Miksi suojella luontoa?

Luonnon suhteen välinpitämättömiin asenteisiin sekä apaattiseen käyttäytymiseen ei voi olla törmäämättä päivittäin. Mikä voisi olla se tekijä, joka saisi kaikki kiinnostumaan ja innostumaan luonnosta ja sen suojelusta niin olennaisena osana itse kunkin elämää, että saisimme aikaan kouriintuntuvan muutoksen? Ihmisten patistaminen "vihreisiin" ympäristötekoihin ja ylhäältä käsin tapahtuva valistus tuntuvat vain vahvistavan ihmisten negatiivisia mielikuvia ja asenteita ympärisönsuojelua kohtaan. Valistuksella voidaankin kyllä lisätä informaatiota, mutta ihmisten syvimpiin tuntoihin ja asenteisiin sillä ei kovin helposti päästä kajoamaan.

Luonto on ollut aina läsnä elämässäni ja olen ollut siitä kiinnostunut, mutta aina en ollut kovinkaan innostunut sen suojelusta. Saatoinpa joitakin vuosia sitten jopa kirjoittaa ylioppilasaineeseenikin hieman kärjistetysti, ettei minua oikeastaan kiinnosta, vaikka sadan vuoden kuluttua taivaalta sataisi happoa ja meret olisivat sulaa laavaa, kunhan minulla on nyt hyvä olla. Asenteeni muuttuivat, kun aloitin vaellusharrastuksen ja aloin viettää enemmän aikaa luonnossa. Kansallispuistojen jylhyys ja yksinäiset yöt keskellä metsää olivat mahtipontisia kokemuksia, jotka alkoivat jättää sieluuni jälkiä. Luonto alkoi rakentaa minuun hengellistä yhteyttä ja luontoa seuratessani aloin tuntea ympärilläni sen syleilevän ja rakastavan voiman. Lopulta huomasin rakastavani sitä ja sen olevan osa minua. Jos en rakastaisi luontoa, en rakastaisi itseänikään. Jos teen pahaa luonnolle, teen pahaa itselleni.

Kuitenkin maaseudulla on monia luonnon lähellä asuvia ihmisiä, joiden mielestä kaikenlainen vihrepiiperrys ja suojelu on suorastaan saatanasta, joten pelkkä yhteys luontoon ei selvästikään riitä. Luontoa katsotaan näissä tapauksissa ehkä hyvin käytännöllisin silmin ilman minkäänlaista hengellistä yhteyttä. Voi olla, että luonnon hyväksikäyttö ja muokkaus takaavat elannon tai vihamielisyys voi johtua myös turhasta ja typerästä "äijämäisyydestä". Luonnonsuojeluhan on hintelien hippien eikä raavaitten miesten puuhaa. Kaiken kaikkiaan hengellisyys vaikuttaisi siis olevan avainasemassa ihmisten luontosuhdetta määrittävänä tekijänä.

Olisiko uskonnolla siis jotain tekemistä asian kanssa? Voi olla, että kristinusko tai jokin muu uskonto täyttää ihmisen hengelliset tarpeet, eikä luonto pääse siten herättämään tuollaisia tuntoja. Sitten kun nuo uskonnot saattavat vielä kertoa meille, että luonto on annettu meille hallittavaksi ja nautittavaksi, niin ei tarvitse kummastella, mistä juontaa joskus jopa vihamielinen suhtautuminen luonnonsuojeluun. Ehkäpä juuri teini-iän ateismini oli omiaan auttamaan minua rakentamaan yhteyttäni luontoon, sillä sisälläni oli hengellinen tyhjiö, joka odotti täyttymistään. Toki monet kuitenkin osaavat yhdistää esimerkiksi kristinuskon Jumalan luontoon ja hengellisiin kokemuksiin luonnossa. Uskonto voisi toisaalta olla myös voimallinen työkalu asennemaaperän muokkauksessa: uskontoja pitäisi alkaa tulkita luonnonsuojelun näkökulmasta. Valitettavasti taitaa kuitenkin olla niin, että uskonnot ovat vain kulttuurinsa tuotteita, joten ihmiskeskeisessä kulttuurissa palvotaan ihmiskeskeisiä jumalia. Luontokeskeinen kulttuuri tuottaisi siten luontokeskeisiä uskontoja.

Uskonto taitaa siis olla tässä tapauksessa väärä syntipukki. Luultavasti minkälainen uskonnollisuus tahansa herkistää ihmisen hengellisille kokemuksille, sillä hengellinen ihminen antaa itselleen luvan kokea hengellisyyttä. Syypäätä pitää siis todennäköisesti lähteä etsimään materialistisesta, edistysuskoisesta ja ihmiskeskeisestä kulttuurista, jossa kaikenlainen henkisyys on alettu nähdä heikkoutena tai jopa suoranaisena tyhmyytenä. Kaikki on nykyään niin rationalisoitua, tieteellistä ja järkeiltyä, ettei mikään enää ihmetytä, mutta nimenomaan ihmettely on kaiken henkisyyden perusta. Tähän minulla ei ole muuta sanottavaa kuin että poimikaapa käteenne mikä tahansa kukka. Enempää ei tarvita, kunhan osaa rauhoittua ja asettua ihmettelemään.

Kirjoittaessani olen nyt päässyt jonkinlaiseen lopputulokseen siitä, mitä vaaditaan, jotta ihmiset kiinnostuisivat luonnonsuojelusta osana päivittäistä rutiinia. Aivan ensimmäiseksi on palautettava konkreettinen yhteys koskemattomaan luontoon. Toiseksi tarvitaan kyky ja halu ihmetellä. Lopuksi on annettava itselle lupa olla hengellinen. Totta kai moni luonnonsuojelija jättäisi tämän allekirjoittamatta ja monet ovat varmasti meiningeissä mukana ilman hengellisyyden hiventäkään: jos emme suojele, kuolemme. Itse ajattelen tässä kuitenkin sitä suurempaa kulttuurista murrosta, jota kohti pitäisi pyrkiä, jotta saisimme järjestelmämme kestävälle polulle. Me emme ole elintärkeä osa luontoa, mutta luonto on elintärkeä osa meitä.

Pimenevässä illassa hyvää alkavaa viikkoa toivoo,

Liro

Eväät on syöty

Tänään vietetään maailmanlaajuista merkkipäivää, jolla juhlistetaan ihmiskunnan etevyyttä ja ylivertaisuutta. Nostakaamme siis kuppia sille, että olemme onnistuneet kuluttamaan maapallon meille tarjoamat vuotuiset luonnonvarat yli neljä kuukautta ennen kuin saamme ampua lisää luonnonvaroja taivaan tuuliin uudenvuoden raketteina.

Tänään on siis maailman ylikulutuspäivä (Earth Overshoot Day) ja kalenteri näyttää päivämäärän olevan elokuun 22. Katsoinpa pikaisesti mikä oli tilanne vuonna 1990. Silloin ahmimme osuutemme samalla, kun availimme joulukalenterin luukkua numero 7! Miten on mahdollista, että tämä surullinen päivä siirtyy hälyttävästi kohti juhannusta, vaikka kaikki on nykyään olevinaan niin vihreää, vastuullista ja ekologista? Taidamme edelleen uskoa, että tiedemiehet ja teknologia pelastavat meidät, vaikka seisomme jalat tiukasti suonsilmäkkeessä edelleen vajoten. Kehitys kyllä kehittyy, mutta väärään suuntaan. Albert Einsteinkin totesi, että "emme voi ratkaista ongelmia ajattelemalla samalla tavalla kuin silloin, kun loimme ne."

Olemme siis kuluttaneet maapallo paran tarjoamat vuotuiset eväät ahmimalla ja nyt joudumme syömään yli neljä kuukautta tulevien vuosien kuormasta. Mietitäänpä muuten hetki tuota sanaa "kuluttaa". Arkipäiväisessä kielenkäytössä tällä sanalla on kovin neutraali, joskus jopa positiivinen kaiku. Olemme kuluttajia, kulutamme, elämme kulutusyhteiskunnassa ja kulttuurimme perustuu kulutukseen. Eihän tämä kuulosta ollenkaan kivalta. Kuluttaminenhan on hyvin negativiinen tekemisen muoto. Kuluttamisen seuraus on tavalla tai toisella kulutettavan objektin loppu. Ja me kulutamme maapalloa, ainoaa planeettaa, jolla voimme elää (tuskinpa kukaan oikeasti uskoo, että me avaruuteen voimme muuttaa). Sitten meille vielä syötetään ajatusta siitä, että paras keino vaikuttaa asioihin on kulutus. Pelasta maailma, valitse mitä kulutat. Kunhan kulutat.

Kävinpä tänään terveydenhoitajan vastaanotolla ja odotellessani käteeni sattui Suomen Kuvalehden numero alkukesältä. Lehdessä oli artikkeli pullokuonodelfiinien kommunikaatiosta. Aivokapasiteetiltaan he (mieluummin kuin ne?) pystyvät samantasoiseen viestintään kuin ihmiset. Ja niin he luultavasti tekevätkin. Tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, että nämä delfiinit kutsuvat toisiaan nimillä, ja kukin delfiini keksii nimen itselleen. He muodostavat sosiaalisia verkostoja ja mm. valitsevat itselleen kalakaverit eivätkä yleensä saalista muussa seurassa. Kalastusta he koordinoivat monimutkaisella kielellään tarkasti. Miksi emme anna muille lajeille mahdollisuutta kukoistaa? Miten me muka olemme ylivertaisia? Miten edes kehtaamme?

Mitä vastaisimme, jos tulevien sukupolvien edustaja haluaisi meiltä selityksen toimillemme? Miten vastaisimme, jos sukupuuton partaalla oleva oranki osaisi puhua ja vaatisi kollektiivista päätämme vadille? Jos olemassa olisi jokin planetaarinen oikeusistuin, meidän olisi luultavasti mahdotonta voittaa valamiehistöä puolellemme. Olemme siis tiellä, jolla ihmisen sukupuutto olisi hyvä asia. Masentavaa.

Tulipas tästä piristävää ja maailmanloppua enteilevää tekstiä, joten vietetäänpä kuitenkin vielä hetki ratkaisua ajatellen. Tottakai pienilläkin teoilla on merkitystä, mutta piimätölkkien kierrätyksestä vaahtoaminen on pelkkä savuverho todellisten ongelmien edessä, kun elämme ytimestään mädäntyneessä systeemissä. Vaaditaan siis sitä Einsteininkin painottamaa uutta ajattelua, uutta systeemiä ja kokonaisvaltaisesti uutta kulttuuria. Puhutaan siis näistä asioista ja levitetään tietoisuutta. Ei meidän heti tarvitse elää jollain uudella tavalla, mutta kun tarpeeksi moni on siihen valmis, voimme siirtyä eteenpäin. Ehkä jonain päivänä nämä uudenlaiset ajatusrakennelmat saavuttavat kriittisen massan ja jalostuvat timanttiseksi kokonaisuudeksi, joka mahdollistaan kestävän elämän Maassa.

Olisimmeko kuluttajien sijaan suojelijoita?

Kuumehoureisin terveisin,
Liro

P.S. Satuin äsken vilkaisemaan Yleltä ajankohtaisohjelmaa tunturipeurojen suojelusta Norjassa. Pahin ongelma on matkailu eli käytännössä uudet lomamökit ja uudet hiihtokeskukset. Eikö meillä muka ole jo tarpeeksi? Emmekö ole jo vieneet elintilaa muilta lajeilta tarpeeksi? KUKA OIKEASTI KAIPAA UUSIA HIIHTOKESKUKSIA? Kaikessa tässä on loppujen lopuksi kyse siitä, että mikään ei riitä jatkuvan talouskasvun koneistolle. Aloin jälleen ajatella Money as Debt -dokumenttia. Sitä minun pitää mainostaa vielä uudelleenkin, sillä tästä nimenomaan on kyse!

Nuuskamuikkunen lähtisi nyt etelään

Miten Nuuskamuikkunen aina osaakin aavistaa, että on oikea aika pistää teltta kasaan ja aloittaa patikkamatka kohti etelää? Helppoahan se on ja kaikki tämän erityisen mielialan elokuun tienoilla varmasti tuntevat. Se onkin sitten aivan eri asia, kuunteleeko tuota tunnetta kovinkaan moni yhtä herkällä korvalla kuin Muikkunen. Itse kutsun mielessäni tätä sääilmiötä ja siihen liittyvää tunnetta "koulunalkuilmaksi". Samanaikainen kasvoja lämmittävä aurinko ja kämmeniä kylmettävä viuhuva tuuli yhdistyvät mielessäni lapsuuteen ja niihin keleihin, jotka yleensä vallitsivat kesäloman päättyessä ja pitkän kouluvuoden kynnyksellä.

Kerran eräs ystäväni aivan aiheellisesti huomautti, että Mamban säveltämä varma syksyn merkki "Vielä on kesää jäljellä" kuvastaa hyvin suomalaisten hivenen vinoutunutta asennetta kesään. Kesässä roikutaan kiinni kaikin voimin aivan viimeiseen saakka, ja sitten masennutaan, kun viimeinenkin toivo lämpimistä päivistä on heitetty. Siihen päälle vielä kirotaan, kuinka surkea ja lyhyt tämäkin kesä taas oli.

Mitäpä jos sen sijaan muistelisimme mennyttä kesää ja sen tarjoamia iloja, kiittäisime ja siirtyisimme ajatuksissamme kohti rauhoittavaa syksyä? Miksi niin helposti unohdamme kiittää niistä asioista, mitä kesä on meille tarjonnut, ja joista olemme saaneet nauttia?

Tämä viikko oli kaikkiaan viileä, mutta syksyn kirpeys oli eilen aiempaa tuntuvampi. Tänään mielessäni kirkastui jälleen ajatus, kun pyöräilin aamulla töihin - uimahousut saa todennäköisesti jo unohtaa kaapin perälle, eikä mitään shortsikelejäkään luultavasti ole enää luvassa. Samalla tuntui siltä kuin jokin kytkin olisi vaihtanut aivoissani asentoa - kesästä syksyyn. Vuosi sitten tämä havahtuminen tapahtui noin viikkoa myöhemmin kuin tänä kesänä. Kirjoitin silloin tunnelmistani seuraavasti:

Kesälle

Elokuun puoliväli on jo takana. Pääni on ollut eilisestä lähtien kuin utupilvessä. Mielessä häilyy epäilys, josko perinteinen syysflunssa olisi jo iskemässä. Väsymys ja vetämättömyys ainakin tuntuvat uhkaavilta, mutta pohjimmiltaan olo ei enteile sairastumista. Ulkona on harmaata ja taivas pudottelee vettä. En ole vähään aikaan käynyt lenkillä, enkä juurikaan haluaisi lähteä ulos vesisateeseen vilustumaan. Tuumin, ettei väsymys toisaalta helpotu ainakaan sisällä istumalla, joten kampean kuluneet lenkkitossuni jalkoihin. Vedän huppua pääni ylle lähtiessäni rauhalliseen juoksuvauhtiin. Eiväthän nämä mitään pisaroita olekaan vaan pelkkää tihkua, huomaan suunnatessani polulle. Riisun hupun päästäni ja annan hiusten kostua hiljakseen. Jalka nousee kovin raukeasti askeltaessani pellon laitaa.

Kesä on tehnyt lähtöään jo parin viikon ajan, olen tuntenut sen sisälläni. Olen yrittänyt pitää sen suloisista helmoista kiinni, mutta se vaatii yhä enemmän voimaa ja ponnistuksia. Katson kohti hissukseen pisaroivaa taivasta ja mieleni perukoista tulvii ajatukseni puhdistava tulvahdus. Sanat pääsevät suustani: Kiitos kesä! Kiitos lämpimistä järvistä, joissa olen saanut likaista ja väsynyttä kehoani huuhdella. Kiitos auringonsäteistä, jotka ovat tummanpuhuvan sydämeni kirkastaneet. Kiitos vehreydestä ja elämästä, jotka ovat minun näivettynyttä sieluani ruokkineet. Nyt saat mennä. En enää pidättele sinua, sillä syksy tekee vimmalla pesää sydämeeni. Mene sinne, missä suvituulesi jo liehuu.

Siinä samassa askeleni alkaa keventyä ja tuntuu siltä kuin raskas taakka olisi pudonnut aatoksistani. Näen taas kaiken kirkkaasti! Näen, kuinka kesän henki poistuu ympärilläni. Se häviää linnuissa, jotka lentävät parvina pilvien seassa ja liitävät pian kauas rakkailta sydänmailtani. Se katoaa keltaisissa lehdissä, jotka kaappaavat puiden lehvästöissä rauhanomaisesti värimaailman valta-asemaa. Se poistuu järven pinnalla kelluvana sumulauttana, jonka kantama auringonpaiste kohoaa taivaisiin ja matkustaa sieltä kaukaisiin maihin. Sydämelliset kiitokseni sinulle, kesä. Näemmehän jälleen, kun kuu on kiertänyt minut yhdeksän kertaa?

Märät otsahiukset piiskaavat kulmiani saapuessani ovelle. Tunnen, kuinka olen jälleen uusiutunut ja voimistunut. Saanko astua sisään? Täällä ollaankin varmaan jo odoteltu.


Muistakaahan siis valmistautua kesän kiittämiseen ja kohdatkaa syksy sekä ruska ryhdikkäinä. Syksyllä on paljon annettavaa.

T: Liro

Mustikka ei maksa mitään

Nyt sitä on taas metsät tulvillaan. Nimittäin sinistä mahtiruokaa eli mustikkaa. Vierailin viikonloppuna vanhempieni luona Keski-Suomessa ja kävin könyämässä poimurin sekä ämpärin kanssa lapsuuteni metsästä pienoisen saaliin tätä marjoista parhainta. Nelisen litraa rakkaalle äidilleni ja saman verran itselleni. Ja aikaa tuohon rentouttavaan puuhaan meni parisen tuntia. Enemmänkin olisi tehnyt mieli kerätä, mutta omaan pakastelokerooni ei valitettavasti kovin suuria määriä herkkuja mahdu.

Hauskaahan tässä on se, että monilla on jokin "salainen" mustikkapaikka, jonne ajetaan ensin puoli tuntia autolla, ja josta niitä marjoja sitten joskus löytyy ja joskus ei. Oma mustikkapaikkani on omakotitaloalueen vieressä olevassa metsässä, ja se on osoittautunut erityisen luotettavaksi paikaksi, sillä siellä on hyvä mustikkasato niin kylminä kuin kuuminakin kesinä. Siltikään kukaan ei ole tietääkseni näihin marjoihin minun lisäkseni juuri kajonnut. Varmasti joku muukin on näillä lenkkipoluilla mustikkapaljouden pannut merkille, mutta eikö sitten kiinnostus riitä vai mitä häh? Joka tapauksessa kannattaa siis etsiä mustikoita myös aivan kotinurkilta!

Kovasti povailtiin täksi kesäksi keskinkertaista mustikkasatoa, mutta huudahdinpa tänään kertaalleen ääneen, että "voi jumalauta!", kun huomasin sellaisen mustikkameren, että siinä olisi voinut uida suu auki ja antaa mustikoiden valua kurkusta alas. Ja pian poimuri olikin taas tyhjennyksen tarpeessa. Eli kyllä niitä mustikoita on ihan pirun paljon taas tänäkin vuonna.

Perhana, eipä minulla muuta sanottavaa enää ole kuin että menkää poimimaan niitä mustikoita, ellette sitten halua väkisin maksaa torikauppiaiden pyytämiä kuuden euron litrahintoja. Tai voihan sitä tietenkin tyytyä myös kauppojen pakastelaarimustikoihin, mutta onko niissä samaa voimaa kuin omin käsin poimituissa lähimetsän mustikoissa? No ei! Siis poimuri kouraan ja kumisaappaat jalassa metsään nyt. Kaveriporukalla, perheen kanssa tai vaikka yksinkin.

Laitetaanpa tähän kannustimeksi vielä erinomainen mustikkapiirakkaresepti, jonka olen bongannut "Kirsin keittiössä" -blogista:

Pohja:

150g voita
1dl sokeria
1 kananmuna
3,5 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta

Täyte:

2 dl kermaviiliä
1 kananmuna
3/4 dl sokeria
2 tl vanilliinisokeria
5 dl mustikoita
2 tl perunajauhoja (jos mustikat pakkasesta)

Pohja tehdään ihan normaalisti eli vatkataan sokeri ja rasva, sotketaan joukkoon kananmuna, sitten yhdistetyt jauhot pikkuhiljaa sekaan. Taikina levitetään sitten voideltuun vuokaan reunoja myöten. Sitten mustikat pohjalle ja kermaviilisoossi kaiken päälle. Uuni 200 asteeseen ja piiras sinne 30 minuutiksi. Herkullinen piirakka!

Ja loppuun kiinnostava nippelitieto: Sain itsekin vasta muutama viikko sitten selville, että kotoinen mustikkamme ei olekaan englanniksi blueberry, vaan bilberry. Blueberry tarkoittaa ennemminkin pensasmustikkaa, joka on ihan mauton roskamarja meidän metsämustikkaamme verrattuna. Ala-asteelta asti lapsia on siis johdettu harhaan opettamalla, että mustikka on blueberry.

Satoisaa ja rentouttavaa marjastuskautta toivoo,
Liro

Kaipuu sateeseen

Heinäkuu on jo puolivälissä. Kesän kukoistavimmat hetket hiipivät ohi kuin tuulen henkäys. Kukat alkavat jo muuttua hedelmiksi sekä marjoiksi, ja linnut aloittavat vähitellen muuttopuuhiaan ja lopettavat lauluaan. Viime aikojen sadekelit sekä äskettäinen ajatus telttamajoituksesta sadesäällä herättivät mieleeni uskomattoman vahvan kaipuun ulos. Ajattelen oloani sateen rapisteleman telttakankaan alla. Ja se olo tuntuu autuaalta.

Tuo ajatus on ollut viime öinä toistuva, sillä sade on ropistellut ikkunoitani lähes joka yö. Tuntuu tuhlaukselta hukata kesäsateet nukkumalla sisätiloissa, vahvan katon alla. Sadetta ei täällä tunne. Sen saattaa juuri ja juuri kuulla, mutta se ei uhkaa eikä se ole läsnä. Toisin on teltan sisällä. Vain ohut kangas pitää telttailijan kuivana, ja tuo ohut kangas välittää sateen sanomaa ja tunnetta kuuntelijalleen paljon herkemmällä tavalla kuin katon läpi kuuluva kohina. Ropina rauhoittaa kuin kehtolaulu, mutta jos sade yltyy kunnon myräkäksi, alkaa makuupussiin käpertyneen kulkijan ajatuksiin hiipiä myös pelko. Luonto kertoo monia tarinoita, kunhan sitä vain osaa kuunnella.

Heinäkuussa 2009 olin vaeltelemassa Seitsemisen kansallispuistossa. Olin vielä aika aloittelija retkeilypuuhissa, joten yöllinen yksinäisyys metsässä aiheutti melko vahvoja pelkotiloja (ja aiheuttaa toki silloin tällöin vieläkin). Sade naputteli telttakangasta, kun yritin saada unen päästä kiinni. Tunnelma tallentui kännykkääni, jonka muistista löysin yöllä kirjoitetun runon:

Miljoona kristallia,
alas suveen.
Pään tyynyyn
painaa saan.
Hulluudelta ei välty kukaan.

Tallennettu:
02:00:40
12.07.2009

Tunnelmallisia kesäsateita toivoo,
Liro

Vehkeily ja valehtelu Talvivaarassa jatkuu

 Jatketaan edelleen tätä ely-keskus- ja kaivoskeskustelua, sillä huonot uutiset siltä suunnalta eivät ole ehtymässä. Suomen Luonnon blogissa kirjoitetaan, että Kainuun ely-keskus on vaiennut mittaustuloksista, jotka koskevat Talvivaaran kaivosta ja sen lähellä sijaitsevan Kivijärven nikkelipitoisuuksia. Aikoinaan oli julkisuudessa tapaus, jossa lapset olivat saaneet seurakunnan leirillä iho-oireita Kivijärvessä uimisen jälkeen kesinä 2009 ja 2010.

Kaivostoimijat selittivät silloin, että iho-oireiden johtuminen Talvivaaran päästöistä olisi mahdotonta, sillä mitään kummallisia nikkelipitoisuuksia ei kuulemma ollut edes mitattu eikä vesiä ollut sinne suuntaan edes laskettu ennen syksyä 2009. Suomen Luonnolle kuitenkin paljastui hiljattain, että kohonneita nikkelipitoisuuksia Kivijärvessä oli mitattu jo 2008, mutta tuloksista oli vaiettu. Kivijärvessä on ollut nikkeliä jopa 120-kertaisina pitoisuuksina normaaliin taustapitoisuuteen nähden ja lainsäädännön mukainen laatunormikin on ylitetty pahimmillaan kuusinkertaisesti. Nykyisellään Kivijärven vettä ei suositella käytettäväksi edes löylyvetenä.

Aivan varmoja ei tietenkään voida olla siitä, aiheutuivatko lasten iho-oireet kaivoksen päästöjen takia, mutta joka tapauksessa ely-keskus ja Talvivaaran kaivos ovat jälleen mokanneet. Ei näitä hommia näin pitäisi hoitaa... Jatkuvaa valehtelua ja salailua sekä kaivosporukalta että viranomaisilta...

Linkki Suomen Luonnon blogiin. Kannattaa lukea.

Kesäterveisin,
Liro

Yle: Ely-keskuksia saatetaan lakkauttaa

Kylläpä näitä huolestuttavia uutisia ympäristöhallinnosta tulee nyt jatkuvalla syötöllä. Ympäristövalvonnalle olisi jatkuvasti huutavampi tarve eritoten kaivos- ja turvebisneksissä, mutta silti nämä nilkit virkamiehet työ- ja elinkeinoministeriössä puuhastelevat kovia leikkauksia ympäristöhallintoon. Ylen uutinen aiheesta tässä.

Uutisen väliotsikot kertovat paljon:

Kaikkiin lain vaatimiin tehtäviin ei väkeä

 

Ympäristöpuolelta tuplamäärä väkeä pois

 

"Ei ole enää ketään, joka osaisi hommat tehdä"

 

Pienet elyt pyyhittäisiin kartalta

Surullista luettavaa on myös uutiseen liittyvä kommentointi, jossa tätä kehitystä tunnutaan pidettävän hyvänä ja "viherhippeilyä" toivotaan ajettavaksi alas, jotta yrityksillä olisi paremmat toimintaedellytykset luonnon tuhoamiseen. Eiköhän näilläkin huutelijoilla ole toinen ääni kellossa sitten, kun heidän oman kesämökkinsä järvi saastuu kaivosten suolavesistä tai rehevöityy turvesoiden ravinnepäästöjen takia. Kunpa ihmiset näkisivät omaa napaansa pidemmälle. Huoh. Epätoivo iskee.

Ympäristöministerimme Ville Niinistö on kuitenkin sitä mieltä, että hallitusohjelma turvaa ympäristövalvonnan. Toivottavasti Niinistö pysyy tiukkana, sillä näyttää kovasti siltä, että työ- ja elinkeinoministeriön kasvottomalla virkamiesarmeijalla on vähän toisenlaisia suunnitelmia kuin mitä hallitusohjelmassa on sovittu. On muuten sangen mielipuolista, että työ- ja elinkeinoministeriössä valmistellaan ympäristöhallintoon liittyviä asioita... Luonnonsuojeluliiton Risto Sulkava kysyykin ihan aiheellisesti, että "voiko työ- ja elinkeinoministeriö, jonka tarkoituksena on vahvistaa ja lisätä kaivostoimintaa ja turpeenkäyttöä Suomessa, valvoa samojen toimialojen tuottamien haittojen ehkäisyä?" Mutta kuten aiemminkin todettua, Naomi Kleinin osoittamalla tuhokapitalismin raiteilla ollaan ja se juna puksuttaa Kataisen hallituksen käsissä päättäväisesti eteenpäin. Toivottavasti tajuamme vaihtaa raidetta ennen kuin on liian myöhäistä ja äänestämme nämä nykyiset suuryrityksiä ja kansainvälistä rahaa mielistelevät nyhveröt vallan kahvasta pois.

Koleat ovat muuten kesäkuun alun ilmat, mutta yrittäkäähän pärjäillä!

T: Liro

Viikonloppu Torronsuolla ja Liesjärvellä

Laitetaanpa vaihteeksi vähän retkeilykuvia. Kävin nimittäin viikko sitten nopealla yhden yön retkellä kaverini kanssa Torronsuon ja Liesjärven kansallispuistoissa. Hyttysiä oli aivan helvetisti ja en valehtele, kun sanon, että sain varmaan sata pistoa nahkaani. Hyvää siedätyshoitoa näin kesän alkuun!

Torronsuo. Täällä teimme vain pienen lenkin ja jatkoimme matkaa kohti Liesjärveä.

Kyynäränharju on aika erikoinen luonnonmuodostelma. Se on noin kilometrin mittainen, kapea harjumuodostelma Kyynäräjärven ja Liesjärven välissä. Kuin luonnollinen silta järven yli. Vain kahdessa kohtaa on jouduttu rakentamaan pieniä siltarakennelmia. Kaikenlaisia maastonmuotoja sitä löytyy.

Kyhmykiitäjäinen. Kaveri säikähti ihan pirusti, kun tämä veijari vipelsi istumapaikallemme sammalikosta. Kunnioitettavan kokoinen kovakuoriainen. Ja hieno!

Savilahden telttailualueella oli lauantai-iltana melko täyttä, joten pykäsimme teltan pystyyn ja lampsimme läheiseen niemennokkaan, josta löytyi mahtava ja rauhallinen paikka uinnille ja illanvietolle rantakivillä. Itikat toki tulivat sitten pitämään seuraa järven tyynnyttyä.

Hieno puisto tämä Liesjärvi kaikenkaikkiaan. Varmasti parikin yötä saisi siellä kulumaan aivan helposti eli jos on retkikohde eteläisestä Suomesta haussa niin tässäpä olisi oiva sellainen. Puiston eteläosassa on vielä hieno aarniometsä sekä Korteniemen perinnemaatila, jonka pihalla on aivan älyttömän kekseliäs kaivo!

Kauniita kesäpäiviä kaikille toivoo,
Liro