulttuurimme ja järjestelmämme on viallinen ja huono. Kun käsitin lapsuudenmetsääni odottavan tuhon laajuuden ja totaalisuuden, huomasin, että sydämeeni virtasi surun lisäksi puhdas ja raivokas viha. Huomasin lopullisesti eläväni täysin vinoutuneessa, läpeensä sairaassa, sydäntäni kylmäävässä ja kuvottavassa kulttuurissa. Haluaisin oksentaa tämän kulttuurin itsestäni ulos. Oksentaa sen niiden vihoviimeisten kunnaninsinöörien päälle, jotka metsän kohtalon sinetöivät. He edustavat maailmassamme todellisia terroristeja ja kaikkein vihoviimeisintä roskasakkia. He ovat etulinjan taistelijoita luonnon ja ihmisyyden vastaisessa totaalisessa sodassa. Heitä avustavat teknologikot, kehityspellet, talousimperialistit ja markkinointikoneisto, joiden kutsumus on ihmisten luontosuhteen kaventaminen ja maapallon tuhoaminen. Alati oheneva luontosuhde takaa sen, että ihmiset eivät ymmärrä ryhtyä eivätkä edes kykene kapinaan ennen kuin on liian myöhäistä. Ja luulen, että kello on jo lyönyt keskiyötä.

Olemme kaikki vinoutuneen kulttuurimme lapsia.

Siirtykäämme Star Wars -maailmaan, sillä sieltä on löydettävissä mytologiaa ja arkkityyppejä, jotka auttavat purkamaan tätä asiaa. Näitte juuri Voiman pimeän puolen minussa. Normaalisti ajattelen, että valtaosa ihmisistä ei sille paljon mahda, että arvoiltaan tyly, kieroutunut sekä luonnon ja ihmisyyden kannalta tuhoisa kulttuuri tekee heistä tyhjiä, voimattomia ja kesytettyjä. He ovat tahdottomia kloonisotilaita, jotka tottelevat Keisari Palpatinen käskyjä sokeasti ja ajattelematta. Tähän on hyvä siteerata vähän Raamattua, jossa Jeesus, viimeisen päälle kova jediritari muuten, näyttää oivaa esimerkkiä: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät."

Tunsin ensimmäistä kertaa, kuinka pimeä puoli antaa kieroutunutta voimaa, joka syö samalla kantajansa sisältä ontoksi ja katkeraksi. Esimerkin vihalle ja surulle antautuneesta sielusta voi mielestäni nähdä Pentti Linkolassa, jonka kirjoituksista säteilee viisauden lisäksi syvä viha ja halveksunta. Linkola on myös avoimesti kirjoittanut kokemastaan masennuksesta. Samoja piirteitä havaitsen mm. Unabomberissa, jolle viimeinen pisara oli ennen kuuluisaa kirjepommikampanjaa ja elinkautista vankeusrangaistusta hänen piilopirttinsä liepeille tunkeutuneet metsätuhokoneet.

“…You’ve failed, your highness. I am a Jedi, as my father was before me.”

En ole aiemmin täysin käsittänyt, mistä noin voimakas viha, mutta myös tuosta vihasta ammennettava rohkeus, saavat alkunsa. Nyt tiedän ja huomaan olevani Luke Skywalkerin kengissä kohtaamassa Dagobahin synkkiä hallusinaatioita, jotka kuvastavat omaa pimeää puoltani. Kuinka pimeälle puolelle astumisen voi välttää? Kuinka voin löytää rohkeuden vastustaa Imperiumia siten, että oma ajatus- ja tunnemaailma pysyy tasapainoisena ja valon puolella? Onko meillä minkäänlaisia mahdollisuuksia Imperiumin ylivoimaa vastaan?  Joudummeko jossain vaiheessa luovuttamaan ja lähtemään maanpakoon - kuka vuoristoon kuin Obi-Wan Kenobi, kuka soille ja metsiin kuin Yoda? Kantaen sydämissämme toivoa siitä, että keskiyön jälkeen koittaa vielä uusi päivä. Ehkä, mutta vielä on katteettomaan optimismiin sortumatta muistettava, että jedit eivät ole mitään ylikilttejä ja naiiveja pasifisteja, vaan oman voimansa ja sisäisen kuninkaansa löytäneitä sotureita.

Romahdus ≠ ahdistus

Raavin joskus päätäni sen suhteen, onko oikein yrittää herätellä ihmisiä kohtaamaan nyky-yhteiskuntamme ongelmia, jotka todennäköisesti aiheuttavat lähivuosikymmeninä yhden laajimmista ja traagisimmista mullistuksista ihmiskunnan historiassa. Lähtökohtaisesti luulisi, että mm. ajatukset yhteiskunnan energiapohjan vähittäisestä rapautumisesta, hallitsemattomasta väestönkasvusta, luonnon monimuotoisuuden hupenemisesta ja ilmastonmuutoksesta sekä globaalista yhteiskunnallisesta romahduksesta eivät piristä kenenkään päivää. On ollut yllättävää huomata, että juuri onnellisuutta lisäävä vaikutus näillä perin pohjin ahdistavilla ajatuksilla on omassa elämässäni ollut. Osa seuraavaksi kirjoittamastani koskee myös muita ihmiselämään vääjäämättä sattuvia huolia, murheita ja suruja.

Pintatasolla kyse on kulttuuristen kahleiden murtumisesta. Kun teollisen ja teknologisen sivilisaatiomme mielettömyys alkaa vähitellen näyttää ja tuntua ilmiselvältä, eivät monet tuon järjestelmän yksilöihin kohdistamat normit enää tunnu noudattamisen arvoisilta. Ne muuttuvat kertakaikkisen typeriksi ja turhiksi. Tällaisilla normeilla tarkoitan sellaista yksilöihin kohdistuvaa kulttuurista painetta, joka saa ihmiset käyttäytymään kuin eläintarhan häkeissä elävät tylsistyneet eläimet. Sellaista elämää me elämme, mutta kun koko järjestelmän ja sen jäsenten mielipuolisuus on paljastunut, kalterit jotka estävät meitä olemasta kesyttämättömiä ihmisiä, alkavat murtua. Elämästä voikin nauttia tavoilla, joita ei ennen voinut kuvitellakaan! Tervettä ihmistä ohjaa tässäkin tilanteessa moraalinen koodisto, jonka evoluutio on kirjoittanut mieliimme. Mikä tahansa, mikä ei aiheuta oikeaa vahinkoa muille, on mahdollista! Henkisessä lukossa olevien hiekoittajien närkästyminen ja mielipaha on asia erikseen, eikä siitä tarvitse välittää tai ottaa itseensä.

Kulttuuristen kahleiden murtuminen on kuitenkin vain osatekijä siinä, miksi maailmanjärjestystämme uhkaavien tekijöiden tunnustaminen voi muuttaa suhtautumisen elämään kaikin puolin onnellisemmaksi, vapautuneemmaksi ja eloisammaksi. Pohjimmiltaan kyse on todellisuuden hyväksymisestä sellaisena kuin se on. Ihminen voi käyttää valtavat määrät henkistä energiaansa asioiden kieltämiseen. Mitä enemmän mielenvoimaa käyttää todellisuuden kieltämiseen tai sen muokkaamiseen itseään huijaamalla, sitä vähemmän resursseja jää jäljelle toimimiseen, luovaan ajatteluun, rakastamiseen, itsestään huolehtimiseen ja elämästä nauttimiseen. Henkisiä voimavaroja hyödyntämällä kannattaa muokata omaa suhtautumistaan todellisuuteen, mutta energiaa ei missään nimessä kannata tuhlata tosiseikkojen kieltämiseen. Tosiseikkoihin voi suhtautua kielteisesti tai myönteisesti, pessimistisesti tai optimistisesti, mutta tosiseikkoja ei voi ajatuksenvoimalla muuttaa muuksi kuin mitä ne ovat.

Todellisuuden molemmat puolet on lopulta kohdattava sellaisena kuin ne ovat. Vastaan on otettava sekä hyvä että paha. Jos mieli ei ole tarpeeksi rohkea kohtaamaan pelottavia ja uhkaavia asioita, se ei ole myöskään tarpeeksi uskalias antautumaan täydellisesti kauneudelle, rakkaudelle ja ilolle. Kun elämäntapaamme horjuttavat uhat kohtaa rohkealla ja avoimella mielellä, kapasiteetti avautua elämän kauniille puolille voimistuu, ja siitä jos mistä saa voimaa mennä eteenpäin.

Koyaanisqatsin ja Docventuresin jälkimainingeissa

Seurasin monien muiden tavoin televisiosta mainiota Docventures-dokumenttielokuvasarjaa. Pääosin elokuvat olivat hyviä, jotkut jopa erinomaisia, ja "jälkiliukkaat" vähän vieraasta tai aiheesta riippuen loistavia, kehnoja tai jotain siltä väliltä. Sarjan päättänyt Koyaanisqatsi oli kaikista esitetyistä dokumenteista ehdottomasti tärkein. Näin Koyaanisqatsin muuten ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten, ja silloin elokuvan lopussa tuhoutuva raketti oli minusta varoitus. Nyt joitakin vuosia vanhempana ja monia minua viisaampien ajattelijoiden kirjoja lukeneena huomasin, että se ei ollutkaan enää varoitus, vaan vertauskuva yhteiskuntajärjestelmämme vääjäämättömälle romahdukselle.

Koyaanisqatsin jälkeinen keskustelu oli pääosin mainiota ja ihmiskunnan tämänhetkisessä tilanteessa elintärkeää. Roope Mokan ajatuksista löysin paljon samaistumispintaa, mutta paikoin ne jäivät silti puolitiehen tai olivat toiveikkaan optimismin kyllästämiä. Erityisesti yhteen seikkaan haluaisin nyt sanoa sanaseni.

Studiokeskustelussa Mokka muistaakseni ennakoi, että energiaresurssien ehtymisen vuoksi ihmiskunnan edessä on suuri muutos 10-15 vuoden kuluttua. Tämä on mielestäni varsin realistinen arvio. En kuitenkaan pidä mahdottomana, että tuo muutos tulee vasta 20-30 vuoden kuluttua, mutta ehkä tämä on vain omaa ylilyötyä optimismiani tai tietämättömyyttäni. Lisäksi keskustelussa mainittiin sellainen seikka, että ihmiskunnan nykyinen väestömäärä ja sen kasvu perustuu fossiilisten polttoaineiden mahdollistamaan halpaan energiaan, joka tekee meidän puolestamme aivan käsittämättömän määrän töitä.

Otetaan sitten huomioon sellainen asia, että öljylle vaihtoehtoiset energianlähteet eivät ole hyötysuhteeltaan tai edullisuudeltaan lähellekään yhtä hyviä kuin öljy. Ne eivät siis kykene tuottamaan yhtä halvalla yhtä paljon energiaa kuin öljy, mihin Mokkakin taisi keskustelussa pikaisesti viitata. Ja otetaanpa vielä huomioon sellainen studiossa mainitsematta jäänyt seikka, että näiden vaihtoehtoistenkin energianlähteiden rakentaminen, huolto ja toiminta vaatii rutkasti öljyä.

Keskustelun myöhemmässä vaiheessa Mokka otti esiin tulevaisuuden väestöennusteen. Jos muistan oikein, niin Mokka mainitsi, että vuonna 2050 maapallolla on jonkin ennusteen mukaan 10 miljardia ihmistä, joista meidänlaisiamme "keskiluokkaisia" rohmuja on noihin aikoihin maailmassa nelisen miljardia ihmistä.

Ongelma tässä yhtälössä on varmaan kaikille aika ilmiselvä, mutta väännetään se tähän vaikka valokaapelista. Tämän hetkinen, täysin kaikista populaatiodynamiikan laeista paennut ihmisväestö on elossa fossiilisten polttoaineiden tuottaman energian ansiosta. 10-15 vuoden kuluttua näiden energiaresurssien ehtymisen vuoksi energiaa ei voida tuottaa enää yhtä paljon. Millä ilveellä ja resursseilla maailman väestö sitten jatkaa kasvuaan aina vuoden 2050 10 miljardiin saakka? Tyydyttiinkö tässä joihinkin YK:n väestölaskelmiin, jotka ilmeisesti pohjautuvat sellaiselle ajatukselle, että kehitys kehittyy vastaisuudessakin ilman koko yhteiskuntajärjestelmään vaikuttavia häiriöitä (kuten energiakriisi) ainakin vuoteen 2050 saakka?

Mitä tuon sijaan sitten saattaa tapahtua? Mikä on se tapahtumasarja, jonka myötä väkimäärä vääjäämättä vähenee? Mihinkään hallittuihin ratkaisuihin en usko, ja samanlaisia äänensävyjä oli myös studiokeskustelussa, kun puhuttiin demokratiasta ja sen munattomuudesta. Näistä asioista ei jumalauta olla edes tietoisia siellä, missä päätöksiä tehdään. Saattaakin siis hyvin olla, että jonkinlaisia kaikuja tulevaisuudesta voi kuulla katsomalla The Road -elokuvan. Itse löisinkin lanttini likoon traumaattisen ja anarkistisen* eloonjäämiskamppailun puolesta. Voi olla, että omavaraisuustaidot sekä yhteisöt tulevat olemaan arvokkainta varallisuutta, mitä ihmisillä voi olla.

Niin, ja muistakaamme lopuksi, että luonnon monimuotoisuus reagoi hupenemisellaan teknologiahulluudessa piehtaroivan ihmiskunnan aiheuttamiin muutoksiin pitkälläkin viiveellä. Toivokaamme parasta, ettemme ole menneet liian pitkälle, ja että tulevaisuuden jäljelle jääneellä ihmiskunnalla olisi käytettävissään edes kurjaa käyttökelpoisemmat resurssit uudessa maailmassa selviämiseen.

*Anarkia ei ole mielestäni silti lainkaan huono juttu, vaan ihmisille ihanteellisin yhteiskuntamalli. Se ei valitettavasti vaan toimi näissä reippaasti yli sadan henkilön yksiköissä.

Zombiemuurahaisista ja ihmisistä

Mark Henson: Land of the Free, Home of the Brave. Taiteilijan luvalla osoitteesta markhensonart.com.

Zombiemuurahaisiksi kutsutaan erään hevosmuurahaislajin yksilöitä, jotka ovat saaneet tartunnan Ophiocordyceps-loissienestä. Viittaus zombeihin juontaa juurensa siitä, että loissienen infektoima muurahainen muuttuu tahdottomaksi sienen "orjaksi", sillä näyttää siltä kuin sieni ottaisi muurahaisen mielen hallintaansa. Tällaisen kavalan, biologisen indoktrinaation uhriksi joutunut muurahainen hylkää yhdyskuntansa ja etsiytyy jonkin lehden alapinnalle. Siihen huono-onninen muurahainen pureutuu kiinni ja pysyy säntillisesti paikoillaan kuolemaansa saakka. Silloin sieni saa levitettyä itiönsä muurahaisen järsimästä haavasta kätevästi lehden sisään, jossa se pääsee jälleen leviämään.

Lähes täydellinen vertauskuva nykyiselle ihmiskunnalle! Vaan tässä metaforassa emme valitettavasti ole muurahaisen aivoissa isäntänä seikkaileva sieni, vaan osaksemme on langennut muurahaisparan kohtalo. Orjaherrammekin on eri maata, sillä se ei ole aivoihimme tavalla tai toisella tarttunut hiiva. Jätän myös folion kauppaan ja totean, etteivät reptiliaanit tai kehoomme asennetut mikrosirut kuulu lainkaan tähän asiaan. Naurettavuuksiin ei nimittäin tarvitse mennä, sillä totuus on tarua ihmeellisempää, kun siihen kunnolla havahtuu. Joku blogiani ennen lukenut osaa varmasti jo ennakoida, kun totean, että meitä orjuuttavat teknologia ja sen kehitys. Mitä enemmän ja herkemmin kiinnitän huomiota ympärilläni vallitsevaan todellisuuteen, sitä selvemmäksi tämä asian laita tulee: Ihmiskuntaan on pesiytynyt kulttuurinen loinen, joka saa ihmiset palvelemaan isäntänään koneiden kehitystä oman ja muiden elävien olentojen etujen kustannuksella. Kulttuurimme vaikuttaa ihmiskuntaan samalla tavalla kuin sieni-infektio muurahaiseen.

Tämä loinen ei tartu ihmiseen vielä syntymähetkellä, mutta se siirtyy mieleen "äidinmaidossa" erilaisina kulttuurimme kuiskailemina tarinoina ja myytteinä. Infektio leviää ja pahenee yksilön varttuessa vastuuntuntoiseksi yhteiskunnan jäseneksi. Tämä loinen saa ihmiset hylkäämään elämän yhdyskunnan, jolloin ihmiset alkavat tehdä töitä koneiden palvelijoina. Kulttuurisesta loisesta infektoitunut ihmiskunta alkaa progressiivisuuden myytin vankina riistää maapallon elämää ruokkiakseen alati elonkehän kustannuksella laajenevaa teknosfääriä. Ihmiskunnan päätarkoitukseksi muodostuu energian ja luonnonvarojen toimittaminen koneille, jotta ne toimisivat, kehittyisivät ja leviäisivät. Hinnalla millä hyvänsä.

Elämä kaikessa monimuotoisuudessaan saa kärsiä innolla loisisäntäänsä palvelevan ihmiskunnan ponnistuksista. Tiedämme, että elämäntapamme on tuhoisa luonnon monimuotoisuuden kannalta ja tiedämme, että henkemme ovat riippuvaisia vain ja ainoastaan tuosta monimuotoisuudesta. Tiedämme, että tuo monimuotoisuus on luhistumassa emmekä tiedä, milloin menemme vai olemmeko jopa jo menneet kriittisen kynnyksen yli. Tiedämme, että teknologisen kehityksen ruokkiminen fossiilisilla polttoaineilla muuttaa ilmastoa ja tiedämme, että kyseessä on koko elämän yhteisön tulevaisuutta vakavasti uhkaava ongelma. Silti jatkamme orjamaisesti loisisäntämme palvelemista ja ruokimme teknologisen kehityksen koneistoa, jotta se voi levitä ja kehittyä samalla, kun elämä ympärillämme hupenee hälyttävää vauhtia.

Eräs tämän loisen hienostuneimmista tempuista on se, että se saa ihmiskunnan uskomaan satuihin. Totta kai olet kuullut sadun siitä, että kehitys koituu aina ihmiskunnan parhaaksi? Tai siitä, että teknologia palvelee ihmistä? Ilakoimme esimerkiksi uusista liikenneyhteyksistä ja viestintävälineistä, mutta emme ymmärrä, että niiden perimmäinen lopputulos on ihmisten tiukempi kahliutuminen biosfääriä tuhoavaan teknologiseen koneistoon. Ja kaikesta tästä hienosta "kehityksestä" huolimatta pahoinvointia aiheuttava ylihyvinvointimme tuotetaan edelleen orjatyövoimalla ja enemmistö maapallon väestöstä joutuu elämään ihmisarvoa alentavissa olosuhteissa. Riistolla ansaitut ylellisyydet eivät ole tuoneet tänne pyramidin huipullekaan onnea, vaan mässäilevässä ja pröystäilevässä kulttuurissa eletään tyhjässä tarkoituksettomuudessa, onnettomina, addiktoituneina, mieli heikkona tai särkyneenä ja fyysisesti häpeällisen huonossa kunnossa. Olemme pelkkiä harmaita varjoja siitä loistokkaasta olennosta, joka ihminen terveimmillään voi olla. Talouskasvulla ja kehityksellä ei ole pitkään aikaan ollut minkäänlaista arvoa ihmiselon parantajana, vaan sen vaikutus on lähes poikkeuksetta teknologisen kehityksen edistys ihmisyyden kustannuksella. Näin ihminen ja ihmisluontokin joutuvat riutumaan loistartunnan aiheuttaman kehityspsykoosin vuoksi. Silti jatkamme orjamaisesti loisisäntämme palvelemista ja ruokimme koneistoa, jotta se voi levitä ja kehittyä samalla, kun ihminen sisällämme huutaa rikkinäisenä ja kahlittuna, ja yhä useampi aina vain kasvavasta väestöstä joutuu kamppailemaan elämänsä puolesta säälittävän surkeissa olosuhteissa.

Kulttuurisen loisen kaikkein ikävin temppu on ollut kiistämättä se, että se on saanut ihmiskunnan unohtamaan suhteensa todellisuuteen. Meillä ei ole enää suhdetta siihen, minkä vuoksi olemme ylipäätään olemassa. Vuosi vuodelta ohenee suhteemme veteen ja tuuleen, metsiin ja puihin, villieläimiin ja parantaviin kasveihin, pilviin ja tähtitaivaaseen sekä luontoon ja elämään ylipäänsä. Tämä tekee meistä henkisesti ja usein myös fyysisesti lamaantuneita koneiston osasia. Sen sijaan suhteemme isäntämme tarjoamaan "todellisuuteen" paranee jatkuvasti. Teknokratian kourissa pahasti vaurioituneen luontosuhteen tilalle kulttuurinen loinen tarjoaa psyykkisellä ja tulevaisuudessa yhä enemmän myös fyysisellä tasolla syvenevää suhdetta erilaisiin ruutuihin, johtoihin, kosketusnäyttöihin, tietoverkkoihin ja mikropiireihin. Tämä uusi suhde yhä edelleen järsii ihmiskunnan henkistä pääomaa täyttämällä puuttuvan luontosuhteen jättämän tyhjyyden aivotoimintaa sumentavalla ja turruttavalla viihteellä (Myönnän, että älykästä ja ajattelemaan kannustavaa viihdettäkin on, mutta nyt tarkoitan valtavirtaa.) ja ihmisen henkisiä ja ruumiillisia tarpeita aliarvioivina "helpotuksina". Huomaamattamme olemme zombiemuurahaisten tavoin pureutuneet kiinni lehteen. Erona vain se, että me raukkaparat olemme orjuuttaneet itse itsemme kulttuuriimme pesiytyneillä tuhoisilla harhaluuloilla.

Se suunta, mitä kohti ihmiskunta tällä hetkellä purjehtii, ei ole ihmiskunnan tai maapallon hyvinvoinnin kannalta millään järkevällä tai positiivisella tavalla perusteltavissa. Kulttuurimme loismaisuus ilmeneekin juuri siinä, että ihmiskunta on sen vaikutuksen alla kuin armeija zombiemuurahaisia, jotka kulkevat loisen ohjaamana kohti omaa ja liian monen muun elämänmuodon turmiota. Onneksi kulttuurista loista vastaan voi ainakin yksilötasolla taistella tiedonjanolla, luontosuhdetta syventämällä ja omien hengenlahjojensa harjoittamisella. Matokuurin jälkeen kulttuurissamme vallitsevan kehityspsykoosin järjettömyys on lopulta niin ilmiselvää, että hetken aikaa pitää melkein vakavissaan pohtia, kuka sinne hullujen huoneelle loppujen lopuksi oikein kuuluu.