Sivilisaatiokriittisyys – mistä on kyse?

Mark Henson - March of Progress. Taiteilijan luvalla osoitteesta markhensonart.com.

Blogini on alkanut purjehtia yhä selvemmin kohti sivilisaatiokriittisiä vesiä, mutta en kuitenkaan aio muita teemojakaan kokonaan hylätä. Sellainen pieni havahtuminen vain on tapahtunut, että nämä sivilisaatioon liittyvät ongelmat ovat se kaikkein isoin ja kovin pähkinä, josta kaikessa tässä loppujen lopuksi on kyse. Sivilisaatiokritiikki sisältyy yleensä sellaisiin ajattelun suuntauksiin kuin vihreä anarkismi, anarkoprimitivismi ja neotribalismi. En halua leimata itseäni minkään ideologian edustajaksi, mutta viime aikoina olen huomannut, että löydän em. suuntauksista erittäin paljon omaa maailmankuvaani vastaavia ajatuksia.

Sivilisaatiokritiikkiin liittyy niin monta kysymystä, että kaikkia niitä ei voi yhdessä lyhyessä blogikirjoituksessa selventää. Kysehän on 10 000 vuotta vanhan ja nykyään maailmanlaajuisen elämäntavan arvioinnista kaikilla sen osa-alueilla. Lähdetään kuitenkin liikkeelle aivan alusta, evoluutiosta. Evoluutio on saanut aikaan sen, että mehiläiset ja muurahaiset elävät yhdyskunnissa, sudet ja leijonat elävät laumoina. Jotkut eliöt viettävät elämänsä pääasiassa yksin. Kolme miljoonaa vuotta luonnonvalintaa kehitti heimon ihmiselle ominaiseksi ja toimivaksi tavaksi elää. Se on aikojen saatossa testattu ja kestäväksi todettu ihmisen yhdyskuntarakenteen muoto.

Jotain kuitenkin tapahtui n. 10 000 vuotta sitten. Joukko ihmisiä päätti kokeilla jotain uutta, sivilisaatiota. Heille ei vain riittänyt pelkkä kokeilu, vaan he vakuuttuivat siitä, että tämä on juuri oikea tapa elää, joka kaikkien maailman ihmisten on omaksuttava. Sen jälkeen olemme saaneet päällemme hierarkkisen yhteiskunnan, jossa rikas eliitti elää köyhien massojen selkänahoista ja laittaa heidät paiskimaan töitä ruokansa eteen. Paskat trickle down -teoriasta, sillä todellisuuttamme vastaa parhaiten trickle up. Itsemme voimme melkein laskea tuohon eliittiin kuuluviksi tai ainakin keskiluokkaan, minkä vuoksi tämä tuntuu meistä kaukaiselta ajatukselta. Mutta kun ajatellaan vaikka niitä thaimaalaisen ananasmehutehtaan työntekijöitä, niin ovatkohan he tyytyväisiä elämäänsä? Jatkaisivatkohan he mehutehtaalla vai eläisivätkö mieluummin kuin Kalaharin busmannit, jos todellinen mahdollisuus valita olisi olemassa? Tosiasia on, että suurin osa maapallon väestöstä elää todella kurjissa oloissa. Eikä planeettamme selviäisi siitä, että elintasomme ulotettaisiin kaikkialle, koska Maa on jo nyt pulassa meidän kanssamme.

Toisaalta meidänkin elämänlaatumme asettuu kyseenalaiseksi, kun tarkastelemme materiaalisen hyvinvoinnin sijaan henkistä hyvinvointiamme. Parhaiten elokuvana tunnetussa Fight Clubissa on useita lainauksia, joita voisi laittaa tähän kohtaan, mutta tässä yksi: Advertising has us chasing cars and clothes, working jobs we hate so we can buy shit we don't need. Kuitenkin muistamme aina silloin tällöin, mikä elämässä on tärkeintä: läheiset ihmiset. Sitten muistamme myös, missä sielumme rauhoittuu: luonnossa. Tämä ei ole ihme, sillä psykologiamme on rakentunut elämään heimoyhteiskunnassa osana muuta elonkehää. Materiaalisella tasolla elämämme on rikasta, mutta henkisen hyvinvoinnin tasolla olemme taatusti köyhempiä kuin luonnonkansat. Miltä tuntuisikaan elämä, jossa Kelan ja eläkevakuutusyhtiöiden sijaan turvaa saisi kehdosta hautaan olemalla osa ihmisjoukkoa, jolla on yhteiset tavoitteet, yhteiset ilot ja murheet sekä yhteinen tapa elää. Osa heimoa.

Meidät on opetettu ajattelemaan, että esihistorialliset ihmiset olivat luolamiehiä, jotka joutuivat henkensä edestä kamppailemaan ankaralla työllä raakaa luontoa vastaan. Meidät on opetettu ymmärtämään tuo elämä jokapäiväisenä selvitytymiskamppailuna. Kuitenkin erittäin säälittävä tosiseikka on, että me paiskimme vielä kaikkien teknologisten innovaatioidenkin jälkeen enemmän töitä kuin metsästäjä-keräilijöinä eläneet esi-isämme. Esimerkiksi vielä tänäkin päivänä esi-isiemme tapaan elävät busmannit käyttävät viikottain ainoastaan 12:desta 19:ään tuntia ajastaan ruuanhankintaan, vaikka maanviljely on ajanut heidät kaikkein hedelmällisimmiltä mailta pois (Diamond 1987). Aikaa rentoutumiseen ja sosiaaliseen elämään siis piisaa. Toki voidaan puhua myös siitä järjettömästä energiamäärästä, jonka saamme upotettua ruuantuotantokoneistoomme. Loppujen lopuksi suurin osa tekemästämme työstä kaikkine byrokratioineenhan on vain monimutkaistettua ruuantuotantoa. Kaikella työllämme rakennamme sivilisaation pyramidia yhä korkeammaksi. Sen huipulla eräät tulevat yhä rikkaammiksi, ja pohjakerroksen väki kasvaa ja muuttuu yhä nälkäisemmäksi ja kurjemmaksi. Milloin kävelemme pois ja tuumaamme, että emme kanna enää ainuttakaan kivipaasia tuohon pyramidiin?

Sivilisaatiokriittisyydessä ei ole kyse myöskään puhtaasti maailmanpelastamisesta, vaikka itse kannatankin syväekologista ajattelua ja pidän kaikkien elämänmuotojen itseisarvon tunnustamista toivottavana. Elämä maapallolla varmasti kestää pahimmankin keksimämme tuhokoneen jossain muodossa, joskin äärimmäisen köyhtyneenä. Kyse on pohjimmiltaan siis siitä, miten ihmiskunta selviää, eli kuinka pelastamme itsemme. Ja meillä alkaa olla kiire. Pelkkä pulkan kääntäminen ei riitä, kun rinteen alla odottaa syvä rotko ja vauhti kiihtyy jatkuvasti. Ainoa järkevä reaktio on kyydistä pois hyppääminen.

Tarkoitus ei ole, että alkaisimme elää kuin muinaiset metsästäjä-keräilijät. Se olisikin helppo tie, mutta se on valitettavasti suljettu meiltä pois miljardeja ihmisiä sitten. Ensiaskeleena meidän on hyväksyttävä se, että ei ole yhtä oikeaa tapaa elää. On annettava mahdollisuus muihin polkuihin. Tarkoituksena ei myöskään ole tehdä uhrauksia, vaan saavuttaa jotain, mikä on nykyistä parempaa. Vaihtaisitko sinä lauantai-iltaisen Putouksen, auton, muotivaatteet ja kaiken tarpeettoman roinan yhteisöllisyyteen ja tukeen sekä turvaan, jota saa aidosti ympärillä olevilta ihmisiltä? Tukeen, jota ei lasketa rahana tai tavaroina, vaan ihmisten välisenä kanssakäymisenä ja välittämisenä. Yhteisenä päämääränä.

Kuten totesin jo aiemmin, näin lyhyt kirjoitus jättää paljon aukkoja ja kysymyksiä. Jos asiaan perehtyminen kiinnostaa, suosittelen aina vain uudestaan lukemaan Daniel Quinnin Ishmaelin, joka luultavasti inspiroi etsimään lisää ja syvempiä vastauksia herääviin kysymyksiin. Blogini oikeassa laidassa on myös muutama lyhyt artikkeli (Heinberg, Diamond, Tainter), joita lukemalla voi päästä nopeasti jyvälle.

Sivilisaatiokriittinen kiertokirje

 Hei Sinä!

Tuntuuko Sinusta joskus siltä, että jokin nykyisessä elämänmenossamme on perustavalla tavalla väärin? Elämäntapamme tuntuu usein tyhjältä, pinnalliselta ja tarkoituksettomalta. Useimmat voivat varmasti myös myöntää, että nykymenon jatkuessa ihmiskunnan tulevaisuus näyttää synkältä. Elämää tukevat ekosysteemit ovat jatkuvasti heikentymässä, eliölajeja kuolee ennennäkemättömällä vauhdilla sukupuuttoon ja väestö kasvaa edelleen kiihtyvästi, vaikka maapallon kantokyky on ylitetty jo aikoja sitten. Miksi emme herää tähän todellisuuteen, vaan jatkamme uppiniskaisesti niillä raiteilla, jotka ovat johtaneet meidät rotkon partaalle?

Kulttuurimme kahlitsee ajatteluamme

Emme herää, koska emme osaa tarkastella asiaa oman kulttuurimme ulkopuolelta. Kulttuurimme on tuudittanut meidät syvään unohdukseen. Emmekä tarkoita nyt länsimaalaista kulttuuria, vaan sitä sekä idän että lännen kattavaa kulttuuria, joka sai alkunsa n. 10 000 vuotta sitten totalitaarisen maanviljelyksen myötä. Aloimme muokata maata omiin tarpeisiimme ajatellen, että meillä on oikeus tuhota muiden kulttuurien ja elämänmuotojen elinehdot omien toissijaisten tarpeidemme vuoksi. Kulttuurimme rakentuu ajatukselle siitä, että maapallo on tehty ihmiselle, ja ihminen on luotu hallitsemaan sitä. Olemme vasta viime vuosikymmeninä alkaneet kyseenalaistaa tätä myyttiä ja sitä myöten ymmärtämään, että me olemme vain pieni osa elämää maapallolla. Mutta olemmeko valmiita hyväksymään, että meidän on perusteellisesti muutettava tapaamme elää tällä planeetalla?

Ihmiskunnan unohdettu tie

Tuhoisan kulttuurimme historia alkoi n. 10 000 vuotta sitten, mutta ihmiskunnan historia ei. Ihmiset elivät jopa kolme miljoonaa vuotta tavalla, joka ei ollut sodassa elämää ja maapalloa vastaan. Näiden kulttuurien sirpaleet ovat yhä jäljellä erilaisina alkuperäiskansoina. Tietenkin heilläkin on omat sosiaaliset ongelmansa ja kierot ihmisensä, mutta myös tehokkaat keinot ongelmien korjaamiseksi. Nämä ihmiset elävät luonnollisessa tasapainossa elämän kanssa, osana sitä, täysin päinvastaisella tavalla kuin me, jotka tunnemme sivilisaatiomme kestämättömyyden ja tuhoisuuden masentuneisuutena, päihderiippuvuuksina, mielenterveysongelmina, rikollisuutena ym. kurjuuksina. Alkuperäiskulttuurejakaan ei kuitenkaan kannata ihailla tai palvoa. Kyse on vain siitä, että aikojen kuluessa selviytyneiden luonnonkansojen elämäntapa on vuosituhansien saatossa jalostunut kestäväksi tavaksi elää. Kestämättömät tavat elää ovat sen sijaan aina hävinneet ja häviävät vastaisuudessakin.

Menneisyys tulevaisuutemme apuna

Emme tietenkään ehdota, että meidän olisi muututtava metsästäjä-keräilijöiksi ja muutettava metsään asumaan. Kunhan vain oppisimme etsimään ratkaisuja sivilisaatiomme ongelmiin niistä kulttuureista, joissa samojen ongelmien kanssa ei painita. Meidän on nähtävä, että tapamme elää maapallolla ei ole ainoa tapa elää, meidän kulttuurimme ei ole ainoa kulttuuri, eikä meidän kulttuurimme historia ole sama asia kuin ihmiskunnan historia. Historia ei myöskään ole pysähtynyt, vaan olemassa on todellisia vaihtoehtoja. Rohkene siis katsoa tilannettamme avoimin silmin ilman sitä painolastia ja niitä ajattelumalleja, jotka kulttuurimme on painanut syvälle alitajuntaamme. Kestävään elämäntapaan voimme ottaa mallia niistä ihmisistä ja kulttuureista, jotka kautta aikain ovat eläneet tasapainoisessa ja syvässä yhteydessä elämään.

Parhain terveisin,

Me

Kirjallisuutta:

Lämpimästi suosittelemme mm. seuraavia kirjoja ja artikkeleita ajatustyön tueksi:

Quinn, Daniel: Ishmael (suom. Ismael – Tarina jonka vankeja me olemme), The Story of B,

My Ishmael ja Beyond Civilization  

Heinberg, Richard: The Primitivist Critique of Civilization (PDF, Google)  

Berg, Lasse: Kalaharin aamunkoitto – Miten ihmisestä tuli ihminen  

Thoreau, Henry David: Walden – Elämää metsässä  

Diamond, Jared: Collapse (suom. Romahdus – Miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä)  

McDougall, Christopher: Born to Run (suom. Syntynyt juoksemaan)  

Tainter, Joseph: The Collapse of Complex Societies ja Problem Solving: Complexity, History and Sustainability (PDF, Google)

Osallistu siementen kylvämiseen ja levitä tätä kirjettä! Voit ladata ja tulostaa sen osoitteesta

tinyurl.com/sivilisaatiokirje

Osallistuisinko luonnonsuojelutyöhön?

Ajattelin esitellä lyhykäisesti joitakin minulle tutuksi tulleita suomalaisia luonnonsuojelujärjestöjä sekä niiden toimintaa. Tässä siis sellaisia esimerkkejä, joihin olen päässyt vähän lähemmin tutustumaan, ja joiden toimintaa voin lämpimästi suositella ja kannattaa.

Suomen luonnonsuojeluliitto

Suomen luonnonsuojeluliitto rakentuu valtakunnallisesta kattojärjestöstä sekä sen alla toimivista luonnonsuojelupiireistä, jotka jakaantuvat kokolailla maakunnittain. Piirejä on 15, ja niissä on kaiken kaikkiaan 180 paikallisyhdistystä, joissa varsinainen ruohonjuuritason työ tehdään.

Ehkäpä näkyvimmin SLL on viime vuosina pyrkinyt vaikuttamaan kaivostoimintaan sekä soidensuojeluun. SLL tekee nimensä mukaisesti pääasiallisesti työtä suomalaisen luonnon puolesta, mutta se ottaa tietenkin myös voimakkaasti kantaa maailmanlaajuisiin ympäristöongelmiin. SLL onkin varmasti yksi maamme vaikutusvaltaisimmista luonnonsuojeluvaikuttajista, sillä järjestö osallistuu lausunnoillaan myös lainvalmistelutyöhön. Paikallistasolla SLL järjestää mm. retkiä sekä talkoita ja pyrkii vaikuttamaan esimerkiksi alueiden kaavoitukseen luonnolle edullisella tavalla. Erityisesti talkoot ovat matalan kynnyksen osallistumismuoto luonnonsuojelutoimintaan. Talkoissa saatetaan esimerkiksi poistaa vieraslajeja luonnosta, ennallistaa soita tukkimalla metsäojia tai kunnostaa perinnemaisemia. Reippaan työn lomassa tapaa tietenkin paljon samanhenkisiä ihmisiä!

Paras mahdollinen tuki liitolle on tietenkin osallistuminen paikallistason toimintaan. Tietenkin pelkkä jäsenmaksun maksaminenkin kartuttaa luonnonsuojeluliiton varoja ja parantaa sen toimintamahdollisuuksia. Jäsenet saavat kotiinsa Luonnonsuojelija-lehden, joka sisältää kattavasti ajankohtaista tietoa luonnonsuojelukysymyksistä, luontoharrastuksesta sekä paikallistoiminnasta. Lisäksi jäsenet saavat alennuksen SLL:n julkaisemasta Suomen luonto -aikakauslehdestä, joka on eittämättä laadukkainta luontojournalismia Suomessa. Opiskelijat voivat liittyä SLL:n opiskelijajäseniksi, johon sisältyy myös Luonto-Liiton jäsenyys.

Toinen osallistumismahdollisuus on lahjoittaminen. Voit tehdä kertalahjoituksen, mutta kaikkein tehokkain tuki yhdistyksille tulee kuitenkin kuukausilahjoituksista, sillä ne mahdollistavat toiminnan pitkäjänteisyyden ja suunnitelmallisuuden. Lahjoittajillekin kuukausilahjoitus on yleensä paras vaihtoehto, sillä omaan tilanteeseen sopiva kuukausittainen tukisumma tuskin tuntuu omassa taloudessa. SLL:n kuukausilahjoittaja voi liittyä mukaan metsän, veden tai saimaannorppien suojelijaksi.

Luonto-Liitto

Luonto-Liitto on Suomen luonnonsuojeluliiton nuorisojärjestö, ja se rinnastuu SLL:n hierarkiassa luonnonsuojelupiireihin. Luonto-Liitto jakautuu maantieteellisesti kahdeksaan eri piiriin, jotka koordinoivat järjestön toimintaa paikallisesti. Lisäksi Luonto-Liitolla on valtakunnallisia ryhmiä, joiden toiminta keskittyy tiettyyn aihepiiriin. Tunnetuimmat valtakunnalliset ryhmät ovat luultavasti Metsä- ja Susiryhmä.

Luonto-Liiton toiminta on nuorten omaehtoista luonnonharrastustoimintaa, aktivismia sekä ympäristökasvatustyötä. Järjestöllä on toimintaa niin lapsille kuin alle kolmekymppisille nuorille aikuisillekin. Tärkeitä toimintamuotoja ovat esimerkiksi lasten luontokerhot ja -leirit sekä vanhemman jäsenistön pidemmätkin retket ja vaellukset. Luonto-Liitto järjestää myös monenlaisia tempauksia ja jäsenet ovat mukana järjestämässä kaikenlaista ympäristöaktivismia. Viime vuonna Luonto-Liitto oli monien muiden järjestöjen mukana koordinoimassa turkistarhauksen kieltoa ajavan kansalaisaloitteen nimienkeruuta.

Luonto-Liitto on ehkäpä äänekkäimmillään ja tehokkaimmillaan juurikin metsiensuojelussa sekä suurpetojen puolestapuhujana. Luonto-Liiton Metsäryhmä inventoi vanhoja ja luonnontilaisia metsiä ja pyrkii saamaan niitä suojelluiksi. Luontoliittolaiset ovat aktiivisilla toimenpiteillään ja joskus myös rohkealla kansalaistottelemattomuudellaan pelastaneet monia arvokkaita metsiä niitä uhanneilta hakkuilta. Susiryhmä puolestaan tekee arvokasta työtä maassamme, jossa asenneilmapiiri on jopa kiihkoilevan susivastainen. Valtakunnallista huomiota herättää myös jokavuotinen Luonto-Liiton kevätseuranta, jolla kerätään hyödyllistä tietoa kevään etenemisestä ja kannustetaan ihmisiä luonnonharrastustoimintaan.

Luonto-Liitto kaipaa erityisesti uusia aktiiveja toimintaansa. Jos olet kiinnostunut osallistumisesta, ota ihmeessä yhteyttä asuinpaikkasi piirin puheenjohtajaan tai lähde tutustumaan toimintaan vaikkapa Luonto-Liiton järjestämälle retkelle. Lisäksi voit tukea Luonto-Liiton toimintaa rahallisesti jäseneksi liittymällä, kertalahjoituksella tai kuukausilahjoittajana. Vanhemmat jäsenet saavat neljä kertaa vuodessa ilmestyvän Nuorten luonto -lehden. Lapsille lähetetään hauska ja arvostettu Sieppo-lehti. Myös perhejäsenyys on mahdollinen.

Luonnonperintösäätiö

Luonnonperintösäätiön tarkoituksena on suojella ensisijaisesti suomalaista metsäluontoa. Säätiö ostaa lahjoitusvaroilla luontoarvoiltaan arvokkaiksi todettuja kohteita, jotka suojellaan pysyvästi. Vaikka vanha metsäluonto on varsinkin Etelä-Suomessa äärimmäisen sirpaloitunutta, on tärkeää säilyttää ainakin nämä viimeiset palaset uhanalaisten lajien ja luonnon monimuotoisuuden turvapaikoiksi. Vuonna 2012 Luonnonperintösäätiö oli ehdokkaana Pohjoismaiden neuvoston luonto- ja ympäristöpalkinnon saajaksi yhdessä ruotsalaisen Naturarvet-säätiön kanssa.

Metsien ostamisen lisäksi Luonnonperintösäätiö etsii ja inventoi suojelunarvoisia metsiä. Tätä tarkoitusta varten on perustettu myös oma yhdistyksensä, Ikimetsän ystävät ry, joka kartoittaa metsiä, järjestää retkiä sekä tekee Luonnonperintösäätiön toimintaa ihmisille ja metsänomistajille tutuksi.

Voit tehdä Luonnonperintösäätiölle kertalahjoituksen tai liittyä metsän kummiksi. Metsän kummina maksat ilmoittamasti summan Luonnonperintösäätiölle joko kerran kuukaudessa tai kerran vuodessa. Monien muiden järjestöjen kuukausilahjoituksista poiketen kyse ei ole suoraveloituksesta tai e-laskusta, mutta maksaminen onnistuu tietenkin kätevästi laittamalla maksu verkkopankissa toistuvaksi. Voit myös mm. ostaa jollekulle lahjaksi "palan ikimetsää". Kaikki varat käytetään metsien ostoon luonnonsuojelualueiksi sekä tuon prosessin vaatimaan työhön.

Elokuvavinkki: Metsän tarina

Kun kaupunkilaiset eivät mene ikimetsän luo, on ikimetsän tultava kaupunkilaisten luo. Kävin juuri katsomassa perjantaina ensi-iltansa saaneen Metsän tarinan elokuvateatterissa. Kyseessä on ensimmäinen suomalainen luontofilmi valkokangaslevityksessä sitten 60-luvun. Ilokseni huomasin, että kotimainen luontoelokuva näyttää myös kiinnostavan suomalaisia, sillä Finnkinon elokuvalle varaama pieni sali tuli lopulta aivan täyteen. Näytti siltä, että ehkäpä Finnkino oli jopa hivenen alivarvioinut elokuvan houkuttelevuutta. Ilahduttavaa oli nähdä myös lapsiperheiden sekä vanhemmankin väen löytäneen elokuvateatteriin.

Elokuva rakentuu enimmäkseen suomalaisen metsämytologian varaan, ja metsän tarinaa kerrotaan tätä kautta. Aivan perinteinen luontodokumentti ei siis ole kyseessä, sillä kaikkia valkokankaalla vilahtavia eläinlajeja ei esimerkiksi aleta nimeämään. Silloin tällöin kerrontaan on sekoitettu hieman perinteisiin luontodokumentteihin kuuluvaa tieteellistä faktaa, mikä ehkä turhaan hämmentää elokuvan kokonaisuutta.

Kokonaisuudessaan minua jäi kuitenkin harmittamaan se, että tässä ei käytetty hyväksi parasta mahdollista tilaisuutta suomalaisten metsätietoisuuden kasvattamiseen. Edes pienen pieni viittaus luonnontilaisten metsien ja niiden monimuotoisen eläimistön hätään olisi ollut paikallaan, sillä nyt Metsän tarina saattaa pahimmassa tapauksessa jopa tuudittaa kaupunkilaistuneita suomalaisia ajattelemaan entistä vahvemmin, että "onhan meillä tuolla tuota hienoa koskematonta luontoa, eikö vain!" Valitettavasti asian laita ei näin ole, vaan koko maassa metsien kokonaispinta-alasta luonnontilaista on 4-5 %. Tähän on laskettuna Lapin erämaat, mikä jättää eteläisen Suomen luonnontilaisten metsien osuudeksi vain alle prosentin eteläisen Suomen metsäpinta-alasta. Eli ei niitä koskemattomia salomaita aivan takapihalta nykyään löydä, ja tällä hetkellä luonnontilaisten metsien suojelussa onkin enää kyse lähinnä hajanaisten sirpaleiden löytämisestä ja metsätyökoneiden torjumisesta näillä alueilla. Siinä mielessä laaja suomalainen luonnontilainen metsä on jo menetetty vuosisadoiksi, mikä välillä meinaa pistää "vähän" vihaksi.

Toivon mukaan elokuva saa kuitenkin sytytettyä uutta kipinää suomalaiseen metsiensuojeluun. Uskoisin, että ainakin joku perhe päättää lähteä elokuvan katsottuaan keväämmällä pienelle luontoretkelle lastensa kanssa. Ehkäpä elokuva myös paljastaa joillekin katsojilleen, että ikimetsät eivät ole vain jotain ryteikköjä siellä jossain itärajalla, vaan että ne ovat arvossapidettäviä ja kunnioitettavia luonnon monimuotoisuuden tyyssijoja sekä ihmisen henkisen kasvun paikkoja, joiden hävittäminen ja kaataminen sellupuuksi on ollut ja on edelleen kammottava erhe.

Kannattaa siis joka tapauksessa käydä katsomassa ja tukemassa kotimaista luontoelokuvaa, sillä mahtipontisia otoksia ovat Hannu Siitonen ja Mikko Pöllänen saaneet filmille kaapattua.

Seisaus

On vuoden pimein hetki, silti kylven valossa.
Aurinko nousee vain vaivoin puiden latvojen taakse.
Se nukkuu sikeintä untaan syvällä talvipesässään.
Silmiäni ei häikäise eikä ihoani lämmitä.
Silti siitä hehkun, sillä joku nauraa sisälläni.

Kuuraiset koivut säkenöivät päivän lyhyimmässä kajossa.
Ne ovat kuin runopuut, jotka on valettu valkoisesta kullasta.
Onko kirkkaampaa enkeliä olemassakaan, mietin,
kun vitivalkea salama lyö läpi kehoni, ja saa minut huutamaan.

Puhdistumaan.

Järven jäällä kuljen pitkin pitkää siltaa,
jonka takanani kuultava aurinko polukseni maalaa.
Edessäni seisoo jättiläinen täynnä venyneitä ajatuksia.
Mutta puhdas lumihanki on peitellyt Vellamon uneen,
ja saan huokaista rauhan laskeutuessa samoina hiutaleina ylleni.
Viimein voin nukahtaa, kun sieluni hiilloksella palaa.

Hopeinen vuohenputkimeri kohoaa jääpuikkoina maan povesta.
Ne keihästävät hangen kuin muinaisten luonnonhaltijoiden lauluvaltikat
kauniisti aseteltuina heidän viimeisille leposijoilleen.
Mutta tämä ei ole hautausmaa,
sillä täältä uusi aurinko nostaa henget taas kukoistamaan.
Sitä elämää voin levänneenä sisääni hengittää, ulos puhaltaa,
ja saada liekin roihuamaan.

Järki ja henki

Mark Henson - Dualities. Taiteilijan luvalla osoitteesta markhensonart.com.

Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, mistä ihmiset voisivat löytää motivaatiota luonnonsuojeluun ja uuteen, kestävämpään elämäntapaan (Tässä). Päädyin siihen, että meidän on löydettävä henkiset arvot uudelleen osaksi elämäämme. Mieleni tekee nyt jatkaa tuota teemaa hieman pidemmälle.

Tieteellis-rationaalinen ja materialistinen maailmankuva on loppujen lopuksi hyvin fundamentalistinen. Periaatteellisella tasolla tieteentekijät yleensä myöntävätkin, että tässä ovat nyt vain parhaat teoriat, joita voimme esittää todellisuudesta, mutta muitakin mahdollisuuksia on, ja tiede mukautuu uusilla teorioilla uusimpien tutkimustulosten osoittamaan suuntaan. Tämä on hieno pohja tieteelliselle työlle, mutta valitettavasti äänekkäimmät tiedemiehet edustavat silti hyvin fundamentalistista ajattelutapaa todellisuudesta. Ajatellaan positivistisesti, ettei todellisuus ole mitään muuta kuin sitä, mitä kykenemme todistamaan. Samansuuntaisesti ajattelevat myös vapaa-ajattelijat ja muut raivokkaat ateistit. Vapaata ajattelua ja edistystä rummutettaessa kavennetaan samalla ihmisen ajattelu loppujen lopuksi hyvin suppeaksi kokonaisuudeksi, joka pelkistyy aisti- ja teknologisiin havaintoihin.

Moderni kulttuurimme sivuuttaa lähes täysin eräitä ihmismielen valtavimmista potentiaaleista, nimittäin hengen, tunteet ja intuition. Mitä me loppujen lopuksi kykenemme todellisuudesta aisteinemme havaitsemaan? Mm. tietyt valon aaltopituudet silmillämme, ääniaallot korvillamme, maku- ja hajupartikkeleita suullamme ja nenällämme. Teknologian avulla löydämme kuitenkin jatkuvasti uusia ulottuvuuksia todellisuudestamme, mutta kuinka syvälle todellisuuteen teknologiallakaan voimme päästä? Tämän lisäksi ihmisen mieli on vielä niin suuri mysteeri tieteelle, että pystytäänköhän suurinta osaa senkään salaisuuksista koskaan selvittämään?

Kun olemme kulttuurissamme takertuneet rationaalisiin ja materiaalisiin totuuksiin, olemme unohtaneet sisällämme olevan eläimen nimeltä ihminen. Olemme ehkä vaientaneet sellaisia mielemme kykyjä, joista nyt osaamme vain haaveilla tai joita kutsumme humpuukiksi ja hölynpölyksi. Olemme unohtaneet sen ihmisen, jonka intuitio ja vaistot ovat huippuluokkaa, ja jonka aivokapasiteetti mahdollistaa syvällisen pohdinnan olemassaolosta ja yhteenkuuluvuudesta ympäröivään todellisuuteen. Millä tavalla voisimmekaan kehittää ihmiskuntaa eteenpäin, jos antaisimme itsellemme mahdollisuuden yhdistää tiede ja henki?

Katselen ikkunasta ulos ja näen ja kuulen taloni edessä olevassa pensasaidassa pakkaspäivänä sirkuttavat pikkulinnut. Syvä yhteenkuuluvuus valtaa minut. Samassa veneessä nimeltä maapallo olemme, ja yhtä elämää kaikki. Tämä rakkaus ja yhteenkuuluvuus saa minussa aikaan syvän rauhan. Olisin vielä joitakin vuosia sitten tuominnut tällaisen ajattelun täysin, mutta lopulta annoin itselleni mahdollisuuden kokea jotain, mitä rationaalinen järki ei minulle sanele. Ja se kokemus on kasvanut kasvamistaan, lähemmäs todelliselta tuntuvaa minää. Ei minää pienellä m-kirjaimella, vaan kohti suurempaa Minää, joka käsittää kaiken elämän ympärillämme.

Joka tapauksessa, jotta voimme elää kestävällä tavalla osana maapallon elämää, meidän on nähtävä itsemme osana maapallon elämää. Maapallosta kokonaisuudessaan tulee osa meitä ja meillä on silloin vahvempi intressi säilyttää planeetta elinkelpoisena tulevillekin sukupolville ja muulle elämälle. Meidän täytyy nähdä ekosysteemit ja muut eliölajit osana meitä itseämme, jolloin suojelu ja kestävä elämä on ainoastaan meidän etujemme mukaista. Asiahan on jo toki järjelläkin ajateltavissa näin, mutta edelleen laitamme toissijaiset materialistiset etumme ihmisen ja muiden eliolajien pitkän linjan selviytymisen edelle. Tästä on kirjoittanut myös norjalainen syväekologi Arne Næss, joskin ehkä ilman sen suurempia viittauksia henkisiin kokemuksiin.

Olemme takertuneet numeroihin, laskukaavoihin ja materiaalisiin totuuksiin, vaikka todellisuus tuskin on pelkistettävissä ihmisjärjen ymmärtämään muotoon. Millainen maailma olisi, jos antaisimme henkisille voimavaroillemme saman arvon kuin rationaaliselle järjelle? Luultavasti ainakin ihmisten tunteille ja ihmisyydelle annettaisiin enemmän arvoa, kun tarkastellaan nykymaailmaamme, jossa yksilö on vain pieni ratas globaalissa koneistossa, joka pyörii lähinnä koneiston itsensä tähden. Luultavasti kauneus ja muut tunteisiin perustuvat arvot saisivat vahvemman jalansijan tehokkuuden kilpailijoina. Todennäköisesti kunnioittaisimme ympäröivää maailmaamme syvempien tunteiden vuoksi enemmän.

Rationaalisuuden edustamassa materiassa ja tunteiden edustamassa hengessä on kuitenkin kyse vain saman kolikon, ihmismielen, kahdesta eri puolesta, joista toista emme hyödynnä lähellekään potentiaalisella tavalla, koska se on leimattu rationaalistetussa maailmassamme hulluksi. Samalla tavalla kuin uskonnot aikoinaan leimasivat järjen, nyt tiede leimaa hengen. Osat ovat siis vain vaihtuneet, joten fundamentalistisuus sekä kapeakatseisuus vaivaavat kulttuuriamme edelleen. Todellinen vapaa-ajattelu ei näkisi maailmaa kummallakaan tavalla mustavalkoisena, vaan hyödyntäisi ihmismielen koko potentiaalia yhdistämällä rationaalisen ja hengellisen ajattelun tasapainoiseksi kokonaisuudeksi.

Itsenäisyyspäivänä

Itsenäisyyspäivänä ajattelin muistuttaa kaikkia arvoisan presidenttimme hienosta arvomaailmasta ja vahvasta luontosuhteesta:

Onko nyt viimeinenkin puu jätettävä pystyyn niin, että kaikki metsämme rymettyvät läpipääsemättömiksi ryteiköiksi, joita kauniisti kutsutaan aarniometsiksi? Ja kaikki tämä vain sen takia, että jokainen tupajumi ja torakka saisi viettää monimuotoista ja onnellista elämää.

Sauli Niinistö, 1997.

Toivottavaa olisi, että presidenttimme olisi 15 vuodessa kasvanut henkisesti ainakin hieman noista ajoista. Sen pitemmittä puheitta hyvää itsenäisyyspäivää!

Kirjailija, jota jokaisen olisi hyvä lukea - Daniel Quinn

Tässäpä kirjoja sinulle, joka olet edes joskus miettinyt, että jokin mättää. Jokin mättää tässä elämäntavassamme ja jokin siinä hiertää ja tuntuu perin huonolta. Minulla oli juuri tuollainen olo ennen kuin muutama vuosi sitten luin Daniel Quinnin teoksen Ishmael (suom. Ismael - Tarina, jonka vankeja me olemme). Sen jälkeen minun ei ole enää tarvinnut arvuutella, onko jokin pielessä vai ei, vaan todellisuus rävähti silmieni eteen sellaisella voimalla, että olin viikon verran suorastaan lamaantunut. Nyt minusta ei ainoastaan tunnu siltä, että jokin mättää, vaan tiedän, mikä mättää. Kaikkiin tämä kirja ei välttämättä yhtä voimallisesti vaikuta, sillä saatoinpa olla muutoinkin tuolloin herkässä tilassa, nuorena ihmisenä ja jo valmiiksi uuden identiteetin kynnyksellä. Joka tapauksessa näistä kirjoista olen maininnut pari sanaa blogissani ennenkin ja ne ansaitsevat täyden huomioni ainakin yhdessä kirjoituksessani.

Luin siis Ishmaelin muutama vuosi sitten. Aikaa vieri ja asteittain hieman unohdin, mitä olin Ishmaelia lukemalla oppinut. Kuitenkin kirjan ydinajatukset säilyivät syvällä minussa ja nuo ajatukset muuttivat vähitellen minun käsitystäni ihmisestä, sivilisaatiosta sekä maailmastamme. Kirja antoi minulle kyvyn lukea ympäröivää maailmaa erilaisin silmin kuin mitä kulttuurimme on minulle pienestä pitäen opettanut. Luin kirjan toistamiseen tänä kesänä ja kokemus oli aivan yhtä vahva kuin aiemminkin. Samat tunteet ulkopuolisuudesta ja kaiken ympärillä olevan järjettömyydestä valtasivat minut taas. Nyt muistin, että Quinn on kirjoittanut Ishmaelille myös jatko-osat, The Story of B:n ja My Ishmaelin. Tänä syksynä luin viimein nekin. Kirjoissa Quinn soveltaa ajatustensa esittämisessä opettajan ja oppilaan välistä sokraattista dialogia, jolloin opettajan tehtäväksi ei ole langenut tiedon opettaminen, vaan sen esille kaivaminen oppilaastaan. Tämä sopii kirjoihin mainiosti, sillä ajatukset, joita Quinn esittää, ovat läsnä meissä jokaisessa. Emme vain tule ajatelleeksi asioita niin! Opettajan henkilöhahmo voi olla näissä kirjoissa hieman yllättävä, mutta tarkoituksessaan se toimii kuitenkin hyvin, jos nyt ei hyvin pienestä epärealistisuudesta hätkähdä. Jos jonkinlaisen tiivistelmän Quinnin ajatuksista tähän laittaisin, niin keskeisin ajatus olisi ehkä seuraavanlainen: Meidän tapamme elää maapallolla ei ole ainoa tapa elää emmekä me sivilisaatioinemme edusta koko ihmiskuntaa.

Quinnin kirjoja ei tarvitse pitää absoluuttisina totuuksina, joiden perusteella meidän olisi hypättävä johonkin suureen tuntemattomaan jonkin mystisen sensein johdolla. Ei. Kirjat tarjoavat ajatusmateriaalia kaikille meille, jotta voimme alkaa itse miettiä sitä, minkälainen askel meidän tulisi seuraavaksi ottaa. Ne kannustavat lukijaa löytämään ajatuksensa omista lähtökohdistaan käsin ja rohkaisee jokaista meitä kehittämään ja kuljettamaan noita ajatuksia eteenpäin, jalostamaan Quinnin esittämiä ajatuksia entisestään. Kirjojen erinomaisen loogiset päättelyketjut ja järkeenkäyvät johtopäätökset saavat paatuneimmankin lukijan ajatusmaailman ainakin hivenen nyrjähtämään. Kyseenalaistamaan tarkoituksemme, kohtalomme ja tulevaisuutemme maapallolla. Kyseenalaistamaan sen käsityksen ihmisen historiasta, jota myyttimme ja tarinamme meille opettavat, ja minkä koululaitos ja media meihin iskostaa.

Nämä ovat kirjoja, joita jokaisen kannattaisi lukea ja mielestäni olisikin toivottavaa, että Ishmael otettaisiin esimerkiksi yläasteiden lukemistoon. Esimerkiksi Yhdysvalloissa koululaiset "joutuvat" sen paikoin lukemaan. Harmi vain, että suomenkielinen painos on ollut jo iät ja ajat loppu, eikä Tammella välttämättä ole kiinnostusta uusintapainokseen. Itse yritin kustantajaa jo hieman herätellä, mutta taitaa olla turha toivo. Kirjastoissa teos on kuitenkin varsin kattavasti saatavilla, eikä englanninkielisten laitosten saaminen käsiin ole mahdotonta.

Kirjat siis pursuavat itsestäänselvyyksiä, joita ei ympäröivässä todellisuudessa ole helppo tajuta ennen kuin joku tonkii ne aivoistamme esille. Nämä itsestäänselvyydet ovat kaikkialla elämässämme, mutta kulttuurimme on vaeintanut ne ja kulttuurimme on opettanut meille toisen tien. Tätä tietä seuraamalla olemme unohtaneet eräitä aivan perustavanlaatuisia viisauksia siitä, kuinka maapallolla on eletty, eletään ja kannattaisi elää, jotta elämä ja ihmiskunta sen osana kukoistaisivat jatkossakin. Lue, jos haluat taas muistaa.