Ennen seikkailua (feat. Syksykin saapuu)

Enpä ole pitkään aikaan kirjoittanut retkikokemuksista, vaikka kovasti blogini esittelytekstissä mainostan, että niitäkin täältä löytyy. Huomenna koittaa lähtö UKK-puistoon ja erämaahan. Tänä suvena olenkin saanut pohjoista mahan täydeltä, sillä kyseessä on kesän toinen Lapin vaellus. Lähtöä edeltävän illan koittaessa aloin pohtia omaa valmistautumistani ennen erämaahan suuntaamista. Konkreettinen valmistautuminen ja suunnitteleminen ei ole niin viimeisen päälle nuukaa, mutta  huomasin, että ajatuksienkaan tasolla en ollut ennen tätä iltaa liiemmin pohtinut, minkälaisia aarteita haluan kairasta löytää. Tiedän nimittäin vahvasta kokemuksestani, että miltään vaellukselta en palaa kotiin kantaen samoja ajatuksia ja ajatusmalleja kuin sinne lähtiessäni.

Ennen Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon suuntautunutta keskikesän vaellusta ajatukseni olivat erinäisistä syistä johtuen olleet jo jonkin aikaa lievästi sanottuna eksyksissä. Hyvin ajoitettu retki, matkalle osuneet pyhät paikat ja mietiskelyhetket niissä saivat kuitenkin aikaan suuren oivalluksen itsessäni. En silloin edes pyytänyt vaellukselta mitään konkreettista, mutta löysin sieltä uudenlaisen ja kokonaisvaltaiselta tuntuvan eheyden omaan elämääni. Koko kesä oli muutenkin mitä ihmeellisimpiä kokemuksia täynnä, enkä koskaan ole tuntenut minkään vuodenajan jälkeen yhtä syvää tyydytystä. Edes kesän haihtuminen lintujen sekä lämmön mukana ja syksyn väistämätön laskeutuminen elonkehän ylle ei taikonut mieleeni aiemmilta vuosilta tuttua menetyksenkatkuista haikeutta.

Elokuun alussa tunsin selvästi, kuinka jälleen yksi jakso elämästäni on ohi. Uusi vuodenaika aloittaa kohta uuden jakson, joka on jo odotellut tovin, että tarttuisin siihen. Olen keikkunut tuon uuden tarinan luvun kynnyksellä nyt pari viikkoa. Kynnyksen toisella puolella ei ole odotettavissa mitään yllättävää, vaan haasteita, joihin olen itseni suunnannut, ja joita odotan innolla ja motivoituneena. Haluan kuitenkin viettää vielä hetkisen tällä "väliajalla" ja valmistautua tulevaan. Kerrata, mitä olen loppujen lopuksi oppinut. Mistä asioista olen nyt varma? Entä mistä asioista en edelleenkään ole varma? Voisinko löytää joihinkin kysymyksiin jälleen vastauksia? Aiempien kokemuksieni vuoksi kykenen havaitsemaan aivan uudenlaista potentiaalia jokapäiväisessä elämässäni. En siksi osaa edes uneksia, mitä kaikkea erämaa voi minulle nyt tarjota. Odotan siis kovasti sitä tajunnan laajentumista, jonka erämaan hiljaisuus, ykseys luonnon kanssa, mietiskely jylhissä maisemissa sekä nuotiokeskustelut rakkaiden ystävien kanssa saavat aikaan. Tiedän, että palatessani olen jälleen kerran uudella tavalla minä.


Olet minulle rakkain ja tärkein.
Sillä kun lintu lentää aurinkoon,
ja mieli vajoaa varvikkoon.
Silloin väistyy vehmas vehreys, virnainen vimma, ja villapää.
Nyt saa tuli hetken roihuta,
hiljaa hiillokseen hiipua,
ja helman alle haihtua.

Vahvempi visio - Nemesis Naturalis

Blogini on nyt reilun vuoden ikäinen. Kun palaan noihin vuoden takaisiin aatoksiini voin huomata, että olen kulkenut valtavan matkan eteenpäin, korkeammalle ja syvemmälle. Tie on kuljettanut minut sekalaisesta luontoon ja ympäristöön liittyvästä kirjoittelusta turhan romanttisten anarko-primitivististen ajatusten kautta sivilisaatio- ja teknologiakritiikkiin, joka saa kirjoittamisen ja lukemisen myötä jatkuvasti uutta pontta. Kaiken aikaa taustalla on vaikuttanut ja edelleen voimistuu nykyisenlaisen järjen ja rationaalisuuden aikakauden kyseenalaistaminen sekä ihmisen henkisten voimavarojen pohtiminen. Blogilla ei siis alun alken ollut selvää linjaa, mikä on tietysti monessakin tapauksessa aivan luonnollinen lähtökohta. On halu kirjoittaa ja jakaa ajatuksia, muttei vielä selvää käsitystä siitä, mihin suurempaan kokonaisuuteen ne omat ajatukset oikein kutoutuvat. Kirjoittamisessa piilee siis valtava voima, jonka sain onnekseni valjastettua oman ajatteluni kehittämiseen.

Sain eilen kahlattua loppuun Georg Henrik von Wrightin teoksen Tiede ja ihmisjärki: Suunnistusyritys. von Wright toisti teoksessa joitakin kertoja käsitteen nemesis naturalis, luonnon kosto. Kirjoituksieni kantavaksi teemaksi on muodostunut kahdenlainen luonnonvastaisuus, johon sivilisaatio ja teknologia ovat ihmiskunnan ajaneet. Suppeassa, ulkoisessa kontekstissa luonnonvastaisuus on johtanut ekologiseen katastrofiin, jonka syövereihin olemme syöksymässä. Muiden muassa siihen liittyvät niin luonnon monimuotoisuuden hupeneminen kuin ilmastonmuutos ja uusiutumattomien luonnonvarojen vääjäämätön riittämättömyys. Laajassa, sisäisessä kontekstissa luonnonvastaisuus on ihmisluonnon vastaisuutta. Se on johtanut inhimilliseen katastrofiin, johon sidomme kohtaloamme yhä tiukemmin. Einsteinkin on todennut, että "modernin ihmisen tragiikka on yleisesti ottaen siinä, että hän on luonut itselleen elinehdot, joihin hän fylogeneettisen kehityksensä perusteella itse ei ole kasvanut." Viimeisten vuosikymmenten aikana on yhä useammille ihmisille tullut selvemmäksi ja selvemmäksi, että jossain vaiheessa luonto "kostaa" ihmiselle tämän ylimielisyydestä.

En toisaalta ole myöskään mikään niminikkari, ja minulla on aina jotain luodessani suuria vaikeuksia keksiä asioille houkuttelevia ja kuvaavia nimiä, joten en ollut blogini nimeen missään vaiheessa kovin tyytyväinen, vaikka viittaus omaan lempinimeeni olikin mukava. Nemesis Naturalis kalskahtaa kuitenkin huomattavasti komeammalta kuin Liro Lintunen. Nörttimäisenä vertauksena voisi ajatella, että Nemesis Naturalis kuulostaa aivan joltain Batmanin vastustajalta, kenties Ra's al Ghulin oppipojalta, joka on saapunut Gothamiin aiheuttaakseen kuolettavan iskun tuonne sivilisaation ja teknologisen kehityksen kuvottavaan emäpesäkkeeseen. Liro Lintunen on puolestaan enemmänkin kuin luontoharrastukseen höpsähtänyt Aku Ankan kylähullu serkku.

Nemesis naturalis ei kuitenkaan tarkoita tässä yhteydessä kostoa ainoastaan kielteisessä ja tuhoavassa sävyssä. Se on kostoa myös myönteisten tekojen ja uuden luomisen kautta. Kostoa rikkomalla sivilisoituneen ja sivistyneen elämän konventioita ja jonninjoutavia sääntöjä sekä rajoituksia. Se on kostoa käyttämällä mahdollisimman vähän kenkiä, kiipeilemällä puissa sekä olemalla välittämättä normatiivisesta "aikuistumisesta". Se on kostoa vetämällä omaan elämäänsä teknologisen kehityksen rajat, ja vieroittamalla itseään tietokoneesta, internetistä sekä jatkuvasta tavoitettavana olemisesta (Prosessi, joka on jatkuvasti mielessäni ja joka pitäisi toden teolla aloittaa). Se on kostoa olemalla kanssaihmisille sielultaan avoin ja sydämellinen, ja voittamalla omia sisäisiä pelkoja sekä epäluulojaan. Se on kostoa harjoittelemalla omavaraisuutta, kulkemalla siellä, missä ei ole polkuja ja uimalla siellä, missä ei ole yleistä uimarantaa. Se on kostoa elämällä ympäristön ja luonnon kanssa luovassa ja villissä suhteessa ihmetellen ja ihastellen ympärillä olevaa kauneutta sekä kaiken olevaisen merkillisyyttä.

Nemesis ei myöskään ole pelkkää kostoa. Nemesis on myös vanha, kreikkalainen tasapainon jumala. von Wright ottaa kirjassaan asiaankuuluvasti esille myytin Prometheuksesta: Prometheus oli titaani, joka varasti tulen jumalilta ja antoi sen ihmisten käyttöön. Tätä uutta mahtia ja Prometheuksen oppeja hyödyntämällä ihmiset loivat uutta tekniikkaa. Tämän "prometheisen hengen" alaisena ihmisen valtaa herkästi itsekorostus eli hybris, jonka vuoksi ihminen joutuu kiusaukseen ylittää soveliaan elämäntavan mitta. Hybriksen myötä asioiden luonnollinen järjestys järkkyy, jolloin Nemesis, tasapainon jumala, palauttaa järjestyksen ja antaa ylimieliselle ihmiselle opetuksen.

Kaiken tämän vuoksi nemesis naturalis on kirjoituksilleni täydellinen, ajatukset yhteen nivova teema. Sillä minä olen Nemesis Naturalis, sinä olet Nemesis Naturalis, ja

me olemme Nemesis Naturalis.

HUOM! Muutan luultavasti jossain vaiheessa blogini osoitteen vastaamaan uutta nimeä. En ole varma, mitä vanhalla osoitteelle silloin käy, joten jos lirolintunen.blogspot.com ei toimi, yritä osoitteeseen nemesisnaturalis.blogspot.com!

Terveisiä tammen oksalta

Joukkoon mahtuisi kyllä ihminenkin!

Enpä olisi arvannut perjantaisen työpäivän jälkeen kotiin saapuessani, minne intuitio minut tällä kertaa johdattelee. Postinkantaja oli livauttanut postiluukusta lattialleni tällä viikolla tilaamani kirjan, ja jääkaapissa helmeilee kylmä ja kutsuva vehnäoluttölkki. Päätän sen pitemmittä mietinnöittä lähteä ulos lukemaan ja nauttimaan olusesta. Kävelen joenvartta myötäilevää ulkoilureittiä kunnes saavun otolliselle penkille. Istahdan, sihautan nisuoluen auki ja alan tutustua Georg Henrik von Wrightin teokseen Tiede ja ihmisjärki. Tuumaan samantien, että tässäpä on perustavaa laatua olevaa tekstiä. Kukkakärpäset, nuo mainiot pikku kolibrit, pitävät minulle seuraa välillä iholleni laskeutuen.

Oluttölkin keventyessä huomioni kiinnittyy penkin takana olevaan tammeen, jonka oksisto näyttää kaikessa vänkyräisyydessään ja vahvuudessaan ihanteelliselta kiipeilylle. Päätän heti, että puussa lukeminen olisi varmasti hieno kokemus, joten kulautan väljähtyneet pohjakaljat kurkkuuni ja lähden kiipeämään kirja kainalossa ylöspäin. Tammenlehtien tuoksu ympäröi minut, kun kiipeän korkeammalle. Pian tunnen olevani riittävän korkealla ja nojaudun sopivaan oksaan. Silmiini osuu rungon keskelle savesta ja heinästä valettu pikkulinnun tyhjä pesä. Se on suorastaan mestarillinen taidonnäyte. Pienet kirvat ja monet muut ötökät kiipeilevät minussa ja kutittelevat ihoani samoin kuin minä kiipeilen tammessa ja kutittelen sen kaarnaa. Luen vielä hetkisen, mutta sitten mielenkiintoni alkaa kohdistua allani käveleviin, pyöräileviin ja lenkkeileviin ihmisiin. Olen mitä mainioimmissa tarkkailuasemissa. Asentoni ei kuitenkaan ole kovin mukava, joten alan kavuta alemmaksi, löytääkseni paremmin istumiseen soveltuvia oksia. Eikä vain istumiseen. Näen alempana sopivan pehmeästi ulkoilureitin viereen kaartuvan oksan hangan, jossa pystyisi ehkä jopa makaamaan. Aloin asetella itseäni oksalle ja etsin mukavaa asentoa. Lopulta kaikki senhetkiset toiveeni täyttyvät ja yllätyksekseni oloni on oksalla maatessa niin rento, että voisin vaikka nukahtaa. En vain osaa rentoutua tarpeeksi, koska pelkään putoavani, jos nukahdan ja näen jotain horjuttavaa unta. Tyydyn siis lepäilyyn ja ympärilläni ja allani olevan elämän tarkkailuun. Puun lehvästön luoma mikroilmasto viilentää kuumaa auringonpaistetta juuri sopivasti.

Empiirinen ihmistutkimus ottaa minussa vallan. Allani menee lenkkeilijöitä ja pyöräilijöitä. Jotkut yksin ja jotkut kahdestaan. Joku kulkee koiran kanssa. Joillakin on kaksi uskollista ystävää. Toiset juoksijoista ovat hyväkuntoisia ja toiset vähän vähemmän. Joidenkin käsivarteen on liitetty kone, josta menee ympäröivän aistitodellisuuden muokkaamiseen tarkoitetut johdot korviin, ja joka laskee, tallentaa ja analysoi väsymättömästi ihmisen suorituskykyä. Kaikilla on kengät, kukaan ei tunne maata. Ihmeellistä kolinaa aiheuttava ääni lähestyy, onko se juna? Ei, vaan mies, joka raahaa perässään autonrengasta, jonka sisälle on ladottu tiiliskiviä ja käsipainoja. Myöhemmin hän raahaa autonrenkaan samaa reittiä takaisin sinne mistä se tulikin. Vuoroin ihmisten ja vuoroin tammenlehtien tanssin tarkkailu on niin kiehtovaa, että aikaa on pian vierähtänyt oksanhangassa makoillen pitkälle toista tuntia.

Makoilen oksistossa omasta mielestäni kuitenkin sen verran näkyvällä paikalla, että jossain vaiheessa jonkun on pakko kiinnittää edes jonkinlaista huomiota puussa lonkkaa vetävään ihmiseen. Ei. Ei edes nopeaa vilkaisua. Tunnen oloni ninjaksi. Sitten kovempi tuulenvire pudottaa tieteen ja ihmisjärjen puusta. Georg Henrik mätkähtää ruohikkoon aika näkyvälle paikalle hiekkatien varteen. Ajattelen, että joku varmasti huomaa orpona maassa makaavan kirjan, mikä ohjaa kulkijan suoraan alleni. Mutta ei. Jos joku opuksen huomasikin, niin uteliaisuus ei silti riittänyt katsomaan, mikä se oikein on kirjojaan. Koira käveli suoraan alleni nuuhkimaan jotain. Hihnan toisessa päässä oleva nuori mies on aivan suorassa näköyhteydessä minuun, mutta katse ei lopulta nouse lippalakin alta tarpeeksi kohdatakseen puussa makaavaa miestä. Toinen nuori mies pysähtyy istumaan allani olevalle penkille. Hän vetäisee siinä syvän ja tehokkaan 10 sekunnin meditaation ja jatkaa matkaansa. Vähitellen ulkoilureitti hiljenee ja kulkijoiden virta harvenee. Ihmiset ovat jälleen nielleet maanantaista perjantaihin ulottuvan pakkopullan ja suorittaneet päälle vielä velvollisuutensa olla terveitä ja hyväkuntoisia Suomen kansalaisia, joten nyt he voivat lähteä leppoisin mielin valmistautumaan perjantai-iltaan. Viikonloppu on tullut, ja on aika nollata ne viisi päivää viikosta, jolloin omaa elämää ei voi sietää. Mieleeni alkaa valua yleistäviä, kärjistyneitä ja turhan negatiivisia ajatuksia, joissa voi kuitenkin itää pikkuriikkinen totuuden siemen. Päätän silti ottaa hatkat.

Rymäytän itseni karhumaisella keveydellä puusta alas, poimin tuulen pudottaman kirjan ruohikosta ja lähden lampsimaan kotia kohti. Vilkaisen taakseni enkä voi uskoa näkemääni: Oksa jolla makasin ei todellakaan ollut missään hyvässä piilossa, kun siihen suuntaan osaa katsoa! Ratkaisevaa näkymättömyydelleni oli varmasti se, että makoilin reilun metrin, melkein kahden verran keskivertoihmisen pään yläpuolella. Jos tämä ei siirtänyt kenenkään huomiota pois omista kengänkärjistä, pikkukivistä tai maassa lojuvista tupakantumpeista, voi alkaa miettiä mitä kaikkea muuta meiltä jää jatkuvasti kiireisen, harhailevan ja poissaolevan mielentilamme vuoksi huomaamatta. Tarinan opetus olkoon kahtalainen. Ensinnäkin, puissa pitää kiipeillä. Toisekseen, kannattaa oikeasti olla läsnä siinä hetkessä ja paikassa, missä kulloinkin sattuu olemaan. Vain olemalla utelias ja herkkä ympäristölleen voi todella kokea maailman kauneuden, ja siinä piilee oman kokemukseni mukaan jonkinlainen rauhan, merkityksellisyyden ja kirkkauden siemen. Sitä paitsi silloin voi päänsä yläpuolella nähdä vaikkapa tammen oksalla lepäilevän homo-suvun sapiensin. Päätän tämän kirjoituksen lainaamalla mieleeni palautunutta toista tositarinaa, joka kertoo viulunsoittajasta Washingtonin metrossa:

A Violinist in the Metro

A man sat at a metro station in Washington DC and started to play the violin; it was a cold January morning. He played six Bach pieces for about 45 minutes. During that time, since it was rush hour, it was calculated that thousand of people went through the station, most of them on their way to work.

Three minutes went by and a middle aged man noticed there was musician playing. He slowed his pace and stopped for a few seconds and then hurried up to meet his schedule.

A minute later, the violinist received his first dollar tip: a woman threw the money in the till and without stopping continued to walk.

A few minutes later, someone leaned against the wall to listen to him, but the man looked at his watch and started to walk again. Clearly he was late for work.

The one who paid the most attention was a 3 year old boy. His mother tagged him along, hurried but the kid stopped to look at the violinist. Finally the mother pushed hard and the child continued to walk turning his head all the time. This action was repeated by several other children. All the parents, without exception, forced them to move on.

In the 45 minutes the musician played, only 6 people stopped and stayed for a while. About 20 gave him money but continued to walk their normal pace. He collected $32. When he finished playing and silence took over, no one noticed it. No one applauded, nor was there any recognition.

No one knew this but the violinist was Joshua Bell, one of the best musicians in the world. He played one of the most intricate pieces ever written with a violin worth 3.5 million dollars.

Two days before his playing in the subway, Joshua Bell sold out at a theater in Boston and the seats average $100. (Tuntematon kirjoittaja)

Timantiksi tiivistyneitä ajatuksia I

"Joka ainoa on niin täydellisesti, niin syvällisesti jotakin muuta kuin oma itsensä että teistä tulee automaattisesti koko ihmissuvun henkilöitymä, puristatte kättä tuhansien ihmiskäsien kanssa, leperrätte tuhansilla eri ihmiskielillä, kiroilette, läpytätte, vihellätte, hyräilette, höpisette, mahtailette, elehditte, virtsaatte, siitätte, liehakoitte, puijaatte, vikisette, kauppaatte, paritatte, mouruatte ja isän ja pojan ja niin edelleen. Olette kaikki ne ihmiset jotka elävät Moosekseen mukaan ja lisäksi olette nainen joka ostaa hatun tai linnunhäkin tai pelkän rotanloukun. Voitte lojua näyteikkunassa kuin neljäntoista karaatin kultasormus tai voitte kiivetä rakennuksen seinää ylös kuin ihmiskärpänen, mutta mikään ei tule pysäyttämään kulkuetta, eivät salamannopeasti kiitävät sateenvarjot eivätkä edes kaksikantiset mursut jotka tyynesti marssivat osterisärkille. Broadway - sellaisena kuin näen sen nyt ja olen sen nähnyt kahdenkymmenenviiden vuoden ajan - on liukurata, jonka pyhä Tuomas Akvinolainen suunnitteli yhä kohdussa ollessaan. Alun perin se oli tarkoitettu käärmeiden liskojen, sammakoiden ja haikaroiden käyttöön, mutta Espanjan voittamaton armada oli upotettu, ihmisoliot luikersivat esiin alusten ruumasta ja valuivat yli partaiden sekä synnyttivät eräänlaisella riettaalla, häpeämättömällä kiemurtelullaan ja vääntelyllään sen vitunnäköisen repeämän, joka ulottuu Batterysta etelään golfkentille ja jatkuu pohjoiseen Manhattan Islandin mahon ja matoisen ytimen kautta. Kaikki minkä Tuomas Akvinolainen unohti sisällyttää magnum opukseensa on sullottu tähän Times Squaren ja 50. kadun väliseen pätkään, toisin sanoen muun muassa jauhelihapihvit, kauluksennapit, villakoirat, levyautomaatit, knallihatut, kirjoituskoneennauhat, tikkukaramellit, maksuttomat käymälät, terveyssiteet, minttupastillit, biljardipallot, silputut sipulit, ruttuiset lautasliinat, viemärinaukot, purukumit, kyytipojat ja kuulalaakerit, sellofaanikelmut, kumirenkaat, magneetot, hevoslinimentit, yskäntipat ja jäätelöbaariin poikkisahattu haulikko haarojensa välissä tallustelevan hysteerisen eunukin kissamainen tylsyys. Päivällistä edeltävä tunnelma, patšulin, lämmitetyn pikivälkkeen, pakastetun sähkön, sokeroidun hien ja hienonnetun kusen sekoitus villitsee teidät mielipuolisen odotuksen kiihkoon. Kristus ei tule enää koskaan laskeutumaan maan päälle eikä tule olemaan lainlaatijaa eivätkä murhat tule loppumaan, eivät varkaudet, eivät raiskaukset, mutta silti... silti te odotatte jotakin, jotakin hirvittävän ihanaa ja mieletöntä, kenties majoneesikastikkeen höystämää kylmää hummeria joka tarjotaan ilmaiseksi, kenties jotain keksintöä, sellaista kuin sähkövalo tai televisio mutta vain paljon tuhoavampaa, järkyttävämpää; keksintöä jota ette pysty kuvittelemaan mutta joka saa aikaan säröilevän tyyneyden ja tyhjyyden, ei kuoleman tyyneyttä ja tyhjyyttä vaan elämän, sen elämän josta munkit uneksivat, josta uneksitaan yhä Himalajalla, Tiibetissä, Lahoressa, Aleuteilla, Polynesiassa, Pääsiäissaarilla; ennen vedenpaisumusta, ennen lihaksi tullutta sanaa eläneiden ihmisten unelma, luolaihmisten ja ihmissyöjien unelma, niiden unelma jotka ovat kaksineuvoisia ja lyhythäntäisiä, niiden joita sanotaan hulluiksi ja jotka eivät pysty puolustautumaan, koska ovat lukumääränsä puolesta alakynnessä verrattuina niihin, jotka eivät ole hulluja."

"Ennen kuin muutun jälleen täydelliseksi ihmiseksi, minusta tulee todennäköisesti joksikin aikaa puisto, eräänlainen luonnonpuisto johon ihmiset tulevat lepäämään, kuluttamaan aikaansa. Heidän sanoillaan tai teoillaan ei tule olemaan suurtakaan merkitystä, sillä he tuovat mukanaan vain väsymyksensä, ikävystymisensä, toivottomuutensa. Minusta tulee puskuri valkoisen täin ja punaisen verisolun väliin. Minusta tulee tuuletin, joka poistaa myrkyt, jotka ovat keräytyneet yritettäessä täydellistää sitä mikä on täydellistämätöntä. Minusta tulee laki ja järjestys, se laki ja järjestys joka vallitsee unen kuvastamassa luonnossa. Minusta tulee raivaamaton puisto keskelle täydellisyyden painajaista, äänetön värähtämätön uni keskelle kuumeista toimintaa, umpimähkäinen huitaisu logiikan valkoiseen biljardipeliin. Minä en tule itkemään enkä vastustamaan, mutta tulen odottamaan koko ajan ehdottoman hiljaisena ja olemaan valmiina kuuntelemaan ja parantamaan. Minä en tule sanomaan mitään ennen kuin tulee aika olla jälleen ihminen. Minä en tule yrittämään minkään säilyttämistä enkä tuhoamista. Minä en tule langettamaan tuomiota enkä arvosteluja. Ne jotka ovat saaneet tarpeekseen tulevat luokseni ajattelemaan ja mietiskelemään; ne jotka eivät ole saaneet tarpeekseen tulevat kuolemaan niin kuin ovat eläneet, hämmentyneinä, epätoivoisina, pääsemättä perille pelastuksen totuudesta. Jos joku sanoo minulle - sinun on oltava uskovainen, minä en tule vastaamaan. Jos joku sanoo minulle - en jouda nyt, huora odottaa minua, minä en tule vastaamaan. Kulman takana tulee aina olemaan huora tai vallankumous, mutta äiti joka synnytti minut kääntyi monesta kulmasta eikä vastannut, ja lopulta hän käänsi itsensä nurinpäin j a  m i n ä  o l e n  v a s t a u s ."

-Henry Miller, Kauriin kääntöpiiri.

Henkinen suhtautuminen todellisuuteen

Mark Henson - Django's Tree. Taiteilijan luvalla osoitteesta markhensonart.com.

Onpas ollut taukoa kirjoittamisesta! Kirjoittamattomuuteni johtuu pitkälti siitä, että leipätyöni on tällä hetkellä hyvin paljolti kirjoittamista ja siihen liittyvää ajatustyötä, joten puhti ei ole oikein riittänyt enää kotikoneelle. Inspiraation kaivo on siis kumissut tyhjyyttään. Lisäksi kesä tietenkin vie mennessään. Vaan nytpä sain taas voimia kirjoitaa jotain! Ja tulipa siitä suht korkealentoista, koska lähdin taas hengen poluille. Olen aiemmin kirjoittanut ihmismielen kaksijakoisesta rakenteesta. Toinen puoli on järki, toinen henki. Haluan nyt edelleen syventää tätä ajatuskokonaisuutta. Tällä hetkellä käytämme siis yhteiskunnassamme voimakkaasti rationaalista kapasiteettiamme, mutta jätämme samalla mielemme spirituaaliset kyvyt lähes tyystin huomiotta. Tästä kärsii niin oma elämänlaatumme, kanssaeläjämme kuin maailmammekin.

Jotenkin tulin intuitiivisesti siihen lopputulokseen, että

järki on kovaa, tehokasta, aineellista, objektiivista, suoraviivaista, turvallisuushakuista, perinteistä kumpuavaa ja maskuliinista,

ja henki on pehmeää, luovaa, aineetonta, subjektiivista, kokeilevaa, seikkailevaa, intuitiivista ja feminiinistä.

Okei, myöhemmin minulle heräsi kysymys, miksi sitten suurin osa lapsista tuntuu vielä hallitsevan nuo henkeen liittyvät ominaisuudet monesti järjen kustannuksella, mutta myöhemmin suurin osa sekä tytöistä että pojista unohtaa feminiinisen hengen? Lapsi on luonnostaan enemmän henkeä kuin järkeä, sillä mitä kauemmaksi syntymästään lapsi kulkee, sitä etäämmälle äidistään ja intuitiostaan hän myös erkanee. Ympäröivä yhteisö ja sen perinteet alkavat tasapainottaa lapsen mieltä todellisuuteen maskuliinisella ominaisuudella, järjellä. Järjen kuuluukin olla se, mitä ympäröivä yhteisö lapselle opettaa. Opetuksen tehtävänä on tasapainottaa lapsen feminiininen henki maskuliinisella järjellä, jolloin lapsi sopeutuu ympäröivään yhteisöön. Mutta nykyinen yhteisö vaatii liian paljon järkeä, joten sitä opetetaan liian paljon ja hengen kustannuksella.  Lapset siis ehdollistuvat ympäröivälle todellisuudelle, joka tällä hetkellä sattuu olemaan arvoiltaan voimakkaan rationaalinen ja maskuliininen. Vain kulttuuriset totuudet ja myytit kyseenalaistamalla ja mieleen luotua todellisuutta "vinksahtaneesti" katsomalla tuon unohduksen jälkeen voi päästä takaisin polulle, jota myöten ihmisen mieli sille tarkoitetuissa olosuhteissa kasvaisi. Löytää uudestaan unelma siitä, millaista on olla tasapainossa järjen ja hengen kanssa. Elää elämää ilman turhia huolia ja murheita.

Ongelma henkisyydestä keskustellessa on aina se, että nykyään monet ovat niin syvästi uskonnonvastaisia, että he leimaavat samassa syssyssä kaiken henkisyyden uskonnollisuudeksi. Henkisyydessä ei kuitenkaan ole välttämättä kyse ollenkaan uskosta tai epäuskosta. Kyse on siitä, missä tilanteessa käyttää mitäkin ihmismielen puolta. Jos työkalupakissa on vain vasara, millä saa ruuvin ruuvattua? Jos samaisessa pakissa on vain ruuvimeisseli, millä saa naulan naulattua? Voihan ruuvimeisselilläkin yrittää, mutta ei siitä yhtä hyvä tule. Mielen työkalupakissa on kyse aivan samasta asiasta. Ei ole mitään syytä unohtaa työkaluista toista. Henki voi unohtua nykyaikaisen, voimakkaan rationaalisen ja materialistisen tendenssin vuoksi. Järki voi puolestaan unohtua esimerkiksi äärimmäisyyksiin menevän uskonnollisuuden takia. Näistä esimerkeistä voi huomata, että kun toisen työkalun unohtaa, ei lopputulos välttämättä ole ihanteellinen. Liian henkisyyden aikakaudella pystyttiin mm. mitä epärationaalisimpiin ja hirveimpiin ihmisyksilöitä loukkaaviin brutaaliuksiin. Liian järjellisyyden aikakaudella ollaan puolestaan tuhoamassa maapallon ekosysteemejä. Näiden välissä olisi siis herkästi tasapainoiltava. Tietenkin on huomattava, että mielen eri puolien vahvuus ja tasapainosuhteet voivat olla ja luultavasti ovatkin yksilökohtaisia. Joillakuilla toinen puoli voi olla sevästi vahvempi kuin toinen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sitä toistakin puolta kannattaisi kehittää.

Miten henkisyys sitten voi parantaa itse kunkin elämänlaatua. Yksi keskeisimmistä vaikutuksista on mielenhallinnan helpottuminen. Järki auttaa meitä käsittelemään meistä riippumattomia ulkoisia olosuhteita sekä tapahtumia, ja se auttaa meitä muovaamaan niitä. Järki jättää kuitenkin sisimpämme oman onnensa nojaan, joten sisimmän käsittelemiseen on käytettävä mielen toista puolta, henkeä. Tätä tekee jokainen, mutta yleensä vain murto-osalla siitä kapasiteetista, jota mielessämme olisi hengen varalle. Henkisiä ominaisuuksia käyttämällä voi päättää suhtautuuko ulkoisiin olosuhteisiin kielteisesti vai myönteisesti. Kielteiset ajatukset vievät mieleltä voimia ja kalvavat sitä nakertaen samalla itsetuntoa sekä mielen ja kehon yleistä hyvinvointia. Kielteiset ajatukset häivyttämällä ja keskittymällä myönteisiin elämä alkaa oikeasti hymyillä ja näyttää päivä päivältä valoisammalta. Lisäksi elämä näyttää antavan palautteen takaisin melkeinpä välittömästi! Maailma onkin tulvillaan hyvyyttä ja kauneutta! Ja kaikki se, mitä siitä hyvyydestä ja kauneudesta uskaltaa päästää sisäänsä, vahvistaa vain entisestään. Itseään ruokkiva kierre on valmis.

Kyky hallita omaa mieltään luo puolestaan erään toisen keskeisen vaikutuksen: Rohkeuden. Rohkeuden olla oma itsensä, tilanteessa missä hyvänsä, josta elämä antaa jälleen lähes välittömän positiivisen palautteen. Rohkeuteen liittyy myös uskallus. Mielemme kahlitsee meitä lukusilla turhilla peloilla, jotka monesti ovat ylilyödyn järjen luomia. Henkisyyden avulla näistä pelkoa aiheuttavista lukoista voi kuitenkin päästä nopeastikin eroon. Kun kynnys on lopulta tarpeeksi monta kertaa henkisyyttä apuna käyttäen ylitetty, pelko katoaa kokonaan, sillä sen voittamisesta on tullut spontaania ja pelon voittavasta henkisestä voimasta vahva ja ilman tietoista ajattelua toimiva. Rohkeudella on monesti myös heijastevaikutuksia muihin ihmisiin. Itse olen ollut useasti tällaisen vaikutuksen alainen ja olenkin kiitollinen niille ihmisille, jotka ovat rohkeudellaan minua inspiroineet ja vahvistaneet.

Henki antaa myös mahdollisuuden kokea asioita syvemmin ja herkemmin, sillä henki vapauttaa tunteita. Järjen tehtävä on tarvittaessa padota niitä. Näitä patoja luodaan mieliimme kuitenkin liikaa, kuten pelkojakin, joten henki auttaa niiden purkamisessa. Tunteiden voi antaa tarpeen tullen tulvahdella ja viedä mennessään. Henkisyys antaa luvan rakastaa enemmän ja syvemmin, unelmoida kauniimmin ja tavoitella tähtiä. Se vahvistaa luottamusta omaan intuitioon, joka osoittaa elämässä erikoisen usein oikeaan suuntaan, ja vie joskus mitä suurenmoisimpiin seikkailuihin.

Nämä ovat vasta joitakin esimerkkejä. Ja kaiken tämän jälkeen totean vielä kerran, että en siltikään puhu järjen unohtamisesta. En kirjoittanut mielen valtaamisesta hengellä, vaan hengen ja järjen tasapainoituksesta. Realiteetit on muistettava ja niihin on puututtava, sillä tavoitteena ei ole elää jossain "onnellisuuden kuplassa" tai jonkin sortin kylähulluna. Kouriintuntuviin tosiseikkoihinkin on vain paljon enemmän voimaa, kykyä ja tarmoa puuttua, kun muistaa huoltaa ja vahvistaa mielen toistakin puoliskoa.

Onko mikään enää pyhää?

Kautta aikain on ollut leimallista kysellä, onko mikään enää pyhää. Samalla haikaillaan vanhojen hyvien aikojen perään ja ihmetellään, miten nykyaika voi olla niin pinnallista ja tarkoituksetonta. Tuota kysymystä ruodinkin jo edellisessä kirjoituksessani, joten nyt voisin kuljettaa kirjoitukseni pyhän äärelle. Ihminen on siitä harvinainen elukka, että osaamme tulkita symboleita, joihin kielenkäyttömmekin pitkälti perustuu. Pystymme myös antamaan aistimillemme asioille moninaisia merkityksiä ja ajatellemaan tulevaisuutta ja menneisyyttä. Pyhä liittyy juuri tähän ihmisen poikkeukselliseen lahjakkuuteen ajatella symbolisesti. Pitkään tärkein ihmisen pyhänä pitämä asia oli luonto eli loppujen lopuksi kaikki se, mistä pohjimmiltaan elämme. Sivilisaation myötä pyhää alkoivat luoda järjestäytyneet uskonnot, joiden ohella luonnon kunnioitus toki säilyi vielä pitkään. Esimerkiksi vielä ennen 1800-lukua Suomessa ei laajamittaiseen ja järjestelmälliseen petoeläinten tappamiseen ryhdytty, koska petoja pidettiin luonnonvoimana, jolle ihminen ei mahda mitään. Vähitellen asenteet kuitenkin muuttuivat ja alettiin havaita, että voimme kontrolloida luontoa aina vain voimallisemmin keinoin ja jopa hävittää lajeja sukupuuttoon niin halutessamme. Pyhä on yleensä luonut ihmiselämään pidäkkeitä. Tietyt asiat ovat olleet tabuja, joita ei ole saanut tehdä tai ottaa esille. Joitain asioita on pitänyt kunnioittaa ja olla puuttumatta niiden kulkuun. Luonnon pyhyys on estänyt ihmistä tuhoamasta omaa elinympäristöään. Sivilisoituneiden kansojen jumalat ja kirjauskonnot ovat luoneet pidäkkeitä ja yhtenäiskulttuuria, joilla sivilisaation päälle rakentuva yhteiskunta ja sen hierarkia on ylipäätään pysynyt kasassa.

Tänä päivänä tilanne on hyvin erilainen. Luonto on minulle ja monille muillekin pyhistä pyhin asia, mutta kun katsomme, mitä järjestelmämme saa luonnossa ja ympäristössä aikaan, on todettava, että kokonaisuudessaan luonto ei ole ollut ihmisille pyhä asia pitkiin aikoihin. Tai jos on, niin se on itse asiassa hyvin surullinen ja konkreettinen todiste siitä, että suurin osa ihmisistä on alistunut teknologisen järjestelmän orjiksi esittäen vain hiljaista jupinaa, kun heidän pyhinä pitämiänsä asioita raiskataan. Toisaalta yhteiskunnassamme yleinen talouskasvua ja kehitystä puolustava ja "viherpiipertäjiä" vastustava asenne kertoo siitä, ettei biosfäärin massiivista tuhoa teknosfäärin kourissa edes ajatuksen tasolla kovin laajalti vastusteta.

Jotakin pyhää siis vielä on jäljellä ja se onkin sitten aika irvokasta: Oi suuri ja mahtava teknologinen ja tieteellinen kehitys. Päästä meidät pahasta ja anna meille iankaikkinen elämä! Teknologinen kehitys on korvannut kaiken pyhän, mitä ihmiskunnalla on taipaleensa aikana ollut, ja se tuhoaa tuota aiempaa pyhän perintöä hallitsemattomasti ja totaalisesti. Kehityksen arvostelu on yksi suurimmista tabuista yhteiskunnassamme, sillä koskaan ei pohdita, mitkä ovat jonkin uuden teknologian hyödyt ja haitat ihmiselle tulevaisuudessa. Koska kehitys on kaiken arvostelun yläpuolella, yhteiskuntamme hyppää aina uusien teknologioiden varaan ajattelematta hetkeäkään, mitkä ovat tuon loikan mahdolliset seuraukset. Kukapa olisi arvannut, että viestintä- ja liikenneteknologian kehitys johtaa perheiden sekä sosiaalisten verkostojen maantieteelliseen sirpaloitumiseen, joka on yksi selvä syy ennennäkemättömälle yksinäisyydelle ja mielenterveysongelmille yhteiskunnassamme? Ehkä joku olisikin aavistellut jotain tämänsuuntaista, jos ennen uusien teknologioiden varaan heittäytymistä oltaisiin joskus pysähdytty miettimään, mitkä ovat tuon teknologian käyttöönoton laajamittaiset seuraukset. Nyt voi alkaa pohtia esimerkiksi sitä, mitä nykyteknologian aikaansaama informaatiotulva ja sen jatkuva läsnäolo älypuhelimissa ym. värkeissä saa aikaan, kun vaikutukset mm. ihmisten väliseen sosiaaliseen kanssakäymiseen, huomiokykyyn ja oma-aloitteisuuteen on jo nyt havaittavissa. Mutta pyhää ei saa kyseenalaistaa tai kritisoida. Jos kaikkivoipaa kehitystä arvostelee, saa helposti päälleen höpsähtäneen luddiittin leiman ja paskaa niskaan. Teknologisen kehityksen arvostelijat ovat aikamme kerettiläisiä ja rienaajia.

Teknologisen kehityksen arvostelu on tällä hetkellä hyvin samassa asemassa kuin missä Kopernikuksen esittämä väite siitä, että Maa kiertää aurinkoa, oli keskiajalla. Kaikkien kehitysuskoisten olisi siis hyvä hetkeksi pysähtyä miettimään, mitä leimaamisella ja oman maailmankuvan vastaisten ajatusten tyrmäämisellä ilman sen syvempää tarkastelua on koskaan saatu aikaan. Tästä voisivat ottaa onkeensa erityisesti "vapaa-ajattelijat" ja muut äänekkäät ja hyvin intellektuelleina itseään pitävät kehityksen kritiikittömät puolestapuhujat, jotka yleensä suhtautuvat uskontoihin ivallisesti, vaan eivät huomaa, että heidän kuten koko yhteiskuntamme suhtautuminen kehitykseen on hyvin uskonnonomaista kaikessa pyhyydessään. Progressiivisuuden myytin kriittinen tarkastelu ansaitsee sijansa yhteiskunnallisessa keskustelussa, ja se on aloitettava ennemmin tai myöhemmin. Mieluummin siis ennemmin.

Nykyaikaisen elämän tarkoituksettomuus

Monta kertaa olen sivunnut yhteiskunnassamme yleistä tunnetta elämän tarkoituksettomuudesta kirjoittamalla, että monista elämä tuntuu pinnalliselta ja tarkoituksettomalta tai jotain muuta yhtä ympäripyöreää. Enpä ole aiemmin rohjennut sen enempää pureutua kysymykseen siitä, miksi näin on. Miksi meidän täytyy jatkuvasti keksiä itsellemme jotain tekemistä, emmekä voi vain olla ja nauttia olemisesta, kuten villit veljemme, jotka ovat useissa alkuperäiskulttuureissa päivän aherruksen jälkeen täysin tyytyväisiä pelkkään oleskeluun ilman sen kummempaa tekemistä? Näihin kysymyksiin liittyen tutustuin mielenkiintoiseen ja ajatuksia herättävään teoriaan modernin, teknologiariippuvaisen ihmisen häiriintyneestä valtaprosessista (Disruption of the Power Process). Tekstistä tuli paikoin aika korkealentoista, mutta toivottavasti onnistuin selittämään asian edes joten kuten ymmärrettävällä tavalla. Eli ei kun menoksi:

Viime päivinä olen ahertanut vuokraviljelypalstallani, jollaisen päätin tämän kesän pieneksi hankkeekseni vuokrata. Olin eilen matkalla palstalleni, kun teoria valtaprosessista palautui taas mieleeni. Aloin pohtia, miksi ihmeessä niin monet, minä muiden muassa, raatavat vapaaehtoisesti ja nautiskellen plänteillään raskaan työpäivän jälkeen, kun särvin olisi saatavilla lähimmästä kaupasta minimivaivalla ja sitä pitää joka tapauksessa hakea sieltäkin. Miksi kotipuutarhurit eivät tyydy tällaiseen mukavuuteen? Totta kai on selvää, että puutarhaharrastajat saavat viljelyistään syvää tyydytystä ja se on erityisen palkitseva harrastus, mutta vasta valtaprosessista luettuani minulle valkeni, mikä tekee siitä erityisen palkitsevaa. Sama koskee periaatteessa kaikkia harrastuksia, mutta kalastus, marjastus, sienestys, metsästys ym. omavaraisuuteen liittyvät harrastukset ovat tietyllä tavalla erityisessä asemassa.

Valtaprosessiteorian lähtökohtana on se, että aikojen saatossa psyykeemme on kehittynyt järjestelmä, jossa ihmistä motivoivat tavoitteet, tavoitteiden saavuttamiseksi nähty vaiva, tavoitteen saavuttaminen sekä tavoitteen saavuttaminen omin ehdoin itsenäisesti tai jonkin ryhmän jäsenenä. Ilman näitä tekijöitä ihmiselle muodostuu erilaisia psykologisia ongelmia, jotka lievinä voivat olla tylsyyttä, rankempina esim. masennusta. Tavoitteista ihminen saa motivaatiota ja niiden saavuttamisesta mielihyvää ja tarkoitusta elämälleen. Tavoitteet ovat kolmitasoisia: 1) Tavoitteet, jotka ovat saavutettavissa minimaalisella vaivalla, 2) tavoitteet, jotka ovat saavutettavissa, mutta vain kunnollisella vaivalla ja 3) tavoitteet, jotka eivät ole koskaan saavutettavissa, vaikka niiden vuoksi näkisi kuinka paljon vaivaa tahansa. Teorian mukaan valtaprosessi häiriintyy 3-tason tavoitteista ja 2-tason tavoitteiden puuttumisesta.

Olennaista on se, että valtaprosessin täyttymys ja sen vuoksi koettava mielihyvä koituvat ainoastaan 2-tason tavoitteiden saavuttamisesta. 1-tason tavoitteiden eteen ei tarvitse tehdä juuri mitään, joten valtaprosessi ei täyty, ja 3-tason tavoitteita ei voi saavuttaa, joten ne turhauttavat ja saavat suuttumaan, jolloin valtaprosessi ei myöskään täyty. Yksi erittäin konkreettinen esimerkki valtaprosessin tavoitteiden eri tasoista on tarjolla videopelien ystäville (Pelien pelaaminenhan on muiden muassa hyvin leimallisesti harrastus, jolla nyky-yhteiskunnassamme yritetään keinotekoisesti tilkitä kunnollisten 2-tason tavoitteiden puuttumista.). Miltä sinusta tuntuu, kun olet läpäissyt jonkin pelin helpoimmalla mahdollisella vaikeusasteella? Hekumallisia fiiliksiä? Tuskin, oli varmaan tylsä peli. Entäpä keskivaikealla? Varmasti tyydyttävämpää kuin pelin juokseminen läpi ilman minkäänlaisia hankaluuksia. Yleensä tuntuu siltä kuin olisi saavuttanut jotain. Mutta mitäpä jos vaikein vaikeusaste on niin tappava, ettet pääse peliä edes läpi? Lenteleekö ohjain välillä kenties seinille? Näin valtaprosessi toimii myös oikean elämän tavoitteiden kanssa.

Jos teoria pitää vähänkään kutinsa, olisi se jälleen aikamoinen evoluution taidonnäyte. Ihmisen mieleen olisi siis rakentunut ominaisuus, joka saa aikaan mitä juurevimman mielihyvän tunteen siitä, kun on omaehtoisesti onnistunut hankkimaan itselleen elannon. Tämähän on vähän samantyyppinen juttu kuin seksistä saatava mielihyvä. Ne, jotka ovat nauttineet seksistä eniten, ovat sitä todennäköisesti harrastaneet eniten ja näin saaneet eniten jälkeläisiä (Kiitos heille, sillä heitä saamme kiittää siitä, että orgasmi tuntuu niin hyvältä.). Siten ne, jotka ovat nauttineet elannon hankkimisen onnistumisesta eniten, ovat todennäköisesti olleet kaikkein motivoituneimpia hankkimaan elannon itselleen eivätkä luovuttaneet yhtä helposti kuin ne, joilta vastaava ominaisuus on puuttunut tai se on ollut heikompi. Melkoista. En tosin ole evoluutiobiologi, joten tämä on vain omaa loogista päättelyäni.

Modernissa sivilisaatiossa tavoitteet lipsuvat kiihtyvällä tahdilla 1- ja 3-tasoille. Varsinkin elämisen kannalta välttämättömät tavoitteet (ruoka, vesi, lämpö) ovat siirtyneet tasolle 1. Ruokaa saadaksemme lampsimme lähimpään monopolikauppaan, ja jos katto vuotaa, voimme vilkaista älypuhelimesta kattomiehen numeron ja pirauttaa hänet paikalle. Elämämme kannalta tärkeimmät tavoitteet ovat siis luisuneet 1-tasolle, jolloin emme saa valtaprosessin täyttymyksen tuottamaa mielihyvää siitä, että järjestämme itsellemme elinehdot. Toisin on primitiivisissä yhteiskunnissa, joissa elanto pitää hankkia uurastamalla omia taitoja ja voimia käyttäen, yksin tai ryhmän jäsenenä, ja kas kummaa, kun näissä yhteiskunnissa ihmiset ovat muuten monesti tyytyväisempiä elämäänsä kuin me. Oikeiden 2-tason tavoitteiden siirryttyä tasolle 1 olemme alkaneet etsiä valtaprosessin täyttymystä keinotekoisten sijaistoimintojen avulla. 2-tason tavoitteet ovatkin nykyään hyvin pitkälti harrastuksia, ja kulttuurissamme oleva tarve harrastella ja puuhastella kaikenlaista pikkukivaa juontaa juurensa pitkälti tähän. Ilman puuhaa tylsistyisimme kuoliaiksi, sillä elämisen kannalta välttämättömät tavoitteet katetaan meille kuin manulle illallinen. 2-tason tavoitteiden puute saa jotkut myös havittelemaan jotain, mitä ei voi koskaan täysin saavuttaa: 3-tason tavoitteista voin esimerkkinä mainita esimerkiksi tavaran haalimisen, korkean statuksen tavoittelun tai äärimmäisyyksiin menevän kauneudenhoidon. Valtaprosessin häiriintymisellä on monia muitakin haitallisia vaikutuksia, joita selventää Wikipediasta löydetty varsin ruma kaavio, jota en laiskana jaksanut suomentaa:

Käypi järkeen, että monet teknologis-sivilisoituneen yhteiskunnan ongelmat voivat hyvinkin johtua häiriintyneestä valtaprosessista.

No joku voi tietysti huomauttaa, että eikös töiden tekeminen ja ansioiden tienaaminen ole 2-tason tavoite ja nimenomaan elannon hankkimista. Kyllä on, mutta olemme yleensä jonkun alaisia ja teemme mitä meidän käsketään tehdä. Vaiva, jota joutuu näkemään, on totteleminen ja työ useimmiten kaikenlaista papereiden pyörittelyä, josta ei ole näkyvää eikä merkittävää hyötyä kenellekään reaaliselvitymisen kannalta. Tällainen työ ei siis tuo vielä varsinaista elantoa pöytään, vaan antaa ainoastaan paalua käteen, jotta voimme hakea toisten työnään tuottaman ruuan, jonka joku on työkseen pakannut, rakennuksesta, jonka joku on työkseen rakentanut, ja jonne joku on työkseen ruuan rahdannut, ja jossa jonkun työ on pistää se tarjolle ja antaa ruoka meille rahoja vastaan. Systeemin osasena toimiminen ja vapauden sekä omaehtoisuuden puuttuminen häiritsevät myös valtaprosessin täyttymistä. Kuvittelepa vaikka, että otat tavoitteeksesi maratonin juoksemisen, mutta sitten joku sanoo, että tänä vuonna maraton juostaan kymmenen hengen joukkueissa. Jokainen joukkueen jäsen juoksee yhden kymmenesosan matkasta, mutta silti kaikki saavat kunnian koko maratonin juoksemisesta. Tuntuuko tavoitteen saavuttaminen hyvältä? Täyttyykö valtaprosessi?

Näyttää siltä, että 2-tason tavoitteista elämiselle välttämättömien tavoitteiden saavuttaminen saa aikaan voimakkaamman impulssin kuin sitä korvaamaan keksityt sijaistoiminnot. Tällaisten tavoitteiden saavuttaminen saa aikaan tunteen siitä, että elämä on omissa, eikä sosiaaliturvajärjestelmän tai työnantajan käsissä. Tästä syystä myös omavaraisuuteen liittyvät harrasteet, kuten kasvimaan hoito ja kalastus tuntuvat motivoivan ihmisiä erinomaisen hyvin ja tuottavan erityisen suurta mielihyvää silloin, kun tavoite on saavutettu ja itse tuotettu ruoka saadaan pöytään. Tästä syystä monet tykkäävät myös rakennella kaikkea itse, vaikka nämäkin hommat voisi ulkoistaa aina ammattimiehelle, jolloin ei itse tarvitsisi nähdä vaivaa. Mutta kun se vaivannäkö palkitsee ja on kivaa! Valtaprosessi täyttyy hetkellisesti, mutta sitten täytyykin jo etsiä seuraava 2-tason sijaiskohde, jolla täyttymykseen voi päästä uudestaan. Niin kauan kuin elämän perusedellytysten hankkiminen ei vaadi 2-tason vaivaa ei tule myöskään eteen sellaista tilannetta, jossa voi vain tyytyväisenä olla ja röllötellä, vaan aina mieleen hiipii vaivihkaa eräs kysymys: "Mitähän sitä tekis?" Ja juuri tästä syystä me etsimme, mutta emme koskaan löydä elämän tarkoitusta.

Teknologinen kehitys on aina isäntä eikä renki

Luin juuri varsin mielenkiintoisen artikkelin teknologisen kehityksemme riskeistä. Wired-lehdessä vuonna 2000 julkaistun artikkelin "Why the Future Doesn't Need Us" on kirjoittanut pitkän linjan tietokonemies, Sun Microsystemsilläkin töitä tehnyt Bill Joy. Muutoinkin olen viime aikoina päätynyt pohtimaan nimenomaan teknologian osuutta yhteiskuntajärjestelmämme ongelmissa. Sivilisaatio on jo aiemmin osoittautunut mielessäni kestämättömäksi, mutta mikä tärkeämpää, sivilisaatio, saati sitten teollistunut sivilisaatio, ei olisi mahdollinen ilman teknologiaa. Joten onko niin, että kaikista nykyisistä ongelmistamme ja tulevaisuuden uhkakuvistamme saamme lopulta syyttää teknologiaa?  Sen perusteella, miten ongelmat ovat viime vuosikymmeninä kärjistyneet, voimme ainakin todeta, että teknologialla emme ole onnistuneet ihmiskunnan ongelmia ratkaisemaan. Minä olen menettänyt uskoni teknologisen kehityksen pelastavaan voimaan täysin. Näyttää nimittäin siltä, että teknologian avulla olemme luoneet historiallisessa silmänräpäyksessä järjestelmän, joka uhkaa ennennäkemättömässä mittakaavassa koko maapallon biosfääriä. Sekä inhimillistä vapautta.

Joy pohtii artikkelissaan erityisesti ydinaseiden, nano- ja geenitekniikan sekä robotiikan mukanaan tuomia riskejä ja on aidosti ja aiheellisesti peloissaan siitä, miten vähän ihmiset käsittävät jo lähitulevaisuudessa mahdollisesti häämöttävistä riskeistä. Silti Joy tuntuu luottavaiselta sen suhteen, että kunhan vain alamme keskustella näistä uhkista, voimme asettaa teknologiselle kehitykselle rajat. Mutta kun idea jostain teknologisesta innovaatiosta on kerran saatu, sitä ei enää voida tehdä tekemättömäksi. Kuinka kauan suitset pysyvät riskaabelin teknologian yllä? Esimerkiksi poliittisen ilmapiirin tai taloudellisen tilanteen muuttuessa nämä rajoitukset voidaan hyvinkin heppoisin perustein poistaa, jolloin teknologiajuna puksuttaa jälleen eteenpäin kohti riskejä, joita emme pysty käsittämään, saati sitten hallitsemaan.

Artikkelissa Joy esittää aika raflaavia tulevaisuuden uhkakuvia, jotka kuulostavat monien korviin varmasti tieteiskirjallisuudelta. Ja tieteiskirjallisuudessa näitä uhkakuvia on ennenkin käsitelty. Kai esimerkiksi älykkäät koneet, jotka eivät enää tarvitse ihmisiä toimiakseen, kuulostavat monessakin suhteessa tutulta? Mutta uhka ei mielestäni ole niin radikaali ja ilmeinen kuin mitä ajatukset terminaattoriroboteista tai Gray goo -skenaariosta antavat ymmärtää. En tietenkään voi kieltää, etteivätkö sanotunlaiset uhkakuvat tulevaisuudessa voi toteutua, mutta on tärkeää huomata, että teknologialla on myös paljon hienovaraisempi ja salakavalampi vaikutus ihmiskunnan kehitykseen ja tulevaisuuteen. Ja että tämä prosessi on ollut käynnissä jo pitkään.

Perustavanlaatuinen kysymys kuuluu: Toimiiko teknologiaan perustuva yhteiskuntajärjestelmämme ihmisen ehdoilla vai pakottaako se ihmiset toimimaan teknologisen systeemin ehdoilla? Olemmeko vain pieniä hammasrattaita pyörittämässä eteenpäin kehitystä, joka ei loppujen lopuksi huomioi inhimillisiä tarpeita? Vankka fakta on, että ihmisen perusbiologia ja -psykologia on kehittynyt evoluution myötä aivan toisenlaisiin olosuhteisiin kuin millaisissa nykyään elämme. Ongelma piilee tässä: Kun kehollemme ja mielellemme luonnoton, teknologiaan perustuva elämäntapa ja järjestelmä aiheuttaa ihmisessä psykologisia tai biologisia ongelmia, systeemi ei mukaudu ihmisen tarpeisiin. Päinvastoin. Ihminen kehittää lisää teknologiaa, joka saa ihmisen sopeutumaan yhä syvemmin ja tehokkaammin osaksi systeemiä. Ehkäpä konkreettisin ja selvin esimerkki tällaisesta kehityksestä ovat mielenterveyslääkkeet (esim. masennuslääkkeiden kulutus kasvaa tasaisesti joka vuosi: Kela ja Fimea 2012, s. 313), joilla tässä epäluonnollisessa elinympäristössä oirehtiva ihminen sopeutetaan osaksi ihmisen psyykelle epäluonnollista elämää. Muita voimallisia keinoja sopeuttamiseen ovat esim. propaganda ja koululaitos. Ja ongelman pelottavuus piilee tässä: Kyse on voimalla eteenpäin menevästä kehityksestä, joka integroi ihmistä yhä syvemmin osaksi teknologista järjestelmää, ja uusia teknologisia innovaatioita tullaan käyttämään saman prosessin jatkamiseen. Voi vain miettiä, mitä juuri nano- tai geeniteknologialla voidaan ihmiskunnan tulevaisuudessa "saavuttaa".

Toinen pelottava osa tätä kehitystä on riippuvuutemme teknologiasta. Ani harva meistä pystyisi selviämään ilman sivilisaatioon perustuvaa kovaa teknologiaa, joka vaatii saumattoman ja hyvin voidellun systeemin pysyäkseen toiminnassa. Tästä syystä emme myöskään halua ajatella vaihtoehtoja, sillä useimmat meistä eivät tulisi toimeen ilman teknologiaa. Ihmiskunta on vaivihkaa integroitunut niin menestyksekkäästi ja perusteellisesti teknologiseen järjestelmään, että se on kahlinnut oman kohtalonsa tuon pahasti yskivän koneiston armoille. Olemme kuin pikku muttereita, joille pitää saada tarpeeksi ruokaa polttoaineeksi.

Tietenkin voimme asettaa ihmiskunnan onnistumisen mittapuuksi ihmisten onnellisuuden. Voihan hyvin epätodennäköisesti käydä niin, että saamme teknologian keinoin ratkaistua uhkaavan ekologisen katastrofin ja väestöräjähdyksen, ja tulevaisuuden ihmiset ovat suorastaan paratiisimaisessa onnellisuuden tilassa. "Onnellisuuslääke" suoraan Valion maidosta? Tai mitäpä jos alkaisimme muokata ihmistä geneettisesti sopeutuvaisemmaksi teknologiseen ympäristöön ja taipuvaisemmaksi onnellisuuteen? Totta kai tällaisen muokkauksen kautta syntyneet yksilöt pärjäisivät paremmin vallitsevissa olosuhteissa, joten kukapa ei haluaisi päästä pitoihin osalliseksi? Aldous Huxleyn Brave New World näyttää aina vaan todenmukaisemmalta. Ja kuten aiemmin totesin, pysyviä rajoituksia teknologiselle kehitykselle on lähes mahdotonta luoda. Se, jonka mielestä tämä olisi toivottavaa kehitystä, voi nostaa käden pystyyn ja todeta hakuna matata, mutta ainakin itse haluaisin onnistumisemme mittapuuksi ennemmin ihmisen vapauden ja villiyden, jotka ovat saaneet jo kauan kärsiä kahleista.